NYT RES X
54
Poika hulluuden saarelta
Johan päätti, että he lepäisivät rauhassa
ennen seuraavaa siirtoaan. Heillehän oli annettu lupa kellua, mutta oli selvää,
että maissa oli päästävä käymään ja se saattaisi johtaa yhteenottoon.
Seuraavana aamuna Johan kutsuttiin komentosillalle. Kapteeni de Finbar oli
poikkeuksellisen vakavan näköinen. Cantor ja Hronan olivat hänen seurassaan.
Kolmikon keskellä kannella oli pullottava matkasäkki.
”Tuossa on kolme granidaa.
Erehtymisen mahdollisuutta ei ole.”, de Finbar ilmoitti.
Johan hätkähti. Granida tunnettiin
myös nimellä tuhosieni. Pohjoismetsässä niitä ei ollut, mutta sienen maine oli
kiirinyt jopa sinne asti. Se oli äärimmäisen harvinainen rämesieni. Jos se
pääsi juurtumaan maaperään, sitä ei saanut enää kitkettyä millään pois. Vuosi
vuodelta se levisi ja tappoi lopulta kaiken elävän alueeltaan.
Venenaren tiedettiin käyttäneen granidoja
taisteluissaan kapinoivia rämeheimoja vastaan Virilen palkkaamana. Niiden
jäljiltä laajoja alueita Rautavaltakunnan pohjoisrajalla oli saastunut
elinkelvottomiksi. Suurin osa läntisistä valtakunnista oli kieltänyt granidojen hallussapidon ja rankaisi siitä
kuolemalla. Johan kysyi, vaikka oli jo etukäteen varma vastauksesta.
”Kenen se on?”
”Se löytyi Imoren tavaroista. Häntä ollaan
jo hakemassa.”
Imore saapui tapansa mukaan huolettoman ja
huvittuneen näköisenä.
”Mikäs herroilla on hätänä?”
”Sinulla on kolme granidaa. Ne on kuoleman
uhalla kielletty Dux Malorin hallinta-alueella, johon tämä laiva kuuluu.”
”Ai niitäkö ne on. Minä kun luulin isoiksi
pähkinöiksi. Joku ystävällinen ihminen oli piilottanut ne matkatavaroihini.
Olihan kuulkaas herrat onni, että en ehtinyt syödä niitä.”
Kaikki tiesivät, että Imore valehteli, minkä
ehti. Toisaalta Vihersaaren oikeuskäytäntöön kuului syylliseksi todistaminen ja
Imore oli viattoman näköisenä tehnyt sen juuri mahdottomaksi. Kapteeni de
Finbar huokaisi syvään ja raskaasti.
”Todistustaakasta huolimatta minun tekisi
mieleni heittää sinut ja sienesi yli laidan.”
Imoren silmissä välähti.
”Sinä et heitä laidan yli yhtään mitään.
Sienet juurtuvat maaperään, eivät puulaivaan tai Arctican jäätikköön. Ne ovat
nyt harmittomia ja minulle annettuina minun omaisuuttani. Käsittääkseni Dux
malor on antanut tämän aluksen saattueen käyttöön. Saattuetta johtaa
Pohjoismetsän Johan, joten ilman hänen lupaansa mihinkään ei heitetä mitään vai
mitä Johan?”
Johan häkeltyi kaikkien katsoessa häneen,
eikä ollut saada suutaan auki.
”Kapteenihan siis olen minä…tai siis en
ole...Montgomery on ja minä olen saattue…tai siis johtaja…enkä heitä saattuetta
laidan yli…”
Hronan ja Cantor alkoivat puhua toistensa
päälle, mutta Imoren tiukka ääni kohosi heitä kovemmaksi.
”Pidä sinä tietäjän tekele turpasi kiinni.
Tämä ei kuulu sinulle. Ja sinä…sanonko mikä?...Nyt hiljaa tai toimitan harppusi
kalansyötiksi ja sinut perään.”
Syntyneen hiljaisuuden aikana Imore nosti
rauhassa matkasäkkinsä ja käveli pois komentosillalta.
Johan, Alex, Ingrid, Sahar, Hronan, Cantor
ja Imore lähestyivät rantaa kolmella soutuveneellä mukanaan raskaasti
aseistettuja rottia. Ruber oli jäänyt johtamaan laivalla pysyviä viimeisiä
sotureita, joita jäi enää vajaa kymmenen. Krystalyn ja Rion olivat myös
turvaamassa alusta. Rautaleuka oli jätetty laivaan nukkumaan.
