NYT JOHAN
62
Vähemmän iloinen jälleennäkeminen
Yllättäen aloitteen otti käsiinsä Morfian
runosoturi pan Rion Thad. Hän nosti miekkansa kohti taivasta ja lähti laulaen
hyökkäämään kohti ylivoimaista vihollista. Vaikka Rion liioitteli, oli
taktiikka osin myös sovittu. Sen oli tarkoitus vetää huomio pois Johanista. Jos
muut kaatuisivat, olisi tällä Krystalynin, Cantorin ja Alexin suojellessa vielä
pieni mahdollisuus selvitä.
Imore suorastaan ilahtui Rionin teosta.
Runosoturi ehkä ampui yli tapansa mukaan, mutta mitä sitten. Hymy kasvoillaan
hän katsoi Saharia ja Ingridiä. Taisteluriemu nousi heidänkin kasvoilleen. Se
oli soturin ilme. Se kertoi halusta taistella ja laittaa henkensä peliin.
Taisteluriemu oli ilmaantunut parhaimpien soturien kasvoille kautta
maailmanaikojen. Nyt se henki näistä neljästä hyökkäävästä soturista.
Meriviikinkien rantapartion käskijä
hämmentyi. Tämä oli selvästi heidän etsimänsä saattue. Nyt oli tarkoitus
vangita yksi heistä. Muut voisivat kuolla. Käskijä oli määrännyt puolet
miehistään kiertämään saattueen taakse, jotta kukaan ei pakenisi.
Sen jälkeen he kävelisivät rauhassa hangen
läpi ja tappaisivat ne, jotka eivät antautuisi. Nyt vastustaja kuitenkin
hyökkäsi. Neljä soturia oli ryntäämässä hullun lailla hangen läpi kohti varmaa
kuolemaansa. Käskijä määräsi tuhahtaen soturinsa kilpimuuriin. Tulkoot!
Imore sai kepeällä tavallaan liikkuen Rionin
kiinni ja huusi tälle ohjeita. Runosoturi kääntyi täydessä vauhdissa katsomaan
tuskin olkapäähänsä ulottuvaa naista ja alkoi nauraa kahta kovemmin. He tulivat
reiteen asti ulottuvasta hangesta kuivalle ja kiviselle rannalle. Oli
meriviikinkien käskijän vuoro nauraa. Neljästä kaksi oli naisia. Ne otettaisiin
elävänä. Iloa iltanuotiolle.
Ingrid liikkui viehkolla tavallaan rantaan
päin. Hän katseli kilpimuurin laitimmaisia sotureita silmiin kujeillen. Kolme
soturia ei voinut vastustaa kiusausta käydä röyhkeän vaaleaverikön kimppuun. He
hylkäsivät seurauksista välittämättä paikkansa ja ryntäsivät Ingridiä kohti.
Imore jättäytyi taka-alalle. Rion ja Sahar
puskivat voimalla päin keskelle kilpimuuria. Heitä oli kuitenkin vain kaksi ja
meriviikinkejä kymmenen kertaa enemmän. Kilpimuuri alkoi hitaasti kääntyä
heidän sivulleen. Pian se ympäröisi heidät kokonaan.
Hronan, Rautaleuka ja Res X käpertyivät
kasaan lämmittääkseen toisiaan. Krystalyn, Cantor ja Alex peittivät heidät
turkiksilla ja kasasivat nopeasti lunta päälle. Ehkä heillä olisi pieni
mahdollisuus jäädä huomaamatta. Apina käytti tilaisuutta hyväkseen ja paneutui
vasten tietäjän hiuspehkoa. Hronan kirosi eläimen syvimpään suohon ja
ihmetteli, miten hän tähän oli päätynyt.
Krystalyn veti ja Alex työnsi apaattista
Johania hangen läpi. Cantor tarkkaili lähiympäristöä. Nyt ei ollut aikaa
yrittää saada Johania tolkkuihinsa. Nyt oli päästävä pakoon. Izaro oli tehnyt
selväksi luita ja ytimiä myöten sen, että Johan ei saisi jäädä marauderen
vangiksi. He yrittivät päästä läheisen lumikukkulan taakse saadakseen
näkösuojan seuraavaa etappia varten.
