NYT CANTOR
68
Maailman vaarallisin nainen ja mahtavin mies
Ferus seisoi ankkurissa. Veneliikenne
punaisen lumen niemeltä kävi kiivaana saattueen valmistautuessa poistumaan Rex
Arcticalta. Mammuttiheimojen armeija oli leiriytynyt jäätikölle täyttäen siitä
valtavan tilan. Siltikin mammutit peittivät loputtomasta jäälakeudesta vain
mitättömän kokoisen pisteen.
Haavoittuneet olivat hoidossa. Rannan
tuntumaan oli rakennettu igluja ja pystytetty hylkeennahkatelttoja. Jopa
haavoittuneita meriviikinkejä hoidettiin. Se oli Gwenin määräys. Vihollisia ei
saisi enää tappaa ja toipuneet liitettäisiin muihin vankeihin. Dyer Morgarin
pienarmeija oli vartioituna ja sotamammuttien ympäröimänä läheisessä
lumilaaksossa.
Gwen oli yltä päältä siteissä, mutta valvoi
silti itse paareiltaan Gargan Gedin ja sapelikomentajan kuulusteluja.
Tiikereistä oli kuultu vain epämääräisiä huhuja, mutta tämä oli ensimmäinen
kerta, kun niitä nähtiin. Petojen tehokkuus taistelussa oli järkyttänyt
heimoja.
Villimammutteja metsästettiin sankoin
metsästäjäjoukoin. Yleensä mammuttijahtiin osallistuivat kaikki heimon
metsästäjät. Nyt kourallinen petoja oli repinyt mammutin kappaleiksi. Lisäksi
tenderellä oli lepakkonsa, jotka kykenivät samaan. Gwen tajusi häviävänsä
sodan, elleivät heimot kehittäisi jotain uutta. Kaikki tieto oli nyt
ensiarvoisen tärkeää.
Algideren sotapäälliköllä oli myös uusi
käsittämätön suunnitelma, jollaista kukaan ei ollut aiemmin kuullut. Hän kutsui
sitä vankienvaihdoksi. Gwen aikoi vaihtaa vangiksi ottamansa pienarmeijan
marauderen vankeina tai orjina pitämiinsä lumikansalaisiin. Algidere ei
hylkäisi edes halveksittuja simaorjia, Gwen ilmoitti.
Hän ei ollut suostunut nostettavaksi
mammuttitelttaansa toipumaan ennen kuin saattue olisi saatu turvallisesti
matkaan. Taistelun jälkeen Gwen ei ollut kyennyt edes liikkumaan. Hän oli
päässyt vain istuvaan asentoon paareilla toinen käsi kylkeen kiinni sidottuna.
Kun Gwenin verenvuodot oli saatu
tyrehdytettyä ja haavoittunut liha käärittyä parantavalla sammaleella
vuorattuihin siteisiin, oli hän disatina tehnyt sen, mihin Ingridin voima ei
ollut riittänyt. Ferus ei ollut ollut kaukana ja saapunut jo seuraavana
päivänä.
Johan makasi Feruksen isoimmassa
hytissä, josta kapteeni Montgomery de Finbar oli vetäytynyt. Hänet oli kääritty
siteisiin nilkoista kaulaan asti. Hronan oli tehnyt sen, mihin parantajana oli
kyennyt ja tiennyt heti, ettei se riittäisi.
Johan oli kuolemassa. Vain angele piti
häntä hengissä, mutta kukaan ei voinut tietää, kuinka kauan. Heidän ainoa
mahdollisuutensa pitää Johan elävien kirjoissa, oli ehtiä tornikaupunki Awak ye
Zabethin parantajien luo ajoissa.
Kapteeni de Finbar arvioi matkan kestävän
kuunkierron. Sitä ei ollut aiemmin purjehdittu Feruksen kaltaisella
aluksella ja merellä tuulet puhuisivat aina viimeisen sanan. Se oli liian
kauan, mutta muutakaan mahdollisuutta ei ollut.
Alex jakoi hytin Johanin kanssa. Hän ei
antaisi ainakaan ystävänsä kuolla yksin. Ingrid ja Krystalyn sopivat valvovansa
varmuuden vuoksi Johanin sängyn vieressä vuorovedolla matkan jokaisen
päivänkierron.
