NYT JOHAN
58
Lassotut bumerangit
Pian sen jälkeen, kun Imore oli puhunut
Ingridille Feruksen keulassa, Saattueen matka Rex Arcticalle oli
täydessä vauhdissa tuulten muututtua suotuisiksi. Totuttuaan kylmyyteen ja
siltä suojaaviin turkiksiin Res X oli jatkuvassa liikkeessä. Rannan ja vehreän
metsän asukeille laiva oli loputon ihme. Ingrid oli pikaisesti valmistanut
apinallekin pienen turkisliivin, vaikka oli selvää, että sen oma turkkikin
riittäisi.
Hronan tapasi tuijottaa apinaa kuin kissa
hiirtä puhumatta kuitenkaan mitään. Tapahtunut olikin lähinnä tietäjän syytä.
Kuvitellessaan, että kukaan ei huomaisi, Hronan yritti napata apinaa hännästä
kiinni. Se pelästyi ja ponkaisi pakoon tietäjän olkalaukun hihnaa pitkin. Se
katkesi ja jotain vieri apinaa kohti tulevan pojan jalkoihin. Res X otti
esineen ja pinkaisi vihaista tietäjää näppärästi pakoon märssykoriin.
Laukusta oli pudonnut Agora Eonista tuotu
mittaamattoman arvokas muistilaatikko. Nyt Hronan vasta raivostui, mutta
tajusi, ettei saisi pelästyttää Res X:ää. Muuten salaperäinen muinaisesine
saattaisi pudota mereen ja kadota iäksi. Hronan pakotti suuttumuksesta
vapisevan äänensä rauhalliseksi.
”Nyt varovasti poika. Se on arvokas, eikä
saa pudota. Ymmärrätkö minua? Tuo se minulle.”
Hronan yritti hymyillä rauhoittavasti, mutta
sai aikaan vain irvistyksen, joka selvästi pelästytti Res X:ää entisestään.
Suupielestään Hronan komensi läheistä miehistön jäsentä hakemaan nopeasti
Ingridin. Res X katosi näkyvistä märssykorin pohjalle. Ingrid tuli paikalle
kysyvän näköisenä. Hronan oli jo paniikissa.
”Apinapojalla on muistilaatikko. Se hajoaa
tai putoaa. Hae äkkiä se pois. Apinapoika luottaa sinuun. Äkkiä nyt!”
”Komenteletko sinä minua? Nytkö hupakon apu
kelpaa? Pyydä kohteliaasti, niin harkitsen asiaa. Käytät myös uudesta saattueen
jäsenestä hänen oikeaa nimeään.”
Hronan yritti saada raivonsa kuriin.
”Se on muinaisajalta. Ymmärrätkö edes,
kuinka arvokas se on, hup..Hyvä on, hyvä on. Hakisitko sen äkkiä Rex S:ltä. Nyt
heti!”
Ingrid kohotti kulmiaan ja käänsi katseensa
taivaanrantaan. Hronan ähkyi ja puhisi. Ingrid oli entisenä pikkupoikien
kyläopettajana rajattoman kärsivällinen. Tietäjän piti nöyrästi harjoitella
pyytämistä jokunen kerta, ennen kuin se meni oikein. Nimikin muistui lopulta
mieleen ja vasta sitten Ingrid oli tyytyväinen.
Hän huhuili rauhallisesti Res X:ää ylöspäin
katsellen. Kun tämä pisti päänsä esiin märssykorista, Ingrid piirsi sormillaan
pienen suorakaiteen ilmaan ja osoitti Hronania. Jäljestäjä hymyili samalla
rauhoittavasti ja tapansa mukaan onnistui siinä hurmaavalla tavallaan.
Res X kapusi salamavauhtia alas ja asetti
laatikon Hronanin jalkoihin. Muutkin olivat jo ehtineet metelin hälyttäminä
paikalle. Hronanin kasvot jähmettyivät ilmeettömiksi. Hän otti muistilaatikon
käteensä ja tuijotti sitä kuin olisi nähnyt aaveen.
