NYT JA ENNEN HRONAN
53
Kaksoisjäänmaan synty ja amatsonien viimeinen matka
Yllättävän voimakas Nadal-merivirta kulki
etelästä pohjoiseen sivuten Rex Arcticaa. Se oli paras ja nopein reitti
purjehtia Arctican jäisille rannoille. Vastaavasti nopein reitti takaisin
etelään oli Zakal-virta, joka sivusi matkallaan Kaksoisjäänmaata ja sen
kuuluisaa tornikaupunki Awak ye Zabethia.
Kapteeni Montgomery de Finbar otti kurssin
kohti Nadal-virtaa. Tämä oli hänelle vielä tuttua, mutta itse virtaa pitkin hän
ei ollut purjehtinut pohjoiseen kuin lyhyen matkan komentoharjoittelussaan. Jos
de Finbar oli epävarma, hän ei ainakaan näyttänyt sitä mitenkään, vaikka tunsi
monen silmäparin tarkkailevan itseään.
Saattueen ja miehistön rutiini muodostui
nopeasti. Miehistö nukkui riippumatoissa ruumassa. Feruksen hytit oli
jaettu muiden kesken. Myös Rautaleuka oli löytänyt mielensä nukkumapaikat niin
päivällä kuin yölläkin. Kovakaan merenkäynti ei häirinnyt koiran unta.
Heillä oli mukanaan haukkapuhuja ja joukko
haukkahäkkejä hätätilanteiden varalle. Ne olivat komentosillalla ja
haukkamestari lennätti päivisin lintujaan pitääkseen ne hyvinvoivina.
Myrsky ei ollut raivoisa tai edes kovin
paha, mutta se oli silti myrsky. Kapteeni de Finbarin virhe oli kovin pieni ja
inhimillinen, mutta se oli silti virhe. Yhdessä ne olivat upottaa Feruksen
jo matkan alussa. Yllättäen noussut myrsky keinutti alusta voimakkaasti, mutta
uppoamisvaaraa ei vielä ollut. Yksi purjeita reivanneista merimiehistä putosi
köysistöstä pahan näköisesti kannelle.
Komentosillalla olleen kapteeni de Finbarin
olisi pitänyt antaa muiden hoitaa loukkaantunut, mutta liian innokkaana hän
syöksyi itse apuun. Samaan aikaan myrskyaalto keinautti raivokkaasti laivaa. De
Finbar kääntyi kannella ja huusi käskyn kääntyä paapuuriin ottaen kaiteesta
tukea.
Ruorimies oli kokenut ja jo kääntämässä
alusta haluttuun suuntaan. Tuuli vei kapteenin käskyn ja ruorimies näki vain
kapteenin tukea tavoittelevan käden, joka näytti osoittavan tyyrpuuriin.
Hämmentynyt mies totteli vaistomaisesti
päällikköään ja käänsi täysin päinvastaiseen suuntaan kuin olisi pitänyt.
Ferus alkoi kääntyä poikittain tuuleen. Myrskytuuli iski vielä osin
reivaamatta oleviin purjeisiin ja lähes kaatoi laivan. Kolme kannella ollutta
rajaseudun rottaa pyyhkiytyi mereen. Mitään ei ollut tehtävissä. Ihmiset
pitivät kiinni mistä vain otteen saivat. Laiva alkoi oieta, mutta ei ollut enää
miehistön hallinnassa, vaan heittelehti holtittomasti myrskyisällä merellä.
Taivas pimeni ja rankkasade alkoi. He
menettivät täysin suunnan, jonka tähdet olivat heille antaneet. Tuli seuraava
päivä. Myrsky ei laantunut. Kapteeni de
Finbarilla ei ollut aavistustakaan suunnista. Heidän olisi pakko odottaa selkeää
säätä. Samaan aikaa Ferus kiiti vauhdilla eteenpäin, mutta kukaan ei
tiennyt mihin. Se kesti päiviä. Kukaan ei kyennyt nukkumaan. Myrskyä vastaan
taisteleva miehistö oli kestokykynsä rajoilla.
