NYT GIA JA JOHAN
51
Tähtihäät Dux Malorissa
Dolorosat olivat olennainen osa tähtihäitä.
Nuoret miehet ja naiset olivat etsineet niiden kasvupaikkoja heti ensimmäisten
tähtihäähuhujen jälkeen. Ne eivät olleet Vihersaarella yhtä yleisiä kuin
Valeressa, mutta rakkauden ja kuolemankukkia etsivät kaikki kaupungin nuoret
aikuiset. Alkusyksystä monet dolorosat olivat jo lähettäneet siemenensä tuuleen
ja vetäytyneet maan alle talvehtimaan. Myöhäiskukkijoita riitti silti yllin
kyllin.
Tähtihääaamuna nuoret pukeutuivat
parhaimpiinsa ja lähtivät kukankeruuseen aiemmin löydetyille paikoille. Pojat
keräsivät tietysti mustat ja tytöt punaiset. Ne kannettiin kekoihin Aranean
varteen viidennen kehän alajuoksulle.
Dux Malorin sotakuorot olivat täysissä
panssareissa ja aloittivat seremonian.
Se oli kuorolaisille juhlahetki. Yleensä laulettiin sotaan tai
taisteluihin lähteville ritareille juhlallisia marsseja. Harva kuorolainen
pääsi kovin usein laulamaan Vihersaaren kuuluisia balladeja. Ne kertoivat
puunlehtiä hivelevästä länsituulesta ja kedosta täynnä kukkivia dolorosia. Ne
kertoivat neitojen kaipuusta ja kotiin palaavista sankareista. Ne kertoivat
rakkaudesta.
Seitsemännen kehän muureilla soivat torvet.
Niissäkään ei tähtihäiden päivänä ollut sotaisa sävy. Se oli merkki aloittaa.
Vaaleisiin kaapuihin sonnustautuneet neidot heittelivät punaiset dolorosat
hitaasti virtaavaan Araneaan. Vastakkaisella rannalla valkovaatteiset nuoret
miehet tekivät samoin mustille dolorosille. Vain tärkeämpi väki oli päästetty
kuningaskehän sisäpuolelle seuraamaan häiden käynnistymistä.
Leveä Aranea täyttyi punamustasta
kukkaloistosta, joka valui hitaasti virran mukana eteenpäin. Tähtihäiden
päivänä Araneasta tuli hetkeksi rakkauden virta.
Paikalle päästetyt henkäisivät syvään, kun
kehän läpäisevän kivisillan massiivisiin tukirakenteisiin rakennetut ovet
aukenivat. Hääpari oli odottanut niiden takaisissa kammioissa. Molemmat
omassaan. Tukipylväiden välissä virtasi kolmekymmentä askelta vettä
Toisella ovella seisoi Gia, toisella Johan.
Molemmat olivat alasti. Sanottiin, että Dux Malorin tähtihäissä toisilleen
vannoivat ihmiset, eivät vaatteet. Vain ihmisellä oli liitossa väliä ja
heidänkin tuli löytää toisensa ollakseen asiastaan varmoja.
Gia ja Johan astuivat heitä odottaviin
pieniin kanootteihin, jotka hovipalvelijat työnsivät rakkauden virran
pyörteisiin. Kanootteja pystyi ohjaamaan pienellä melalla. Gia ja Johan
matkasivat dolorosien keskellä eteenpäin läpi hurraavan Dux Malorin. Viidennen
kehän jälkeen kaikki kynnelle kykenevät olivat kerääntyneet virran varrelle.
Tähtihäitä ei kukaan kokenut montaa kertaa
elämässään. Vanhemmat nostelivat lapsiaan ylös, jotta nämä näkisivät paremmin.
Nuoret nousivat toistensa olkapäille. Kaikki huusivat ja hurrasivat. Nuoret
parit antoivat toisilleen lupauksia ikuisesta rakkaudesta. Oli tähtihäiden
päivä, eikä se unohtuisi.
Sotakuorojen hymnit jäivät auttamatta
metelin takia kuulumattomiin. Gia ja Johan joutuivat keskittymään kanoottiensa
ohjaamiseen tehdäkseen rakkauden virran matkansa vierekkäin. Ennen ensimmäistä
kehää Araneassa oli suvanto ja siellä odotti kuninkaallinen juhlaproomu.
Se oli nimeltään Alanea ja kuvaus sen
kauneudesta oli kiirinyt yli koko maanpiirin. Puukaiverruksineen,
kultaupotuksineen ja häikäisevine väreineen kuningasproomu oli kuin lasten
sadusta. Alanea oli ankkurissa
keula kohti yläjuoksua.
Suvanto oli täyttymässä sinne virtaavista
dolorosista, kun Gian ja Johanin kanootit saapuivat. Itse kuningatar Lucrezia
Viisas seisoi proomun keulassa kietoutuneena punaiseen viittaan. Häiden
kohokohta oli lähellä ja kansa hiljeni odottaessaan jännittyneenä. Gia ja Johan suuntasivat kohti proomua.
