ENNEN CRYSTAL
45
Kaupunki auringon alla
Cara Crystal oli pimeässä. Hänestä tuntui,
että oli aina ollut pimeässä, vaikka tiesi, ettei se ollut totta. Cara Crystal
tiesi, että pimeän aika oli päättymässä. Kohta hänelle annettaisiin hämärä.
Silloin silmät alkaisivat tottua siihen, että maailmassa oli muutakin kuin
pimeää.
Crystal muisti ja unelmoi. Hän ei ollut enää
varma, missä raja meni. Muistot alkoivat sulautua uniin ja kuvitelmiin. Hän oli
tahtomattaan oppimassa pimeäkansan tahtounennäön.
Sokeanäöllä aisti vain liikkeen. Ihminen
halusi nähdä enemmän. Ihminen uneksi sen, mitä ei nähnyt. Ihminen uneksi sen,
mitä halusi. Pimeyden keskelle syntyivät tahtounet. Se sai tenderen pysymään
tyytyväisenä ja antamaan sokeanäön lapsilleen. Pimeässä syntyneillä ei ollut
näkömuistikuvia. He keksivät ne. Se oli tapa. Se oli tendere.
Cara Crystal ei ollut syntyperäinen tendere.
Hän oli syntynyt algidereksi. Hän oli ollut lumikansan lapsi. Hänen isänsä oli
ollut yksi pohjoisen mammuttiheimojen johtajista. Hänen äitinsä oli ollut
heimon jäätietäjä ja disat. Heidät oli tapettu. Crystal muisti vanhempansa
nuotioiden valossa vuotamassa kuiviin valkoisella hangella. Kurkut auki
vedettyinä.
Heimo ei ollut osannut olla varovainen,
vaikka olisi pitänyt. Yötaivaan soturit olivat tulleet pimeästä. Vartijat oli
tapettu äänettömästi. He olivat tulleet hakemaan valonäkeviä lapsia. He olivat
tulleet etsimään seuraavaa valokuningatarta. Cara Crystal ei muistanut enää
isänsä tai äitinsä nimeä. He olivat olleet vain isä ja äiti. Korisemassa ja
vuotamassa kuiviin leirinuotioiden valossa.
Crystal ei muistanut valintaa. Hän oli
varma, että ei sallinut itsensä tehdä sitä. Hän pelkäsi tietävänsä, mitä oli
tapahtunut. Yötaivaan soturien mukana tulleet isävaltiaat olivat tarvinneet
vain yhden. Lapsia oli ollut heimollinen, yli kaksi kertaa kymmenen.
Muistikuvat pirstaloituivat ja sekoittuivat liekkeihin, vereen ja pimeään.
Muilta lapsilta oli vedetty kurkku auki. Oli
ollut verinen pieni tikari. Oliko se ollut Crystalin kädessä vai oliko yksi
isävaltiaista pitänyt sitä hänen silmiensä edessä? Cara Crystal ei halunnut
muistaa. Cara Crystal ei halunnut tietää.
Yötaivaan soturit olivat ottaneet kaiken. He
olivat liikkuneet porojen vetämillä reillä. Porot olivat nopeampia kuin
mammutit. Kuormarekiä oli tarvittu paljon. Tendere oli pannut mammutit lihoiksi.
Kaksi soturia oli kiivennyt mammutin selkään. Toinen oli laittanut ison
metallipiikin eläimen päätä vasten. Toinen oli tunnustellut, mihin kohtaan
iskisi ja lyönyt moukarilla piikin suoraan mammutin aivoihin.
Valtava eläin oli romahtanut hankeen.
Tendere oli käynyt ruhon kimppuun kirvein ja sahoin. Kaikki mammutit oli
lahdattu. Kuormarekien virta luoliin ja takaisin oli kestänyt monta päivää.
Pimeässä kaikki oli otettu talteen.
Crystalin isän johtama mammuttiheimo oli
kadonnut jäätikön päältä. Lumi oli tuiskunnut peittäen viimeisetkin jäljet
siitä, mikä oli joskus ollut heimo. Muut heimot luulisivat jäätikön vieneen
kadonneet. Se ei ankarissa oloissa ollut tavatonta. Oli myös mahdollista, että
heimon disatit olivat saaneet viestittyä hädän eteenpäin. Muutamat tenderen
isävaltiaat aistivat disatit, joten heidät oli tapettu ensimmäisenä. Pimeäkansa
ei ollut halunnut vielä näyttää koko voimaansa.
Tendere oli kasvattanut lukuaan
jääluolissaan ja voimistunut. He olivat oppineet siirtymään myös vuoren sisään.
