LUKU 60

 NYT JOHAN

60 Viimeinen valkyria

   Mammuttiheimot olivat valmiina. Isävaltiaiden johtama hyökkäys ei ollut suuri yllätys. Jako tehtiin nopeasti. Kansa jaettiin kahtia. Perheheimot lähtivät syvemmälle jäätikölle turvaan. Sotaheimot ryhmittäytyivät pohjoisessa. Gwenille lähetettiin kutsu. Kansa tarvitsi sotapäällikköään.

   Saattue oli juuri saapunut jylhien vuorten juurelle, kun Gwen hätkähti. Disat oli hälyttänyt. Lähetit olivat tulossa nopeilla porovaljakoilla. Sotapäällikkö lähtisi mukaan. Aikaa ei ollut paljon. Gwen puhui huoli sydämessään.

   ”Luolat alkavat pian. Minä en haluaisi teidän menevän sinne, mutta se ei liene minun päätökseni.”

   Krystalyn astui jälleen algideren sotapäällikön eteen puhuakseen tapansa mukaan hitaasti rauhallisella äänellään.

   ”Ei se ole minunkaan, mutta vien Johanin sinne, minne hänen on määrä mennä. Teit osasi Gwen Lumimyrsky. Anna minä teen omani. Kanna huolta kansastasi, älä meistä. Sydämeni sanoo, että me tapaamme vielä.”

   He ottivat mukaansa vain muutaman rehulihasäkin. Loput annettiin algiderelle. Arcticalla rehuliha ei ollut pelkästään harvinaista. Se oli erikoisuus. Säkit olisivat lumikansalle kultaakin arvokkaampia juuri käynnistyneessä sodassa.

   Kukaan ei tiennyt, miten se tapahtui. Siitä ei ollut sovittu. Oli silti itsestään selvää, että Krystalyn otti komennon ja johti saattueen vuorten uumeniin. Edes Hronan ei kyseenalaistanut asiaa. He olivat jakaneet kaikille mammuttikansalta saatuja soihtuja. Niitä poltettaisiin vain yksi kerrallaan, jotta ne riittäisivät.

   Krystalyn painotti asiaa monta kertaa. Pimeäkansa ei näkisi valoa, mutta erottaisi liekkien liikkeen. Oli tärkeämpää yrittää kulkea hiljaa. Näköaistin vajauksen takia tendere oli tottunut harjoittamaan kuuloaan ja se oli välillä hämmentävän tarkka. Krystalyn määräsi mukana olevat rotat kantamaan säkkejä, jotka olivat täynnä valkoisia kiviä.

   Kiviä jätettäisiin heidän reitilleen parinkymmenen askeleen välein. Tendere ei erottaisi niitä muista kivistä, joita pyöri ympäri luolien lattioita. Jääluolissakin ne sekoittuisivat jääkappaleisiin. Näin muilla olisi mahdollisuus paluuseen, jos Krystalyn kaatuisi. Naisritari sanoi saavansa saattueen lähelle vuoriston toista reunaa, mutta siitä eteenpäin ei tenderekään mennyt.

   ”Se on kaikilta kielletty. Siihen kasvetaan, joten kukaan ei kysy miksi. Toivottavasti tämä matka on päämääränsä arvoinen.”

   Kulku oli epätodellista. Yhden soihdun valo oli vähäinen. He raahustivat eteenpäin askel kerrallaan ja yrittivät keskittyä olemaan hiljaa. Se oli raskasta. Ajantaju katosi. Krystalyn johti. Tämä ei ollut uutta hänelle. Tämä oli paikka, jossa hän oli kasvanut. Hän ei ikinä unohtaisi pimeitä tunneleita, vaikka oli halunnut sitä elämänsä jokainen päivä lähtönsä jälkeen.

