ENNEN ZEO
44
Kalamuijan kuolema
Zeo syntyi pienenä ja heiveröisenä.
Lapsenpäästäjä epäili hänen eloonjäämistään. Siitä ei tullut ongelmaa. Zeo
puhkui ja huusi kuin syötävä. Sen sijaan äiti ei kestänyt synnytystä. Pitkään
naista heikentänyt keuhkotauti tappoi hänet lapsivuoteeseen.
Zeon
isästä ei kellään ollut tietoa, joten hänet annettiin kaupparuhtinas Quaru
Thaonin esisukua Laventia palvelusväen hoiviin. Rannoilta lumpeille pääsy oli
pieni ihme, mutta Zeon äidin siskon miehellä oli siellä sukua. Yhdellä juuri
synnyttäneistä palvelijoista, Zeldalla, oli valtavan kokoiset rinnat, joista
maitoa olisi riittänyt vaikka kuinka monelle pienokaiselle. Hän otti Zeon
hoiviinsa. Runsas ravinto oli viimeinen tae sisukkaan pienokaisen
henkiinjäämiselle.
Kaupparuhtinaat naisineen pitivät takapihoillaan
leikkivistä lapsista, vaikka nämä kuuluivatkin rahvaaseen ja päätyisivät
kasvettuaan Filiuksen loputtomiin slummeihin. Tätä ei kuitenkaan moni tohtinut
puhua ääneen. Oli helpompi olla hiljaa, kun kyse oli ikävistä asioista.
Zeon opetellessa kävelemään Kaupparuhtinas
Thaonin nainen synnytti tyttären. Se vei ruhtinas Quarun huomion. Zeo ja hänen
paras ja ainoa kaverinsa, Anon, ottivat ensimmäisiä juoksuaskeliaan, kun Quarun
tytär nousi jaloilleen kivenheiton päässä.
Lapsia itseään ei juurikaan kiinnostanut
ruhtinaspuutarhan ja palvelijoiden alueen välinen raja. Lummepensasaitaa ei
olisi saanut ylittää. Pian kasvustoa halkova polku oli kuitenkin ahkerassa
käytössä. Pienet lapset tarvitsevat leikkikavereita ja niitä löytyi viereiseltä
pihalta.
Naisensa kuihtumista sureva Quaru Thaon
esisukua Laventia ei jaksanut välittää tyttärensä uusista ihailijoista, vaikka
nämä olivatkin vain palvelijoiden poikia. Salaviisaasti myöskään palvelijat
eivät turhan tehokkaasti yrittäneet lapsien leikkejä valvoa. Jos pojista tulisi
ruhtinatartyttären ystäviä, siitä olisi vain hyötyä.
Lopulta pusikossa juoksi vain yksi asiasta
kiinnostunut aikuinen. Ruhtinaan vanhaksi käynyt senesalkki ei tosin vikkelien
pienokaisten perässä pysynyt, vaikka olikin kiukkuinen rahvaan kakaroiden
röyhkeydestä.
Kun tytär Mi Thaon esisukua Laventia tajusi
oman arvonsa, jäi jäljelle vain yksi leikki. Siinä kaksi poikaa sai kilvoitella
kumpi paremmin palvelisi kuningatar Kaunista. Zeo ja Anon olivat parhaita
ystäviä sillä kiintymyksen määrällä, johon vain pienet pojat kykenevät.
Anon oli jätetty korissa palvelijoiden oven
eteen eräänä yönä. Se oli harvinaista lumpeilla, jossa kaikilla lapsilla oli
aivan erityinen arvo. Rantojen nopeasti sikiävää rahvasta tämä ei tietenkään
koskenut. Imettäjä Zelda sai Anonista kolmannen lapsen syliinsä, mutta se ei
hyväntuulista naista haitannut. Hän vain ilmoitti naureskellen ryhtyneensä
tisseineen kissaemoksi.
Zeo ja Anon imivät yhtä aikaa nisistä maitoa
ja nukkuivat vierekkäin. Harvat ystävykset ovat kasvaneet näin kiinni
toisissaan. Oman lapsensa Zelda toki hoiti ensin, mutta hänen rintansa
tihkuivat joskus maitoa vielä Zeon ja Anonin jälkeen. Zelda vakavoitui vasta,
kun hänen oma poikansa kuoli järvikuumeeseen. Hän ei katkeroitunut, vaan
tuhlasi jäljelle jääneen rakkautensa kasvattipoikiinsa.
Vuodet vierivät ja lasten maailma laajeni
ikilumpeen reunoille asti. Mi Thaon hemmoteltiin pilalle. Se oli selviö
Filiuksessa, sillä omien lasten kurinpito oli fragieren keskuudessa mahdoton
ajatus. Mi Thaon vietiin gondoleilla joka paikkaan. Se antoi hänelle lisää
valtaa poikien suhteen, koska heille moiseen ei ollut mahdollisuutta.
Palveluksia vastaan kuningatar Kaunis jakoi heille kokemuksiaan. Ensin piti
aina ihailla kuningattaren viimeisintä palmikkomuodostelmaa.
Zeo oli tumma ja heiveröinen, mutta hänen
käsivoimansa olivat hyvät ja tasapaino loistava. Kerran Anon yritti
tasapainoilla Zeon perässä kotilumpeen päänavetan katolla ja putosi. Zelda
joutui kutsumaan parantajan lastoittamaan pojan murtuneen jalan. Tehdessään
lähtöä parantaja vei Zeldan syrjään ja kertoi, että löytölapsessa virtasi
selvästi vanhan kansan veri.
Se oli hämmentävää. Fragiere ei hukannut
lapsiaan. Valereen ei poikia syntynyt. Miten ihmeessä queterralapsi oli voinut
päätyä heidän kotilumpeelleen?
Vuosi vuodelta kuningatar Kauniin pojille
julistamat kilpailut alkoivat saada aina vain kummallisempia muotoja. Samoin
Min lettimuodostelmat. Usein hän itse suosi linnunsiipi-tyylistä muotoilua.
Rautalangalla lettitaiteilu saatiin näyttäväksi. Ylistyssanojen jälkeen
kuningatar Kaunis määräsi pojille tehtäviä.
Viattomana alkaneisiin
kumpi-riisuu-enemmän-kisoihin ilmestyi omituisia sävyjä Min halutessa nähdä
melkein kaiken ja ottaa koskettelun mukaan. Pojat puhuivat keskenään
ongelmasta, mutta eivät keksineet ratkaisua. Oli täysin mahdoton ajatus, että
palvelijan pojat sanoisivat ei ruhtinattaren tyttärelle.
Eräänä päivänä Mi vietiin katsomaan
kellopeliä. Ainutlaatuinen laite oli muinaisajan viisaiden rakentama ja se laski
aikaa siihen päivään, jolloin fragiere ei enää olisi. Kellopeli oli
maailmankuulu, joten se oli piilotettu lummekaupungin syövereihin. Jokainen
fragiere vietiin katsomaan sitä jo lapsena.
