LUKU 46

 NYT IMORE

46 Poika, veteraani ja vuosisadan pääsky

   Historiallinen peli järjestettiin kaupungin laidalla kahden pienen kukkulan välisessä notkelmassa. Sinne oli tasoitettu usein käytettykorikallokenttä. Kukkulat täyttyivät jo auringonnoususta alkaen uteliaasta rahvaasta. Keskipäivällä koko lähiseutu oli jo ruuhkaantunut.

   Kaupparuhtinaat ja muu arvoväki saivat rinteeseen asetellut tuolit istumapaikoikseen. Oli ollut paljon puhetta, että tuolien sijasta paikalle pitäisi rakentaa pysyvät penkit ja katokset. Korikallo-ottelut tuskin aivan heti loppuisivat, mutta se oli jäänyt vielä tekemättä.

   Pikkupojan nimi oli Rand. Hän oli pelistä niin tohkeissaan, ettei ollut saanut nukutuksi koko yönä. Rand oli orpo ja asui hyyryläisenä eräässä rannikkoslummien suurperheistä. Onni ei ollut ollut Randille muutenkaan suosiollinen. Hän oli syntynyt kampurajalkaisena ja laahasi vasenta jalkaansa. Tulevaisuudella ei näyttänyt olevan mitään hyvää tarjottavaa.

   Rand tiesi itsekin, että rampana hän ei kelvannut moneenkaan tehtävään. Se ei estänyt häntä olemasta intohimoinen korikallon ystävä. Pelaamisesta haaveilun hän oli lopettanut heti ymmärrettyään, ettei jalka voisi parantua. Randilla oli silti haave, josta hän ei halunnut luopua.

   Rand halusi olla korikallo-otteluiden viivan vetäjä. Se oli tärkeä tehtävä, sillä pitkissä peleissä tehtyjen korien määrä usein unohtui kamppailun kiihkeydessä. Tuomareita korikallossa ei ollut sen enempää kuin sääntöjäkään. Hyvä pelitapa ratkaisi kaiken ja siitä vallitsi enimmäkseen yksimielisyys, vaikka kiistoiltakaan ei tietenkään vältytty.

   Rand oli notkunut viivanvetopaikalla auringonnoususta lähtien odottelemassa. Vihdoin Yksikäsi-Kartz saapui paikalle ja oli selvästi huvittunut huomatessaan Randin. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun poika luuhasi paikalla ennen ottelun alkua.

   Yksikäsi-Kartz oli menettänyt toisen kätensä taistelussa Pohjoismetsässä marauderin ryöstöjoukkoa vastaan. Hän oli ollut suojaamassa kauppakaravaania, joka oli ollut poikkeuksellisen tärkeä sen lähettäneelle kaupparuhtinaalle. Oli ollut paljolti Kartzin urhean taistelun ansiota, että karavaani oli säästynyt.

   Kiitollinen ruhtinas oli järjestänyt uskollisele taistelijalleen sievoisen palkkion ja kirjoittamattoman oikeuden toimia viivanvetäjänä tärkeissä otteluissa. Yksikäsi tunnettiin myös Karski-Kartzina, eikä häneltä ollut riittänyt liiemmälti myötätuntoa jaloissa pyöriville pikkupojille. Olkoonkin, että tämä yksi oli samaan tapaan vammainen kuin hän itsekin.

   Pelipäivänä Yksikädellä oli kuitenkin ollut poikkeuksellisen hyvä aamu. Naapurin leski oli yöllä ollut vihdoin suopea ja laittanut jopa mahtavan aamiaisen. Yhteisestä tulevaisuudestakin oli vihjaillen puhuttu. Kartz oli tuntenut itsensä pitkästä aikaa mieheksi ja suorastaan puhkui hyvää oloa. Hän katsoi viivanvetopaikan vieressä muina miehinä nyhjäävää Randia ja päätti antaa tilaisuuden.

