NYT JOHAN
61
Viimeinen esikoinen
Izaro nosti heidän mieleensä kuvia. Se oli
sen tapa kommunikoida. Näyttää kuvia ja ajatuksia. Izaro ei puhunut, mutta
viestit olivat selkeitä. Sen hengen voima ja suuruus lähietäisyydeltä oli
murskaava. Oli kuin vuori olisi laskeutunut heidän päälleen. He alistuivat ja
antoivat kuvien tulla.
Izaro esitteli itsensä. Sillä ei ollut
nimeä. Se oli lajinsa viimeinen kuningas, eikä sellaisena tarvinnut nimeä.
Izaro vain oli. Se näytti itsensä nuorena kiitäessään merien ja mantereiden
yli. Se oli ollut kuin musta nuoli. Vasta maailmanaika oli harmaannuttanut sen
nahkaa. He aistivat sen vanhentumisen tuskan. Joutsenlaulun, joka oli
päättymässä ja vielä kerran nousemassa.
Sillä oli tässä maanpiirin syrjäisimmässä
kolkassa ollut seuranaan muistot, eikä paljon muuta. Izaroiden laji oli
kuollut. Se oli lajinsa viimeinen ja itsekin kuolemassa.
Izaro kertoi heille sen, mitä halusi heidän
tietävän. Saattue nöyrtyi voiman edessä ja otti vastaan, mitä tarjottiin. Izaro
näytti heille kuvia sellaisena kuin ne muisti. Se piirsi niillä heidän
mieleensä tarinan, jota kenellekään muulle ihmisen suvussa ei ollut samalla
tavalla kerrottu.
Izaro näytti heille hautomot. Ne olivat
savannin putouksilla. Vesi oli lämmintä. Siitä nousi höyryä. Synnyttävä izaro
laski munansa lämpimään veteen. Munan ympäri oli kääriytynyt mustaa verkkoa.
Siinä oli ihmissormen kokoisia hyytymiä, jotka näyttivät madoilta.
Niiden välillä oli säikeitä kuin verkkoa. Angele!
Saattueen jäsenet tajusivat. Angele oli izaroa. Se oli hermostoverkkoa,
jonka syleilyssä izaron munat kypsyivät syntyäkseen. Ne pitivät sisällään uuden
izaron. Täydellistä lihaa ja henkeä.
Izaro näytti heille lisää kuvia. Putoukset
olivat kauniita. Savannilla oli tuhansien askeleiden kokoinen hetteikkö, johon
kymmenet joet laskeutuivat eri puolilta sitä ympäröiviä vuoria. Avidan
alkulähteet! Se oli kadonnut izarojen synnyinsija ja kasvukoti.
Sinne tulivat myös kuolemaan ne, jotka eivät
kaatuneet kaksintaistelussa tai sodissa taisteluenkeleitä vastaan. Se oli
legendojen izarohautausmaa täynnä yhtä maanpiirin arvokkaimmista aineista,
kuningaslajin luuta.
Izarokodissa oli myös jotain tuttua.
Zarogit! Ne olivat izarojen lemmikkejä. Samanlaisia kuin koirat ihmisille.
Välillä ne karkailivat Avidaa pitkin maailman merille ja lisääntyivät villeinä.
Zarogit olivat osa izaroa samalla tavoin kuin Johan ja Alex. Samalla tavoin
kuin Rautaleuka. Siksi zarogit olivat jättäneet sen henkiin ja pelastaneet
Refugiassa.
Izarot eivät aluksi saaneet pienillä
eturaajoillaan kaikkia munia pois vedestä. Kuoriutuneita pienokaisiakin kuoli
liikaa. Izarot tekivät liiton muinaiskansojen parhaiden naissoturien kanssa. He
suojelisivat ja huolehtisivat pienistä izaroista kunnes nämä nousisivat
siivilleen. Vastineeksi he saisivat terveen ja pitkän elämän. He saisivat angelen.
Ensimmäiset valkyriat rakensivat itselleen koteja alkulähteille.
Muinaiskielellä niitä kutsuttiin kodeiksi putouksilla, vaj hala.
Harva koskaan näki alkulähteiden
valkyriakoteja, joissa valitut ottivat ilon irti elämästä. Heillä sanottiin
olleen Freyan punaista ja Odinin lekaa muinaisaikojen muodossaan enemmän kuin
yksi kansa jaksaisi juhlissaan juoda.