Kiven pystyi oppimaan. He tiesivät, missä milloinkin olivat. Isävaltiaat olivat muodostaneet neuvoston ja
valinneet johtajan. Suunnitelmat olivat suuria ja kasvoivat jokaisen uuden
sukupolven myötä. Pimeän oikeudella
Arctica kuului heille. Valokulkijat kuuluivat muualle. Kun tendere olisi
valmis, se päästäisi yötaivaan soturit sotaan. He ottaisivat Arctican. Voitetut
saisivat valita kuoleman tai sokeanäön.
Crystal oli viety luoliin. Oli ollut pimeää
ja hän oli itkenyt. Häntä oli lohdutettu. Hänet oli valittu
valokuningattareksi. Hänestä oli tullut cara Crystal. Pimeys kruunaisi hänet.
Cara Crystal oli kirkunut. Hän oli halunnut valon, ei pimeää. Cara Crystalia
oli lohdutettu lisää. Hän saisi hämärän, kun hänestä tulisi nainen.
Cara Crystalia kopeloitiin useasti pimeässä.
Kädet tarkastivat hänen jalkovälinsä. Eräänä päivänä asia varmistui. Hänen
kiertonsa oli alkamassa. Hänestä oli tulossa nainen. Hänestä oli tullut
valokuningatar cara Crystal.
Pimeä aika päättyi. Cara Crystal sai hämärän.
Hän ei aluksi tajunnut, mistä vähäinen valo tuli. Pian hän ymmärsi. Hänen
makuukammionsa oli lähellä vuoren seinämää. Valo tihkui läpi sammaleen
peittämistä kapeista raoista. Ensitöikseen hän tökki raot avonaisiksi. Nyt
valoa tuli enemmän. Crystal tunsi joinain päivinä auringon jopa lämmittävän
kasvojaan. Se oli ihmeellistä.
Crystal sai uudessa kammiossaan olla yhtä
rauhassa kuin edellisissä. Ainakin muihin verrattuna. Isävaltiailla oli naisiin
kaikki oikeudet ja he myös käyttivät niitä. Aikaa pimeässä oli joskus vaikea
kuluttaa. Valokuningatar oli yksi harvoja poikkeuksia. Häntä ei saanut
siementää tiineeksi. Caralle oli varattu muita tehtäviä. Se ei estänyt
isävaltiaita tekemästä hänelle kaikkea muuta. Tosin turhanpäiväinen varominen
oli heistä kovin rasittavaa. Tapa oli silti tapa.
Cara Crystal sai oppia siitä, mitä häneltä
odotettiin. Kansalla piti olla valonäkijä, kun kohdattiin vihollisia. Caralle
kerrottiin, mitä piti tehdä ja hän oppi samalla pimeäkansan sotastrategian. Hän
painoi sen mieleensä, koska arveli strategian tuntemisen olevan vielä joskus
hyödyllistä. Osoitettuaan kuuliaisuutta Crystal sai luvan osallistua
pimeäkansan revontulitanssiin.
Tenderen sokeanäkö havaitsi liikkeen.
Pimeäkansa hahmotti revontulet. Crystal ei voinut edes kuvitella, mitä tendere
koki päässään katsoessaan revontuliin päin. Heidän ilmeensä kuvasti suunnatonta
nautintoa ja he vaipuivat jonkinlaiseen hurmokseen. Tenderen tietäjät osasivat
ennustaa taivastulet, joten kansa valmistautui.
He kasasivat nuotiopuut valmiiksi pitkin
jäätikköä. Puuta ei vuorten rinteillä paljoa kasvanut, joten ne sytytettiin
vasta revontulien loimutessa. Liekkien liike oli havaittavissa. Taivastulet
loistivat sinä yönä upeana kirjona ja peittivät koko taivaankannen. Crystal unohtui
tuijottamaan niitä haltioituneena pitkän pimeyden jälkeen. Hän havahtui
hypnoottisen rummutuksen jatkuttua jo pitkään. Osalla tendereä oli kädessään
rumpu, jota he hakkasivat luukapulalla.
Crystalin haltioituminen oli pientä
verrattuna pimeäkansaan. Kaikki tenderen kynnelle kykenevät olivat
levittäytyneet nuotioiden täyttämälle jäätikölle. Hurmoksessa tanssivat
tenderet jatkuivat silmänkantamattomiin revontulten täyttäessä koko
taivaankannen. Rummutus kiihtyi. Tärinä ja tanssin vauhti kiihtyivät. Pimeäkansa
alkoi hikoilla. Ensimmäiset turkikset lensivät jäätikölle. Pian kaikki
tanssivat alasti tuntematta transsissaan kylmää. Tapahtui väistämätön.
Pimeäkansa alkoi paritella.
Crystal ei uskaltanut liikkua, jotta ei
olisi paljastunut. Hän uskalsi tuskin hengittää. Höyryyntynyt uloshengitys
voisi aiheuttaa tenderen aistiman liikkeen. Hurmos ei kieltoja kunnioittaisi.