Tietäjä ei kyennyt puhumaan. Muutkin
hiljenivät. Muistilaatikon lukitus oli poissa. Se oli ratkaistu. Joku oli
tehnyt mahdottomasta mahdollisen. Vuorotellen kaikki kääntyivät tuijottamaan
Res X:ä. Tämä pelästyi uudestaan ja pakeni takaisin märssykoriin.
Hronanin kädet vapisivat, kun hän aukaisi
lukitsemattoman laatikon kannen. Se oli tyhjä. Hronan käänsi laatikon
ylösalaisin. Sieltä putosi kannelle vain pölyä. Kaikki puhuivat yhtä aikaa
toistensa päälle.
”Sisältö on muuttunut tuhkaksi.”
”Miksi se olisi silloin suljettu
maailmankausiksi laatikkoon?”
”Jos pöly on viesti. Jotain syvällistä.
Kaikki on katoavaa.”
”Tai aika polttaa kaiken tuhkaksi. Käyttäkää
se viisaasti.”
”Jos se on timanttipölyä. Joku ikuinen ei
olekaan kestänyt loputtomiin.”
Keskustelu jatkui pitkään, mutta he olivat
kaikki väärässä. Totuus olisi ollut lähellä. Res X tarkasteli pientä esinettä
kämmenellään auringonvalossa. Hän vaistosi sen olevan tärkeä. Res X kätki
esineen huolella vaatteisiinsa ja totutteli tarkistamaan aina välillä, että se
pysyi tallessa.
Heidän lähestyessään Rex Arcticaa Johan,
Hronan ja Krystalyn kääntyivät Feruksen haukkapuhujan puoleen. Heidän
pitäisi saada viesti mammuttiheimoille, mutta he eivät tienneet kenelle. Dux
Malorin tiedustelupalvelulla oli edustajia Zanaaqissa. Viesti täytyisi lähettää
heidän kauttaan.
”Chironilta tuli neuvo ennen lähtöämme.
Malorin tiedustelun mukaan pohjoisen kapinallisilla on haukkapuhuja.
Maraudereltä Karannut vanki. Viestilintumme pitäisi jotenkin löytää hänet.”,
Hronan pohti.
Feruksen
haukkapuhuja oli kokenut ammattilainen, mutta pyyntö yllätti. Haukkapääskyjen
käsityskyky oli rajallinen. Ne tajusivat kohteen ja kykenivät toistamaan
yksinkertaiset haukkapuheen sanat, mutta nyt asia meni liian vaikeaksi.
”Tavalliseen tapaan se on mahdotonta. Meidän
täytyy saada puhuja huomaamaan lintu. Jos annan sille liikaa ohjeita, se ei
muista viestiä. Keksin vain yhden tavan.”
Siinä oli riskinsä. Viesti saattaisi päätyä
viholliselle. He päättivät yrittää. Asia oli liian tärkeä. Haukkapääsky
päästettiin lentoon, kun he näkivät Rex Arctican horisontissa. Moni ei
Zanaaqissa haukkapääskyä tunnistaisi. Sitä luultaisiin lähinnä kirkuvaksi
lokiksi.
Marauderen Arctican tiedustelun ei
kuitenkaan moista virhettä tehnyt. Päällikkö oli itsensä Renatan kouluttama ja
määräsi heti haukan huomattuaan miehensä ampumaan sen alas.
Oli vain sattumaa, että kapinallisten
haukkapuhuja oli ulkona kaupungin liepeillä. Hän vihelsi hämmästyneenä linnun
luokseen. Mies ehti sisään haukkapääskyn kanssa samaan aikaan, kun marauderen
ampujat levittäytyivät eri puolille kaupunkia. Puhuja katseli lintua
kummissaan. Se oli kirkunut vain yhtä asiaa. KATSO MINUA! KATSO MINUA!
Aikansa pohdittuaan mies tutki linnun ja
alkoi nauraa. Joku oli käyttänyt perinteistä keinoa, josta oli luovuttu jo
monia sukupolvia sitten haukkapuheen kehityttyä nykyiselleen. Pieni papyrus oli
kiinnitetty linnun toiseen jalkaan, ja ihme kyllä pysynyt siinä vauhdista
huolimatta. Yleensä moiset viestit katosivat tuuleen tai linnut repivät itse ne
irti.
”Idai relica tulossa Arcticalle. Saatava
yhteys pohjoisen mammuttiheimoihin.”