Lisätäkseen sukuaan ja täyttääkseen juhlansa
ilolla he tarvitsivat miehiä. Yli äyräiden kasvaneen maineen takia kaikki
kansat antoivat heidän valita. Valkyriat saivat itselleen uskonsodissa
parhaiten menestyneet soturit. Heidät vietiin putouksille, vaj hallaa.
Uskontaruissaan totuus vääristyi niin kuin
usein käy, kun taruilla yllytetään sotureita sotaan. Valkyrioista tehtiin
jumalten lähettiläitä, jotka veivät uskonsa puolesta kaatuneet ikuisiin
pitoihin jumalkoti Valhallaan.
Valkyriakodeissa sotureille ei käynyt hyvin.
Pitojen päättyessä siemenensä luovuttaneilta sotureilta vedettiin kurkut auki
ja valkyriat heittivät heidät virran pois vietäviksi. He aistivat, kuinka
tarina selvästi huvitti ikivanhaa izarokuningasta.
Se näytti, kuinka enkelisotien aikana
haavoittuneet izarot olivat usein kuolleet taisteluissa Pohjoismetsän yllä
saamiinsa vammoihin. Ennen kuolemaansa ne olivat ryömineet makeaan veteen. Vesi
oli vetänyt siihen syntyneitä puoleensa kuoleman porteilla. Monien viimeiset
elämänrippeet olivat jääneet Pohjoismetsän lampiin. Mustalammet olivat
syntyneet.
Izaro teki asian selväksi. Seuraavalla
maailmanajalla angele katoaisi. Nyt sitä kantavat olisivat viimeisiä.
Izarojen loput luut jauhettaisiin tomuksi ja käytettäisiin. Sitten se olisi
ohi. Ehkä joskus ihmeteltäisiin maahan hautautuneita taivasteräsaseita.
Sellaisia ei enää ikinä valmistettaisi maanpiirissä.
Izarokuningas itse olisi lajinsa viimeinen.
Se maksaisi velkansa valkyrioille lentämällä vielä kerran valkyria selässään.
Angele
odotti aina takaisin sitä, mistä oli lähtenyt. Se oli sen luonne ja olo.
Nyt se oli vahvin luolien silmälähteillä kuninkaan tuntumassa. Viimeisen izaron lähdettyä nekin kuivuisivat.
Kuningas oli jäänyt ja etsinyt itselleen turvasataman maanpiirin äärestä, koska
sillä oli vielä yksi tehtävä.
Kuvitellessaan kuolevansa se oli aistinut
särön ikivoimissa ja se oli päättänyt tukkia sen maksuna siitä oikeudesta, että
oli saanut elää uskomattoman elämänsä maailmassa, jonka valtias se oli ollut.
Izarot olivat ymmärtäneet ikivoimia. Ne
olivat sisäistäneet tarkoituksensa. Ne olivat olleet täydellisiä, mutta
sellaisina liian tuhoisia. Izarot olivat hallinneet kaikkea ympärillään. Älyn
täytyi kuitenkin kehittyä sopusoinnussa lihansa ja ympäristönsä kanssa.
Tarvittiin sarastus. Olento, joka kehittyisi
sen kautta paremmaksi. Kehittyisi eteenpäin. Seuraavalle olemassaolon tasolle.
Tuli ihminen, mutta izarot alistivat heidät. Ikivoimat nostattivat
taisteluenkelit pyyhkimään kuningaslajin pois olemassaolosta.
Izarot ymmärsivät, mutta ne olivat
luonteeltaan taistelijoita. Ne eivät voineet antaa yksinkertaisesti periksi.
Izarot päättivät lähteä taistellen. Se oli niiden luonne. Se oli olla izaro.
Kuningas itse oli lyönyt viimeisen taisteluenkelin ikään kuin pilkatakseen
ikivoimia. Se oli ollut pöyhkeä ja ryöminyt viimeisenä kuolemaan kuin
sanoakseen yrittäkää edes pistää paremmaksi. Silloin se oli aistinut
ensimmäisen kerran särön alkavan repeytyä.
Se seurasi säröä hengessään ajassa
eteenpäin. Mihin vääristymä johtaisi? Kuningas tajusi, että tulevina aikoina se
tulisi lihaksi ja olisi erilainen kuin muu maailma. Nyt se oli tapahtunut.