Päästyään lähelle he pudottautuivat veteen ja uivat halaamaan toisiaan vettä
polkien.
Kuningatar Lucrezia pudotti viitan yltään.
Hänkin oli täysin alasti ja miesten huokaus synnytti melkein pienen tuulen
vireen. Moni oli nähnyt alastoman kuningattaren ennenkin tähtihäissä, eikä
ollut saanut näkyä mielestään. Nyt suvantoranta oli ruuhkautunut miesrahvaasta.
Oli tarvittu ritarikaartin apua järjestyksen ylläpitoon.
Kuningattaren alastomuus oli Lucrezian oma
panos tähtihäihin. Vanha kuningatar ei moiseen olisi suostunut. Nuoren
kuningattaren perustelu oli ollut yksinkertainen. Jos alastomat ihmiset
vannoivat toisilleen, niin miksi hallitsijan suopeuden myöntäjän olisi pitänyt
seistä laivassa täysissä pukeissa? Edes vanha kuningas ei ollut väittänyt
vastaan.
Lucrezia antoi alamaistensa nauttia. Hän
jopa kääntyi täyden kierroksen kaikessa rauhassa ennen kuin hyppäsi. Kuningatar
solahti dolorosien peittämään veteen vartalonsa täydellisesti halliten. Hän ui
muutamalla vedolla Gian ja Johanin viereen ja kietoi heidät syleilyynsä itsekin
vettä polkien. Oli aika.
Gia ja Johan vannoivat toisilleen Lucrezian
suojeluksessa itsensä, elämänsä ja rakkautensa. Se oli hyvä vala. Se oli
yksinkertainen: kertoi ja kattoi kaiken. Lucrezia painoi heidät upoksiin
rakkauden virtaan ja liitto oli vannottu. Sitä ei enää voisi murtaa. Rakkaus
oli luvattu vedessä ja vielä se puhuttaisiin ilmassa.
Rannan rahvas, kansa ja ritarit räjähtivät.
Vasta nyt olisi juhlien aika. Kolmikko nostettiin Alaneaan ja he saivat
lämmintä ylleen. Johanin sulhaspoikana itseoikeutetusti toimiva Alex tuli
halaamaan ystäväänsä. Gia oli ehtinyt monta kertaa itkeä ikäväänsä Ferusta
kohtaan, joka eläessään olisi ollut Gian itsestään selvä morsiusneito.
Perille päässyt kuningatar Aenis oli aluksi
ilmoittanut korvaavansa Feruksen tyttärensä morsiusneitona. Gia ei ollut
ottanut asiaa lainkaan aikuismaisesti. Varmuuden vuoksi itse Lucrezia oli
suputtanut Aenikselle, että äiti morsiusneitona ei välttämättä olisi kenenkään
mielestä erityisen loistava ajatus. Kunnia oli langennut Roselle, joka
kuitenkin oli valere.
Sulhaspojan ja morsiusneidon tärkein tehtävä
oli pitää valaparin lapsista huolta seremonian ajan. Kuningashuoneen
neitsythäät nyt olivat kruunupäiden erikoisuus. Mitäpä niistä tavallinen väki
puhumaan. Sen sijaan Vihersaarella pidettiin selviönä, että valaparilla oli
etukäteen ainakin yksi lapsi tehtynä. Olisihan järjetöntä vannoa toiselle,
ellei ollut varmuutta siitä, että yhdessä saatiin tehtyä hengeltään ja
lihaltaan terveitä lapsia.
Muiden kuin rakastetun kuningattaren
neitseenä vannomista pidettiin täysin järjettömänä ajatuksena. Entisaikojen
tapana olleita punaiset lakanat-häitä pidettiin yleensä satuina ja ne
kirvoittivat hääpäivinä juopuneilta lukemattomia toinen toistaan mauttomampia
ja härskimpiä vitsejä. Väki odotti rauhattomana. Oli vielä yksi asia ennen kuin
Alanea soudettaisiin takaisin seitsemännelle kehälle ja kaupunki
sekoaisi.
Valaparin oli nyt aika näyttäytyä
juhlapuvuissaan, kun tärkein oli ohi. Tätä oli Dux Malorin naisväki odottanut
yhtä kiihkeästi kuin miehet kuningattarensa alastomuutta. Valan olivat
vannoneet ihmiset. Nyt pari sai juhliinsa ylleen sellaisen vaatekerran, joka
muistettaisiin kauemmin kuin he eläisivät.
Johanilla oli yllään vanhan kuninkaan
juhla-asu, joka oli hovilta lainassa Lucrezian suopeudella. Se oli tehty
Pohjoismetsän vuorisusien nahasta. Vuorisudet olivat jo lähes kadonneet
metsistä, eikä niitä enää metsästetty. Nahka oli kuitenkin kestänyt sukupolvelta
toiselle. Sitä oli täydennetty jääarojen karhujen valkoisesta turkiksesta
tehdyillä reunuksilla. Koko komeus oli tyylikkäästi täydennetty idän
sotatsaarien mailta saaduilta jadekoruilla.
