NYT IMORE
55
Nardrogan kolmas saari
He olivat yksimielisiä taktiikasta.
Nardrogalaiset hyökkäisivät ennen pitkää, mutta tuskin ensimmäisenä yönä. Hehän
luulivat Feruksen olevan satimessa. Vartiot kaksinkertaistettaisiin ja
soihdut palaisivat joka tapauksessa koko yön jo korjaustenkin takia.
Varmuuden vuoksi Cantor lähtisi
sotakanootilla rannan lähistölle pitämään vihollista silmällä. Ferus
kellui kaukana ulapalla, mutta he erottivat Meripalatsin lähistöllä useiden
isojen nuotioiden valot. Auringon kadottua horisontin taakse he laskivat kanootin
vesille.
Cantor pujottautui siihen ja otti melan
käsiinsä. Kaikki olivat niin keskittyneitä bardin lähtöön, että eivät
huomanneet, mitä laivan toisessa päässä tapahtui. Pimeän turvin myös toinen
hahmo laskeutui kanoottiin ja lähti varovasti melomaan kohti rantaa.
Imore antoi Cantorin mennä rauhassa ensin.
Hän oli pitkästä aikaa hämmentynyt, eikä ymmärtänyt, miten Cantor oli välttänyt
kukkien unen. Miehen täytyi olla paljon muutakin kuin harmaa herttua. Mies
häiritsi naista Imoressa. Oli kuin he olisivat tavanneet aiemminkin, kuin he
olisivat tunteneet aina. Epätietoisuus kiusasi Imorea. Hän ei ollut tottunut
siihen.
Imorella ei ollut aikomustakaan seurata
Cantoria rantaan saakka. Oli selvää, että nuotioiden luona ei tapahtuisi mitään
kiinnostavaa.
Imore oli kovaksi keitetty
palkkamurhaajajärjestö Venenaren perustaja ja johtaja. Hän oli vehkeillyt,
vakoillut, tappanut, murhannut ja tarvittaessa jopa kiduttanut. Hän ei itse
keksinyt yhtään väärintekoa, johon ei olisi elämänsä aikana syyllistynyt. Imore
oli silti myös nainen. Ylipappi Ye Amos ja naiset rannalla olivat saaneet hänet
murhaavan raivon valtaan.
Elleivät omat olisi tappaneet Amosia, Imore
olisi. Raivostaan huolimatta Imore oli myös kylmän viileä taktikko. Hän osasi
peittää tunteensa päätöksenteossa ja se teki hänestä hyytävän vaarallisen.
Taktiikan pohjaksi tarvittiin tietoa ja sitä Imore oli lähtenyt hankkimaan. Ye
Amos oli maininnut toisen saaren, josta ei haluttu puhua. Se piti siis nähdä.
Imore lähti kiertämään kanootillaan
Nardrogaa. Melottuaan aikansa vain kuunvalossa hän erotti nuotioiden lepattavia
liekkejä edessäpäin. Saaren takana näkyviin tuli isojen rantanuotioiden valossa
kylpevä laituri täynnä puuhäkkejä. Joukko sotureita työnsi ihmisen kokoisia
eläimiä häkkeihin ja lastasi niitä lautalle.
Imore lipui hiljaa lähemmäs nähdäkseen
paremmin, mutta pysyi valopiirin ulkopuolella. Ihmisiä! Ne eivät olleet
eläimiä, vaan ihmisiä.
Lastattavat ihmiset eivät olleet hengeltään
ja lihaltaan…Imore mietti oikea tapaa ajatella asia. He/ne eivät olleet täysiä, vaan vajaita.
Imore tajusi, että ihmiset olivat samoja, joita maraudere heitteli
Kidesillaltaan alas. Imore tajusi Nardrogan sairauden.
