NYT CANTOR
50
Sylvaderen sotaneuvosto avautuu
Kauppa Aranean suulla saattoi olla vapaata,
mutta kulku ei. Virtaa ylöspäin liikennöiville jokiproomuille ei päässyt kuin
tiukkojen tarkastusten ja kuulustelujen läpi. Chironin varjo lepäsi synkkänä
matkalaisten päällä. Dux Malor ei ollut turhaan ansainnut mainettaan läntisten
valtakuntien vakoilupääkaupunkina, jonne ei kyennyt soluttautumaan.
Saattue sentään selvisi kuninkaallisen
proomuun vaivatta, mutta mukana seuranneet rajaseudun rotat olivat asia
erikseen. He joutuivat muiden kulkijoiden tavoin tavanomaisiin proomuihin,
eivätkä välttyneet tarkastuksilta ja henkilöllisyytensä selvittämiseltä.
Epäilyttäville matkaajille varattuihin tarkkoihin kuulusteluihin he eivät
sentään joutuneet.
Itse amiraali Barclay de Finbar oli tullut
proomun mukana saattuetta vastaan ja halasi lämpimästi Krystalynia.
”Älä nyt liioittele. Eihän siitä kauaa ole,
kun lähdin.”
”Näkemisesi ilahduttaa aina vanhaa
sydäntäni.”
Ei amiraali de Finbar vielä vanha ollut,
mutta selvästi vanhentunut Zeon päivistä. Pälvikaljua ympäröivät mustat hiukset
olivat jo täynnä harmaata. De Finbar toi hovin viimeiset uutiset. Vanha
kuningas oli yhä huonona, eikä monikaan enää uskonut hänen toipumiseensa.
Valta oli siirtynyt kuin huomaamatta
neitsytkuningattaren käsiin. Ei ollut kovin uskottava ajatus, että kuningas
enää kykenisi siittämään jälkeläistä. Jos hänen siemenensä siihen nyt
muutenkaan oli kelvollista, kun ei ollut ollut vanhan kuningattarenkaan aikana.
Moni sotaherttuoista vaati jo avoimesti harmaan herttuan nimeämistä
varakuninkaaksi.
Sanottiin, että vain kuningatar meni
Vihersaarella neitseenä naimisiin. Se oli monen ylhäisötytön ainoa syy pysyä
siveänä: Hatara toive kuningattaren kruunusta. Nykyisen kuningattaren
tähtihäiden jälkeen veriset lakanat olivat liehuneet hovilinnan makuutornin
ikkunassa säädetyt kolme päivää. Kellään ei ollut hänen asemaansa nokan
koputtamista, vaikka kuningatar toimi epänaisellisesti ja ympäröi itsensä
käärönoppineilla.
Kuninkaan ja Chironin jälkeen harmaata
herttuaa pidettiin Dux Malorin kolmanneksi mahtavimpana miehenä. Hän ei
salannut kasvojaan, vaan liikkui hovissa avoimesti. Hän vastasi Vihersaaren
sotavoimasta ja strategiasta. Nykyinen harmaa herttua oli usein omilla
teillään, mikä herätti paheksuntaa.
Vanha kuningas kuitenkin piti häntä suuressa
arvossa, eikä kilpailijaa ollut näköpiirissä. Kuninkaan kuollessa tai estyessä
harmaa herttua nimettäisiin varakuninkaaksi. Amiraali Barclay de Finbar uskoi
Johanille salaisuuden.
”Harmaa herttua on luvannut olla paikalla,
kun teidät esitellään hovissa.”
Proomua soudettiin Araneaa ylöspäin vasenta
puolta. Oikea oli varattu Malorista lähtevälle vesiliikenteelle. Heitä vastaan
tuli tasaisena virtana proomuja sekä perinteisiä viikinkilaivoja, jotka oli viimeistelty
milloin mihinkin tarkoitukseen: kalastukseen, ihmisten kuljetukseen ja
vähäisempien tavaramäärien laivaamiseen.
Pahoissa paikoissa, joissa virta oli
voimakas, härät auttoivat proomun vetämisessä vastavirtaan. Uusia härkäväyliä
oltiin ruoppaamassa lisää. Rantoja kaivettiin syvemmiksi ja penkereitä
muokattiin siten, että vetoapu saatiin käyttöön mahdollisimman sujuvasti. Työtä
tekemässä oli valtava määrä orjia ja sitä johtamassa palkattua rahvasta.
Kaikkea vartioivat soturijoukot, joita Aranean rannoilta ei puuttunut.
Rannat olivat täynnä vartiotorneja,
varuskuntia ja linnoituksia. Oli vaikea kuvitella minkään hyökkäyslaivaston
kykenevän nousemaan Araneaa itse kaupunkiin asti. Ensimmäisen ja toisen kehän
sulkuportit olivatkin vain tukeista tehtyjä ja retkottivat avoimina. Kolmas ja
neljäs kehä jatkuivat joen yli siltoina, jotka oli varustettu puolustukseen.
