LUKU 47

ENNEN ZEO

47 Pakolaiset kohtaavat

   Gere tuprautteli savujaan tasaiseen, mutta silti epäsäännölliseen tahtiinsa. Freken tasaiselle laelle oli taas kerääntynyt väkeä katselemaan kohti taivasta kohoavia savuhattaroita. Lapset näkivät niissä oman mielikuvituksensa tuottamia hahmoja. Usein kasveja tai eläimiä.

   Aikuisistakin oli hauska arvailla, kuinka nopeasti seuraava pilvi kohoaisi korkeuksiin. Osa löi vetoa siitä, montako pilveä kymmenessä kyyneleessä nähtäisiin.

   Virilen jättikaupunki oli kasvanut kahden tulivuoren väliseen laaksoon. Vuoret oli nimetty jumalajan tarun pääjumalan Odinin susien mukaan. Geren ja Freken sanottiin vartioivan itää aivan samoin kuin niiden kaimat Sisämeren suulla länttä.

   Laaksoa halkoi myös Enya-joki, joka sai alkunsa pohjoisen rämeiltä laskeakseen lopulta mereen. Laskukohtaan oli syntynyt Merisatama. Jokiproomut seilasivat sitä pitkin jatkuvana virtana edestakaisin. Ylävirtaan proomuja soutivat orjat ja väillä vetivät härät, kun se oli mahdollista. Proomujen kuljettamiseen myötävirtaan ei montaa miestä tarvittu.

   Horisonttia hallitsivat kuitenkin Odinin sudet. Freke näytti tasaiselta ja rauhalliselta, mutta oli kaikkea muuta. Se oli aikanaan purkautunut niin rajusti, että laavavirrat olivat pyyhkineet pois kaiken maan päällisen laaksosta. Suurin osa vuoresta oli räjähtänyt ilmaan ja kivisade oli jatkunut lähiympäristössä usean päivänkierron.

   Virilen laakson silloinen asutus oli ollut onneksi vähäistä, sillä kukaan ei ollut jäänyt henkiin. Yhä vieläkin Freken sisältä kuului uhkaavia järistyksen ääniä, mutta Virilen asukkaat olivat vain päättäneet olla pelkäämättä. Tulivuoren tasaantuneelle laelle ja rinteille oli kasvanut jo metsiä ja paikka vaikutti muutenkin enemmän ylänköjen metsältä kuin vaaralliselta tulivuorelta.

   Gere oli asia erikseen. Se ei ollut vielä räjähtänyt ja kaikki tiesivät senkin päivän olevan edessä. Geren ja Freken korkeutta oli mitattu ja vertailtu usein keskenään. Perimätiedon mukaan sisarukset olivat olleet alun perin yhtä korkeita.

   Agora Eonissa oli laskettu, millainen kivimäärä lentäisi ilmaan, jos Gere räjähtäisi samalla voimakkuudella kuin Freke. Tietäjät eivät olleet onnistuneet selittämään asiaa Komentajaliitolle. Lopulta abbedissa Erika oli suivaantunut pelkistä miehistä koostuvalle liitolle, joka ei ollut ollut kiinnostunut kuin mahdollisuudesta käyttää Gereä puolustuksekseen vihollista vastaan.

   Erika oli tehnyt hiekkaan kaksi kekoa pienen painanteen molemmin puolin. Sen jälkeen hän oli raahannut sangollisen kiviä paikalle ja kaatanut ne kekojen päälle. Erika oli osoittanut kivikasaa.

   ”Tässä laaksossa näyttää tuolta, jos Gere räjähtää.”

   Virilen kaupunki ei voinut, tai halunnut, lähteä pois, joten Gereenkin oli totuttu. Räjähtäköön kun räjähtäisi. Nyt oli jo tapana katsella, kun Gere päästeli päivittäin höyryjä ulos. Monikaan ei tiennyt, että vuoren uumenissa kierteli luolien verkosto.

   Sinne oli kätketty myös Veljeskunnan päämaja. Uutiset Filiuksesta olivat olleet jäätäviä. Rautakyy oli tapettu. Se oli vasta neljäs kerta Veljeskunnan pitkälle ulottuvassa historiassa. Kaiken lisäksi Rautakyyn pää oli hakattu irti ja jätetty näytille. Miten se oli ollut mahdollista Filiuksessa, joka tunnettiin vakaana ja rauhallisena asemapaikkana.

   Veljeskunnan kammio oli iso. Seiniä koristivat järjestön tähtiliekki-tunnukset. Keskellä kammiota oli pyöreä pöytä, jotta sen ääressä istuvat Veljeskunnan johtajat olisivat tasaveroisia toisiinsa nähden. Paikkoja oli kaksi kertaa kymmenen. Ne alkoivat täyttyä.

   Veljeskunnan johto koostui vakavailmeisistä miehistä ja naisista. Osa oli peittänyt kasvonsa liinalla. Muut arvioivat heidän olevan zapatoja, mutta varmuutta siitä ei ollut. Kenenkään yksittäisen ihmisen ei sallittu tietää liikaa muista. Veljeskunnan tavat olivat monin tavoin salaisuuksia täynnä. Yksi avokasvoisista miehistä aloitti keskustelun.

   ”Lähetti on viimein saapunut ja vahvistaa haukkapääskyn tuomat tiedot. Rautakyymme on tapettu ja pää oli asetettu näytille.”

   ”Tekijä?”

   ”Kutsutaan Zeoksi. Apuna kaksi luutnanttia. Anon ja Vaclar.”

   ”Vaclar?”

   ”Kyllä. Imoren poika, mutta Venenare ei ole sekaantunut asiaan.”