Ketään ei näkynyt. Hiekkaranta näytti
autiolta vihreään metsään saakka, joka alkoi muutaman sadan askeleen päässä
vesirajasta.
Yllättäen metsästä juoksi rannalle hontelo
mies tai oikeammin vielä poika. Hän heitteli ilmaan vyöllään roikkuvia
bumerangeja jatkuvalla syötöllä ja nappasi niitä nauraen kiinni ällistyttävän
taitavasti.
Nuoren miehen olkapäällä keikkui pieni
apina, joka sekin näytti nauravan. Apina huomasi lähestyvät veneet ja alkoi
kirkua hakaten samalla pienillä nyrkeillään miestä päähän. Poika kääntyi
katsomaan lopettaen heittelyn ja nappaili katsomatta vielä ilmassa häntä kohti
kiitävät bumerangit kiinni. Hän työnsi ne vyöhönsä.
Johan käveli poikaa kohden muiden vetäessä
veneitä hiekalle. Apina raapi langan laihan nuoren miehen päätä ikään kuin se
olisi ollut lajitoverin turkki. Bumerangeja kannatteleva nahkavyö yritti pitää
jalassa myös hieman liian isoja ja lyhytlahkeisia housuja. Henkselit täydensivät
työn.
Muita vaatteita pojalla ei ollut. Hän oli
paljain jaloin ja näytti läheltä turhan pitkäksi kasvaneelta ruipelokakaralta.
Ruskea tukka oli vahva ja sojotti lyhyenä joka suuntaan kuin väärän värinen
nurmikko. Vasta pojan kasvot läheltä nähdessään Johan tajusi tämän olevan
viallinen.
Muinaisena uskontojen aikana poikaa olisi
sanottu vähäisemmän jumalan lapseksi. Nykyään näitä jälkeenjääneitä kutsuttiin
joskus oman maailmansa sankareiksi. He elivät omassa todellisuudessaan, joka ei
ollut aivan samanlainen kuin muiden maailma. Heidän henkensä oli
epätasapainossa. Osin vajaa, mutta osin kirkkaampi. He olivat siq adami,
särkyneitä timantteja.
Johan katseli nuoren miehen ilmeettömiä
kasvoja. Jonnekin kaukaisuuteen katsovat silmät kertoivat, että henki oli
ainakin osin poissa lihasta. Ilme ei ollut normaali. Apinakin näytti enemmän
inhimilliseltä kuin pää kallellaan seisova poika.
”Osaatko puhua?”, Johan kysyi.
Poika örisi kykenemättä muodostamaan
selkeitä sanoja. Johan mietti. Heitä oli tultu tapaamaan laivalle. Siq adami
tarvitsi ihmisiä ympärilleen. He eivät kyenneet pitämään huolta itsestään.
Yhteisö ei voinut olla kaukana. Johan osoitti itseään ja rantautuneita
tovereitaan.
”Minä olen Johan. He ovat minun heimoni.
Kuka sinä olet? Missä on sinun heimosi?”
Johan jankutti aikansa ja lopulta poika
näytti ymmärtävän. Hän osoitti apinaansa ja itseään mumisten jotain
käsittämätöntä. Sen jälkeen hän viittasi rantaa eteenpäin näyttäen
etusormellaan välillä itseään ja välillä Johania tovereineen. Ei ollut vaikea
arvata, että lisää ihmisiä löytyisi jatkamalla kulkua rantaa pitkin eteenpäin.
Johanin pyynnöstä muut esittelivät
vuorotellen itsensä nuorukaiselle. Tämä yritti keskittyä vieraisiin, mutta se
oli selvästi vaikeaa. Hän unohtui välillä omaan henkeensä ja ikään kuin heräsi
todellisuuteen milloin sattui. Kierroksen loputtua poika oli jälleen omissa
maailmoissaan. Ingrid otti ohjat käsiinsä. Lempeästi hymyillen hän meni
ottamaan poikaa kädestä kiinni.
”Minä olen Ingrid, muistatko. Ingrid! Kuka
sinä olet? Kuka on kaverisi olkapäälläsi?”
Puhuessaan Ingrid osoitteli selkeästi
etusormellaan sanojensa kohdetta. Apinan tullessa vuoroon poika hätkähti kuin
olisi herännyt unesta ja alkoi kiihkeästi toistaa samaa sanaa, josta ei saanut
selvää.
”Tuota hän hoki minullekin, mutta en saanut
selvää.”, Johan sanoi.