Ihmisten luku ei ollut vieläkään riittävä
tuottaakseen terveen kansan. Imore ei ollut uskonut hetkeäkään Ye Amosin
hölynpölyä. Naiset rannalla olivat liian kauniita ja nuoria, jotta se olisi
ollut sattumaa. Siemenkartat olivat sirkusta, jolla ylläpidettiin sairasta
järjestelmää.
Siinä muutamat miehet saivat kaiken ja
naisille annettiin kukkien uni, jonka varjolla heistä oli tehty lihaorjia.
Toiselle saarelle vietiin jäte. Pilaantunut liha, jota heille ei ollut sydäntä
hävittää. Kulissit olivat kauniit. Niitä ei tahrattu.
Imore mietti. Myrdethin kultin oli täytynyt
sulautua amatsonien perintöön, mutta jotain oli mennyt pieleen. Ylipapit olivat
miehiä, naiset olivat rannalla. Mihin oli kadonnut amatsonien henki ja perintö?
Heillä oli matriarkka, joka oli pappien yläpuolella. Mitä hän sai? Mikä oli
hänen osansa tässä ikivoimien ja lihan vääristymässä?
Imore tarkasteli häkkien sisältöä niin
tarkasti kuin kaukaa pimeästä kykeni. Osa oli lähes yhtä ihmismäisiä kuin Res
X, jolla täytyi olla kykyjä, joista he eivät tienneet. Osa oli selvästi
pikkulapsen tasolla. Vailla vaatteita ja ymmärtämättöminä ympäristöstään.
Soturit kohtelivat heitä raa`asti. Heitä tökittiin terävin kepein häkkeihin
kuin karjaa.
Mölinä kantautui selvästi veden yli.
Pahimpia huutajia kopautettiin nuijalla päähän. Osa menetti tajuntansa. Lautta
saatiin täyteen. Imore tajusi soturien odottavan jotain.
Soihtukulkue saapui pimeän metsän läpi.
Odottavat soturit olivat paljastaneet ylävartalonsa. Heillä oli rinnassaan
tatuointeja: alaspäin suuntautuneita liekkejä. Ne viittasivat uutta elämää
synnyttävään miehiseen voimaan.
Asia tunnettiin ympäri maanpiiriä ja Imore
tajusi tatuointien kuvioiden olevan peräisin muinaisajalta. Soturit olivat
kiinnittäneet liekkien valossa kimaltelevat metallirenkaat kauloihinsa ja
ranteisiinsa. Se oli yleinen orjuuden ja alamaisuuden merkki.
Matriarkka istui avoimessa kantotuolissa
soihtukulkueen keskellä. Hänenkin ylävartalonsa oli paljas, mutta kaulassaan
hän kantoi metallilevyä, johon oli upotettu kolme Thulebethin mustaa kiveä.
Matriarkan kylkiä ja olkapäitä koristivat ylöspäin suippenevat
liekkitatuoinnit. Ne viittasivat elämää tuottavaan naiselliseen voimaan.
Isot kulta renkaat lävistivät hänen
nänninsä. Niissä roikkui jotain. Imore ei erottanut mitä, mutta arveli kyseessä
olevan ruusunnuppukorut.
Matriarkan saapuessa laituria kohti soturit
heittäytyivät maahan ja painoivat siihen kasvonsa. Matriarkka kääntyi katsellen
alamaisiaan. Imore erotti hänen selkätatuointinsa. Seipään lävistämä sydän.
Imore hätkähti: kuoleman merkki. Hronan oli puhunut elämänkeittäjistä. Nämä
kantoivat ihollaan syntymisen, itse elämän ja kuoleman symboleita. Imore alkoi
aavistaa, mitä tulisi tapahtumaan ja värisi, vaikka yö oli lämmin.
Soturit sauvoivat lautan salmen yli
viereiselle saarelle matriarkka keskellään. Tämä oli nyt se toinen saari, josta
Ye Amos ei ollut halunnut puhua. Imore lipui pimeydessä lähemmäs nähdäkseen
kunnolla. Tulijoita oltiin vastassa. Rantahiekan jälkeinen metsikkö suorastaan
kuhisi. Sen pystyi kuulemaan ja aistimaan pimeyden läpi.
