LUKU 48

 NYT JOHAN

48 Velho

   Alex huitaisi nopeasti kuin ajatus kirveellään kohti Johanin suojaamatonta kaulaa. Mikään ei voisi estää voimalla iskettyä kirvestä irrottamasta päätä ruumiista. Jos nimittäin kysymyksessä olisivat olleet normaalit soturit. Ikimetsässä voimiaan mittelivät kuitenkin Pohjoismetsän Johan ja Alex. Angele-soturit.

   Johan liikkui nopeammin kuin silmä ehti havaita. Kirveen isku meni ohi katkaisten Johanin takana olleen männyn kuin se olisi ollut vehnän korsi viikatteen tiellä. Johan ilmestyi Alexin taakse miekka valmiina iskuun, mutta Alex oli kiertänyt iskunsa voimasta täyden ympyrän ja Johan joutui kumartumaan välttääkseen terän. Kamppailu jatkui.

   Johan ja Alex olivat ikimetsässä harjoittelemassa ja kokeilemassa uusia aseitaan. He tekivät sitä jatkuvasti. Taivasteräksestä valmistettu miekka ja kirves olivat yksinkertaisesti liian hienoja roikkuakseen käyttämättöminä mukana. Ne olivat täydellisesti tasapainotettuja aseita ja yllättävän kevyitä kokoonsa nähden. Rufus oli saanut kokeilla kirvestä ja mennyt sanattomaksi kunnioituksesta.

   Johan oli miettinyt päänsä puhki, miksi miekkaan oli takoontunut Valerie, eikä Valere niin kuin olisi pitänyt. Ainoastaan Rose oli keksinyt yhden Valerie nimisen. Se oli ollut hullujen lahkolaisten luota pelastettu pikkutyttö. Hän tuskin liittyi miekkaan millään lailla.

   Kukaan muu ei ollut osannut auttaa senkään vertaa. Hronan oli sanonut arvoituksen ratkeavan aikanaan itsestään, mutta valitettavasti kärsivällisyys ei yleensä kuulunut nuorten miesten hyveisiin. Ajatus Valeriesta ei jättänyt Johania rauhaan.

   Yllättäen metsästä toikkaroi heitä kohti lyriikkaoraakkeli. Alaston ja lihava mies jäi tuijottamaan heitä. Johan puhui.

   ”Me emme etsi pan-tehtävää. Ehkä säästät säkeesi tällä kertaa.”

   ”En tuonut teille säkeitä. Se on jo liian myöhäistä. Runot eivät auta enää. Toin teille unemme tammilehdosta. Itkemme yhdessä kohtaloanne.”

   ”Mikähän se mahtaa olla?”, Alex tapaili keveyttä ääneensä, mutta siihen sekoittui myös hitunen pelkoa.

   ”Sinä haaveilet olevasi yksi kuudesta ratsastajasta. Et ole. Joudut vangiksi itseesi ja petät sen, mitä nyt rakastat.”

   Mies kääntyi Johanin puoleen.

   ”Sinun tiesi on vielä synkempi. Veresi perintö säätää kohtalosi. Elämäsi antaja on sen riistäjä. Ainoa lohtusi on, että kuolet halustasi.”

   Johan ja Alex katsoivat äänettöminä toisiinsa. Oraakkelin ääni oli ollut vakaa ja vakava. Ei missään nimessä humalainen.

   Lähtö lähestyi. Päivät Morfiassa alkoivat kulua loppuun. Korikallo ei ollut muuttanut mitään. Imore iski edelleen kipinää Cantorista aina, kun sai tilaisuuden. Cantor oli taas vetäytynyt kuoreensa. Välillä bardi katosi omille teilleen, eikä kukaan tiennyt minne. Kaikki olettivat hänen pakoilevan Imorea. Moni yritti puhua suistolaiselle järkeä, mutta turhaan. Imore ei ollut kuulevinaan.

   Pan Zeo Yangin patsas paljastettaisiin. Saattue oli luvannut odottaa tilaisuutta, sillä Dux Malorin mannerjoukkojen komentaja Myron de Lycros saapuisi paikalle. Hän pitäisi ritarikomppaniansa kanssa huolen saattueen vartioinnista aina Kanaalin rannalle saakka.

   Kaikista maailman olennoista Rautaleuka innostui lumpeista. Se juoksi pitkin lummetta ja heittäytyi kyljelleen. Reunoiltaan märällä lumpeilla se liukui lähelle reunaa ja yritti pysäyttää vauhtinsa ennen veteen putoamistaan.

   Aina se ei onnistunut ja koira molskahti pinnan alle. Se ei sitä haitannut. Se läähätti innoissaan ja kömpi takaisin lumpeelle tehdäkseen saman uudestaan. Kukaan ei ollut aiemmin nähnyt sen juoksevan niin paljon vapaaehtoisesti.

   Johan ja Alex muistivat koiran tehneen jotain samaa jäätyneellä purolla, joka tosin oli ollut aivan liian pieni sen tarpeisiin. Sahar huokaili kyllästyneesti.

   ”Turha otus. Edes zarog ei syönyt sitä. Jätetään se tänne.”

   Filiuksen lasten sydämet Rautaleuka sen sijaan sulatti. Lummeliuku oli kesäisin heidän suosikkiharrastuksensa. Ei ollut mitään hauskempaa kuin koira, joka väsymättä laukkasi heidän keskellään. Lopulta he halusivat Rautaleuan jäävän luokseen, mutta Johan ei suostunut edes keskustelemaan asiasta.

