NYT DYER MORGAR
57
Arctica vartiointiin
Dyer Morgar ei malttanut pysyä laivansa
komentosillalla, vaan ryntäsi itse keulaan. Hän oli myös komentanut oman
aluksensa laivaston kärkeen. Roman II:n ykkösnyrkki aikoi olla ensimmäinen,
joka astuisi maihin Arcticalle. Se olisi historian tekemistä. Marauderen
tarkoitus oli ottaa maailman herruus ja se tapahtuisi valtaamalla läntiset
valtakunnat yksi kerrallaan.
Jos kaiken oli tarkoitus alkaa tältä
syrjäiseltä jääsaarelta, niin olkoon niin. Dyer Morgar aikoi olla se, joka
olisi hyökkäyksen kärjessä. Dyer olisi se käskijä, jonka historia muistaisi
kirkkaimmin.
Zerkon Ren ei ollut tullut itse häntä
vastaan. Hän ei ollut lähettänyt edes ykköskomentajaansa. Morgarin
tervetulleeksi oli toivottamassa Lumilinnakkeelta tarkoitusta varten noudettu
komentaja Kulagan. Se oli selvää vähättelyä ja loukkaus, mutta sellainen oli
marauderessä tapana, kun voimaa käyttävät miehet kohtasivat.
Käskyvallan olisi pitänyt olla selvä. Se oli
laivaston ja sen kuljettamien soturien suhteen Morgarilla ja Arctican kyseessä
ollessa Zerkonilla. Sen sijaan oli epäselvää, kuka komentaisi tuoreita miehiä,
kun ne yhdistettäisiin Arcticalla jo oleviin. Uusi armeija tarvitsi käskijän ja
oli epäselvää kumman tehtävä se olisi. Käskyvalta pitäisi ratkaista erikseen
riippuen siitä, mihin voimaa käytettäisiin.
Dyer asteli vauhdilla laskusiltaa pitkin sen
juurella nöyränä odottavan Kulaganin ohi kiinnittämättä mieheen mitään huomiota.
Kyllä hänkin tämän pelin osasi. Dyer tunsi Zerkonin ykköskomentajan ja oli
tehnyt saman tien omat johtopäätöksensä huomattuaan, ettei tämäkään ollut
paikalla. Hän harppoi vauhdilla laituria pitkin rantaa kohti.
Kulaganin soturit odottivat siellä
hämmentyneinä. He olivat Arctican veteraaneja, eivätkä tunteneet Morgaria
ulkonäöltä. Ykkösnyrkin maine sen sijaan oli sitäkin tutumpi. Heitä kohti
marssiva käskijä suorastaan hohkasi voimaa. He tiesivät, ketä olivat vastassa
ja tekivät oikean johtopäätöksen. Selät suorenivat, ryhti korjaantui ja katseet
suunnattiin nöyrästi maahan.
Dyer Morgar katseli heitä avoimen
halveksivasti.
”Viette minut Zerkonin luokse. HETI! Yksikin
selitys ja katkaisen puhujan pään.”
Soturit olivat olleet paikalla, kun Zerkon
oli ohjeistanut Kulagania viivyttämään Morgaria pimeän tuloon saakka.
Kenellekään ei tullut mieleenkään tehdä mitään sen kaltaista. Yksi sotureista
retuutti niskasta läheisen koiravaljakon vetäjän paikalle. Tämä oli odotellut
laiturin kupeessa lastia eteenpäin vietäväksi, mutta joutui nyt vihamieliseltä
näyttävän marauderejoukkion keskelle.
”Viet käskijäherra Morgarin suorinta tietä
päämajaan komentaja Zerkonin luo. Viivästyksistä maksat päälläsi.”
Soturi ei vaivautunut kysymään, oliko
tehtävä tullut selväksi.
Meriviikinkien päämaja oli itseoikeutetusti
Zanaaqin suurin rakennus. Se oli aiemmin kuulunut algideren kauppakillalle,
joka vastasi kaupankäynnistä niiden harvojen kanssa, jotka olivat uskaltaneet
ja onnistuneet purjehtimaan Arctican karuille rannoille.