Soturit hyppäsivät tottuneesti rannalle ja
sytyttivät siellä valmiina olleet puukasat palamaan. Nuotiot muodostivat
puolikaaren, joka valaisi rannan. Valokaari piti saaren eläjät poissa. Syystä
tai toisesta ne pelkäsivät tulta, Imore tajusi. Soturit kantoivat häkit
rannalle ja palasivat lautalle. Matriarkka nosti kätensä ja alkoi messuta.
Sanoista ei saanut selvää, mutta niissä oli rytmi.
Sitä kesti aikansa. Imore alkoi hermostua.
Akka piti selvästi liikaa omasta äänestään. Yksi sotureista alkoi hakata rumpua
ja tahti kiihtyi. Imore huolestui. Tämä selvästi johti johonkin, mikä tuskin
olisi hyvä asia. Matriarkka antoi merkin. Messuaminen ja rummutus loppuivat
kuin seinään. Tuli lähes äänetöntä. Imore kuuli vain pienten laineiden hiljaa
liplattavan kanoottinsa reunaan.
Matriarkka kirkaisi. Lujaa ja korkealta.
Ääni tuntui lähes repivän pimeyden halki. Se oli merkki. Saaren asukkaat
alkoivat tungeksia metsästä kohti häkkejä. Imore tajusi, että tulijat eivät
olleet pelänneet liekkejä, vaan odottaneet merkkiä.
Imoren mielestä näky oli lohduton, vaikka
hän oli elämänsä aikana nähnyt ja tehnyt paljon pahaa. Saaren puoli-ihmiset
olivat samanlaisia kuin häkkien asukit. Se ei kuitenkaan estänyt heitä
käyttämästä voimaansa ja tekemästä hämmentyneille häkkiläisille sitä, mitä edes
petojen ei pitäisi tehdä saalilleen.
He repivät saarelle tuodut ulos ja alkoivat
hakata näitä nuijillaan. Osa kuoli heti kallon haljettua. Saarelaiset
raiskasivat sukupuoleen katsomatta häkkeihin suljettuja saatuaan nämä ulos.
Kaaos oli hirvittävä. Meteli oli hirvittävä. Se oli örinää, kirkunaa ja
mölinää.
Koko näyssä ei ollut mitään inhimillistä.
Imore tajusi, että siinä ei ollut edes mitään luonnollista. Se oli silkkaa
sairautta ja puhdasta pahuutta, jota matriarkka alamaisineen tuijotti silmät
kiiluen liekkien valossa. Tai niin Imore oli ainakin erottavinaan, vaikka tiesi
sen olevan mahdotonta.
Imore katseli, kuinka saarelaiset tekivät
valintoja. Osa häkkien asukkaista otettaisiin mukaan, mutta suurin osa
hakattiin, revittiin, purtiin ja raadeltiin kuoliaiksi. Imore näki, kuinka
yhden ymmärtämättömän pojan silmät kaivettiin irti päästä.
Imore kääntyi kanoottinsa laidan yli ja
oksensi. Hän kavahti takaisin pystyyn. Jokin suuri pyyhälsi veden alla ohi ja
heilutti kanoottia. Hai! Imore tiesi heti, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Matriarkan johdolla soturit keräsivät saaren
rannalta ruumiita ja heittivät ne rantaveteen. Osa eli vielä veteen
joutuessaan. Hait vetivät saamansa lihan nopeasti syvemmälle ja kokonainen
parvi kävi ruumiiden kimppuun.
Muualta tyyntynyt vesi ikään kuin kiehui
haiparven öisellä juhla-aterialla. Kuu oli ehtinyt jo pitkälle taivaankannella,
kun vedenpinta oli jälleen tyyni. Saaren asukkaat olivat vetäytyneet takaisin
pimeyteen uusien asukkaiden tai orjiensa kanssa.
