NYT ZORAN GREB
70
Rutto joutsenkuninkaan porteilla
Pohjoisen erämaan arotuuli puhalsi Zoran
Grebin kasvoille. Siinä oli selvä syksyn tuoksu. Kauppakaravaani oli lähtenyt
Apiarista matkaan liian myöhään ehtiäkseen perille itäisiin valtakuntiin
vesireittejä pitkin.
Sää ei ollut suosinut, vaikka se olisi
voinut vielä olla mahdollista. Syysmyrskyt tekisivät vesikulusta mahdotonta.
Zoran oli tiennyt sen, mutta Roman II:n käsky oli ollut selkeä. Nopeus olisi
tärkeää.
He olivat varautuneet vesikulun
keskeytymiseen ja leiriytyivät odottamaan härkien vetämiä vankkureita. Uusien
kulkuvälineiden saavuttua kauppatavara lastattiin niihin. Maareitti olisi
hitaampi vaihtoehto, mutta jokia oli kannattanut yrittää. Joskus varsinkin
uskaliaat nuoret kauppiaat taittoivat riskilläkin vaaralliseksi käyvän
vesireitin tehdäkseen suuria voittoja.
Maakaravaani saatiin ongelmitta liikkeelle.
Peiterooliaan jokiproomun sauvojasta vaihtanut Zoran Greb esitti nyt yhtä
härkien ajajista. Totuuden tiesi vain hänen lähin alaisensa, joka oli
puolestaan olevinaan Morfian pikkuvarakas kauppias, joka johti karavaania
tavoitellen nopeaa rikastumista.
Kauppatavarana oli kaikkea mahdollista:
Morfian veistostaidetta, Pohjoismetsästä ja jääaroilta pyydettyjen eläinten
turkiksia, Virilen sepäntaitoa, lastiin kätkettyjä Apiarin myrkkyjä ja
valikoituja Agora Eonin kääröjä.
Ainoa tavara-arkku, jolla oli merkitystä,
kulki näkyvästi esillä yhdessä vankkureista. Arkku oli saatu näyttämään siltä,
että se oli täynnä marauderen merisuolaa. Zoran uskoi mahdollisten ryöstäjien
jättävän sen huomiotta. Paras kätkö oli avoin näkyvyys.
Aina kerran kymmenessä päivässä apostoli
hiipi pimeän turvin arkulle. Hän napsautti käsivarren mittaisella kepillä arkun
salaluukun auki ja työnsi toisella kepillä sisään jäniksen tai muun sen
kokoisen eläimen raadon.
Se oli riittävästi lihaa pitääkseen pienen
rehulihakimpaleen hengissä tarkoin vuoratun arkun sisällä. Rehuliha kantoi
mukanaan ruttoa. Roman II:n viimeiset ohjeet olivat olleet yksinkertaiset.
”Etsi voimakas liittolainen tai palauta se,
mikä sieltä lähetettiin.”
Pohjoisen soturirämeiden rehulihakuopista
saatu ruttoliha oli kuljetettu Vankisaarten suolakaivoksiin. Siellä se oli
pudotettu syviin kuiluihin myöhempää käyttöä varten. Moni ruttoläheteistä oli
kaikesta varovaisuudesta huolimatta saanut itse ruton ja menehtynyt.
Kaivoskuilujen pohjukoissa muhivalle
rehulihalle käytiin heittämässä riittävästi raatoja, jotta se pysyi elossa. Kun
lihaa tarvittiin, kuiluun laskettiin orja leikkaamaan siitä palasia nahalla
vuorattuihin arkkuihin, joissa oli ruokintaluukku.
Orjat jäivät liharavinteeksi, kun arkku oli
saatu ylös. Se tuotiin kaivoksesta ulos karanteenireittejä pitkin. Osa eristä
kantajineen menetettiin, mutta voimakkaimmat aseet ovat vaarallisimpia.
Apostoli Zoran Grebin tie oli ollut sekava.