Haukkapuhuja tajusi kaiken: meriviikinkien
rantapartiot, lähestyvän laivan sekä asian kiireellisyyden ja tärkeyden. Hän
lähetti Gwenin luo levänneen linnun tarvittavalla puheella. Se pääsi ongelmitta
perille ja pohjoiseen karannut haukkapuhuja kertoi viestin Gwen Lumimyrskylle.
Laivalta lähetetty haukkapääsky ei olisi mitenkään kyennyt löytämään tietään
perille sille oudolla mannersaarella.
Gwen ja jäätietäjät muodostivat
nuotiopiirin. Tämä oli tärkeintä ikinä. Jopa tärkeämpää kuin voittaa sota.
Saattue sai varmistuksen viestinsä perille menosta saman linnun palatessa.
Seuraavat haukkapääskyt toivat ohjeet.
Oli vain yksi epäselvä asia: Miten he
löytäisivät tarkan maihinnousupaikan ja vastaantulijat pimeässä. Valoisalla rantavahdit olisivat uhka. Mitkään
soihdut eivät riittäisi. Ingrid köhi vienosti kurkkuaan ja ohjeisti
haukkapuhujaa.
”Lähetä takaisin vain yksi sana.”
”Mikä?”
”Disat.”
Hronan mutisi ärtyneesti itsekseen
”tietysti” ja lähti äkäisesti pois. Muut tuijottivat kummissaan Ingridiä. Johan
puhui ensin.
”Mitä tuo tarkoittaa?”
”Iso päällikkö on varmasti disat. Tai joku
lähellä on. Sen täytyy olla voimakas. Minäkin olen vähän disat. Lähellä rantaa
se saattaa riittää.”
Sahar näytti tuskastuneelta.
”Mutta mitä se tarkoittaa?”
Ingrid näytti kujeilevalta.
”Taitaa olla parempi, että kysyt asiaa
lumikansalta.”
Sahar ei viitsinyt edes yrittää miettiä,
mistä Pohjoismetsän jäljestäjä tämänkin asian tiesi. Ingrid nukkui hänen
vieressään. Niin oli hyvä ja se saisi riittää.
Meriviikinkien rantavahdit olivat suurin
ongelma. Ne eivät tietenkään kyenneet kattamaan koko Arcticaa, eikä niitä
tarvittu ikuisen merijään rannoilla, joka oli liian vaikeakulkuista. Silti
Zerkon Ren ja Dyer Morgar olivat olleet huolellisia. Partioiden väliset
etäisyydet olivat pitkiä, mutta niitä oli paljon.
Monilla vartionuotioilla oli haukkapääskyjä
ja nopeat koirareet sotureineen partioivat niiden välejä. Olisi helppo tappaa
vahteja, mutta mahdotonta salata sitä pitkään. Nuotiopiirin jäätietäjien
ehdotus vei Gwenin heikolle jäälle, mutta hän suostui yrittämään. Pelissä oli
liian suuret panokset, jotta nopat jätettäisiin heittämättä. Heimon metsästäjät
veivät hänet oikealle seudulle. Karhuja oli metsästäjien mukaan alueella
paljon, mutta he tarvitsivat mukaansa vain yhden, eikä disat petojen suhteen
useampaan riittäisikään.
Vartioivat meriviikingit yllätettiin ja
tapettiin päivänvalossakin helposti. He olivat kovien olosuhteiden sotureita,
mutta jäätikkö oli asia erikseen. Heimon soturit jättivät veriset ruumiit
hangelle makaamaan ja peittivät lähtiessään jälkensä.
Gwen sai disatin avulla houkuteltua pedon
paikalle, vaikkakaan se ei ollut helppoa. Heti kun jääkarhu sai vainun verestä,
Gwen katkaisi siteen. Enää se oli turha. Peto ryntäsi merihaaskan kimppuun ja
alkoi repiä lihaa. Nyt surmat menisivät sen syyksi.
Mammuttiheimon tarkkailun mukaan menisi pari
päivää ennen kuin rekikoirat viestinviejineen tulisivat seuraavan kerran.