   Sen sijaan hän lähti tutustumaan idai relica-kääröjä sisältävään kirjastoon tappaakseen vähiin käyvää aikaansa Filiuksessa. Pääovea lähestyessään hän huomasi yllättäen Cantorin katoavan nurkan taakse. Johan ei voinut vastustaa kiusausta ja hiipi nurkalle kurkistamaan, millä asioilla hänen matkakumppaninsa liikkui.

   Cantor oli mennyt vastaan lumpeen reunalle saapuvaa valkoista käärögondolia. Gondolieeri livautti hänelle nahkapussin yrittäen olla mahdollisimman huomaamaton. Johan tuli uteliaaksi. Hän viittoili itselleen toisen gondolin ja seurasi pian matkan päästä, mitä Cantor tekisi. Tämä soudatti itsensä Maur Phaonin palatsille ja katosi sisään.

   Johan odotti tovin ennen kuin rantautui lumpeelle ja käveli perään. Senesalkki tuli ovelle. Johan ilmoitti kyllästyneen itsevarmasti olevansa kaupparuhtinaan kutsuma ja liittyvänsä myöhästyneenä matkatoveri Cantorinsa seuraan. Senesalkilla ei ollut syytä epäillä nuoren miehen sanoja. Hän johdatti Johanin Filiuksen kauppavaltuuston kokoussaliin, joka sijaitsi palatsin länsisiivessä.

   Cantor ja puoli tusinaa kaupparuhtinasta jähmettyivät tuijottamaan ovelle ilmestynyttä Johania. Nahkapussin sisältö oli heidän edessään. Johan tunnisti pöydälle levitetyt kivet. Ne olivat raakatimantteja. Pöydän päässä oleva kumarainen ja kalju kaupparuhtinas puhui.

   ”Morfiassa on huono tapa keskeyttää kaupanteko. Olet talooni tervetullut, mutta miksi tulit nyt?”

   Johan hätkähti. Puhuja oli kaupparuhtinas Maur Phaon itse. Johan päätti, että turhat selittelyt olisivat hyödyttömiä.

   ”Vakoilin matkakumppaniani, joka näyttää hoitelevan omia kauppojaan muille niistä kertomatta.”

   Cantor näytti maailman viattomimmalta ihmiseltä.

   ”Meidän köyhien laulajien on välillä hankittava lisävaroja saadaksemme edes vatsamme täyteen.”

   Johan huokaisi raskaasti.

   ”Noilla kivillä pystyisi luultavasti ostamaan tämän palatsin.”

   ”Niin, niin, mutta vähäiset säästöni ovat kiinni niissä, enkä tekisi yhtään voittoa.”

   Johan ei vaivautunut vastaamaan.

   Morfiassa ei yleensä patsaita pystytelty. Lumme kun on huono alusta kivelle. Pan Zeon suhteen oli haluttu tehdä poikkeus. Tarinat Zeon uroteoista olivat lähteneet elämään omaa elämäänsä ja hänestä oli tullut kansallissankari.

   Patsaalle oli varattu oma paikkansa avoveteen pienehkön ikilumpeen viereen. Siinä niin syvällä kohtaa harvinainen vedenalainen kivikko nousi pinnan tuntumaan. Paikalle oli saatu muurattua kunnollinen alusta kivestä veistetylle patsaalle.

   Pienen lumpeen takia vieraiden määrää oli rajoitettu. Useat venekunnat täyttivät silti avoveden. Patsas oli peitetty isolla kankaalla ja sen eteen lumpeelle oli pystytetty puhujakoroke. Yksi kaupparuhtinaista astui puhujan paikalle. Kaikki hiljenivät.

   ”Te kaikki tiedätte, kenen tässä pitäisi seistä. Hän ei halua, joten kunnioittakaamme sitä. Antakaamme kahteen kertaan särkyneelle se rauha, joka hänelle kuuluu. Hän meistä kantaa suurinta tuskaa sisällään. En kerro teille pan Zeo Yangin teoista. Te tunnette ne siinä, missä minäkin. Pan ei ollut puhuja. Pan uskoi tekoihin. Olkoon tämä paikka, jonne jokainen voi epävarmuuden hetkinä tulla miettimään, mitä rohkeus tarkoittaa.”

   Patsas paljastettiin. Se esitti yllättävän pienikokoista runosoturia, joka oli loikkaamassa ilman halki kaksi miekkaa käsissään. Toinen oli normaali miekka ja toinen lyhyempi tikarimiekka. Jalustaan oli kaiverrettu ”totuus ja teot”. Väki painoi päänsä ja hiljeni hetkeksi. Sen jälkeen laulettiin Morfian kansallishymni Kultaa taikka kunniaa. Tilaisuus oli ohi.

   Johan huomasi fragierenaisen vieraiden ollessa lähdössä. Tämä oli poikkeuksellisesti täysin kalju ja meni itkien nojaamaan patsaan jalustaa vasten. Hronan kuiski Johanin korvaan selityksen.

   ”Hän on Mi Thaon. Hän oli pan Zeon lapsuudenystävä, jonka kerrotaan vaikuttaneen panin kohtaloon enemmän kuin hän olisi halunnut. Olen kuullut hänen uhranneen neitolettinsä Zeon vuoksi, mikä on Morfiassa ainutlaatuista. Kuultuaan Zeon kohtalosta hän ajoi hiuksensa kokonaan pois ja on vannonut olevansa kasvattamatta niitä.”