   ”Kääntyisimmekö silti assassiinien puoleen?”

   ”Se olisi parempi vaihtoehto. Äiti ei välttämättä tapata lastaan. Ei edes Imore.”

   ”Riittääkö muka kolme henkeä yhdestä kyystä?”

   ”Ei minun mielestäni. Tämä Zeo johtaa paikallista joukkoa, jota kutsutaan kaupunkisisseiksi. Suojelevat yhtä aluetta. Paikallisen kalatorin seutua.”

   ”Pikkutekijätkö tappoivat rautakyyn? Miten se on mahdollista?”

   ”Zeo on jotain…muuta. Tikarit tappoivat hänen äitinsä. Rautakyy oli kosto. Ja viesti meille.”

   ”Onko Zeolla läheisiä?”

   ”Vain Anon ja Vaclar.”

   ”Mennään voimalla. Tapetaan kaupunkisissit ja poltetaan maan tasalle se, mitä he suojelevat. Assassiinit ottakoon sen kolmikon kiinni. Katsokoon Zeo ennen kuolemaansa, kuinka hänen luutnanttinsa nyljetään.”

   ”Ripustetaan nahat seinälle. Täytetään se Zeo ja pistetään noiden joukkoon.”

   Puhunut huivikasvoinen mies viittasi kammion nurkkaan. Siellä oli joukko eläinten tavoin täytettyjä ihmisiä. He olivat olleet kapinallisten rämeheimojen keskuudesta koottu tapporyhmä, jolla oli ollut röyhkeyttä yrittää käydä Veljeskunnan johtajien kimppuun.

   ”Ei mennä asioiden edelle. Tiedätte, että osa assassiinien soluista vain tappaa, mutta ei suostu kiduttamaan. Minusta riittää, että työnnämme vuorostamme kolmikon päät seipäisiin. Isketään ne siihen kalatoriin, kunhan se on poltettu. Kerätään kaupunkisissien päistä keko seipäiden viereen. Minusta se on riittävä viesti ja palauttaa järjestyksen.”

   Ehdotus sai kannatusta. Pöydän ympäriltä kuului myöntävää mutinaa. Asia oli selvä. Enää piti valita uusi rautakyy Filiukseen.

 

                                                                                             ***

 

   Zeo seisoi mietteissään Merijärven rannasta kohoavan vuoren Katselutasanteella. Alhaalla Filiuksen slummit levisivät rantaa pitkin horisonttiin asti. Vastaranta tai keskustan ikilumpeet olivat liian kaukana erottuakseen selvästi. Kalatorin seutu oli näkyvissä samoin kuin kotirannan puoleiset lumpeet palatseineen. Myös Anon ja Vaclar olivat kiivenneet ylös silmäilläkseen tuttua näkymää.

   ”Luuletko jo tietäväsi, miten ne tulevat?”, Vaclar kysyi Zeolta.

   ”Voimalla, jolle emme enää pärjää. Nyt meidän pitää miettiä, kuinka pitkälle Veljeskunta kostonsa vie ja varautua pahimpaan. Viattomat eivät saa kuolla.”

   Zeo puhui ajatuksensa Vaclarille ja Anonille. Seuraavana päivänä päällikkö luutnantteineen keräsi kaupunkisissit kokoon ja jakoi tehtävät. He eivät tienneet, kauanko aikaa heillä olisi jäljellä.

   Veljeskunnan Virilen johto ei enää luottanut paikallisiin. Tikarit tulivat kaupungin ulkopuolelta. He saapuivat pieninä ryhminä ja kävivät muina miehinä tutustumassa Kalatorin seutuun. Se ei jäänyt kaupunkisissien viitoilta huomaamatta. Uusi Rautakyy muutti asemapaikkaa, mutta sissien viitat seurasivat. Huput toivat viestejä ja Zeo luutnantteineen pysyi ajan tasalla vihollisen liikkeistä ja lukumäärästä.

   Tikareita saapui liikaa. Veljeskunta ei selvästikään halunnut ottaa toista kertaa minkäänlaisia riskejä. Maine ei saanut saada enää kolausta. Moni kaupunkisisseistä olisi halunnut vetäytyä syvemmälle slummeihin, mutta Zeo oli tiukkana. Tikarit kostaisivat siviileille, ellei vihollisia löytyisi. Nyt piti seistä puheidensa takana hinnalla millä hyvänsä.

   Uusi Rautakyy ei aikonut toistaa edeltäjänsä virheitä. Tikarit piirittivät Kalatorin seudun. He eivät yrittäneetkään salata läsnäoloaan, vaan maleksivat avoimesti kadunkulmissa aseidensa kanssa niillä muka leikkien. He olivat selvästi kovemman luokan ammattilaisia kuin edeltäjänsä.

   Veljeskunnan tikareita oli enemmän kuin asukkaita piirittämällään alueella. Yksi viitoista laski kolme kertaa kymmenen kertaa kymmenen. Se oli viisi kertaa enemmän kuin kaupunkisissejä. Zeokin pelästyi. Miten yksi nuori mies voisi pärjätä viidelle isolle ammattitappelijalle? Veljeskunta oli päättänyt lähettää voimastaan niin selkeän viestin, että se ei heti unohtuisi.

   Zeo lähetti hupun viemään viestin piirittäjille. Hän antautuisi luutnantteineen, jos kaupunkisissit säästettäisiin. Hänelle palautettiin vain huppu. Sen sisällä oli viestinviejän irti hakattu pää. Zeo ei halunnut päättää jatkosta yksin. Hän teki asian kaupunkisisseilleen selväksi. He kuolisivat joka tapauksessa. Pakoon lähteminen voisi tapattaa siviilit. Hän itse jäisi taistelemaan, mutta jokaisen pitäisi tehdä oma päätöksensä. Sissit olivat syntyneet ja kasvaneet samassa paikassa. Kaikki kalatorilaiset tunsivat toisensa. Päätöstä ei tarvinnut edes harkita. Kaikki jäivät.