Palatessaan Mi hehkui innosta. Kuningatar
Kaunis oli tarvinnut tämän uudeksi palkinnokseen antaessaan alamaisilleen
vaativampia käskyjä. Mi kutsui pojat luokseen ja ilmoitti tahtonsa. Näiden piti
hiipiä yöllä hänen isänsä palatsiin ja varastaa kaupparuhtinaan saleista
ainakin kolme tärkeää esinettä. Se todistaisi alamaisten sokean kuuliaisuuden.
Mi nautti poikien hätääntyneistä ilmeistä poistuessaan paikalta.
Kaupparuhtinas Quaru Thaonin nainen oli
lopulta kuollut. Riutumisaika oli ollut poikkeuksellisen pitkä ja se oli saanut
ruhtinaan käyttämään enkelin unta. Quaru Thaon olisi muissa maailmoissa koko
yön, eikä häntä saisi hereille millään. Senesalkki oli vanha ja puolikuuro.
Riskit olivat pieniä, jos he piilottaisivat saaliin kunnolla. Anon oli taipuvainen
yrittämään. Hän pelkäsi tosissaan, mitä Mi voisi saada päähänsä, jos häntä ei
toteltaisi mukisematta. Lopullisen päätöksen teki Zeo.
”Minä en varasta. Minä en ole varas.”
Seuraavana päivänä Mi tuli tapaamiseen
täynnä myrskyn merkkejä. Lettimuotoilukin oli puolitekoinen. Palatsista ei
ollut kadonnut mitään. Aamu oli sujunut aivan tavallisesti. Kuningatar Kaunis
määräsi pojat polvistumaan eteensä.
”Typerykset. Suudelkaa jalkojani ja
selittäkää, miksi teillä ei ole asettaa eteeni, mitä halusin.”
”Me emme ole varkaita. Me emme varasta.”,
Zeo ilmoitti yrittäen ottaa vastuun ja pahimman vihan päälleen.
”Täytätte käskyni ensi yönä tai rankaisen
teitä. Onko selvä?”
”Meistä ei tehdä varkaita.”
Zeo odotti heidän saavan pajunvitsasta tai
joutuvan syömään kuraa, mutta seuraavana aamuna tapahtuikin se, mitä Anon oli
pelännyt. Mi menetti täysin malttinsa. Kukaan ei ollut aiemmin sanonut hänelle
ei. Hän ei pystynyt käsittelemään asiaa. Hän kääntyi raivoissaan ja huusi
lähtiessään.
”Tästä te maksatte petturit.”
Matkalla Mi repi mekkonsa ja hieroi silmänsä
punaisiksi. Tyttö ryntäsi itkien senesalkin luokse ja väitti poikien kaataneen
hänet väkisin maahan. Sen jälkeen pojat olivat väkisin yrittäneet käpälöidä
häntä jalkojen välistä. Onneksi Mi oli onnistunut rimpuilemaan itsensä irti ja
päässyt pakoon.
Senesalkki pomppasi pystyyn ja ryntäsi Min
estelyistä huolimatta kaupparuhtinaan luokse. Tuohtunut senesalkki oli koko
ajan tiennyt, että jotain tällaista tulisi tapahtumaan. Ruhtinas Thaon oli
juuri herännyt enkelin unesta ja oli poikkeuksellisen pahantuulinen. Tarinan
kuultuaan hän alkoi ärjyä käskyjä, eikä ottanut kuuleviin korviinsa tyttärensä
selittely-yrityksiä.
Zeo ja Anon tuotiin sidottuna ruhtinaan
eteen ja painettiin polvilleen. Hätääntynyttä Zeldaa ei päästetty edes
eteishalliin. Kaupparuhtinas Quaru Thaon meni suoraan asiaan.
”Olette yrittäneet häpäistä tyttäreni.
Olette uskaltaneet työntää saastaiset kätenne hänen mekkonsa alle.
Palvelijoiden pitää muistaa paikkansa. Hakatkaa näiden kädet irti ranteesta ja
polttakaa vuoto kiinni. Nostakaa nämä sen jälkeen roikkumaan portin pieleen.
Tästä päivästä lähtien palvelijat muistavat paikkansa palatsissani. Lyökäämme
vetoa, kauanko heidän kuolemansa kestää.”
”Herra ruhtinas. Anteeksi, mutta en
ymmärrä…”, Zeo yritti sanoa, mutta ruhtinas keskeytti hänet tylysti.
”HILJAA! Tohditko vielä puhua minulle,
arvoton sika? Puhu vielä sana ja isotissinen imettäjäsi roikkuu vieressäsi.”
Se hiljensi Zeon. Vartijat olivat jo
viemässä heitä pois, kun pelastus tuli viime hetkellä. Mi heittäytyi isänsä
jalkoihin.
”Isä! Älä tee sitä. Minä taisin
vähän…liioitella.”
Mi oli aikonut kertoa pienen tarinansa vain
senesalkille ja yllyttää tämän antamaan pojille kunnon selkäsauna. Tyttö ei
ollut lainkaan aavistanut, mihin hänen pieni valkoinen valeensa saattaisi
johtaa. Mi Thaon esisukua Laventia ei kuitenkaan ollut paha ihmislapsi. Hän ei
voinut ajatellakaan isänsä käskyjen käyvän toteen.
Kaupparuhtinas Quaru Thaon kuulusteli
itkevää tytärtään ja poikia. Hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Mi rukoili
poikien puolesta. Ruhtinas ei tietenkään voisi kieltää itkevältä tyttäreltään
mitään. Hänet oli silti pantu hankalaan asemaan. Eihän ruhtinas sentään voisi
myöntää julkisesti olleensa väärässä tai pyytää anteeksi.
Lopulta isä ja tytär pääsivät ratkaisuun,
joka tyydytti molempia. Pojat karkotettaisiin vähin äänin lumpeelta rannalle.
Zelda lähtisi pitämään huolta heistä. Mi ehkä menettäisi pari leikkikaveriaan,
mutta hänen olisi jo aika muutenkin alkaa seurustella arvoistensa kanssa.
Ruhtinas itse ei kiinnittäisi enää mitään huomiota tapahtuneeseen.
Se oli ankara uutinen rantalähtöiselle
Zeldalle. Pojat ottivat uutisen vastaan ikäistensä tapaan suurena seikkailuna,
mutta Zelda tiesi paremmin. Elo hökkelissä ties minkälaisten naapurien
ympäröimänä tulisi olemaan kovaa, eikä edes jokapäiväinen ruoka ollut
itsestäänselvyys.
Aamuinen sumu Merijärvellä leijui vielä
raskaana, kun gondoli tuli hakemaan heitä. Vain Zelda muisti, että oli Zeon
kahdestoista syntymäpäivä, eikä hänkään raaskinut puhua sitä ääneen. Muu
palatsin palvelusväki oli vielä nukkumassa. Ruhtinas oli nimenomaan määrännyt,
että lähdöstä ei tehtäisi suurta numeroa. Jäähyväiset oli jätetty
edellisiltana. Vain yksi kostea silmäpari seurasi puutarhan kätköistä kolmikon
astelua laiturille. Mi oli valvonut koko yön ollakseen varmasti aamulla
hereillä. Hänen omantunnontuskansa olivat olleet hirvittäviä.