Ingrid alkoi tanssia. Se huvitti aluksi
häntä lähestyviä sotureita. Ingrid veti selkätupeistaan kaksi miekkaansa ja
tuli tanssien lähemmäs. Vastustajat eivät ehtineet tajuta, mitä tapahtui.
Ingrid oli tassutellut pehmeästi heidän eteensä liikkuen ikään kuin olisi
tanssinut musiikin tahdissa.
Sitten salama löi. Ingrid syöksyi eteenpäin
nopeammin kuin silmä havaitsi työntäen toisen miekkansa lähimmän soturin
kurkusta läpi. Nyt yksi merisotureista teki kuolemaa ja Ingrid tuli uudestaan
lähemmäs askeltaen kuolemantanssiaan. Meriviikingit nostivat miekkansa vasta
nyt ja varautuivat. Enää heitä ei naurattanut. Heitä pelotti.
Sahar hakkasi Instarilla. Taivasteräs
leikkasi lihaa ja kilpiä hämmästyttäen vastustajat. Rion ei jäänyt huonommaksi.
Hän kuuli takaansa Imoren huudon.
”Valmiina!”
Runosoturi riehaantui ja iski raivoissaan joka
puolelle saaden tyhjää tilaa itsensä ja muurin väliin. Imore oli ottanut
vauhtia ja ryntäsi nyt juosten kohti Rionin selkää. Hän arvioi etäisyyttä ja
karjaisi keuhkojensa koko voimalla.
”NYT!”
Rion kumartui eteenpäin. Se oli vaarallista.
Hänen niskansa oli hetken paljaana kilpimuurin sotureille, mutta he eivät
ehtineet tehdä mitään. Heti karjaistuaan Imore hyppäsi. Hän käytti Rionin
selkää ja ponnisti siitä lisää korkeutta.
Imore lensi täydessä vauhdissa kilpikuurin
yli pää edellä, teki voltin ja laskeutui kissamaisen pehmeästi jaloilleen. Hän
oli tehnyt sen aiemmin Apiarin katutaisteluissa. Hän oli voittanut
syöksyhypyllään korikallopelejä ja tiesi, mitä teki.
Suiston Imore pyörähti salamannopeasti
ympäri ja alkoi iskeä meriviikinkien takaa suojaamattomia jalkoja. Hän ei edes
yrittänyt tappaa. Hän vahingoitti vihollisia tehden nämä kyvyttömiksi liikkua
kunnolla. Kun vastustajat ehtivät kääntyä, oli moni jo kaatunut haavoittunutta
jalkaansa pidellen.
Rion ja Sahar painoivat päälle. Vastustajan
kilpimuuri hajosi ja taistelu jatkui yleisessä sekasorrossa. Tasalukuisina he
olisivat voittaneet Imoren tempulla, mutta nyt meriviikinkien luku oli liian
suuri.
Puolet kauemmas kiertäneistä
meriviikingeistä suuntasi kohti lumikukkulaa. He olivat nähneet muun saattueen
suuntaavan sen taakse. Partion käskijän mielestä vihollisia oli ollut enemmän,
eikä hän ymmärtänyt, mihin loput olivat kadonneet.
Pakenijoista yksi mies vastasi kuvausta,
joka heille oli annettu. Tämän vangitseminen toisi ruhtinaallisen palkinnon.
Heitä oli kaksikymmentä neljää vastaan. Käskijä komensi miehiään hangessa
kovempaan vauhtiin.
Pakenijat olivat kiertämässä kukkulaa, kun
Alex aisti sen. Karhu oli lumiluolassa. Se oli naaras ja päiväunilla. Arctican
karhut eivät nukkuneet talviunta mantereen serkkujensa tavoin. Karhu havahtui
ihmisten läsnäoloon ja kömpi esiin lumen keskeltä. Samaan aikaan meriviikinkien
partio sai kukkulan kierrettyä ja ilmestyi heidän peräänsä.
Alex veti kirveensä selästään ja kehotti
Krystalynia pakenemaan. Naisritari teki vastentahtoisesti sen, mikä oli pakko,
ja perääntyi. Cantor oli jo menossa. Vetäytyminen oli ainoa keino turvata
Johan. Partio levittäytyi puoliympyrään ja käskijä muisti ohjeensa.