   ”Olen nähnyt sinut täällä ennenkin. Tervettä kättäni kolottaa. Haluaisitkos ryhtyä tänään apupojakseni viivaa vetämään?”

   Rand jähmettyi. Hän ei saanut sanaa suustaan, mutta onnistui nyökkäilemään hermostuneesti myöntymisen merkiksi. Huvittunut Kartz ojensi hänelle viivakepin.

   ”Vedät vain silloin, kun sanon. Et omin päin. Ymmärrätkö?”

   Rand otti kepin melkein vapisten, mutta sai suunsa auki.

   ”Ymmärrän.”

   Imore oli valinnut joukkueensa. Cantor ei olisi halunnut keskusmiekaksi, mutta Johan painosti hänet tehtävään. Rose ja Ingrid olisivat laitakeihäät. Krystalyn ja Gia puolustaisivat takakirveinä. Rion ei paljoa kokoonpanoa miettinyt. Hän vain kokosi vanhan porukkansa, joka oli takavuosina voittanut Morfian mestaruuden kolme kertaa peräkkäin.

   Haastajajoukkueen kokoonpano oli ennenkuulumaton. Keskusmiekkana oli bardi! Soittoniekka ja viisunvääntäjä. Olihan Cantorin pehmeää ääntä ja laulutaitoa toki Filiuksessakin ihailtu, mutta oliko korikallokenttä nyt oikea paikka harppumiehelle.

   Eikä siinä vielä kaikki. Muuthan olivat naisia. Eihän tämä nyt ensimmäinen kerta ollut, kun naissoturi kentällä oli, mutta että melkein koko porukka! Takakirveinä valeretyttö ja pieni nainen. Valere toki, mutta tyttö! Naisritari oli kuuluisa, mutta kovin oli heiveröinen. Mahtaisiko pärjätä kirveellä. Eihän se ollut ritarin ase.

   Väki oli kuullut huhuja Pohjoismetsän angele-kaksikosta ja luullut näkevänsä Johanin ja Alexin ihmetekoja. Saharinkin legenda oli alkanut kasvaa. Instarin kantajasta oltiin kuultu.  Miekkailumestarin oltiin luultu olevan itseoikeutetusti keskusmiekka, mutta kentällä olikin vain hänen naisensa. Kaunis kuin keväinen kukka toki, mutta muka laitakeihäänä!

   Rose sentään arvelutti yleisöä. Valeren maine oli kiistaton, mutta kukaan ei ollut nähnyt valerea keihäs kädessä ja vastassa olisivat vanhat Morfian mestarit! Eniten puhutti pääsky, joka oli kuulemma haasteen esittänyt. Nyt se käveli tuolla röyhkeästi ympäriinsä ylimielisen näköisenä heitellen pelikalloa ilmaan.

   Imoren käytös sai yleisön melkein raivon valtaan. Muutama mies eturivistä huuteli hänelle kaksimielisiä törkeyksiä, mikä ei olisi voinut uutta pääskyä vähempää kiinnostaa. Sen sijaan hän hymyili miehille pilkallisesti ja näytti tunnettuja käsimerkkejä, joilla viitattiin miehiseen kyvyttömyyteen. Sekin oli ennenkuulumatonta. Nainen ei tiennyt paikkaansa!

   Huutelu muuttui entistä härskimmäksi. Runosotureille ehdoteltiin varsin suoraviivaisesti, millä tavoin vastustajaa pitäisi kentällä nöyryyttää. Se sai taasen runosoturien joukkueen vaivaantuneeksi. Moinen ei edes yleisön huuteluna kuulunut hyvään pelitapaan. Olkoonkin, että vastassa oli poikkeuksellisesti melkein pelkistä naisista koostuva joukkue. Käsittämättömintä kaikessa oli, että tällä Imorella näytti olevan hauskaa!

   Metelöinti loppui, kun viimeiset kaupparuhtinaat saapuivat paikalle ja ilmoittivat, että peli voisi alkaa.