Crystal ei voisi tulla raskaaksi. Se tuhoaisi hänen suunnitelmansa. Cara
Crystal oli päättänyt paeta.
Himo vyöryi yli äyräidensä. Ihmisistä tuli
eläimiä. Jotkut uroksista kuristivat hekumansa huipulla naaraansa kuoliaiksi.
Jotkut naaraat purivat uroksistaan palasia. Sylki sekoittui vereen. Pareja ei
tunnettu. Oli vain uroksia ja naaraita ja himo. Naaraat yllyttivät urokset
toisiaan vastaan. Kuolleita saatiin lisää. Osa uroksista joutui vastakkain
saman naaraan ääressä. Vain toinen jäi henkiin. Lopulta sukupuolellakaan ei
ollut enää väliä. Himon tyydyttäminen oli pääasia. Jäätikkö oli verestä musta.
Revontulet sammuivat. Nuotiot sammuivat.
Pimeäkansa raahusti tuttuja reittejä kotiluoliinsa. Se oli ohi. Kaikki oli
mennyt hyvin. Osa odotti jo seuraavia tansseja. Aamuhämärässä Crystal katseli
näkyä kauhuissaan. Jäätikkö näytti mustavalkoiselta kaaokselta. Kuolleita ja
haavoittuneita oli vaikka kuinka paljon. Kävelykyvyttömät saivat jäädä. Muita
autettiin.
Auringon alkaessa näkyä pilvien takaa,
ensimmäiset ruumiit olivat jo hautautua lumeen. Loputon tuuli peittäisi näyn
lumeen ja puoleen päivään mennessä sen pinta olisi tasainen ja kauniin valkoinen.
Crystal mietti, montako kerrosta pimeäkansan taivastanssijoita lumen ja jään
alta löytyisi. Yleisen hälyn keskellä Crystal sai varastettua tavallista
enemmän kuivatettua lihaa, jota hän säästi pala kerrallaan pienistä
annoksistaan. Onnistuakseen pako vaatisi riittävän määrän mukaan otettavaa
ruokaa.
Crystal oli tehnyt valoharjoituksia. Hämärä
ei riittänyt. Isävaltiaan luvalla hän sai mennä päivisin kielekkeelle
saadakseen silmänsä tottumaan valoon. Selkeällä ja aurinkoisella säällä valon
kirkkaus jäätiköllä oli uskomaton. Samalla Crystal opiskeli valoa. Valon vuoden
kierron hän oli oppinut kahdessa vuodessa. Valoisena aikana aurinko ei
pisimmillään laskenut ollenkaan kolmeen kuunkiertoon. Vuodenkierrossa oli myös
kolmen kuunkierron aika, jolloin aurinko ei noussut lainkaan. Crystal tajusi,
että hänen pitäisi paeta yöttömien öiden aikana.
Isävaltiaat olivat selvillä valonkierrosta.
Heidän täytyi. Valossa pimeäkansa oli heikko, yön pimeydessä vahva. Valossa
vihollinen päihitti heidät helposti. Pimeässä heitä ei kyetty pysäyttämään. He
tarvitsivat valokuningattaren tai valoruhtinaan suojakseen päivänvalossa. Ilman
valonäöllistä tuho olisi mahdollinen. Ensimmäiset hapuilevat ajatukset valon
dynastiasta syntyivät. Liian paljon oli yhden lihan varassa.
Kasvaessaan ja imeytyessään yhä syvemmälle
vuoristoa halkoviin kivitunneleihin pimeäkansa oli kohdannut kaltaisiaan yön
eläjiä. He olivat kohdanneet lepakot.
Ne olivat roikkuneet nukkuessaan katosta ja
olleet suuria. Osalla isoista uroksista siipien kärkiväli oli yhtä pitkä kuin
kätensä levittäneen miehen. Lepakot eivät olleet pitäneet tunkeilijoista.
Ruumiita oli tullut paljon, kun lepakot olivat repineet terävillä kynsillään
tendereitä hengiltä.
Pimeäkansan kohtalo oli oppia kuoleman
kautta. He sikisivät pimeissä luolissaan kuin kanit. Osa syntyvistä lapsista
oli tarkoitettukin uhrattavaksi aikuisena. Kansa pysyi, yksilö ei. Tendere oli
väsyttänyt lepakot. Se oli kesyttänyt sen, mitä päiväeläjät eivät edes nähneet.
Pimeäkansa oli jalostanut. Se oli muokannut lepakoita sukupolvi sukupolvelta
yhä hurjemmiksi, mutta myös tottelevaisemmiksi isännilleen. Tendere oli luonut
taistelulepakot.
Ne olivat hurjia otuksia kiitäessään yön
pimeydessä. Nahkasiivissä kiinni olevat raatelukynnet leikkasivat lihaa kuin
hehkuva rauta lunta ja jäätä. Isävaltiaat olivat kokeilleet. He olivat
lähettäneet parven liian kauas pohjoiseen eksyneen mammuttiheimon kimppuun.