”Pojan suun lihassa on vikaa kuten hänen
kaltaisillaan usein on.”, Hronan ilmoitti. Hän yritti myös kirjoittaa riimuja
hiekkaan, mutta poika ei näyttänyt ymmärtävän.
”Ikään kuin hän olisi hokenut jotain Ree ja
vee tai dee.”, Cantor pohti.
”Minusta hän sanoi apinaa Xaraksi.”, sanoi
Sahar.
”Minusta se oli Ves tai Res ja X jotain.”,
kuului Alexin mielipide.
”Siinä se. Res X. Se on tarpeeksi lähellä ja
kuulostaa hyvältä.”, päätti Ingrid.
”Poika vai apina?”, kysyi Imore.
”Eiköhän tuo kaksikko ole sama asia.”
Kaikki makustelivat itsekseen uutta nimeä.
Res X. Se tuntui hyvältä ja oikealta ja mitäpä sen kummempaa mihinkään
tarvitaan. Res X itsekin hymyili vapautuneesti ja apina hyppi hänen
olkapäällään. Näin lukuisissa kertomuksissa mainittu Res X sai nimensä ja tämä
on tosi tarina siitä, miten se tapahtui.
He jättivät veneet ja pari rottaa vahtimaan
niitä. Res X:n osoittamassa suunnassa näytti olevan poukama melko lähellä. Oli
sama kävellä lyhyehkö matka, eikä mitään erityisen uhkaavaa ollut näköpiirissä.
Aurinko paahtoi rannalle. Hiki virtasi heidän varusteidensa ja vaatteidensa
alla.
Poukama näytti idylliseltä. Se oli oikeastaan
lähempää katsottuna pieni lahti ja ulottui pari sataa askelta metsän sisään.
Aivan loppupäässä hiekkakaistale metsän ja vesirajan välissä oli enää vain
muutaman askeleen levyinen. Metsän siimekseen kätkeytyi lahden pohjukassa isoja
puisia rakennuksia, joita kukkaköynnökset kiersivät. Res X osoitti sinne päin.
He lähtivät seuraamaan poikaa.
Ensimmäiset aurinkokatokset näkyivät pian
metsän ja hiekkarannan rajalla. Niitä oli paljon. He tajusivat puulavettien ja
niiden katosten kiertävän metsänrajassa melkein koko lahden. Heiltä kesti
pitkän tovi ymmärtää, mitä puualustoilla makasi.
Lavetit olivat täynnä alastomia naisia. He
makasivat kummallisessa horroksessa. Ingrid ryntäsi lähimmän makaajan luo ja
kumartui tämän puoleen. Pian seuraavan ja sitä seuraavan. Hän nousi pystyyn
järkyttyneen näköisenä.
”Heidät on huumattu. He ovat kaikki
tajuissaan, mutta kuin kymmenen kertaa humalassa.”
Se sai Imoren liikkeelle. Hänkin tutki
makaavia naisia.
”Se on vahvaa. Todella vahvaa. Mikään
tunnettu huume tai myrkky ei aiheuta tuollaista.”
He jatkoivat matkaa entistä
tarkkaavaisempina. Ingrid huomasi, että rottien oli vaikea pitää silmiään
erossa makaavista naisista. Kaikki naiset olivat nuoria, eikä mukana ollut
yhtään vanhaa, rumaa tai lihavaa. Ingrid alkoi tuntea raivon nousevan
sisällään.
Miehet olivat vastassa ennen rakennuksia.
Heitä oli parikymmentä. Kellään ei ollut aseita. Sen sijaan joukko kantoi
tunnuksin varustettuja viirejä. Puolet niistä oli saattueen jo kerran näkemiä
amatsonien geysir ja miekka-viirejä. Puolet kuvasi ruusunnuppua, jota usein
käytettiin uuden elämän symbolina.
Yksi miehistä oli vanhempi kuin muut ja
selvästi johtaja. Sitä todisti rinnalla roikkuva kultaan upotettu musta kiven
murikka. Mies puhui vanhahtavan kömpelöllä kielellä Johanille.
”Minä olen Myrdethin ylipappi Ye Amos.
Olisimme halunneet teidän pysyvän laivalla. Nyt olette täällä. Jakakaamme
ateria. Kunnioitamme toisiamme ja kerromme tarinamme. Onko näin hyvä?”
He saivat aikaa valmistautua ateriaan
Meripalatsiksi kutsutun upean puukartanon vierashuoneessa. Ingrid ja Sahar
pidättelivät raivoaan kuultuaan Myrdethin nimen. Hronan selitti muinaiskansojen
kultteja. Ne olivat olleet jumaluuksien alapuolella ja muka niiden ilmentymiä
maan päällä ja lihassa.