Vain hänen sokea kuuliaisuutensa Roman II:a kohtaan oli estänyt häntä
epäilemästä saamiensa käskyjen järkiperäisyyttä. Ylin käskijä oli lähettänyt
hänet Apiariin, koska oli saanut tiedon. Pohjoismetsän poika oli nähty siellä,
mutta Zoran oli myöhästynyt. Rutto oli sulkenut kaupungin.
Roman II:n viestit olivat olleet sekavia.
Poika ei ollut se, mitä hän etsi, mutta osa sitä. Yhdessä asiassa haukkaviestit
olivat olleet selviä. Pohjoismetsäläinen ei saisi päästä pakoon. Poika oli
kuitenkin kadonnut ja ilmeisesti päätynyt merirosvokuningatar Zanian huostaan,
eikä edes Roman II ollut tiennyt mihin.
Lähetit olivat tulleet haukkaviestien
jälkeen, mutta aina pahasti myöhässä. Retki taisteluenkelten rauniokaupunki
Takaruniin oli ollut kummallisin. Ensin sinne oli ollut pakko rynnätä
kiireesti, mutta mitään kiinnostavaa raunioiden keskellä ei ollut ollut. Sitten
oli tullut lähetti. Joku oli saanut idean käyttää Takarunia hämäyksenä
houkutella etsitty poika esiin.
Se oli onnistunut, mutta se idiootti Dyer
Morgar oli töpeksinyt. Innossaan tappaa valerehuora Morgar oli yrittänyt olla
ovela. Kasvinkumppani oli luvannut säästää pohjoismetsäläisen hengen ja
tyytynyt ilmoittamaan, että poika oli vangittuna ja Zoranin noudettavissa.
Suistolaisten olisi pitänyt vahtia, että
vangittu ei pääsisi rämeeltä pois. Zoran ei vieläkään ymmärtänyt, miten pako
oli ollut mahdollinen. Sen oli täytynyt vaatia petturia suistolaisten joukossa,
vaikka kukaan ei ollut kuullut moisesta. Kukaan muu ei olisi kyennyt auttamaan
poikaa rämeeltä pois.
Sitten
poika oli kadonnut. Zoran Greb oli harhaillut monta vuodenkiertoa huhujen
perässä eri puolilla läntisiä valtakuntia, kunnes vihdoin oli tullut viesti.
Agora Eon! Poika oli lähtenyt sieltä kohti Valerea, mutta mihin hän oli ollut
matkalla.
Zoran oli päätellyt, että vihollinen olisi
matkalla Dux Maloriin, kuten Roman II oli alun perin epäillyt. Heidän mukanaan
oli ollut kaksi jäljestäjää, joten he käyttäisivät maareittejä edeten
viikinkirannikkoa pitkin. Zoran nappaisi heidät siellä.
Ei ollut ollut mitään syytä siihen, että he
lähtisivät losseilla etelään. Zoran oli jättänyt Keskussaaren vahtimisen
vähäisemmälle apostolille, mitä oli katkerasti katunut myöhemmin.
Pohjoismetsäläinen oli jo ehtinyt Dux Maloriin tai ainakin liian lähelle, kun
totuus oli saavuttanut Zoran Grebin. Roman II oli kutsunut hänet kotiin saamaan
uusia käskyjä.
Zoran Greb oli ollut kauhuissaan. Roman II
oli ollut epävarma. He olivat tavanneet salaa kahden kesken Ragghu Zain
entisessä kaupunkipalatsissa. Takkatuli oli luonut seinille levottomia varjoja
Roman II:n raottaessa salaisuuksien verhoja.
”Olet toiseni. Ensimmäinen on lähellä poikaa
viimeisenä lukkona. Yritämme saada pohjoismetsäläisen apostolini paljastumatta.
He ovat jo matkalla Arcticalle. Sinä et voi enää auttaa.”
”Miksi et vain tapata poikaa?”
”Minä en tiedä, mikä hän on? Ehkä tulee
seuraava. Minä voisin tietää, jos saisin hänet. Apostoli ottaa tai tappaa, kun
totuus selviää. Hän on viimeinen varmistus. MINÄ EN TIEDÄ!”