Heimo oli yöpynyt niin kuin tapa oli. Mammuttiteltoissaan vartijoiden
partioidessa valppaana nuotioiden ympäröimässä leirissä. He eivät olleet
ehtineet edes tajuta, mikä heihin iski.
Kuolema oli tullut pimeältä taivaalta.
Raatelukynnet olivat leikanneet muutamassa kyyneleessä kaiken auki. Teltat,
ihmiset ja mammutit. Aamun sarastaessa jäätiköllä oli nykinyt muutama
henkitoreissaan oleva mammutti. Ne olivat olleet kuolemassa verenhukkaan, jonka
olivat aiheuttaneet lukemattomat veriviillot eri puolilla ruhoa. Yksikään disat
ei ollut ehtinyt edes herätä. Isävaltiaat olivat olleet tyytyväisiä. Saalis oli
haettu seuraavana yönä luoliin hyödynnettäväksi.
Sana pohjoisen jäätikön kadonneista oli
levinnyt mammuttiheimojen keskuudessa ympäri Arcticaa. Sinne ei enää menty.
Isävaltiaat salasivat lepakot. Voima säästettäisiin tulevaan sotaan
valonäkijöitä vastaan. Pimeäkansalla ei ollut kiire. Sen sijaan tendere oli
opiskellut lepakoita. Miten ne suunnistivat pimeässä. Voisiko sen oppia?
Lepakot kirkuivat ja päättelivät kaiusta,
mitä edessä oli lentäessään vauhdilla pimeän halki. Tenderen ensiyritykset
olivat olleet surkuhupaisia. Kummallisia ääniä oli seurannut kirkuna vain
silloin, kun joku oli pudonnut vuorenkielekkeeltä alas syvyyteen. Pimeässä oli
loputtomasti aikaa. Tendere oli oppinut. Pimeäkansa oli oppinut jalostamaan
itseään. Se oli kestänyt sukupolvia, mutta pimeäkansa oli saanut sokeanäkönsä
lisäksi pimeänäön.
Tendere oli oppinut kirkumaan ylä-äänillä ja
päättelemään paljon siitä, mitä oli kuullut. Siitä ei tullut yhtä hyvä kuin
lepakoilla. Paljon voi oppia, mutta ikivoimien luomaa on mahdoton saavuttaa
itse. Pimeäkansa tunsi itsensä vahvaksi. Kaikki tiesivät sodan olevan pian luolan
suulla.
Cara Crystal oli valmis. Hän oli saanut
varastoitua ruokaa niin paljon kuin pystyi kantamaan. Hän lähtisi heti, kun
ensimmäinen yötön yö koittaisi. Crystal ei tiennyt, minne menisi. Luolista
etelään oli vain loputon huikaisevan kirkas jäätikkö, joka ei välttämättä
loppunut koskaan. Crystal muisti äitinsä puhuneen etelän kaupungista meren
rannalla.
Crystal oli uneksinut kaupungin. Hän oli
nähnyt meren. Se oli jäätunnelien päässä. Crystal luuli muistavansa äitinsä
sanoneen kaupungin olevan auringon alla, mikä tarkoitti lumikansalle etelässä.
Crystal ei tiennyt, oliko se muisto vai uni. Crystal ei tiennyt oliko auringon
alle edes mahdollista päästä. Ehkä jää jatkui ikuisesti. Crystal ei oikeastaan
välittänyt. Tärkeintä oli lähteminen. Hän kulkisi niin pitkään kuin pystyisi.
Isävaltiaat tulisivat perään. He toisivat
yötaivaan soturit ja taistelulepakot. Pimeäkansa ei irrottaisi otettaan
valokuningattarestaan. He matkaisivat öisin ja nukkuisivat lumen alla tai
luolissa päivisin. Päivänvalo tekisi heistä haavoittuvia. Crystal aikoi tehdä
päinvastoin. Yötön yö kestäisi kolme kuunkiertoa. Se olisi Crystalin etumatka
matkalla kohti kaupunkia auringon alla, jos se uni oli edes totta.
Nuori nainen, oikeastaan tyttö vielä,
kääntyi jäätiköllä kerran katsomaan taakseen. Izaq-vuoristo tuntui kohoavan
uhkaavan tummana valkoisesta jäästä loputtomiin korkeuksiin, jossa sen huiput
taas verhoutuivat valkoiseen. Crystal käänsi katseensa ja painoi hartiansa
kyyryyn alkaen taivaltaa. Hänen ilmeettömät kasvonsa kuvastivat vankkumatonta
päättäväisyyttä.