Sitten se alkoi loppua. Ei aivan yllättäen,
mutta myrskyn voima alkoi selvästi hiipua. Kulun vakautuessa merimiehet
lysähtivät yksi kerrallaan niille sijoilleen ja vaipuivat uneen. Samoin kävi
muille matkaajille. Lopulta melkein kaikki nukkuivat. Hereillä olivat vain
alusta nousevaan päivään ohjaava kapteeni de Finbar sekä kannelle noussut Rautaleuka,
jonka unta mikään ei ollut häirinnyt.
Kaikki olivat yltä päältä hiessä, kun
väsymyksestä puolikuollut de Finbar alkoi herätellä heitä. Aurinko paistoi
siniseltä taivaalta ja pohjoisen hyinen keli oli muuttunut helteeksi.
”Olemmeko tulleet etelään asti?”, ihmetteli
Johan.
”Zanian Sali.”, mutisi Hronan itsekseen ja
selitti asian muille.
Jopa merellä oli alueita, joissa maankuoren
lämpö oli niin voimakas, että se heijastui pintaan asti. Näitä alueita
kutsuttiin suuriksi saleiksi. Usein niitä ympäröi iso myrskyisä vyöhyke
epäluonnollisen lämpimän sulautuessa viileämpään ympäristöönsä. Se piti vieraat
kaukana ja salit lähes mahdottomina löytää. Merenkulun historia kuitenkin tunsi
lukuisia tapauksia, jolloin myrskyn kouriin joutuneet laivat olivat ajautuneet
yllättävään lämpimään.
”Miten me pääsemme takaisin?”
”Sitä ehdimme pohtia rauhassa. Herätin
teidät kiireellisemmän asian takia. Katsokaa!”
Kaikki kääntyivät katsomaan partaan yli de
Finbarin osoittamaan suuntaan. He näkivät hiekkaisen paratiisisaaren rannan
ennen vehreää metsikköä, mutta sekään ei pysäyttänyt katsetta. Heitä kohti oli
tulossa soutuvene. Soutajan lisäksi kyydissä oli takahuhdolla istuva mies, joka
piteli lippua. Siinä oli kuvattu purkautuva geysir ja miekka.
”Layla ye Zeit. Amatsonit! Olemme löytäneet
kadonneiden amatsonien pohjoisen heimon.”, Hronan henkäisi.
Soutuvene kellui laivan vieressä ja
lipunkantaja puhutteli heitä kömpelöllä yleiskielellä.
”Tervehdys! Voitte kellua täällä, mutta emme
halua teitä vieraaksemme. Toivomme turvallista matkaa takaisin.”
”Olen kapteeni Montgomery de Finbar. Meidän
pitäisi täydentää varastojamme. Olkaa hyvä ja nouskaa laivaan, niin voimme
keskustella vaihdon välineistä.”
”Me emme tule laivaanne. Älkää te tulko
saarellemme. Nimillä ei ole väliä.”
Kaksikko poistui jättäen saattueen
ihmeissään ja epätietoisena laivan kannelle. Hronan rykäisi. Moni oli kuullut
amatsonien legendasta osia, mutta koko tarinaa ei yleensä tunnettu. Hronanin
mielestä kaikkien olisi hyvä olla siitä paremmin perillä, ennen kuin
päätettäisiin mitään kouriintuntuvaa. Matkalaisten virkistäydyttyä he
kerääntyivät illan pimetessä kannelle ja Hronan pääsi lempipuuhaansa, ääneen.
Ennen järistystä Kaksoisjään maa oli vielä
yhtenä kappaleena ja saarivaltakunta tunnettiin nimellä Thulebeth. Sen asukkaat
olivat kalastajia ja sotureita. He olivat taitavia myös parannuksessa ja
kiviseppinä. Saarta ei ikinä vallattu, vaikka moni yritti sitä kuviteltujen
rikkauksien toivossa. Naiset Thulebethissä olivat kauniita ja vaaleita, koska
aurinko oli suuren osan vuodenkierrosta piilossa.