Gargan Ged oli antautunut, vaikka oli
tiennyt sen luultavasti maksavan henkensä, mikäli jostain kohtalon oikusta
pääsisi palaamaan maraudereen. Sapelikomentaja ei ollut. Hän oli päättänyt
taistella petoineen kuolemaansa asti. Yksi karhuista oli kuitenkin huitaissut
hänet tajuttomaksi. Komentaja oli tullut tolkkuihinsa kädet sidottuina.
Karhut ja tiikerit olivat kyräilleet
levottomina toisiaan aikansa. Ne eivät olleet osanneet päättää, miten suhtautua
kohtaamiseensa. Voittajaa ei ollut julistettu. Karhut olivat astelleet
majesteetillisesti rantaa pitkin pohjoiseen. Algidere oli vetäytynyt niiden
tieltä.
Sotamammutit olivat piirittäneet
sapelisoturit tiikereineen ja käyneet näiden kimppuun. Ilma oli ollut mustana
heittoaseista. Osa pedoista oli onnistunut raatelemaan muutaman mammutin kylkiä
ennen kuolemaansa. Yksikään mammutti tai soturi ei ollut kuollut.
Valtavat valkoiset tiikerit aseteltiin
vierekkäin valkoiselle lumelle, josta ne eivät kunnolla erottuneet. Gwen
määräsi koko kansansa kiertämään niitä katsomassa. Tässä olisi ase, joka
tuhoaisi heidät, elleivät he keksisi jotain uutta.
Ingridin nilkka oli sidottu ja hän kykeni
kävelemään ontuen. Hronan ja algideren parantajat olivat onnistuneet saamaan
Cantorin ja Rionin tolpilleen Feruksen saapuessa. Imoren laita oli
heikommin. Hänen ei pitäisi liikkua moneen päivään, jotta kaulan haava
parantuisi kunnolla. Kaikki olivat silti yksimielisiä siitä, että Imorea ei
jätettäisi.
Gwen kuunteli saattueen tarinan valo-orjista
ja toimi. Viestit ja partiot lähtivät toiselle puolelle Arcticaa. Jos Ruberin
rotat suojatteineen olivat päässeet elävinä pois ja harhailisivat jäätiköllä,
heidät löydettäisiin.
Kolmantena aamuna Imore oli kadonnut. Häntä
ei löydetty mistään. Se oli käsittämätöntä. Illansuussa Cantor kokosi Gwenin ja
saattueen yhteen kuuloetäisyyden päähän muista.
”Minä en puhu tätä mielelläni, mutta nyt on
pakko. Imore on venenare. Roman II on palkannut hänet tappamaan Gwenin.”
Cantor kertoi, kuinka matkalla rannalta
jäätikön yli vuorille, hän oli vahtinut Imorea, jotta tämä ei pääsisi
murhaamaan Gweniä. Vasta nyt Cantor oli ymmärtänyt Imoren matkan koko
tarkoituksen.
”Imore on julkeudessaan puhunut myös totta.
Hän on täällä avaamassa uutta kauppareittiä. Kauppatavara on valonäkö. Imore aikoo laivata tänne rikkaita sokeita
saamaan valo-orjilta uudet silmät.”
Cantor jatkoi hämmentävää paljastustaan.
Uusille silmille Imore voisi määrätä hinnan, jota Morfian kaupparuhtinaatkin
kadehtisivat. Hänen oli kuitenkin täytynyt odottaa, kunnes oli nähnyt
silmälähteet itse. Muuten hän ei voinut olla varma ja sijoittaa hankkeeseen suurinta
osaa omaisuudestaan.
”Seuraavaksi hän tappaa Gwenin saadessaan
tilaisuuden. Imore ei jätä työtään puolitiehen. Se takaa hänelle palkkion
lisäksi Romanin suopeuden uudelle hankkeelleen. Ilman sitä silmäkauppa ei
onnistuisi.”
Syvä hiljaisuus laskeutui. Kukaan ei
halunnut puhua vastaan. Cantor ei laskisi moisesta asiasta leikkiä. Kaikki
uskoivat verkkaisen rauhallista bardia, joka ei ikinä ollut puhunut yhtä
vakavia paitsi laulaessaan, jos se puheeksi laskettiin. Gwen aukaisi suunsa
ensimmäisenä.
