LUKU 43

 MYÖHEMMIN, NYT JOHAN

43 Feruksen haudalta merilosseille

   Tyttö oli ahdistunut. Hän oli jäänyt jälkeen muista. Liian tiukka puku puristi. Tyttö olisi halunnut palata takaisin, mutta se ei käynyt päinsä. Muut olivat pysähtyneet odottamaan häntä. Opettaja oli tiukan näköinen. Tyttö kiristi vauhtia. Maasto oli vaikeakulkuinen, mutta matka ei enää ollut pitkä.

   Rankkasateet olivat saaneet maan liikkeelle. Paikka, jota oli luultu osaksi vuoristoa, olikin ollut maa-aineksen täyttämä laakso. Valtava laakso. Liikkeelle lähtenyt maa oli paljastanut luolien suuaukkoja ja osia rakennelmasta. Arkeologit olivat rynnänneet paikalle. Luolista oli löytynyt jotain uskomatonta, mutta yleisöä niihin ei vielä päästetty.

   Sen sijaan paljastunut rakennelma oli varovasti kaivettu esiin ja puhdistettu käsityönä. Se oli osoittautunut muinaiseksi hautakammioksi. Rakennus oli säilynyt hyvin maan sisällä. Se oli vielä esiin kaivettunakin kuin nykyaikana rakennettu. Hautakammio oli tehty marmorista ja oli kooltaan kuin uusimmat tuomiokirkot. Sisällä sitä kiersivät taidokkaat kiviköynnökset ja seiniä koristivat hämmentävät kalliomosaiikit. Se oli tehty ikivanhalla tekniikalla, jota ei enää tunnettu, mutta sitäkin innokkaammin tutkittiin.

   Rakennus oli ulkoa ja sisältä täynnä marmoriin maalattua ja hakattua taidetta. Kuvat esittivät nauravia ja taistelevia sotureita. Historioitsijoita hämmensi se, että suurin osa sotureista oli pitkänhuiskeita vaaleita naisia. Myötäpäivään kiertävät sommitelmat muodostivat selvästi jonkinlaisen kuvaelman. Se oli tarina, jolla oli alku ja loppu. Nyt sen sisältöä tutkittiin ja tulkittiin kilpaa eri yliopistojen välillä. Keskellä hautaholvia oli koroke kiviarkkuineen. Arkku oli ollut tyhjä, mikä askarrutti arkeologeja.

   Suurimman huomion sisällä keräsi silti koko päätyseinän täyttävä hämmentävä kalliomosaiikki. Se esitti nauravan naisen kasvoja. Hän oli selvästi soturi. Hän oli kaunis ja vaalea, vaikka kasvot olivat monin osin arpiset. Toisen korvan kohdalla vaaleat hiukset peittivät koko posken. Etualalla oli ruusua muistuttava punainen kukka.  Taustalle oli mosakioitu miekka, jossa oli riimuja.

   Riimuista oli tehty myös säkeiltä vaikuttava teksti mosaiikin toiseen alanurkkaan. Vastaavia riimutekstejä oli ympäri muutakin kalmistoa. Ne eivät muistuttaneet mitään tunnettua kieltä ja niiden merkitystä yritettiin selvittää ympäri maailmaa. Yksi asia mietitytti eniten. Taidokkaasti tehtyyn mosaiikkiin oli selvästi jälkeenpäin karkeasti hakattu riimuja. Ikään kuin kyseessä olisi ollut menneen ajan graffiti.

   Arvoitus vei monelta tutkijalta yöunet. Mittaukset olivat osoittaneet graffitin hakatun samana aikakautena kuin itse mosaiikki oli tehty. Ainoastaan yhden graffitiriimun merkityksestä oltiin yksimielisiä. Se oli hakattu isona keskelle naisen kasvoja. Se oli numero kolme.

   Tyttö hiljentyi astuessaan kalmistoon. Se sai hänen ihonsa kananlihalle. Hän katseli hämmentyneenä kuvia menneisyydestä ympärillään. Ne olivat arvoitus, mutta tuntuivat silti jollain tavoin tutuilta. Ikään kuin ne olisivat olleet osa häntä itseään. Etenkin yksi. Tyttö jähmettyi katsoessaan päädyn naista. Tämä tuntui tuijottavan takaisin ikään kuin olisi ollut vielä elossa.

   Tyttö värisi.

 

                                                                                               ***

 

   Sahar vapisi liikutuksesta kulkiessaan hitaasti kohti vanhaa harjoituskenttää lammen vieressä. Ingrid oli mukana ja tuki häntä parhaansa mukaan. He olivat saapuneet Agora Eonista Valereen monta päivänkiertoa aiemmin.

   Sahar olisi voinut toteuttaa aikeensa jo neljä vuotta aiemmin, mutta ei vain ollut saanut sitä aikaiseksi. Sen siirtäminen aina vain myöhemmäksi oli ollut helpompaa. Enää ei voinut odottaa. Instar ei saanut hukkua Rex Arcticalle. Se piti palauttaa antajalleen.

   Feruksen hautajaiset olivat olleet ongelma. Sankarin jäännökset olisi pitänyt polttaa kuolinpaikalla, ellei niitä voinut tuoda takaisin Valereen. Kaikki olivat hyväksyneet Cantorin päätöksen.

   ”Toin elävät, jätin kuolleet.”

   Cantor oli tuonut rämeeltä täysin sekopäisen Johanin ja pois tolaltaan olleen Janoksen suistolaisten partioidessa kotikonnuillaan ja Dyer Morgarin joukkoineen liikkuessa lähistöllä. Muille oli alkanut vasta myöhemmin selvitä, että Cantorin teon olisi itseasiassa pitänyt olla mahdotonta toteuttaa.

   Kuningatar Aenis oli ollut jo palkita Cantorin ruhtinaallisesti, kun tämä itse oli vetänyt hallitsijan syrjään ja tehnyt selväksi, että asiasta ei enää edes puhuttaisi.

   Se oli ollut lopulta Rose, joka oli käynyt hakemassa Feruksen Instarilla halkaiseman kiven puolikkaan. Hän oli vienyt sen edesmenneen kaartinpäällikön katoksen alle. Muu henkivartiokaarti oli seurannut esimerkkiä viemällä vastaavan kokoisen kiven paikalle. Lopulta sen oli tehnyt koko Valere.

   Iso kiviröykkiö oli peittänyt alleen koko katoksen. Aenis oli itse vienyt viimeisen kiven ja puhunut kansalleen lyhyesti.

   ”Mikään puhe ei voi korvata sitä, minkä menetimme. Mikään tekokaan ei sitä voi tehdä. Silti meidän täytyy muistaa. Ferus tulee elämään lauluissamme ja historiassamme. Tällä kertaa sekään ei minusta riitä. Me emme rakenna laaksoomme. Kotimme on vuoren sisässä. Tehkäämme nyt poikkeus. Rakentakaamme tähän muistomerkki, jollaista ei ole ennen tehty, eikä tulla enää tekemään. Kuvailtakoon sen seinissä Feruksen teot kuvin ja sanoin, jotta jokainen sukupolvemme voi käydä ne sieltä itse lukemassa. Olkoon siellä arkku, jonne luut kuuluisivat. Olkoon se tyhjä, sillä Feruksen henki elää aina kansamme muistissa.”