Jo monet panderen harhautuneista sotureista
haaveilivat tulevista Thulebethin naisorjistaan. Myöhemmin heistä tuli
meriviikinkejä, jotka yrittivät vallata ensin Thulebethin saaren ja sittemmin
Kaksoisjäänmaan Awak ye Bethin tornikaupungin. He löivät joka kerran kirveensä
kirjaimellisesti kiveen.
Historia teki tehtävänsä. Thulebethin naiset
olivat luonteeltaan ylpeitä. Ajatus orjuudesta sai heidät raivoihinsa. Moni
omisti elämänsä sotataitojen opiskeluun ja kehittämiseen. Miesten osalle jäi
merenkäynti ja monet naisille perinteisesti kuuluneet tehtävät. Kyvykkäimmät
miehet opiskelivat parantajiksi. Moni yritti lähteä tietäjän oppiin kaukaiseen
mantereen luostariin, joka tunnettiin nimellä Agora Eon. Vain puolet palasi
tietäjinä ja parantajina, mutta he opettivat muita.
Syrjäisen sijainnin vuoksi Thulebethistä ei
kyetty hakemaan kaukaa apua joka vaivaan, joten parannustietotaito kehittyi
huikein askelin. Sukupolvien saatossa parannuksesta tuli miesten valinta
naisten kulkiessa omaa soturipolkuaan. Korvatakseen miessotureita vähäisemmän
voimansa he kehittivät aina vain parempia sotataitoja ja harjoittivat päivät
pitkät lihasvoimiaan. Panderen ja sittemmin marauderen valloittajat ajettiin
nopeasti pois lyhyissä, mutta verisissä taisteluissa.
Sana levisi läpi läntisten valtakuntien aina
Rautavaltakunnan itäpuolella alkavan autiomaan reunoille asti. Pohjoisella
merellä oli Thulebethin saarivaltakunta, jonne ei ollut vihollisilla asiaa, koska
sitä puolustivat hurjat vaaleat naissoturit. He saivat oman nimen. Heitä
alettiin kutsua amatsoneiksi.
Thulebethilla ei ollut metsiä. Puita kasvoi
vain vähän ja ne jouduttiin käyttämään laivanrakennukseen. Eniten puita kului
kalastajien pieniin veneisiin. Koko Thulebethillä oli vain muutamia
viikinkilaivoja, joilla pystyi purjehtimaan pitkiä matkoja mantereelle tai Rex
Arcticalle. Ihmiset asuivat kivitaloissa, joita lämmitettiin kuivatetulla
turpeella. Sitä saarella riitti loputtomiin.
Elämäntapa korosti työnjakoa sukupuolten
välillä. Miehistä tuli parantajia ja palvelijoita. Naiset kulkivat soturin
tietä ja pitivät miehiä vähäpätöisempänä sukupuolena. Thulebethistä kehittyi
aito matriarkaatti. Sitä johti yksinvaltaisesti matriarkka, jonka arvo periytyi
suoraan alenevassa polvessa. Kuningatarhuone oli näennäisen yhtenäisyyden
takana täynnä salakavalaa juonittelua. Vallankaappausta yritettiin ainakin
kerran vuodenkierrossa.
Matriarkka Suza ye Vivin hallituskausi oli
ollut verinen. Amatsonit olivat joutuneet torjumaan hyökkäyksen kerran
kuunkierrossa. Sotureita oli kuollut ja muutamia miehiä oli menetetty orjiksi.
Minkäänlaiseen juonitteluun ei ollut jäänyt aikaa ennen kuin tilanne
rauhoittui.
Se oli jo lähellä kapinaa. Rauhan palattua
Thulebethin rannoille, alkoi avoin napina Suza ye Vivin johtoa kohtaan.