Tämä oli ollut erityisen yleistä Aeruga
Rostovin elämänkeittäjien keskuudessa. Kaikkia niihin kuuluvia kutsuttiin
samalla nimellä. Myrdeth oli siis kuka hyvänsä kulttiin kuuluva. Sisäsiittoiset
kultit olivat eläneet ja lisääntyneet sukupolvesta toiseen omissa oloissaan eri
puolilla maanpiiriä näihin päiviin saakka. Yleensä kultit tuhonnut hulluus iti
niissä edelleen.
”Ylipappi” titteli ei sen sijaan kuulostanut
hyvältä lihan ja hengen maailmassa. Kaikki viittasi rannalla makaavia naisia
myöten siihen, että elämänkeittäjien Myrdeth-kultti eli täällä aikojen saatossa
vääristyneessä muodossaan.
”Sen on täytynyt jollain tavoin sulautua
yhteen amatsonien perinnön kanssa. Meidän täytyy nyt olla hyvin varovaisia.
Onneksi sotureita ei ole näkynyt. Johan ja Alex päihittäisivät kevyesti
kaksistaankin tähän asti näkemämme miehet, vaikka he kaivaisivatkin miekat
jostain.”
Imore näytti avoimen halveksivalta.
”Näittekö, miten ne viiripellet tuijottivat
Ingridiä. Ne haluavat hänet lavetille. Meitä ei ole aikomustakaan päästää pois
täältä. Tapetaan ne saman tien.”
Hiljaisuus laskeutui. Itse rantanaisia
tuijottaneet rotat yrittivät näyttää viattomilta. Res X-apina hyppäsi Hronanin
päähän ja alkoi kiskoa tätä hiuksista. Yrmeä tietäjä ei saanut vilkkaasta
apinasta otetta viskatakseen sen seinään ja tunnelma keveni.
”Syödään se ateria ja yritetään päästä
selville siitä, mitä täällä tapahtuu. En haluaisi jättää noita naisia tänne
makaamaan.”, Johan päätti.
Cantor oli mietteliäs heidän istuessaan
pöytään.
”Näkemiemme miesten ja naisten määrässä on
liian suuri ero. Minä olen huolissani siitä, missä loput miehet ovat.”
Ylipappi Ye Amos kertoi heille kansansa
tarinan. Matriarkka Layla ye Zeit amatsoneineen oli päätynyt saarelle samalla
tavoin kuin arvon matkalaiset, mutta heidän laivansa oli hajonnut. Amatsonit olivat
jääneet myöhemmin Nardrogaksi nimeämälleen saarelle, koska sotureilla ja
palvelijoilla ei ollut laivanrakennustaitoa.
Nardrogan uudet asujat olivat kovin
vähälukuisia lisääntyäkseen enää terveeksi kansaksi. Amatsonien veri oli
ohentunut liikaa. Lapsista oli tullut hengeltään ja lihaltaan heikkoja.
Matriarkka Laylalle ei enää ollut löytynyt voimakkaita seuraajia ja uudelta
Nardrogan heimolta oli puuttunut johtaja. Amatsonien rippeet olivat sulautuneet
saarelaisiin.
Matriarkka oli jättänyt perinnökseen vain
Thulebethistä tuomansa kivet, jotta johtajaksi kelpaavat voisivat koristautua
niillä. Sellaista Ye Amoskin kantoi
kaulassaan.
Ennen amatsoneja saaren liha oli ollut
loppumassa. Heimo oli ollut kuihtumassa pois. Keinot olivat olleet hukassa.
Puuttuva toivo tulevaisuudesta ja kaiken turhuus oli kalvanut heimon henkeä.
He olivat löytäneet kukkien unen. Siten he
olivat aluksi kutsuneet da nardrogaa. Sinikeltaista kukkaa, josta
uutettu tee toi rauhan ja niin syvän unen, että siitä ei halunnut enää herätä.
Kukka kasvoi kedoilla, joita oli ympäri saarta.
Osa heimosta oli rakentanut sateelta
suojattuja alustoja ketojen lähelle. He eivät olleet halunneet enää elää muuten
kuin unessa, johon da nardroga heidät johdatti. Se turrutti myös lihan niin,
että ravinnon ja ulostamisen tarve katosi melkein olemattomiin. Lopulta heidän
lihansa oli kuivunut, mutta kauan sitä ennen henki oli jo sulautunut unessa
pimeään, josta se ei enää palaisi.