   Saharin lähestyessä työt eivät olleet ehtineet vielä alkaa. Saharin silmät kostuivat väkisin, kun hän katseli maata, jossa oli nauranut ja kierinyt vertaisensa kanssa. Kiviröykkiön reunalla Sahar veti Instarin esiin. Hän suuteli sitä ja teki kunniaa. Sahar käveli kallioisen kohdan päälle ja löi kaksin käsin miekan alas suoraan kiveen.

   Taivasteräs upposi säilän puoleen väliin ja jäi väpättämään paikalleen. Ikään kuin se olisi tapahtunut iskun voimasta, kaikki lähistön geysirit purkautuivat täydellä voimallaan. Ilma täyttyi vesihöyrystä, joka kätki Saharin nyt jo täysin vuolaana valuvat kyyneleet. Hän lähti taivaltamaan hitaasti takaisinpäin Ingrid kainalossaan.

   Geysirien purkaus loppui ja hiljaisuus laskeutui. Kuului voimakas kalskahtava ääni ja sen jälkeen teräksen kolahdus kiveen. Instar oli ponnahtanut irti kalliosta ja makasi maassa kuin odottaen ottajaansa. Sahar kääntyi katsomaan ja jäi tuijottamaan.

   ”Tämä ei voi olla.”

   ”Hae se. Et ole täyttänyt lupaustasi. Et voi palauttaa sitä vielä. Muistatko? Ferus pyysi palauttamaan miekan laaksoon vasta, kun olet varma, että vihollinen on voitettu.”

   Sahar haki Instarin ja työnsi sen huotraansa. Valeren näkijä Isabel oli paluumatkan varrella odottamassa heitä. Se oli yllättävää, sillä Isabel poistui tornistaan enää kovin harvoin ja silloinkin vain hyvästä syystä.

   ”Tervehdys Pohjoismetsän Sahar! Näen, että antaja ei ottanut lainaansa takaisin. Instar kuuluu laaksoon, mutta nyt sinä olet sen kantaja. Taistele sillä ylpeydellä! Puolusta laaksoamme ja Valeren valaa, koska sen olet vannonut. Muista silti aina yksi asia. Kaikki ei ole, miltä näyttää. Uskon, että selviät, jos pysyt sellaisena kuin olet.”

   Viimeisten sanojensa aikana Isabel tuijotti silmäänpistävästi suoraan kohti Ingridiä, joka tapansa mukaan hymyili viehkeästi.

   Rajaseudun rotat olivat suojanneet retkikuntaa Agora Eonista Valereen. Soturimunkit olivat puolestaan suojanneet rottia. Valeresta eteenpäin heidän tilalleen astuisivat Aeniksen joukot. Se tuntui kaikista liioittelulta, koska meriviikingeistä ei ollut nähty jälkeäkään. Toisaalta marauderen täydellinen katoaminen oli vielä pelottavampaa kuin partioiden havaitseminen olisi ollut. Se ei voinut tietää mitään hyvää.

   Kulku Valeresta merilosseille oli helppoa, sillä heidän käytössään oli jokivartta pitkin kulkeva ikivanha kauppareitti. Se ei ollut kummoinen alkaessaan jääaroilta, mutta paranin Agora Eonista lähtien. Valeresta losseille sitä pitkin olisi vaivatta voinut marssia armeija.

   He kohtasivat useita Vapaudenjokea pitkin etelään liikkuvia jokiproomuja, jotka olivat täynnä tavaraa. Näin löysivät maailmanmarkkinoille tiensä niin jääkansan nahat ja turkikset kuin luostarin elonjuuri ja Valeren solakylän käsityöt ja kivitaide.

   Suurin osa pohjoiseen ponnistelevista proomuista oli puolestaan tähän aikaan vuodesta täynnä lakeuksien viljaa, jolla turvattiin ruokavarannot tulossa olevan pitkän talven ajaksi.

   Jokikapteenit miehistöineen tervehtivät heitä innokkaasti. Oli rauhoittavaa nähdä Valeren mahdin marssivan kauppakaravaanien sijasta. Edes näin lähellä Valerea ei voinut varmuudella olla turvassa marauderen ryöstöjoukoilta. Johan johti joukkoa näennäisenä käskijänä, mutta hänellä ei ollut harhaluuloja omasta johtajuudestaan, mikäli harmeja ilmaantuisi.

   Lähetit olivat sopineet asian. Ei ollut mitään syytä pysähtyä Merilinnakkeessa. Lossit olivat lähellä. Komentaja Cian Ri Tarik oli määrännyt joukkonsa muureille tekemään kunniaa. Hän oli myös vedättänyt salkoihin Valeren punamustat dolorosaliput osoittaakseen, kenen puolella oli.

   Rautaleuka tunnisti selvästi väliaikaisen kotinsa. Sen reaktioita oli helppo tulkita. Koira ei uikuttanut pelosta tai haukkunut innostuneena, mutta se vilkuili huolestuneesti Johania. Enää sitä ei jätettäisi. Johan laittoi kätensä sydämensä päälle ja ojensi sen nyrkkiin pusertuneena Ri Tarikia kohti. Komentaja vastasi ylhäällä muurillaan Valeren valaan. Tuli, mitä tuli, he olisivat aseveljiä.

   He tulivat merilosseille matalan kukkulan yli. Moni näki lossit ensi kertaa. Niitä oli kolme. Yksi rannan tuntumassa valmiina lähtöön ja kaksi syrjemmällä odottamassa vuoroaan. Lossilautta oli hämmentävän suuri: Ainakin sata askelta pitkä ja viisi kertaa kymmenen leveä. Siinä oli miehen vyötärön korkuinen reunalaudoitus.

   Lautta vedettäisiin vahvoilla köysillä avomeren äärelle kahden pienen saaren väliin. Niille oli pystytetty isot väkipyöräkoneistot, joiden avulla vetohärät kiskoisivat lossin rannan tuntumasta valmiiksi lähtöpaikalleen.

   Valeren oli aika palata kotiin. Zindare hakisi suurimman osan rotista läheiseltä Vapauden joen suulta ja veisi meren yli. Se kestäisi kauemmin kuin lossilla, mutta he saisivat saattueen kiinni Filiuksessa. Tusina rottaa otettiin varmuudeksi mukaan.

   Jaxia lähti Zanian Saliin, mutta Rose liittyi Aeniksen luvalla saattueeseen.  Morfian palkka-armeija olisi vastassa Sisämeren eteläpuolella. Matkalla tai Keskussaarta ylitettäessä ongelmia ei pitäisi syntyä.

   Lossit olivat Merilinnakkeen tavoin alueen kaikkien sotamahtien yhteiskäytössä ja suojeluksessa. Keskussaaren suhteen noudatettiin samaa linjaa, vaikka se olikin näennäisesti itsenäinen. Se oli toki sijaintinsa takia Rautavaltakunnan läheinen kumppani, mutta ei kuitenkaan osa sitä.