Hän komensi kaikkia ottamaan heittoaseet
käsiinsä. Ne käytettäisiin ensin. Olkoon pieni mies kuinka vahva tahansa
kirveensä kanssa, hänen lihansa saisi tuta lentävän raudan. Tuskin hänen ihonsa
oli panssaria, joka torjuisi keihäänkärjet.
Se oli melkein ohi. Puolet meriviikingeistä
makasi rannalla kuolleina tai vaikeasti haavoittuneina. Melkein kymmenen
taistelukuntoista vihollisista oli silti vielä jäljellä. Raavaat soturit olivat
saaneet nelikon piiritettyä. Heidän takanaan oli enää rantaan vellova hyinen
meri.
Ingrid oli taittanut toisen nilkkansa. Sama
jalka oli vahingoittunut aikaisemmin Morfian korikallo-ottelussa. Hän kykeni enää raahaamaan sitä perässään.
Tanssit oli nyt tanssittu. Rionin kilpikäsi oli murtunut ja hän joutui
roikottamaan sitä velttona. Runosoturi yritti katsella vihollista
ylimielisesti, mutta kaikki tiesivät, että enää tarvittaisiin vain yksi
hyökkäys.
Sahar oli haavoittunut päähän. Vuotava veri
oli tukkinut hänen silmänsä. Jäljestäjä horjui ja pysyi hädin tuskin
tajuissaan. Imoren laita oli huonoimmin. Hän yritti epätoivoisesti tukkia
kaulastaan valtoimenaan verta vuotavan haavan, mutta huonolla menestyksellä.
Hän kärsi verenhukasta ja menettäisi pian tajuntansa.
Kaikilla oli verta vuotavia haavoja eri
puolilla kehoa. Taistelutoverit nostivat silti miekkansa meriviikinkien
lähestyessä ja katsoivat toisiaan viimeisen kerran. Heidän kasvoillaan ei näkynyt
enää taisteluriemua, vaan jotain syvempää. Jotain mikä oli tehnyt heistä sen,
mitä he olivat: Sotureita.
Se oli rohkeutta. Se oli hallittua pelkoa,
sillä rohkeus on viime kädessä oman pelkonsa voittamista. Suurin kaikista on
kuolemanpelko ja sen voittaminen tekee ihmisestä todellisen soturin. Kasvoilla
näkyi usko siihen, että he olivat oikealla asialla. He kuolisivat sen puolesta,
mihin uskoivat. He kuolisivat sen puolesta, mikä oli oikein.
Ingrid katsoi muita kujeileva ilme
kasvoillaan. Oli tullut viimeisen leikin aika ja se leikittäisiin loppuun.
Sahar ei paljoa veren läpi nähnyt, mutta hänen suustaan muodostui tiukka viiva.
Oli aika tehdä se, mikä oli tehtävä, eikä siinä sen kummempaa.
Imore vilkaisi muita ja käänsi katseensa
viholliseen. Hänen ilmeensä muuttui avoimen halveksivaksi. Hän kirosi
vastustajaa. Sitten Imore nosti molemmat miekkansa ja antoi avoimen
kaulahaavansa suihkuttaa verta.
Rion käänsi päänsä taaksepäin ja katsoi
taivasta. Sitten hän alkoi nauraa uudestaan. Se on tässä ja nyt. Neljä soturia lähti hyökkäykseen.
Alex ei tiennyt mitä tehdä. Kohta häntä
kohti sataisi keihäitä ja vastustajat olivat liian kaukana kirveen
tavoitettaviksi. Hän tunsi jotain ja vastasi siihen. Lumi repesi, kun karhu
ryntäsi sen läpi Alexin ja meriviikinkien väliin.
Se ei epäröinyt, vaan kävi lähimmän
merisoturin kimppuun ja lähes repäisi tämän pään irti käpälänsä iskulla. Partio
teki kohtalokkaan virheen. Soturit heittivät keihäänsä kohti karhua.
Suurin osa keihäistä meni ohi riehuvasta
karhusta. Muutama upposi pedon lihaan, mutta ei vahingoittanut sitä vakavasti.
Haavoittunut karhu raivostui silmittömästi. Se kirjaimellisesti repi
meriviikinkejä palasiksi.