Pelastuksen tuonut amatsonien laiva oli
saapunut yllättäen ja sen matkustajat olivat halunneet jäädä.
”Me saimme pelastuksen, kun Myrdethin heimo
elämänkeittäjineen saapui. He paransivat meidät. Opastivat ja näyttivät tien.”,
ylipappi lipoi huuliaan ja hurmioitui omasta tarinastaan.
Myrdeth oli opettanut elämän keittämisen
taidon niin kuin se alkeellisesti tehtiin pyhän ruohon, da nardrogan,
avulla. Miesväki oli ollut luvultaan liian vähäinen, joten elämää luova siemen
oli pitänyt saada tarkasti käytettyä. Sitä varten oli perustettu uudestaan
Myrdethin kultti.
Nardrogalla sitä johtaisivat ylipapit kuten
Ye Amos merkkinään rinnalle ripustettu Thulebethin kivi. Ylipappeja johtaisi
amatsonien perintöä edustava matriarkka, joka kantaisi kolmea mustaa kiveä
valtansa merkkinä.
Ye Amos kertoi, kuinka ylipapit olivat
totuttaneet kauneimmat naiset kukkien uneen. Luvultaan vähäisten miesten siemen
oli kylvetty moniin elämän kehtoihin itämään. Näin siemenistä oli saatu kaikki
irti. Sato oli joutunut tarkan seulonnan kohteeksi.
Hronan näytti järkyttyneeltä. Johan ei
voinut olla kuulematta, kuinka tietäjä kuiski Cantorille.
”Tätä Agora Eeon on pelännyt.
Ihmisjalostusta. Jos maraudere keksii jotain vastaavaa. Jo Kyril…”
Hronanin ääni hukkui Ye Amosin
hurmioituneeseen paasaukseen.
Vain terveet tyttölapset aikanaan
siemennettiin ja vain sellaisella siemenellä, joka iti mahdollisimman terveen
uuden alun.
”Kaikki kirjattiin ylös. Meillä on tarkat
siemenkartat lukuisista sukupolvista. Parhaat siemen ja naiskehto-yhdistelmät
on nykyään helppo löytää.”, Amos viittasi ympärilleen kätensä laajalla kaarella
tuhti annos ylpeyttä äänessään.
Vieraat tajusivat vasta nyt, että kaikkia
seiniä kiertävät korkeat hyllyt olivat täynnä riimukääröjä. Johan kuuli
Cantorin kuiskivan Hronanille.
”Tehän seuraatte myös Eonissa verilinjoja ja
yritätte…”
Bardin ääni katosi Johanin korvista Ingridin
ponnahtaessa pystyyn ja kaataessa tuolinsa. Hän tuijotti Amosta uskomatta
korviaan. Se ei ylipappia häirinnyt.
”Tietysti jätettä syntyy. Varsinkin aluksi
aivan liian suuri osa lapsista oli käyttökelvottomia. Nykyään paljon vähemmän.
Hyödyllisiä kykyjä omaavat säästetään, vaikka olisivatkin muuten viallisia. Me
kuitenkin kunnioitamme elämää. Tapasittekin yhden rannalla.”
Ingrid kakoi kurkkuaan, eikä ollut saada
henkeä.
”Nuo naiset rannalla. Mitä he tekevät
siellä?”
Ye Amos näytti loukkaantuneelta. Vieras ei
ollut kuunnellut.
”He odottavat siementään. Itämisaikana heitä
tietysti saa käyttää, kuten haluaa. He ovat joka tapauksessa onnellisia.
Kaikkien lasten vieroittaminen kukkien unesta ei aina onnistu, mutta
selviytyneet ovat sitäkin valmiimpia jatkamaan elämän kiertokulkua. Poikia ei
tietenkään tarvita yhtä paljon kuin uusia naiskehtoja.”
Hronan laski rauhoittavasti kätensä raivosta
tärisevän Ingridin olalle ja avasi suunsa.
”Mitä tapahtuu hengeltään ja lihaltaan liian
heikoille?”
”Nardrogan takana on toinen saari. Me…Me
emme mielellämme puhu sen asioista. Olisimme silti kiitollisia, jos jättäisitte
siemenenne ennen lähtöänne. Voin ehdottaa sopivia alustoja. Naiskehtonne jäävät
luonnollisesti tänne. Täytän itse tuon.”, Ye Amos nyökkäsi Ingridiin päin.