Vasta sotakehät ulottuivat Aranean yli vartiotornien välisinä massiivisina
kivisiltoina.
Viidennen kehän muurilla roikkui ruumiita.
Yksi niistä sätki vielä tahdottoman näköisenä. Amiraali de Finbar kääntyi
anteeksipyytävästi vieraisiin päin.
”Marauderen soluttautujia. Voimaa on pakko
joskus näyttää ikävällä tavalla.
Seitsemättä kehää hallitsi korkeuksia
kurotteleva kuningastorni. Sen katolta saattoi nähdä koko laajan Dux Malorin ja
sen lähialueet. Sen sanottiin olevan muinaiskansojen ajalta ja palvelleen
Vihersaaren tähystystornina, josta pidettiin silmällä Luutorneja kierteleviä
izaroja. Sillä kohtaa Araneaa ei ylittänyt vartiotornien välinen silta, vaan
itse muuri jatkui joen yli. Aranea virtasi sen läpi.
Seitsemäs oli kuin lasten sadusta.
Kuningastornista molemmin puolin lähtevä muurikin kohosi selvästi pilviin sen
juurelta katsottuna. Saattue tuijotti niska kenossa ylös, kun proomu lipui
muurin läpi. Hetken he luulivat olevansa tunnelissa, koska sen pituus oli
hukuttaa kokonaan päivänvalon.
Se ei estänyt heitä pistämästä merkille
lukuisia aukkoja jokitunnelin katossa ja seinissä. Jos vihollinen jonkin ihmeen
kautta pääsisi tänne asti, saisi se niskaansa sellaisen tulvan palavaa öljyä ja
ties mitä ammuksia, ettei se voisi selvitä. Puhumattakaan salaisista aseista,
joita viimeisen kehän takaisissa kellareissa huhuttiin säilytettävän.
Seitsemännen kehän jälkeen he tulivat Aranean
palatsisaarille. Siellä sijaitsi kuninkaallinen hovilinna ja arvossa ylimpien
sotaherttuoiden saaripalatsit vankkoine vallituksineen ja korkeine muureineen.
Ne olivat enimmäkseen peräisin ajalta ennen seitsemättä kehää, jota oli
rakennettu neljä sukupolvea.
Silkasta muurin koosta läkähtynyt saattue
ohjattiin hovilinnan viereiseen vieraspalatsiin, joka sekin vaikutti loistonsa
puolesta satulinnalta pohjoismetsäläisten silmissä. Johan ja Alex katselivat
hovilinnaan vaitonaisina. Ei ollut oikein mitään, jonka olisi voinut puhua
ääneen. Ingrid hapuili Saharin käden omaansa ja painautui tätä vasten.
He tajusivat olevansa läntisten valtakuntien
suurimman sotamahdin kovassa ytimessä. Hovilinnassa ei ollut muureja.
Rakennustyöt oli käynnistänyt legendaarinen Richard Tahtomieli. Samaan aikaan
nousseen seitsemännen kehän takia linna oli jätetty ilman erillisiä muureja.
Hovisaari oli iso ja jakoi leveän Aranean
hetkeksi kahdeksi pienemmäksi joeksi, jotka nöyrästi kiersivät sen. Hovilinnan
neljä reunustornia muodostivat saarella neliön, jonka keskellä pyöreä linna
kohosi. Tornit olivat korkeita, mutta eivät sentään yltäneet kehän korkeuksiin.
Itse linna koostui kehien kunniaksi
seitsemästä pyöreästä kerroksesta, jotka pienenivät ylöspäin mentäessä. Sen
takia sitä kutsuttiin joskus lempinimellä kakkulinna. Jokaisen kerroksen päällä
oli taideteosta vastaava puutarha hedelmäpuineen ja kukkaloistoineen, joka
täytti katon ennen kuin seuraavan kerroksen seinä tuli vastaan.
Koko ylin kerros toimi kuningashuoneen valtaistuinsalina.
Sen erikoisuus oli lasikatto, joka kattoi koko kerroksen. Leveyttä tällä
tähtitaivaan paljastavalla ihmeellä oli sata ja viisikymmentä miehen askelta.
Sellaista ei olisi enää osattu tehdä. Se esiteltiin vieraille ennen seuraavan
päivän vastaanottoa.
Kukaan ei tiennyt, kuinka Richard Tahtomieli
oli onnistunut saamaan lasikaton paikalleen. Tekniikka oli peräisin
muinaisajalta, eikä sitä enää tunnettu. Katto oli vain ilmestynyt paikalleen
yhden yön aikana, eikä kuningas Tahtomieli suostunut kertomaan asiasta edes
ylimmille sotaherttuoilleen.
Keskellä salia lasikattoon oli kiinnitetty
valtaistuinkeinu, jolla kuningatar ja kuningas istuivat vierekkäin jakaen
suopeuttaan alamaisilleen. Keinu ei yltänyt maahan asti, joten siitä puuttui
täysin valtaistuimille tyypillinen mahtipontisuus. Se oli valmistettu izarojen
luista ja päällystetty syvävalaan nahalla. Keinun muotoilu oli sulavuudessaan
ainutlaatuinen.