Jatkuvat hyökkäykset olivat muka hänen syynsä.
Matriarkan olisi pitänyt teloittaa saman
tien äänekkäimmät valittajat, mutta soturimenetysten takia hän ei halunnut
vuodattaa enää lisää amatsoniverta. Esiin nousi kaksi kilpailevaa
amatsonisukua. Toisen johdossa oli vähämatriarkka Layla ye Zeit. Hänen
päävihollisensa ja pahin kilpailijansa oli vähämatriarkka Fiona ye Zaza.
Hallitsevan matriarkan vastustus ei ollut
ollut ikinä yhtä äänekästä. Lisäksi kaksikko arvosteli kärkkäästi toisiaan
unohtaen kaikki kohteliaisuussäännöt ja matriarkaatin kirjoittamattomat
käytöstavat. Moni pelkäsi jo sisällissodan syttyvän ja matriarkka Suza
kaksinkertaisti henkivartionsa.
Historioitsijat ovat esittäneet monia
erilaisia uhkakuvia siitä, mihin räjähdysherkkä tilanne olisi saattanut johtaa.
Thulebethiin erikoistuneiden tutkijoiden piirissä on ollut jopa tapana pelata
erilaisia sotapelejä, joissa kilpailevat raivottaret ottavat mittaa toisistaan.
Totuus ei tietenkään selviä ikinä, sillä tuolloin järistys iski ja halkaisi
Thulebethin. Osa saaresta vajosi mereen ja jäljelle jäänyt kalliolaatta repesi
maan voimasta kahtia nykyiseen muotoonsa.
Se iski yöllä. Kukaan ei ymmärtänyt, mitä
tapahtui. Kallio huusi ja kirkui. Siihen ilmestyi repeämiä. Itse kivi hajosi
kuin multainen maaperä lapion alla. Meteli oli suunnaton. Se jätti alleen
keuhkojensa kaikella voimalla huutavien ihmisten äänen. Kivitalot hajosivat
kuin olisivat olleet kaislasta tehtyjä. Ihmiset pomppivat kallion päällä kuin
jäävuoresta irronneet palaset umpijäällä. Äidit yrittivät pitää kiinni
vauvoistaan, mutta turhaan. Amatsonitkaan eivät pärjänneet ikivoimien raivolle.
Tuho oli suunnatonta. Aamun koittaessa se
tuntui aluksi täydelliseltä. Ihmisten valitus oli loputonta. Luita oli
murtunut, kalloja haljennut. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, mitä yöllä oli
tapahtunut. Heidät oli voitettu, mutta vihollista ei ollut. He olivat kokeneet
toinen toistaan rajumpia myrskyjä, mutta eivät mitään tämän suuntaistakaan.
Aiemmat järistykset olivat olleet pieniä. Kallio oli tuskin tärissyt, mutta nyt
se oli haljennut kahtia.
Valtava kanava näytti kulkevan koko
Thulebethin läpi. Hoidettuaan vahingoittuneet, ihmiset alkoivat kerääntyä
kanavan kivirannoille. Lähes kaikkien läheisiä ja sukulaisia oli kadoksissa.
Monet elättelivät toivoa, että kadonneet olisivat toisella puolella. Samaan
aikaan ymmärrettiin, että suurelta osin toivo oli turhaa. Meri ja kivi olivat
nielleet suurimman osan kadonneista. Joku saattaisi vielä löytyä, mutta nyt
elämä pitäisi järjestää uudestaan kivikasojen keskellä.
Yöllä myös meri oli huuhtonut saaren ja
vienyt mukanaan niin ihmisiä, karjaa kuin tavaroitakin. Vesi oli päässyt sille
epäluonnollisiin paikkoihin ja jäätynyt siihen, koska ei kyennyt virtaamaan
pois. Pakkanen alkoi kiristyä ja lisää ihmisiä kuoli kylmään vailla suojaa tai
edes kuivia vaatteita. Matriarkka Suza ye Vivi oli kadonneiden joukossa,
eivätkä amatsonit sotureina osanneet toimia ilman käskijää.