   Sen olisi pitänyt olla teurastus, mutta sitten maailman yleisin syy tuhosi Rautakyyn suunnitelman: Yhden miehen omahyväinen typeryys. Käsky oli ollut selvä. Ensin tapetaan sissit johtajineen. Sen jälkeen poltetaan tori ja isketään päät paikalleen. Hyökkäystä johtava päätikari päätti olla fiksu ja säästää vaivaa. Hän polttaisi koko tienoon ja napsisi sissit kiinni, kun nämä pakenisivat liekkejä. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja lisäksi hän säästäisi miestensä henkiä.

   Päätikari unohti täysin Rautakyyn varoitukset tulen käytöstä puuhökkeleiden keskellä ja määräsi isohkon alueen torin ympäriltä poltettavaksi. Sadetta ei ollut saatu päiväkausiin ja kaiken lisäksi puhalsi kohtalainen länsituuli. Palo lähti heti käsistä ja sai siivet. Syntyi yleinen kaaos ihmisten rynnätessä paniikissa pakoon kaikkiin ilmansuuntiin. Pienet palonalut saatiin yleensä sammutetuksi yhteisvoimin vesisankojen kulkiessa kädestä käteen. Nyt roihuja ei pysäyttäisi enää mikään. Filiuksen rantaslummit palaisivat maan tasalle ja kuolleiden luku olisi suunnaton.

   Zeo luutnantteineen räjähti toimintaan, kun ensimmäiset liekit syttyivät. Tätä hän oli eniten pelännyt. He toimivat, kuten olivat suunnitelleet. Filiuksen slummeja halkoivat vanhat viemäriuomat. Ne olivat suurimman osan vuodenkierrosta täysin kuivina ja kasvoivat rikkaruohoja. Vain rankkasateilla vuorilta valuvat tulvavedet täyttivät viemäriojat. Näin tulvat eivät huuhtoneet hökkeleitä Merijärveen.

   Kalatorin läheltä virtasi mereen vuorilta alkava joki, josta asukkaat saivat vetensä. Zeon sissit olivat kaivaneet uuden uoman, joka yhdistäisi joen myös viemäriojiin. Uoma oli tukittu sulkuportilla. Se hakattiin irti ja joen vesi pääsi vyörymään myös uudelle reitilleen.

   Irrotetun sulkuportin kohdalta joki oli kapea ja isojen mäntyjen reunustama. Ne oli hakattu valmiiksi melkein poikki. Nyt sissit kaatoivat puut joen tukkeeksi. Hetken vesi ryöppysi uudelle reitille täydellä voimallaan ennen kuin virta pakotti rungot syrjään.

   Veden kulku oli suunniteltu etukäteen. Viemärikanavia oli tukittu ja uusia kaivettu. Katujen hätääntynyt väki tuijotti näkyä uskomatta silmiään. Kuin ihmeen kaupalla jostain vyöryi kaksi tyhjästä ilmestynyttä jokea Kalatorin molemmin puolin jättäen liekit väliinsä.

   Se ei näyttänyt enää todelliselta paniikkiin joutuneiden ihmisten silmissä. Vettä seurasi kymmenittäin nuoria miehiä sankoineen. Myös panikoiva väki heräsi toimintaan. Sammutusketjuja muodostettiin ja puiset vesisangot kulkivat kädestä käteen. Kaupungilla oli vielä heiveröinen mahdollisuus.

   Liekit olivat hälyttäneet myös kaupparuhtinaat. Runosoturit olivat jo liikkeellä. He johtivat palkka-armeijan sotureita Kalatorille. Roihut olivat riehaantumassa uudestaan, mutta nyt sammutusvoimaa oli riittävästi. Palot saatiin hiljalleen tukahdutettua. Rautakyyn tikarit olivat häipyneet vähin äänin jo silloin, kun oli käynyt selväksi, että tuli ei pysyisi hallinnassa.

   Kaupparuhtinaat olivat raivoissaan. Ei varmasti ollut Morfian asia käydä sotaan Veljeskuntaa vastaan, mutta nyt oli melkein poltettu kaupunki. Se ei sentään käynyt päinsä. Sovittiin salaisista neuvotteluista Rautakyyn kanssa. Niitä odotellessa kukaan ei tekisi mitään.

   Samaan aikaan kaikki kuulivat suurimman uutisen. Se tavoitti kaupparuhtinaat. Se tavoitti rantojen asukkaat. Se tavoitti Morfian. Se tavoitti kaikki: se oli ollut nuori Zeo, joka oli pelastanut kaupungin.

   Zeo haluttiin palkita. Zeosta haluttiin tehdä kaupparuhtinas, vaikka hän ei ollut edes fragiere. Zeosta haluttiin tehdä ties mitä. Ensimmäiset Zeo-laulut alkoivat kiiriä iltanuotioilla. Oli tosin yksi ongelma. Zeo luutnantteineen oli kadonnut, eikä kukaan tuntunut tietävän minne.

   Yleisen hälyn ollessa vielä pahimmillaan nuori runosoturi Wolfred oli tullut Zeon ja luutnanttien luo.

   ”Tulkaa mukaan. Minun on käsketty viedä teidät Tammilehtoon. Zeon on aika saada pan-säkeensä.”

   Liekit olivat olleet jo tukahtumassa, joten kolmikko ei ollut keksinyt mitään syytä olla lähtemättä. He vaelsivat mitään puhumatta Ikimetsän läpi.