Kukaan ei ehtinyt tehdä mitään. Ingrid
kiskaisi kaksi miekkaansa käsiinsä ja hyppäsi pöydälle. Yllättäen hän jäykistyi
ja kaatui rähmälleen. Sahar menetti tajuntansa ja kaatui eteenpäin pöydälle.
Samoin kävi Hronanille ja rotille. Ylipappi Ye Amos nosti kätensä ja taputti
niitä yhteen. Saliin alkoi tulvia aseistettuja sotureita.
Johan tunsi huumeen turruttavan vaikutuksen
ja tajusi, että angele taisteli sitä vastaan. Hän näki Alexin vieressään
käyvän samaa läpi. Imore ei ollut moksiskaan, vaan veti lyhyen ja pitkän
miekkansa esiin. Johan tajusi, että ylipappi ei ollut onnistunut huumaamaan
myrkyistä kaiken tietävää suistolaista. Myös Cantor nappasi miekkansa ulos
kantamastaan harpusta ja asettui seläkkäin Imoren kanssa. Tämä ei näyttänyt
hämmästyvän sitä, että Cantor oli pystyssä. Ye Amos karjui käskyjä.
”Tappakaa kaikki sammuneet miehet. Köyttäkää
vaalea nainen ja vangitkaa muut. Meidän pitää selvittää, miten he välttivät
kukkien unen.”
Johan joutui katselemaan jähmettyneenä,
kuinka rotat hakattiin hengiltä ja Ingrid kannettiin pois. Ye Amos katseli
hämmästyneenä, kuinka Imore ja Cantor pistivät heitä lähestyviä sotureita
hengiltä. Muuta hän ei ehtinyt tehdä, ennen kuin tunsi tikarin kurkullaan.
Kukkien unesta vapautunut Johan oli jotenkin siirtynyt kuin ajatus pöydän
toiselta puolelta hänen taakseen.
”Käske soturisi pois tai vedän kurkkusi
auki.”
Alex oli jo siirtynyt kirveineen auttamaan
Imorea ja Cantoria. Lattia lainehti Nardrogan soturien verestä. Angele
juoksi villisti pitkin Johanin ja Alexin käsivarsia pelästyttäen vastustajat.
Ye Amos karjui kauhuissaan sotureitaan perääntymään. Nämä vetäytyivät salista.
Ye Amos sai pahimman pelkonsa kuriin ja kähisi Johanille.
”Et ikinä selviä täältä hengissä pois.
Päästä minut, niin sinut palkitaan. Saat siementää lopun elämääsi niin paljon
kuin haluat.”
He jättivät Meripalatsin. Johan kulki
ensimmäisenä Ye Amos kilpenään pitäen tikaria tämän kurkulla. Johan repi
tunikansa pois jättäen ylävartalon paljaaksi. Angele kiemurteli
villisti, eikä hän vaikuttanut enää ihmiseltä. Hänen ylävartalonsa näytti
kiehuvan. Samoin kävi Alexin vahvoille käsivarsille. Helteen takia heidän
vaatetuksensa oli vähäinen ja panssarit jätetty laivaan. Pelote tehosi.
Vihollinen ei uskaltautunut lähelle.
Johanista seuraavana tuli Imore, joka kantoi
olkapäällään linkussa olevaa Hronania. Imore ei ollut pitkä, joten tietäjän pää
ja jalat hipoivat maata. Cantor oli tehnyt saman Saharille. Viimeisenä tuli
Alex, joka kirveineen suojasi selustaa. Nardrogan soturit pysyivät parin
kymmenen askeleen päässä. Aina heidän lähestyessään Johan pisti Ye Amosia ja tämä
karjui sotureitaan kauemmas.
Nardrogan sotureita oli aluksi ehkä vain
kaksi kertaa kymmenen, mutta heitä valui metsästä rannalle koko ajan lisää.
Johan yritti kiristää vauhtia ja huusi olkansa yli muille.
”Vesirajaa pitkin veneille! Vauhdilla! Se on
ainoa mahdollisuus!”
Se oli kujanjuoksu kuoleman kanssa. Johan
tajusi, että Ye Amosin uhkaaminen ei pitäisi sotureita loputtomiin poissa
heidän kimpustaan. He saapuivat veneille. Niitä vartioivat rotat oli tapettu.
Johan huokasi silti helpotuksesta. Nardrogalaiset eivät olleet hajottaneet
veneitä, vaan ilmeisesti säästäneet ne omaan käyttöönsä. He saattaisivat
pelastua.