   Ennen huomenlaivoja merilossi oli ollut kauppakaravaaneille ainoa tapa ylittää levoton Sisämeri. Sitä olivat käyttäneet niin Valere, Agora Eon kuin jääarojen jääkansakin, joka oli algidere. Kauppatavara oli virrannut pohjoiseen Morfiasta, Lakeudelta ja syvän etelän savanneilta. Virile oli saanut ehkä suurimman hyödyn läheisen sijaintinsa takia.

   Huomenlaivat olivat mullistamassa kauppamerenkulun, mutta niiden aika oli vasta tulossa. Talttumaton Sisämeri ei myöskään noin vain taipuisi laivoille. Niitä piti osata myös purjehtia. Nyt sen osasi vain zindare, eikä kukaan halunnut antaa Zanialle monopolia Sisämeren kauppakuljetuksiin. Lossit puolustivat olemassaoloaan.

   Zindaren Zania ei halunnut kansansa riitaantuvan kaikkien kanssa, joten kaukaa viisaasti hän oli ykskantaan ilmoittanut lossien ja Merilinnakkeen olevan myös zindaren suojeluksessa. Muuta ei tarvittu. Merilossit olivat yksi läntisten valtakuntien turvallisimmista paikoista.

   Valaslaulajat olivat yllättäen aivan tavallisen näköisiä ihmisiä. Päältä päin katsoen ei olisi arvannut heidän olevan viimeisiä muinaisista meri-ihmisistä. Vesikulkijoiden sanottiin olleen heidän sisaruksiaan, mutta monikaan ei moisen sisarkansan olemassaoloon edes uskonut.

   Lossilautta asemoitiin niiden saarten väliin, joilla vetokoneistot olivat ja suunnattiin kohti avomerta. Miehen käsivarren paksuiset valasverkot kiinnitettiin lautan sivuille. Lisäksi yksi verkko vetovaljaineen sidottiin lautan eteen. Kolmella valaalla vauhti pysyisi tasaisena.

   Valaslaulajat sukelsivat mereen ja aloittivat laulunsa. Se ei kuulunut pinnalle asti. Asiaa tuntevat selittivät sen aloittelijoille. Valaslaulajilla oli ihmishengityksen lisäksi kidukset korviensa takana. Piirre, jonka ikivoimat oli ihmisestä poistanut maailmanaikojen saatossa.

   Syvävalaat tulivat. Ne olivat kierrelleet lähistöllä kutsua odottamassa. Matalahko Sisämeri ei ollut niiden luonnollinen ympäristö, mutta valaslaulu piti ne lossien lähellä. Laulajat valitsivat vetäjät yhteisessä laulussa valaiden kanssa.

   Ensimmäinen valas asettui lautan eteen mahtuen juuri ja juuri mereen, joka syveni sillä kohtaa nopeasti. Laulajat kiipesivät sen päälle kiinnittääkseen verkon. Kimeä valaslaulu täytti kaikkien korvat yltäen melkein kipukynnykseen. Valas siirsi hitaasti lauttaa eteenpäin, jotta sen sisarukset mahtuisivat mukaan.

   Lossilautta tärähteli, kun valaat tunkeutuivat verkkoihinsa sen sivuilla. Lautta nytkähti liikkeelle lähtiessään. Moni horjahti nurin. Valaslaulajat olivat vuoroin kannella, vuoroin verkoissa laulamassa. Lossilautan tärähtely tasaantui ja matka jatkui avomerellä vakaana kulkuna.

   Alkujännityksen jälkeen tasainen matkanteko merellä kävi tylsäksi. Matkan aikana alkaneet pienet erimielisyydet jatkuivat ja saivat matkanjohtaja Johanin turhautuneeksi. Hronan oli halunnut pysähtyä Merilinnakkeessa, mutta se ei ollut ollut Johanin mielestä tarpeellista. Nyt jyrätyksi tullut tietäjä tapansa mukaan mökötti etsittyään paikan lautan nurkasta.

   Fidassa naiseus oli puhjennut kukkaan. Se ei ollut jäänyt Janos Sadekilta huomaamatta. Tämä piiritti tyttöä kuin innokas koiranpentu emoaan. Se taasen oli saanut Saharin raivoihinsa. Hän olisi luultavasti antanut Janosille selkäsaunan, ellei Ingrid olisi puuttunut asiaan ja kieltänyt miestään sekaantumasta kosiskeluun millään lailla.

   Johan oli itse lyönyt tahtomattaan lisää vettä kuumille kiville pyytämällä Alexia puhumaan Saharille. Se ei ollut ollut mennyt hyvin.

   ”Muistatko mitä itse touhusit joka päivä naisten kanssa kotikylässä?”

   ”Mitä se tähän liittyy?”

   ”Mitä luulet? Mikä Fida on?”

   ”Lapsi.”

   ”Ei ihan siltä enää näytä.”

   ”Lapsi.”

   Sen sanottuaan Sahar oli kääntänyt Alexille selkänsä, eikä ollut enää suostunut puhumaan lainkaan. Lautalla Saharin tuskaa lisäsi Ingrid, joka ei halunnut tinkiä peseytymisistään. Aamuisin hän vain heitti vaatteensa pois ja hyppäsi alasti mereen.

   Lautallinen miehiä ei yrittänyt edes teeskennellä olevansa tuijottamatta. Sahar etsi itselleen oman lautannurkan ja jupisi siellä itsekseen vierekkäin nukkumisesta.

   Hämmentävintä jälkeä sai silti aikaan saattueeseen liittynyt Imore. Nainen oli lähes sähähtänyt tultuaan esitellyksi Cantorille. Sen jälkeen hän kiersi melkein tauotta Cantoria kuin kissa kuumaa puuroa. Imore huomautteli miehelle jokaisesta asiasta, jonka vain keksi: miehen hiukset olivat sekaisin, harppu epävireessä tai miekka ruosteessa. Cantor ei välittänyt. Hän suorastaan sonnustautui ilmeettömän välinpitämättömyyden panssariin.

   Se sai Imoren raivon valtaan. Mitä enemmän Imore intoili, sen varmemmin Cantor vain käänsi selkänsä ja käveli pois. Usein näytti siltä, että Imore yksinkertaisesti räjähtäisi. Cantoria asia ei liikuttanut. Nyt oltiin matkalla ja muulla ei ollut väliä.

   Lautalla Cantor ei päässyt pakoon. Imore oli selvästi suunnitellut hyökkäyksensä etukäteen. Hän halusi Cantorin musisoivan merimieslauluja, kun merellä kerran oltiin. Cantoria ei moinen kiinnostanut. Imore ei luovuttanut. Lopulta Cantor valtasi itselleen vapaan lautan nurkan ja alkoi tuijottaa avomerelle.

   Valaat halkoivat veden pintaa matkatessaan eteenpäin hitaan näköisesti, mutta sellaisella varmuudella, että näytti kuin vuoret olisivat kävelleet meren pohjassa. Valaat pärskäyttivät välillä hengittäessään melkoisen vesiryöpyn matkustajien päälle. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän märkiä suurimman osan matkasta.