   Krystalyn aisti ajan kulun. Hän määräsi yötauot. He söivät heimolta saamaansa kuivattua kalaa ja lihaa. Niitä ei ollut paljon. Rehulihaan pitäisi siirtyä pian. Luolat olivat kylmiä, mutta eivät sentään vastanneet armotonta jäätikköä. He käpertyivät turkisasuihinsa ja yrittivät löytää kuhmuraisesta maasta tasaisen kohdan.

   Päivien puuttuminen sekoitti lopullisesti kyvyn tajuta ajan kulua puhumattakaan kuljetusta matkasta. Oli vain Krystalyn ja hämärä. Oli vain oma askel ja hämärä. Oli vain soihdun heikko lepatus ja hämärä. Oli vain tyhjän vatsan koveneva kurninta, joka kertoi, että kohta syötäisiin ja nukuttaisiin. Masennus hiipi mieliin. Kaikki oli toivotonta.

   Res X oli vaipunut omaan sisäiseen maailmaansa. Kaksikko haki lohtua toisistaan, eikä reagoinut mihinkään. Muut aistivat, että nämä kaksi olivat olleet samassa tilassa aikaisemminkin, eikä se ollut heille itselleen yhtä paha asia kuin millaiselta se näytti muista.

   Virikkeiden puuttuessa kukin heistä yritti vajota omaan henkeensä ja muisteli tai kuvitteli. Nukkuessa kuvitelmat muuttuivat unennäöksi, eikä kukaan enää ollut varma, mikä oli todellista. Unista, muistoista ja kuvitelmista tuli valjuja ja hämäriä. Nekään eivät enää piristäneet alakuloista mieltä. Silloin Krystalyn puhui ensi kertaa lähdön jälkeen. Hän hallitsi äänen käyttönsä ja puhui kuiskaten, mutta tuli silti kuulluksi.

   ”Ne ovat pimeäkansan tahtounia. Te ette kestä niitä. Unet syntyvät pimeässä. Kun ei ole nähnyt valoa, ei pysty edes kuvittelemaan sitä. Se tekee tenderestä pimeäkansan. Ihmisiä ei ole luotu sellaisiksi. Siksi tendere on paha. Se on vaarallinen ja meidän vastakohtamme. Ei aluksi. Sokeus ei ole paha. Se on puute. Tenderen paha syntyy heidän tavassaan elää ja alistaa. Se pitää tuhota. He antavat vauvoilleen sokeanäön. Sellaista ei saa tapahtua. Siksi annan elämäni taistellessani niitä vastaan. Kun kokonainenkansa on lähellänne tahtounessa, vaikuttaa se myös teihin. Gwenin kansa yrittää luoda valossa vastapainon ja opetella selkounia. Yrittäkää tekin löytää valo sisältänne. Tarratkaa siihen. Ajatelkaa, mikä teissä on hyvää ja taistelkaa pimeää vastaan. Se on ainoa keino.”

   Krystalyn ei ollut ikinä ollut yhtä kauaa äänessä heidän seurassaan, vaikka kaikki puheet olisi laskettu yhteen. Krystalyn den Thia kääntyi ympäri ja jatkoi matkaa. Muut seurasivat syvissä mietteissään. Neuvo helpotti. Nyt kaikki tiesivät, mistä alakulossa oli kyse. Se oli vain kestettävä. Joskus se loppuisi.

   Ne ilmestyivät Krystalynin eteen kulman takaa kuin tyhjästä. Sotureita oli monta. He kaikki olivat takkutukkaisia sekä rähjäisiä ja heillä oli omituiset teräaseet. Ne olivat selvästi huonosti tehtyjä: Jonkinlaisia kirveen ja miekan välimuotoja, mutta selvästi teräviä.

   ”SEIS! Millä asioilla liikutte täällä, jossa uniluolia ei ole. Miksi kannatte valoa? Tiedätte, että liikkuvien liekkien kannosta rangaistaan.”

   Krystalynin ääni kuulosti erilaiselta. Hän puhui kovaa ja käskien painottaen sanojaan samalla omituisella tavalla kuin heidän pysäyttäjänsä.