Cantoria ei tarvinnut komentaa. Hän tajusi
heti Johanin suunnitelman ja komensi Imorea. He lastasivat veltot kantamuksensa
samaan veneeseen ja työnsivät sen merelle. Imore epäröi tarttua airoihin ja
jättää angele-kaksikkoa rannalle. Cantor sähisi toisesta airoparista
hänen takaansa.
”Souda! He tulevat pinnan ali!”
Johan ja Alex jäivät suojaamaan
panttivankinsa kanssa vetäytymistä. Tämä sai soturit epätietoisiksi. Vieraat
jättivät toverinsa. Tilanne jähmettyi veneen etääntyessä rannasta. Yllättäen
soturien takaa ilmestyi nainen, jolle kaikki antoivat tietä. Matriarkalla oli
kolme kiveä rintansa päällä. Hän ei epäröinyt, vaan veti kätensä taakse ja
heitti keihäänsä.
Se lävisti ylipappi Ye Amosin sydämen. Johan
paiskasi ruumiin päin hyökkääviä sotureita ja huusi Alexille.
”NYT!”
Soturit eivät ehtineet reagoida, kun angele-kaksikko
perääntyi salaman vauhdilla ja sukelsi mereen. Cantorin ja Imoren vene oli
ehtinyt jo yli sadan askeleen päähän. Matriarkka kirkui käskyjä ja yli kymmenen
kertaa kymmenen soturia kahlasi keihäineen rantavedessä odottaen kaksikon
ilmestyvän pintaan.
Cantor hymyili Imoren hämmentyneelle
ilmeelle Johanin käden ottaessa veneen reunasta kiinni. Alex seurasi saman tien
perässä.
”Angele ei pelkästään suojaa
myrkyiltä ja taudeilta. He pystyvät hengittämään veden alla.”
Johanilla ei ollut mielessään kuin yksi asia
päästyään veneeseen.
”Ingrid!”
Puhetta ei tarvittu. He kaikki tiesivät,
mitä tapahtuisi, jos Ingrid jätettäisiin saarelle. Keinot olivat vähissä. Kaksi
heistä oli tajuttomina veneen pohjalla. Nelistään he eivät pärjäisi sadoille
kovin pitkään millään keinolla. He kaikki näkivät kuinka nardrogalaiset soturit
työnsivät monta kertaa kymmenen venettä vesille lahden poukamassa. Kohta heillä
olisi toivoton ylivoima kimpussaan, mikäli eivät pakenisi takaisin laivalle.
Siellä ehkä voisi puolustautua.
Imore oli aina valpas. Hänen silmänsä eivät
ikinä pysähtyneet pitkäksi aikaa yhteen paikkaan.
”Katsokaa länsirannalle!”
Raavaita sotureita oli tusina. Kaksi heistä
kantoi välissään paareilla tajuttomana retkottavaa Ingridiä. Johan tunsi
kipinän. Se oli yritys, joka tuskin onnistuisi, mutta se oli silti
mahdollisuus. He tarttuivat siihen vauhdilla. Johan ja Alex hyppäsivät airoihin
ja alkoivat kiskoa Johanin huutaessa tahtia takimmaisessa airoparissa.
Vene kiihtyi hämmästyttävään vauhtiin. Oli
vaikea uskoa, että sen sai aikaan vain kaksi ihmistä. Imore katseli kaksikon
ihon kiemurtelua ja kiehumista ihmeissään.
Soturit kulkivat rannan suuntaisesti. Pian he
huomaisivat veneen. Heidän ei tarvitsisi kuin siirtyä metsän suojaan ja
Pohjoismetsän Ingridin kohtalo olisi sinetöity. Samaan aikaan heitä lähestyi
poukaman pohjukasta liikkeelle lähtenyt soturilaivasto. Kaikki tapahtuisi
muutamien kyyneleiden aikana.
Soturien johtajan saama käsky oli ollut
selvä. Ingrid pitäisi viedä ylipappi Ye Amosin taloon ilman viivytyksiä.
Päällikkö oli nähnyt hässäkän vastarannalla, mutta ei tiennyt, mitä siellä
tapahtui. Hän kääntyi vielä katsomaan ja näki veneen lähestyvän vauhdilla.
Hänen soturiverensä alkoi kiehua. Tulkoot kimppuun, sittenpähän näkisivät.
Toisaalta hän oli ylennyt päälliköksi
harkintakykynsä ansiosta. Hän komensi miehensä siirtymään metsään. He olisivat
kaukana, kun vene ehtisi rantaan, vaikka se lähestyikin hämmentävällä
vauhdilla. Perää pitävä Imore ilmoitti asian.