Siitä alkoi taival, joka tulisi päätymään
lukuisiin tarinoihin, sankarirunoihin ja nuotiolauluihin. Kaikki ne kertoisivat
naisesta, jonka päättäväisyys tulisi hämmästyttämään läntisten valtakuntien
soturit maraudereä myöten. Ne kertoisivat soturista, josta tulisi kautta aikain
ainoa Dux Malorin seitsemännen kehän naisritari.
Ne eivät kuitenkaan olisi vain
sankarilauluja, vaan surumielisiä balladeja. Karskeimmankin soturin silmät
kostuisivat hänen kuunnellessaan, minkä hinnan Krystalyn den Thia joutuisi
tiestään maksamaan. Kaikki kertoivat siitä, kuinka kahteen kertaan särkyneestä
tulisi lopullisesti murskaantunut.
Cara Crystal makasi hiljaa turkiksiin
kietoutuneena ja lumeen kaivautuneena. Hän yritti vähän aikaa olla jopa
hengittämättä, mutta tajusi heti ajatuksen typeryyden. Ne olivat saaneet hänet
kiinni, mutta eivät tienneet, missä Crystal oli. Pimeä ja hiljaisuus
aiheuttivat kuuloharhoja. Valokuningatar oli kuulevinaan taistelulepakoiden
liitävän pimeydessä, vaikka tiesi sen olevan mahdotonta. Hän oli kuulevinaan
yötaivaan sotureiden puheen ja rekien liukuvan jäätiköllä.
Crystal oli ottanut mukaansa tenderen
ilmakepin. Se oli ontto keppi, joka päivisin toimi vaelluksen tukena ja öisin
hangen puhkaisevana hengitysilman reittinä.
Sama toistui joka yö. Cara Crystal kadotti
ajan tajunsa. Yöttömät yöt loppuivat. Pimeä saapui ja sen aika piteni. Crystal
tiesi matkaavansa etelää kohti. Aurinko ja tähdet kertoivat sen. Hänellä ei
ollut aavistustakaan, kuinka pitkä matka olisi. Muutaman kerran hän löysi
lumeen peittyviä mammuttien jälkiä. Hänen lapsuutensa muistikuvien kaltainen
heimo oli kulkenut jäätiköllä. Crystal ei uskaltanut lähteä seuraamaan. Jäljet
peittyisivät ja hän eksyisi. Yötaivaan soturit olivat tulossa. Hänen piti
päästä auringon alle.
Crystalin ruokavarasto ehtyi. Hänen oli
pakko pysähtyä välillä muutamaksi päiväksi kerrallaan pyytämään riistaa
ansalangoilla. Rex Arcticalla liha oli meressä ja rannikon jäättömillä
osuuksilla. Jäätiköllä eivät eläneet muut eläimet kuin jääoravat ja niitä
saalistavat luminaalit ja nekin vain muutamilla alueilla. Pimeä aika piteni ja
Crystal vain kaivautui lumiluoliinsa. Lumi ja turkikset pitivät kylmän poissa,
mutta eivät kuuloharhoja.
Kaamos oli lähellä. Cara Crystalin
päivämatkat lyhenivät ja hän tiesi tenderen saavuttavan itseään vauhdilla.
Taistelulepakot etsisivät häntä kirkunalla öisin, mutta eivät löytäisi.
Rekikoirat päästettäisiin valon ajaksi etsimään hajujälkiä ja niiden löytäminen
olisi Crystalin lopun alkua. Yötaivaan soturit saattaisivat olla jo hänen
edellään, eikä valokuningatar edes tietäisi asiasta.
Etsintäpartioita oli varmasti lähetetty
kaikkiin suuntiin. Niitä oli paljon, joten ne eivät olisi isoja. Se oli
Crystalin viimeinen mahdollisuus pysyä ohuella jäällä uppoamatta siihen.
Epäilykset kalvoivat Crystalin mieltä. Ehkä hän muisti vain lasten satuja. Ehkä
lumi ja jäätikkö jatkuivat ikuisesti. Ehkä oli vain tendere ja isävaltiaat.
Ehkä hänen lapsuutensa lumikansa ja mammuttiheimot oli kaikki tapettu. Ehkä
isävaltiaat hallitsivat kaupunkiakin, jos se oli edes olemassa.
Crystal havahtui lumikolossaan. Hän oli
kuullut jotain. Tällä kertaa se ei ollut harha. Cara Crystal jäykistyi. Jostain
kaukaa kuului koiran haukuntaa. Lähellä piiloa kaksi soturia puhui toisilleen.
Crystal ei saanut sanoista selvää, mutta tajusi tenderen saaneen kurottua
välimatkan umpeen. Yötaivaan soturit eivät erottaisi Crystalin lumipiiloa,
mutta koirat olivat eri asia. Ne saisivat vainun, jos tulisivat liian lähelle.
Valoaika oli lyhyt, mutta Crystal yritti
ottaa siitä kaiken irti. Hän kulki seuraavan päivän niin nopeasti kuin pystyi.