Valtaistuinta kannattelivat kultaiset
ketjut, jotka olivat täynnä punaisia valerenrubiineja. Kuninkaallisten
selkänoja oli suojattu sapelitiikerinnahalla. Hämmentävin oli kuitenkin
kuningatarta ja kuningasta suojaava katos. Se oli koottu eri muotoisista ja
kokoisista valkoisista kappaleista. Niiden sanottiin olevan peräisin
viimeisistä izarojen munista.
Kuningasparin tähtitaivaan vastaanotot oli
suunnattu ansioituneimmille alamaisille ja tärkeimmille vieraille. Tuolloin
soihdut sammutettiin ja kunniaa jaettiin vain tähtitaivaan valossa. Pilvien
myötä kattoon kiinnitettiin pyöriviä soihtutelineitä. Seinillä soihdut
valaisivat taideteoksia ja herttuoiden sodissaan hankkimia voitonmerkkejä.
Rodjak Sotaisan reisiluista valmistettu valtikka oli kunniapaikalla.
Kesähelteillä Sali lämpeni kuin
lyriikkaoraakkeleiden saunat. Tuolloin avattiin lattiaan rakennetut
uima-altaat. Palvelijat kantoivat sisään ruukuissa kasvavia Etelämeren palmuja
ja sali muuttui trooppiseksi kylpyläksi, joita oli nähty savanneilla ennen kuin
saavuttiin viidakkokuninkaiden valtakuntiin.
Koosta ja loistosta läkähtynyt saattue
lepäsi yön yli. Vastaanotto oli heti aamulla. Vieraat olivat toki tärkeitä,
mutta niin oli asiakin. Nyt ei odoteltaisi tähtiyötä, kuten joskus tehtiin. He
kokoontuivat valtaistuinsaliin. Kaikki olivat paikalla kuningatarta lukuun
ottamatta. Hän oli jäänyt jälleen kerran väittelemään käärönoppineidensa
kanssa.
Sotaherttuat olivat ylpeän näköisiä ja
pukeutuneet upeisiin samettisiin aatelisvaatteisiinsa. Kaikki kantoivat
lonkallaan miekkaa. Haarniskassa hoviin ei sentään tultu. Herttuattaret puolestaan
kilpailivat naisellisessa loistossaan. Kaula-aukot olivat syvään uurrettuja ja
niiden paljastamilla rinnoilla lepäsi toinen toistaan kimaltavampia eteläisten
savannien timantteja.
Iltapuvut olivat silkkiä ja röyhelöistä
pitsiä. Liikkeet olivat viehkeitä ja tarkkaan harkittuja. Ingrid ja Gia
tunsivat itsensä matka-asuissaan lähinnä metsäläisiksi, vaikka Ingridin
syvävalaan nahka-asu kiinnittikin kaikkien miesten jakamattoman huomion.
Krystalyn oli vetäytynyt nurkkaan ja näytti lähinnä pitkästyneeltä. Hänen
vaatimaton asunsa ei kilpaillut edes kreivittärien kanssa.
Dux Malorin hovia hallitsivat Vihersaaren
mahtisuvut ja ne antoivat valtansa näkyä. Kaikilla oli omat vaakunansa ja
viirinsä. Haukkapääsky oli Vihersaaren tunnus ja se oli jokaisen vaakunan
alanurkassa. Värien ja kuvioiden yltäkylläisyys oli huumaavaa. Janos Sadek
ohjasi Fidaa pitkin valtaistuinsalia ja puhui taukoamatta sekä taulujen että
seinäkankaiden kuvista ja väreistä.
”Jonain päivänä minun taulujani roikkuu
täällä.”
Johan ja Alex katselivat seinälle
kiinnitettyä Dux Malorin sotavaltikkaa. He tiesivät sen tehdyn Rodjakin
reisiluista ja mieshän oli ollut Feruksen isä. Alex suputti Johanille.
”En usko, että Ferus olisi katsellut tuota
ihan hiljaa.”
Johan ei vastannut. Hän oli jäänyt
tuijottamaan tuttuja kasvoja. Dragoslav! Johan tunsi Hronanin otteen
olkapäässään. Yllättäen myös Krystalyn oli ilmestynyt hänen toiselle puolelleen
puhuen hiljaa.
”Älä tee mitään. Saatamme kuolla kaikki, jos
tapat hänet tänne. Ajattele Giaa ja Europaa.”
Cantor tupsahti Alexin eteen.
”Älä! Puhutaan ensin. Kuolette molemmat, jos
rikotte hovirauhaa. Edes joukko angelesotureita ei pääsisi täältä hengissä
ulos.”
Se kesti kauan. He tapasivat myöhemmin
useita kertoja kuningashuoneen vartioimina. Lopulta Johan suostui uskomaan ja
ymmärtämään Dragoslavin petoksen olleen Rautavaltakunnan edun palvelua, jossa
kenenkään ei ollut ollut tarkoitus kuolla.