   Yhtä matkaajaa vesi ei häirinnyt. Rautaleuka oli valloittanut viimeisen vapaan nurkan ja nukkui tyytyväisenä. Koira oli mielellään hitusen märkä, jos kerran sai pitkän ravaamisen jälkeen nukkua sen ajan, mikä kunnon koiralle kuului.

   Europa oli hulluna Rautaleukaan. Matkalla koira oli jopa antanut Europan ratsastaa itsellään, mikä oli saanut pojan sekaisin riemusta. Europa oli tottunut nukkumaan pää koiraan nojaten. Giasta ja Johanista se oli vain hyvä asia. Oli vaikea kuvitella lapselle parempaa vartiointia.

   Johan katseli perhettään. Hänen tuleva vaimonsakin oli painanut päänsä Rautaleukaan ja nukahtanut poikansa viereen. Ilma oli täynnä suolaista vesihöyryä ryöpsähdysten jäljiltä. Alex katseli ystävänsä väpättäviä huulia ja ihon alla nytkyviä kasvolihaksia. Hänen ei tarvinnut miettiä, mitkä jäivät kosteassa ilmassa piiloon.

   Aurinko nousi ja laski heidän matkansa aikana kolme kertaa. Valaita vaihdettiin välillä, mutta se laulu soi niin hiljaa, että matkaajat eivät sitä kuulleet. Kolmantena päivänä he saavuttivat Keskussaaren lossilaiturit. Lautta asemoitiin tullisaarten väliin. Siitä härät vetäisivät sen köysillä rantaan. Valaat ja laulajat lähtivät kohti ulapan säveliä.

   Keskussaari eli tullaamalla. Saarelaiset olivat vaurastuneet sukupolvien saatossa, koska valloituksia tai ryöväreitä ei ollut ollut tarpeellista pelätä. Sotamahtien yhteinen suojelu oli pitänyt siitä huolen. Tullimuodollisuudet hoidettiin viimeisen päälle.

   Ongelmia tuli, jos tullattavaa kauppatavaraa ei ollut. Silloin joutui jonon hännille ja pääsi saarelle, jos pääsi. Saattue oli alueen kuninkaallisten suojeluksessa, joten ongelmia ei syntynyt.

   Keskussaarella oli viralliset Vapaasataman Kapteenikillan määräämät tullimaksut. Yleinen käytäntö oli, että mustan tullin tuplamaksuilla pääsi jonon ohi, eikä tavaroiden laatua tarkastettu. Kapteenikilta oli yrittänyt kitkeä villeinä rehottavia mustia tulleja, mutta turhaan.

   Yritykset korjata tilanne olivat johtaneet vain pimeisiin triplatulleihin, joilla rikkaimmat kauppiaat pääsivät nopeasti saaren läpi muiden jäädessä odottamaan vuoroaan.

   Erilaisten lahjusten maksun myötä Keskussaaren rahvas oli päässyt vaurastumaan tekemättä mitään ja se näkyi. Pellot olivat kesannolla, eikä hedelmätarhojen puista viitsitty edes aina korjata satoa. Vapaasataman keskushallinto piti huolen siitä, että tullisotureita oli riittävästi ja lossisatamat pysyivät kunnossa. Kapteenikillan soturit huolehtivat myös saaren läpi johtavasta tiestä ja kauppakaravaanien turvallisuudesta humalaisten saarelaisten varalta.

   Itse itäsaaren Vapaasatama oli killan tiukassa valvonnassa. Lahjukset olivat pienehköjä ja menivät suoraan kiltalaisille. Länsisaarelaisten rappio oli yleinen puheenaihe, mutta mitäpä sille kukaan olisi voinut. Laiskoja ja hemmoteltuja olivat. Mokomat plösöt.

    Jonoon jääneet kauppakaravaanarit katselivat avoimen vihamielisesti, kuinka Johan johti saattueensa kaikkien ohi. Kilta oli järjestänyt vankkureita kuljettamaan heidät etelälossille. Se sopi varsin hyvin Rautaleualle, joka oli jo luullut joutuvansa taas kävelemään.

   Länsisaarelaisia kulki runsaasti tiellä. He olivat kaikki lihavia, koska eivät oikeastaan olleet tehneet muuta kuin syöneet ja juoneet koko ikänsä. Miehet näyttivät vatsoineen pystyssä käveleviltä tynnyreiltä. Naiset puolestaan takapuolineen siltä, kuin tynnyri olisi vierinyt hitaasti eteenpäin. Hronan kertoi monien matkaajien ja vapaasatamalaisten nimittävän länsisaarelaisia tynnyri-ihmisiksi ja plösöiksi.

   Se sai vakavan Cantorin virnistelemään ja vilkuilemaan Alexia. Tämän ilme oli kuitenkin niin hurjistunut, että bardi pysyi hiljaa.

   Kaikki plösöt olivat humalassa. He olivat joko matkalla tienvarsikrouviin tai pois sellaisesta. Humalasta ei voinut päätellä, kummin päin asia oli. Krouveja oli runsaasti. Sahar katseli niihin kaipaavasti, mutta sai Ingridin nyrkistä vatsaansa. Tärkeitä kulkijoita, kuten saattuetta, varten oli omat paremmat majatalonsa, joihin tynnyri-ihmisillä ei ollut asiaa.

   He lähtivät paremman luokan kievarista toisena aamuna. Keskussaaren elo oli jo nähty. Matkanteko oli turvallisen tylsää, eikä kukaan osannut olla varovainen. Plösöpariskunta keinui saattuetta vastaan takanaan vielä yksi humalainen tynnyri-ihminen horjumassa hevosen selässä. Heillä oli mukanaan siro ja söpö koira.

   Ensimmäisen vankkurin kohdalla koira alkoi haukkua ja hyppiä sen laitaa vasten. Pikkupojan uteliaisuudella Europa kumartui silittämään innokasta eläintä. Silloin alkoi tapahtua. Humalasta ei ollut tietoakaan, kun pariskunta nappasi Europan käsistä kiinni ja viskasi pojan takaa tulevalle ratsastajalle, joka oli jo alkanut kannustaa hevostaan vauhtiin.

   Kun saattue havahtui tapahtuneeseen, ratsastaja oli jo kaukana pellolla. Johanillakaan ei ollut mahdollisuutta käyttää nopeuttaan niin pitkällä matkalla. Pariskunta hyökkäsi tikareineen alas hypähtäneen Johanin kimppuun. Tämä löi heidät maahan lähes puolihuolimattomasti ja tuijotti kauhuissaan kaapatun poikansa perään. Gia huusi, mutta sekin oli turhaa ja aivan liian myöhäistä.

   Silloin saattue todisti jotain, mitä kukaan heistä ei koskaan unohtaisi. Koko matkan omissa oloissaan pysynyt Krystalyn den Thia toimi. Yhdellä sulavalla liikkeellä hän veti miekkansa esiin, löi vankkurihevosen valjaat poikki ja hyppäsi eläimen selkään. Naisritarin käsittelyssä hevonen korskahti aluksi takajaloilleen, mutta lähti sen jälkeen kiitämään kesantoisen pellon poikki kuin myrskytuuli.