   ”Minä olen valokuningatar cara Crystal. Tulin takaisin. Ymmärrätkö, kenelle puhut, mitätön ja valoton rotta. Miksi itse luuhaat täällä? Et kai ole miehinesi valolämpöä etsimässä? Tiedät mitä siitä seuraa.”

   Pimeäkansan soturit eivät osanneet pitää kasvonilmeitään kurissa normaali-ihmisten tavoin. Saattue näki, kuinka heidän kasvonsa vääntelehtivät kummastuksesta selvään pelkoon. Saattueen kulkijat eivät voineet tietää, että tendere oli paniikissa valoruhtinas Thanosin lähdettyä. Isävaltiaiden valta ei ollut ollut yhtä uskottava ja ehdoton.

   Pimeäkansan maailmanjärjestys oli sekaisin ja nyt paikalle ilmestyi se ainoa karannut valokuningatar, jonka ruumista ei ollut ikinä löydetty. Soturien johtaja heittäytyi maahan ja lähti ryömimään Krystalynia kohti.

   ”Tunnistan äänesi cara. Olin silloin vielä pikkupoika, mutta isäni toi minut koskettamaan sinua. Luolastoni isävaltias määräsi meidät tänne. Vihollisen tärkeä valopoika saattaa yrittää luolien läpi. Hänet pitää vangita.”

   ”Onko tämä yhä lyhin tie silmälähteille?”

   ”On, cara. Saisinko kosketuskunnian?”

   ”Onko lähteillä louhittu? Onko kaikki kuten ennen?”

   ”Vain säilöjä.”

   ”Vartioita?”

   ”Valoriista ei karkaile pimeässä. Kauppa on valmis alkamaan.”

   ”Saat puhtaan kosketuksen, jos vannot.”

   Tendere hätkähti. Puhdas kosketus valokuningattaren kanssa oli lähes suurin mahdollinen kunnia, jonka saattoi saada.

   ”Mitä tahansa, cara.”

   ”Liikkuvat liekit ja vankini ovat minun asiani, eivätkä kuulu isävaltiaille. Jatkatte matkaanne, ettekä puhu meistä ikinä mitään kenellekään. Pidä valasi ja saat ennen kuolemaasi vielä kuningatarkosketuksen.”

   Tendere hätkähti taas ja nieleskeli ennen kuin pystyi puhumaan.

   ”Vannon, cara.”

   ”Hyvä. Ota puhdas kosketus.”

   Krystalyn kiskoi saappaansa pois toisesta jalasta ja työnsi paljaan jalkateränsä makaavan miehen kasvoihin kiinni. Tämä suuteli sitä ja alkoi itkeä. He jättivät hämmentyneet pimeäsoturit taakseen ja jatkoivat matkaansa. Krystalyn sanoi heidän tulevan pian silmälähteille, mutta ei halunnut kertoa asiasta sen tarkemmin.

  Ensin he kuulivat sen. Epämääräinen kuhina ja mumina kantautui pitkälle pimeässä hiljaisuudessa. Kun heidän soihtunsa valonsäteet ylsivät perille, kuhina katkesi kuin veitsellä leikaten. Pian se alkoi uudestaan entistä kiihkeämpänä.

   Kammioiden suuaukot olivat avoimia. Ne olivat täynnä ihmisiä. Näkeviä ihmisiä, jotka siristelivät silmiään vähäisenkin soihdunvalon häikäistessä heitä. Moni itki valon nähtyään. He eivät edes muistaneet, mitä valo oli elettyään ties kuinka monia vuodenkiertoja pilkkopimeässä. Krystalyn selitti. Hänen äänensä oli hiljainen ja täysin sävytön.