Johanilla oli silti hintansa näennäisellekin
anteeksiannolle. Se oli Gian ja Europan turvallisuus. Johan oli lähdössä kohti
tuntematonta. Hänen perheellään olisi sodan melskeissä turvapaikka myös
Virilessä. Kostonhaluinen Alex oli vaikeampi rauhoittaa, mutta Johan onnistui
lopulta siinäkin.
Dragoslavin kohtaamisen aiheuttama
ensijärkytys hovissa keskeytyi senesalkin kumistaessa sauvaansa lattiaan ja
kuuluttaessa kuningattaren sisääntulon.
”Vaietkaa ja kumartakaa! Dux Malorin ja koko
Vihersaaren kuningatar Lucrezia Viisas saapuu hallitsemaan!”
Lucrezia liihotteli sisään, eikä hovin
kauneimmasta naisesta ollut enää epäilystä. Nuori kuningatar nautti joka kerran
saapumishetkestä, vaikka tiesi sen olevan ulkokultaista. Hän varasti silti
mahdollisimman paljon aikaa tapaamisiinsa käärönoppineiden kanssa. Lucrezia oli
tajunnut janonneensa niitä koko ikänsä.
Eletyt vuodet olivat vain syventäneet
Lucrezian kauneutta. Tehneet siitä kypsempää ja kestävämpää. Moni herttuoista
ei edes kyennyt katsomaan kuningatarta suoraan kasvoihin. Niin häikäisevä hän
oli ja tiesi sen itsekin.
Lucrezia liukui viehkeästi
valtaistuinkeinuun. Kuninkaan estyttyä pitämästä vastaanottoja, kuningatar oli
kehittänyt uuden hovitavan. Sotakuorojen valikoidut huilistit puhalsivat
Vihersaaren kauneimmista balladeista koottua sikermää. Samalla kuningatar
kiemurteli keinussaan löytääkseen sopivan asennon ottaa vastaan vieraansa.
Kuningatar Lucrezia Viisas oli luopunut
turhan röyhelöisistä ja peittävistä juhla-asuista. Hän tyytyi iltapukuun, jossa
oli paljastavat sivuhalkiot. Puvun etu- ja takaosa oikeastaan kytkeytyivät
yhteen vain ohuella, mutta toki taidokkaasti punotulla, nyörillä vyötärön
kohdalta.
Lucrezia oli varsin taitava kiemurtelemaan
iltapukunsa kanssa valtaistuinkeinussa. Se paljasti enemmän kuin peitti.
Sotaherttuat saattoivat vain tuijottaa ja nieleskellä. Herttuattaret kihisivät
kiukusta, mutta mitäs he voisivat puhua kuningattarensa pukeutumisesta.
Lucrezia muisteli välillä elämäänsä Roman
II:n saaren karulla pohjoisrannikolla ja mietti, olisiko enää edes hengissä,
jos olisi jäänyt sinne miesten hakattavaksi ja raiskattavaksi. Hän pohti usein,
kuinka järisyttävä kokemus oli ollut astua tiedon portaiden pari ensimmäistä
askelmaa Grubanan naistentalossa. Itse työtä hän ei muistellut. Se oli ollut
yhdentekevää silloin ja oli vieläkin. Hän oli vain myynyt lihaansa ja myi sitä
oikeastaan vieläkin.
Lucrezia hymähti itsekseen. Kuningas oli
ollut juoppo haudanpartaalla hoippuja, eikä mikään ollut muuttunut. Hän
ihmetteli, miten ukko pysyi enää hengissä, mutta oli varsin tyytyväinen, että
näin oli. Kuoleman jälkeen harmaa herttua nimettäisiin varakuninkaaksi ja hän menettäisi
yksinvaltansa. Moni herttua halusi niin tehtävän jo nyt, mutta kuningatar oli
onnistunut pitämään heidät vähemmistönä.
Lucrezia ei lakannut naureskelemasta
itsekseen ritareiden neitsytkuningatarhöpötyksille. Kuninkaan hurmaaminen
vähemmän neitsyenä oli ollut helppoa, kun ensin oli onnistunut pääsemään hänen
luokseen.
Aluksi hän oli tehnyt suullaan ja puheellaan
muutamia oppimiaan temppuja hänet soluttaneelle senesalkille ja väittänyt
vakavissaan olevansa täysin koskematon. Renatan mies oli ymmärtänyt yskän ja
esitellyt nuoren löytönsä askeleen lähempänä kuningashuonetta olevalle
palvelusväen kauppaajalle. Loppu oli ollut helppoa.
Lucrezia oli edennyt ukko kerrallaan. Lupaus
olla unohtamatta oli saanut jokaisen esittelemään hänet lähempänä vanhaa
kuningasta olevalle äijälle. Hän oli vähät välittänyt lupauksistaan, koska uusi
kohde oli aina ollut edellistä mahtavampi ja tarjonnut suojeluaan.