Heillä olisi toivottavasti aikaa saada saattue maihin ja mahdollisimman
pitkälle. Hyvällä onnella he onnistuisivat peittämään maihinnousun jäljet ja se
jäisi kokonaan huomaamatta.
Jäätietäjät olivat muistuttaneet, että
Zerkon Ren odottaisi jotain tällaista. Gwen oli määrännyt kaksi vastaavaa iskua
itärannikolle, jotta vihollinen ei voisi olla varma mistään.
Seuraavana yönä Gwen antoi disatin haravoida
pimeää merta. Kuunvalo oli heikko ja yritys alkoi tuntua typerältä. Gwen jatkoi
aamuun asti ja teki saman uudestaan seuraavana yönä. Ja sitä seuraavana.
Se oli pieni niemen kärki, jonka edessä oli
kaksi saarta. Saattue yrittäisi löytää lähelle tähdistä saadulla suunnalla,
kuten haukkaviestit olivat neuvoneet. Se saattoi olla liian vaikeaa. Pimeys oli
ehkä liian syvä. Tähdet eivät näkyneet koko aikaa. Ehkä he eivät päässeet
tarpeeksi lähelle.
Gwen alkoi väsyä. Jokainen yö oli edellistä
vaikeampi. Yhteyden aikana rasite jakaantui kahden disatin välille. Yksin se
söi hengen ja lihan voimia. Gwen tunsi, että ei kestäisi enää kauaa. Silloin
hän tunsi sen. Yhteys oli heikko ja kaukana, mutta se oli aito. Gwen sai uusia
voimia ja ponnisti.
Ingrid seisoi komentosillalla laivaa itse
ohjaavan de Finbarin vieressä. Sahar oli laskenut kätensä hänen olalleen
toivoen kosketuksen antavan voimaa väsymyksestä horjuvalle kumppanilleen.
Ingrid oli varoittanut heitä. Hän olisi tässä heikko, eikä välttämättä
onnistuisi.
Kukaan ei puhunut asiaa ääneen, mutta usko
onnistumiseen oli hiipunut viimeisten öiden aikana lähes kokonaan. He eivät
voineet olla varmoja, olivatko edes lähellä oikeaa paikkaa. He tiesivät vain,
että rantaan asti mentäisiin pimeällä. Päivänvalossa piti pysyä niin kaukana,
että ei tulisi nähdyksi.
Sahar tunsi, kuinka Ingrid säpsähti ja
jäykistyi. Ingridin kasvot vääntyivät. Hän näytti siltä, että saattaisi
purskahtaa joko itkuun tai nauruun. Ingrid teki molemmat yhtä aikaa.
”Se onnistui. Se on hän. Gwen! He odottavat
meitä.”
Loppu oli lähes helppoa. Ingrid neuvoi ja
ohjasi de Finbaria. Hän jopa kertoi etäisyyden rannasta, jotta kapteeni kykeni
laskemaan ankkurit. Saattue ahtautui soutuveneisiin ja lähti kohti rantaa.
Ingrid ja Sahar jättivät Fidan yksiselitteisesti laivalle. Janos Sadek jäi
pyytämättä tytön turvaksi. He ottivat haukkapääskyjä mukaansa antaakseen niitä
mammuttiheimoille.
Kuu meni pilveen, joten tuli täysin pimeää.
Yksikään silmäpari ei kyennyt todistamaan, kuinka historiallinen maihinnousu tapahtui
saattueen kompuroidessa Rex Arcticalle edes toisiaan näkemättä.
Kaikissa tarinoissa asia kerrotaan samalla
tavalla, joten kukaan ei ole tohtinut piirtää siitä kuvaa edes pikkulapsille.
Yksikään taiteilija ei ole kehdannut kuvata sellaista, jonka kaikki tietävät
tapahtuneen pilkkopimeässä.
Teon historiallisuus kärsi myös siitä, että
maihinnousun aikana joku molskahti mereen ja kiroili ankarasti. Se tiedetään,
koska monikaan tarinankertoja ei jätä asiaa mainitsematta.
Soutajat lähtivät viemään veneet takaisin
Ferukselle mukanaan yksi uusi matkustaja, disat Ynessa. Suunnitelma oli
periaatteessa yksinkertainen. Kapteeni kiertäisi Arctican etelästä ja
purjehtisi läntisen Mursurannikon pohjoispäässä edestakaisin, kunnes Gwen tai
Ingrid ottaisi Ynessaan yhteyden.