   Imore voitti arvalla aloituksen. Hän otti kallon ja kierteli tunnustellen Cantorin selän takana tämän edetessä. Cantor ja Rion iskivät yhteen. Ingrid hyökkäsi vastustajan laitakeihään kimppuun. Rionin laitakeihäs ryntäsi kohti Rosea. Gia ja Krystalyn nousivat tukemaan. Kamppailu oli täydessä käynnissä.

   Rionin pääsky oli omituisen näköinen. Hän oli kalju nainen, jonka kallo oli täynnä tatuointeja. Pääsky oli kantanut raskaita koruja ja lävistyksiä, mutta ottanut ne pois ottelun ajaksi. Hän tuijotti Rionin takaa herkeämättä Imoren liikehdintää valmiina toimimaan, jos tämä ampaisisi hyökkäykseen.

   Rion hämmentyi Cantorin tyylistä. Mies vaikutti hitaalta ja kömpelöltä, mutta torjui kaikki iskut ja eteni vääjäämättä. Se oli runosoturille uutta. Ingrid hyökkäsi tanssivalla tyylillään ja kieputti keihästä kuin miekkaa pakottaen vastustajansa perääntymään. Rose vierasti keihästä. Se ei ollut valeren ase. Hän ei päässyt eteenpäin, mutta ei suostunut myöskään perääntymään.

   Imore syöksyi Cantorin takaa eteenpäin. Hän hipaisi Rionia rynnätessään ohi. Imore harhautti vastustajan pääskyn ja pääsi läpi. Tai luuli päässeensä. Vastustaja oli kallopelin veteraanipääsky ja syöksyi kääntymättä taaksepäin. Hän sai otteen Imoren nilkasta ja kaatoi hänet kesken syöksyn rähmälleen maahan. Imoren ote kallosta piti. Vastustaja syöksyi hänen päälleen, mutta Imore oli ennakoinut sen. Suistolainen kääntyi maassa ajatuksen nopeudella selälleen ja potkaisi hyökkääjää mahaan.

   Se tehosi. Maahan rämähtänyt pääsky piteli vatsaansa ja oli pois pelistä, mutta nyt Imore sai kimppuunsa kokeneet takakirveet. Imore otti riskin. Hänen oli pakko. Vain Ingrid saattaisi ehtiä tueksi, mutta hänkään ei kovin nopeasti. Imore harhautti oikealle ja sitten vasemmalle. Kokeneet kirveet eivät hätkähtäneet, vaan seurasivat katseellaan tiiviisti. Imore oli epäröivinään, mutta ryntäsikin keskeltä läpi.

   Se oli perinteinen. Se onnistui. Imore oli laskenut sen varaan, että kirveet odottivat jotain erikoista ja yllätti heidät kallopelin vanhimmalla hyökkäyksellä: ryntäämällä kahden vastustajan välistä läpi. Imorella ei ollut enää kiire. Hän seisoi maassa olevan korin vieressä ja laski kallon sinne lähes hellästi. Yksi viiva haastajan joukkueelle.

   Yksikäsi-Kartz nyökkäsi kysyen katsovalle Randille. Tämä veti lähes vapisevin käsin hiekkaan ensimmäisen viivansa.

   Runosoturit tulivat. Rion hämmentyi entisestään. Cantor torjui edelleen kömpelön ja hitaan näköisesti kaikki hänen hyökkäyksensä, eikä suostunut perääntymään askeltakaan. Rion oli aikansa taitavin keskusmiekka. Miten tämä oli mahdollista?

   Runosoturien laitakeihäät hyökkäsivät raivolla. Ingrid ja Rose saattoivat vain ottaa vastaan iskuja ja perääntyä. Vastaiskuista ei ollut puhettakaan. He saivat kipeitä osumia, mutta eivät perääntyneet montaa askelta.

   Runosoturien pääsky hyökkäsi kiertämällä Cantorin. Hän oli harhauttavinaan varuillaan olevan Imoren, mutta tempaisikin tätä yllättäen kallolla päin kasvoja. Imore pökertyi hetkeksi. Pääskyä vastassa oli enää Gia ja Krystalyn.