   He eivät olleet ikinä nähneet kenenkään ratsastavan sillä tavalla. Krystalyn sai vetohevosen muuttumaan ratsuksi, joka ei itseään säästellyt tai varonut. He näkivät vain pölyvanan, kun Krystalyn ratsasti. Ritarilla ei ollut satulaa, mutta hän painautui hevosta vasten kiertäen kätensä sen kaulan ympäri. Krystalyn oli hevospuhuja. Hän kuiski vauhdin ratsunsa korvaan. Hän kuiski vanhan nuoreksi. Hän kuiski tuulen ratsunsa kavioihin.

   Välimatka kuroutui umpeen. Kaappaaja vilkuili hädissään taakseen. Se ei auttanut. Krystalyn tuli sellaisella raivolla, että mikään ei häntä pysäyttäisi. Täydessä vauhdissa Krystalyn veti miekkansa esiin ikään kuin halveksien ajatustakin hevosen selästä putoamisesta. Viimeisenä toivonaan kaappaaja yritti nostaa Europan suojakseen.

   Krystalyn löi täydessä vauhdissa hänen päänsä poikki. Täydellisesti ratsunsa halliten Krystalyn otti etäisyyden ja käänsi hevosensa. Hän tuli kaappaajan hevosta vastaan juuri, kun Europa oli putoamassa ruumiin mukana maahan. Veri suihkusi kaulantyngästä kastellen huutavan pojan.

   Krystalyn nappasi hänet ilmasta syleilyynsä ja nosti eteensä ratsunsa selkään. Europa kiersi kätensä naisen ympäri ja painoi vereen tahriutuneen päänsä hänen rintaansa vasten.

   Saattue ja saattajat saattoivat vain tuijottaa, kun Krystalyn lönkötteli Europan kansa takaisin päin. He olivat nähneet, mitä oli Dux Malorin sotataito. He olivat nähneet, mitä oli Dux Malorin hevostaito. He olivat nähneet, mitä vaadittiin pääsyyn Dux Malorin seitsemännen kehän ritariksi. He olivat nähneet, mitä oli Krystalyn den Thia.

   Toinen Johanin kimppuun hyökänneistä oli kuollut. Verinoro valui hänen toisesta suupielestään. Toinen rimpuili Alexin otteessa. Johan tuli hyökkääjän eteen.

   ”Miksi?”

   ”Minä olen Roman II:n viides apostoli. Meitä on paljon ja osa lähempänä sinua kuin uskotkaan. Sinä et pääse meitä pakoon. Pelasta läheisesi. Alistu Roman II:n valtaan tai kuole.”

   Hyökkääjän leuka putosi rintaa vasten. Verinoro ilmaantui suupieleen. Molemmat hyökkääjät olivat kuolleet purtuaan myrkkypussinsa rikki. Vähän aikaa oli hiljaista. Hronan puhui.

   ”Fanaatikkoja. Jos näitä todella on paljon, kukaan meistä ei ole turvassa.”

   Kapteenikilta nosti hyökkäyksestä äläkän. Oli ennenkuulumatonta, että vieraiden kimppuun käytiin Keskussaaren maaperällä. Loppumatkasta heitä saattoi jo pieni armeijakunta tullisotureita, mutta sillä ei ollut enää väliä. Saattue ja rotat olivat niin valppaina, että olivat välillä käydä toistensa kimppuun.

   Lossimatka Keskussaaren etelärannalta mantereelle ei sanottavasti eronnut aiemmasta. Ainoastaan Saharin nurkka vapautui muiden mököttäjien käyttöön Ingridin pakottaessa jäljestäjämiehensä takaisin maanpinnalle. Pitkin hampain Saharin oli hyväksyttävä, että herra Sadek sai vapaasti kosiskella Fidaa, jos teki sen hyvän maun ja käytöstapojen puitteissa. Vain Fida päättäisi, olisiko suopea. Ei ikäloppu jäljestäjä jostain syrjäkylästä.

   Morfian rannikolla odottavia palkkasotureita johti pan Wolfred Khad. Hän tervehti soturitoveriaan Rionia ylitsevuotavan sydämellisesti, sillä se oli runosoturien tapa: yliampuva liioittelu yksinkertaisessakin asiassa. Palkkasotureita oli kolme joukkueellista. Mikään armeijaa pienempi uhka ei olisi heille vaaraksi matkalla Filiukseen. Salamurhaajat olisivat asia erikseen, mutta enää he eivät aikoneet unohtaa olla alati valppaina.

   Viimeisen päälle koristellut umpivankkurit seisoivat hieman soturijoukosta sivussa. Katetut vankkurit oli kirjailtu kullatuin punoksin, joita myös muut arvometalleista tehdyt köynnökset kiersivät. Vankkureiden kylkiin oli maalattu mahtipontinen vaakuna. Yksi kaupparuhtinaista oli tullut heitä vastaan!

   Saattueen johtajana Johan kutsuttiin ruhtinaan puheille. Mukaan pyrkinyt Hronan käännytettiin tylysti pois. Tietäjä jäi yksikseen jupisemaan tavallistakin pahantuulisempana. Ruhtinas esiteltiin. Hän oli Maur Phaon, esisukua Tivadar.

   ”Olet tervetullut Morfiaan, Pohjoismetsän Johan. Naiseni on synnyttänyt pojan, joten aikani on vähäinen. Menen suoraan asiaan. Runosoturimme taistelevat voitokkaasti ketä vastaan tahansa, mutta heidän lukunsa on vähäinen. Palkkasotureidemme luku on suuri, mutta kulta ei luo voitontahtoa. Viimeinen turvamme on Dux Malorin mannerarmeija, mutta sekään ei ilman apua kestä marauderen hyökkäystä täydellä voimalla. Morfia kaatuu, ellei ihmettä tapahdu. Olet viimeinen toivomme. Nimeä haluamasi ja sen saat.”

   Johan katseli ikäiseltään näyttävää Maur Phaonia. Tältä puuttuivat kokonaan vanhojen kansojen iättömät piirteet. Johan ei tiennyt, mitä olisi toivonut.

   ”Älä odota minusta pelastajaa, kun en tiedä itsekään mikä olen. Ehkä matka Rex Arcticalle antaa vastauksen, ehkä ei. Osaan pyytää vain turvallista kulkua Dux Maloriin. Toivon poikani olevan turvassa kehien keskellä.”

   ”Sen saat. Rion ja Wolfred vartioivat öisin perheesi teltan edessä ja takana. Älä väheksy heidän läsnäoloaan. Pan arvon saaneita runosotureita löytyy maailmasta vain kymmenen kertaa sata ja sinun seurassasi ovat heistä parhaimmat.”

   Maur Phaon puristi ennen lähtöään Johanilta vielä lupauksen vierailla esisuku Tivadarin lummepalatsissa katsomassa tämän poikaa Filiukseen saavuttuaan. Hevosvankkurit veisivät kaupparuhtinaan kotiin nopeammin kuin saattue ja saattajat marssisivat.