Kukaan saattueesta ei tosissaan uskonut,
että suunnitelma toteutuisi, mutta sen takia he olivat valikoituneet
tehtäväänsä. Heiltä odotettiin ihmettä ja osa heistä oli jo tehnyt matkan
aikana tekoja, jotka eivät unohtuisi sukupolviin.
Algidere saattoi heidät nopeasti rannalta lähimmälle
nuotiolle kahden lumikukkulan väliin. Mereen pudonnut Hronan piti saada
nopeasti lämpimäksi ja puetuksi kuiviin pakkasen purressa. Tietäjä jupisi
itsekseen, mutta kukaan ei yrittänytkään saada selvää.
Gwen oli odottamassa. He tunnistivat Ingridin
kanssa toisensa, vaikka eivät olleet ikinä tavanneet. Disatsisaret hyppäsivät
mitään puhumatta toistensa kaulaan. He nauroivat ja ravistivat toisiaan
olkapäistä. Heidän välisensä disatin onnistuminen niinkin kaukaa oli ollut
pieni ihme, vaikka Gwen olikin voimakas. Kukaan muu ei ymmärtänyt, mitä he
olivat onnistuneet tekemään.
Sahar lähestyi varovasti naisia. Gwen
tuijotti häntä julkeasti, lähes irstaasti.
”Tämä on siis Saharisi?”
Ingrid kikatti. Sahar alkoi näyttää
epätoivoiselta.
”Mikä tämä disat on? Ingrid sanoi sinun
kertovan?”
Kikatus yltyi Gwenin yhdyttyä siihen.
Kyllästyneeltä näyttävä Hronan puuttui asiaan.
”Jäätiköllä matkat ovat pitkiä, joten oikean
parittelukumppanin löytäminen on vaikeaa. Joillekin algideren naisille kehittyy
kyky välittää muille tietoa parittelukumppaniensa ominaisuuksista, jotta
sisaret välttyisivät turhilta vaelluksilta väärien miesten luo. Laji säilyy
paremmin, kun jälkeläisiä saadaan nopeammin ja ne ovat laadultaan parempia.
Synnytyksen jälkeen kyky katoaa. Se on tehnyt tehtävänsä. Maailmanajan saatossa
disatista on kehittynyt monipuolisempi tiedonvälittäjä, mutta samalla se kertoo
kaiken kertyneen parittelutiedon. Halusi disat sitä tai ei. Sanotaan, että mitä
voimakkaampi disat, sen kyltymättömämmät ovat himot.”
Puhuttuaan Hronan kietoutui turkiksiinsa ja
kumartui itsekseen jupisten takaisinnuotion viereen lämmittelemään. Saharin
leuka loksahti alas tehden hänet entistä hölmistyneemmän näköiseksi. Se sai
naisten kikatuksen yltymään röhönauruksi ja kaksikko kaatui toisiaan halaten
hankeen.
Tilanteen rauhoittuminen normaaliksi otti
aikansa. Samoin Saattueen esittely. Kukaan algiderestä ei tiennyt, miksi he
olivat tulleet. Vain se oli selvää, että asian täytyi olla tärkeä. Gwen
hämmentyi kuultuaan, että oikeastaan he eivät tienneet itsekään, miksi olivat
Arcticalla. Gwen jähmettyi paikalleen Johanin kertoessa, että lumikansan
pitäisi saattaa heidät Izaq-vuoriston juurelle.
”Se ei käy. Minä en vie teitä varmaan
kuolemaan.”
Silloin tapansa mukaan omissa oloissaan
viihtynyt Krystalyn den Thia astui Gwenin eteen ja puhui rauhallisen tasaisella
äänellä, jota muut tuskin kuulivat.
”Minä olin joskus pimeäkansan valokuningatar
cara Crystal. Olen palannut ja vien Saattueen vuorten läpi perille. Sinun tehtäväsi
on viedä meidät jäätikön yli. Siihen minä en pysty, vaikka kerran sen matkan
yksin tein.”
Gwen tuijotti Krystalynia mitään puhumatta.