   ”Valoriista. He ovat täällä silmiensä takia. Tendere teki sitä jo minun aikanani. Angele-lähteet ovat tuolla. He siirtävät niillä silmiä tosisokeille. He suunnittelivat kauppaa mantereen valtakuntiin. Rikkaat tosisokeat maksaisivat valonäöstä mitä tahansa. Sodan on täytynyt hidastaa aikeiden toteuttamista.”

   Kukaan ei puhunut mitään. Kammioissa olleet ihmiset alkoivat hitaasti lähestyä heitä kuin eivät uskoisi näkemäänsä. Vangitut hypistelivät heitä ja entistä useampi itki vuolaasti. Johan puhui ensimmäisenä.

   ”Me emme jätä heitä tänne. Ruber, ota loput rotat ja vie heidät pois.”

   He antoivat rotille ja vapautetuille mahdollisimman paljon ruokaa ja soihtuja mukaan. Myös toiseksi viimeinen rehulihasäkki lähti heidän mukaansa. Punatukkainen jätti veisi heidät valkoisten kivien johdattamaa reittiä ulos ja yrittäisi saada yhteyden mammuttiheimoihin.

   Suunnitelma ei ollut vain huono. Se oli umpisurkea ja täynnä lukemattomia mahdollisuuksia saada kaikki hengiltä, mutta muutakaan ei ollut. Krystalynin ohjeet olivat yksinkertaiset.

   ”Tappakaa heti kaikki vastaantulijat. Muuten kuolette tai päädytte takaisin tänne. Minulla kävi onni, kun hämäys onnistui. Teillä ei ole edes mahdollisuutta.”

   Ruber ja muut soturit olivat aluksi vastahakoisia. Heitä oli jäljellä enää puoli tusinaa, mutta miten saattue selviäisi ilman heidän voimaansa. Johanin kulmakarvojen nosto sai heidät häpeämään. Johan ja Alex olivat voimineen Mustalammelta selvinneitä. Sahar kantoi Instaria. He olivat nähneet Ingridin hämmentävän kuolemantanssin.

   Vain Ferus oli kyennyt liikkumaan läheskään samoin kuin tämä Vihersaaren Krystalyn den Thia, joka oli johtanut heidät tänne pimeyden läpi. He epäilivät vahvasti, että legendaaristen runosoturien Rion olisi paljon muutakin kuin korea ulkokuorensa.

   Bardi ja Dux Malorin harmaa herttua Cantor oli herättänyt heissä sitä enemmän pelkoa, mitä pidemmälle matka oli edennyt. Ylimielisen kopeaa ja kaikelle ivallisesti nauravaa Imorea ei kukaan ollut uskaltanut edes lähestyä. Jos rotat kykenisivät jollain tavoin auttamaan, he tekisivät mitä vain haluttaisiin.

   Silmälähteet olivat ison luolan lattiassa. Rautaleuka kiersi niitä kuin kissa kuumaa puuroa ennen kuin Johan kävi repimässä sen puoliväkisin pois. Johan ja Alex katselivat toisiaan. He molemmat tunsivat sisäisen poltteen.

   ”Se on täällä voimakkaampi.”

   Alex nyökkäsi.

   He jatkoivat matkaansa. Luolat jatkuivat eteenpäin, mutta oli helppo huomata, että ihminen ei ollut askeltanut niissä aikoihin, jos koskaan. Erilaista kivipölyä, kaikenlaista kuonaa ja hämähäkin seittejä oli kertynyt aivan eri tavalla kuin aiemmissa luolissa. Krystalyn puhui.

   ”Tenderekään ei tule tänne. En ole varma, onko se hyvä asia. Ennen pitkää luolan täytyy loppua. Toivottavasti olemme silloin perillä siellä, mihin olet menossa, Pohjoismetsän Johan.”

   Huoli ja ahdistus kävi voimakkaammaksi. Soihdut ja ruoka eivät riittäisi loputtomiin. Rehuliha kului nopeaa tahtia. Ympäristössä ei ollut mitään, millä ruokkia sitä. Toistaiseksi he olivat välillä löytäneet jäätä, jonka s saattoi sulattaa juomavedeksi. Sekin saattaisi loppua.