Maraudere yritti puolustautua, mutta
turhaan. He eivät osanneet taistella sekopäistä petoa vastaan, joka ei
näyttänyt edes tuntevan heidän iskujaan. Taistelu oli ohi ennen kuin oli
oikeastaan alkanutkaan. Karhu kääntyili ja kieri lumessa saaden lihaansa
uponneet keihäät pois. Sen turkki oli punainen vuotavasta verestä ja tuska sai
pedon karjumaan hullun lailla. Se käänsi katseensa Alexiin.
Viimeinen hyökkäys oli ollut urhea, mutta
turha. Imore makasi kivisellä rannalla puolittain vedessä. Se värjääntyi
punaiseksi hänen verestään. Suistolaisen taistelu oli ohi. Soturi oli tulossa
häntä kohti antaakseen kuoliniskun.
Ingrid yritti vertavuotavana pakoon rantaa
pitkin käyttökelvotonta jalkaansa raahaten. Hän oli menettänyt molemmat
miekkansa. Kaksi meriviikinkiä seurasi häntä kaikessa rauhassa. He ottaisivat
Ingridin elävänä omaksi huvikseen iltanuotiolle.
Meriviikinkejä makasi ympäriinsä kuolleina
tai haavoittuneina, mutta heitä oli vielä kymmenkunta pystyssä ja täysissä
voimissa. He olivat voittaneet tyylipuhtaasti viimeisen erän ylivoimallaan. Oli
aika nauttia voiton hedelmistä.
Sahar oli pudonnut polvilleen, eikä nähnyt
vereltä enää eteensä. Vihollinen oli ympäröinyt hänet ja nautti. Kukin kävi
vuorotellen tökkäämässä voitettua miekkansa kärjellä. Liikettä aistittuaan
Sahar yritti huitaista miekallaan, mutta ei osunut lähellekään. Maraudere
tunnisti Instarin. Se olisi Dyer Morgarin arvoinen lahja. He eivät osanneet
päättää, pitäisikö sen kantaja viedä mukana vai riittäisikö hänen päänsä.
Vääntelehtivän Rionin kädet oli sidottu
taakse. Kipu murtuneessa kilpikädessä oli silmitön. Käskijä halusi runosoturin
kielen roikkumaan omaan kaulaansa. Hän nautti tilanteesta. Yksinkertaisinta
olisi tappaa runosoturi tai lyödä häneltä taju pois.
Meriviikinki halusi kuitenkin repiä kielen
katsoessaan Rionia silmiin. Hänen miehensä yrittivät tunkea kapuloita
rimpuilevan vankinsa suuhun saadakseen sen pysymään auki.
Ärjyntä oli veret seisauttavaa. Karhu
ryntäsi Ingridin ohi tätä jahtaavan kaksikon kimppuun. Perässä tuli
Pohjoismetsän Alex taistelukirvestään heiluttaen. Alex ohitti kahta soturia
repivän karhun ja huitaisi Rionia ahdistelevaa käskijää. Tämä kuoli heti. Alex
tappoi muutkin Rionia ahdistelleet.
Loput meriviikingeistä ehtivät ryhmittäytyä,
mutta saivat kimppuunsa Krystalyn den Thian. Vihersaaren seitsemännen kehän
ritari näytti huikeaa osaamistaan ja taistelu oli ohi. Krystalyn liikkui ja
tappoi. Oli vaikea uskoa, että joku kykeni siihen tuolla tavalla. Vastusta ei
löytynyt. Meriviikingit kuolivat. Se oli siinä.
Nuotiopuut olivat jäätiköllä harvassa.
Ongelma oli paha, jos niitä piti löytää nopeasti. He keräsivät lumettomilta
rannoilta ajopuuta ja hakkasivat maasta irti jäistä turvetta. Sen saattoi
sulattaa nuotion lämmössä tulen uudeksi ravinnoksi.
Hronanin vaatimuksesta he uhrasivat koko
puuvarastonsa yhteen isoon roihuun. Haavoittuneiden oli levättävä ainakin yksi
yö lämpimässä, jotta lihan toipuminen lähtisi alkuun.
Alex kertoi karhusta, minkä kykeni. Se ei
ollut paljoa, sillä hän ei itsekään ymmärtänyt suhdettaan petoon.
”Se on liitto. Se on syntynyt kauan sitten
auttamaan molempia hädässä, mutta nyt se on heikko. Minä olen perinyt kyvyn
liittoon, mutta en ymmärrä. Karhu ei ota käskyjä. Enkä minä. Aistimme toistemme
hädän ja autamme, jos haluamme.”