Hän oli lapsena kuullut kerrottavan vuorilta karanneesta tytöstä, jota koko
tendere oli jahdannut. Pienestä tytöstä, joka oli matkannut suuren jäätikön yli
kohti kaupunkia auringon alla. Pienestä tytöstä, joka oli yksin voittanut
pimeäkansan ja päässyt perille kadotakseen iäksi.
Gwen oli keksinyt isoäitinsä kanssa
erilaisia loppuja sadulle joka kerran, kun se oli kerrottu. Se oli ollut hänen
lempisatunsa, mutta nyt se seisoi hänen edessään. Hän aisti naisen suunnattoman
voiman ja rohkeuden. Vastaavaa hän ei ollut havainnut kuin Thanosissa. Miehestä
oli kuitenkin puuttunut se päättäväisyys, joka suorastaan hehkui tästä
naisesta.
Gwen ei tiennyt, mitä puhua, vaikka olisi
halunnut sanoa kaiken. Hän nielaisi. Paras pysyä asiassa.
”Yli kuunkierto, mutta ei kahta. Mammutit
ovat kukkulan juurella. Lähdetään heti, kun haluat.”
Jääkarhu tuli yllättäen heidän eteensä
lumiröykkiön takaa mammuttien jo näkyessä. Yleensä karhut eivät häirinneet
ihmisiä, mutta tämä oli marauderehaaskallaan päässyt ihmislihan makuun ja
haistoi ruokaa. Soturit alkoivat levittäytyä ottaen harppuunat ja keihäät
käsiinsä. Karhu saataisiin tapettua, mutta tuskin ilman tappioita. Ne olivat
haavoituttuaan hurjia eläimiä. Johan pysäytti Gwenin.
”Älä. Alex!”
Alex säpsähti horroksestaan hereille. Hän
oli tuijottanut karhua ja unohtanut itsensä. Ne saattueen jäsenet, jotka olivat
matkanneet yhdessä Apiariin tiesivät, mitä tulisivat näkemään. Muille se oli
uutta ja hämmentävää.
Tällä kertaa se sujui toisinpäin. Karhu itse
ei tehnyt aluksi mitään. Alex lähestyi petoa ja heittäytyi sen eteen selälleen.
Karhu tökki ensin kuonollaan miestä joka puolelle kehoa. Vasta sen jälkeen se
nuoli Alexin kasvot. Sen tehtyään karhu poistui ylvään rauhallisesti.
Alex puhui vasta saatuaan kasvonsa kuivattua
ja märät hiuksensa karvalakin alle. Pakkasessa märkyydellä ei voinut leikkiä.
”Ne ovat voimakkaampia kuin ruskeat
veljensä. Täällä ne määräävät liiton käskijän. Minä voin vain pyytää.”
”Liitot ovat usein sellaisia.”, Sahar ei
malttanut olla irvailematta, mutta tällä kertaa Ingrid ei lyönyt häntä vatsaan.
He huomasivat asian noustuaan mammuttien
selkään. Yksi rajaseudun rotista puuttui. Pitkään heitä seuranneista sotureista
oli enää jäljellä viisi, vaikka puoli tusinaa oli noussut laivalta veneisiin.
Kukaan ei halunnut uskoa sitä, mikä oli ilmiselvää.
Gwen lähetti partion kadonneen perään. Ennen
pitkää mies saataisiin kiinni. Mantereen asukki ei pärjäisi jäällä eläjille.
Olisi kuitenkin mahdollista, että huonolla onnella karkuri saisi yhteyden
rantavahteihin tai heidän väliään partioiviin koirarekiin. Vasta kun Gwenin
lähettämät soturit palasivat, saatiin varmuus.
”Se on karkuri. Ei edes yrittänyt peittää
jälkiään. Ehti lumettomalle kalliolle ja jäälle. Emme ehdi enää ennen
vihollista.”
Tapaus veti kaikki synkiksi. Saattueen
menestys oli pitkälti kiinni toveruudesta ja yhdessä tekemisestä. Oli vaikea
käsittää heidän kuljettaneen mukanaan Romanin vakoojaa ja vielä Dux Malorin
läpi. Petturi ei saisi päästä paljastamaan tietojaan viholliselle, mutta he
eivät voineet itse tehdä asialle mitään. Hronan kiteytti asian.