Imore odotti matriarkan lähtevän takaisin
kotisaarelleen Nardrogalle, mutta kävikin toisin päin. Soturit nostivat
kantotuolin ylös ja soihtukulkue lähti kohti saaren keskustaa. Se katosi
hiljalleen pimeän metsän uumeniin. Imore arvioi seuraamisen maalla olevan liian
riskialtista. Hän oli jo kääntyä takaisin, mutta hänen vaistonsa heräsi.
Jotain ikävää oli tapahtumassa. Imore lähti
enemmän arvaten ja vaistonsa varassa kuin asiasta tietoisesti päättäen melomaan
toisen saaren ympäri.
Imore värisi. Jos pimeän metsän saarelaiset
kykenivät raiskaamaan, niin ehkä he myös kykenivät siittämään ja synnyttämään.
Imore ei halunnut ajatella liian tarkkaan päätelmänsä seurauksia. Toinen saari
ei ollut iso. Imore tuli pian sen taakse ja näki soihtukulkueen samanlaisella
laiturilla kuin aiemminkin. Lautta ylitti seuraavaa salmea. Oli vielä kolmaskin
saari!
Imore pidätti hengitystään lähestyessään
pimeässä kolmannen saaren laituria, jonka ympäristöön soihdunkantajat olivat
levittäytyneet. Siellä ei sytytty enää nuotioita. Nyt alkoivat roihuta isot
kokot. Imore joutui melomaan takaisinpäin, jotta ei tulisi nähdyksi.
Ne eivät olleet enää vähäisemmän jumalan
lapsia. Ne eivät olleet edes eläimiä. Ne olivat lyllertävää lihaa. Niillä oli
jokin suun ja silmien kaltainen. Tai osalla oli. Osa oli…toisenlaisia. Ne
olivat liikkuvaa epälihaa vailla henkeä. Niitä ei olisi pitänyt olla. Ikivoimat
eivät tuottaisi tuollaisia. Vääristymä nimeltä ihminen tuotti. Imore tiesi
olevansa paha, mutta se mikä synnytti tuota oli enemmän.
Imore ei keksinyt ilmaisua asialle. Hän
yökki, mutta vatsa oli jo tyhjä. Imoren äly alkoi toimia. Mikä tarkoitus tuolla
oli? Epäliha pelkäsi tulta, mutta hakeutui sen lämpöön. Ne oli houkuteltu
paikalle.
Matriarkan messuaminen alkoi taas. Ääni
kantoi selvästi tyynen veden yli. Imore tajusi olevansa kuun sillassa ja meloi
pois ennen kuin hänet huomattiin. Samalla hän ajautui lähemmäs rantaa. Imore
jäykistyi. Messuamisen myötä hän näki sen, mitä vähiten odotti. Naisia! Yhtä
kauniita kuin naiset rannalla, mutta pukeutuneina valkoisiin viittoihin. Heitä
saapui pimeästä kokkojen valoon matriarkan ympärille.
Heitä oli paljon. Matriarkka kävi jokaisen
läpi. Muutaman hän ohjasi lautalle. Matriarkan soturit veivät muut takaisin
epäolentojen keskelle. Hitaasti liikkuvat naiset olivat selvästi huumattuja ja
turtuneita. He eivät kavahtaneet osin visvaisia epäolentoja, vaan halasivat
kullekin osoitettua kumppania. Paritetut raahustivat takaisin pimeään metsään.
Imore tajusi. Matriarkan palkinto. Valta
luoda elämää. Valta yrittää luoda uudenlaista elämää. Elämänkeittäjät tekivät
lapsia. He kuvittelivat keittävänsä elämää parittamalla vastakohdat. He
yrittivät luoda elämää taidoillaan sinne, missä sitä muuten ei olisi. Kauniit
naiset ja epäolennot. Kaunis ja ruma. Elämän ja kuoleman symbolit. kaikki
todisti samaa. Symbioosi. Liekit ylös ja alas. Ruusunnuput ja seipään lävistämä
sydän.