   Johan nyökkäsi keskenään keskustelevien miesten suuntaan. Nämä olivat pelottavan näköisiä. Kaikki kantoivat toisessa kädessään ranneketta.

   ”Entä nuo?”

   ”Zeon alkuperäisiä kaupunkisissejä. Heidät tunnetaan nykyään tukkina. Nimitys tulee noista rannekkeista. Alun perin ne olivat Mi Thaon neitolettiä kierrettynä Zeon ja hänen toverinsa ranteisiin. Tukat ovat tärkeä voimatekijä Filiuksen rannoilla.”

   Rannalla Johanille esiteltiin komentaja Myron de Lycros. Hän oli Dux Malorin viidennen kehän ritari ja muutenkin vaikuttavan oloinen kookas soturi. Hän kantoi yllään raskasta haarniskaa ja selvästi arasteli Krystalyn den Thiaa, joka oli arvossa häntä kaksi kehää ylempänä.

   Krystalyn sitoi oman haarniskansa ritarikomppanian hänelle tuoman sotahevosen selkään. Krystalyn ei halunnut käyttää haarniskaansa kuin pakon edessä. He lähtisivät kohti rannikkoa heti aamusta.

   Illan hämärtyessä runosoturi pan Wolfred Khad tuli puhumaan Johanille.

   ”Pimeä nousee pohjoislännestä ja pelkään sen laskeutuvan jäädäkseen yllemme. Morfia ei kestä, jos Dux Malorin mannerjoukot pettävät. Runosoturit ovat vannoneet Morfialle ja saatamme kuolla kaikki. Lyriikkaoraakkeleiden säkeissä ei ole enää ollut toivoa. Jos olet idai relica, etsi henkiin jääneet ja kutsu aseisiin. Saat taaksesi sen voiman, joka runosotureista vielä löytyy.”

   Wolfred käveli pois pää painuksissa. Johan näki Krystalynin istuvan yksin rannalla iltanuotionsa vieressä ja katselevan auringonlaskua. Naisritari oli ollut patsaalla poissaolevan ja tuskaisen näköinen. Saattueen johtajana Johan päätti kysyä Krystalyniltä syytä tuskaiseen surullisuuteen. Hän istui toiselle puolelle nuotiota. Ritari ei kääntänyt puhuessaan katsettaan taivaanrannasta.

   ”Minä olin pan Zeo Yangin nainen. Minä synnytin hänelle kaksoset. Pojan ja tytön. Minä tapoin mieheni. Minä annoin hänelle synnyttämäni lapset pois. Nimeni den Thia tarkoittaa vanhalla kielellä kahteen kertaan särkynyt.”

   Johan nielaisi. Hän ei uskaltanut puhua enää mitään.

   Aamulla ruhtinas Maur Phaonin vankkurit ilmestyivät paikalle ennen ritarikomppanian lähtöä. Johan kutsuttiin sisään. Kaupparuhtinas teki kuolemaa. Phaon ei pystynyt edes istumaan, vaan palvelija tuki häntä. Iho oli täynnä maksaläikkiä ja kaihi oli verhonnut silmät. Ääni oli rohiseva ja tuskin kuului.

   ”Aikani on lopussa, mutta en silti ole katkera. Sain aikaan uuden elämän. Eläköön poikani puolestani, miten haluaa. Sokeat silmäni eivät näe enää kuin sumua. Olkoon näin. Tekisin saman uudestaan, sillä sain pitää poikaani sylissäni. Usko kuolevaa miestä Pohjoismetsän Johan. Nauti siitä, mitä sinulla on. Se on enemmän kuin luuletkaan.”

   Ingrid nilkutti vieläkin korikallossa vääntyneen nilkkansa takia. Oli kirjoittamaton sääntö, että pelissä saatuja vammoja ei selitelty tai vielä vähemmän pyydeltiin anteeksi niiden aiheuttamista. Peli oli peliä ja sillä hyvä. Se ei silti estänyt Rionia seuraamasta Ingridiä muka muina miehinä ja auttamasta loukkaantunutta tarvitsi tämä apua tai ei.

   Lopulta Ingrid raivostui ja hakkasi Rionia päähän kainalosauvallaan käskien tämän mennä taluttamaan mieluummin vaikka lampaita, ellei voinut antaa muiden kävellä rauhassa. Se ei Rionia häirinnyt. Hän vain siirtyi seuraamaan kainalosauvan ulottumattomiin. Sahar kohautteli olkapäitään ja levitteli käsiään, mutta ei oikein osannut päättää kummalle.

   Vain muutama ritari lähti matkaan hevosen selässä haarniskoituna. Muut marssivat löyhässä muodostelmassa saattueen ympärillä. Jalkamiehinä he olivat paketoineet osan haarniskoista selkiinsä. Kaikki olivat valppaina. Mitään turhia riskejä ei haluttu ottaa, vaikka oltiinkin turvalliseksi arvioidulla maaperällä.

   Komentaja Myron de Lycros pysäytti matkanteon katselutasanteella. Se oli iso pyöreä aukio Merijärveltä alkavan pienen vuoriston kupeessa. Sitä halkoi joki, joka laskeutui lopulta Merijärveen. Sama joki, jonka uoman kulkua Zeo sisseineen oli muuttanut.