   Silloin nähtiin, miksi korikallo oli joukkuepeli, jossa parempaa yhteistyötä tekevä puoli yleensä voitti. Laitakeihäät ryntäsivät yllättäen kesken kamppailujensa pääskynsä tueksi. Ingrid ja Rose eivät ehtineet reagoida.

   Kirves oli ritarille outo ase, mutta Krystalyn piti puolensa kuten olisi tehnyt millä hyvänsä aseella. Gia sen sijaan oli hätää kärsimässä. Hän oli vielä enemmän nuori äiti kuin kokenut soturi. Keihäät haistoivat veren heti ja kohdistivat paineen Giaan. Pääsky pääsi livahtamaan ohi. Yksi viiva runosotureille. Peli oli tasan.

   Yleisö alkoi syttyä. Tätä haastavaa naisporukkaa ei kaadettukaan noin vain, vaikka vastassa olivat entiset mestarit. Imorepääsky liikkui kuin unelma. Rionin runosoturitkin alkoivat ihmetellä, miten tuo nainen oikein pysäytettäisiin. He olivat aluksi aikoneet ottaa nopean rutiinivoiton, mutta ymmärsivät pian, että nyt täytyi pelata tosissaan.

   Peli eteni ja kiihtyi auringon kiertäessä taivaankannella kohti lakipistettään. Viiva seurasi toistaan, mutta kumpikaan osapuoli ei päässyt kahta viivaa enempää voitolle. Alkoi näyttää selvältä, että peli kestäisi pitkään, ellei jotain odottamatonta tapahtuisi.  Kävi, kuten usein kamppailukilpailuissa käy altavastaajan yllättäen pärjätessä. Yleisö alkoi siirtyä hiljalleen Imoren puolelle.

   Runosoturit eivät olleet saavutustensakaan suhteen vaatimattomuudella pilattuja, mikä oli omiaan kylvämään kateuden siemeniä. Rionin triplavoittajat eivät varsinaisesti olleet aiemmin piilotelleet kynttilöitään vakan alla. Nyt he olivat ahdingossa harppu ja naiset joukkuetta vastaan, joka vieläpä pelasi ennennäkemättömän hyvin. Imore yksinkertaisesti voitti yleisön puolelleen väen unohtaessa, että hänen vastassaan oli itseasiassa omia.

   Gia ja Krystalyn löysivät yhteisen sävelen. Pääsky sai hyökätessään kirjaimellisesti puusta päähänsä. Krystalyn löysi Gian rytmin ja täydensi tämän iskut omillaan. Cantor ja Rion eivät keskusmiekkoina saaneet toisistaan selvyyttä. Molemmat seisoivat keskellä kenttää kuin kalliot antamatta etua toiselle.

   Rose onnistui lopulta keihäälläkin saamaan ulottuvuutensa käyttöönsä ja piti vastustajansa kaukana. Toisaalta vastassa oleva veteraani ei antanut valerelle juurikaan tilaisuutta edetä hyökkäyksen tueksi. Pattitilanne vallitsi myöskin toisella laidalla. Miekoilla Ingrid kykeni tanssimaan vastustajilleen kuoleman, mutta keihäällä askeleet olivat erilaisia. Hänen liikkeensä olivat silti ainutlaatuisia ja blokkasivat vastustajan etenemisen.

   Puntit olivat melkein tasan, mutta vain melkein. Korikallo on joukkuepeli ja Rionin runosoturit olivat joukkue. Iso joukkue. Se olisi vienyt heidät väistämättömään voittoon, ellei haastajilla olisi ollut yhtä valttikorttia ja se oli Suiston Imore.