Kukkien uni teki kokeilun mahdolliseksi.
Kymmenen kertaa satojen vuodenkiertojen sukurutsa oli luonut epäolennot.
Muualla maailmanaika oli kulunut. Täällä se oli vääristänyt. Aika oli virrannut
syrjään uomastaan ja kuivunut aavikolle. Liha oli vääristynyt ja kadottanut
hengen. Virtaa ei voisi kääntää. Toivokin oli kuollut.
Imore ei tiennyt, mitä Aeruga Rostovin
elämänkeittäjät olivat olleet. Sillä ei kolmannella saarella ollut enää mitään
väliä. Täällä henki ja liha, itse elämä, oli saastunut ja sairastunut. Silti
sitä luotiin matriarkan johdolla lisää. Naiset lautalla olivat varmasti
raskaana, mutta Imore ei halunnut tietää, mitä he kantoivat sisällään.
Hän ei aikonut edes miettiä, mitä
syntyneelle lihalle tehtäisiin. Naiset vaivutettiin täälläkin kukkien uneen,
mutta vähemmän kuin rannalla. Uni piti heidät tottelevaisina ja nöyrinä.
Imore ei enää reagoinut. Hän oli muuttunut
tappajaksi vailla tunteita. Niillä ei ollut väliä. Imore oli päättänyt siitä,
mitä tekisi.
Myrsky iski jo puolelta päivin.
Märssykorista saattoi vielä erottaa Nardrogan, ennen kuin aurinko katosi myrskypilvien
taakse. Kapteeni Montgomery de Finbar oli päättänyt muuttaa taktiikkaa.
Merenkävijöiden tavoin hänellä oli mielestään käsitys suunnasta, vaikka he
olivat menettäneet sen sateisessa ja harmaassa myrkyssä.
De Finbar oli oivaltanut, että hänen
miehistölläänkin oli suuntavaisto, ja he olivat paljon kokeneempia
merenkävijöitä kuin hän itse. He olivat Vihersaaren parhaimmistoa ja saari oli
ollut voimakkain merivalta ennen marauderen huomenlaivoja.
Purjehtiminen myrskyssä oli taistelua
raivoavaa merta vastaan. Suuntaa ei paljon kyennyt hakemaan. Aina välillä
kuitenkin tuli rauhallisempi hetki ja silloin kapteeni de Finbar nosti toisen
kätensä ilmaan. Se oli merkki miehistölle osoittaa siihen suuntaan, missä he
luulivat idän olevan. Sen suunnan he olivat aamulla valinneet päästäkseen
mahdollisimman suoraan myrskyn läpi avomerelle.
Kapteenin oma suuntavaisto soti joka kerran
miehistön enemmistöä vastaan. Miehistökään ei ollut yksimielinen, mutta yleensä
yksi vaihtoehto oli suositumpi kuin muut. Kapteeni de Finbar osoitti olevansa
isänsä veroinen ja käänsi itse ruoria aina miehistön valitseman suuntaan.
Se kannatti. He arvioivat päässeensä läpi
puolet lyhyemmässä ajassa, kuin mitä olivat käyttäneet matkalla Nardrogalle.
Myrskyn jäädessä taakse he olivat rättiväsyneitä, mutta Nardrogan rannalla
heidät vallannut täydellinen uupumus oli kaukana. Seuraavana yönä he saivat
tähdet näkyviinsä ja kaksi päivää myöhemmin Ferus purjehti Nadal-virtaa
myöten kohti Rex Arcticaa.
Kylmyys oli järkytys Res X:lle. Poika
värjötteli surkean näköisenä, eikä suostunut aluksi kietoutuman turkiksiin. Hän
oli elänyt koko ikänsä ylävartalo paljaana kuumalla rannalla, joten meni päiviä
ennen kuin hän tottui keinuvaan merenkäyntiin ja kylmenevään ilmaan.