Mi ryntäsi laiturille, kun kolmikko oli jo
noussut gondoliin. Mi olisi halunnut pyytää anteeksi. Mi olisi halunnut sanoa
rakastavansa poikia. Ääni ei vain tullut ulos. Hän tuijotti lähtijöitä gondolin
alkaessa irrota laiturista. Pojat tuijottivat mykistyneinä takaisin. Kukaan ei
puhunut mitään. Kuului vain aaltojen hiljainen liplatus niiden osuessa
laituriin. Mi otti jotain pitkää selkänsä takaa ja heitti sen gondoliin. Zeo
kumartui katsomaan Min rynnätessä itkien pois. Min irti leikattu neitopalmikko
oli ehtinyt kasvaa melkein kolmen askeleen mittaiseksi.
Merijärven rannat olivat sitä tiheämpään
asuttuja, mitä lähemmäs vettä mentiin. Zelda otti itseään niskasta kiinni.
Itkeskely ei auttanut. Täällä oli selvittävä. Hän oli vastuussa kahden kasvavan
pojan hyvinvoinnista.
Pojat olivat jakaneet Min letin kahtia. He
teettivät hiuksista nahkaan kiedotut rannekkeet, joita vannoivat kantavansa
loppuelämänsä. Zeo puhui asiansa ääneen.
”Olkoot totuus ja teot ohjenuoramme.”
Zelda etsi käsiinsä Zeon äidin siskon ja
vaati tältä apua. Hän oli kuitenkin ottanut Zeon hoiviinsa ja aikoi saattaa
kasvatuksen loppuun. Siskon mies oli tyypillinen joka paikan höylä, jollaisia
slummin ankarissa olosuhteissa syntyi kuin sieniä sateella. Hän järjesti
suhteillaan Zeldalle ja pojille majapaikan ja tavan hankkia elanto.
Ankea huone oli oikeastaan vain mökin
peräkamari, mutta sillä oli oma sisäänkäynti. Väliseinä takasi oman rauhan,
vaikka tilaa oli niukalti. Zeldalle tarjottiin töitä yhtenä läheisen torin
kalamuijista. Se oli alentavaa lumpeilla asuneelle kaupparuhtinaan
palvelijalle, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Heidän oli saatavaa ruokaa.
Merijärven kalastajat toivat saaliinsa
rantaan kaksi kertaa päivässä. Kalamuijien tehtävänä oli kantaa ne torille ja
myydä pienehköä palkkiota vastaan. Sillä ei rikastunut, eikä siitä säästetty.
Se riitti silti syömiseen ja hengissä pysymiseen. Zelda ei valittanut. Hän
opetti pojilleen niukkuutta ja kiitollisuutta. Aikanaan heidän elämänsä olisi
parempaa, mutta tämä oli näin tässä ja nyt.
Kalamuijien huolena olivat suojelupalkkioita
vaativat poikien katujengit. Filius oli lumpeiden ulkopuolella jaettu vahvojen
rikollisjärjestöjen kesken. Nämä pitivät yllä järjestystä alueellaan ja
kantoivat siitä hyvästä oman veronsa. Poikien jengiporukoita katsottiin sormien
läpi. Ne tulkittiin yleensä vielä lasten leikeiksi, joiden myötä ammattilaisten
joukkoon yleni tulevaisuuden lupauksia.
Leikit eivät uhreja huvittaneet. Kotikulman
poikajengi oli keksinyt vaatia kalamuijilta omaa suojelupalkkiotaan. Muuten
kalamuija kampattaisiin täyden korinsa kanssa saviselle kadulle. Näin tapahtui
pari kertaa ja kampattu muija menetti osan saalistaan. Pitkäkyntiset
ohikulkijat nappasivat tuoreita kaloja ja osa meni pilalle sotkeennuttuaan
perusteellisesti katusaastaan. Kalamuijat maksoivat ja omat välityspalkkiot
pienenivät entisestään.
Zelda ei halunnut lisää harmeja. Totta kai
hän maksaisi. Umpirehellinen Zeo raivostui. He eivät missään tapauksessa
alistuisi pikkupoikien pelotteluun. Zelda huomautti, että pikkupojat olivat
Zeon ja Anonin ikäisiä ja heitä oli paljon. Zeo oli ehdoton.
”Olkoon kuinka monta hyvänsä. Käärmeellä on
aina pää. Se pitää houkutella esiin ja katkaista.”
Zelda ei maksanut ja sai kasvattinsa
mukaansa vartijoikseen. Zelda kantoi täpötäyttä kalakoria kalamuijien tapaan
päänsä päällä, kun hyökkäys tuli. Poika tuli nurkan takaa kuin tuulispää ja
yritti hypätä Zeldan jalkoihin taklatakseen tämän. Anon kamppasi pojan ja Zeo
yksinkertaisesti istui hänen päälleen.
He veivät pojan nurkan taakse vääntäen tämän
toisen käden taakse. Kaksikko ei halunnut satuttaa vankiaan, joten he
nöyryyttivät. Zeo sotki pojan naaman kadulta kahmaisemaansa likaiseen saveen.
Anon repi hänen riekaleiset vaatteensa vielä pienemmiksi paloiksi. Zeo väänsi
hiuksista pojan päätä taakse päin.
”Sano johtajallesi, että hänellä ei ole enää
asiaa näille kulmille.”
Kosto tuli heti seuraavana päivänä. Zeon ja Anonin ollessa palaamassa kotiin iso
joukko poikia ympäröi heidät. Vastustajia oli melkein kaksi kertaa kymmenen.
Pakoon pääsyyn ei ollut mitään mahdollisuutta. He pysähtyivät. Yksi ringin
pojista astui eteenpäin. Hän oli selvästi Zeon ikäinen, vaikka mahtipontisilla
eleillään yritti viestittää muuta.
”Sain viestisi. Onko sinulla jotain muuta
sanottavaa, ennen kuin sotkemme teidät katuun.”
”Olet raukka. Käyt vanhojen naisten
kimppuun. Tulet päälle kymmenen yhtä vastaan. Ota erä mies miestä vastaan vai
pelottaako?”
”Minä olen Suiston Vaclar Dain, enkä minä
pelkää ketään. Pelissä pitää olla panos. Tuletteko palvelukseeni ja tottelette
kysymättä, jos voitan?”
”Olkoon näin. Jos minä voitan, katoat näiltä
kulmilta.”
Suureellisten puheiden jälkeen pojat
riisuivat juhlallisesti ruipelot ylävartalonsa paljaaksi. Molempien iskut
olivat yllättävän hyviä, mutta niissä ei vielä ollut takana kovin suurta
voimaa. Yleinen muksiminen herätti Vaclarin joukoissa melkoista huutamista.