   Koko tienoo oli täynnä värikkäitä sateenkeruukukkia, jotka johtivat sateet suoraan virtaavaan veteen. Katselutasanne oli sen verran korkealla, että näköala lummekaupunkiin oli upea. Alkanut lumpeenkukinta oli kukoistuksessaan ja maisema ikimuistoinen.

   Suurin osa jättimäisistä ikilumpeistakin kukki. Osa valkoisista kukista oli kaupparuhtinaiden palatseja korkeampia. Filiuksessa se oli surun ja riemun aikaa. Paljon tuhkaa ripoteltiin kukkiin, mutta samaan aikaan myös eri puolilla kaupunkia järjestettiin kukintajuhlia. Se oli ainoa aika vuodesta, jolloin rahvaallakin oli pääsy lumpeille.

   Saattue ihasteli aikansa valkovihreää väriloistoa ennen kuin valui polkua pitkin metsän sekaan vuoriston rinteille. Krystalyn nykäisi Johanin jäämään hetkeksi.

   ”Sinun täytyy tietää, miksi tulen mukaanne Rex Arcticalle. Ilman minua te eksytte Izaq-vuorten pimeyteen ja tendere tappaa teidät. Minä tunnen tien. Ennen Zeoa olin pimeäkansan valokuningatar cara Crystal. Olen ainoa, joka on paennut sieltä elävänä.”

   Se oli lyhyen ajan sisään toinen kerta, kun naisen sanat mykistivät Johanin.

      Ingrid ja Sahar vierastivat matkaseuraansa. Viikingit ja ritarit eivät olleet luonnostaan samanhenkisiä, vaikka panderen aikana liitto oli ollut vahva. Ingrid ja Sahar olivat Pohjoismetsän lapsia, ritarit asuivat kivilinnoissaan, vaikka kiisivätkin taisteluun ratsujensa selässä läpi Vihersaaren vehreiden metsien.

   Sahar yritti pitää Fidan lähellään, mutta se ei estänyt tyttöä karkailemasta omille kävelyretkilleen Janos Sadekin kanssa muka etsimään nuotiopuita. Sahar huomautteli kitkerästi kaksikon tuomista halkomoteista, kun nämä kantoivat leiriin pitkään poissa oltuaan muutaman hassun risun. Toisaalta hän ei Ingridin pelosta uskaltanut heittäytyä kovin ilkeäksi, vaikka mieli välillä olisi selvästi tehnyt.

   Hronan ei väsynyt selittämään Vihersaarta Johanille ja Alexille. Johan tosin olisi taivaltanut mieluummin Europan ja Gian kanssa omassa rauhassaan. Hevosten ja linnojen saari koostui kreivikunnista. Regala di Dux Malor ei ollut ikivanha hallinta-alue. Aiemmin kreivikunnat olivat olleet villejä ja jatkuvassa sodassa keskenään. Usein ne olivat liittoutuneet isommiksi herttuakunniksi, jotka olivat valloittaneet toisiaan ja pienempiään.

   Panderen hajoamissotien aattona Richard Väkevä, myös Tahtomieleksi sanottu, oli yhdistänyt riitelevät kreivi- ja herttuakunnat oman rautaisen nyrkkinsä alle ja julistautunut Vihersaaren kuninkaaksi. Ihme kyllä hän oli saanut riidat loppumaan ja uudet alaisensa ymmärtämään liittoutumisen voiman. Oli syntynyt Dux Malorin ensimmäinen kuningashuone ja uusi sotaherttuoiden sääty.

   Uusi läntisten valtakuntien voimatekijä oli osaltaan vaikuttanut hajoamissotien syntyyn, vaikka Richard Väkevä ei osoittanut minkäänlaista halua valloitussotiin. Vihersaari oli saarivaltakunta ja sellaisena saisi myös pysyä.

   Jokaisella kreivillä oli saarella oma linnansa. Yleensä ne olivat yhden herttuan alaisia, jonka kotilinna hallitsi aluetta. Parhaat herttuat ylennettiin sotaherttuoiksi ja heistä arvossaan korkeimmilla oli palatsi myös Dux Malorin sotakehien sisällä.

   Krystalyn den Thia ratsasti omissa oloissaan, mutta kaikki huomasivat hänen olevan aina Johanin lähistöllä. Oli helppo arvata naisritarin saaneen käskyn toimia tämän henkivartijana. Kukaan ei kyennyt unohtamaan Krystalynin toimintaa Keskussaarella. Sellaista ei vain yksinkertaisesti kukaan ollut aiemmin nähnyt ja monet olivat kokeneita sotureita. Johan oli tyytyväinen ja tunsi olonsa perheineen turvalliseksi Krystalynin lähellä.

   Valeren Rose seuraili usein Krystalynia niin ikään omissa maailmoissaan ja huomasi ikävöivänsä kotiinsa palannutta Jaxiaa, vaikka tiesi tämän olevan jo Zanian valittu. Kaksi surullista ja yksinäistä naista sai jollain tavoin voimaa toistensa läsnäolosta.

   Alex taasen oli kyllästynyt Cantoriin. Kaikki ritarit näyttivät tuntevan bardin ja osa selvästi arasteli tätä. Heidän mukanaan oli viidennen ja kuudennen kehän ritareita, jotka olivat olleet Filiuksen kirjastoissa tutustumassa historiallisiin sotakääröihin. Oikeus siihen oli osa Morfian ja Dux Malorin monipolvista liittoa, jonka kaupparuhtinaiden neuvottelutaito oli rakentanut. Nämäkin ritarit selvästi tunsivat Cantorin ja jopa kavahtivat hänen läsnäoloaan. Alex tiedusteli syytä moiseen.