Kaikkien katse kääntyi silti Giaan. Ingrid
oli lainannut hänelle Aeniksen luvalla Isabelilta saamaansa
syvävalaannahkapukua. Sitä täydensi savannitiikereiden turkiksista ommeltu
viitta. Gian kaulaa koristi yksi koru. Hänen kaulassaan riippui nyrkin kokoinen
Valeren rubiini. Aenis oli tuonut sen mukanaan. Se oli yksi Valeren salaisista
aarteista, joiden olemassaolosta puhuttiin, mutta joita ei ollut nähty.
Morfian fragiereammattilaiset olivat
letittäneet Gian hiukset ja taivutelleet niistä kruunun muotoisen kehikon hänen
päänsä päälle. Se oli koristeltu valossa säihkyvin timantein.
Itse Lucreziakin jäi valaparin pukuloiston
varjoon. Harva tosin tiesi, että kuningatar oli tietoisesti valinnut
vaatimattomimman juhlapukunsa. Punaiseen samettiin puettu Europa nautti hänkin
kaikkien huomiosta ja ilonpito oli valmis alkamaan. Sen oli tarkoitus kestää
kolme päivää ja kolme yötä. Kaksi päivää valaparille ja yksi lisää jokaista
heidän lastaan kohti.
Kaikki juhlapöydät oli katettu
mahdollisimman ylös. Dux Malorin katot olivat täynnä juhlijoita auringon
alkaessa laskea. Sima ja leka alkoi virrata. Freyan punainen ja pohjoisessa
harvinaisempi Etelän valkoinen täyttivät naisten maljat. Ruoanlaittovuoroon
määrätyt sytyttivät keittotulia maan pinnalla. Pitkään kerätyt liha-, leipä-,
juusto- ja hedelmävarastot tyhjennettiin. Nyt ei aiottu sylkeä kolpakkoon tai
puhaltaa leiliin. Nyt juhlittaisiin, eikä sitä tehtäisi tyhjin vatsoin.
Silloin tulivat haukkapääskyt. Ne tulivat
vaakatasossa niin lujaa kuin kykenivät lentämään. Haukkapuhujat olivat
herättäneet niiden ikivanhat vaistot ja silloin ne lensivät kuin tuuli, joka ei
laannu. Luulinnakkeet olivat tyhjiä ja vielä lentokyvyttömät poikaset oli
jätetty yksin ja vaille suojaa.
Haukkapääskyt kiisivät puun latvojen
korkeudella kohti kaupunkia. Väki hiljeni. Ruokaa purevat suut pysähtyivät.
Haukkapääskyt kiisivät ihmisten välistä. Moni tunsi niiden siipien vienon ja
ohimenevän pyyhkäisyn poskillaan. Oli ihme, että linnut eivät törmänneet
ihmisiin. Vielä suurempi ihme oli, että haukkapääskyt eivät törmänneet
toisiinsa. Väestä tuntui hetken kuin itse tuuli olisi tullut lihaksi heidän
keskelleen.
Dux Malorin ylitettyään linnut ampaisivat
ylös ja alkoivat muodostaa taisteluparvia. Se oli niiden perintö. Ne olivat
olleet muinaiskansojen sodissa näiden taistelulintuja. Perimä ei ollut
unohtunut. Nykykansat eivät enää haukkapääskyjä aseinaan osanneet käyttää,
mutta niiden puhujat kykenivät herättämään taidon. Se oli petolintujen hengessä
ja lihassa. Se ei unohtuisi.
Dux Malor osasi vain tuijottaa, kun
taisteluparvet kiisivät taivaalla. Ne lensivät toistensa ali ja yli. Ne
lensivät toistensa välistä, mutta eivät vahingoittaneet omiaan. Parvet
kohosivat korkeuksiin syöksyäkseen kohti maata käsittämättömällä vauhdilla. Oli
helppo ymmärtää, että jo niiden vauhti tappaisi törmäyksen kohteeksi joutuneen,
vaikka linnut eivät pedonkynsiään käyttäisikään.
Se loppui, kun auringon rusko punasi
läntisen taivaan ja parvet lensivät kotiinsa sitä vasten. Pienen hiljaisen
hetken jälkeen väki alkoi hurrata. Lapset ja nuoremmat, jotka eivät vielä
olleet parvia nähneet, puristelivat epäuskoisina päätään. Vasta nyt he kunnolla
ymmärsivät, miksi haukkapääsky oli Dux Malorin tunnus ja koristi heidän
vaakunaansa. He kokivat ensimmäistä kertaa isänmaallista ylpeyttä
saarivaltakunnastaan.