Anon yritti pysyä perässä pitämällä Zeon puolta, mutta hävisi auttamattomasti
metelöinnissä.
Iskut tekivät kipeää, mutta eivät olleet
kovinkaan vakavia. Seuraavana päivänä molemmat olisivat tosin pahasti
mustelmilla. Vaclar oli kiero. Aina tilaisuuden tullen hän yritti potkaista
Zeoa haarojen väliin. Tämä väisti. Vaclar yritti saada painiotteen vääntääkseen
Zeon maahan, mutta se oli virhe. Zeo voitti väännöt loistavan tasapainonsa
ansiosta.
Molemmat mätkähtivät saviseen katuun ja
yrittivät kavuta toistensa päälle. Otteet lipesivät liukkaassa mudassa.
Kamppailunsa kiihkeydessä he eivät huomanneet täydellistä hiljaisuutta, joka
oli laskeutunut heidän ylleen.
Miehenköriläät olivat isoja ja voimakkaita.
He nostivat pojat ilmaan ja katselivat näitä huvittuneesti.
”Yleensä katurotilta väännetään niska
nurin.”
”Teillä kävi tuuri. Joku haluaa tavata.”
He tunkivat pojat isoihin säkkeihin ikään
kuin nämä olisivat olleet rimpuilevia koiranpentuja. Kiistakumppanit tunsivat,
kuinka miehet heittivät säkit olalleen ja lähtivät.
Zeo ja Vaclar puisteltiin pois säkeistä
soihduin valaistussa kellarissa. He henkäisivät syvään ja lopettivat
hengittämisen silkasta pelosta. Heidän edessään seisoi nainen, joka kantoi
otsallaan tähteä ja liekkiä. Otsaripaan kiinnitetty koru oli taidokkaasti tehty
ja koristeltu soihdun valossa kiiltelevällä jadella. Naisen kasvot oli tatuoitu
liekein. Rautakyy! Nainen oli Veljeskunnan rautakyy. Poikien tyrmistys huvitti
naista.
”Pelätkää pois. Teidän on syytäkin. Harvoin
lapset herättävät Rautakyyn huomion. ”
Veljeskunta oli Virilen alamaailman
voimakkain järjestö. Sillä oli Apiarissa tukeva jalansija ja se oli
levittäytynyt ympäri läntisiä valtakuntia. Sen tunnus oli tähti ja liekki,
koska ne olivat pimeydessä loistavia voimia kuten Veljeskunta itse. Usein
huhuttiin, että veljeskunta oli vain zapatojen savuverho. Moni uskoi
Komentajaliiton hoitavan salassa pidettävät tehtävänsä Veljeskunnan kautta.
Yhtäkaikki Rautakyyt olivat Veljeskunnan
paikallisjohtajia, joilla oli valta päättää elämästä ja kuolemasta. He
tarvitsivat toimilleen luvan vain tärkeissä asioissa tai yli kymmenen ihmisen
tappamisessa kerralla. Rautakyyt käskivät tikareita, kun tarvitsivat voimaa.
Veljeskunnalle vannoneet tikarit olivat hakeneet pojat Rautakyyn luokse.
Lisäksi käytettiin viittoja vakoiluun ja huppuja viestinviejinä. Rautakyy
tuijotti tiukasti Vaclaria.
”Muista yksi asia, ipana. Jäät henkiin vain
palveluksenani äidillesi.”
”Minä en tarvitse palveluksia.”
Nainen ei kiinnittänyt Vaclariin mitään
huomiota.
”Lapset saavat minun puolestani leikkiä
rosvoa, jos haluavat. Kalakauppiaat maksavat suojelusta. Se kattaa myös kalojen
myynnin ja kuljetuksen torille, jota te häiritsitte.”
”Minä en…”, aloitti Zeo.
”Sana vielä ja kielesi revitään irti. Te
ette myöskään aloita mitään pikkupoikien keppisotaa keskenänne. Se häiritsee
kauppaa. Seuraava rähinä ja tikarini hautaavat teidät rantamutaan. Elävinä.”
Rautakyy katseli poikia vähän aikaa
haastavasti ikään kuin odottaen, vieläkö nämä rohkenisivat urputtaa. Pojat
pysyivät hiljaa.
”Tästä hetkestä eteenpäin te kaksi alatte
tehdä yhteistyötä. Otatte tikarieni johdatuksella kulmakuntanne vallan
käsiinne. Pidätte huolen minun eduistani ja tottelette sokeasti käskyjäni.”
”Minä en varasta,”, ilmoitti Zeo päättäväisesti.
Rautakyy tuijotti vähän aikaa epäuskoisena
Zeota ja räjähti sitten röhönauruun.
”Et tietenkään varasta. Minä omistan jo
kaiken. Silti tapat, jos käsken. Tai kuolet mutaan. Antakaa patukat ja viekää
pois.”
Patukan antaminen tarkoitti sitä, että
tikarit hakkasivat pampuillaan poikien pakarat yhdeksi suureksi mustelmaksi.
Kumpikaan uusista pikkutikareista ei istunut tai kävellyt kunnolla
päiväkausiin. Nukkuminen sentään onnistui vatsallaan. Heillä oli hyvää aikaa
pohtia tilannettaan nojaillessaan päivätolkulla seinään.
Vaclar kieltäytyi jääräpäisesti puhumasta
mitään äidistään, jonka olemassaolo oli ilmeisesti pelastanut heidän henkensä.
Zeo siirsi asian lopulta Suiston lukuisten salaisuuksien joukkoon. Ne
selviäisivät hänelle aikanaan tai sitten eivät. Vaclar halusi yhtä
jääräpäisesti heidän perustavan Kolme kumppania nimisen kaveriporukan. Zeo ja
Anon eivät ymmärtäneet sitä kiihkeyttä, jolla Vaclar ehdotukseensa suhtautui,
mutta ei kai siitä mitään haittaakaan olisi.
Vaclar ja Zeo tekivät kaiken yhdessä, mutta
olivat aina eri mieltä. Pian Anon ei enää viitsinyt edes kertoa mielipidettään,
koska kumpikaan jääräpäistä ei sitä olisi kuunnellut. Muutaman kerran
erimielisyydet yltyivät painiksi, mutta pojat eivät uskaltaneet viedä kisaa loppuun.
Silti joku viitta tai huppu oli juorunnut asian tikareille. Pojat ottivat uuden
selkäsaunan ja saivat viimeisen varoituksen. Tällä kertaa molemmat uskoivat
sen.
Zeldalle tapahtuneesta ei kerrottu mitään.
Zeo ja Anon olivat yhtä mieltä siitä, että heidän täytyi tehdä kaikki käsketty
ollakseen vaarantamatta Zeldan hyvinvointia. He saattoivat vain toivoa, että
eteen ei tulisi mitään kovin pahaa. Vaclar kehitteli väsymättä erilaisia
keinoja vetää välistä milloin mitäkin. Zeo tyrmäsi ykskantaan kaikki suunnitelmat.