Ritarien typerässä hierarkiassa oli vaatinut
ties kuinka monta ukkoa edetä kuninkaalliseen makuukamariin. Lucrezia ei enää
muistanut kuinka monta. Yhdentekevät äijät olivat jo sulautuneet yhdeksi hänen
muistissaan. Lucreziaa hämmensi, että oli joutunut päästämään sisälleen vain
muutaman sotaherttuan. Muut olivat uskoneet hölynpölyn neitsyyden varjelemisesta.
Lopulta Lucrezia oli kohdannut itse
kuninkaan, jolle hänet oli esitelty aatelisena orpona, joka oli tullut
pääkaupunkiin etsimään suojelijaa, mutta neitseenä kohdannut vain
epäritarillisia hyväksikäyttöyrityksiä. Kuningas oli ehkä vanha, mutta kaihi ei
ollut täysin sokaissut hänen silmiään.
Suuret neitsythäät oli vietetty pari
kuunkiertoa myöhemmin. Hääyönä ukko oli sammunut saman tien. Lucrezia oli
tehnyt huolellista työtä levittäessään nahkaisten veripussien sisällön. Siinä
oli sitten ollut ritareille näiden niin kovasti kaipaamaa neitsytverta. Aamulla hän oli suhtautunut Renatan oppien
mukaan pelokkaan arasti kuninkaan miehiseen voimaan. Punatahraiset lakanat
olivat liehuneet ikkunassa ja ylpeä vanha kuningas oli näin vihkinyt
neitsytkuningattarensa käyttöönsä.
Lucrezia olisi halunnut tietää, mitä suuret
ritarit ajattelisivat, jos olisivat saaneet tietää totuuden. Vanha juoppo ei
ollut saanut puolivelttoa kaluaan kertaakaan kunnolla kuningattarensa sisään
puhumattakaan laukeamisesta eli se siitä kuninkaallisesta jälkeläisestä.
Lucrezia oli aluksi katsellut aikansa
sopivaa isää tulevalle kruununperijälle, mutta sitten oli tapahtunut jotain
mullistavaa. Hän oli löytänyt kääröt.
Niiden sisältämä viisaus vei Lucrezian
mennessään. Se oli ennenkuulumatonta myös käärönoppineille. Tämä kuningatar
haastoi heidät, loi uusia tulkintoja, eikä hänen älynsä näyttänyt lepäävän
koskaan. Kääröt saivat Lucrezian pohtimaan suhdettaan maraudereen.
Grubana oli tehnyt hänestä orjansa
rikastuakseen itse. Renata Zen oli ehkä pelastanut hänet Grubanalta, mutta
tehnyt kokelaastaan yhtälailla oman työkalunsa. Lucrezia oli punninnut asioita
ja hänen uskollisuutensa Roman II:a kohtaa oli alkanut horjua.
Kiitollisuus Renataa kohtaan oli haalennut.
Lucrezia oli ymmärtänyt marauderen alistavan naisia, eikä sen pitäisi olla
itsestäänselvyys. Toisaalta ritareiden tapa nostaa naiset jalustalle tuntui
naurettavalta. Se teki naisista passiivisia. Jokin muuttui, kun Lucrezia kuuli
Krystalynin tarinan. Siihen verrattuna hän koki itse päässeensä nykyiseen
asemaansa suhteellisen helpolla. Krystalyn oli tehnyt Lucreziasta epävarman.
Tieto palanderen uudesta kuningattaresta oli
kiirinyt ympäri läntisiä valtakuntia, mutta Renata ymmärtäisi, että
turvallisuuden takia yhteydenotot olisivat vaarallisia. Lopullista valintaa
uskollisuudesta ei tarvitsisi tehdä vielä, mutta se päivä ei olisi enää
kaukana. Renata ja Roman II odottaisivat hänen keksivän tavan ojentaa Dux Malor
heille kuin lautasella.
Harmaan herttuan takia se ei olisi helppoa.
Lucrezia tapaisi herttuan tänään ja toivoisi, että tämä ei olisi tullut
jäädäkseen. Kuningatar ei tosin keksinyt mitään syytä, miksi harmaa herttua
lähtisi hovista uudestaan pois. Vanha kuningas yski jo verta. Loppu ei olisi
enää kaukana. Vieläkin enemmän Lucrezia pelkäsi Chironia.
Kuningatar ei kyennyt käsittämään, miten
Vihersaarella saattoi olla voimatekijä, josta hän ei tiennyt mitään. Ukkokaan
ei ollut edes umpijuovuksissa suostunut puhumaan Cironista pihaustakaan. Ehkä
hänkään ei tiennyt. Lucrezia huokasi itsekseen ja keskittyi tehtäväänsä.
Saattueelle oli puhuttava rohkeuden sanoja.
Imoren lähtö mukaan askarrutti Lucreziaa.
Suistolaisen pääsystä mukaan päättäisi kuitenkin Dux Malor, ei Agora Eon.
Chironin huppujen ja viittojen ansiosta hän tiesi varsin hyvin, kuka tämä
oikeasti oli. Hänellä oli myös valistunut arvaus siitä, mikä oli Imoren matkan
todellinen syy.