   Unet tulivat pahemmiksi. Ne olivat painostavia. Ne tuntuivat voimalta, joka musersi heitä matkan edetessä. Se ei ollut järkeenkäypää. He kulkivat poispäin pimeäkansasta. Olisi pitänyt käydä päinvastoin. He kysyivät asiaa Krystalynilta.

   ”En tiedä. Tämä on minulle uutta. Se on jotain muuta. Voimakkaampaa kuin pimeäkansa. Minua pelottaa.”

   Krystalynin puhe hämmensi. Heitä kaikkia pelotti. Sitä ei ollut helppo tunnustaa edes itselle, mutta kuulla se jonkun Krystalynin kaltaisen suusta oli hyytävää. Johan tunsi, että häntä katseltiin ja ahdistui. Kukaan ei puhuisi vastaan, jos hän päättäisi palaamisesta.

   Johan mietti elämäänsä. Hän muisteli kotikyläänsä ja lapsuuttaan Alexin kanssa. Hän tunsi Mustalammen sulkeutuvan taas ympärilleen. Hän muisti Saharin ja Ingridin reessä. Hronanin ja Isabelin opetukset. Hän muisti Valeren luolien loiston ja Gian kotilaaksossaan. Hän muisti Valeren valan.

   Valeresta eteenpäin hän ei halunnut enää muistaa kaikkea. Rutto! Ferus! Lyriikkaoraakkelien varoitukset. Ja silti: Europa! Tähtihäät Dux Malorissa. Se kaikki oli ollut hänen elämänsä. Enemmän hyvää kuin pahaa. Mikä hän oli ja miksi, kun tämä kaikki oli tapahtunut juuri hänelle. Jos hän oli idai relica, siitä oli otettava vastuu. Se ei kuitenkaan ollut muiden asia. Lepotauon aikana Johan puhui.

   ”On parempi, että jatkan tästä yksin. Tämä on minun kohtaloni, ei teidän. Pyydän, että pidätte Europasta ja Giasta huolen, jos en palaa…”

   Pidemmälle Johan ei ehtinyt, sillä Sahar nappasi häntä hiuksista kiinni ja tukisti voimiensa takaa. Johanin pää heittelehti edestakaisin ja meni pyörälle. Hän ei ehtinyt edes ajatella puolustautumista, kun Alex jo lätki häntä poskille oikein kunnolla.

   ”Älykääpiö. Loukkaat muita. Kun et kerran osaa puhua, olisit kerrankin hiljaa.”

   Kun Johan tuli tolkkuihinsa Sahar ja Krystalyn olivat jo ehtineet muutaman kymmenen askeleen päähän. Muut olivat kävelleet heidän peräänsä vilkaisten Johania kuin kiukuttelevaa pikkulasta. Jopa Res X-apina tuntui katsoneen häntä tuomiten. Viimeisenä ohi kävellyt Imore oli lähes sylkäissyt sanan suustaan.

   ”Idiootti.”

   Johan kompuroi muiden perään, eikä puhunut pitkään aikaan mitään. Matka jatkui samaan tapaan, mutta tuntui käyvän koko ajan painostavammaksi. Mitään ei puhuttu, kunnes eräänä päivänä viimeinen soihtu sammui ja he olivat täydellisessä pimeydessä. Krystalyn puhui.

   ”Meillä on vielä vettä ja rehulihan rippeet. Voimme jatkaa. Minä osaan liikkua pimeässä. Tarttukaa tähän köyteen ja kietokaa se ympärillenne ennen kuin ojennatte sen seuraavalle.”

   Kaikki tiesivät, että muuta vaihtoehtoa ei ollut. Paluuseen ei ollut enää mitään mahdollisuutta. Kaksi päivää myöhemmin rehuliha loppui. Vettä he pystyivät sulattamaan pimeässäkin satunnaisista jääkimpaleista, joita luolaan oli tursunnut kiven railoista.