 

                                                                                            ***

 

   Uusi Rautakyy oli pitkä ja hoikka mies. Hän toi tapaamiseen mukaansa sidotun ja rimpuilevan päätikarinsa. Kaupparuhtinas kohotti kysyvästi kulmakarvojaan.

   ”Tämä ei totellut ja sytytti palot.”

   Rautakyy veti mieheltä kurkun auki ja heitti tämän ruhtinaan jalkoihin.

   ”Riittääkö?”

   ”Ei. Tarvitsen takeet Zeon ja hänen miestensä koskemattomuudesta. He ovat nyt sankareita.”

   ”Ei. Zeo tappoi Rautakyyn. Hänen on maksettava.”

   Se aloitti neuvottelut ja tinkimisen, mikä oli ollut kaupparuhtinaan tavoite alun alkaenkin. Hän kun tiesi olevansa kaupankäynnin mestari. Sopuhinnan löytäminen kesti pitkään. Se ei ollut ihme, koska kyse oli verestä. He pääsivät sopuun, joka maksoi ruhtinaille ison kasan kultaa, mutta oli tyhjää parempi.

   Kaupunkisissit jätettäisiin rauhaan ja Rautakyy jatkaisi toimintaansa entiseen tapaan. Zeon, Vaclarin ja Anonin tilanne oli ongelmallisempi. Heistä oli jo maksettu veriraha assassiineille. Se peruttaisiin Vaclarin ja Anonin osalta, mutta kukaan ei voisi antaa takeita siitä, että se tapahtuisi ajoissa.

   Zeo oli ongelma. Hän ei voisi jäädä henkiin. Ei millään. Hänen jokainen hengenvetonsa loukkasi syvästi Veljeskuntaa.

   Laihaksi kompromissiksi jäi se, että Veljeskunta ei lähettäisi enää uutta uhkaa Zeon perään. Tämä voisi yrittää pakoon ja elää kenties rauhassa jossain muualla poissa silmistä. Molemmat tiesivät aivan hyvin, että assassiinit saisivat Zeon lopulta.

   Kaupparuhtinas tuumi, että pienikin mahdollisuus oli silti parempi kuin ei mitään mahdollisuutta. Hän ajatteli myös kyynisesti rantojen rahvasta. Ehkä oli parempi, että heidän sankarinsa katoaisi auringonlaskuun kuin se, että hänet tapettaisiin näyttävästi heidän silmiensä edessä. Näin laulut kajahtaisivat komeampina ja kuuluisivat pidempään.

 

                                                                                     ***

 

   Wolfred huusi tervehdyksen heidän tultuaan perille Tammilehtoon. Yleensä vain yksi maakellarin ovi rämähti auki ja lyriikkaoraakkeli tuli hakemaan soturikokelaan kuulemaan kohtalonsa. Nyt ne kaikki lensivät auki ja kymmenittäin pieniä ja lihavia miehiä kapusi kellareistaan ylös maan pinnalle. He olivat kaikki alasti ja suurin osa ympärijuovuksissa. Oraakkelit hoipertelivat pelästyneitä matkaajia kohden piirittäen heidät.

   Yksi oraakkeleista tarttui Zeoon ja viittoili kellariinsa päin. Toinenkin tarttui häneen ja alkoi huutaa jotain käsittämättömällä kielellä. Pian Zeosta kilpailleet oraakkelit alkoivat huutaa toisilleen. Sitten he alkoivat painia ja kaatuivat maahan kieriskellen toistensa kimpussa.

   Kiista levisi salaman nopeudella. Kyyneleen kuluttua koko metsä näytti olevan täynnä öriseviä pienmiehiä painimassa keskenään. Zeo luutnantteineen tuijotti kysyvästi Wolfredia. Tämä levitti kätensä, eikä kyennyt puhumaan mitään.

   Yllättäen puiden seasta harppoi pitkä mustaan nahkaan pukeutunut nainen. Hän alkoi huutaa oudolla kielellä käskevään sävyyn. Painiminen loppui siihen paikkaan ja oraakkelit alkoivat vetäytyä pää kyyryssä takaisin kellareihinsa. Naisella oli pitkät korpinmustat hiukset. Hän käänsi vihreiden silmiensä pistävän katseen suoraan Zeoon ja ojensi kätensä. Hetkeäkään epäröimättä Zeo tarttui siihen ja kaksikko katosi takaisin puiden sekaan.

   ”Maaäiti!”, Wolfred henkäisi kauhistuneena.

   Wolfred selitti asian iltanuotiolla hämmentyneille Vaclarille ja Anonille. Kukaan ei tiennyt, mistä lyriikkaoraakkelit tulivat. Legendan mukaan he olivat Maaäidin lapsia, jotka kantoivat mukanaan häneltä perimäänsä viisautta. Todennäköisempi selitys oli, että köyhimmistä köyhimmät kantoivat hylkäämänsä lapset Maaäitien kasvatettaviksi, jotta he saisivat vaurautta edes jonkinlaisen elämään.

   Maaäidin legenda oli elänyt pitkään. Runosoturit olivat aikanaan pyytäneet kaupparuhtinailta apua asian selvittämiseksi. Nämä olivat välittäneet pyynnön Agora Eoniin sopivaksi katsomansa kultamäärän kera. Luostari oli lähettänyt kaksi nuorta tietäjää selvittämään asiaa.

   Valitettavasti nuoret Hronan ja Kyril eivät olleet innostuneet tehtävästään. He kiukuttelivat toisilleen ja kaikille, joita sattuivat tapaamaan. Maaäidit eivät kiinnostaneet heitä vähääkään ja he kirosivat sitä tolloa, joka oli saanut ruhtinaat lähettämään moisen selvityspyynnön luostariin.