Pimeän langettua sytytettiin ruokanuotioiden
lisäksi soihdut ympäri Dux Malorin kehiä ja kattoja. Valo oli tullut hetkeksi
pimenevään alkusyksyn yöhön ja ilo pääsi valloilleen ympäri kaupunkia. Keskiyön
hetkellä torvet soivat ja kaikki tulet sammutettiin. Tuli täysin pimeää ja väki
hiljeni luonnostaan. Kun mitään ei kuulunut, eikä näkynyt, sotakuorot
aloittivat.
Ne lauloivat balladeja rakkaudesta. Kuorot
lauloivat tarinoita, jotka kertoivat oikeista ihmisistä, mutta olivat
irtautuneet jo sukupolvia aiemmin oikeasta elämästä. Jäljelle oli jäänyt vain
kaunis ajatus jostain ihmiselämää kauniimmasta.
Ne lauloivat siitä, mitä ihmiset voivat
puhtaimmillaan tuntea toisiaan kohtaan. Kuorot lauloivat maailmasta, jossa ei
ollut mitään pahaa tai väärää. Ne lauloivat siitä, mitä kaksi ihmistä voi
hetkittäin saavuttaa, jos he pitävät mielensä avoimina ja sydämensä puhtaina.
Ja Dux Malor hiljeni ja kuunteli. Dux Malor
vajosi omaan itseensä ja nautti hetkestä. Ihmiset katselivat taivaalle ja
näkivät tähdet. Taivaan kansi täyttyi niistä. Sen takia ne olivat tähtihäät.
Silloin katsottiin kauas. Silloin katseltiin ohi arjen harmauden ja uneksittiin
jostain paremmasta. Silloin kiitettiin siitä, mitä oli saatu ja haaveiltiin
hetki paremmasta huomisesta.
Sanottiin, että tähdenlento olisi merkki
pitkästä ja onnellisesta liitosta. Yhtälailla uskottiin, että pilvien peittämä
tähdetön taivas merkitsisi lyhyttä ja onnettomasti päättyvää yhdessäoloa.
Tähdenlentoja ei näkynyt, eikä kukaan myöskään huomannut pohjoisesta leviävää
synkkää pilviverhoa, joka osin alkoi peittää näkyvyyden tähtitaivaalle.
Kaikkien katse oli kiinnittynyt seitsemännen
kehän kuningastornin lähelle ilmestyneisiin lentäviin valopisteisiin. Se oli
haukkapuhujilta uutta, jota oli kokeiltu ensi kertaa kuningatar Lucrezian
tähtihäissä. Haukkapääskyjen kaulaan ja jalkoihin oli sidottu pienet
meripihkakellot. Niiden sisällä oli tulikärpäsiä, jotka loistivat pimeässä.
Haukkapääskyt olivat päivänvalolintuja, mutta osaa oli harjoitettu lentämään
kuningastornin läheisyydessä pimeässäkin.
Nuoret rakastavaiset halasivat kiihkeästi
toisiaan. Puhetta ei tarvittu. Vanhemmat painautuivat toistensa syliin. Perheet
ottivat toisiaan käsistä kiinni. Lesket muistelivat puolisoitaan ja orvot
liittyivät ketjuun. Pian kaikki pitivät toisiaan kädestä kiinni. Ketju oli
loputon ja murtumaton. Se oli yhtenäisyyttä. Se oli Dux Malor.
Hetken rikkoi valon välähdys. Pimeydessä
kiitävien valopisteiden keskellä kuningastornin kattotulet sytytettiin. Ne
loistivat pimeydessä kehänä tornin ylimmän huipun ja alaosan kadotessa
pimeyteen. Näky oli epätodellinen. Ikään kuin tulikehä olisi leijunut keskellä
pimeyttä. Haukkapääskyjen kiidättämät valopisteet ympäröivät sen liikkuessaan
kasvavalla vauhdilla. Ne neuloivat oman valokehyksensä tulikehän ympärille.
Gia ja Johan astuivat valoon. Alas
kaupunkiin heitä eivät korkeuksista erottaneet kuin tarkkanäköisimmät.
Valaparin oli aika kuiskia toisilleen sanoja tosirakkaudesta. Sitten se olisi
ohi. Johan aloitti.
”Minä en usein löydä oikeita sanoja oikeaan
paikkaan, mutta nyt luulen sen tehneeni.”
Gia kohotti kysyvästi kulmakarvojaan. Johan
jatkoi.
”Minä rakastin ajatusta sinusta jo ennen
kuin tapasimme. Nyt rakastan sinua ja näin tulee aina olemaan. Muuta
vaihtoehtoa ei ole.”
Gia hymyili.
”Minä rakastuin sinuun silmänräpäyksessä,
kun olit kontillasi lumessa ja uhkasit minua lumipesulla maalaispoika.”
Gia ja Johan suutelivat. Väki alkoi taas
hurrata ääni jo käheänä. Torvet soivat ja juhlat jatkuivat vailla uusia
keskeytyksiä. Viimeinen sinetti oli lyöty. Tähtihäät olivat synnyttäneet uuden
valaparin.