”Imorella ei ole mitään mahdollisuutta päästä täällä pakoon ja vielä
vähemmän minun lähelleni. Hänhän on sitä paitsi haavoittunut.”
”Kyllä pääsee ja kyllä tappaa. Miksi edes
uskot hänen haavoittuneen? Usko, kun puhun, että sinulla ei ole mitään käsitystä
siitä, minkä kanssa olet tekemisissä.”
Hiljaisuus olisi vain syventynyt
entisestään, jos se olisi ollut mahdollista. Lopulta Cantor rikkoi sen itse.
”Tämä on minun vastuullani. Minä jään tänne
ja pidän sinut hengissä. On minun tehtäväni tappaa Imore.”
Hetki oli musta kuin synkin yö. Kaikki
vaipuivat omiin ajatuksiinsa kääntyessään poistuakseen. Vain Hronan jäi
Cantorin luokse. Tietäjä oli mietteissään ja puhui hapuillen ääneen.
”Et voi tietää kaikkea tuota. En myöskään
usko, että vain arvaat. Olet saanut tietoja, emmekä ole tavanneet palandereä.
Et ole vain harmaa herttua. Algideressä täytyy olla urkkijoitasi. Sinun täytyy
olla…”
Hronan ei saanut nimeä suustaan. Cantorin
ilmekään ei värähtänyt. Tietäjän ajatukset lähtivät lentoon. Takautumat
palasivat. Tapaamiset Valeren laakson yössä. Hän oli sanonut bardia tuhat
nimeksi. Eikä ollut ollut väärässä. Hronanin suu loksahti auki ja hän vain
kuiskasi nimen, joka paljasti yhden läntisten valtakuntien suurimmista
salaisuuksista.
”…Chiron.”
Cantor
ei puhunut mitään. Hän ei tehnyt elettäkään. Bardi vain tuijotti tietäjää kuin
odottaen, mitä tämä tekisi. Hronan ymmärsi. Hän ei voisi ikinä toistaa
sanomaansa. Cantor jättäisi hänet henkiin. Sodan voittaminen olisi tärkeämpää
kuin Dux Malorin suurin salaisuus.
Hronan tunsi omalaatuista voitonriemua
järkytyksensä läpi. Se oli hän, joka oli päätellyt asian. Se oli hän, joka oli
itseasiassa arvannut sen jo aiemmin kutsuessaan Cantoria tuhatnimeksi. Se oli
hän…
TUHAT NIMEÄ! Bardin valepuvussa. Harmaa
herttua ja Chiron. Uusi oivallus iski kuin salama. Se oli puhdasta intuitiota.
Arvaus, joka ei perustunut tietoon tai järkeen.
Hronan epäili kerrankin itseään. Mutta
bardi, joka kuljeskeli kenenkään ihmettelemättä, minne halusi. Läntisten
valtakuntien voimakkaimman sotamahdin ja parhaimman tiedustelupalvelun
päällikkö samassa miehessä. Maailman mahtavin mies.
Cantorin täytyi olla…Eihän se voinut…Mutta
kun se oli! Hronan tunsi vaistonvaraisesti olevansa oikeassa. Se oli ollut vain
villi arvaus, joka oli tullut hänen mieleensä. Cantor oli…
”Älä puhu sitä ääneen. Sääntöjen mukaan
minun täytyy silloin tappaa sinut. Mistään mitään välittämättä.”
Cantor puhui. Ääni ei ollut bardin matalaa
ja miellyttävää puhetta. Se oli sävytön ja hyytävä. Siinä kaikui teräs ja
kuolema. Cantorin kasvotkaan eivät näyttäneet inhimillisiltä. Hän ei ollut enää
edes ilmeetön ihminen. Hän oli jotain…kuoleman kaltaista. Hronanin kädet
alkoivat täristä pelosta.
Cantor tuijotti hetken tietäjää ennen kuin
käveli pois. Katse lävisti tietäjän pään kuin kuuma hiilihanko lumihangen.
Ikään kuin mitään estettä ei olisikaan. Hronan tajusi, että oli käynyt
silmänräpäyksen päässä kuolemasta. Käsien vapina ei rauhoittunut. Hronan tiesi
olevansa sattuman kautta oikeassa, mutta ei voisi puhua ikinä asiaa ääneen.