   ”Oliko se toinen sama mestaritietäjä, jonka Zeo hiljattain pelasti?”, Anon kysyi.

   ”Oli, mutta mitään mestaritietäjiä ei ole olemassakaan. Tällä Hronanilla oli taipumusta melkoiseen itsensä korostamiseen. Lisäksi hän oli kumppaninsa kanssa koko ajan eri mieltä kaikesta.”

   Parivaljakko oli heti tultuaan jumiintunut majatalonsa krouviin kittaamaan simaa ja marisemaan palvelun puutetta. Tyhjennettyään kolpakkoja muutaman päivän he olivat tulleet siihen tulokseen, että koko legenda oli hölynpölyä. Heidän mielestään sillä ei ollut merkitystä, mistä oraakkelit tulivat. Epäilemättä oli köyhiä naisia, jotka myivät lapsiaan, mutta entäs sitten.

   Sitä paitsi ihmisillä oli taipumus simapäiten kuvitella milloin mitäkin. Jos runosoturit halusivat pyhittää elämänsä tämän porukan säkeille, niin siitä sitten vaan. Ketäpä se haittaisi? Kumpikaan Agora Eonin tutkijoista ei ollut vaivautunut käymään Tammilehdossa.

   Nokkiinsa ottaneet runosoturit olivat marssittaneet tietäjien pakeille koko joukon luotettavan oloisia todistajia, jotka olivat nähneet pitkän mustatukkaisen naisen vaeltavan Ikimetsässä. Se oli saanut tietäjät vihdoin mietteliäiksi. He olivat tulleet lekaan siirryttyään siihen tulokseen, että ainoa mahdollisuus oli Aeruga Rostovin perintö.

   Muinaiskansojen elementtikaupungeista Aeruga Rostov oli ollut salaperäisin. Siellä elämänkeittäjät olivat yrittäneet ottaa ikivoimien paikan ja luoda itse uutta elämää. Se ei ollut onnistunut, mutta he olivat onnistuneet pidentämään jo olemassa olevaa elämää. Ensimmäisenä omaansa.

   Agora Eoniinkin oli kantautunut silminnäkijätodistuksia näistä liian pitkään eläneistä. Sen tarkempaa tietoa heistä ei ollut. Asiaa ympäröi sama salaisuuksien verho kuin muutakin Aeruga Rostovin perintöä. Todennäköisin selitys olivat Aeruga Rostovin kultit, joita tunnettiin kaksi: elämänkeittäjät ja maaäidit.

   Arvon tietäjien tiedossa ei ollut ollut, mitä tekemistä kulteilla oli kellareissa juopottelevien ja saunovien pienmiesten kanssa. Sen julistettuaan Hronan ja Kyril olivat katsoneet tehtävänsä suoritetuksi ja päättäneet palata takaisin luostariin.

   Kolmikko paneutui mietteissään nukkumaan. Aamulla Zeo oli ilmestynyt paikalle. Hän oli mietteliään ja ahdistuneen näköinen. Nuori sankari ei silti suostunut puhumaan sanaakaan tapahtuneesta edes läheisimmille ystävilleen.

   Samalle aamunuotiolle saapui Filiuksesta puoli tusinaa runosoturia. He kertoivat, mitä kaupparuhtinaat ja Veljeskunta olivat saaneet sovituksi. Vaihtoehtoja ei käytännössä ollut montaa. Via Aranean satamalaitureille Aranean suulle oli vauhdilla kohoamassa uusi kauppakaupunki. Entiset rahtilaiturit eivät enää riittäneet kattamaan huomenlaivojen kasvattamaa kauppamerenkulkua.

   Se olisi sankarikolmikolle hyvä paikka jatkaa salassa matkaansa mihin hyvänsä. Nousevan kaupungin yleisessä kaaoksessa he saattaisivat onnistua pääsemään riittävän pitkäksi aikaa pakoon assassiineilta, jotta tappokäskyn peruutus ehtisi perille.

   Kaikki tiesivät sen, vaikka eivät puhuneet asiaa ääneen. Zeolla toivoa ei ollut. Assassiinien solut löytäisivät hänet ennen pitkää mistä tahansa. Zeo oli alistuneen ja surullisen näköinen.

   ”Minä tiedän, minne lopulta menen. Kohtaloni säkeet on lausuttu.”

   Runosoturit saattoivat kolmikon mantereen rannalle. Matka kesti runosoturien tuomilla ratsuillakin monta päivää, mutta sen aikana ei juurikaan puhuttu. Kaikki oli jo sanottu. Zeo oli synkkä ja sisään päin kääntynyt. Muu seurue lopetti muutamassa päivässä yritykset piristää ystäväänsä. Zeo teki selväksi, että se oli turhaa.

   Myös Morfian rannikolla oli herätty muuttuvaan maailmaan. Kanaalin ylityspaikan vanhat laiturit ja perinteisten viikinkilaivojen suojat olivat käyneet riittämättömiksi. Uutta ja isompaa oli tulossa tilalle. Koko alue oli rakennustöiden alla.

   Orjista ei ollut väliä, mutta raskasta työtä tekevä rahvas tarvitsi ruokaa ja huveja. Työtä johtava vauraampi väki lisäksi ties mitä palveluja. Paikalla ollut kylä oli hyvää vauhtia muuttumassa pieneksi kaupungiksi.

   Runosoturit eivät halunneet tietää, minne kolmikko jatkaisi matkaansa. Vastapäätä Kanaalia olisivat via Aranean satamalaiturit, joiden paikalla rakennustyöt olisivat vielä suuremmat. Sieltä eteenpäin heidän määrän päänsä oli hyvä pysyä saattajiltakin salassa. Loppu olisi heidän itsensä asia. Wolfred jäi viimeiseksi.

