NYT DYER MORGAR
59
Sotaan lähtö
Solavakooja oli ollut hämmentynyt tunnistaessaan
kasvot, jotka kertoivat tunnussanat ja paljastivat puhujan Romanin tärkeimmäksi
apostoliksi. Kaikki olivat tuijottaneet herkeämättä lumeen kaatuvia Ingridiä ja
algiderenaista, jotka olivat yrittäneet nauraa itsensä hengiltä. Vakooja oli
perääntynyt pimeyteen ja lähtenyt juoksemaan henkensä kaupalla pitkin
rantaviivaa.
Ennen avovettä ranta oli ollut kapean
jääkaistaleen peitossa. Kuu oli tullut riittävästi esiin tarjotakseen pientä
helpotusta pilkkopimeyteen. Vakooja oli pistänyt kaiken peliin vangittua
perhettään ajatellen ja juossut jäätä pitkin. Pienikin lipsahdus olisi voinut
viedä hengen. Kylmään veteen putoamisesta ei olisi selvinnyt hengissä ilman
lämmittävää roihua ja kuivia vaatteita.
Aamuhämärässä hän oli saapunut
rantakallioille, jotka olivat olleet vapaita lumesta. Jäisiä kohtia oli ollut
silti liikaa. Vakooja oli kaatunut useasti ja tiesi voimiensa loppuvan pian.
Hän oli ollut onnekas, kun ei ollut katkonut luitaan kovaan kallioon. Illalla
hän oli lyyhistynyt voimattomana kallioiden viereiseen hankeen ja menettänyt
tajuntansa. Hän oli herännyt köytettynä koirareessä.
Rekeä ajava meriviikinkien rantapartio oli
luullut ottaneensa arvokkaan vangin sieltä, missä ei olisi pitänyt olla ketään.
Partio oli kuljettanut saalistaan vauhdilla kuulusteltavaksi. Solavakooja oli
saanut kuulusteluissa lisää melkoisia vammoja, ennen kuin hänet oli älytty
raahata itsensä Zerkon Renin jalkoihin.
Dyer Morgar ja Zerkon pohtivat, mitä tehdä
miehelle, kun tämä oli tyhjennetty viimeisestäkin tiedonmurusesta. Arcticalla
häntä ei voisi enää käyttää. Vihollinen tunnistaisi varmuudella vakoojan
kasvot. Ehkä olisi vaivattominta vain tappaa hänet, mutta kaksikonkin korviin
oli kantautunut Inex Theian kiinnostus vakoojan perhettä kohtaan. Sekin
kannatti muistaa, että Renata oli harvinaisen kekseliäs näissä asioissa. He
päättivät lähettää miehen takaisin Roman II:en.
Dyer ja Zerkon katselivat liekkejä
mietteissään. Takka oli pieni ihme. Se oli onnistuttu rakentamaan
moniportaisine rauta-alustoineen ja hormeineen Lumilinnakkeen ylimpään
kerrokseen, jonka valtaviin tiloihin käskijät olivat majoittuneet. Miehet
siemailivat Odinin lekaa ja kyräilivät toisiaan. Oli selvää, että toinen tai
molemmat saisivat Roman II:n vihan päälleen tapahtuneen johdosta.
He eivät olleet saaneet Pohjoismetsän poikaa
vangittua, vaikka suurin osa joukoista oli sidottu operaatioon. Eikä siinä
kaikki. Poika oli päässyt livahtamaan Arcticalle, vaikka nimenomaan sen
estäminen olisi ollut ensisijaista.
Enää ei ollut tehtävissä paljoakaan. Poika
oli ties mistä syystä algideren luona. Hänen löytämisensä lumikansan parista
aavoilta jäätiköiltä oli mahdotonta. Omat joukot oli kutsuttu takaisin. Nyt
ryhmittäydyttäisiin uudestaan. Ehkä olisi lopulta aika hyökätä pohjoiseen koko
armeijan voimin, mutta valmistautuminen veisi aikaa ja mitä Roman II sanoisi
asiaan pojan livahdettua läpi?
Tärkeämpää oli kuitenkin se, että
haukkapääskyjä kiiti kohti Tzaq-vuoristoa. Nyt jäisi Thanosin ja tenderen
tehtäväksi estää pojan läpipääsy. He eivät ymmärtäneet, mitä ihmettä maanpiirin
äärimmäisessä kolkassa voisi olla, mutta Roman II:n käsky oli ollut selkeä.
Sitä toteltaisiin kuolemaan asti. Morgar oli huolestunut. Hän ei ollut tottunut
luottamaan muihin.