Maraudere oli joukkoineen ottanut haltuunsa
puolet kaupungista. Algidere oli ajettu takaisin igluihinsa, jonne se
valloittajan mielestä kuului. Siellä lumikansa myös pysyi. Siitä piti
simaorjuus huolen. Meriviikingit tapasivat kävellä rehvastellen ympäri
kaupunkia, eikä kunnian kukko laulanut, jos vastaantuleva algidere jätti
väistämättä tai kumartamatta.
Jos umpihumalainen algidere erehtyi
hortoilemaan marauderen osaan kaupungista, tapasi valloittaja pitää hauskaa.
Meriviikingit suorastaan kilpailivat kuka keksi eniten lumikansaa nöyryyttäviä
keinoja todistaa herruutensa. Teräaseiden käyttö ei ollut tavatonta.
Yhden asian maraudere kuitenkin unohti.
Algidere oli ehkä vajonnut simaorjuuteen, koska heidän lihansa ja henkensä ei
ollut siihen varautunut. Sen sijaan lumikansa oli pinnan alla muutakin. Se oli
elänyt ja selviytynyt ankarimmissa oloissa, mitä maanpiiristä löytyi.
Lumikansa oli sotureita, metsästäjiä ja
jäätikkövaeltajia. Algidere oli mammuttisoturit. Meriviikingit kylvivät itämään
sellaisen vihan siemenen, jota ei enää voisi kitkeä pois kuin verta
vuodattamalla. Kokonaisen kansan pitäisi vuotaa kuiviin. Marauderen itsensä.
Dyer Morgarin ja Zerkon Renin tapaaminen oli
täynnä epäluuloa ja kateutta. Molemmat epäilivät toisen juonivan salaa Roman
II:n kanssa omaksi edukseen ja muiden vahingoksi. Zerkonin järjestämä
puutteellinen vastaanotto tai Morgarin marssiminen sen ohi ei enää ollut
puheenaihe. He olivat arvioineet toisiaan ja puntit olivat tasan.
He olivat olleet ystäviä nuoruusvuosinaan.
Ainakin siinä määrin, kuin se oli marauderessä mahdollista. Matka kohti
miehuutta ankarassa kulttuurissa vaati kuitenkin paljon. Monelle
ystävyyssuhteelle se oli liikaa. Toisen heikkouksien tunteminen teki helposti
ystävästä vaarallisen vihollisen.
Nyt oltiin samalla viivalla. Morgarilla oli
Roman II:n ykkösnyrkkinä kiistaton asema marauderen saarella ja mantereella.
Arcticalla Zerkon nousi kuitenkin tasoihin. Nyt oli pakko tehdä yhteistyötä ja
sopia asioista. Kumpikaan ei pitänyt siitä. he olivat tottuneet käskemään,
eivät neuvottelemaan.
Zerkon oli kuvitellut, että vahvistusten
myötä he kokoisivat armeijan ja marssisivat pohjoiseen pyyhkimään
mammuttiheimot pois jäätiköltä. Oli jo korkea aika ottaa sapelisoturit
tiikereineen käyttöön. Ajatus sodasta oli saanut Zerkonin veren kuumenemaan.
Sitä varten hän oli syntynyt ja piiskannut itseään aina vain hurjempiin
suorituksiin.
Morgar oli kuitenkin yksiselitteinen. Käsky
oli ollut selvä. Pohjoismetsän poika oli pysäytettävä hinnalla, millä hyvänsä.
Häntä ei saisi päästää Arcticalle. Jos niin kävisi, pitäisi estää kaikin
keinoin pojan pääsy Izaq-vuoristoon, mihin hän ilmeisesti oli pyrkimässä.
Kumpikaan käskijöistä ei nähnyt asiassa
mitään mieltä. He olisivat halunneet marssia saman tien pohjoiseen.