Elo kalatorin nurkilla alkoi vakiintua uomiinsa. Rautakyyn tikarit kävivät
kerran kymmenessä päivässä hakemassa kulmakunnan tuoton ja ottivat vastaan
poikien raportit ajankohtaisista asioista, mikäli niitä oli.
Vaclar keräsi heidän jengistään parhaat
korikalloilijat ja alkoi haastaa naapuruston joukkueita. Menestys oli
vaatimatonta. Vaclar itse oli riittävän hyvä keskusmiekka ja Anonista kehittyi
hyvä oikea laitakeihäs. Muille pelipaikoille oli vaikeuksia löytää riittävän
hyvää pelaajaa. Zeosta ei ollut keskusmiekaksi, eikä pääskyksi. Keihäs oli
hänelle vieras ja varsinkin takakirveenä hän oli täysi tumpelo.
Zeo oli periaatteessa hyvä miekkailija
loistavan tasapainonsa ansiosta, mutta ikään kuin jotain olisi puuttunut.
Eräänä päivänä Rautakyyn tikarit jäivät katsomaan, kun Zeo harjoitteli
hakkaamalla täytettyjä nahkasäkkejä miekallaan. Toinen heistä veti vyöltään
lyhyen kapeateräisen pistomiekan. Se oli lyhyttä miekkaakin lyhyempi, mutta
silti pidempi kuin isoinkaan tikari. Se ei ollut piikki, mutta hyvin kapea.
”Koita tällä. Vasemmalla ja yhtä aikaa.
Jalkasi toimivat, mutta kätesi eivät ole tasapainossa.”
Zeo otti pikkumiekan. Hän värähti
tuntiessaan voiman syöksyvän lävitseen. Zeo kävi kahdella miekallaan säkkien
kimppuun ja teki niistä selvää jälkeä. Hän tunsi syntyneensä uudelleen. Miekat
olivat kuin luotu hänen käsiinsä. Yleensä vakava Zeo alkoi nauraa. Hän silppusi
nahkasäkit suikaleiksi, joiden välistä täytteenä ollut sammal pursusi ulos.
Kaiken nähneet tikarit katselivat Zeon
miekkatyötä ihmeissään. Eihän tuollainen ollut mahdollista ilman vuosien
harjoittelua, jos edes silloinkaan. Zeo ei pystynyt pidättelemään hymyään
palauttaessaan pikkumiekkaa. Kupari oli juuri vaihtamassa omistajaa.
”Hyvä poika. Voitin vetoni. Saat siitä
hyvästä pitää miekan. Palvelemme kuitenkin samaa rouvaa.”
Zeo teetti itselleen miekasta myös puukopion
ja Kalatorin korikallo lähti uuteen nousuun. Vaclar siirtyi vasemmaksi
laitakeihääksi Zeon ottaessa keskusmiekan paikan haltuunsa. Nyt heillä oli
lyömätön hyökkäys. Mikään sääntö ei suoraan kieltänyt kakkosmiekkaa. Kukaan ei
vain ollut käyttänyt sellaista ennen Zeoa. Takakirveillä ja pääskyllä ei ollut
pelin tiimellyksessä suurtakaan roolia Zeon tanssiessa keskellä.
Zeo riisui vastustajan keskusmiekan aseista
muutamalla lyönnillä ja käveli korille pääskynsä kanssa. Puolustuksen
takakirveet saivat kuhmun tuottavan iskun otsaansa ennen kuin ehtivät tehdä
mitään. Vaclar ja Anon oppivat taitaviksi sitomaan vastustajiensa keihäät.
Heistä tuli pian niin taitavia, että peli meni pelleilyksi. He hauskuuttivat
yleisöä nöyryyttämällä vastustajia, mikä ei ollut pidemmän päälle viisasta.
Zeo, Anon ja Vaclar olivat kasvaneet miehen
mittaan, mutta partahaivenet olivat vielä pieniä. He päihittivät jo miesten korikalloporukoita,
vaikka se ei enää ollut yhtä helppoa kuin kisa muita poikia vastaan. Näytti
selvältä, että heistä tulisi länsirannan paras joukkue pelien edistyessä. Se
merkitsisi oikeutta osallistua lumpeilla kerran vuodessa järjestettäviin
mestaruuskisoihin.
Menestys kerää aina kateutta.
Mestaruuskisoja valvoi kaupparuhtinaiden muodostama pelikomissio. Kulta vaihtoi
omistajaa ja komissio julisti kahden miekan käyttämisen kielletyksi kisoissa.
Kalatorilaiset päättivät kokeilla rannalla yhden ottelun ilman Zeon toista
miekkaa. Se oli täydellinen tuho. Heidät päihitettiin ennätysajassa. He eivät
saaneet yhtään viivaa.
Vastustajakin oli saanut lahjuksia. Heidän
kustannuksellaan pilailtiin, heitä nöyryytettiin ja lopuksi heidät hakattiin
pahemmin kuin hyvä pelitapa olisi edellyttänyt. Vaclar puki asian sanoiksi
heidän maatessaan puhkipoikki piestyinä tyhjällä pelikentällä.
”Meidän taitaa olla aika keksiä parempaa
tekemistä.”
Zeo oli kerrankin väittämättä Vaclarille
vastaan.
Runosoturit tulivat parina. He olivat
kuulleet Zeosta ja halusivat tämän koulutukseen. Se vaatisi lähtöä
ulkolumpeiden runokodeille, joten Zeo epäröi. Hän ei olisi halunnut jättää
vanhaksi käyvää Zeldaa, vaikka Vaclar ja Anon vakuuttivat huolehtivansa
hänestä. Lopulta Zelda hermostui itse.
”En minä nyt sentään vielä avuton höperö
ole. Menet koulutukseen ja sillä hyvä.”
Ulkolumpeet olivat Filiuksen viimeinen
lummekehä ennen Merijärven keskustan avovettä. Ne olivat runosotureiden
hallussa ja niille oli rakennettu runokoteja. Kodit olivat runosotureiden
asuinsijoja. Sodan syttyessä soturit pääsisivät niiltä nopeasti
sotagondoleillaan minne päin Merijärven rantoja tahansa. Tällöin he ottaisivat
rantakasarmeissaan majailevan palkka-armeijan komennon käsiinsä ja estäisivät vihollisen
pääsyn lumpeille.
Zeon kaksi miekkaa olivat lumpeilla
harvinainen, mutta ei ainutlaatuinen asia. Soturin uskottiin kasvavan kiinni
aseisiinsa, eikä muiden ollut syytä puuttua toisen valintaan. Korikallon
ajateltiin tuovan esiin soturiksi syntyneen luontaiset kyvyt. Sen jälkeen
runosoturiksi pääsyyn tarvittiin enää vain harjoittelua.