Väki juhli vapaasti, kun muodollisuuksia ei
enää ollut. Ainoastaan palvelukseen määrätyt ritarikaartilaiset pitivät
järjestystä yllä. Valapari oli vaihtanut juhla-asusteet arkikuosiin ja kierteli
ympäri kaupunkia vastaanottamassa onnitteluja.
Hronan oli ottanut Ingridin ja Saharin
mukaansa. He yrittivät selvittää mahdollisimman paljon tietoja ritarista, jonka
väitettiin olevan lähtöisin marauderen piiristä. Tulokset jäivät laihoiksi. Lucrezia
oli lähettänyt ritarin pohjoiseen suorittamaan ilmeisesti runotyttäriin
liittyvää tehtävää. He etsivät Gian ja Johanin puhuakseen näiden kanssa
asiasta. Ingrid kysyi asiaa suoraan Hronanilta.
”Luuletko, että tämä ritari on se Arex, jota
Dyer Morgarin ja Geb Mandan väitetään etsineen?”
”Minä en tiedä. Kukaan ei tiedä, mihin
zindaren pelastamat lapset ovat vuosien saatossa päätyneet. Tuskin kukaan
Vihersaarella ottaisi meriviikinkiä omin päin kasvatikseen.”
”Voimmeko selvittää asian?”
”Emme tähän hätään. Toiveeni oli päästä puhumaan
tälle ritarille, mutta se ei ole mahdollista. Meidän pitää lähteä ennen hänen
paluutaan. Agora Eon on seurannut tärkeimpiä verilinjoja, mutta Zania on
sotkenut asian perusteellisesti.”
”Hän on saanut paljon hyvää aikaan
estäessään lahjakkaita lapsia kasvamasta marauderen pahuuteen.”
”Sitä en kiistä, mutta hyvätkään teot eivät
aina jää vaille ei-toivottuja seuraamuksia.”
Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka lopulta
rikkoi Johanin vieno ääni. Tuskin kuiskausta kovempi. Valapari oli hiipinyt
heidän taakseen.
”Entä minä? Kukaan ei ole kertonut minulle
ikinä edes arvailuja lihallisista vanhemmistani.”
Kaikki tunsivat Johanin taustan. Hänet oli
löydetty surmatun marauderepartion reestä keskellä Pohjoismetsää. Pojalla oli
ollut kaulassaan kulunut koru, josta oli riippunut pari tikkua ja rengasta.
Lopulta lapsettomat kyläläiset Hanna ja Ivar olivat kasvattaneet Johanin ja
kertoneet tälle itselleenkin tarinan hänen alkuperästään. Hronan vastasi.
”Puhun nyt niin suoraan kuin kykenen. Korusi
olisi voinut olla alun perin Valeren tähti ja tikarit, mutta siinä ei ole
mitään järkeä. Et sinä valere ole, etkä miehenä edes voi olla. Zania ei
ainakaan tunnusta tietävänsä sinusta mitään. Agora Eon ja Aeniksen suffrat ovat
selvittäneet alkuperääsi, mutta turhaan. Sinulla ei ole ainakaan tunnettua
perimää. Sinulla on vain itsesi, mutta kuten olemme nähneet, se ei ole vähäinen
asia.”
Johan etsi käsiinsä simasta hyvän tuulisen
Dragoslavin. Näennäisestä sovusta huolimatta Johan ei ollut kyennyt antamaan
petosta anteeksi. Vaikka Johan uskoikin vain Dyer Morgarin olevan vastuussa
Feruksen kuolemasta, ei hän ollut valmis täysin vapauttamaan Rautavaltakunnan
miestä vastuusta. Raja oli vedettävä johonkin. Dragoslav oli odotellut Johania.
”Viestit ovat kulkeneet. Olet jo saanut
tarvittaessa turvapaikan Virilestä naisellesi ja pojallesi. Voin vielä vannoa
takaavani heidän suojelunsa jopa täällä ritareiden tyyssijassa. Kuolet, jos
paljastat tämän. Veljeskunnan rautakyyt ovat pesiytyneet myös tänne. He
huolehtivat jälkeesi jättämistäsi, jos sinulle tapahtuu jotain. Maksakoon tämä
vala velkani, poika. Enempään en pysty.”
Dragoslav kertoi kaiken. Veljeskunnan huput,
viitat tai tikarit eivät olleet ikinä päässeet soluttautumaan kehien sisälle.
He olivat päätyneet roikkumaan muurille. Oli tarvittu Veljeskunnan lasta
kantavia naisia. He pääsivät läpi. He kasvattivat uuden Veljeskunnan kehien
sisälle.
Dux Malorin rautakyyt alaisineen syntyivät,
elivät ja kuolivat kehien sisällä. Kaikki kantoivat myrkkypussia suussaan. Ketään
ei ollut saatu elävänä kellareihin kuulusteltaviksi.