Jos Lucrezia estäisi suistolaisen matkan,
Renata alkaisi epäillä hänen uskollisuuttaan. Kuningatar oli päättänyt jo
etukäteen leikkiä tietämätöntä.
”Entä mikä on saanut Suiston Imoren
haluamaan mukaan näin pitkälle ja vaivalloiselle matkalle?”
”Poikani omistaa kumppaninsa kanssa
kauppakomppania Zeldan. He haluavat avata uuden kauppareitin Rex Arctican ja
Suiston välille. Se hyödyttäisi kaikkia pitkän matkan varrella olevia, kuten
Dux Maloria. Poikani varustaa saattueen laivan, joten toivottavasti arvon
kuningatar on suopea pyynnölleni lähteä mukaan.”
Lucrezia ihastui näppärään selitykseen.
Siihen oli helppo suostua. Tosin kuningatar ei tiennyt, että Imore oli ollut
hupulla varustettuna yksi hänen kouluttajistaan Roman II:ssa. Renatan
myrkkykouluttajaksi kutsuma Imore olisi yksinkertaisesti kiristänyt itselleen
luvan lähteä, mikäli kuningatar olisi yrittänyt estää häntä. Imorella oli ollut
Suistossa varsin usein hauskaa lukiessaan raportteja Dux Malorin uuden
kuningattaren noususta ja kaikenlaisesta ihmeellisyydestä.
Seuraavana vuorossa olivat Gia, Johan Ja
Europa. Lucrezia tunsi heidänkin asiansa, mutta halusi kuulla miten pyyntö
esitettäisiin. Johan oli vaivautunut, siirteli hermostuneesti jalkojaan, eikä
saanut sanaa suustaan. Gia otti puheenvuoron, vaikka ritareiden keskuudessa
naisilla ei ollut tapana tehdä niin.
”Olen Valeren kuningatar Aeniksen tytär Gia.
Ystäväni ja rakkaani kutsuvat minua nimellä Gia G tai GG. Olen valinnut
kumppanini ja vahvistaakseni kansani ja Vihersaaren liittoa pyydän arvon
kuningattaren suopeutta järjestää täällä tähtihäät. Sitokoot ne osaltaan Dux
Malorin, Valeren ja sylvaderen kohtalot yhteen tämän maailmanajan edetessä
loppuaan kohden ja matkamme kohti sarastusta ottaessa yhden askeleen lisää.”
”Hyvin puhuttu, Valeren Gia G. Olkoon näin.
Tähtihäät on aina myönnetty myös tärkeille liittolaisille. Äitisi ehti jo anoa
niitä puolestasi. Hän on saapunut Araenealle ja on pian täällä osallistuakseen
seremoniaan.”
Äidistään kuultuaan Gialla näytti selvästi
olevan vielä paljon sanottavaa, mutta Rose oli hiipinyt hänen taakseen ja
johdatti tulevan morsiamen päättäväisesti pois. Seuraava asia oli
pulmallisempi. Saattueen johtajana Johan oli pyytänyt uuden aluksen kapteeniksi
amiraali Barclay de Finbaria. Ilmeisesti Krystalyn den Thian yllytyksestä.
Se ei tullut kysymykseenkään, mutta tämä
uutinen olisi hoidettava kohteliaan hienovaraisesti. Kuningatar kutsui amiraali
de Finbarin eteensä.
”Sinä et voi lähteä kapteeniksi tälle
matkalle. Olet siihen liian vanha ja tärkeä Vihersaaren puolustukselle.”
”Arvon kuningatar. Ruori pysyy vielä
käsissäni ja tarvittaessa kiipeän vaikka märssykoriin. Amiraali de Greyborough
näytti jo Zeon aikana, että…”
”Kuuntele! Sinä olet tärkein amiraalini,
etkä lähde mihinkään. Sen sijaan on yksi, jonka rohkeus ja päättäväisyys vastaa
omaasi Zeon aikana. Häntä eivät myöskään vuotesi vielä paina. Nimitystä hän ei
ole pyytänyt, joten kuninkaallisella määräyksellä tämän retken kapteeniksi
lähtee poikasi, Montgomery de Finbar.”
Se yllätti isän, pojan ja sotaherttuat.
Montgomeryn lahjakkuus oli tunnettua, mutta tällaiseen tehtävään hän oli vielä
kovin nuori. Ei paljoakaan päälle kaksi kertaa kymmenen vuotta. Kuningattaren
senesalkin vihaiset sauvan kumahdukset lopettivat mutinan lyhyeen. Keskustelu
oli toki vapaata kriittisenäkin, mutta ei sitä sentään hovissa käyty. Etenkään
kuningattaren läsnä ollessa.
Runosoturi pan Rion Thad oli ylipukeutunut,
jos sellainen nyt oli hovissa mahdollista. Hänellä oli upouusi mustakeltainen
nahkapuku pitsikoristelulla. Sitä täydensivät hopealla ja kullalla kirjaillut
liivit. Koko komeutta verhosi räikeän purppuranpunainen samettiviitta, jota
Rion teatraalisesti heilutteli liikkuessaan. Erilaisia kaula-, ranne- ja jopa
korvakoruja Rionilla oli enemmän kuin kahdella keskivertoherttuattarella
yhteensä.