   Oli silti selvää, että kohta myös voimat loppuisivat. Johan mietti, pitäisikö heidän pysähtyä yhdessä kuolemaan vai pitäisikö heidän jättää yksi kerrallaan toverinsa pimeään odottamaan ikuista unta. Kenen voimat pettäisivät ensin? Oli aika. Johan oli jo päättänyt, mitä puhuisi.

   ”Ystävät! Olen päättänyt, että…”

   Pidemmälle hän ei ehtinyt, sillä joku tukisti häntä pimeässä. Johan tunsi taas päänsä heiluvan. Joku myös suhisi hänen korvaansa vihaisesti.

   ”Pidä nyt kerrankin se pääsi kiinni.”

   Krystalyn puhui pimeässä.

   ”Pidemmälle emme pääse yhdessä. Te jäätte, minä jatkan. Pääsen yksin nopeimmin ja pisimmälle.”

   Muuta ei tarvinnut puhua. Krystalyn palaisi pelastuksen kanssa tai…he kuolisivat kaikki. Saattue jäi makaamaan kylmään ja pimeään luolaan. Kukaan ei ollut ajatellut kuolevansa siten. Toisaalta heillä oli toisensa. He voisivat muistella elämäänsä ja jakaa salaisuuksiaan. Ehkä yhdessä oli helpompi kuolla kuin yksin. Johan päätti taas puhua.

   ”Me emme odota kuolemaa. Me odotamme Krystalynia. Ei ole siis mitään syytä synkkyyteen. Otetaan rennosti ja lepäillään. Onhan tässä taivallettu.”

   Johan kuuli pimeydestä huvittunutta mutinaa ja joku taputti häntä hyväksyvästi selkään. Johan oli aiemmin hetkeksi unohtanut, kenen kanssa hän matkaansa teki.

   Pimeys vääristi ajan kulun. Siitä muistutti paheneva vatsan kurina. Nälkä alkoi kalvaa aina vain pahemmin, mutta kukaan ei valittanut. Jopa Rautaleuka ja Res X tuntuivat ymmärtäneen, että vaikertaminen olisi nyt turhaa. Kolmikko lähinnä nukkui kasassa luolan lattialla saaden toisistaan lämpöä.

   Se oli epätodellista, vaikka se oli totta. Pimeys tunkeutui myös mieleen. Tämä taisi olla loppu. Kaiken koetun jälkeen he kuolisivat kylmässä luolassa maanpiirin äärimmäisessä kolkassa. Silloin pimeydessä alkoi näkyä jotain. He eivät ensin tajunneet, mitä se oli.

   Se jotain oli valoa. He olivat melkein unohtaneet, kuinka hämmästyttävää valo oli. Joku kantoi soihtua. Krystalyn! Valonkantaja tuli lähemmäs. Soihtua ei kantanutkaan Krystalyn, vaan vanha nainen. Hän oli pukeutunut kauttaaltaan turkiksiin ja valaannahkaan.

   Naisella oli iättömät queterra-piirteet, mutta silti hän oli vanha. Hiukset olivat pitkät ja laskemattomien vuodenkiertojen valkaisemat. Naisella ei ollut aseita ja hän hymyili ystävällisesti soihdun luodessa lepattavaa valoaan hänen kasvoilleen.

    Johan ja Alex valmistautuivat silti toimimaan. Muut tapailivat aseitaan. Nainen puhui vanhahtavalla ja kankealla tyylillä. Ikään kuin hän ei olisi tottunut siihen.

   ”Tervehdys ja rauha uudet ystäväni! Krystalyn lepää lähellä uloskäyntiä. Hän romahti väsymyksestä, mutta voi hyvin. Lupasin hakea teidät. Repussani on ruokaa, vettä ja uusia soihtuja.”