   ”En halua kerskua, mutta luulisin olevani Vihersaarella melko suosittu. Monet arastelevat kuuluisuuksia.”

   Alex oli tikahtua raivoonsa ja päätti pitää Cantoria silmällä. Näille höpöpuheille oli saatava joku raja.

   Imore näytti saavan jonkinlaista nautintoa siitä, että pyöri ylimielisen ja pilkallisen näköisenä ritareiden keskellä. Nämä olivat tottuneet vain naisiin, joita joko palvottiin ritarisääntöjen mukaan tai käskettiin ylemmän aseman perusteella. Tämä haastava ja ärsyttävä otus katsoi asiakseen huomautella pilkallisesti ja vain omaksi huvikseen ritareille milloin mistäkin, eivätkä nämä keksineet mitä tehdä asialle.

   Eräänä päivänä Imore halusi tietää, miten haarniskoidut ritarit virtsasivat, kun eivät näköjään riisuneet peltejään koko päivänä. Kenties toiseen jalkahaarniskaan? Ehkä ritarit työnsivät jalkoväliinsä samoja pehmikkeitä, joita äidit käyttivät vauvojen kanssa? Vai heiluivatko kalut vapaana peltien sisällä? Mitä jos pienimmät jäivät jumiin peltipalojen väliin?

   He etenivät pitkänä nauhana metsien läpi kohti rannikkoa. Jäljelle jääneet rotat ja runosoturit sulautuivat ritarien joukkoon. Ratsastavat ritarit tiedustelivat jatkuvasti maastoa niin edessä kuin takana. Matkanteko oli turvallista. Vastaan tulisi korkeintaan satunnaisia rosvojoukkoja, jotka eivät isoa soturilaumaa uskaltaisi lähestyä. Kukaan saattueesta ei silti ollut unohtanut Romanin apostolia Keskussaarella.

   Ensimmäisten hevostilojen ilmestyttyä he tiesivät olevansa lähellä määränpäätä. Nekin olivat osa Dux Malorin Morfia-liittoa. Vihersaaren hevosvoimaa piti saada myös mantereelle. Huomenlaivat eivät vielä olleet riittäneet täysimittaisiin kuljetuksiin, joten hevosia oli kasvatettu paikan päällä niin paljon kuin mahdollista.

   Moni vihersaarelainen vierasti ajatusta Morfian puolustamisesta. Oma saari oli tärkeämpi. Sotaherttuat tiesivät silti mannerjoukkojen olevan ainoa keino puolustaa Morfian lisäksi Dux Maloria meriviikingeiltä. Hyökkäyksen olisi tultava kanaalin yli, joten omat joukot olivat oikeassa paikassa.

   Varsinkin ennen oli ollut selvää, että uhka tulisi maata pitkin pohjoisesta kanaalin rannoille. Nyt raportit huomenlaivoista olivat olleet huolestuttavia. Maraudere saattaisi rantautua minne päin tahansa Vihersaarta tai mantereen länsirannikkoa. Mannerjoukkojen sijoituksesta oli syntynyt uusia kiistoja, mutta olemassaolosta ei.

   Myron de Lycrosilla oli kehäoikeudet hevostiloihin ja miehet saivat talleista katon päänsä päälle. Rannikkoritarit kaivoivat simatynnyrit esiin ja pitkästä aikaa laulu raikasi iltanuotioilla. Ritarit piikittelivät Hronania mestaritietäjyydestä, josta olivat kuulleet Filiuksessa. Hronan ei ollut kuulevinaan.

   Toisena iltana nuotioille saapui myös joukoittain runosotureita. Rion tunsi heistä monia ja oli riemastunut jälleennäkemisestä. Heidän runokotejaan oli siroteltu eri puolille rannikkoa ja niitä ympäröivät palkkasoturien leirit.

   Näennäisesti saapuneet raportoivat Myron de Lycrosille, mutta tosiasiassa he kaikki olivat tulleet katsomaan Johania. Hurjat huhut ja tarinat uudesta idai relicasta olivat levinneet laajalle. Kaikki haistoivat sodan pohjoistuulen puhaltaessa.

   Mannerlaitureilla oli ruuhkaa ennen kanaalin ylitystä. Hevoset jäisivät mantereelle ja saattue kyydittäisiin perille viikinkilaivoilla. Siihen ei kauaa aikaa kulunut. Kanaali vaikutti olevan täynnä laivoja.

   Toisella rannalla Via Aranea oli jo vuosia kasvanut voimakkaasti. Huomenlaivojen uudistama kauppamerenkulku oli saanut kaikki liikkeelle.

   Kosteikon ylle rakennetut laituripohjat levisivät pitkälle Aranean jokisuistoon ja kauttakulkupaikkaa saattoi kutsua jo pieneksi kaupungiksi. Se oli hallinnollisesti liitetty Dux Maloriin ja sitä kutsuttiin uudella nimellä Rix Malor, jonka saattoi kääntää puhekielessä ”pieneksi etuvartioksi”.