Runosoturilla oli päässään valkoisesta
kärpännahasta tehty turkislakki, joka oli koristeltu jadekoruin. Lisäksi siihen
oli työnnetty, ikään kuin vitsinvääntäjille lahjaksi, riikinkukonsulkia.
Kaikenlaista kuningattarenakin nähnyt Lucrezia jäi tuijottamaan suu auki, kun
Rion otti lakin käteensä ja aloitti monimutkaisen liikesarjan.
Kuningattarelta kului ainakin kyynel, ennen
kuin hän ymmärsi tanssimiselta näyttävän elehtimisen olevan jonkinlainen
runosoturien hovikumarrus. Se päättyi hämmentävään niiausasentoon, jossa Rionin
sääret olivat ristikkäin. Samalla alkoi puhe.
”Arvon kuolematon kauneus, jota vähätellen
kuningatar Lucrezia Viisaaksikin kutsutaan. Sallikaa tämän maan matosen ryömiä
pölyssä ja suudella sitä lattiaa, johon ylimaalliset jalkanne ovat
koskettaneet. Teidän kauneutenne ja viisautenne ovat kuin dolorosaköynnös, joka
kasvaa maasta ja ulottuu yli pilvien kohdatakseen auringon ja jättääkseen tämän
kirkkaudessa varjoonsa…”
Lucrezia tuli tolkkuihinsa. Oli selvää, että
vuodatus ei loppuisi ilman lopettamista. Kun Rion seuravan kerran veti henkeä,
Lucrezia puhui nopeasti väliin.
”Kiitos pan Rion Thad. Olkoon Morfian
runosotureiden ja Dux Malorin ritareiden ystävyys näin jälleen kerran
lujitettu. Suopeuteni seuraa sinua matkallasi osana saattuetta ja lännen
liittoa. Mustat pilvet kerääntyvät taivaanrantaan. Olisiko pan-sotureiden aika
muistaa vanha liittonsa runotyttärien kanssa?”
Rion loukkaantui keskeytyksestä ja antoi sen
näkyä kasvoillaan. Hän oli sentään harjoitellut esitystään monta päivää.
Kuningattaren mainitessa runotyttäret Rion jäykistyi. Tästä asiasta ei ollut
puhuttu ääneen sitten panderen aikojen. Rion unohti tohkeissaan
kaunopuheisuutensa vastatessaan.
”Se liitto murrettiin jo aikaa sitten, eikä
sitä voi enää ehjäksi takoa.”
”Tietäkää silti, että runotyttäret
teroittavat taistelusirppejään kivikehiensä keskellä. Eivät hekään teitä
ikävöi, mutta vahva vihollinen on aina parempi kohdata yhdessä.”
Se oli Lucrezian kuningatarajatus. Hän aikoi
yhdistää nämä kaksi voimatekijää sodan uhan varjolla. Pohjois-Vihersaaren
runotyttäret ja Itä-Morfian runosoturit eivät vastaisi armeijaa, mutta hän tekisi
heistä oman itsenäisen henkivartiokaartinsa. Se, kumman puolen Lucrezia
valitsisi, saisi ratkaista, mitä hän kaartillaan tekisi.
Vieraat tulivat ja menivät. Lucrezia puhui
rohkaisun sanoja. Aina tilaisuuden tullen kuningatar venytteli ja vääntyili antaen
iltapukunsa palojen liikehtiä vartalollaan kuin niillä olisi ollut oma
elämänsä. Se oli täyttä piinaa niin hovin miehille kuin naisillekin, joskin
yleensä vastakkaisista syistä.
Kuningatar oli säästänyt suurimman
ongelmansa viimeiseksi. Cantor ohjattiin hänen eteensä. Bardi kumarsi nöyrästi
ja asiaankuuluvasti. Lucrezia odotti pitkään ennen kuin puhui.
”Harmaa herttua on näköjään palannut
retkiltään kotiin ja kunnioittaa läsnäolollaan hovia. Sotaherttuat loukkaavat
minua vähättelyllään ja pyytävät nimittämään sinut etuajassa varakuninkaaksi.
Onko se sinunkin tahtosi?”
”En tiedä haluanko varakuninkaaksi edes
kuninkaan kuoltua. Nyt en ainakaan. Luotan täysin arvon kuningattaren kykyihin
asiassa kuin asiassa. Tahtoni olisi jatkaa matkaa. Olen saattanut Pohjoismetsän
Johania tänne saakka ja haluaisin jatkaa loppuun kuningattaren suopeus
mukanani.”
Lucrezia ällistyi. Tätä hän ei ollut
odottanut. Senesalkki joutui taas palauttamaan mutisevat sotaherttuat ruotuun.