   Nainen vaikutti luotettavalta, mutta Nardrogan vierasaterian seuraukset olivat vielä mielessä. Kukaan ei silti ehtinyt estää Res X:ä ja Rautaleukaa ryntäämästä naisen repun kimppuun tämän avattua sen.

   ”Kuka ja mikä olet? Pimeäkansaan et kuulu, mutta asut heidän naapurinaan.”, puhui Johan.

   ”Nimeni on Gudrun Thora ja minä olen niin vanhaa sukua, että pimeäkansan tulo ja olo on minulle yhdentekevä. Sinä olet se, joka on tervetullut ja odotettu. Voit tuoda mukanasi Talvilaaksoon seurueesi. Olen sukuni viimeinen. Minun esiäitini olivat valkyrioita ja minä jatkan vielä viimeisen askeleen heidän työtään ennen kuin se on ohi ja uusi maailmanaika alkaa. Minä olen viimeinen valkyria.”

   Se vei puheen heidän suustaan. Rautaleuka ja Res X olivat kylläisiä ja tyytyväisen näköisiä, joten he kävivät Gudrun Thoran tuomiin antimiin käsiksi. Samalla he muistelivat, mitä valkyrioista tiedettiin.

   Valkyriat olivat olleet izarojen hoivaäitejä. Ikivoimat olivat luoneet izaroista hengeltään ja lihaltaan niin täydellisiä kuin lihassa elävät voivat olla. Voimaolentojen ainoa ongelma oli ollut lisääntyminen. He olivat olleet uroksia ja naaraita kuten ihmiset, mutta eivät olleet syntyneet lihasta, vaan kuoriutuneet munista. Niiden tyngät etujalat eivät olleet silti kyenneet hoivaamaan munia, eivätkä edes niistä kuoriutuneita pienokaisia moneen vuodenkiertoon.

   Izarot olivat tehneet kaupan ja liiton muinaisten ihmisten kanssa turvatakseen sukunsa säilymisen. He olivat valinneet naisia, koska uskoivat heidän hoivaviettinsä suojaavan jälkeläisiään paremmin kuin miesten soturivaistojen. Kaupassa naiset olivat saaneet pitkän iän ja miehiä suuremmat voimat. Heistä oli tullut valkyrioita. Sotureina heitä oli pelätty ja muinaiskansat olivat ylentäneet heidät uskoissaan jumalten viestinviejiksi.

   Muinaisajalla ihmiset olivat luoneet jumalat omiksi kuvikseen ja antaneet näille hengessään ikivoimia, joita kellään ei voinut olla, sillä ne pitävät olevaisen olemassa. Valkyrioiden legenda oli kasvanut ja niiden liitto pelättyjen izarojen kanssa oli vain vahvistanut sitä. Ikivoimat olivat nostaneet taisteluenkelit tuhoamaan izarot, jotta maanpiiristä tulisi ihmisten paikka matkata sarastukseen. Valkyriat olivat liittonsa sitomina taistelleet niitä vastaan ja kaatuneet.

   Valkyriat olivat kiehtovia. Kaikki läntisten valtakuntien lapset kuulivat niistä tarinoita aina nuoruuteensa asti. Legendat olivat tehneet valkyrioista jo muinaisten jumalten kaltaisia satuolentoja. Vakavissaan kukaan ei täysin uskonut sellaisia koskaan olemassa olleenkaan, mutta nyt heidän edessään seisoi vanha nainen, joka väitti olevansa viimeinen valkyria.

   He seurasivat vanhaa naista varuillaan. Muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. He nukkuivat kaksi kertaa ennen kuin päivänvalo alkoi näkyä jossain kaukana ja he tajusivat pelastuneensa. Ainakin vähäksi aikaa. Krystalyn löytyi hyvinvoivana luolan kaarteesta. Se jatkui eteenpäin kaukaa kajastavaa päivänvaloa kohti. He tuijottivat Dux Malorin seitsemännen kehän ritaria entistä kunnioittavammin. Hän oli tehnyt saman matkan yksin pimeässä ja pelastanut heidät.