”Meidän saapumisemme Arcticalle on
paljastunut. Peräämme lähdetään voimalla.”
Matkanteko vakiinnutti muotonsa parissa
päivässä. Saattue kulki Gwenin heimon mammuttien selässä. Lähellä kulki
sotaheimo. Se oli luotu Gwenin aloitteesta. Mammutit kuljettivat vain
sotureita, joista osa pysyi mammuttiteltoissa piilossa. Vihollisen toivottiin
erehtyvän ja hyökkäävän perheiden sijasta parhaiden sotureiden kimppuun.
Mammutit vaelsivat pitkään ennen kuin ne
tarvitsivat lepoa, joten ihmiset nukkuivat niiden selkään pystytetyissä
teltoissa. Välillä mammutitkin söivät ja lepäsivät. Perinteiset mammuttireitit
ohittivat paikkoja, joissa oli paljasta maata. Siitä mammutit saivat
ravinnokseen sammalta, risuja, oksia tai oikeastaan mitä tahansa kasvavaa.
Pitkillä jäätikkömatkoilla ja sodassa
algidere kuormasi mammuttien kyljissä roikkuviin säkkeihin loputtomia määriä
sammalta. Mammutit osasivat sulattaa ne suussaan ennen nielemistä. Pitkillä
vaelluksilla lumikansan ei tarvinnut hypätä ohjaamaan mammutteja, sillä ne
kulkivat laumana tasaiseen tahtiin suoraan eteenpäin.
Ohjaussauvoihin kiedottavien lassojen myötä
laskeuduttiin alas tai noustiin ylös. Juoksemalla ehti hyvin muiden mammuttien
luo, jos oli aika käydä vieraisilla.
Res X:llä oli koko ajan hauskaa. Apina ja
poika heiluivat ja keinuivat ohjaustangoista roikkuvissa lassoissa. Apinan
mielestä paras paikka levätä oli keskellä mammutin valtavaa päätä
ohjaustankopuu selkänojanaan. Alex ja Johan vertasivat sitä uroshirven päähän
laskeutuneeseen hyttyseen.
Ingrid ja Gwen juorusivat ja kikattivat
päiväkaudet keskenään. Kenenkään ei ollut vaikea arvata miksi. Se sai
runosoturi Rionin keksimään toinen toistaan luovempia tapoja lähestyä
kaksikkoa. Suuret eleet ja korukieli eivät tälläkään kertaa auttaneet. Naiset
halusivat puhua keskenään.
Rion yritti tehdä samalla tavalla
tuttavuutta algideren naissoturien kanssa. Menestys oli vielä heikompi. Karulla
jäätiköllä ei ollut aikaa kaikenlaiseen pelleilyyn itsestäänselvyyksien takia.
Algidere sopi lihan himosta suoraan ja kiertelemättä. Se oli tapa kovassa
maassa. Se oli selviytymistä. Se oli algidere, lumen ja jään kansa.
Sahar oli masentunut käydessään turkisten
sekaan levolle. Mammutit keinuivat hitaasti eteenpäin. Hän ihmetteli mieli
mustana, tulisiko Ingrid enää takaisin. Palattuaan kumppani puhui kuiskaten.
”Gwen on ihana.”
”Kas kun et jäänyt sinne.”
”Miksi ärhentelet?”
”Kikatatte kuin kakarat ja juoruatte lihan
himosta.”
”Sinäkö et ikinä ole puhunut niistä.
Kievarissa simapäiten?”
”Niin, niin mutta te nauroitte rannalla
oikein lumessa kierien.”
”Nauroithan sinäkin Feruksen kanssa mudassa
kierien.”
”Silloin oli kyse taistelusta.”
”Entäs sitten? Eikö lemmessä aina ole?”
Sahar jäi miettimään asiaa Ingridin kääntäessä
hänelle selkänsä. Ingrid nukkui hänen vieressään. Oliko millään mulla
oikeastaan mitään väliä?