Dux Malorin tiedustelu oli ollut pitkään
ihmeissään. Miten rikolliset olivat onnistuneet soluttamaan yhtenäisen Malorin,
kun vahvat ja luvultaan loputtomat vihollisetkaan eivät olleet siihen pystyneet.
Lopulta ritaritietäjät olivat päätelleet totuuden, mutta se oli ollut liian
myöhäistä. Paha oli tullut jäädäkseen ja sukupolvien saatossa se oli juurtunut
liian syvälle pois kitkettäväksi.
Dragoslav tarjosi Gialle ja Europalle
rautakyiden suojelun mitä tahansa uhkaa vastaan. Vaikka ritarikaupunki
valloitettaisiin, kaksikko kuljetettaisiin turvallisesti pois. He saisivat
Dragoslavin jo aiemmin lupaaman turvapaikan tämän omassa tornilinnakkeessa
Virilessä. Siellä Virilen parhaat käärötietäjät ohjaisivat Europan viisauteen
ja Virilen voima suojaisi kaksikkoa.
Johan luotti Dragoslavin lupaukseen. Hän ei
osannut eritellä miksi näin oli. Gia ja Europa menivät kaiken edelle. Johan ei
tiennyt selviäisikö hengissä takaisin, mutta ainakin hän saisi Dragoslavin
lupauksesta mielenrauhaa niin paljon kuin nyt oli mahdollista. Feruksen veri ei
silti unohtunut. Ainakin osa roiskeista tahraisi aina Dragoslavia, vaikka velan
saisikin maksaa Dyer Morgar.
He joivat Dragoslavin vaatimuksesta muutaman
simakolpakon näennäisen sovun kunniaksi. Dragoslavista se oli oiva hetki antaa
kypsemmän miehen neuvoja nuorelle valan vannoneelle. Täällä Virilen
ulkopuolella kun kaikki miehet eivät oikein ymmärtäneet elämän perusasioita.
”Ensin panet naisesi paksuksi, niin se ei saa
pieneen päähänsä turhia kotkotuksia. Lapsi vuoden kierrossa pitää naisen
puuhassa, eikä turhia pulisemassa kuten me Virilessä sanomme.”
Dragoslav hörppäsi lisää simaa vauhtiin
päästyään.
”Näissä asioissa kaiken maailman valat
sitovat vain naisia. Sinun tehtäväsi on ohjata muitakin vähäisemmän sukupuolen
edustajia kohti lihan viisautta. Parhaiten se onnistuu, kun pääset tähän minun
kypsään ikääni nuoruuden ja vanhuuden välissä. Liha on vielä hyvässä iskussa ja
henki viisaimmillaan.”
Johan tuijotti Dragoslavia epäuskoisena ja
yritti päättää, vedättikö tämä häntä vai ei. Kaikesta päätellen mies oli täysin
tosissaan.
”Tulet huomaamaan, että erityisesti nuoret
naiset kaipaavat vanhemman miehen opastusta ja viisautta etsiessään lihan
iloja.”
Häähumu haihtui hiljalleen kirkastuakseen
muistoissa todellisuutta kauniimmiksi kuviksi, jotka eivät painuisi unholaan
ennen kuin niiden kantajista aika jättäisi. Historia vaatii tekijöiltään
veronsa ja Johanille oli koittanut aika lähteä purjehtimaan kohti kohtaloaan.
Kaikki viralliset juhlallisuudet olivat ohi.
Jäljellä oli enää lähtö. Hronan katseli mietteissään alaspäin ja pohti
tulevaisuutta. Hän istui ison tammen juurella pienellä kukkulalla sotasatamien
vieressä. Ne olivat kasvaneet vauhdilla ja levisivät aina vain pidemmälle,
koska uusia allastelakoita kaivettiin koko ajan lisää. Huomenlaivojen mukanaan
tuoma kilpavarustelu oli karannut kaikkien käsistä.
Vihersaari oli tappiolla ja yritti kuroa
etumatkaa kiinni kiristämällä laivojen rakennustahtia. Harhaluuloja ei silti
ollut kellään. Meriviikingit hallitsivat maailman meriä, eivätkä hevin luopuisi
meriherruudestaan. Saattueelle varattu alus oli tuotu satamaan lähtöä varten
salaisilta telakoilta viimeisten parannusten jälkeen. Laivanrakentajat kehittelivät
jatkuvasti uusia tapoja valmistaa entistä parempia laivoja.
Lastaus oli täydessä käynnissä. Hronan
katseli hyörinää ja muisti toivon pilkahduksen, jonka oli tuntenut heidän
lähtiessään Valeresta. Nyt kipinän löytäminen tuntui lähes mahdottomalta.
Pimeyttä oli joka puolella yksinkertaisesti liikaa. Hronan oli ajatellut heidän
marssivan tekemään historiaa ja kirosi nyt omaa lapsellisuuttaan.