Apina oli vielä surkeampi. Se pakeni kylmää
Rautaleuan kylkeen ja käpertyi siihen. Nukkuvaa koiraa pieni apina ei
häirinnyt, jos nyt Rautaleuka edes huomasi koko asiaa.
Res X oli kuitenkin vielä nuori. Mikään
mahti maailmassa ei olisi saanut häntä pysymään poissa laivan köysistöstä,
jossa kaksikon kisailu oli kaikille muille loputon hyväntahtoisen naureskelun
aihe. Res X viihtyi myös märssykorissa, josta poika heitteli hämmentävällä
vauhdilla loputtomalta vaikuttavaa bumerangivarastoaan.
Heittoaseet kiersivät ison kaaren ja
palasivat pojan käsiin kuin haukkapääskyt kotipesiinsä. Res X oli antanut
heidän kokeilla bumerangejaan. Niitä oli raskaita ja teräväreunaisia sekä
tylsiä, joita muutkin saivat kokeilla, kunnes hukkasivat niitä liikaa.
Näiltä ajoilta on peräisin Dux Malorin
hovissa roikkuva Janos Sadekin maalaus Feruksen kuolematon matka. Siinä
Res X heittelee bumerangeja Ingridin ja Saharin tuijottaessa eteenpäin
keulassa. Kapteeni de Finbar ohjaa laivaa Johan ja Alex seuranaan Cantorin
neuvoessa. Hronania maalauksessa ei näy, mistä tietäjä on jaksanut huomautella
vanhemmalla iällään.
Sadek itse on korostanut olleensa matkalla
mukana luonnoksen tehdessään, joten sitä voidaan pitää historiallisen tarkkana.
Maalaus toki valmistui myöhemmin tukevalla maaperällä. Sen sijaan Fidaa
esittävä teossarja on tiettävästi maalattu kokonaisuudessaan keinuvalla
aluksella.
Ingridiä oli vaikea saada rauhoittumaan. Hän
ei voinut saada naisia rannalla mielestään. Aluksi Sahar sai hänet ymmärtämään,
että he eivät kykenisi tekemään mitään muuta kuin palaamaan voimalla, mikäli
löytäisivät reitin takaisin.
Ingrid oli kuin riivattu ja vaati muita
vannomaan, että naisten pelastaminen olisi kaikkein tärkeintä. Hronan yritti
älyllistää asian. Vaakalaudallahan saattoi olla kaikkien läntisten valtakuntien
tulevaisuus, mikäli Romania ei pysäytettäisi.
”He ovat unohtaneet sarastuksen. Liha pitää
täyttää hengellä. Meidän pitää kehittyä sen kautta, ei jalostaa lihaa tuolla
tavoin. Kultit vääristivät kaiken jo muinaisajalla.”
”Sitä suuremmalla syyllä heidät pitää
pelastaa.”
”Koko maailma on vaarassa vaipua pimeyteen.
He eivät sentään tunne kuin onnea kukkien unen kautta.”
”SEKÖ ORJUUTTAMISEN OIKEUTTAA??? MITÄ?”
He kaikki yrittivät lohduttaa Ingridiä
vuoron perään, mutta turhaan. Ingrid vaipui omaan synkkyyteensä ja katseli
horisonttiin vaivautumatta puhumaan kenellekään. Edes Sahar ei onnistunut
tuomaan hänelle lohtua.
Imore ei kertonut retkestään kenellekään.
Hän oli saapunut laivalle vasta aamun alkaessa sarastaa, eikä tullut nähdyksi.
Vuodet palkkamurhaajana olivat opettaneet hänelle salaa liikkumisen taidon.
Matkan jatkuttua muutamia päiviä ja muututtua rutiiniksi Imore kutsuttiin
komentosillalle. Saattueen kaikki muut keskeiset jäsenet olivat paikalla.
Imoren matkasäkki granidoineen oli taas tuotu kannelle. Kapteeni de
Finbar oli ankaran näköinen.