”Sen toki saat, mutta sanko kysyä, miksi
haluat vaaralliselle matkalle Rex Arcticalle? Eikö Dux Malorin etu ja puolustus
mene harmaan herttuan arvojärjestyksessä kaiken edelle?”
”Minä uskon, että Dux Malorin ja kaikkien
muidenkin läntisten valtakuntien kohtalo ratkaistaan tavalla tai toisella Rex
Arcticalla ja Johan on osa sitä. Palvelen paremmin siellä kuin täällä.”
Siihen puheeseen loppui kuningattaren
vastaanotto. Hovi kumarsi Lucrezian liihotellessa pois. Heti hänen lähdettyään
puhkesi äänekäs puheensorina ja yleinen sekaannus. Oli kuultu paljon ja se piti
jakaa monen kanssa. Vieraat saivat luvan palata naapuripalatsiin omin päin.
Cantorin ja Hronanin keskustelu keskeytyi
Johanin ja Alexin rynnätessä sisään länsisiiven takkakammioon. Se oli
tarkoitettu juuri rauhallisia keskusteluhetkiä varten. Johanin kohonnut ääni
kaikui kammion seinistä.
”Jaaha! Siinä on sitten bardi ja velho.
Mikäs minä olen? Saattueen komentajako? Niinkö? PELLE MINÄ OLEN! LAPSI, JOLLE
KERROTAAN SATUJA! Se minä olen. Menkää keskenänne Arcticalle. Minä jään tänne
Lucrezian hovinarriksi. Se minä olen. Uusi idai relica on hovinarri.
Minä estän sodan kertomalla satuja ja tarinoita niille, joille esitän ystävää.
Opettelen soittamaan ja laulamaan, niin minusta tulee punainen herttua...”
Palvelijat lisäsivät kolme kertaa puita
takkaan tuoden samalla uuden leilin Freyan punaista, ennen kuin Johan ja Alex
saatiin päällisin puoli rauhoitettua. Se tosin vaati melkoisen määrän
selittelyjä ja selittelyjen selityksiä.
Hronan ja Cantor tunnustivat kaiken. He olivat
tapailleet salaa jo Valeressa ja sopineet Cantorin ujuttautumisesta
seurueeseen. Oli ollut Johaninkin turvallisuuden takia tärkeää, että Cantorista
ei kerrottu kaikkea. Nyt kaikki oli puhuttu ja oli aika katsoa eteenpäin.
Mitään salaisuuksia ei jäisi enää piiloon.
Täysin uuden tyyppiseen huomenlaivaan
tehtäisiin vielä koepurjehdusten jälkeen päätetyt korjaukset. Laivanrakentajat
olivat luvanneet sen valmistuvan pian tähtihäiden jälkeen. Kokeneista
merenkävijöistä koostuva miehistö värvättäisiin Dux Malorista ja Johan kävisi
heidät uuden kapteenin kanssa yksitellen läpi.
Nyt pitäisi vielä päättää, ketkä Rajaseudun
rotista otettaisiin mukaan. Valinta olisi toki Johanin, mutta Cantor ja Hronan
halusivat esittää oman näkemyksensä.
”Sylvaderen sotaneuvosto on antanut
suosituksen tai oikeastaan määräyksen kahdesta soturista. He ovat …”, Cantor
aloitti, mutta Alex keskeytti hänet saman tien.
”Koska sinä heidän kanssaan olet muka
puhunut?”
”Lähetti ei löytänyt Johania Zeldan markkinavilskeessä,
joten hän toi viestin minulle.”
”Et sinä siellä mitään lähettiä tavannut.
Seurasin sinua koko ajan.”
”Ei pimeässä pajassa kasvanut sepänpoika voi
huomata…”
Johan tajusi asian silmänräpäyksessä ja
puhui päälle.
”Te kaksi olette sylvaderen sotaneuvosto. Ne
kaikki lähetit ovat olleet pelkkää sumutusta. Eikä teistä kumpikaan edes ole
metsäviikinki.”
Cantor ja Hronan katsoivat toisiaan
kulmiensa alta ja rykivät. Hronan yritti selittää.
”Maraudere on etsinyt sotaneuvostoa vuosikymmeniä.
Ymmärrät varmaan, että he eivät voi löytää sellaista, jota ei ole.”
”Minunko pitäisi ottaa vastaan määräyksiä
sellaiselta, jota ei ole. Mitä me puhuimme pari kyyneltä sitten?”, Johan
melkein kuiskasi uhkaavan matalalla äänellä.
”Jos nyt kuitenkin malttaisit ajatella asiaa
puhtaan strategiselta kannalta, niin…”
Johan räjähti. Samaan aikaan Ingrid ja Sahar
olivat saapuneet oven taakse tarkoituksenaan osallistua keskusteluun. Sen läpi
kuului Johanin raivoisaa huutoa, joten Sahar veti kätensä ovenkahvalta pois.
”Minä luulen, että nyt olisi mitä mainioin
aika tehdä iltakävely. Pitkä sellainen. Tähdetkin ovat alkaneet jo näkyä
mukavasti yötaivaalla.”