   ”Me runosoturit sanomme joskus jäähyväisiksi, että tuottakaa kunniaa sille perinnölle, jota kannatte. Minun ei tarvitse. Filius ei unohda teitä koskaan. Toivotaan, että polkumme jonkun ihmeen kautta vielä joskus risteävät. Sinä, pan Zeo Yang, säilyt runosotureiden perinnössä ikuisesti.”

   Siinä se sanottiin ensi kertaa ääneen. Pan Zeo Yang. Runosoturit olivat myöntäneet Zeolle pan-arvon, vaikka hän oli vasta äskettäin saanut säkeensä. Hänelle oli myös myönnetty yksi harvinaisimmista lisänimistä, Yang. Se tarkoitti vastustamatonta voimaa, tuhoavaa iskua tai räjähtävää leimahdusta.

   Kanaalin ylitys ei kestänyt kauaa. Laivaliikenne oli vilkasta. Via Aranean satamalaitureiden tienoo oli vielä suuremman myllerryksen kourissa kuin sisarensa Kanaalin toisella puolella. Laiturikylä oli jo pienen kaupungin kokoinen, eikä kasvun hidastumisesta näkynyt merkkiäkään.

   Dux Malor oli julistanut alueen vapaakaupungiksi, jonne kaikilla oli avoin pääsy. Kuningas sotaherttuoineen uskoi kaupan kukoistavan parhaiten ilman turhia esteitä.

   Dux Malor toki ylläpiti järjestystä vielä nimeämättömässä kaupungissa. Kaikki vapaus loppui kuin seinään Aranean yläjuoksulle lähdettäessä. Sotaherttuoiden vartiokasarmit reunustivat jokea ja partioveneet täyttivät sen. Kaikki kulkijat joutuivat tarkastukseen. Jopa omat säännöllisesti liikennöivät jokiproomut tarkastettiin joka kerran niiden lipuessa ohi. Kaikessa näkyi Dux Malorin nimeltään kuuluisan, mutta muuten salaperäisen, vakoojajohtaja Chironin varjo.

   Yhden Luutornin hahmo tavoitteli taivasta etelässä. Se näytti olevan lähellä, mutta sijaitsi kuitenkin melko kaukana. Ikiaikaiset Luutornit, joita kutsuttiin myös Luulinnakkeiksi; olivat toimineet izarojen merkkitorneina, mutta olivat paljon niitäkin vanhempia. Ennen kaikkea luutornit tunnettiin haukkapääskyjen pesäpaikkoina. Ne eivät pesineet missään muualla maailmassa ja kiertelivät tornejaan tauotta.

   Kolmikko kierteli vauhdilla kasvavan kaupungin tungosta. Normaalisti se olisi ollut kiehtova kokemus. Suutarit, sepät, ompelijat ja uusissa kievareissa tarjoilijat suorastaan rukoilivat ohikulkijoita asiakkaikseen. Hyvä ensivaikutelma kun saattaisi taata vakituisen asiakkuuden.

   Pysyvien kauppapaikkojen ja markkinoiden hakiessa vielä muotoaan, kulkukauppiaat kojuineen ja kärryineen olivat täyttäneet kaiken käytössä olevan tilan. Tarjoukset olivat hyviä, joten kaikki kynnelle kykenevät ravasivat niiden perässä eri puolilla kaupunkia. Oman lukunsa muodostivat erinäiset viihdepalvelut. Uhkapelien pyörittäjät saivat asiakkaita, olivat sitten rehellisiä tai umpikieroja.

   Apteekeiksi itseään kutsuvat kärryntyöntäjät tarjosivat yrteillään ja jauhepurkeillaan parannusta mihin tahansa tunnettuun vaivan ja pariin sellaiseenkin, joita maailma ei ihan vielä tuntenut. Moinen ruuhka oli taskuvarkaiden paratiisi, joten väki oppi nopeasti säilyttämään kukkaroitaan paidan alla roikkumassa kaulasta.

   Dux Malorin ritarikaarti teki parhaansa pitääkseen järjestystä yllä yleisessä kaaoksessa, mutta joutui tyytymään vain isoimpien rähinöiden rauhoittamiseen. Pienemmän pahan tekijät saivat rellestää koko lailla rauhassa ja tiesivät sen itsekin varsin hyvin.

   Paikalle mantereelta paenneet kolme nuorta miestä olivat jättäneet jäähyväiset jo monta kertaa, mutta pitkittivät lopullista eroa. He kiertelivät yleisessä vilinässä ja yrittivät keksiä puheenaiheita, jotka veisivät ajatukset pois väistämättömästä.

   Ihmisruuhkassa oli poikkeuksellisen paljon omia sulojaan kaupittelevia neitoja. Vaclar oli vanha tekijä. Hän oli käynyt urakalla läpi Kalatorin seudun huoria ja Anon oli yrittänyt parhaansa mukaan ottaa hänestä esimerkkiä. He kaikki tiesivät Zeon poikuuden olevan vielä tallella.

   ”Nyt on tilaisuutesi. Ehkä viimeinen. Mikä maksaa? Kaipaatko seuraa urotekoosi? Tulenko mukaan?”, Vaclar yllytti.

   Zeo ei suostunut. Hän ei itsekään tiennyt miksi ei. Zelda oli opettanut paljon miehen kunniasta, tunteiden tärkeydestä ja oikean rakkauden odotuksesta. Anon ei näyttänyt opetuksista piittaavan ja Zeostakin ne nykyään tuntuivat lapsellisilta. Maksettu hurmio ei vain tuntunut oikealta.