Rauhoituttuaan karhu oli nuollut haavojaan.
Alex oli yrittänyt auttaa sitä, minkä kykeni poistaen pedosta siinä vielä
roikkuvia heittoaseita. Lopuksi mies ja
peto olivat hieroneet kasvojaan vastakkain ennen karhun poistumista omille
teilleen.
Hronan oli tehnyt parantajana voitavansa.
Ingrid oli melko hyvässä kunnossa, mutta ei kykenisi matkantekoon
vahingoittuneella jalallaan. Rion esitti vahvaa, mutta ei ollut sitä.
Runosoturin murtunut käsi ja runneltu liha tarvitsi kipeästi lepoa. Samoin
Sahar. Pään verenvuoto oli ollut helppo tukkia, mutta iskun voimasta olisi
toivuttava rauhassa. Muuten päähän jymähtänyt isku saattaisi tappaa
jälkikäteen.
Imore oli käynyt lähimpänä kuolemaa. Hronan
oli joutunut ompelemaan nopeasti kaulan haavan kiinni. Aikaa kuolonjuuren
käyttämiseen ei ollut ollut. Imore oli purrut hampaansa yhteen, eikä ollut
inahtanutkaan. Hän ei saisi liikkua lainkaan ennen kuin haava olisi kunnolla
umpeutunut. Heidän oli pakko leiriytyä taistelupaikalle.
Cantor oli tutkinut jälkiä lumessa ennen
pimeää. Hän kertoi huonot uutisensa iltanuotiolla. Moni oli tullut, mutta yksi
oli myös lähtenyt rantaa pitkin etelään. Meriviikinkien oli täytynyt lähettää
sana ennen taistelua heidän kohtaamisestaan.
Yksikään vihollisista ei ollut jäänyt
henkiin. Karhu oli raadellut kuoliaiksi myös haavoittuneet. Saattue ei voinut
tietää, ketä lähetti oli lähtenyt tapaamaan ja kuinka kauan se kestäisi.
Pahinta oli, että he eivät voineet tehdä muuta kuin odottaa.
Pakkasaamu oli kuulas ja poikkeuksellisen
kirkas. Taivaanrantaan asti ulottuva jäätikkö suorastaan hohkasi valkoisuutta.
Aamuhämärän aikana heidän pahin painajaisensa oli toteutunut. Vihollinen oli
levittäytynyt jäätikölle ja saartanut heidät. Meriviikinkejä oli paljon. Vaikka
kuinka monta joukkuetta. Pieni armeija. Marauderen hailiput liehuivat kylmässä.
Tämä oli heidän loppunsa. Saattueen takana
oli alas viettävä rinne, joka päättyi kapeaan niemeen ja mereen. Se oli
punaisen lumen niemen takana autio ja tyhjä. Ferus ei ehtisi pelastaa
heitä, vaikka ilmestyisikin taivaanrantaan.
He näkivät sapelisotureita valkoisine
tiikereineen ymmärtämättä, mistä oli kyse. Se oli ensimmäinen kerta, kun kukaan
ulkopuolinen kohtasi meriviikinkien tuhoisimman aseen. Petojaan kaitsevia
sotureita ei ollut montaa, mutta jo katsomalla oli selvää, että ihmisvoimin
niitä vastaan taistelu olisi tuomittu häviöön.
Vihollisella oli poro- ja koiravaljakoita.
Niiden avulla he kykenivät liikkumaan jäätiköllä. He näkivät muutamia
mammutteja, joita oli ohjaamassa lumikansaa. Maraudere oli alistanut
simaorjiaan sotaorjiksi.
Saattue tajusi, että kyse oli Romanin
armeijasta jäätiköllä. Se oli lähetetty pysäyttämään heidät riippumatta siitä,
kenen kanssa he olisivat liittoutuneet. Sillä ei oikeastaan ollut väliä. He
olivat yksin jäätiköllä, eivätkä kykenisi edes pakenemaan, vaikka siihen tulisi
jostain käsittämättömästä syystä tilaisuus.