”Harjoittelussa on kolme tärkeää asiaa. Ne
ovat toisto, toisto ja toisto.”, ilmoitti runosoturikokelaiden ohjaaja
tervetulopuheessaan.
Sen jälkeen toistettiin. Kokelaat kiersivät
lumpeelta lumpeelle, joissa runokotien isännät panivat heidät koville. Soturin
piti olla kunnossa, joten lumpeiden välit uitiin miekat selkään sidottuina.
”Eihän niitä voi juostakaan.”
Turhia taukoja tai pitkiä yöunia ei turhaan
harrastettu. Heiveröisestä Zeosta kouliintui lopullisesti laiha ja notkea
lihaskimppu, jonka nopeus, tasapaino ja asetaito hämmensivät kokeneet
runosoturit. Oli selvää, että ennen pitkää Zeon täytyi lähteä kuulemaan
pan-säkeensä.
Sitä ennen tulevalle soturille täytyisi
valita loppunimi, joka määrittäisi parhaiten tulevaa runosoturia. Ne olivat
yleensä vanhaa kieltä. Tavallisimmat
olivat Thad ja Khad. Thad tarkoitti eheyttäjää, eheäksi tekevää tai entiseksi
palauttavaa. Khad oli yksinkertaisempi. Se oli sama kuin käskijä. Monia muitakin
oli, mutta Zeon suhteen selvyyttä ei löytynyt. Nuoressa miehessä oli jotain
tavallisuudesta poikkeavaa, jota ei kyennet määrittelemään. Se aiheutti
hämmennystä.
Se oli rutiinitehtävä. Tärkeä tietäjä Agora
Eonista vierailisi Filiuksessa ja hänelle tarvittaisiin henkivartija. Kokenut
runosoturi pyysi Zeon mukaansa. Kellään ei ollut tiedossa mitään erityistä
tietäjään kohdistuvaa uhkaa, mutta kaupparuhtinaat olivat hyvin tarkkoja
vieraidensa suhteen. Tietäjä tutustuisi muinaiskansojen izarotietoutta koskeviin
kääröihin.
Pitkään säilyneitä ja harvinaisia kääröjä
varastoitiin eräässä puolisalaisessa kirjastossa vuorten ympäröimässä
poukamassa, jonne pääsi vain ylittämällä Merijärven avo-osuuden. Tietäjä oli
pahantuulinen ja tiuski gondolieerille, joka ei mielestään ollut tehnyt mitään
väärin. Keskellä Merijärven aavaa järvivalas iski.
Ne olivat harvinaisia, eivätkä yleensä
käyneet ihmisten kimppuun. Niin tiedettiin kuitenkin aika-ajoin käyneen.
Järvivalaat olivat lähes kymmenen askeleen mittaisia petoja, jotka nappasivat
kevyesti ihmisen isojen leukojensa väliin. Onnistuneen hyökkäyksen jälkeen ne
sukelsivat pohjaan ja kiilasivat saaliinsa mutaan mätänemään.
Valaat partioivat pyytämänsä lihan
lähistöllä napsien siitä palasia. Kun mätäneminen oli edennyt tarpeeksi
pitkälle, ne nauttivat juhla-ateriansa. Uhrit kuolivat hukkumalla.
Tietäjä oli juuri kumartunut gondolin laidan
yli ottaakseen juomavettä kouraansa, kun järvivalas nousi pintaan ja nappasi
hänet isojen leukojensa väliin. Kukaan ei ehtinyt tehdä mitään paitsi Zeo, joka
muisti, mitä oli järvivalaista kuullut. Yhdellä sulavalla liikkeellä hän
repäisi viittansa käsiinsä ja hyppäsi valaan liukkaan selän päälle. Horjuen hän
onnistui ottamaan kaksi lyhyttä askelta eteenpäin ja syöksyi liukuen kohti
valaan päätä, ennen kuin se sukelsi.
Zeo tunki hädissään viittaansa valaan
hengitysaukon tukoksi. Järvivalaan hengitysaukko oli pään päällä ja jos se ei
umpeutunut normaalisti, valaan vaistot estivät sitä sukeltamasta. Valaan
hapensaanti loppui ja eläin meni täysin sekaisin. Se tärisi ja vääntelehti
pinnalla. Leukojen väliin jäänyt tietäjä putosi järveen. Zeo heittelehti hetken
valaan liukkaan selän päällä ennen kuin lensi itsekin veteen. Valas rynni monta
sataa askelta ennen kuin viitta lähti irti ja se pääsi sukeltamaan takaisin
syvyyksiin.
Zeo ui takaisin gondoliin, jossa tietäjä jo
pärski entistäkin pahantuulisempana. Runosoturi veti kiitollisena Zeon vedestä,
eikä uskaltanut katsoa tietäjään päin. Matka jäi siihen. Takaisin palattiin
painostavan hiljaisuuden vallitessa.
Kaupparuhtinaat olivat kauhuissaan. Agora
Eonin arvovieras oli ollut menettää henkensä Filiuksen alueella. Itse
mestaritietäjä teki selväksi isännilleen, että ilman Zeoa olisi käynyt
huonosti. Ruhtinaat olivat kuulleet vain tietäjistä ja arkkitietäjistä, joten
mestaritietäjäksi esittäytyneen täytyi olla jotain tavallistakin tärkeämpää.
Hänen vaatimuksestaan järjestettäisiin erityinen palkitsemisjuhla nuoren Zeon
kunniaksi, missä hänet palkittaisiin kultaisella lumpeella.
Juhlallisuudet järjestettiin yhdellä ikilumpeista. Suurin osa
ruhtinaista ja runosotureista oli kokoontunut paikalle. Puheen pitäisi
mestaritietäjä Hronan itse. Viime hetkessä ilmeni ikävä ongelma. Zeo oli
kadonnut. Syntyi yleinen hässäkkä runosoturien hajaantuessa eri puolille
runokotejaan etsimään poikaa.
Katoamisen syy paljastui yksinkertaiseksi.
Rannalta oli tullut Anonin sana. Zelda oli huonona. Kalanmyynti ei enää
onnistunut ja tikarit aikoivat häätää vanhan naisen hyödyttömänä kadulle. Zeo
ei selitellyt, pyytänyt lupia tai katsonut taakseen. Zeo lähti siitä paikasta.
Zelda makasi voimattoman näköisenä
selällään. Hän oli riutunut. Liha oli paljolti kadonnut ja luut näkyivät
monesta paikasta läpi ennen niin rehevästä vartalosta. Zeldan luontainen
iloisuus oli väistynyt tuskien tieltä. Hän yritti silti hymyillä urheasti
pojilleen.
”Emokissa on laihtunut. Olisi pitänyt syödä
enemmän kalaa.”
Parantaja oli lähtiessään pudistellut
päätään.
”Levolla ja hyvällä ruokavaliolla ehkä kaksi
tai kolme kuunkiertoa. Sitten ei enää.”