   Lopulta tekosyyt loppuivat. Kierrokset oli kierretty. Viimeiset maljat oli tyhjennetty vaikka kuinka monta kertaa. Puheet oli puhuttu. Jokainen päivä oli edellistä vaarallisempi. Ainakin Zeon olisi pakko lähteä omille teilleen. Jos he eivät tietäisi toisistaan, Zeon olinpaikkaa ei voisi kiduttaa kahdesta muusta ulos.

   Zeo maksoi proomukyydin Dux Maloriin ja jätti ystävänsä laiturille. He eivät heiluttaneet. He eivät itkeneet. Heidän silmänsä eivät kostuneet, mutta heidän sisimpänsä pakahtui. Anon ja Vaclar katselivat, kuinka proomu katosi Zeo kannellaan joen mutkan taakse. Kolme kumppania oli pärjännyt hyvin millä mittapuulla hyvänsä, mutta nyt se oli ohi. Vaclar ja Anon jäivät kahden.

   Kaksikko istui krouvin terassilla simakolpakot edessään. Heidän pitäisi päättää seuraavasta siirrostaan. Assassiiniit tai kyyt eivät saisi löytää heitä ennen kuin sana sopimuksesta olisi levinnyt.

   Vaclar seurasi kadulla toikkaroivaa juoppoa. Tällä oli huomattavan punaiset käkkärät hiukset. Lisäksi hänen muhkurainen ja iso nenänsä melkein loisti punaisena ylenpalttisesta siman ja lekan kittaamisesta. Monet vastaantulijat kääntyivät katsomaan miestä ja nauroivat. Vaclar hieroi leukaansa.

   ”Minä taidan tietää, mitä teemme. Jäädään tänne. Minulla on muutama ajatus.”

   Monta kuunkiertoa jäähyväisten jälkeen Zeo katseli huomenlaivan kannelta Rex Arctican hyistä maisemaa. Hän ei tiennyt pitäisikö tuntea itsensä onnekkaaksi, koska oli vielä hengissä vai pelokkaaksi, koska oli jatkuvassa vaarassa. Hän päätti yrittää olla ajattelematta koko asiaa. Hän oli pan arvon saanut runosoturi. Hän ottaisi vastaan sen, minkä kohtalo eteen toisi.

   Dux Malorin viimeisin oma versio huomenlaivoista oli ankkurissa Rex Arctican Jäävuonon tuntumassa. Ankkuripaikka oli valittu huolella vuoristoisesta poukamasta, jotta alus ei olisi liian selvästi näkyvillä. Vihersaaren sotaherttuat olivat kehitelleet omaa huomenlaivaansa jo pitkään, sillä he tiesivät niiden ratkaisevan meriherruuden.

   Uusin alus, Sapphire, oli nimetty vanhan kuningattaren mukaan. Se oli lähtenyt matkaan tiedustellakseen Rex Arcrtican rannikkoa sieltä kantautuvien uhkaavien huhujen takia. Sen jälkeen yritettäisiin purjehtia Erik Merenkävijän tarinoista kuultua reittiä kauas länteen, josta saattoi löytyä kokonainen uusi maanpiiri. Samaan aikaan laivanrakentajien oli määrä kehittää viimeiset parannukset alukseen ennen kuin niitä rakennettaisiin laivastollinen.

   Sotaherttuat olivat vaatineet otettavaksi mukaan myös hevosen, jotta saataisiin päivitettyä tietoa niiden kuljettamisesta pitkällä merimatkalla. Hevosten laivauksesta saadut kokemukset olivat olleet karmaisevia. Eläimet pelkäsivät liikaa.

   Maalla Dux Malorin sotavoima nojasi ritareihin ja näiden hevosiin. Malorin mannerjoukkojen vähäinen määrä hevosia Morfiassa oli pääosin kasvatettu siellä. Viikinkilaivoilla ei hevosia juurikaan siirretty, mutta nyt uudet huomenlaivat kuljettivat koko ajan lisää sotahevosia Vihersaarelta mantereelle. Oli todennäköisintä, että maraudere kohdattaisiin siellä ja varustelussa jäätäisiin nykytahdilla jälkeen.

   Tulevaisuudessa huomenlaivoilla voitaisiin valloittaa maailma, joten strategiassa piti ottaa huomioon yhtä lailla kaukaisen tulevaisuuden tarpeet kuin jo taivaanrannassa häämöttävä sodan uhka. itse kuningashuoneelta oli tullut määräys, jossa korostettiin tehtävän tärkeyttä.

   Sen takia kapteeni Barclay de Finbar oli pitänyt omituisena suositusta ottaa tämä nuori Zeo mukaan matkalle. Ilmeisesti näillä mantereen höpsähtäneillä runosotureilla oli suhteita jopa kuninkaallisiin asti. Nuoresta miehestä tuskin olisi muuta kuin vaivaa.

   Pan Zeo Yang ei löytänyt mielenrauhaa. Hän tunsi kylmän merituulen kasvoillaan. Hän tiesi olevansa maailman ainoassa paikassa, josta assassiinit eivät ehkä saisi häntä käsiinsä. Zeo ei pelännyt, mutta koki olevansa liian nuori kuolemaan.

   Hänen ainoa toivonsa oli ollut lähteä. Ehkä hän löytäisi paikan, jonne asettua. Zeo tiesi itsekin, että niin tuskin kävisi. Hän ilmoittautui vapaahehtoiseksi tiedustelijaksi rannalle.