   Rix Malorin ritarikaarti piti yllä järjestystä, mikä ei sekavissa oloissa ollut helppoa. Uusi kaupan keskus oli houkutellut kauppakaravaaneja ympäri läntisiä valtakuntia ostamaan laivojen lastit. Heidän perässään oli tullut kirjava joukko palkkasotureita ja muita seikkailijoita tarjoamaan palveluksiaan karavaaneja omistaville kauppiaille.

   Kasvava väkimäärä oli puolestaan houkutellut puoleensa koko joukon erilaisia onnenonkijoita, huijareita, huoria, varkaita, krouvinpitäjiä, aseseppiä ja käsityöläisiä. Ihmispaljous oli ollut jo pitkään kasvussa ja nyt se oli räjähtänyt käsiin. Veisi ihmisiän ennen kuin kaikki löytäisivät paikkansa ja saavutettaisiin järjestys.

   Kaupparuhtinaiden neuvosta Dux Malor oli antanut kaupan kasvaa vapaasti. Ritarit pitivät yllä vain järjestystä. Itse kauppaa ohjasivat markkinat. Sääntöjä ja tulleja luotiin sitten, kun niitä tarvittiin. Tämä ei ollut ongelmatonta, mutta kaupparuhtinaat olivat vakuuttaneet sen olevan nopein tie kaikkien asianosaisten vaurastumiseen.

   Vankimman jalansijan uudessa kaupungissa oli ottanut Filiuksen rannoilta alkunsa saanut kauppakomppania Zelda. Sitä johti yksinvaltaisesti punanenäinen ja -tukkainen mies nimeltä John. Tämä nähtiin usein kaupungin krouveissa hyväntuulisena ja pienessä laitamyötäisessä. Pahat kielet epäilivät vahvasti hänen kykyään johtaa lonkeronsa kaikkialle työntänyttä kauppakomppaniaa.

   Zeldan tunnus oli punakiharainen miehen pää. Se oli Rix Malorissa maalattu tai kaiverrettu moneen varastoon, proomuun, talliin, siiloon, laivaan ja krouviin osoittamaan omistajuutta. Johnin myötä Rix Maloria oli jo pitkään kutsuttu myös nimellä Zelda. Rahvasta ei paljon kiinnostanut asian virallinen puoli. Zeldahan tämä kaupunki oli.

   Saattue nousi maihin laitureille. Heidän huomionsa kiinnittyi ensimmäisenä korkeisiin Luutorneihin. Niistä kolmella suurimmalla oli nimet ja ne sojottivat kauempana rannikolla pilviin saakka. Kukaan ei ollut kyennyt mittaamaan Luulinnakkeiden korkeutta. Lähistön lyhyemmät luutornit olivat nekin komea näky kohotessaan korkeuksiin. Tornit olivat piikkimäisiä kalliomuodostelmia, jotka olivat syntyneet ikivoimien nostaessa maanpiirit valtameristä.

   Izarojen kerrottiin käyttäneen kolmea suurinta tornia majakoinaan suunnistaessaan taivaiden halki ja merien yli muinaisajan koitossa. Luutornit olivat ainoa paikka maailmassa, jossa haukkapääskyt pesivät. Maailmankausien saatossa ne olivat värjäytyneet linnunulosteesta vanhan luun värisiksi ja saaneet siitä kutsumanimensä. Vihersaaren haukkatarhat sijaitsivat luutornien lähistöllä ja niissä koulutettiin läntisten valtakuntien haukkapuhujat.

   Ensi-ihastuksen jälkeen saattue päätti kokoontua jokilaitureille kahden päivän kuluttua, jolloin heitä tulisi noutamaan kuningashuoneen jokiproomu. Yleisestä ruuhkasta huolimatta Zeldaa pidettiin suhteellisen turvallisena paikkana valppaan ritarikaartin ansiosta. Krystalyn ja Rion sopivat vartioivansa Giaa, Johania ja Europaa vuorovedoin. Lisäksi Myron de Lycros ritareineen pysyisi huutomatkan päässä.

   Johan hermostui, mitä hän ei yleensä tehnyt. Vartioinnin kohde astui Alexin viereen ja kehotti ketä hyvänsä kokeilemaan, mitä tapahtuisi, jos tämä kävisi heidän kimppuunsa. Seurasi melkoinen määrä selittelyjä ja pahoitteluja. Lopulta Hronan muistutti Keskussaaresta. Europa oli onnistuttu kaappaamaan ovelalla juonella, vaikka angele-miehet olivat olleet vieressä. Samoin oli ollut käydä Gian suhteen Apiarissa. Se rauhoitti Johanin. Parempi yhdessä kuin yksin.

   Vaclar Dain saapui kauppakomppania Zeldan keskusvarastolle. Kaikki komppanian keskeiset asiat hoidettiin siellä. John makasi tapansa mukaan sängyllä ympäripäissään ja kuorsasi raskaasti. Vartioita ei näkynyt missään. Vaclar ei yllättynyt nähdessään salahuoneen oven retkottavan selällään. Huoneessa oleva nainen tutkiskeli kaikessa rauhassa komppanian kääröjä. Ne olivat olleet huolellisesti piilotettuina eri puolilla varastoa oleviin kätköihin.

   ”Hei äiti! Viitsisitkö pistää ne takaisin paikalleen, kun lopetat.”

   Imore oli vasta nyt huomaavinaan poikansa, vaikka oli ollut jo pitkään tietoinen tämän läsnäolosta.

   ”Tehän hankitte hyvin tällä touhulla. Sinussahan on kauppamiehen vikaa samoin kuin isissäsi. Kumman siemenestä nyt sitten kasvoitkaan.”