Zeo ja Anon istuivat Zeldan sängyn vieressä
ja pitelivät tämän käsistä kiinni. Vaclar nojaili ovensuuhun. Tikarit marssivat
suoraan sisään.
”Ottakaa akkanne ja häipykää. Siitä ei
kuulemma ole enää kalamuijaksi.”
Zeo tuijotti tikareita räpäyttämättä
silmäänsäkään. Anon yritti puhua.
”Vanha nainen. Uskollinen palvelija. Antakaa
hänen edes nukkua rauhassa pois.”
”Tämä paikka on Rautakyyn alamaisille, ei
kuoleville lehmille.”
Tikarit tarttuivat Zeldaan nostaakseen tämän
pois sängystä. Samalla hetkellä Zeo hyökkäsi. Toinen tikari sai pidemmän miekan
vatsaansa ja lyhyemmän kurkkuunsa. Toinen kääntyi pakoon, mutta törmäsi suoraan
Vaclarin iskevään miekkaan.
Se oli ennenkuulumatonta. Kukaan ei
muistanut, että tikareiden kimppuun olisi edes käyty ja nyt oli tapettu kaksi.
Oli selvää, että kosto olisi verinen ja näyttävä. Rautakyyn olisi pakko
lähettää viesti, jota ei unohdettaisi hänen elinaikanaan.
Nuoret miehet siirsivät ensimmäisenä Zeldan
turvaan syrjäiseen rantamökkiin. He ottivat myös Mi Thaoon yhteyttä ja anoivat
kasvattiäidilleen turvapaikkaa lumpeilta. He alkoivat kerätä omaa
kaupunkiarmeijaansa kalatorin liepeille. Se oli yllättäen menestys. Vanhat
korikallokumppanit ja heitä arvostaneet kilpailijat olivat valmiina. Rautakyyn
tikareiden ylimielisyys ärsytti monia ja suojeluosuuksia pidettiin yleisesti
liian suurina.
Nuoret miehet olivat valmiina uhmaamaan
ylivoimaista vihollista, koska taistelisivat kotikonnuillaan. He tunsivat
tienoon läpikotaisin, koska olivat kasvaneet siellä. He tiesivät jokaisen
piilon, kolon ja reitin, joita voisi käyttää hyväksi. He alkoivat kutsua
itseään Zeon kaupunkisisseiksi.
Zeo oli komentaja. Siitä ei tarvinnut
keskustella. Anon ja Vaclar olivat hänen luutnanttejaan. He olivat viimein ne
kolme kumppania, joita Vaclar oli perännyt ja he olivat valmiina sotaansa.
Ensin tulivat viitat ja huput. He
tiedustelivat ja levittivät sanaa. Kolmikon päistä luvattiin kultaa. Elävinä
heistä maksettaisiin vielä enemmän. Rautakyy löi kiilaa kiilan perään
kaupunkisissien väliin. Köyhyys oli kaikenkattavaa, joten kiusaukset olivat
suuria. Zeo ja luutnantit yöpyivät aina eri paikassa. He ymmärsivät, että
petoksilta ei voitaisi kokonaan välttyä.
He saivat yhden viitan ja pari huppua
kiinni. Kuulusteluista ei ollut mitään hyötyä. Rautakyyn maine oli saanut
tahran. Vain veri pesisi sen pois. Myös kaupunkisissit lähettivät sanan. Kaikki
kalatorin lähelle tulevat tikarit tapettaisiin armotta.
He tulivat kaikista ilmansuunnista. Koko
torin seutu oli piiritetty. Rautakyy oli kerännyt yhteen Merijärven
länsirannikon pelottavimmat ryövärit ja murhaajat. Kaupunkisissit etsivät
piilonsa ja painuivat maan alle. Tikarit alkoivat haravoida hökkeleitä. He
tappoivat kyselemättä kaikki miehet vanhuksia lukuun ottamatta. He
kuulustelivat kiduttamalla nuorempia. Nämä eivät tienneet mitään. Se oli
sovittu taktiikka, joka ei tikareita pysäyttänyt, vaikka Zeo oli niin luullut.
Kaupunkisissit hyökkäsivät. He nousivat
kuopistaan, kellareistaan ja koloistaan. Zeo johti pääjoukkoa pohjoisesta.
Vaclar tuli idästä ja Anon lännestä. Heillä ei ollut tikareiden kokemusta ja
taitoa, mutta heillä oli jotain muuta. Heillä oli nuoruutensa. Heillä oli
hurjuutensa ja pelottomuutensa. Kaupunkisissit puolustivat kotikulmiaan ja
kostivat murhattunsa.
Zeo keskittyi taisteluun ja jakoi iskuja
isommilleen. Vaclar alkoi nauraa. Vaclar nauroi ja hakkasi tiensä Zeon viereen.
Siitä taisteluparista syntyi monta legendaa. Anon karjui raivoissaan. Hän oli
saanut iskun päähänsä ja veri vuosi hänen kasvoilleen. Se ei Anonia pysäyttänyt
ja muut kaupunkisissit ottivat mallia johtajistaan. Heille pelin henki oli
selvä. Voitto tai kuolema.
Kalatori täyttyi taistelevista miehistä. Se
oli nuoret vastaan vanhat. Tikareiden tappioksi koitui se, että vanhat ovat
usein oppineet pelkäämään kuolemaa. Nuoret ovat liian yltiöpäisiä ja halukkaita
sankareiksi ajatellakseen koko asiaa.
Liian moni kuoli. Se ei ollut sotureiden
taistelua haarniskoineen. Se oli varkaiden salakavalaa tappamista. Onnistunut
tappo vapautti miehen iskemään seuraavaa vastustajaa selkään. Se vaati
yhteispeliä. Zeo ymmärsi, missä mentiin. Hän alkoi karjua yhtä sanaa.
”KORIKALLO!”
Kaupunkisissit tajusivat. Tätä ei
voitettaisi mies miestä vastaan. Tämä voitettaisiin joukkueena. He muuttivat
taktiikkaa. He taistelivat vierekkäin. He muodostivat pieniä ryhmiä, jotka
yrittivät piirittää vastustajan. He puukottivat surutta selkään. He tekivät
mitä tahansa, mikä tappoi. Nämä olivat varkaita ja murhaajia. Nämä olivat
tappaneet kaikki miehet heidän naapurustostaan. Oli aika unohtaa kaikki reilun
pelin säännöt.
Sinä päivänä kävi sitten niin, että kääpiöt
voittivat jättiläiset, vaikka sen ei olisi pitänyt olla mahdollista. Viimeiset
tikarit perääntyivät etelään ja alkoivat juosta yksitellen karkuun. Zeo huomasi
tutun hahmon erään röttelön edessä. Tämä oli nuori nainen, melkein tyttö vielä,
joka oli pelannut usein Zeon pääskynä. Nainen suri syliinsä kuollutta veljeään.
Zeo kuiski asiansa pääskynsä korvaan ja tämä lähti tikareiden perään.