Säröstä oli siinnyt meriviikinkien Roman. Tämä olento pitäisi pysäyttää tai
maanpiiri saattaisi vaipua sen vallan alle. Kun Roman-olento keksisi
alkuperänsä, se voisi vahingoittaa itse ikivoimia ja se voisi… Izaro näytti
heille pelkkää tyhjää mustuutta.
Kuningas oli jäänyt, koska sillä oli velka
maksettavana ja teko tehtävänä. Se tekisi ne molemmat samalla kertaa ja hetki alkoi
lähestyä. Saattue oli tullut kuullakseen oman matkansa suunnan ja muutama
kulkija kohtalonsa. Izaro viesti heille kaikille ja kahdelle erikseen. Kaikki
ymmärsivät, että se kertoi enemmän Ingridille ja Johanille, mutta muut eivät
tienneet mitä.
Yhden asian se teki selväksi. Johan oli
matka idai relicaan. Siksi hän ei saisi kuolla. Roman tiesi sen myös.
Silti hän ei halunnut Johania hengiltä. Hän halusi vangita Johanin, mutta se ei
saisi tapahtua. Jos Roman alistaisi itselleen sen kohtalon, mitä Johan kantoi,
ei häntä voisi enää voittaa. Kaikki olisi menetetty.
Siinä se oli. Tämän takia he olivat
matkanneet maanpiirin äärilaidalle. He heräsivät todellisuuteen kuin
horroksesta. Izaro oli kadonnut. Gudrun Thora oli heidän vieressään ja hymyili
rauhoittavasti, mutta oli selvästi myös huvittunut.
”Ensi kerta izaron kanssa saattaa olla
häkellyttävä. Mennään alas. Yövymme kotonani ja aamulla näytän teille tien
pois. Vuorten alta virtaa joki, joka vie teidät merelle.”
Gudrun Thora kertoi heille loput. Hänen
kotinsa oli rakennettu valaan luista, jotka kannattelivat jää- ja lumiharkkoja.
Se oli iglun ja talon välimuoto. Gudrun kertoi, kuinka kuningas oli palannut
valkyriakotiin alkulähteille. Se oli valinnut yhden ja tappanut muut. Se ei
halunnut, että kukaan jäisi henkiin paljastamaan izarojen luiden viimeistä
hautapaikkaa. Kuningas halusi lajinsa viimeisten luiden uppoavan maahan
kenenkään häiritsemättä.
Kuningas lupasi valitulleen hyvityksen
valkyrioiden tappamisesta ja henkiin jääneen palveluksesta. Se tarvitsi välillä
ihmistä erilaisiin tehtäviinsä. Sillä tavoin syntyi izaron ja valkyrioiden
viimeinen velka. Se velka on lento. Viimeinen valkyria saisi lentää sen selässä
lajinsa kuninkaan lopulliseen kohtaloon.
”Minä luulin olevani se viimeinen. Minä olen
liian vanha enää synnyttämään. Päivät kuluvat pois, enkä ole enää varma.”
Kuningas oli antanut valkyrialleen pitkän
elämän, mutta ei kyennyt antamaan yhtä pitkää kuin sillä itsellään oli.
Jäätikön algiderestä ja myöhemmin luolien tenderestä oli aina haettu yksi,
jonka kanssa sukua oli jatkettu. Gudrunin ei tarvinnut sanoa, mitä oli käytön
jälkeen tapahtunut miehille, poikalapsista puhumattakaan.
Miesuhrien lisäksi Gudrunin hautausmaalla
oli valaanluusta valmistetut muistokoristeet hänen sukunsa esiäideille.
Hautatoteemeja oli valkyriapalvelijoiden pitkästä elämästä huolimatta
hämmentävän paljon. Hautausmaan vierestä alkoi silmänkantamattomiin merelle
ulottuva valkoinen jää ja hanki, josta erottui loputtomasti ylös törröttäviä
valaanluita.
”Maailman kansat eivät sitä tiedä, mutta
merissä elää vielä zarogparvia. Ne tuovat kuninkaalle valaita syötäväksi.”
Saattueen yllätykseksi Arctican viimeisellä
rannalla oli haukkatarha. Luutornien vahvimmat ja kestävimmät linnut kykenivät
matkaamaan Arcticalle, mikä oli hämmentävää nähdä omin silmin. Izaro ei
tarvinnut haukkapuhetta, vaan luki niitä suoraan ja pysyi mukana läntisten
valtakuntien tapahtumissa.