   Saattue totutteli valoon lähellä luolan suuta ennen ulos menoa. Pimeyteen tottuneet silmät eivät olisi kestäneet heti kirkasta päivänvaloa, joka hangella ja jäätiköllä olisi voimakkaimmillaan. Liha oli väsynyt, mutta se oli pientä verrattuna painoon, jonka he tunsivat yhä hengessään.

   Se ei ollut ollut kertaakaan aiemmin näin suuri. Kun saattue lopulta astui ulos auringonvaloon, häikäistyivät he myös laakson talvisesta kauneudesta. He seisoivat isolla kielekkeellä monen kymmenen askeleen korkeudella maasta. Kielekkeeltä lähti vuoripolku alas, mutta Gudrun Thora esti heitä astumasta sille.

   ”Hän on tulossa. Odotetaan hetki.”

   He tiesivät, mitä tulisivat näkemään. Se oli ollut selvää jo pitkään. He eivät olleet puhuneet asiasta. Kaikki olivat epäilleet. Voisiko mahdoton olla mahdollista? Kaikki tiedonjyväset olivat johtaneet samaan lopputulokseen. Varmuus saataisiin nyt.

   Se oli vanha. Se oli upea ja täydellinen, mutta ikivanha. Asian aisti mustaharmaasta nahasta ja hitaista liikkeistä. Lihan ei olisi pitänyt enää olla elossa. He aistivat hengessä sen itsekin tietävän liian pitkän ikänsä. Lihassa oli valtavat takaraajat ja pienet etujalat. Sen suippo pää keinui kaulan jatkeena saattuetta korkeammalla, vaikka olento seisoi maan pinnalla. Pedon ja saalistajan kita oli täynnä raateluhampaita.

   Hämmentävintä olivat silti siivet. Oli vaikea kuvitella, että mikään noin iso lentäisi. Se levitti siipensä ikään kuin näyttääkseen itsensä, vaikka oli kävellyt kallion takaa paikalle. Niiden kärkiväli oli ainakin viisikymmentä soturiaskelta. Se oli uskomaton.

   Näkönsä ja voimansa takia se jäisi ikuisiksi ajoiksi elämään ihmisten suvun legendoihin ja tarinoihin. Olentoa kutsuttaisiin lohikäärmeeksi izaro-sanan vaipuessa unholaan. Sille keksittäisiin uusia ominaisuuksia ja tehtäviä, joista vastuussa olisi vain ihmisen suvun loputon mielikuvitus.

   Olento ei syössyt tulta tai vartioinut suurta aarretta. Se ei kerännyt rikkauksia tai halannut valtaa. Saalistaja ei taistellut sankareita vastaan, eikä se juoninut sotaa. Sen ei tarvinnut. Se vain oli.

   Tämä oli taistellut pilvien keskellä vertaistaan vastaan. Sisämeren yllä se oli haavoittunut, mutta lyönyt vastustajansa. Se oli jäänyt henkiin ja lentänyt piiloon kuollakseen rauhassa, mutta viimeistä lepoa ei sille ollut suotu.

   Olento oli ikivoimien luomus ja ollut kaltaistensa kuningas. Vastustaja oli kuollut. Kuningas oli jäänyt henkiin ja yksin. Se oli ollut yksinäisempi kuin kukaan sitä ennen. Kuninkaalla ei ollut ollut kaltaistaan. Sillä ei ollut ollut edes vihollista, mutta saalistaja oli tiennyt, että tulisi olemaan tarkoitus. Olisi vielä viimeinen lento ennen loppua. Sitä odottaessa se vain oli.

   Se oli ikivoimien esikoinen. Se oli ikivoimien viimeinen esikoinen.

   Se oli izaro.

SEURAAVA LUKU KAHDEN VIIKON KULUTTUA.