”Jätät paljon siskopuolesi pojan harteille.
Renata on kyvykäs, mutta mikä takaa pojan?”
”Minä. Hän tekee, mitä käsketään.
Pohjoismetsäläinen ei pääse vuorten läpi.”
Samassa Thanos asteli ylimielisen näköisenä
sisään.
”Tulin lähteäkseni sotaan. Teiltä
vanhuksilta se ei näytä onnistuvan.”
Zerkon ällistyi ja kaatoi lekamukin
syliinsä. Morgarin kulmakarvat kohosivat. Toivuttuaan ensijärkytyksestä Zerkon
raivostui.
”MITÄ SINÄ TÄÄLLÄ TEET? Sinulle on lähetetty
viestejä. Sinun pitäisi olla vuorillasi pysäyttämässä tunkeutuja.”
Zerkon Renin ääni oli huudon jälkeen
tasaisen rauhallinen, mutta siitä kuulsi sellainen pidätelty raivo, että jopa
Thanos pelästyi.
”Kukaan ei tunkeudu tenderen alueelle.
Meillä on vartiot ja luolia kiertävät partiot.”
Kolmikko selvitteli sotkua aamuun asti.
Thanosin oli myöhäistä lähteä takaisin. Hänen verenjanonsa ja hurjuutensa ajoi
soturia sotaan. Hän halusi mantereelle osallistuakseen siellä alkavaan
valtakuntiensotaan. Thanos halusi lisäksi nähdä äitinsä, mutta sitä hän ei
paljastanut. Se olisi ollut heikkoutta.
Lopulta hän sai luvan lähteä. Osa
laivoistahan piti lähettää muutenkin takaisin. Sotaa mammuttiheimoja vastaan
päätettiin lykätä. Se ei ollut nyt tärkeintä. Otollisin hetki oli ohi. Kun
Pohjoismetsän poika saataisiin kiinni tai tapettua, mietittäisiin uudestaan.
Morgar päätti lähteä itse pohjoiseen. Hän
ottaisi mukaansa Romanin rottansa ja vahvistuksena sapelisotureita. Ehkäpä
vielä parhaat Zerkonin muista sotureista. Pieni armeija liikkuisi nopeamminkin
kuin suuri. Ongelmaksi jäi se, miten löytää Arcticalle livahtaneet viholliset.
Paljoa ei enää ollut tehtävissä.
Morgar pohti. Oli kyse, mistä hyvänsä,
täytyi olettaa sen pikkunilkin palaavan vuorilta, mikäli ei jäisi tenderen
vangiksi. Hän oli jotenkin vakuuttunut, että poika selviäisi. Olihan kakara
jotenkin voittanut kaikki vastoinkäymiset tähänkin asti. Lopuksi niiden
täytyisi päästä takaisin laivaan kulkukelvottoman ikijään eteläpuolella. Idässä
vai lännessä? Olisi heitettävä noppaa ja valittava toinen.
Dyer Morgar teki sen, minkä pystyi. Hän otti
mukaansa Zerkonin parhaat jäljestäjät, joilla oli apunaan lumikansan
jääkulkijoita. Rannikko voitaisiin haravoida muutaman päivämatkan säteellä
pääjoukosta. Oli täysin mahdollista löytää viholliset, mutta oli silti yksi
ongelma. Voimaa ei mammuttiheimojen alueella riittäisi molemmille rannikoille.
Olisi pakko valita itä tai länsi.
Morgar lykkäsi päätöstä lähtöpäivään saakka.
Hän mietti Zerkonin kanssa, olisiko mahdollisuutta saada asiasta vihiä. He
eivät keksineet mitään keinoa. Vihollisen alus purjehtisi jossain Arctican
lähistöllä, mutta etsimällä se ei löytyisi. Havainnot olisivat silkkaa
onnenkauppaa.
Morgar raivostui omaan päättämättömyyteensä.
Hän käveli Lumilinnakkeen ulkopuolella ympyrää potkiskellen irtolunta. Yksi
vapaana ollut rekikoira tuli varovasti nuuhkien kohti kummallista soturia.
Morgar hermostui eläimeenkin yrittäen potkaista sitä. Valpas koira väisti.
Meriviikingin tukijalka oli juuri jäisellä kohdalla ja hän rämähti selälleen
ohi menneen potkun voimasta.
Dyer Morgar kömpi pystyyn vetäen miekkansa.
Hän tappaisi rakin. Koira pinkaisi pakoon kohti jäätikköhorisonttiin laskevaa
aurinkoa. Se sokaisi koiraa miekallaan tavoittelevan Morgarin. Hän pysähtyi ja
alkoi nauraa.