Silloin vähämatriarkka Layla ye Zeit
vedätytti geysir ja miekka-viirinsä lähinaistensa keihäisiin ja julistautui
matriarkaksi ilman neuvoston päätöstä poikkeusolojen ajaksi. Kukaan ei
vaivautunut vastustamaan uutta matriarkkaa. Hengissä selvinneet olivat vain
tyytyväisiä saadessaan uuden käskijän, joka vapautti heidät päätöksien teosta.
Matriarkka ye Zeitin julistus kuultiin kuitenkin vain haljenneen saaren
pohjoispuolella.
Eteläpuolella vähämatriarkka
Fiona ye Zaza kävi läpi samat asiat kuin kilpailijansa ja teki samat
johtopäätökset. Tikari ja jäävuori-viirit sidottiin keihäisiin ja uusi
matriarkka otti kaiken vastuun pelastustöistä ja jälleenrakennuksesta.
Erään sukutarinan mukaan soutajat kohtasivat
keskellä uutta kanavaa matkallaan päinvastaisiin suuntiin. He ohjasivat
soutuveneensä toistensa kylkeen kiinni. Viestinviejät katsoivat toisiaan ja
arvasivat heti olevansa samalla asialla, vaikka olivat vain miehiä ja
palvelijoita.
”Tähänkö meidän piti päätyä?”
”Anna amatsonille ase, niin tiedät mitä
tapahtuu.”
”Vielä voisi syntyä liitto.”
Toinen mies tyytyi vain nauramaan
katkerasti. Molemmat uudet matriarkat olivat pitäneet kiireellisimpänä
tehtävänään vakiinnuttaa asemansa ja lähettäneet viestinviejän kanavan toiselle
puolelle. Kaikkien piti alistua uuden matriarkan vallan alle. Soutajilla ei
ollut palvelusväen tapaan mitään harhaluuloja siitä, mihin arvon rouvien
uhittelu päättyisi.
Pari päivää kestäneen edestakaisen
soutamisen jälkeen asetelma oli umpikujassa. Molemmat vaativat toista
alistumaan oman käskyvaltansa alle. Sekä pohjoisessa että etelässä etsittiin
kuumeisesti ehjiksi jääneitä veneitä ja laivoja hyökkäystä varten näennäisten
neuvottelujen muka jatkuessa. Haavoittuneet saivat kuolla, eikä kadonneita
etsitty. Nyt oli uuden matriarkaatin aika.
Oli lähellä, etteivät Thulebethin henkiin
jääneet olisi tappaneet omaa kansaansa loppuun ja kadonneet historiasta. Oli
vain ikivoimien ironiaa, että jälkijäristys esti sisällissotaa syttymästä.
Järistys ei ollut lähelläkään samaa luokkaa kuin ensimmäinen ja se varoitti
itsestään etukäteen kevyellä tärinällä. Thulebethin asukkaat ehtivät hakeutua
suojaan ja löytää paikkoja, joista pitää kiinni. Silti moni kuoli, kun
hyökyaalto pyyhki molempien saarten yli.
Pakkanen oli kova. Jo aiemmin noussut vesi
oli jäätynyt muodostaen isoja jäätiköitä. Nyt pakkanen jäädytti merestä
nousseen uuden veden ja se muodosti aiempien jäätiköiden päälle vielä laajempia
jääalueita. Kahden kerroksen jää oli niin paksua, että se ei enää sulanut
kesäisinkään.
Nyt uudet matriarkat olivat yksimielisiä.
Thulebeth oli hylättävä tai koko kansa saattaisi kuolla. Viikinki- ja
kalastajaveneet kerättiin molemmilla saarilla ja niiden naispaikat laskettiin.