   Koko Morfiassa ei ollut aiemmin nähty vastaavaa pääskyä ja paikalla olleet olivat varmoja, ettei tultaisi myöhemminkään näkemään. Imore pelasi kuin unelma. Hän saattoi onnistua riistämään kallon lähes missä tilanteessa hyvänsä, vaikka vastustajan pääsky oli oman lajinsa mestari.

   Kallon saatuaan Imore liikkui kuin gasellia saalistava pantteri ruohikon läpi. Hänet pysäytti vain runosoturien takakirveiden saumaton yhteispeli ja hekin tajusivat olevansa hätää kärsimässä. He olivat vuosien saatossa pysäyttäneet Morfian parhaimmat. He olivat pysäyttäneet eteläsavannien syöksyhyökkääjät, joiden hämmästyttävää nopeutta ei pidetty edes inhimillisenä. Ikä ei ollut vielä hidastanut heitä, mutta silti keinot pysäyttää tuo nainen alkoivat olla vähissä.

   Aurinko saavutti lakipisteensä. Oli aika pitää ruoka- ja juomatauko. Viivat olivat tasan. Molemmille joukkueille oli selvinnyt, että voitto ei heltiäisi helpolla, jos nyt irtoaisi lainkaan. Peli oli vienyt heidät kaikki mukanaan. Maailmassa ei ollut muuta kuin peli ja sen voittaminen. Häviö ei tullut kysymykseenkään. Ei enää. Ei kaiken tämän jälkeen.

   He olivat kaikki mustelmilla ja naarmuilla, mutta se ei merkinnyt mitään. Adrenaliini hyökyi suonissa. Voimia oli menetetty, mutta niitä oli vielä jäljellä. Riittävästi.

   Rion johti joukkueensa taktiikkapalaveria. He suputtivat keskenään ja vilkuilivat vastustajiaan. Imore ja Cantor olivat tehneet samaa. Oli tiivistettävä keihäiden ja takakirveiden välejä vastustajan hyökätessä. Rosen piti nousta ylemmäs Imoren yrittäessä läpi hänen puoleltaan. Cantor yrittäisi sysätä Rionin hetkeksi syrjään ja rynnätä avuksi. Aikaa oli vähän ja puhuttavaa paljon.

   Imore tuijotti kulmiensa alta vastustajien kuiskuttelua. Hänen kasvonsa olivat pelkkää mustelmaa ja kuhmua. Molemmat silmät olivat mustina. Toinen oli muurautunut melkein umpeen kallon iskusta.

   ”He aikovat teloa jonkun. He pelkäävät liikaa häviävänsä.”

   Kaikki kääntyivät katsomaan Imorea. Altavastaajat tekivät sitä joskus. Vahingoittivat tahallaan yhtä vastustajan pelaajista niin vakavasti, että tämän piti lopettaa. Se oli hyvän pelitavan vastaista, mutta yleensä mahdotonta osoittaa todeksi. Ylivoima takasi melkein aina voiton, koska samalla joukkueella lopetettiin, millä aloitettiin. Vaihtoja tai täydennyksiä ei tunnettu.

   ”Ketä veikkaat? Gia olisi helpoin.”, Cantor kysyi.

   ”Se on liian ilmeistä, mutta siitä on pakko lähteä. Laskekaa Rosen kanssa, jos pääsky yrittää keihään kanssa Gian lähelle.”

   Pelihurmos oli saanut Karski-Kartzin pehmenemään. Hän silitti isällisesti Randin päätä ja puhui korikallon hienouksista. Poika kuunteli silmät tapillaan puhumatta sanaakaan. Hän ei ollut aiemmin nähnyt moista peliä, vaikka oli nähnyt niitä ties kuinka monta vähäisistä vuosistaan huolimatta.

   Peli jatkui ja kiihtyi. Aurinko kiersi taivaankannella kohti laskuaan. Yleisö hurmioitui. Mitään tällaista ei ollut nähty miesmuistiin, jos nyt edes ikinä. Kaupparuhtinaat löivät keskenään vetoa huikeista summista. Paljon jäi pääskyjen varaan.