   Matkalla ei puhuttavia tapahtunut. Metsä oli tuuheampaa kuin pohjoisessa ja lehtipuita oli enemmän. Syksy oli saapumassa tännekin, mutta ei ollut vielä yhtä pitkällä kuin Valeresta lähdettäessä. Sisämeren eteläranta oli rauhallista maaseutua pienine kylineen ja pikkukaupunkineen. Se ei kuulunut oikeastaan Morfialle, eikä edes Lakeuksien heimoille.

   Seutu oli viljavaa ja tuli toimeen, mutta sen erityisempää vaurautta sieltä ei löytynyt. Monikaan rosvojoukko tai vauraampi kauppias ei sinne vaivautunut. Kauppatiet olivat hyvässä kunnossa ja kaupparuhtinaiden palkka-armeijan tarkasti vartioimia. Mikään ei saanut häiritä kaupankäyntiä. Matka sujui lähes unettavan rauhallisesti läpi metsien ja viljavainioiden.

   Morfia oli maa, jota ei ollut helppo käsittää. He tulivat metsän läpi Merijärven rantaan. Viimeiset peninkuulumat rähjäinen asutus oli tihentynyt kuin rikkaruohot kesäaikaan kotipihan kasvimaalla. Ihmiset olivat enimmäkseen rähjäisen, jopa kärsivän, näköisiä ja heitä oli liikaa. Heitä oli aivan liian paljon. Jos Morfiasssa oli kaupparuhtinaiden vaurautta, se ei ainakaan näkynyt.

   Silmänkantamattomiin ulottuvan järven ranta oli täynnä hökkeleitä ja likaisia lapsia. Se oli täydellinen vastakohta Pohjoismetsän kylien idylliselle rauhalle. Pan Wolfred Khad luki saattueen kasvoilta heidän hämmästyksensä ja jopa inhonsa.

   ”Älkää tuomitko Morfiaa vielä. Näin käy kaikille. Teidän täytyy totutella muutama päivä, ennen kuin menemme lumpeille.”

   Wolfred opasti heidät siistin näköiselle majatalolle. Lähistöllä oli paljon samanlaisia. Johan pani merkille, että majatalojen alue oli siistimpi, aidattu ja sitä vartioitiin. Se oli tarkoitettu kaupparuhtinaiden vieraille, joille jäisi näin aikaa valmistautua kutsuun lummepalatseihin. Wolfred opasti heitä puhuttuaan ensin Rionin kanssa.

   ”Majoittukaa tänne Maur Phaonin ja runosotureiden kustannuksella. Meitä kaikkia uhkaa marauderin nousu ja toivoisimme, että tutustutte maahamme. Kuka tietää, mitä tulevaisuus tuo. Malorin kehät tai Arctican jää eivät karkaa minnekään.”

   Perille tultua pohjoismetsäläiset olivat ehtineet kiinnostua runosotureista. Puhetta oli paljon, mutta teotkin näyttivät lupaavilta.  Rion selvitti mielellään runosotureiden tarinan Johanille ja kenelle muulle hyvänsä, joka nyt jaksoi pan Rion Thadin rehvastelevaa puhetyyliä kuunnella.

   Kaupparuhtinaiden palatsit, kirjastot ja runokodit sijaitsivat Merijärvellä, jonne rahvaalla ei ollut pääsyä ja vieraatkin joutuivat odottamaan kutsua. Oli ehkä parempi odottaa Maur Phaoniltakin selkeää kutsua, vaikka Johan oli antanut lupauksen vierailusta. Johan halusi myös katsella rauhassa ympärilleen, kuten Wofred oli toivonut.

   Joka paikkaan tulviva rahvas kansoitti Merijärven rantoja. Hökkelikylät jatkuivat päivän ja välillä kahdenkin kävelymatkan päähän Merijärven rannoista. Se oli kuin maanpinnalle levinnyt muurahaispesä, jonka asukkien luku ei ollut edes arvailtavissa.

   Ensimmäisenä vieraiden huomio kiinnittyi korikalloon. Sitä pelattiin kaikkialla. Korikallossa yhdellä puolella oli viiden soturin joukkue ja pääsky. Pääsky oli usein vikkelä nuori nainen, joka yritti saada kantamansa ihmiskallon vastustajan takana maassa olevaan koriin. Matkalla häntä suojasivat miekkamies keskellä ja keihässoturit laidoilla. Takaa tuli vielä kaksi kirvesmiestä valmiina puolustamaan pääskyä vastustajan läpimurroilta.

   Joukkue sai viivan, kun pääsky löi kallon koriin. Sen jälkeen oli vastustajan vuoro. Jos pääsky menetti kallon, siirtyi hyökkäys vastustajalle. Aseiden metalliosat oli korvattu puulla. Sen kummempia sääntöjä ei oikeastaan ollut, eikä siten tarvittu tuomareita. Hyvään pelitapaan silti kuului olla tappamatta tai vahingoittamatta pysyvästi vastustajaa.

   Peli ratkesi, kun kallokorien ero oli venähtänyt kymmenen viivan mittaiseksi. Sen takia pelit kestivät usein päiväkausia. Korvaavia sotureita loukkaantuneiden tilalle ei saanut ottaa. Pitkissä peleissä syntyi melkoisia sankaritarinoita yhden tai kahden soturin sinnitellessä viittä vastaan.

   Rion olisi kertoillut mielellään omia pelimuistojaan loputtomiin, mutta Hronanin yskähtely sai hänet palaamaan asiaan. Rion oli ollut oman hökkelikorttelinsa paras keskusmiekka. Siitä ei ollut ollut kellään epäilystä. Rionin maine oli kantautunut runosoturien etsintäpartioiden korviin ja soturikelpoinen keskusmiekka oli löydetty.

   Etsintäpartiot haravoivat Filiusta jatkuvasti löytääkseen parhaat. Heidät opetettiin runosotureiksi. Heistä tuli kykyjensä mukaan Thad, Yin, Khad, Sun tai Yang. Parhaista parhaat saivat valita, lähtisivätkö tapaamaan lyriikkaoraakkeleita ja suorittamaan pan-tehtävää. Osa kieltäytyi, sillä puolet pan-ehdokkaista ei koskaan palannut takaisin. Moni suostui. Pan-liite runosoturin nimen edessä oli suurin kunnia, mitä moni saattoi edes kuvitella.

   Rionin oli määrä viedä seuraavana päivänä nuori runosoturi lyriikkaoraakkeleiden luokse. Hän pyysi Johanin seurueineen mukaan. Ikimetsän lyriikkaoraakkelien tapaaminen oli kunnia, jota ei usein vieraille suotu.

   Ikimetsä alkoi hökkelikylien takaisilta kukkuloilta. Sen sanottiin kasvaneen siellä jo muinaisajalta lähtien. Puut olivat valtavia kohoten mittaamattomiin korkeuksiin. Se oli enimmäkseen tavallista sekametsää, jossa lehti- ja havupuut kasvoivat ja kuolivat yhdessä. Lyriikkaoraakkelit asuivat tammilehdoksi kutsutussa laaksossa.