Tulos oli hyytävä. Kaikki eivät mahtuisi mukaan.
Layla ye Zeit sekä Fiona ye Zaza eivät
saaneet enää kiistaa aikaan. Kaikki amatsonit lähtisivät ja muut vain tarpeen
mukaan. Ensimmäisenä jätettiin pois kivisepät. Enää ei jäätäisi asumaan
kiviselle saarelle. Mikä muu tahansa olisi parempi vaihtoehto. Palvelijoita
toki tarvittaisiin, mutta ei liikaa.
Amatsonit valitsivat vain niitä miehiä,
joita pitivät myös siitoskykyisinä. Matriarkat eivät keksineet mitään syytä
ottaa rahvaan naisia mukaan. Lisääntykööt vaikka kiviseppien kanssa, jos
pysyisivät hengissä.
Myrsky oli kaatanut saaren viimeiset puut,
eivätkä siemenet enää itäneet jäätyneessä maaperässä. Thulebethistä oli tullut
iäksi puuton kivisaari. Myöhempinä aikoina puita yritettiin taas kasvattaa,
mutta turhaan. Maaperä oli menettänyt hedelmällisyytensä.
Vain yksi amatsoni lähimpine naisineen jäi.
Hän oli Elizabeth ye Awak ja hänestä tuli uuden Kaksoisjään maan äiti ja
legenda jo eläessään. Elizabeth ei halunnut olla matriarkka, mutta hänestä
tehtiin sellainen väkisin. Amatsonina hän tajusi paljon kärsineiden ihmisten
tarvitsevan käskijän, joka ottaisi vastuun ja myös kantaisi sen. Thulebethille
jääneet ihmiset aloittivat hitaan ja pitkäkestoisen jälleenrakennustyön. Aluksi
he olivat kuolla nälkään. Suurin osa karjasta oli kadonnut, saaren ennestäänkin
vähäinen riista oli lähes kokonaan loppunut, eikä heillä ollut yhtään ehjää
kalastusvenettä.
Matriarkka Elizabeth oli kuitenkin
kannustuksessaan väsymätön. Hän näytti itse lähinaisineen esimerkkiä. Oli
vanhojakin tapoja kalastaa rannalta ja reiästä jään läpi. Nyt ei ollut aika
jakaa ihmisiä sotureihin ja rahvaaseen. Riistalinnut palaisivat hitaasti, mutta
varmasti. Karja saataisiin lisääntymään ja nyt lähdettäisiin joukolla jäälle
etsimään hylkeitä ja mursuja. Tästä selvittäisiin, jos tarpeeksi haluttaisiin.
Amatsonit olivat aina olleet vain sotureita
ja käskijöitä. Heidän näkemisensä rahvaan töissä valoi uskoa ihmisten sydämiin
ja Thulebeth alkoi elpyä. Silti vanha nimi herätti kipeitä muistoja. Nyt oli
kaksi siellä, missä oli ollut yksi. Nyt oli kaksi kerrosta jäätä, kun aiemmin
oli ollut vain yksi ja sekin ohuempi. Puhekielestä alkanut nimi Kaksoisjään maa
yleistyi käyttöön leviten ympäri läntisiä valtakuntia ja lopulta jopa
kaukaiseen itään saakka.
Se oli matriarkka Elizabeth ye Awak, joka
keksi ajatuksen tornikaupungista ja esitteli sen kivisepille. Heidän pitäisi
rakentaa kivitorni, joka olisi niin vahva, että kestäisi tärisevän kallion.
Tornin pitäisi olla niin korkea, että yksikään hirmumyrskyn aalto ei yltäisi
sen huipulle. Kun torni olisi valmis, he muuttaisivat sinne asumaan ja olisivat
turvassa. Sen jälkeen heidän tulisi rakentaa toinen torni ensimmäisen viereen,
jotta heidän lapsensakin olisivat turvassa, eikä torneja olisi ikinä tarpeeksi
paljon.