   Molempien kasvot olivat mustelmilla ja verinaarmuilla. He kiertelivät toisiaan kuin saalistavat pedot. Kumpikaan ei ollut tottunut häviämään tai luovuttamaan. He kamppasivat, hakkasivat ja väänsivät toisiaan kummankaan varsinaisesti voittamatta keskinäistä kisaa.

   Viiva seurasi toistaan. Voitolla oli vuorotellen kumpikin, mutta ei pitkään. Silloin runosoturit iskivät, mutta uhrina ei ollutkaan Gia, vaan Ingrid. Runosoturien pääsky oli kyttäävinään tilaisuutta hyökätä toisiaan tarkkailevien Rionin ja Cantorin ohi. Sen sijaan hän heitti kallon kohti Ingridiä syöksyen samalla tämän jalkoihin. Ingrid nosti vaistomaisesti kätensä kasvojen suojaksi ja vastustajan laitakeihäs sai tilaisuutensa.

   Hän nappasi Ingridiä kädestä kiinni ja riuhtaisi jäljestäjän voimalla sivulle. Pääskyn lukitseman jalan nivelsiteet vääntyivät ja Ingrid tiesi pelinsä päättyneen. Samoin tiesivät muut. Runosoturit voittaisivat halpamaisella tempulla, mutta kukaan ei heti tajunnut kentän laidalla katselevaa Saharia lukuun ottamatta, mikä nainen Pohjoismetsän Ingrid oli.

   Hän ei ollut eilisen teeren tyttö, vaan syntynyt taistelijaksi. Ingrid tunsi kaatuessaan kivun nilkassaan ja tiesi saman tien, mitä tehdä. Hän ojensi kätensä ottaakseen kaatumisen vastaan, mutta ei suostunut rojahtamaan suin päin vatsalleen. Ingrid teki käsillään kärrynpyörän ja veti jalkansa koukkuun. Pyörähdyksen lakipisteen jälkeen hän rysäytti kaikella voimallaan molemmat jalkansa vasten vastustajan kasvoja.

   Runosoturin leuka meni sijoiltaan ja hän sammui kuin ämpärillisen vettä päälleen saanut lyhty. He molemmat rojahtivat pääskyn päälle samaan kasaan. Muut tuijottivat puhumatta mitään. Hyvän pelitavan mukaisesti peli keskeytettiin siksi aikaa, että loukkaantuneet saatiin pois kentältä.

   Tauko oli hyvä tilaisuus tunnustaa tosiasiat. Peli ei välttämättä loppuisi päiväkausiin ilman toista suosivaa onnenpotkua ja saattueen pitäisi päästä lähtemään. Olisi myös suotuisaa, jos Johanin saattajat kykenisivät kävelemään omin jaloin, mikä ei tällä tahdilla näyttänyt kovin todennäköiseltä. He sopivat kuolemankorista.

   Se oli raaka peli. Yhdestä poikki. Aloittaja arvottaisiin. Sen jälkeen voittaja olisi ensimmäinen kallon korittaja. Merkiksi kuolemankorista tähän hetkeen asti vedetyt viivat pyyhittiin pois. Niitä oli paljon ja ne olivat tasan. Kartz nyökkäsi vakavana Randille ja poika alkoi potkia hiekkaa tasaiseksi.

   Syvä hiljaisuus laskeutui riehakkaan yleisön ylle. Nyt saattaisi tapahtua mitä tahansa. Kaikkien aikojen peli lopetettaisiin kuolemankorilla. Kukaan ei halunnut menettää silmällistäkään siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Rand oli totinen saatuaan tasoituksen valmiiksi ja painautui vaistomaisesti Kartzia vasten. Yksikäsi hieroi rauhoittavasti pojan päätä.

   Runosoturit voittivat arvonnan. Nyt ei saanut herpaantua hetkeksikään. Kaikkien katseet seurasivat naista, joka heitteli kalloa kädestä toiseen liikkuen sivusuunnassa Rionin takana. Silloin Cantor iski. Hitaudesta ei ollut tietoakaan. Cantor liikkui kuin iskevä käärme.