Mitään ei tapahtunut. He tajusivat, että
heidän annettiin odottaa. Ylivoiman piti lannistaa heidät. Vihollinen halusi
jotain. He kääntyivät vuorotellen katsomaan Johania. Tämä ei puhunut, vaan kääntyi
katsomaan tyhjin silmin Alexia, joka nyökkäsi. Sepänpoika siirtyi ystävänsä
taakse. Asia oli selvä. Johan ei jäisi elävänä Romanin kynsiin. Se sopi
kaikille. Kukaan ei halunnut jäädä vangiksi. He olivat saaneet vähän lisää
aikaa, mutta nyt sekin oli loppu.
Vihollisen rintamasta irtautui sotureita,
jotka lähtivät tulemaan kohti. Saattue erotti Romanin lippujen alle sidottuja
evä ja hampaat-haiviirejä. Dyer Morgar! He olivat saaneet kimppuunsa Morgarin
täällä maanpiirin äärilaidalla ja nyt meriviikinkien ykkösnyrkillä oli mukanaan
myös armeija. Hän johti itse kohti tulevia sotureita.
Morgarin saattue kantoi mukanaan
neuvottelulippuja. Meriviikingit ryhmittäytyivät puhe-etäisyydelle saattueesta.
Morgar antoi silmiensä kiertää haavoittuneissa ja tuhahti itsekseen. Tapansa
mukaan hän meni suoraan asiaan ja katseli tiukasti Johania puhuessaan.
”Muistatko maljamme Apiarissa, poika. Huora
menetti päänsä. Nyt on tullut sinun vuorosi.”
Johan nosti katseensa, mutta ei puhunut
mitään. Morgar jatkoi.
”Roman II haluaa sinut. Minä en. Minä haluan
voittaa sinut. Saat tilaisuuden. Taistele kanssani kuolemaan asti. Jos voitat,
saatte poistua vapaasti.”
Cantor astui eteenpäin ja puhui.
”Mikä takaa lupauksesi?”
Morgar purskahti nauruun.
”Ei mikään. Teillä ei ole muuta
mahdollisuutta. Jos poika kieltäytyy, takaan, että nyljen teidät muut elävältä
hänen silmiensä edessä.”
Synkkä hiljaisuus levisi. Morgar antoi
puheensa upota.
”Tulen, kun aurinko laskee. Otan pojan pään
iltaruskoa vasten. Saakoon kauniin kuoleman.”
Morgarin lähdön jälkeen kukaan ei puhunut.
Lopulta Johan kuiskasi.
”Minä taistelen.”
Muut pudistelivat päitään. Hronan puhui
ensimmäisenä.
”Ei meitä säästetä. Tiedät sen aivan hyvin.”
Silloin Johan nousi kyyrystä seisomaan. Muut
melkein pelästyivät. Johanin silmät näyttivät palavan hänen puhuessaan.
Puheessa ei ollut änkytystä tai värinää. Siinä kaikui taivasteräs. He eivät
olleet ikinä nähneet Johania sellaisena. Soturina, joka hohkasi voimaa ja
päättäväisyyttä. Hän puhui edelleen kuiskaten, mutta ääni tuntui läpäisevän
kuulijan pään.
”Silti tämä on ainoa keino saada Morgar.
Minä tapan hänet ja kostan Feruksen. Jos Morgar uhmaa Romania, niin minä uhmaan
kohtaloani.”
Dyer Morgar tuli auringon alkaessa kääntyä
laskuun. Hän käveli saattueen ohi tuskin kääntymättä katsomaan näihin päin.
Hänen mukanaan tulleet Romanin rotat vetäytyivät syrjään saatettuaan
päällikkönsä vielä lumivalkoiselle punaisen lumen niemelle. Morgar käveli
rauhallisesti sen päähän asti ja kääntyi odottamaan.
Sahar otti Johania olasta kiinni.
”Älä mene. Tehdään se yhdessä. Kuolemme joka
tapauksessa. Otetaan tuo mukaan. Minäkin haluan maksaa Feruksen veren.”
Ingrid säpsähti.
”Gwen!”
Muut kääntyivät katsomaan. Ingrid puhui
kiihkeästi.
”Se on Gwen. Hän ja heimot ovat tulossa.
Iltaruskossa. Johan, voit voittaa meille aikaa.”
Sahar ojensi Johanille Instarin.
”Feruksen puolesta.”
Johan otti mitään puhumatta Valeren miekan
ja lähti kävelemään niemeä pitkin kohti sen päässä odottavaa Dyer Morgaria.