He puhuivat taktiikasta ja vuorten
ylittämisestä päivittäin, mutta eivät kaikkea kaikille. Hronan oli saanut muut
uskomaan, että Imore oli hyvä pitää mahdollisimman tietämättömänä. Saharin ja
Rionin annettiin hoitaa naishuoliaan, joista kukaan muu ei halunnut tietää
mitään.
Rautaleuka nukkui suurimman osan ajasta
tyytyväisenä mammutin keinunnassa. Gwen
oli sidotuttanut valjaat, joilla koiraa nostettiin ylös ja alas, jotta se pääsi
tarpeilleen. Välillä hankikannolla
juoksentelukin olisi ollut mahdollista. Ylimääräinen liikunta ei tosin isoa
koiraa liiemmälti kiinnostanut.
Taktiikkapalaverit loppuivat nopeasti. Liian
paljon oli vain arvailujen varassa. He eivät yksinkertaisesti tienneet, mitä
olisi vastassa. Krystalyn ei suostunut paljastamaan mitään.
”Minä vien teidät vuorten läpi. Se mitä sen
jälkeen tapahtuu, ei ole minun käsissäni.”
Hronan oli ainoa, jolla oli jokin käsitys
siitä, mitä saattoi olla tulossa. Tietäjä ei kuitenkaan uskaltanut puhua
senkään vertaa kuin Krystalyn. Sen sijaan Hronan oli kiinnostunut Res X:stä.
Eräänä päivänä hän sai ahdistettua vikkelän kaksikon mammutin päälaella sen
kärsän alkuun. Hronan yritti hymyillä ystävällisesti tavanomaistakin
huonommalla menestyksellä. Hän otti muistilaatikon esiin.
”Voisitko näyttää mitä teit?”
Res X pelästyi miestä niin paljon, että teki
huiman syöksyhypyn ja sai kuin saikin kiinni roikkuvasta lassosta. Kun Hronan
käsitti, mihin kaksikko oli kadonnut, Res X kipitti jo vauhdilla kohti
seuraavaa mammuttia.
Kiivettyään sen päälle Res X muisti
bumeranginsa ja alkoi heitellä niitä ohjauspuulla tasapainoillen. Sitten
tapahtui jotain yllättävää. Res X:n maailmankuva kääntyi ylösalaisin. Bumerangi
ei osunutkaan palatessaan hänen käteensä.
Askeleen päässä se kiskaistiin pois.
Gwen Lumimyrsky veti lassoamansa bumerangin
käsiinsä ja tutki sitä mielenkiinnolla. Res X lähestyi Gweniä arkaillen ja
hämmentynyt ilme kasvoillaan. Gwen hymyili rauhoittavasti ja osoitti
bumerangeja pojan vyöllä.
”Uudestaan.”, samalla hän näytti kädellään,
että pojan pitäisi heittää.
Res X tajusi. Hän heitti. Gwen lassosi.
Molemmilla oli hauskaa. He eivät malttaneet lopettaa. Gwen epäonnistui vain
joka kymmenennellä kerralla. Silloin Res X näytti hänelle bumerangia ja
kieltään.
Gwen oli kiinnostunut Res X:n terävistä
bumerangeista ja tajusi niiden olevan osuessaan tappavia. Suurin osa oli
tylsiä, jotta niillä ei heitellessä vahingossakaan telonut itseään.
Johan ja Alex rakastivat jäätikön
auringonlaskuja, vaikka valoisa aika oli lyhyt. Selkeällä säällä läntisen
taivaanrannan iltarusko oli uskomaton näky Pohjoismetsässä kasvaneiden nuorten
miesten silmissä. He puhuivat paljon lapsuudestaan ja hyvin vähän siitä, mitä
olisi edessä.
He molemmat tajusivat, että paluusta ei
ollut varmuutta. Kaksikko oli kulkenut yhdessä pitkän tien ja vaistosi, että se
saattaisi olla päättymässä.
Eräänä aamuna he heräsivät algideren
merkkitorven törähdykseen. Vartijoilla oli oikeus puhaltaa mammutin sarven
päästä valmistettuun torveen vain silloin, kun jotain tärkeää tapahtui. Matkalaiset
ryntäsivät teltoistaan ulos ja näkivät vuorten kohoavan taivaanrannassa.
Nousevan auringon ensisäteet heijastuivat niiden lumisista huipuista. He olivat
perillä.