”Paljon muuta hoidettavaa minulla ei ole
aikoihin ollut. Toivon, että saan ennen kuolemaani vielä tilaisuuden olla
sukuni veroinen.”, puhui Gudrun Thora kaiho äänessään.
Johan oli tapaamisen jälkeen täysin poissa
tolaltaan. Hän vetäytyi syrjään, eikä suostunut puhumaan kenenkään kanssa. Ei
millään. Lopulta Alex vei hänet syrjään.
”Et voi vetäytyä noin pois. Me olemme kaikki
saattueessa mukana ja meidän täytyy toimia yhdessä. Mitä sait tietää?”
Johan oli pitkään hiljaa ennen kuin kuiskasi
yhden sanan.
”Kohtaloni.”
Hronan ei puolestaan jättänyt Ingridiä
rauhaan.
”Me kaikki huomasimme asian. Kerro, mikä oli
sen viesti sinulle.”
Ingrid vetäytyi hupakon rooliinsa ja esitti
kujeilevassa roolissaan tietämätöntä.
”Kenen?”
Veneitä, tai oikeastaan isoja kanootteja,
oli monta. Ne oli rakennettu valaanluista ja hylkeennahoista. Gudrun Thora ei
suostunut kertomaan, mihin niitä tarvittiin. Saattue mahtui kahteen veneeseen.
Krystalyn ja Sahar ottivat perämelat käsiinsä. Virta veisi heidät vauhdilla
vuorten ali.
Joki pysyi sulana laavavirran ansiosta, jota
seuraamaan se oli syntynyt. Virta vei heidät pimeään luolaan. Gudrun oli
antanut heille lisää soihtuja ja hitaasti palavaa valaanrasvaa, johon kastaa
niitä. Hän antoi myös kuivatettua valaanlihaa. Sillä oli saatu elpymään lähes
kokonaan kuivunut rehuliha. Ruoan puutteesta ei tulisi ensimmäistä ongelmaa.
Luolan katto ei ollut kaukana, mutta Gudrun
oli varoittanut vain korkealla perätuhdolla istuvia pitämään päänsä kyyryssä.
Venettä pystyisi ohjaamaan aivan hyvin siinä asennossa. Muilla ei olisi hätää,
jos he pysyisivät istumassa.
Johan oli synkkä ja omissa maailmoissaan.
Virran pauhu oli sen verran voimakas, että normaali puhe ei kuulunut. Edes Alex
ei kyennyt enää piristämään synkkää toveriaan. Vauhdikas matka kestäisi kaksi
päivänkiertoa, joka heidän olisi kestettävä veneessä.
Sen jälkeen he tulisivat jääluoliin, jotka
päästäisivät auringonvaloa lävitseen. Niiden kautta he pääsisivät jäätikön
pinnalle Mursurannikon pohjoispäässä läntisellä Arcticalla.
Jääluolat olisivat ainoa tilaisuus
rantautua. Niiden jälkeen joki sukeltaisi jäätikön ali suoraan mereen. Tilaa
jään ja joen väliin veneelle ei jäisi. Tehtävä ei olisi helppo. Jää ei ollut
kiveä. Se muutti muotoaan, eikä Gudrun Thora ollut kyennyt antamaan neuvoja.
Suurin ongelma olisi yö. Jos he saapuisivat
luolille yöaikaan, rannat saattaisivat jäädä huomaamatta ennen kuin olisi
myöhäistä. He törmäisivät jääseinään joen syöksyessä sen ali ja
murskautuisivat.
Sahar ja Krystalyn pitivät perää omissa veneissään,
mutta väsyivät. Virta oli vuolas ja veneiden pitäminen suorassa ja irti
seinämistä soihtujen hämärässä vaati jatkuvaa keskittymistä. Rion päästi
Saharin välillä lepäämään. Imore lähes pakotti Krystalynin irti perämelasta,
koska tämä ei olisi tahtonut pitää lepotaukoa.
Ajantaju katosi samoin kuin luolissa
aikaisemminkin. He päättelivät sen kulun soihtujen vaihdon perusteella. Vauhti
teki matkasta omituista syöksyä pimeään. Kukaan ei ollut ennen kokenut
vastaavaa.
Gudrun Thoran varoitus oli ollut vakava.