Historian kirjoittivat voittajat ja tekivät
sen verellä. Hronan katseli saattuetta ja yritti olla miettimättä liikaa Roman
II:n voimaa. Sahar oli todistanut olevansa paljon muutakin kuin kyläjuoppo,
täytyi Hronanin myöntää. Hän ei silti ymmärtänyt, miksi Ferus oli antanut
Instarin jäljestäjän kannettavaksi.
Hupakko nyt oli yhä hupakko, mutta
ilmeisesti paljon muutakin, vaikka ei muistanutkaan kunnioittaa riittävästi
ikää, kypsyyttä ja viisautta. Hronan ei jaksanut ymmärtää, miksi kaksikko
raahasi tuota avutonta ja itkeskelevää Fida-tyttöä mukanaan. Hän oli pyytänyt
Johania puhumaan asiasta Saharille. Ei ollut mitään järkeä viedä tyttöä
vaaralliselle matkalle.
Lopputulos oli ollut selviö. Ingrid oli
päättänyt ottaa tytön mukaan. Sahar oli ilmoittanut Johanille, että yrittäisi
itse puhua Ingridille. Siitä ei tietenkään ollut tullut mitään. Fidaa seurasi
hänen perässään kuolaava piirustelija Janos Sadek. Hronan yritti saada edes
hyödyttömän pojan pois saattueesta, mutta Johan oli katsonut häntä väsyneesti
ja puhissut kääntäessään selkänsä.
”Kysy sotaneuvostolta.”
Hronan tajusi menettäneensä lopullisesti
auktoriteettinsa Johanin suhteen. Ohikiitävän hetken hän toivoi, että angele
olisi imeytynyt ympäri Alexia. Ehkäpä Sepänpoika olisi helpommin
käsiteltävä idai relica kuin tämä puheissaan ja teoissaan sekoileva
löytölapsi, joka ei myöskään ymmärtänyt kunnioittaa vanhempiaan ja
viisaampiaan. Hronan mietti vähän aikaa Alexin jääräpäistä päättäväisyyttä ja
tuli siihen tulokseen, että oli ehkä sittenkin parempi, että asiat olivat niin
kuin ne olivat.
Pan Rion Thad, Krystalyn den Thia ja Valeren
Rose olivat kansojensa valiosotureita ja heidän seurassaan Johan olisi niin
turvassa kuin se laadulla mitattuna oli mahdollista. Tarpeeksi isolle määrälle
vihollisia kolme ei tietenkään paljoa voisi, mutta eihän tässä sotaan oltu
lähdössä, vaikka sellainen olikin syttymässä.
Valeren Rose ei ollut Feruksen veroinen, mutta
ei sitä yrittänytkään. Hän oli silti Aeniksen henkivartiokaartistaan valitsema
ja siten vanhan soturikansan parhaimmistoa. Krystalyn den Thia oli taidoillaan
hämmästyttänyt jopa Hronanin, vaikka tietäjä oli omasta mielestään nähnyt jo
kaiken. Hronan olisi halunnut nähdä Feruksen ja Krystalynin taistelevan
vierekkäin. Siitä olisi syntynyt monta legendaa.
Hronan oli pyytänyt Johania jättämään Imoren
pois laivasta, mutta tämä katsoi Gregoriuksen luvanneen matkan tyttärelleen,
eikä suostunut. Hronan oli epäluuloinen. Imoren Agora Eoniin tulo ei ollut
sattumaa, eikä hänellä voinut olla oikeaa asiaa Rex Arcticalle. Cantor saapui
paikalle keskeyttäen tietäjän mietteet. Hronan meni suoraan asiaan.
”Minusta me emme voi antaa Johanin ottaa
Imorea mukaan. Emme, vaikka te kaksi…tai mitä mieltä sinä olet? Onko Suiston
nainen oikealla asialla?”
”Hän on omalla asiallaan, joka ei ole meidän
asiamme. Joskus vihollinen on hyvä pitää lähellä pysyäkseen itse edellä.”
”Voitko sanoa saman selkokielellä?”
Cantor kohautti olkiaan puhumatta mitään. Se
oli Hronanista äärimmäisen ärsyttävää. Tokihan nyt matkakumppanien kanssa piti
jakaa kaikki tieto. Sitä asetoveruus edellytti. Cantor oli tuhannen kasvon mies
ja paljon enemmän kuin bardi tai edes harmaa herttua. Edes Agora Eon ei
tiennyt, mitä kaikkea. Hronanista hän näytti olevan kaikesta perillä ja aina
askeleen edellä, eikä tietäjä käsittänyt, miten Cantor sen teki.
He keskustelivat aikansa mukaan lähtevistä
rotista. Parhaat oli saatava mukaan, mutta kokeneiden soturien
paremmuusjärjestykseen laittaminen oli mahdoton tehtävä. He olivat päättäneet
antaa Ruberin ja Rufuksen tehdä valinnan. Amiraali de Finbar puolestaan saisi
poikansa Montgomeryn kanssa valita mukaan lähtevän miehistön.