Roman II:n kasvot olivat vääristyneet
tuskalliseen irveeseen. Zoran oli järkyttynyt. Epätietoisuus oli selvästi
vaivannut hänen palvontansa kohdetta. Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun Zoran
oli nähnyt isäntänsä kasvoilla muun ilmeen kuin rakastavan hymyn, jota
vähäisemmät pitivät ivallisena.
Roman oli rauhoittunut ja kertonut lisää
suunnitelmastaan. Hän oli paljastanut, miten itäiset valtakunnat saataisiin
osaksi maraudereä. Paras vaihtoehto sitä ennen olisi löytää vahva liittolainen,
jonka avulla läntisten valtakuntien viholliset lyötäisiin.
Jos se osoittautuisi mahdottomaksi, Zoranin
olisi jätettävä rutto itämään. Kukistettuaan lännen omin voimin, he voisivat
mennä ja vain noukkia itselleen ruton heikentämän idän. Aika idän liitolle tai
tuholle olisi nyt.
Kauppakaravaani lönkötteli aroa pitkin kohti
etelää. Ainoa reitti vaikeakulkuisen aroautiomaan poikki oli joutsenkuninkaan
valtakunta. Se oli idän ja lännen välissä eläen omaa elämäänsä. Lännessä
joutsensotureita tunnettiin huonommin kuin idässä, jossa he useammin kävivät hankkimassa
kannuksensa.
Karavaani kulki kohti etelää
Demaren-vuoriston noustessa idän puolella korkeuksiin. Sitä ei voisi kiertää
etelästä, jossa aro muuttui hiekka-autiomaaksi, josta kenenkään ei tiedetty
palanneen. Ainoa läpikulku vuoriston läpi oli syvännesola Rathar Fauc, ja se
oli osa joutsensoturien, atandaren, valtakuntaa.
Kulku solan läpi oli vaarallista, sillä
siinä itsessään oli syvänteitä, joita piti varoa. Matkanteko oli hidasta
varsinkin kauppakaravaaneilla, joiden piti kiertää solan pohjaa puhkovia
rotkoja. Matka kesti yleensä seitsemän päivänkiertoa, josta oli tullut aikaa
mittaava yksikkö joutsenkuninkaan valtakunnassa, Atalanta Arenessa.
Se sijaitsi vuoriston kätkössä Rathar Faucin
pohjoispuolella. Vieraat eivät yleensä päässeet valtakunnan kauppapaikkaa
pidemmälle. Se sijaitsi heti solan vieressä. Itse valtakuntaa mentiin vain
kutsusta. Atandare valvoi solakulkua kantaen siitä tullia, mutta yleensä
kauppatavaroita ei tutkittu muuta kuin silloin, kun ne kulkivat joutsensoturien
kauppa-alueelle.
Zoran Greb oli huoleton. Ei ollut mitään
syytä siihen, miksi atandare kiinnittäisi mitään tarkempaa huomiota heidän
karavaaniinsa. Sola oli tukossa. Se ei ollut yllätys. Niin tapahtui usein.
Joutsensoturit eivät halunneet päästää liian paljon karavaaneja tai kulkijoita
Rathar Fauciin yhtä aikaa.
Ruuhkien purkaminen olisi työlästä ja
lisäksi atandare takasi tullejaan vastaan turvallisen kulun. Joutsensoturit
partioivat Rathar Faucia tauotta. Nykyinen joutsenkuningas Marq Palen oli vir
primaksi noustuaan pitänyt sitä ensiarvoisen tärkeänä.
Joutsenkuningas oli aina myös vir prima,
ensimmäinen soturi. Historia ei tuntenut asiasta juurikaan poikkeuksia. Zoran
Greb oli levollisin mielin heidän leiriytyessään solajonoon. Se ulottui
pitkälle jo melkein aavikoksi muuttuneelle arolle.