Hän ei nähnyt, eikä kuullut enää mitään yötaivaan sotureista, mutta tiesi
heidän olevan lähellä. Lyhyet päivät seurasivat toisiaan. Crystal päätti tappaa
itsensä mieluummin kuin jäädä taas pimeän vangiksi. Se oli kilpajuoksua elämän
ja kuoleman välillä. Se oli kilvoittelua valon ja pimeän kesken. Crystal tarpoi
päättäväisesti lumessa päästäkseen auringon alle.
Aurinko oli talvisen haalea jossain
pilviverhon takana. Päivänvalo oli irvikuva itsestään. Crystal tuli jyrkänteen
reunalle ja näki meren. Hänen silmänsä kostuivat. Hän oli melkein perillä.
Samalla kauhu kouraisi hänen rintaansa. Entä ellei täällä olisikaan muuta, kuin
jyrkänne ja utuiseen horisonttiin katoava meri. Crystal lähti jatkamaan
matkaansa jyrkänteen reunaa pitkin. Hän valitsi suunnan sinne päin, mistä
aurinko nousi. Se tuntui paremmalta vaihtoehdolta.
Kolmantena yönä Crystal kuuli rekikoirien
haukunnan lumikätköönsä. Ne olivat lähellä. Aivan liian lähellä. Sama toistui
seuraavana yönä. Crystal tajusi niiden partioivan jyrkänteen reunan
suuntaisesti. Hänen löytämiseensä ei menisi montaa päivää. Hän päätti
mieluummin syöksyä jyrkänteeltä alas kuin jäädä kiinni.
Seuraavana päivänä jyrkänteen reuna alkoi
kaartua sisämaahan päin. Cara Crystal näki alhaalla poukaman. Sen rannalla oli
kaupunki melkein sellaisena kuin hän sen muisti. Eri väriset talot täplittivät
valkeaa maisemaa. Meri oli sulaa vettä, vaikka siinä ajelehti eri kokoisia
jääkimpaleita ja -vuoria. Lahden perällä oli laitureita, joihin oli kiinnitetty
kajakeita. Crystalista tuntui avoimen jäätikön jälkeen, että ihmisiä oli
hirvittävän paljon. He hääräsivät talojen väliköissä ja laitureilla. Kajakkeja lähti
ja saapui.
Cara Crystal oli saapunut perille. Hän oli
kaupungissa auringon alla. Crystal tipahti polvilleen lumeen. Hänen sisällään
myllersi. Vaeltaja olisi halunnut huutaa riemusta. Hän aukoi suutaan saamatta
aikaan ääntäkään. Hän olisi halunnut itkeä, mutta kyyneleet eivät tulleet ulos.
Hän kaatui selälleen lumeen ja sulki silmänsä. Cara Crystal makasi pitkään
paikallaan vain hengittäen syvään.
Se ei ollut tendere. Se oli algidere.
Lumikansa. Hänen kansansa. Jyrkänne muuttui poukaman päässä jyrkäksi mäeksi.
Crystal vain käveli sitä pitkin alas. Hän unohti varovaisuuden. Tapahtukoon,
mitä tapahtui. Ihmiset tulivat vastaan. Hän käveli ohi heidän välistään. He eivät selvästikään tunteneet häntä, mutta
nyrpistivät nenäänsä ja osoittivat eleillään halveksuntaansa. Crystal
ihmetteli. Heitä oli liikaa, jotta kaikki tuntisivat toisensa, mutta eivät he
muita samalla tavoin katselleet.
Totuus iski vaeltajaan. Nämä ihmiset olivat
siistejä ja kauniita. Crystal ei ollut. Pimeässä puhtaudesta tai siisteydestä
ei välitetty. Crystal oli tottunut harjaamaan hiuksensa, koska ne eivät
takkuisina tuntuneet hyviltä. Siinä se sitten olikin. Peseytyminen ei ollut
lainkaan jokapäiväinen harrastus. Lisäksi Crystal oli vaeltanut jo ties kuinka
monta kuunkiertoa. Hänen täytyi näyttää kammottavalta ja haista vaikka kuinka
pitkälle. Yllättäen Crystalia alkoi hävettää ja hän jäi seisomaan paikalleen
tietämättä, mitä tehdä.
Mies horjui kohti Crystalia. Hän oli
selvästi umpihumalassa. Siinä ei ollut mitään uutta. Siman löyhkän tunnisti jo
monta askelta ennen kuin hän tuli Crystalin eteen ja aukaisi suunsa.
”Sinä haiset! Minä olen kalastaja Aneq.
Rikas mies. Vuotieni määrä on loputon. Tule mukaan. Pääset kylpyyn. En ole
iglulaisia. Minulla on oma talo. Oletkos likka ikinä tavannut toista tällaista
miestä?”