Jääluolien ohi ajautuminen olisi kohtalokasta. He arvelivat kahden
päivänkierron kuluneen ja tuijottivat pimeyttä silmät harittaen. Soihtujen valo
riitti kymmenkunta askelta, mutta sitten tuli pimeys. Välillä he erottivat
luolan katon, välillä eivät.
Yllättäen Res X-apina alkoi kirkua. Poika
yhtyi kirkunaan. He osoittivat ylös pimeään. Morfian runosoturi Rion ei
epäröinyt. Hän käänsi veneen niin jyrkästi kuin pystyi kohti seinää pimeyden
takana. Takana tuleva Suiston Imore alkoi nauraa ja teki saman. Aikaa kului
vain muutama silmänräpäys, eikä muuhun jäänyt aikaa. Veneet eivät törmänneet
seinään. Ne karahtivat jäiseen rantaan ja pomppasivat sen päälle.
Tähän oli varauduttu. Alex otti veneen
keulaan sidotun köyden ja hyppäsi rantaan. Cantor heitti hänelle toisenkin
veneen köyden. Veneet alkoivat irtautua rannasta virran voimasta sen
vietäväksi, mutta sepänpoika Alexia vastaan joella ei ollut mahdollisuuksia.
Hän kiskoi veneet jäiselle ja pimeälle rannalle. Saattue rantautui. Ingrid
alkoi nauraa.
”Sammuttakaa soihdut ja katsokaa ylös.”
Kun silmät tottuivat uuteen tilanteeseen, he
näkivät ne. Tuskin erottuva tuike läpäisi juuri ja juuri yllä olevat kirkkaat
jääkerrokset. Tähdet! He olivat nähneet izaron ja päässeet hengissä pois.
Päivänvalossa jääluolasto oli upea. Suurin
osa oli loputonta kirkasta jäätä, jonka läpi ihmisen kuljettavat luolat
kiemurtelivat. Kirkas auringonvalo eli luolastossa omaa elämäänsä ja häikäisi
heitä joka suunnasta. Saattue oli silti helpottunut. Se oli päässyt valoon
loputtomalta tuntuvan pimeyden jälkeen.
Luolasto oli luonnon muovaama. Gudrun oli
kertonut tenderellä olevan omansa, mutta tätä he eivät ainakaan vielä olleet
löytäneet. Neuvo pois pääsyyn oli ollut yksinkertainen. Aina ylöspäin, niin
päädytte jäätikölle.
Sen noudattaminen ei enää niin helppoa
ollutkaan. Reitit ylös olivat välillä jyrkkiä, eikä heillä ollut jääkenkiä.
Kärjessä kulkeva liukastui ylämäessä yleensä ensimmäisenä. Alas liukuessaan hän
vei mukanaan kaikki muutkin. Saattue päättyi usean kerran nauraen samaan
kasaan, ennen kuin matka eteni jään pintakerroksiin.
Se oli toisaalta piristävää. Izaron hengen
musertava paine oli väistynyt. Kukaan ei muistanut, koska he olisivat viimeksi
nauraneet. Erityisen hauskaa oli Res X:llä, jolle jääliu`ut olivat uusi elämys.
Rautaleuka oli ainoa poikkeus. Sen käpälät
eivät pitäneet lainkaan koveralla tai kuperalla jäälattialla. Se kaatuili vähän
väliä ja tapojensa vastaisesti murisi uhkaavasti. Johan olisi halunnut
muistuttaa sitä Filiuksen lummeluistoista, mutta ilmeisesti jää oli liian kovaa
ja kylmää koiran makuun.
Res X-apina ei sanottavasti auttanut asiaa
kirkumalla ja pomppimalla kaatuneen koiran päällä. Lopulta Rautaleuka teki
tenän. Se jäi makaamaan, eikä suostunut enää liikkumaan. Viimeisenä keinona
Alex sitoi sen etujalkojen ali valjaat ja veti veltoksi heittäytynyttä koiraa
perässään.
He tulivat kirkkaan jään pintaan lähellä
rantaa. Idässä näkyi taivaanrantaan asti ulottuva valkoinen lumilakeus.
Vastakkaisessa suunnassa oli avoin meri. Ingrid ponnisteli, mutta ei saanut
disat-yhteyttä Ynessaan tai Gweniin. Izaq-vuoret nousivat heidän lähellään
uhkaavasti omiin korkeuksiinsa.