   ”Älä pelleile. Venenare on kuitenkin seurannut meitä. Kauppaa tekemällä ei sentään tarvitse tappaa.”

   ”Mikäs vika tappamisessa on? Maailman vanhimpia ammatteja. Verirahoilla sinutkin kasvatettiin.”

   Kohteliaisuuksien jälkeen poika ja äiti halasivat tavattuaan pitkästä aikaa. Imore oli vaikuttunut Vaclarin luomasta verkostosta, vaikka oli saanut siitä jo pitkään alaistensa raportteja.

   ”En käsittänytkään teidän olleen näin tehokkaita. Onko ritareista ollut hankaluuksia?”

   ”Ei. Uskovat vapaakauppaan Morfian tavoin. Chiron vaatii raportteja ja palveluksia.”

   Imore säpsähti legendaarisen vakoilupäällikön nimen kuultuaan.

   ”Oletteko nähneet kasvot?”

   ”Vain viittoja ja huppuja. Voi olla vaikka neuvosto.”

   Anon ilmestyi paikalle. Hänkään ei yllättynyt Imoren läsnäolosta. He olivat tienneet asiasta jo ennen kuin saattue oli saapunut Morfian rannikolle. Kaksikollakin oli tiedonantajansa. Imore oli kohtelias poikansa kumppanille.

   ”Oletko jo löytänyt tietoja vanhemmistasi? Meitä, joissa queterran veri virtaa, ei ole loputtomasti.”

   ”Ei mitään.”

   ”Olen varma, että arvoitus ratkeaa jonain päivänä. Onko assassiineilta tullut jo lopullinen sana?”

   ”He eivät ole enää perässämme. Päätimme silti pitää Johnin keulakuvana. Näin on helpompaa.”

   Imoren jätettyään Vaclar ja Anon suuntasivat läheisten sotalaitureiden suuntaan. Ne ulottuivat viikinkilaivoineen silmänkantamattomiin. Rakennustyöt olivat täydessä käynnissä, kun niitä muutettiin huomenlaivojen kokoluokkaan. Ritarikaarti piti asiattomat laitureilta kaukana, mutta jo niiden lähistöllä oli rauhallisempaa kuin ruuhkassa.

   Runosoturi Rion tuli tapaamaan kaksikkoa. Korukielen sijasta hän meni kerrankin suoraan asiaan.

   ”Te ette tulleet patsaalle. Miksi ette?”

   ”Me taistelimme Zeon rinnalla. Me haluamme muistaa hänet henkenä ja lihana. Me emme halua nähdä häntä kivenä. Se olisi…vähättelevää.”

   ”Tekö varustatte saattueen Arctica-laivan.”

   ”Tämä on ollut loukkaavaa. Kuningashuone haluaa meidän tekevän sen. Jopa Chiron lähetti viestin asiasta. Me olisimme tehneet sen muutenkin. Ilmaiseksi. Tarjoudumme myös lähtemään mukaan. Kykymme eivät ole vähäisiä.”

   ”Te olette hyödyksi yhteiselle asialle paremmin täällä kuin laivassa.”

   Rion kertoi miten. Vaclar ja Anon alkoivat hymyillä tietäväisesti.

   Imore ja Cantor olivat yrittäneet vältellä toisiaan matkan ajan, mutta siitä ei ollut tullut mitään. Jokin vastaan panematon voima näytti vetävän kaksikon yhteen ja liekki leimahti. Imorella oli tapana iskeä Cantorista kipinää aina tilaisuuden tullen. Tämä oli ottavinaan rauhallisesti, mutta kosti asian myöhemmin jollain ilkeällä tavalla. Saattueen johtajana Johan kysyi kerrankin Hronanilta neuvoa. Tietäjä kohautti olkapäitään.

   ”Queterra.”

   Sadonkorjuumarkkinat olivat täydessä käynnissä. Nousuveden yläpuolelle kohoavat laituripohjat ulottuivat melkein horisonttiin, jossa ne vihdoin loppuivat kuivalla maalla. Ne kaikki olivat täynnä markkinoita ja väkijoukkoa.

   Seppien alue oli kuivalla maalla. Pajat hohkasivat lämpöä ja sepät esittelivät tuotteitaan. Alex ihmetteli taitoa ja nopeutta, joilla hevosten jääkenkiä tehtiin. Ritareiden vaatimille täyspanssarin lukuisille osille oli monille aivan omat pajansa ja takojansa.

   Alex huomasi Johanin perheineen ihastelemassa lukuisia miekkapajoja. Moni aseseppä halusi nähdä Johanin miekan, joka oli selvästi tavanomaisesta poikkeava, mutta tämä kieltäytyi vetämästä sitä esiin.

   Alex olisi halunnut jäädä tutkimaan seppien työn jälkeä, mutta hän oli seuraamassa Cantoria. Luonteeltaan jääräpäisenä Alex ei halunnut luovuttaa. Hän halusi tietää enemmän salaperäisestä matkatoveristaan. He ohittivat köysimarkkinat, joita sylvadere hallitsi. Köydenpunonta oli metsäviikinkien vahvaa osaamisaluetta.

   Yllättäen tapahtui pahin mahdollinen: Cantor ja Imore kohtasivat. He itseasiassa törmäsivät toisiinsa ihmisvilinässä. Alex tajusi heti, että Imoren ja Cantoren kaltaiset eivät törmäilisi vahingossa. Toinen oli tehnyt sen tahallaan. Kaksikko lähti kohti viljasiiloja Alex perässään.