   Hän löi Rionin puumiekan syrjään ja napautti omallaan kipeästi hämmentynyttä pääskyä ranteeseen. Kallo putosi. Se oli siinä. Selvä kallonriisto. Ei selityksiä tai tulkintoja. Cantor nosti sen ilmaan omalla miekallaan.

   Rion näytti raivostuneelta. Muut pelaajat ja yleisö katselivat hetken hämmentyneinä. Eihän peli ollut edes vielä alkanut. Sen jälkeen puhkesivat suosionosoitukset. Yksikäsi pudisteli päätään. Kaikkea sitä näki, kun vanhaksi eli.

   Nyt voitto olisi Imoren joukkueen omissa käsissä. Kaupparuhtinaat maksoivat vetojaan ja löivät uusia. Ilma oli täynnä odotusta ja jännitystä. Rand puristi huomaamattaan Kartzin reittä kaikilla voimillaan. Yksikäsi oli niin pelitilanteen lumoissa, että ei edes huomannut.

   Imore huokasi syvään ja otti kallon käteensä. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja keskittyi. Tuli hiirenhiljaista. Imore kääntyi ja lähti hölkkäämään omaa koria kohti. Kaikki katselivat ihmeissään. Moni ajatteli Imoren saaneen liian kovan kolauksen päähänsä, mutta pääsky tiesi täsmälleen, mitä oli tekemässä.

   Imore oli Apiarin katutaistelujen veteraani. Hän tiesi, kuinka ne voitettiin, eikä aikonut hävitä tätäkään. Imore tarvitsi vauhtia ja kävi hakemassa sitä.

   Imore oli kääntyessään jo monen kymmenen askeleen päässä. Hän kiihdytti ja juoksi takaisin kenttää kohti kuin tuulispää. Cantor oivalsi. Hän nappasi yllättäen Rionin syleilyynsä, eikä päästänyt irti. Lukko! Kukaan ei ollut aiemmin saanut Rionia lukkoon. Runosoturi rimpuili, mutta turhaan.

   Ajoitus oli täydellinen. Laitakeihäs ehti vain katsoa, kun Imore kiisi keskusmiekkojen ohi täydellä vauhdilla. Pääsky yritti hypätä hänen jalkoihinsa, mutta ei ollut tottunut moiseen nopeuteen. Imore loikkasi helposti yli.

   Takakirveet olivat valmiina ja kyyryssä. Nyt ei mentäisi ohi, eikä läpi, mutta vauhdillaan Imore teki jotain, mitä korikallossa ei yleensä pystytty tekemään. Hän loikkasi. Imore syöksyi pääedellä takakirveiden yli. Hän loikkasi kuin pantteri.

   Imore teki voltin ilmassa laskeutuakseen jaloilleen. Yllätetyt kirveet olivat silti konkareita. Hekään eivät aikoneet hävitä. Toinen kääntyi heittäen kirveensä. Toinen syöksyi kääntymättä silmänräpäyksessä selkä maata kohden taaksepäin yrittäen huitaista jalkoihin. Imore laskeutui yhdelle jalalle ja antoi vauhdin viedä toiselle loikatakseen uudestaan. Liike oli pelastanut usein hänen henkensä Apiarissa.

   Lyöty kirves meni jalkojen alta. Heitetty hipaisi kylkeä. Imore tuli rähmälleen alas lyöden samalla toisella kädellään kallon koriin. Voitto! Ja millainen voitto. Meteli oli korvia huumaavaa. Rahvas heitteli ilmaan kaikkea mahdollista. Rand ja Kartz itkivät ja nauroivat yhtä aikaa. Yleensä arvokkailta vaikuttavat kaupparuhtinaatkin pulisivat toistensa päälle kuin pikkulapset.