Yhtä asiaa kaksikko ei tiennyt. Yksi
miehistöstä oli Valeren solakylästä lähtöisin oleva vakooja. Sama mies oli
ollut lähellä saada kuningatar Aeniksen murhattua kivivyöryn alle. Mies oli
viety Roman II:een, jossa Inex Theia ja Renata Zen olivat esitelleet
vakoojalleen tämän vangitun vaimon ja kaksi lasta. Inex oli näyttänyt hänelle,
mitä naisen nyljetystä rinnasta oli jäljellä. Renata oli kertonut, mitä Inex
halusi tehdä lapsille. Renata oli vihjannut heidän olevan pian sopivassa iässä
verimorsiamiksi Inexin nauraessa.
Miehellä ei ollut ollut mitään
mahdollisuutta ujuttautua suoraan Dux Maloriin, joten hänet oli solutettu
rajaseudun rottiin. Senkään ei olisi pitänyt olla mahdollista, mutta
meriviikingeillä oli ollut jo vanhastaan oma mies osana soturijoukkoa. Riskinä
oli ollut, että kivimies tunnistettaisiin, mutta näin ei ollut käynyt.
Asemansa osana joukkoa vakiinnuttanut
vihollinen oli auttanut uuden vakoojan mukaan. Vaikka tulokas oli Valeressa
toiminut kivimiehenä, hänellä oli vankka soturitausta, jonka mies oli
saavuttanut taisteltuaan nuorena miehenä palkkasoturina Rautavaltakunnan
rajajoukoissa.
Soluttautuja ei tiennyt tehtäväänsä. Mies
kuulisi sen vasta viime hetkellä hänet mukaan auttaneelta meriviikingiltä.
Vakooja oli varma, että joutuisi tappamaan jonkun, eikä selviäisi itsekään
hengissä. Epätoivoinen vakooja ei myöskään uskonut Renatan pitävän lupaustaan
ja päästävän hänen perhettään vapaaksi. Toivon kipinäkin oli silti parempi kuin
läpitunkematon pimeys.
Mies ajatteli joka ilta vaimoaan
muistuttavia kauniita tyttäriään naiseuden kynnyksellä ja yritti löytää voimaa
uskoa parempaan kohtaloon. Kaikki mahdollinen oli tehty, jotta niin ei kävisi,
mutta saattue lähtisi matkaan mukanaan kaksi verivihollistaan.
Dux Malorin huomenlaivat paimensivat välillä
kaukaa idästä saapuneita uusia kauppalaivoja sotasatamaan tarkastettaviksi.
Aiemmin idästä olivat tulleet vain kauppakaravaanit maata pitkin ja rämeiden
läpi. Harva oli edes yrittänyt ylittää Rautavaltakunnan takaa alkavaa valtavaa
autiomaata. Vihersaarella oltiin epäluuloisia. Alkeellisen näköiset uudet idän
laivat saattaisivat olla naamioituja sota-aluksia. Mitään todisteita moisesta
ei kuitenkaan ollut löytynyt. Hronan oli mietteissään ja entistä enemmän
huolissaan. Uutta idän uhkaa tässä nyt viimeksi kaivattiin.
Gia, Johan ja Europa olivat vetäytyneet
laiturin päähän jättämään jäähyväisiä. Sanoja ei enää tarvittu. Puheet oli
puhuttu jo monta kertaa. He yksinkertaisesti nauttivat toistensa läsnäolosta ja
kosketuksesta kenties viimeistä kertaa.
Hronan katseli, kuinka Barclay de Finbar
antoi tauotta ohjeitaan pojalleen Montgomerylle, joka alkoi selvästi näyttää jo
tympääntyneeltä isänsä paasaamiseen. Paljon oli nuoren miehen ja hänen isänsä
kanssa valitseman miehistön varassa. Kenties liian paljon.
Valeresta lähdöstä tuntui olevan ikuisuus
aikaa. Hronanin mielestä pimeys oli vain synkentynyt ja toivon kipinät
sammumassa. Jäljelle oli jäänyt vain yllä synkentyvä taivas, jonka alla he
lähtisivät purjehtimaan kohti kylmää pohjoista. Tietäjä pohti, palaisiko heistä
kukaan. Hronania värisytti samalla tavoin kuin Valeren porteilla. Nyt pelosta.
Harvinaiset
syyssalamat olivat huono enne, vaikka vihersaarelaiset eivät muka sellaisiin
asioihin uskoneet. Hronan ja Cantor vilkaisivat huolestuneina toisiaan. Tuuli
tarttui levitettyihin purjeisiin ja alus alkoi saada vauhtia. Nimen päällä
roikkuneet kankaat pudotettiin tavan mukaan mereen. Kapteeni Montgomery de
Finbar ja Pohjoismetsän Johan seisoivat komentosillalla, kun Ferus alkoi
kyntää aaltoja historiallisella matkallaan hyiseen pohjoiseen.