Kieli oli tuttu, vaikka murre oli outo.
Kylpy kuulosti vaeltajan korviin kaikkien toiveiden täyttymiseltä. Crystal ei
epäröinyt lähteä mukaan.
Cara Crystal lojui kylpysoikossa lämpimässä
vedessä ja lappoi kupista suuhunsa kuumaa lihakeittoa. Kyyneleet tulivat
viimein. Cara Crystal oli paratiisissa. Pimeys oli viimein väistynyt.
Huoneeseen oli rakennettu takka, joka piti koko talon lämpimänä. Se oli
ihmeellistä. Mies oli sammunut sänkyynsä ja kuorsasi raskaasti. Sitä ennen hän
oli komentanut Crystalin tulemaan puhtaana vällyjensä alle.
Crystal ei välittänyt. Tämä mies saisi tehdä
hänelle mitä tahansa. Hän saisi vaikka viedä neitsyyden ja tehdä Crystalynin
sisään vauvan. Kaikki muu hänelle olikin jo pimeässä tehty. Kaiken muun
isävaltiaat olivat pakottaneet hänetkin tekemään. Crystal kömpi Aneq:n viereen,
mutta ei saanut tätä enää hereille. Hän käpertyi tyytyväisenä miehen lämmintä
vartaloa vasten ja nukahti.
Seuraavana päivänä Aneq ei selvästikään
muistanut kuka Crystal oli ja miksi hän oli miehen kotona. Crystal tajusi, että
tällaista ei selvästi tapahtunut ensimmäistä kertaa. Aneq kauhaisi ensitöikseen
tynnyristä itselleen kolpakollisen simaa ja jatkoi siitä, mihin oli ennen
nukahtamistaan jäänyt. Olon parantuessa Aneq alkoi katsella Crystalia
arvioiden. Crystal nousi alastomana sängystä antaakseen miehen katsoa kunnolla
itseään. Se oli ensimmäinen kerta, kun Crystal näki, millaisen ilmeen hän
aiheutti miehen kasvoille. Kiihtynyt hengitys oli tuttua ja kertoi kaiken
tarvittavan.
Yllättäen Aneq ponkaisi pystyyn ja lähti
pois. Se hämmensi. Valokansan tavat olivat omituisia. Miksi he kielsivät
halunsa? Pian Aneq palasi mukanaan vanha nainen, jolle hän selitti asiansa.
”Tämä on minun uusi naiseni, mutta kauneus
on piilossa. Tee tästä kaunis kuin prinsessa. Minä tulen illalla takaisin.
Nainen saa odottaa sängyssä. Aneq näyttää miesvoimaa.”
Kalastaja Aneq:n lähdettyä nainen alkoi
kaivella pussistaan omituisen näköisiä teriä, kampoja ja purkkeja. Illan
koittaessa Crystal tunsi itsensä omituiseksi. Hänen karvojaan oli leikattu, nypitty
ja nyhdetty koko päivä. Akka oli kiertänyt hänen hiuksiaan joksikin leteiksi
kutsumikseen patukoiksi. Nainen oli työntänyt hänen kasvoihinsa jotain märkää
savea. Hän oli yltä päältä haisevien nesteiden peitossa ja luuli välillä
tikahtuvansa niiden hajuun.
Lopuksi akka oli vaatinut häntä pukeutumaan
ohuisiin ja pieniin vaatteisiin, jotka eivät kylmää pitäisi. Crystal oli
huokaissut ja suostunut kaikkeen. Hän oli lämpimässä, valossa ja sai lämmintä
ruokaa. Asiat eivät olisi voineet olla paremmin. Lopuksi nainen oli kaivanut
kummallisen lasin, josta näkyi nuoren naisen kuva. Akan käkättäessä Crystal oli
lopulta ymmärtänyt katselevansa itseään.
Jää petti alta. Crystal tajusi näyttävänsä
samalta kuin häntä kaupungissa vastaan kävelleet kauniit ihmiset. Crystal oli
yksi heistä. Hän oli päässyt perille. Hän oli tullut kotiin.
Aneq saapui yhtä humalassa kuin oli ollut
edellisenäkin iltana. Hänellä oli sängyssä odottavalle Crystalille kovasti
asiaa, mutta ei saanut puhetta aikaan. Hän sammui Crystalin viereen turkikset
yllään. Vaeltaja ei tiennyt, mitä olisi voinut tehdä. Hän paneutui miehen
viereen nukkumaan.
Ensimmäinen kirkaisu tuntui tulevan seinän
läpi. Crystal jäykistyi. Tämä ei voinut olla totta. Kirkaisuja kuului lisää.