   Sadonkorjuun aikana siilot olivat täynnä. Niihin oli Vihersaaren viljan lisäksi tuotu myös laivalasteittain viljaa Morfian rannikolta. Muutama siilo oli vielä tyhjillään ja kaksikko suuntasi yhteen niistä. Alex hiipi täysin ymmällään perässä. Sisältä alkoi kuulua kummallisia ääniä. Ikään kuin kaksikko olisi juossut vaakatasossa pitkin seinää ja ärjynyt toisilleen kuin pimeän yön petoeläin.

   Alex tähyili viiden askeleen korkeudella olevaa ikkunaa. Hänen olisi pakko päästä kurkistamaan, tapettiinko siilossa jotakuta. Yllättäen suuri osa saattueesta pölähti paikalle. Alex tajusi, että muutkin olivat seuranneet kaksikkoa. Hronan otti komennon.

   ”Sinä et voi mennä sinne.”

   ”Entä tuo meteli. Mitä siellä tapahtuu?”

   ”He…tuota noin…parittelevat. Sitä ei pidä häiritä.”

   Saharilla oli puhuttavaa.

   ”Sehän ei häiritse ketään, jos vilkaisemme salaa. Huhujen mukaan queterra…”

   Ingrid tempaisi Saharia vatsaan.

   ”SIKA! Että edes mietit tuollaisia. Sinä vilkaiset itsesi nyt nukkumaan. Taitaa olla parempi, että muut miehet menevät myös. Me naiset jäämme tänne vartioimaan rakkauden rauhaa.”

   Ingrid mutisi Hronanille tämän kielenkäytöstä miesten lähtiessä. ”Parittelevat” tuntui olevan Ingridiä jotenkin loukkaava sana. Myös Gia ja Krystalyn katselivat miehiä tuomitsevasti, vaikka muut eivät olleet puhuneet mitään.

   Krystalyn tuli tikapuiden kanssa siilon takaa heti, kun miehet olivat kadonneet näköpiiristä. Gia ja Ingrid saivat pienen nahinan aikaan yrittäessään kiivetä ikkunaa kohti yhtä aikaa. Ärjynä siilon sisällä sen kuin yltyi. Katseltuaan sisälle vuorotellen naiset olivat järkyttyneitä.

   ”Miten ihmiset voivat tehdä tuollaista toisilleen?”

   ”Olin kuullut juttuja, mutta kuittasin ne nuotiopuheina.”

   ”Olen nähnyt tenderen parittelutanssin jäätiköllä taivastulien alla. Tuossa on sama sävel.”

   ”Ei ihme, että queterran suku sammuu.”

   ”Osa niistähän kuolee tuohon. Mieluummin olen valere.”

   Naiset pohtivat asiaa mielessään. Lopulta Gia puhui.

   ”Pitäisikö meidän kysyä huomenna Imoren vointia?”

   Kaikki pudistelivat päätään. Ingrid puhui viimeisen ajatuksen.

   ”Ollaan huomenna muina naisina. Katsotaan mitä tapahtuu.”

   Saattue kokoontui seuraavana päivänä jokilaitureille noustakseen kuninkaalliseen jokiproomuun. Laitureilla oli paljon Morfian puunkaivertajia myymässä taidokkaita töitään Dux Maloriin menijöille. Monet ostivat lapsilleen pieniä puusotureita, jotka esittivät Vihersaaren ritareita ja Pohjoismetsän viikinkejä. Ne oli tarkoitettu ylimpien kehien asukkaiden lapsille ja tekivät hyvin kauppaansa.

   Cantor ja Imore saapuivat eri aikaan ja eri suunnista. Muut naiset vaihtoivat katseita ja kohottelivat kulmakarvojaan. Jokainen heistä oli aikanaan joutunut kiihkeän yön jälkeen esittämään välinpitämätöntä, vaikka sisällä oli kuohunut. Miksi Imore olisi poikkeus?

   Yllättäen Hronan keräsi kaikkien vilpittömän huomion. Hän saapui paikalle päässään kummallinen suippo ja kartion muotoinen lakki, joka oli ilmeisesti valmistettu kovetetusta nahasta. Hronan antoi selityksen ennen kuin kukaan ehti kysyä.

   ”Satujen ja tarinoiden velhoilla on aina päässään tällainen. He ovat viisaita ja voimassaan väkeviä hahmoja, joten minä ajattelin…”

   Johan pärskähti tahtomattaan nauruun.

   ”Nytkö sinä luulet olevasi velho?”

   ”En tietenkään, mutta symbolisesti ajatellen…”

   Nauru on siitä ikävä tauti, että se tarttuu. Hronanin selitykset hukkuivat yleiseen naurunremakkaan. Jopa vakava Krystalyn nosti käden suunsa eteen peittääkseen hihityksen. Sahar lisäsi puuta tuleen.

   ”Minä näin eilen velhon. Sillä oli kolme pientä laatikkoa, joiden alla se piilotteli puupalloa. Väki sai lyödä kuparipalasta vetoa pallon oikeasta paikasta.”

   Naurun yltyessä Hronan survoi lakin vihaisesti viittansa alle piiloon. Sitä ei enää nähty hänen päässään.

 SEURAAVA LUKU KAHDEN VIIKON KULUTTUA.