   Nimenä tammilehto toi helposti mieleen pienen lehtipuuryteikön, mutta laaksossa kymmenen kertaa sata vuotta kasvaneet ikitammet olivat suunnattomia. Rionin johtama retkikunta katseli niska kenossa korkeuksissa vihertäviä latvaoksistoja, jotka päästivät vain osan auringonvalosta siivilöitymään lävitseen jättäen maanpinnan päivisinkin hämärään.

   Tammilehdon latvakeijut olivat Filiuksen suosituin lastensatu. Pienokaiset kuuntelivat silmät pyöreinä, kun vanhemmat kertoilivat heille iltaisin latvakeijujen taisteluista, rakkaudesta ja kuolemasta. Varsinaiset lyriikkaoraakkelit olivat pieniä ja paksuja miehiä, jotka asuivat tammien juurella maakellareissa.

   He tulivat tammilehdon oraakkelikotoon. Pienet kummut paljastivat, mihin kohtiin kellarit oli kaivettu ja missä oviaukot olivat. Nuori runosoturi oli silminnähden hermostunut. Rion laski rohkaisevasti kätensä tämän olalle. Siellä täällä kellareista nousi savua. Rion huomasi Johanin hämmentyneen ilmeen. Keskikesän kuumuudessa lämpöä tuskin tarvitsi kellareihin polttaa.

   ”Oraakkeleilla on kellareissaan kuumahuone. Siellä heitetään vettä kuumennetuille kiville ja saadaan löylyä. Se puhdistaa lihan ja kirkastaa hengen.”

   Rion huusi tervehdyksen ja kutsui oraakkeleita. Yhden kellarin ovi lämähti auki ja maan alta nousi pieni ja lihava mies. Hän oli alasti ja horjui simalta tuoksuen Rionin ja kokelaan eteen.

   ”Tämä nuori soturi on valmis kuulemaan, mitä pan haluaa hänen tekevän.”

   Oraakkeli röyhtäisi ja viittasi kokelasta seuraamaan. Kaksikko katosi maan alle. Rion oli ylpeä.

   ”Nyt he puhdistavat lihan ja kirkastavat hengen. Sitten oraakkeli lausuu pan-säkeet. Sen jälkeen nuori mies lähtee etsimään itsensä ja suorittamaan tehtävänsä. Aika näyttää, onko meillä uusi pan. Säkeet ovat vaikeita ja vaativia, joten naiset eivät voi niitä suorittaa.”

   Ingrid pillastui.

   ”Kukaan nainen ei ole niin typerä, että menisi kuoppaan kittaamaan simaa jonkun idiootin kanssa ja uskoisi tämän höpötyksiä. Sen takia naisia ei ole runosotureina.”

   Hronanillakin oli puhuttavaa.

   ”Olen vaihteeksi samaa mieltä hupakon kanssa. Soturin täytyy löytää itsensä. Ei siinä simaa ja kellaria tarvita.”

   Sahar katseli tiukasti latvastoa, eikä ollut kuulevinaan. Rion ei moista puhetta hätkähtänyt. Runosoturit saivat kuulla samanlaisia purkauksia aina naisia liehitellessään.

   ”Entä pan Zeo Yang?”

   Tuli täysin hiljaista. Lopulta Hronan mutisi.

 

   ”Poikkeus vahvistaa säännön.”

   He jättivät nuoren soturin vihkiytymään. He tiesivät, että hänen tiensä tulisi olemaan täynnä vaaroja. Runosoturit yliampuvine eleineen ja koristeellisine kielenkäyttöineen olivat marauderen halveksunnan ykköskohde. He edustivat kaikkea sitä, mitä meriviikinkien vääristynyt miehuuskäsite eniten vihasi.

   Runosoturin kannatti ennemmin syöksyä omaan miekkaansa kuin jäädä marauderen vangiksi. Merisoturit kiduttivat kiinni saamansa runosoturit hengiltä kilpaillen siitä, kuinka pitkään saisivat sen kestämään. Runosoturien kuivuneita korvia, silmiä, sormia ja muita osia riippui koristuksena monen meriviikinkikäskijän kotona tulisijan yläpuolella. Erityisenarvokkaana pidettiin elävältä nyljettyä runosoturin nahkaa, jolla oli päällystetty miekan kahvoja.

   Merijärvi oli varmuudella järvi, koska se oli makeaa vettä. Silti se oli kooltaan kuin pieni meri, joten nimi Merijärvi oli vakiintunut käyttöön. Se oli lähes kokonaan jättilumpeiden peittämä. Lähellä rantaa ne saattoivat pettää askelten alla, mutta keskustaa kohti mentäessä lumpeet suurenivat ja paksunivat. Vasta keskeltä Merijärveä löytyi avoveden alue, joka sekin itsessään oli monta kertaa suurempi kuin järvet yleensä.

   Suurinta osaa Merijärveä peittävästä lummikosta ei oikeastaan erottanut mikään kiinteästä maaperästä lukuun ottamatta kasvien välisiä lummerailoja, joihin matkaaja saattoi upota.

   Merijärvellä liikuttiin gondoleilla, joiden kapea keula ja perä sopivat hyvin vesireitteihin. Lummesahaajien ammattikunta piti kapeahkot vesireitit avoimina ja sahasi tarvittaessa uusia. Gondoleita ohjattiin perämelalla, joita hoiti yksinoikeudella lummesoutajien ammattikilta. Heitä kutsuttiin nimellä gondolieerit.

   Merijärven keskustassa kasvoivat muinaisajalta peräisin olevat ikilumpeet. Ne saattoivat olla läpimitaltaan kymmenen kertaa sata askelta. Kaupparuhtinaiden koristeelliset hirsipalatsit oli rakennettu niiden päälle. Kiveä lumpeille ei haluttu raahata, joten rakentaminen tehtiin puusta. Ikimetsissä sitä riitti.

   Materiaalia oli kiveä helpompaa työstää, joten puun veistosta, maalauksesta ja kuvioinnista oli tullut Morfiassa käsite, jolle ei löytynyt vertaa muista läntisistä valtakunnista.

   He olivat matkalla kahdella gondolilla kohti keskustaa vieraillakseen kaupparuhtinas Maur Phaonin luona. Cantor oli läpimärkä pudottuaan veteen gondoliin noustessa. Ilmeisesti joku oli kampannut bardin, mutta silminnäkijää ei ollut. Se ei estänyt Imorea virnistelemästä avoimesti ja mutisemasta vanhoista köntyksistä. Johan oli huomaavinaan Cantorin täydellisen rauhallisuuden rakoilevan, mutta ei ollut varma asiasta.

   Matkalla Hronan muistutti heitä siitä, mitä oli olla fragiere.

   ”Se on surullisin vanhojen kansojen tragedioista heidän verensä hiipuessa pois.”

   Kuolinkansan pariskunta saattoi saada lapsen vain kerran. Jos se oli poika, isä kuihtui pois. Tyttö tappoi äitinsä. Eniten pelättiin kaksosia, joiden myötä molemmat vanhemmat hiipuivat. Aikaa ei voinut ennustaa. Joskus isä ei ehtinyt nähdä poikansa kävelevän. Joskus äiti saattoi vielä nähdä tyttönsä naiseuden kynnyksellä.