”Olen miettinyt asiaa. Kapteenina minulla on
oikeus pidättää sinut granidojen hallussapidosta ja laittaa kahleisiin.
Voit esittää näkemyksesi oikeudelle, kun saavumme Dux Malorin
hallinta-alueelle.”
Imore kumartui ja avasi säkkinsä.
”Eivät nämä ole granidoja. Nämä
ovat Morfian ikimetsien pähkinöitä.”
Sen sanottuaan Imore heitti säkin
pähkinöineen laidan yli.
”Ne tutkittiin, kun ne löydettiin. Tuo ei
enää auta.”
”Silloin tässä säkissä olikin granidoja.
Minä heitin ne silloin kuuliaisesti mereen. Senhän halusit itsekin tehdä. Nuo
olivat Morfian pähkinöitä. Ne olivat pilaantuneet. Todistakaa toisin. Minä menen
ottamaan torkut.”
Asian kanssa mielessään kamppaillut
tunnollinen de Finbar oli raivoissaan, mutta ei keksinyt mitä olisi voinut
tehdä. Cantor oli toinen, joka reagoi. Hänen yleensä ilmeettömät kasvonsa
vääntelehtivät kummallisesti. Vain Imore tajusi Cantorin olevan nauruun
purskahtamaisillaan.
Imore tajusi, että mies tiesi. Oli
jopa saattanut seurata häntä. Mikä mies hänen queterra-kumppaninsa oikein oli?
Imorella oli palava halu ottaa selvää, mutta hän tunsi toista vielä
polttavampaa halua. He katsoivat toisiaan silmiin ja Cantor lähti seuraamaan
Imorea kannen alle.
Ingrid ei ollut enää puhunut päiväkausiin.
Hän vain tuijotti keulassa horisonttiin. Imore liittyi hänen seuraansa.
”Olit viimeksi komentosillalla
kuuntelemassa. Tiedätkö, mikä minua huvittaa?”
Ingridiä ei kiinnostanut, mutta Imore
jatkoi.
”Minä puhuin melkein totta. Kerrankin.
Mereen lensi pähkinöitä. Minä puhun nyt sinulle muutakin. En toista puhettani
tai tunnusta myöhemmin. Ole mitä mieltä haluat. Tehtyä ei saa tekemättömäksi.”
Imore kertoi Ingridille toisesta saaresta.
Hän puhui hitaasti ja rauhallisesti. Ikään kuin olisi kuvaillut, mitä oli
syönyt aamiaiseksi. Puhe tunkeutui Ingridin henkisen panssarin läpi. Hän
kääntyi hitaasti katsomaan Imorea ja kuunteli puheen loppuun ilmeenkään
värähtämättä.
Imore kertoi kolmannesta saaresta. Ensin hän
kertoi, mitä oli nähnyt. Sen jälkeen hän kertoi, miten oli tapahtumat
tulkinnut. Lopulta hän kertoi, kuinka oli odottanut matriarkan palvojineen
lähtevän.
Sen jälkeen Imore oli mennyt hautaamaan granidan
laiturin viereen. Paluumatkallaan hän oli haudannut seuraavan granidan
toiselle saarelle. Imoren sävytön ääni ei värähtänytkään loppua kohden.
”Istutin kolmannen granidan Meripalatsin
viereen. Usko, kun sanon, että kukkien unesta ei voi vierottaa, eikä se
veressään syntynyttä pelastaa. Jos me joskus ehtisimme palata ja löytäisimme
vielä tien takaisin, niin paikalla ei olisi enää kuin kolme harmaan homeen
peittämää kivisaarta.”
Imore käveli pois. Ingrid käänsi katseensa
takaisin taivaanrantaan. Seuraavana päivänä hän palasi muiden seuraan. Naiset
eivät enää ikinä puhuneet asiasta toisilleen, eivätkä kenellekään muulle.
Nardrogan saari puolestaan elää vain tarinoissa.
Ikään kuin sitä ei olisi oikeasti ikinä
ollutkaan.