   Kolmen soturin partio rantautui veneellä hämärän laskiessa. Heidän oli tarkoitus marssia pimeydessä kohti Zanaaqin valoja. Iltanuotiot palaisivat vielä pitkään. Lopusta päätettäisiin perillä. Ehkä yritettäisiin päästä hankien suojassa kaupunkiin asti. Ehkä ei.

   He tenivät pimeässä kahlaten lumessa. Ei kestänyt kauaa ennen kuin he kuulivat ensimmäisen kirkaisun. Se pelästytti. Pian kirkaisuja kuului lisää. Jotain viuhahti ohi. He pysähtyivät. Jotain tuli uudestaan. Yhden tiedustelijan kurkku leikkaantui auki. Zeo toimi vaistomaisesti ja sukelsi hankeen. Se pelasti hänen henkensä.

   Taistelulepakot raatelivat tiedustelijat hengiltä muutamissa kymmenissä silmänräpäyksissä. Zeo kaivautui hankeen ja oli liikkumatta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä tapahtui. Lepakot eivät aistineet häntä. Yötaivaan soturit eivät välittäneet sivullisista uhreista. Koirat johtivat heitä kohti valokuningatarta.

   Zeo tajusi heidän tulleen jollain tavoin havaituksi pystyasennossa. Hän konttasi ja ryömi lumessa takaisin kohti venettä. Se oli jätetty valmiiksi veteen työnnettäväksi. Runosoturi sysäsi sen liikkeelle hypäten itse mukaan. Rähmällään pohjalla hän pohti kuumeisesti tulisiko havaituksi ja raadelluksi, jos istuisi tuhdolle soutamaan.

   Pimeydessä välähti. Tuli paloi. Zeo katsoi ällistyneenä alastonta naista, joka hyppäsi jääkylmään mereen. Hän alkoi soutaa. Se oli tietoinen riski. Kaikkien lähistöllä olevien täytyi tuijottaa naista, ei pimeää merta. Zeo kiskoi airoja tähystäen samalla meren pintaa hiipuvien liekkien valossa. Naisen pää ilmestyi näkyviin. Tarpeeksi lähellä! Zeo pääsi yhdellä voimakkaalla vedolla viereen. Runosoturi kumartui laidan yli ja kiskaisi naisen kainaloista veneeseen.

   Hytisevä alaston nainen rimpuili, kun Zeo painoi hänet väkisin veneen pohjalle.

   ”Älä nouse! Pimeässä lentää jotain tappavaa.”

   Crystal lopetti rimpuilun ja kääntyi Zeoon päin tämän höllennettyä otteensa.

   ”Lepakot eivät lennä veden päälle. Ne eivät saa suuntaa. Sinä et ole tendere. Mikä sinä olet?”

   Murre oli omituinen, mutta puhe ymmärrettävää. Zeo otti turkisviittansa pois päältään ja kietoi sen naisen ympärille.

   ”Zeo.”

   Liekit sammuivat. Tähdet jäivät pilviverhon taakse. Tuli täysin pimeää. Nainen alkoi täristä kuin horkassa lausuessaan nimensä.

   ”Crystal.”

   Zeo repi raivolla vaatteitaan pois. Crystal saattaisi selvitä, jos hän lämmittäisi tätä omalla lihallaan ja kietoisi kaikki vaatteensa heidän molempien ympärille. He keinuivat pimeässä toisiinsa kietoutuneena. Mitään muuta ei ollut missään. Oli vain he. Kaksi ihmistä pimeässä.

   Se, mitä tapahtui, on määrätty tapahtuvaksi ihmisen historiassa aivan alusta asti. Se on maailman vanhin tarina. Se on mies ja nainen. Se oli Zeolle ensimmäinen kerta. Se oli Crystalille ensimmäinen kerta oikealla tavalla ja loppuun asti. Liha vei heidät sykkeeseensä ja veti heidän henkensä yhteen tavalla, jolla sen kuuluisi tapahtua. Ihmisen tarinassa se ei vain aina toteudu niin kuin pitäisi. Nyt kaikki oli kohdallaan. Se oli alku.

   He menettivät ajan ja paikan tajunsa. Tultuaan järkiinsä he ymmärsivät olevansa keskellä pimeää merta. Kohta heitä alkaisi taas palella, eikä heillä ollut aavistustakaan siitä, missä päin maa oli. Zeo antoi katseensa kiertää ympäri pimeyttä ja kehotti Crystalia tekemään samoin.

   Se tuntui epätoivoiselta. Se tuntui turhalta, mutta se kannatti. Ennen pitkää Zeo huomasi kaukana pienen valonpilkahduksen. Hän kaivoi veneen pohjalta jousen ja tervapäisiä tulinuolia. Hän iski tuluksilla kipinän. Tulinuoli halkoi pimeyttä ja pian kaksikko sai samanlaisen vastauksen. Nyt Zeolla oli suunta ja hän alkoi soutaa.

   Se oli meritiedustelun vanha temppu. Laivasta ammuttiin pimeyteen nuoli aina parinkymmenen kyyneleen välein. Kun vastaus oli saatu, väli tihennettiin pariin kyyneleeseen ja pimeässä eksyneet saivat suunnan kotiin.

   Zeon ja Crystalin paluu hämmensi. Kolme miestä oli lähtenyt tiedonkeruuseen, mutta vain yksi palasi ja hän toi mukanaan naisen. Zeo ei itsekään tajunnut, mitä oli tullut tehneeksi. Hän ei tuonut mukanaan havaintotietoja Zanaaqin kaupungista. Hän toi mukanaan uuden vihollisen, tenderen, vahvuuden, salaiset hyökkäyssuunnitelmat ja itseasiassa koko sotastrategian!

SEURAAVA LUKU KAHDEN VIIKON KULUTTUA.