Saattue lähti matkaamaan merenrantaa pitkin
etelään. Barclay de Finbar partioisi merellä edestakaisin. Gwen armeijoineen
olisi jossain jäätiköllä. Ennen pitkää he saisivat yhteyden jompaankumpaan.
Yöksi kaivauduttaisiin lumiluoliin piiloon pimeäkansalta.
Vaellus kohti etelää oli hidasta. Välillä
rannikko oli vapaa lumesta ja jäästä. Tällöin piti varoa mereen asti yltävää
vaikeakulkuista kivikkoa. Suurimman osan ajasta jäätikkö ylettyi mereen asti ja
sen päällä oli pahimmillaan vyötäröön asti ulottuva lumipeite.
Saattueen piti raivata tiensä lumen läpi.
Useimmiten kärjessä käveli Sahar tai Ingrid, joilla oli jäljestäjien lumentaju.
Se auttoi valitsemaan helpoimman reitin. Välillä Rion paikkasi. Välillä Alex
puski voimalla hangen läpi, vaikka oli kasvultaan lyhyt. Johanin synkkyys
kasvoi päivä päivältä, eikä hänestä juuri ollut apua.
Sisempänä maalla jäätikkö olisi ollut
tukevampaa ja jopa mammutin kestävää, mutta Ingrid halusi säilyttää meren
näköpiirissään. Ferukselle pääseminen oli nyt ensiarvoisen tärkeää.
Kolmantena päivänä he huomasivat liikettä rannalla, jota kohti olivat suuntaamassa.
Lumettoman rantakaistaleen kohdalta alkoi
muutamien satojen askelien päähän merelle ulottuva niemi. Se oli osin paljasta
maata, osin paksujen hankien peittämä. Niemen ympärillä kellui lukemattomia
ikijäästä irronneita jäälohkareita. Gwen oli kertonut näistä punaisen lumen
niemistä, joita kutsuttiin myös verikaistaleiksi ja lahtausrannoiksi.
Keväisin ne olivat täynnä kuutteja, jotka
olivat kyvyttömiä pakenemaan ja helppo lahdata niille sijoilleen. Algideren
metsästäjät etsivät verikaistaleita. Sellaisen löytäessään he yksinkertaisesti
kävelivät paikalle ja tappoivat kaikki hylkeen poikaset iskemällä niiltä pään
hajalle. Niemi värjäytyi verestä punaiseksi. Se ei lähtenyt pois ennen kuin
lumi suli tai seuraavat lumisateet toivat uuden valkoisuuden.
Verikaistaleet olivat Arctican tunnetuimpia
lahtauspaikkoja. Saattue ei lähestyessään vielä tiennyt, että tästä niemestä
tulisi Arctican hajalle repivän suursodan ensimmäisen taistelun verinen
näyttämö. Rion oli johdossa ja pysähtyi kuin seinään.
”Meriviikinkejä! Maraudere! Ranta täynnä.
Maahan!”
He maastoutuivat lumeen, mutta se oli
myöhäistä. Heidät oli nähty.
”Maraudere jäätiköllä! Tästä ei helpolla
selvitä!”, Sahar kirosi.
Meriviikinkejä oli paljon. Ainakin neljä
kertaa kymmenen. Melkein puolet joukkueesta! Osa oli ehtinyt lumettomalle
kivirannalle, mutta suurin osa seisoi vielä hangessa. Maraudere levittäytyi
rannalle ja osa lähti saartamaan heitä.
Saattue toimi, kuten oli sopinut. Krystalyn
ja Cantor jäivät Alexin avuksi turvaamaan Johania, joka ei vieläkään ollut oma
itsensä, taistelukunnosta puhumattakaan. He alkoivat vetäytyä yrittäen pysyä
aaltoilevien lumihankien suojassa.
Hronan veti Res X:n mukaansa. Nyt ei ollut
heikkojen aika yrittää olla sankareita. Nyt auttaisi vain voima. Tietäjää
pelästynyt apina hyppäsi kevyenä hangen päälle ja lähti vihollista kohti.
Hetken näytti siltä, että se aikoi karkottaa vihollisen yksin, mutta poika
alkoi kirkua. Apina palasi ja Res X seurasi kiltisti Rautaleuan kanssa muita
näkösuojaan pyrkiviä.
Taakseen he jättivät neljä soturia, joita ei
unohdettaisi, kun tarinaa punaisen lumen niemen ensitaistelusta iltanuotioilla
kerrottaisiin.