Kivisepät olisivat halunneet sanoa, että
torni olisi mahdoton rakentaa. Elizabeth puhui kuitenkin heille kiven päällä
seisten ja silmät palaen. Hänen vaaleat hiuksensa liehuivat hyytävässä
pohjoistuulessa ja käsissään amatsoni piteli kivivasaroita kuin miekkoja.
Kivisepät päättivät yrittää ja onnistuivat.
Kukaan ei tiedä, miten mahdottomasta tehtiin mahdollinen. Sanotaan, että he
ylittivät itsensä. Sanotaan, että he saivat apua maakansalta. Kukaan ei tiedä
varmasti muuta kuin sen, että tornikaupunki on rakennettu.
Se täyttää nykyään puolet molemmista
saarista, sillä sitä on rakennettu melkein kokonainen maailmanaika. Yhä
vieläkin ensimmäisen tornin kyljessä näkyy kaiverrus. Siinä amatsoni Elizabeth
ye Awak pitää käsissään kivivasaroita hiusten liehuessa tuulessa ja toivottaa
ystävällismieliset vieraat tervetulleeksi. Yhdenkään tornin ei tiedetä
luhistuneen, eikä yhdenkään aallon arvella yltäneen edes puoleen väliin
matalinta tornia. Tämä oli tornikaupunki Awak ye Zabethin syntytarina
sellaisena kuin nykyiset viisaat sen tuntevat.
Tornikaupungin suojassa kehittyi kaksi
ammattikuntaa, joista Kaksoisjään maa nykyään parhaiten tunnetaan. Valtaa
käyttää tuulitietäjien kilta, johon päässeiden suonissa virtaa amatsonien ja
kiviseppien veri. Osa heistä on saanut oppinsa Agora Eonissa ja tallettanut sen
riimuin tornien seiniin kaikkien luettavaksi. Heistä kyvykkäimmät nousevat
parantajien kiltaan, joka on keskittynyt vaurioituneen lihan uudeksi tekemiseen
ja taistelee myös vahingoittuneiden henkien parantamiseksi tavoilla, joita ei
muualla tunneta.
Matriarkat Layla ja Fiona eivät lopulta
päässeet enää yksimielisyyteen edes siitä, mihin suuntaan lähtisivät. Sellaista
mahtia ei tunneta, joka olisi voinut pakottaa erimieliset amatsonit samaan
laivaan, sunnasta puhumattakaan. Viimeiseltä taistelulta vältyttiin hädin
tuskin.
Fiona ye Zazan tiedetään vieneen laivastonsa
Rex Arcticalle ja onnistuneen rantautumaan. Sen jälkeen tarinat muuttavat
muotoaan, mutta niissä on yksi yhdistäväpiirre. Kaikkien mukaan amatsonit
jollain tavalla katosivat valkeuteen.
Joissain tarinoissa he purjehtivat jäiden
sekaan ja hukkuivat. Useimmissa tarinoissa he yrittivät ylittää Arctican, mutta
hautautuivat lumeen. Varmaa on vain se, että ainakin Fionan tikari- ja
jäävuoriviirit katosivat tunnetusta historiasta.
Layla ye Zeitista tiedetään vain se, että
hän päätti johtaa joukkonsa mantereelle. Matriarkan ei kuitenkaan tiedetä
päässeen ikinä perille, eikä hänestä ole sittemmin minkäänlaista kirjattua
havaintoa. Nykyään historioitsijoiden yleisin tulkinta on, että matriarkka
Laylan amatsonit hukkuivat myrskyssä.
”Ymmärrättekö, että me näimme äsken
matriarkka Layla ye Zeitin tunnuksen. Sen tuntevat vain historiaan perehtyneet.
Jos se on aito, tuossa saaressa on ollut amatsonien jälkeläisiä kohta lähes
maailmanaika. Se on käsittämättömän pitkä ajanjakso jopa vanhan kansan
mittapuulla.”