Mammuttiheimojen rellestys olisi pantava kuriin. Kapinahan saattaisi muuten
levitä etelään. Kaiken lisäksi sitä lumirahvasta johti nainen. Moinen ei käynyt
päinsä. Miehet saisivat raiskata sen huoran hengiltä. He itse olisivat tietysti
ensimmäisiä, jos narttu olisi riittävän hyvän näköinen.
He eivät silti edes harkinneet
kyseenalaistavansa käskyä. Marauderessä sellainen oli mahdotonta ja usein
moisen tekevä menetti päänsä. Jos siis pääsi helpolla. Kaiken lisäksi kyseessä
oli itsensä Roman II:n käsky. He molemmat olivat ehdottoman uskollisia. Morgar
muisti, kuinka yhtenäiseksi lihaksi tullut Roman II oli noussut Mustalammesta
ja tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäänsä.
Dyer Morgarin onni oli ollut syntyä ajan
historialliseen taitteeseen. Maailmanaika oli muuttumassa ja oli tullut
marauderen vuoro nousta maailmanherruuteen. Aluksi otettaisiin läntiset
valtakunnat, myöhemmin itäiset. Viimein myös Kaksoisjään maa saisi uudet
hallitsijat ja kaikki maailman meret olisivat meriviikinkien.
Jostain kumman syystä, jota Morgar ei
käsittänyt, kaikki alkaisi tai oli jo alkanut täällä syrjäisessä lumen ja jään
maassa. Hän ei ymmärtänyt, miksi ihmeessä kukaan pyrkisi hyiseen pohjoiseen
jäiselle Arcticalle. Vielä vaikeampi oli käsittää, miksi Roman II yritti estää
sen. Käskyssä oli kuitenkin takaportti, jota Morgar aikoi käyttää.
Hän muisti viimeisen maljan Apiarissa. Yksi
oli jo kuollut. Nyt olisi pojan vuoro. Hänet sai tappaa, ellei vangitseminen
onnistuisi ja asian tulkitseminen oli Morgarin käsissä. Kiireellisintä oli
kuitenkin järjestää partioita Arctican rannoille.
Vakoojat olivat kertoneet, että vihollisen Ferus
oli lähtenyt matkalle samaan aikaan kuin Morgarin laivue, mutta siitä ei
ollut havaintoa. Oli toki mahdollista, että poika oli jo saapunut, mutta
todennäköisempää oli, että Ferus oli vielä matkalla. Viivästykset
pitkillä merimatkoilla olivat enemmän sääntö kuin poikkeus.
Morgarin kapteenit olivat samaa mieltä.
Heidän merenkulkunsa oli ollut poikkeuksellisen onnistunutta. Tuulet olivat
olleet suotuisia ja matka oli tehty ennätysajassa. Ei ollut mahdollista, että
vihollinen olisi ollut nopeampi. Luultavammin heille oli tullut viivytyksiä
tavalla tai toisella.
Tekemistä oli paljon. Zanaaqin satama ja
koko lahti oli täynnä toimeliaisuutta. Joukkoja komennettiin aluksilta
Arcticalle ja saarelta laivoihin. Tätä oli suunniteltu ja harjoiteltu pitkään.
Se ottaisi aikansa, mutta kukaan ei odottanut ongelmia tai viivytyksiä. Zerkon
Ren oli valmistellut kaiken viimeisen päälle jo etukäteen.
Rex Arcticalla oli liian paljon
vaikeakulkuista rantaviivaa, jotta sitä olisi edes kannattanut yrittää valvoa.
Marauderellä oli kuitenkin runsaasti joukkoja saarella ja heidän alaisuudessaan
vielä enemmän simaorjia, jotka tunsivat karun rannikon. Pohjoista rannikkoa
ympäröi ikijää. Se oli liian karua jalan kuljettavaksi. Vihollinen yrittäisi
rantautua laivastaan etelämmäs.
He
määräsivät pitkin rannikkoa pysyviä vartioita, joiden välillä partiot
kulkisivat. Välimatkat olisivat aivan liian pitkiä, jotta vartiointi olisi
lähelläkään kattavaa. Rantautuminen jättäisi kuitenkin jälkiä lumeen ja
simaorjat kykenisivät lukemaan niitä. Ehkä rantautumista ei kyettäisi estämään,
mutta se huomattaisiin ja he pääsisivät tuoreeltaan vihollisen jäljille.