Cantor oli myös Apiarin assassiinien
johtaja. Ei ollut mitään neuvostoja. Ei assassiinien, eikä Dux Malorin
tiedustelupalvelun johdossa. Oli vain yksi mies, joka kutsui itseään Cantoriksi
ja esitti bardia. Todellinen tuhat nimeä. Bardi, sotapäällikkö,
tiedustelujohtaja ja salamurhaajien käskijä.
Sylvaderen sotaneuvosto! Se oli ollut
Cantor, joka oli ujuttanut ajatuksen hänen päähänsä. Bardi oli pitänyt koko
ajan kaikki langat käsissään. Hronan oli itsekin ollut vain yksi hänen
marioneteistaan. Pelkkä sätkynukke.
Se selitti viimein kaiken, mitä tietäjä oli
kumppaninsa suhteen ihmetellyt. Vain yksi asia jäi kaiken järjellisen päättelyn
ulkopuolelle. Imore!
Seuraavana aamuna Ferus lähti
purjehtimaan kohti Zakal-virtaa päästäkseen sen avulla Kaksoisjään maahan. Res
X ei ymmärtänyt sitä ihailun määrää, jonka sai vieläkin osakseen, mutta oli
ainakin nyt tyytyväinen. Paluu laivan köysistöön sai kaksikon kirkumaan ja
nauramaan. Rautaleuka löysi oman tutun paikkansa ja käpertyi nukkumaan ikään
kuin ei olisi maissa käynytkään.
Hronan katseli etääntyvää rantaa synkissä
mietteissään. Johanin kohtalo ei ollut enää hänen käsissään. Hronan ei
ymmärtänyt, miksi houreinen poika oli yrittänyt tivata häneltä tietoja oikeista
vanhemmistaan. Ne asiathan oli käyty läpi lukemattomia kertoja.
Oliko poika kuullut joltain jotain?
Kammottava ajatus iski Hronaniin kuin nyrkki. Oliko joku niistä idiooteista
vaihtanut vauvoja hänelle kertomatta?
Jotain
painavaa lässähti Hronanin päähän. Tietäjä kyyristyi vaistomaisesti. Apina
kirkui onnesta ja repi tietäjän hiuksia. Raivostunut uhri sai kerrankin
apinasta kiinni ja päätti heittää sen niin pitkälle mereen kuin pystyisi.
Hän oli jo ojentanut kätensä taakse
heittoasentoon, kun huomasi jotain silmäkulmastaan. Häntä tuijotettiin. Hronan
kääntyi ja huomasi kaikkien kannella olevien katselevan tiiviisti itseään.
Ingrid oli nostanut kulmakarvansa kysyvästi
koholle. Poika oli köysissä hänen yläpuolellaan. Hronan veti apinan syliinsä ja
silitti sitä yrittäen hymyillä rauhoittavasti. Tietäjän irvistys pelästytti
apinan entistä pahemmin. Se puraisi Hronania sormesta ja ampaisi otteesta
pudottuaan salamannopeasti märssykoriin poika perässään.
Hronan muisti jälleen kerran heidän lähtönsä
Valeresta. Se oli tuntunut hienolta ja suurelta. He tekisivät historiaa ja
pelastaisivat maailman. Mitä oli enää jäljellä? Vihollinen oli tappanut
Suistossa maanpiirin suurimman soturin. Nyt heidän oma legendansa teki kuolemaa
huomenlaivan ruumassa ja hän oli senkin asian suhteen voimaton.
Hronanista tuntui, että hän oli tässä
pelissä avuton nappula, jota siirreltiin muuten vain minne sattui ja miten
sattui. Tietäjän kädet alkoivat jälleen kerran täristä. Enää se ei johtunut
pelkästä pelosta. Hronan oli kauhuissaan.
Arctica oli vaipumassa kaaokseen. Siitä
tulisi alkavan suursodan ensimmäinen näyttämö. Sen keskellä maailman mahtavin
mies jahtasi maailman vaarallisinta naista, eikä Hronan tiennyt oliko kumpikaan
kaksikosta oikeasti edes heidän puolellaan.