Heidän edellään olevat kertoivat, että
odotus saattaisi kestää melkein neljä läpikulkua. Zoran huolestui. Se olisi
melkein kolme kertaa kymmenen päivänkiertoa, mikä tarkoitti kuunkiertoa!
Joutsensoturien ajankulun lasku ei ollut tarkka, mutta riittävä.
Ruttoliha pysyisi kyllä elävänä ja
hyvinvoivana, mutta miten pitää ulkopuoliset kaukana kokonaisen kuunkierron
ajan. Taivasalla uteliaita ja ehkä jopa varkaita riittäisi. Niiltä pitäisi
suojautua itse. Atandare oli tehnyt selväksi, että Rathar Faucia pitkin ei
kulkisi yksikään armeija. Ei idän, eikä lännen.
Roman II oli selittänyt strategisen
asetelman Zoranille. Vir prima Marq Palen oli käytännössä julistanut pitävänsä
yllä idän ja lännen välistä rauhaa. Kovin kummoista armeijaa ei liikuteltaisi
jokireittejä pitkin, eikä kukaan kykenisi kiertämään Demarenia etelän puolelta.
Pelkän aron ylittäminenkin saattaisi verottaa minkä tahansa armeijan mieslukua
kohtalokkaasti.
Marauderen huomenlaivat olivat muuttaneet
kaiken. Yhdistynyt lännen valtakuntien huomenlaivasto voisi tulevaisuudessa
kuljettaa valloitusarmeijan itään ja se tiedettiin. Rutto saattoi olla ase,
jolla idän valtakunnat heikensivät länttä saadakseen aikaa varustautua.
Roman II oli vannottanut moneen kertaan
Zorania herättämästä millään tavoin Marq Palenin huomiota. Ruttoliha oli
saatava läpi Rathar Faucista kenenkään tietämättä. Marauderen omat lähettiläät
pitäisivät huolen kaikista neuvotteluista. Zoran Greb oli Roman II:lle tärkeä
apostoli, mutta tässä asiassa oma-aloitteisuus ei ollut suotavaa.
Zoran oli tehnyt sen, mikä tehtävissä oli.
Arvokkaimmat tavara-arkut olivat nyt tarkoin vartioituina samassa vankkurissa.
Zoran sijoitti ruttoarkun seuraavaan härkävaunuun keskelle muita arvottoman
näköisiä matka-arkkuja. Hän nukkui riskistä huolimatta itse sen vieressä.
Atandare tuli näkyvästi pitkin
karavaanijonoa joutsenkirvesliput liehuen. Päivä oli poikkeuksellisen kuuma
keskellä syksyä. He olivat niin pitkällä etelässä, että pohjoisesta lähteneet
pitivät sitä jopa helteisenä. Zoran Greb näki ensi kertaa joutsensotureita.
He olivat pukeutuneet hihattomiin
nahkapanssareihin ilmeisesti esitelläkseen olkapäidensä
joutsenkirvestatuointeja. Niissä joutsenen kaula ja taistelukirves olivat
ristikkäin. Ikään kuin kaksi miekkaa, ajatteli Zoran. Toisessa olkapäässä
joutsen oli valkoinen ja kirves musta. vastakkaisessa olassa värit olivat
toisinpäin.
Joutsentatuoinnit olivat merkki uroteosta,
joka oli tehnyt heistä joutsensotureita, atandare. He olivat harjoitelleet ja
keskittyneet siihen koko elämänsä.
Sotureita oli tusinan verran. Liian paljon
kauppiaita paimentamaan. Zoranin hämmästykseksi joukko tuli heidän luokseen.
Yksi oli selvästi päällikkö ja puhutteli heidän karavaaniaan johtavaa
kauppiasta.
”Olette tulleet atandaren maille. Kolmen
salin kuningashuoneen vir prima Marq Palen haluaa tavata teidät. Seuratkaa
minua.”
Joutsensoturi käänsi katseensa Zoraniin.
Tiukka katse tuntui lävistävän pään.
”Sinä tulet mukaan.”