Vapaat mammuttiheimot voisivat muodostua
ongelmaksi. Toisaalta eiväthän ne voineet tietää mitään pojasta ja varoisivat
asettumasta suoraan maraudereä vastaan. Sodan aika ei ollut vielä ja sillä
mammuttihuoralla olisi tekemistä pohjoisessa pitäessään pimeäkansaa silmällä.
Varmuudeksi he lupasivat ruhtinaallisen palkkion rantautujien löytämisestä
väittäen näiden olevan marauderestä irtaantuneita murhaajia, joihin ei voinut
luottaa.
Morgar ei silti ollut tyytyväinen. Hän oli
jättänyt sopimuksensa mukaan pojan henkiin Suistolla, vaikka ei ollut aikonut
tehdä niin. Hän oli kuitenkin nähnyt järjen valon sammuvan tämän silmistä.
Olisi ollut turhaa riskeerata sotaa Rautavaltakunnan kanssa etuajassa hullun
rääpäleen takia. Se valloitettaisiin kyllä aikanaan.
Hän ei käsittänyt, miten poika oli selvinnyt
rämeeltä pois. Venenare oli saanut tuhdin palkkion, jotta näin ei olisi käynyt.
Jonkun taitavan, todella taitavan, oli pitänyt kuljettaa poika pois. Ainoa
hyöty Venenaren palkkiosta oli ollut se, että Imore oli jäänyt velkaan
järjestönsä epäonnistuttua, mitä ei tapahtunut usein.
Oli ollut helppo houkutella murhaajanarttu
seuraavaan tehtäväänsä Arcticalle. Imore oli jopa onnistunut ujuttautumaan
jollain ilveellä saattueen matkaan. Morgar olisi maksanut, mitä tahansa, jos
olisi tiennyt sen etukäteen. Imore olisi voinut viimeistellä epäonnistuneen
työn monta kertaa, mutta siitä olisi pitänyt maksaa uudestaan, jos se kiero
narttu nyt edes tiesi kyseessä olevan sama poika. Luultavimmin Suistossa olivat
tyrineet alaiset.
Heillä oli apostoli ja vakooja Saattueessa,
mutta yhteydenpito oli mahdotonta. Morgar saattoi vain toivoa, että se
riittäisi, jos kaikki muu menisi pieleen. Roman II tiesi enemmän kuin kertoi ja
siihen oli tyytyminen. Morgar ei Saattueen voimaa paljoa arvostanut Feruksen
kuoltua. Liian monta Pohjoismetsän puskasoturia. Heidät hoitelisi vaikka
vasemmalla kädellä.
Vielä enemmän hän vihasi koristeellisia
runosotureita. Hän ottaisi aikanaan nahan tältä Rionilta. Sen sijaan Krystalyn
arvelutti. Hän oli kuulemma pieni nainen, mutta silti. Kukaan ei päässyt Dux
Malorin seitsemännen kehän ritariksi muuten vain. Onneksi ritari hevostaitoineen
olisi luultavasti täysin avuton kylmällä jäätiköllä. Hänhän ei voisi mitenkään
tuntea olosuhteita.
Morgar ei vähätellyt palanderen sotataitoa
ja -voimaa. Se oli selkeä päävastustaja ja kohdattava sodassa kaikella
voimalla. Miten nainen oli voinut päästä suurritariksi? Morgarin veri kuohahti.
Hän olisi halunnut ottaa omakätisesti selvää.
Roman II:n ykkösnyrkki pakotti itsensä
rauhalliseksi. Nyt oli aika ajatella suurempaa kokonaisuutta ja taktiikkaa. Hän
oli päättänyt, mitä tekisi, jos pohjoismetsäläinen löytyisi. Morgar mietti
hetken ja korjasi itseään. Kun pohjoismetsäläinen löytyisi.