Maraudere ei uskonut enteisiin tai ollut
taikauskoinen. Morgar muisti, kuinka oli katsellut Ragghun haudalle kusevaa
vanhaa Roman-koiraa. Olkoon siis niin. Ratkaiskoot rakit hänen kohtalonsa.
Morgar lähtisi länteen.
Dyer Morgarin laivueesta valittiin kolme alusta mantereen
matkaa varten. Yötaivaan soturit ja heidän taistelulepakkonsa suljettiin
ruumiin. Lepakot eivät voineet lentää avomerellä. Niiden kirkuna ei kaikunut
takaisin ja ne menettivät kaikki suunnat. Matkan ajan pimeäkansa ruokkisi
ruumassa katosta roikkuvia lemmikkejään.
Valoruhtinas Thanos seisoi ensimmäisen
laivan keulassa ja antoi kylmän merituulen tuivertaa hiuksiaan. Hänen sydämensä
sykki samoin kuin niin monen muun soturin kautta maailmanaikojen. Hän oli
lähdössä sotaan! Hän tappaisi vihollisia ja tekisi sankaritekoja. Hän
voittaisi. Häviön mahdollisuus ei tullut hänen mielensäkään. Kiihko sai
Thanosin muistamaan Gwenin.
Samaan aikaan pohjois-Arcticalla tapahtui
jotain, mitä kukaan ei ollut odottanut. Thanosin rehentelyyn kyllästyneet
isävaltiaat kaappasivat vallan. Se oli helppoa. Valon dynastialle uskoteltiin
heidän ruhtinaansa lähteneen hakemaan liittolaisia etelästä, jotta
mammuttiheimot saataisiin kahden rintaman väliin. Väite oli helppo uskoa, sillä
sehän oli melkein totta.
Isävaltiaita johti vanha Rydon. Hän oli
samanlainen kuin kaikki muutkin johtajat maailmanaikojen saatossa. Oman lopun
lähetessä muiden elämä ja hyvinvointi jäi toissijaiseksi. Vielä oli mahdollista
saavuttaa omalle elämäntyölleen viimeinen kruunu. Vielä oli mahdollista olla
voitetun sodan johtaja ja oman kansansa suuri sankari. Vielä oli mahdollisuus
jäädä historiaan.
Isävaltias Rydon ei välittänyt
varoituksista. Viimeksi tendere oli joutunut vetäytymään mammuttiheimojen
tieltä. Nyt asiat olisivat toisin. Nyt heillä olisi isävaltiaiden johtama valon
dynastia nuorine kunnianhimoisine sotureineen. Thanosin tempoilu ei sotkisi
enää mitään.
Rydon toivoi myös marauderen hyökkäävän
etelästä. Se olisi kaikille paras ratkaisu, kun Thanos oli lähtenyt
mantereelle. Pimeäkansa lähti sotaan, eikä aikonut hävitä.
Omahyväisyydessään Zerkon Ren ja Dyer Morgar
olivat luulleet olleensa ainoat, jotka voisivat aloittaa sodan. Molemmat
kirosivat tahoillaan raskaasti hyökkäyksestä kuultuaan. Zerkon Ren oli epävarma
siitä, miten reagoida.
Thanos oli jo lähtenyt ja Morgar marssi
kohti pohjoista. Joukkojen uudelleen järjestäytyminen oli pahasti kesken. Eikä
sekään vielä mitään. Pohjoisessa oli syntymässä täydellinen sekasotku niiden
sokeiden ryysyläisten ryntäillessä pitkin ja poikin jäätikköä.
Ainakaan se ei parantanut heidän
mahdollisuuksiaan löytää pohjoismetsäläiset. Roman II:n käskyt olivat kaiken
pohja, mutta mikä olisi paras tapa noudattaa niitä. Varmuudeksi Zerkon käski
armeijansa järjestäytyä, vaikka kaikki eivät olleet vielä palanneet rannikkoa
vartioimasta. Sotaan lähtöä ehtisi vielä pohtia.
Morgarilla ei ollut enää aikomustakaan
kääntyä takaisin, saati jäädä odottamaan vahvistuksia. Jos hänen täytyisi
marssia keskelle sotaa jahtaamaan yksittäistä vihollista, hän tekisi sen.
Tehköön muut, mitä huvittaa. Dyer Morgar katseli meren horisonttiin laskevaa
aurinkoa ja muisteli viimeistä maljaa Apiarissa. Vielä yksi.