”Se on ohi. Emme ehdi.”
Johan ja Alex lopettivat soutamisen ja
kääntyivät katsomaan. Pelko ja viha kouraisivat syvältä. Ingrid! Ingrid oli
opettanut heitä. Ingrid oli ollut heidän mukanaan pitkän matkan. Ensin Ferus,
nyt Ingrid. Epätoivo valtasi mielen.
Silloin he näkivät jotain epätodellista.
Silloin he näkivät jotain, jolle heidän muistoissaan veti vertoja vain
Krystalyn den Thian ratsastus Keskussaarella. Kahden Ingridiä kantavan soturin
päät retkahtivat taaksepäin. Ingrid putosi paareineen maahan soturien
lyyhistyessä rantahiekkaan.
Saman tien kahdelle muulle soturille kävi
samalla lailla. Loput soturit kyyristyivät ja pälyilivät epätietoisina
ympärilleen. Silloin Res X lampsi metsästä ulos ja viskoi bumerangejaan kuin
olisi hätistellyt kärpäsiä ympäriltään. Yksi soturi lisää sai bumerangin
otsaansa ja lähestyvästä veneestä erotti jo hiekan värjäytyvän verestä
tummaksi.
Kaksi sotureista lähti rynnistämään Res X:n
kimppuun. Tämä heitti bumerangit suoraan laakana ilman laajaa kierrosta. Ne
murskasivat hyökkääjien kasvot. Loput sotureista lähtivät pakoon. Se oli
käsittämätön näky. Vahvat miessoturit ryntäsivät metsän suojaan pakoon honteloa
poikaa, jonka olkapäällä kirkui ja hyppi pieni apina.
Res X oli kumartanut silittämään Ingridin
hiuksia, kun he pääsivät rantaan asti. Aikaa ei oikeastaan ollut. He nostivat
Ingridin veneen pohjalle. Ensimmäisistä vihollisveneistä heitetyt keihäät
ylsivät jo melkein perille. Res X seisoi rantavedessä poissaoleva ilme
kasvoillaan. Alex kaappasi hänet karhumaiseen syleilyynsä ja heitti veneeseen.
Johan ja Alex panivat kaiken voimansa ja
nopeutensa peliin. Ensimmäiset vihollisveneet olivat silti ehtineet liian
lähelle. Keihäät lensivät kohti heidän selkiään. Imore ja perätuhdolle
siirtynyt Cantor torjuivat ne kilvillään, jotka oli jätetty veneen pohjalle
odottamaan.
Tavalliset ihmisvoimat eivät voineet pärjätä
Johanille ja Alexille. Eroa alkoi syntyä. Vihollinen luovutti. Res X-apina oli
mieltynyt tajuttoman Hronanin hiuksiin ja kietoi niitä jonkinlaisille
palmikoita muistuttaville solmuille. Johan ja Alex katsoivat toisiaan ja
huokaisivat. Puhe ei tullut enää ulos.
Illansuussa kaikki olivat jo tolpillaan.
Ensi kerran käytettynä kukkien uni vaikutti vauhdilla, mutta ei toisaalta
jättänyt pysyviä jälkiä. Nyt oli selvää, että saarella odotti vahva vihollinen
ja se muutti täysin asetelman.
Kapteeni Montgomery de Finbar oli tehnyt
uusia laskelmia. Yli puolet rotista oli kuollut. Ruoka- ja vesivarat
riittäisivät yritykseen purjehtia myrskyn läpi saarelta pois. Pakolliset
korjaukset voitaisiin tehdä yön aikana. Ne eivät ehkä kestäisi, mutta jos piti
päästä pois, he voisivat yrittää aamulla.
Ingrid ja Sahar katselivat laivan keulassa
auringonlaskua. He eivät halunneet puhua. Hronan yritti availla nenänsä yli
ulottuvaa hiussotkua itsekseen jupisten. Kukaan ei ollut kertonut, mistä se oli
ilmestynyt, mutta äkämystynyt tietäjä vilkuili apinaa kiukkuisen näköisenä.
Res X oli ainoa, jolla oli hauskaa. Poika ja
apina kiipeilivät ja kisailivat laivan köysistössä keskenään kommunikoiden. Se
oli sekoitus ihmisnaurua sekä apinan kirkunaa ja sellaisena jollain tavoin
erittäin sympaattista.
SEURAAVA LUKU KAHDEN VIIKON KULUTTUA.