   Joukkuetoverit ryntäsivät halaamaan ja suutelemaan Imorea. Se oli vielä pelin huumaa, johon he olivat vaipuneet. Jopa Cantor hymyili Imoren hypätessä hänen kaulaansa ja suudellessa suulle.

   ”Minä tiesin, että arvaisit.”, Imore soperteli.

   Rion tuli halaamaan Cantoria. Samoin tekivät muut runosoturit. Pelikenttä täyttyi nauravista ja halailevista pelaajista. Pääskyt antoivat toisilleen pitkän suudelman suoraan suulle. Kaikki oli sujunut hyvin. Kukaan ei ollut kuollut. Kukaan ei ollut vakavasti loukkaantunut. Ingrid kykeni nilkuttamaan ja hänen tyrmäämänsä runosoturi oli vironnut.

   Voitto ei ollut tärkeä. Peli oli. Tappio ei ollut tärkeä. Peli oli. Pelaajat olivat hetken osa jotain itseään suurempaa.  Yksi kaupparuhtinaista halusi pitää Imorelle puheen. Väki antoi tietä. Kyse oli sentään ruhtinaasta. Tämä ei tosin selvästikään ollut pelin aikana sylkenyt leiliinsä ja ilmeisesti voittanut kultaharkot, joita palvelijat raahasivat hänen takanaan.

   Puheessa ei ollut päätä, eikä häntää. Vuosisadan pääsky mainittiin useaan otteeseen, mutta kantava ajatus jäi hämärän peittoon. Imore alkoi näyttää kyllästyneeltä. Lopuksi kaupparuhtinas ilmoitti suureellisesti antavansa Imorelle muistoksi mitä tahansa hänen vallassaan olevaa, jotta muisto tästä historiallisesta pelipäivästä säilyisi. Imoren tarvitsisi vain pyytää.

   Vuosisadan pääsky vaikutti tässä vaiheessa jo täysin leipääntyneeltä, mutta esitti selvän toiveen.

   ”Jos teidän nyt on ihan pakko jankuttaa nimeäni seuraavat sata vuotta, niin lausukaa se edes oikein. Se äännetään suistolaisittain kahdella oolla. Imoore. Ymmärrätkö?”

   Ruhtinas ei ilmeestä päätellen ymmärtänyt, mutta väki ymmärsi. Rahvaalla ei ollut tapana käsittää väärin. Kun vuosisadan pääskystä puhuttiin, äännettiin siitä päivästä lähtien Imoren nimi oikein. Korostuneen suistolaisittain kahdella oolla. Se kun kuului tarinaan.

   Ruhtinaan poistuttua Imore huomasi pikkupojan tuijottavan itseään vakavan näköisenä. Hän näki pojan kampurajalan ja arvasi, mistä oli kyse. Rand pelästyi Imoren tuijotusta.

   ”Minä vedin viivat.”

   ”Hyvä. Montako tarvittiin?”

   Rand alkoi laskea hädissään päässään, montako viivaa oli vetänyt, mutta oivalsi pian, ettei nainen sitä tarkoittanut. Hän vastasi arasti.

   ”Yksi.”

   Imore nyökkäsi hymyillen ja kumartui nostamaan kallon korista, jossa se edelleen oli. Hän ojensi sen Randille.

   ”Pidä tämä ja muista, että joskus ei tarvita kuin yksi.”

   Imore lähti kohti kaupungin juhlahumua jättäen kampurajalkaisen pojan seisomaan mykistyneenä auringonlaskua vasten kallo sylissään.

   Ja kallosta tulisi aikanaan Morfian vastarinnan symboli. Kallosta tulisi runosoturien ja runotyttärien myöhempien aikojen liiton tunnus, jonka myötä Morfian rahvas nousisi vastustamaan hirmuvaltaa, joka sen oli alistanut. Kallo koristaisi lippua, jota Morfia seuraisi. Lippua. jota kantaisi kampurajalkainen mies.

SEURAAVA LUKU KAHDEN VIIKON KULUTTUA.