Pian ne tuntuivat halkaisevan Crystalin pään. Hän ryntäsi ikkunaan katsomaan
ulos. Luminen katu oli täyttymässä soihtuja kantavista algidereista. Nämä
katselivat ympärilleen pimeydessä ja yrittivät käsittää, mikä kirkunan
aiheutti. Yllättäen se loppui kuin veitselle leikaten. Väki kaduilla oli
ihmeissään. Crystal ei ollut. Hän tiesi. Taistelulepakot! Tendere oli saapunut
ja halusi hänet.
Cara Crystalille viesti oli selvä. Hänet
haluttiin takaisin. Muussa tapauksessa isävaltiaat eivät enää piilottelisi
yötaivaan sotureita, vaan tulisivat voimalla. Se yllätti. Crystal ei ollut
uskonut, että hänet haluttaisiin niin kipeästi. Hän kuvitteli hetken, mitä
tapahtuisi, jos yötaivaan soturit hyökkäisivät taistelulepakoineen.
Kaupunkilaiset teurastettaisiin niille
sijoilleen. Sota jäätikön mammuttiheimoja vastaan alkaisi. Kaikki vain hänen
takiaan. Niin ei saanut käydä. Ehkä Crystal ei voinut estää sotaa, mutta
ainakin hän voisi lykätä sitä. Sekin oli parempi. Kaupunki säästyisi. Ehkä
jotain tapahtuisi. Crystal ei silti voisi elää loppuelämäänsä pimeässä. Hän
tiesi, mitä tehdä.
Crystal lähti aamun koittaessa jättäen
Aneq:n nukkumaan. Hän otti mukaansa pienen leilillisen lyhdyssä poltettavaa
valasöljyä. Vaeltaja kiipesi rinnettä pitkin jyrkänteen päälle ja teki
mahdollisimman selvän hajujäljen. Hän virtsasi lumeen ja viilsi käsivarteensa
haavan, josta valutti hivenen verta samaan paikkaan. Hän lähti taivaltamaan
Jäävuonon suuntaan. Matkalla Crystal repi vaatteistaan riekaleita ja sotki ne
vereen ennen kuin pudotti lumeen.
Hän oli keskustellut kaupungin ympäristöstä
kauneuttaan kohentaneen akan kanssa. Jäävuono oli läpi vuodenkierron umpeen
jäätynyt vuono, joka päättyi rannassa avomereen. Sen pinta oli kuin pieni
jäävuoristo. Se koostui pintakerroksen alaisten jäävuorien huipuista, ahtojäistä
ja muista lohkaremuodostelmista. Crystal tuli vuonolle illan koittaessa.
Oikean paikan valitseminen ei ollut vaikeaa.
Jäämuodostelma kohosi avomeren vieressä kolmen miehen mitan korkeuteen. Crystal
näkisi ja näkyisi sieltä hyvin niin kauan kuin iltahämärää vielä jatkuisi ennen
pimeyden laskeutumista. Hän kiipesi muodostelman päälle ja katseli ympärilleen.
Ketään ei näkynyt ennen pimeää. Se oli hyvä. Crystal tiesi, miten tapahtumat
etenisivät.
Cara Crystal kuuli taistelulepakoiden
ensimmäiset kirkaisut. Niillä ei ollut väliä. Hän tiesi yötaivaan sotureiden
kulkevan lepakot edellään. Ne eivät tekisi hänelle mitään. Crystal haluttiin
elävänä. Hän riisui vaatteensa ja turkkinsa kasaksi viereensä ja valutti
lamppuöljynsä mytyn päälle.
Kylmyys shokeerasi. Täristen hän iski
tuluksista kipinän. Liekit roihahtivat aluksi rinnan korkeudelle. Samaan aikaan
Crystal hyppi tasajalkaa, huusi ja heilutti käsiään. Hänet huomattaisiin
varmuudella.
Crystal tunsi olevansa jähmeä ja jäätynyt,
kun liekit alkoivat hiipua. Enää oli jäljellä yksi teko. Crystal hyppäsi
epäröimättä pimeään sukeltaakseen jäähileiseen mereen.
Isävaltiaat todistaisivat itse hänen
kuolemansa. Kaupunki auringon alla säästyisi. Ohikiitävä ajatus iski
Crystaliin. Hän ei edes tiennyt kaupungin nimeä. Enää edes sillä ei ollut
väliä.
Pudotus löi ilmat pois keuhkoista. Kylmyys
ei ollut niin paha kuin Crystal oli kuvitellut, koska hän oli jo valmiiksi
kohmeinen. Hän tiesi sen silti kangistavan ja tappavan itsensä hyvin nopeasti.
Crystal aikoi vetää vielä kerran happea keuhkoihinsa ja sukeltaa mahdollisimman
pitkälle, jotta soturit eivät saisi häntä enää edes sattuman kautta kiinni
elävänä. Crystalin pää puhkaisi pinnan. Hän tunsi, kuinka vahvat kädet
tarttuivat kiinni.