Sinä yönä nuotiot paloivat myöhään ja
surusta kertovat laulut kantoivat kaipuunsa pimeyteen aina auringon
ensisäteisiin saakka. Voitonriemu vaihtui nopeasti pelkoon. Heidän legendansa
eläisi varmasti Filiuksen kaduilla pitkään, mutta entä sitten. Suurin osa
seudun miehistä oli kuollut.
Rautakyyn seuraava hyökkäys tekisi selvää
jälkeä. Raivostunut rikollisjohtaja saattaisi tapattaa jopa kaikki. Ei olisi
ihme, vaikka hän polttaisi koko kalatorin tienoon maan tasalle. Tuli oli se,
jota kuivissa ja puisissa hökkelikylissä eniten pelättiin. Tuli saattaisi
levitä laajalle ja tappaa kyselemättä kaikki tieltään.
Zeo oli tapansa mukaan suoraviivainen. Ensin
huolehdittaisiin Zeldasta. Muu saisi tulla myöhemmin. Mi Thaonilta oli tullut
sana. Zelda voitaisiin tuoda kotilumpeelle nukkumaan viimeiseen uneensa.
Gondoli hakisi hänet seuraavana aamuhämäränä.
Rautakyy ei ollut raivoissaan. Hän ei ollut
pääsyt asemaansa raivoamalla. Rautakyy oli kylmän viileä. Kalatorin rahvaalla
ei olisi mitään mahdollisuuksia. Uusi ryhmä tappaisi kaikki muut paitsi nuoret
naiset, jotka saisivat palvella häntä selkänahallaan alistamiseen
erikoistuneessa naistentalossa.
Tärkeää olisi saada kapinan johtajat,
varsinkin tämä Zeo, kiinni elävinä. Heidän kuolemisensa saisi luvan kestää niin
pitkään, että silminnäkijätodistukset niistä jättäisivät varjoonsa jo nyt
kiertävät sankaritarinat kaupunkisisseistä.
Huppu oli tuonut viitalta sanan. Lahjukset
olivat tehonneet ja joku oli puhunut.
Vanha kalamuija yritettäisiin viedä lumpeille aamun koittaessa. Henkiin
jääneet tikarit menisivät sinne. Uusi ryhmä olisi koossa vasta parin päivän päästä.
Rautakyyn kellari sijaitsi röttelökrouvin
alla. Se oli hyvä peite ihmisten jatkuville vierailuille. Zeon lähettämä pääsky
oli toiminut viittana ja seurannut pakenevia tikareita. Nuorena naisena hän oli
väläytellyt vähän paljasta pintaa, eikä tikareiden mieleen ollut edes tullut,
että tuo kaunis nuorinainen seurasi heitä, eikä ollutkaan menossa asiakkaan
luo.
Viittana Zeon entinen pääsky oli seurannut
krouvin menoa vastapäiseltä kuistilta, kunnes oli vakuuttunut, että Rautakyyn
pesän täytyi sijaita kellarissa. Hän palasi Zeon luokse kertomaan tietonsa.
Zeo luutnantteineen oli varovainen, jotta
heitä ei seurattaisi Zeldan luokse. Aamun valo ei ollut enää kaukana ja
ensisäteet saattoi melkein aistia. He olivat juuri saaneet kannettua Zeldan paareilla
ulos, kun tikarit piirittivät heidät. Se oli toivoton asetelma. Kolme nuorta
miestä ja vanha nainen tusinaa raavasta roistoa vastaan. Tällä kertaa tikarit
olivat tuoneet mukanaan myös varsijousia. Ne olivat vireessä.
Päätikari tunnisti Zeon ja vaati tätä
tovereineen laskemaan miekkansa ja antautumaan. Kun vastausta ei kuulunut, hän
ampui itse varsijousellaan nuolen Zeldan otsasta läpi. Vaclar pysäytti Zeon
hyökkäyksen ennen kuin tämä ehti rynnätä tappajan kimppuun.
”Älä tapata itseäsi. Katko käärmeen pää. Me
hoidamme nämä.”
Zeo ampaisi liikkeelle, mutta yllättäen
ylöspäin. Hän kipusi ketterästi hökkelin katolle ja lähti juoksemaan kattoja
pitkin. Päätikari alkoi karjua.
”AMPUKAA! JALKOIHIN!”
Varsijouset helähtivät. Zeo oli kuullut
käskyn ja hyppäsi täydessä vauhdissa sivulle. Vasamat menivät ohi. Zeo
kiihdytti vauhtia käyttäen tasapainoaan ja vikkeliä jalkojaan tavalla, johon
juuri kukaan muu ei olisi pystynyt. Vaclar ja Anon saivat tilaisuutensa. He
hyökkäsivät yhdessä kahden miehen väliin ja murtautuivat saartorenkaasta läpi.
Päätikari teki nopean päätöksen. Zeo olisi
tärkein.
”Kaikki kattopojan perään! Äkkiä! Älkää
päästäkö sitä näkyvistä.”
Zeo juoksi kattoja pitkin kuin olisi tehnyt
sitä ikänsä ja ollut tasaisella metsäpolulla. Tikarit törmäsivät heräävän
Filiuksen aamuruuhkaan ja jäivät jälkeen. Zeo oli jo kadota näkyvistä, kun
päätikari tajusi, minne hänen täytyi olla matkalla. Hän karjui miehiään
lisäämään vauhtia.
Zeo pudottautui maahan krouvin eteen. Hän
tiesi, että aikaa ei olisi paljon. Kellariluukku oli auki kuin tilauksesta. Zeo
hyppäsi tasajalkaa alas ja veti miekkansa. Rautakyy oli ollut pöydän ääressä
odottamassa aamiaista ja yllättyi täysin. Rautakyy tavoitteli niskatupistaan
myrkytettyä tikaria, mutta Zeo oli nopeampi. Hän heitti lyhyen miekkansa naisen
kurkkuun.
Rautakyyn korina loppui, kun Zeo hakkasi
hänen päänsä irti. Zeo oli kylmän rauhallinen. Hän otti pään toiseen käteensä
ja kipusi kellarista ylös. Krouvissa oli muutama tarjoilija ja alemman tason
tikari. He väistivät nurkkiin Zeon hurjaa katsetta. Krouvin eteen oli
pystytetty seiväs, johon sai kietoa hevosensa liean. Zeo löi seipäästä
miekallaan vinon palan pois ja työnsi siihen rautakyyn pään.
Tikarit kääntyivät nurkan takaa paikalle,
mutta tapahtunutta oli myöhäistä estää tai edes salata. Zeo oli jo poissa.
Liian moni oli nähnyt kyyn katkaistun pään ja tatuoidut kasvot. Uutinen kiiri
ympäri Merijärveä ja järisytti jopa lumpeita. Edes kaupparuhtinaat eivät
uskaltaneet miettiä seurauksia. Nuori Zeo oli tappanut rautakyyn ja millä
tavalla. Viesti kantautuisi varmuudella Veljeskunnan korviin Virilen päämajaa
myöten.