   Lapsen myötä vanhan kansan pitkä ikä vaihtui aina etuajassa lumpeenkukkaan. Se oli fragieren tapa haudata kuolleensa. Kesäisin liha laitettiin lumpeenkukkaan. Se kiertyi siemenensä ja ruumiin ympärille ja veti sen pohjaan. Talvisin liha poltettiin ja tuhka ripoteltiin kesällä kukkaan. Se oli fragiere. Se oli tapa. Se oli kuolinkansan tapa kierrättää liha. Samalla toivottiin, että henki jäisi edes raapaisuksi taakse jääneeseen lihan maailmaan. Se oli uskontoa ilman jumalia.

   Kaupparuhtinas Maur Phaonin esisuku Tivadarin palatsi oli kuin tarujen linna. Iso, täynnä torneja ja eri ilmansuuntiin ulottuvia siipiä. Sen ympärillä oli kaunis, mutta saattueen jäsenille erikoisen näköinen puutarha. Sukupolvien saatossa lummepuutarhurit olivat jalostaneet erilaisia kukka- ja pensaslajikkeita, jotka kasvoivat suoraan lumpeenlehtipohjasta.

   Palatsin ulkomaalaukset ja koristekaiverrukset oli tehty puutarhan hengessä. Puutarha ikään kuin jatkui saumattomasti palatsiksi. Vaikutelma mykisti. Kaupparuhtinaan senesalkki johdatti heidät aulaan odottamaan itse ruhtinasta. Odotushallin seinät olivat täynnä taidetta. Rikkaat kaupparuhtinaat tunnettiin innokkaina keräilijöinä. Heillä oli aikaa ja rahaa.

   Janos Sadek oli vienyt Fidan kädestä pitäen kolmen taulun ääreen. Niitä yhdisti ruttoteema. Janos lähes parkaisi.

   ”Nämähän ovat minun tekoani. Miten ne täällä voivat olla?”

   Sanalla Maur Phaon saapui paikalle.

   ”Hankin ne kalliilla hinnalla. Ne ovat alkuperäisiä, joten vastaavia muita ei voi olla.”

   ”Kalliilla? Minä vaihdoin ne kouralliseen vehnää ja pariin leipäpalaseen.”

   Maur Phaon oli huvittunut.

   ”Hyvän taiteen hinta on arvokas ja aina nousussa.”

   Johan katseli Phaonia järkyttyneenä. Tästä oli vajaassa parissa kuunkierrossa tullut keski-ikäinen mies, jonka hiukset alkoivat harmaantua. Kaupparuhtinas tunnisti katseen ja nyökkäsi. Hän kutsui seurueen illalliselle, koska poika, jota he olivat tulleet katsomaan, nukkui.

   Heille tarjottiin ikimetsän peuraa ja Merijärven lohta. Illallisen aikana Maur Phaon kertoi heille kansastaan. Hänen esisukunsa, Tivadar, oli aina ollut lapsimyönteinen. Hän itse ei ollut naisensa kanssa epäröinyt. He olivat päättäneet heittää noppaa, joka toisi uuden elämän, mutta veisi sen toiselta.

   Moni fragiere ei tehnyt niin. Pitkä elämä oli nuorena liian houkutteleva luovutettavaksi pois. Vanhana se ei enää ollut mahdollista. Kuolinkansan kauppiaiden keräämät omaisuudet olivat valtavia. Kauppavaltuusto päätti niiden jaosta, jos perillisiä ei ollut. Jokainen pitkän elämän valinnut sai käyttöönsä vaurauden, jota oli vaikea kuvitella. Moni ei muuta osannut kuin käydä kauppaa ja kultavarannot sen kun kasvoivat.

   Oli myös fragiere, joka ei kullasta piitannut. He janosivat tietoa. Heidän perintöään olivat maailmankuulut Filiuksen kirjastot, jotka muodostivat lummekaupungin seuraavan kehän heti ruhtinaspalatsien jälkeen. Niihin oli hankittu kääröjä kaikkialta maanpiiristä ja jopa kaukaa idästä. Vain Agora Eonin kokoelmat vetivät vertoja Filiuksen kirjastoille.

   Valkoisiksi maalatut käärögondolit soutivat kirjastojen välillä viisaiden etsiessä lisää tietoa. Sitä vaihdettiin säännöllisesti Agora Eonin tietäjien kanssa. Suurimpana erona oli se, että luostarissa myös luotiin tietoa tutkimalla. Filiuksessa olemassa olevia tiedonjyviä yhdisteltiin uusiksi kokonaisuuksiksi.

   Maur Phaon myönsi avoimesti Filiuksen lapsimarkkinat todellisiksi. Hänen mielestään oli moraalitonta, että moni kaupparuhtinas lähetti senesalkkinsa ostoksille moiseen huutokauppaan. Lapset kuuluivat vanhemmilleen. Phaon tosin ilmoitti hyväksyvänsä zindaren lapsikaappaukset maraudereltä.

   ”Se on sairas ympäristö kasvaa. Käsittääkseni zindare huolehtii lapsista rakkaudella ja kasvattaa heidät vapauteen.”

   Hronan tarttui aiheeseen.

   ”Minä olen kuullut zindaren kaappaamasta lapsesta, joka myytiin markkinoilla. Itse Dyer Morgar oli lapsen perässä.”

   ”Tutkimme taannoin asiaa. Viitteitä siitä saatiin, mutta todisteet jäivät puuttumaan. Dux Malorissa on nuori ritari, joka saattaa olla meriviikingiksi syntynyt. Selvitä asia siellä, jos olet kiinnostunut.”

   Maur Phaon johdatti heidät palatsinsa yläkertaan. Hän nosti kapaloissa olevan poikansa syliinsä ja katseli tätä kostein silmin.

   ”Maailma on kovin kaunis, kun sitä saa katsoa vain vähän aikaa. Eikö siitä silti kannattanut luopua tämän takia?”

   Kaupparuhtinas Maur Phaonin nainen Shaun näytti hätkähdyttävän nuorelta mieheensä verrattuna. Morfiassa ruhtinailla oli vain nainen ja ruhtinattarilla mies. Muita titteleitä ei katsottu tarvittavan. Tuleva esisuku Tivadarin kaupparuhtinatar oli saanut fragieren nopanheitossa kaiken: pitkän iän, valtavan omaisuuden ja jälkeläisen.

   Shaun Phaon esitteli vieraille tapojen mukaan neitolettinsä. Muu olisi ollut epäkohteliasta. Morfiassa fragieretyttäret antoivat hiustensa kasvaa vähintään kaksi kertaa kymmenen vuotta. Ne kierrettiin päivittäin yhdeksi tai kahdeksi palmikoksi. Niistä luovuttiin vasta, kun sitouduttiin oikeaan mieheen. Silloin pitkä letti leikattiin irtipoikki. Uusi hiusten kasvu symboloi uutta alkua.

   Oli tapana, että kasvavien tyttöjen palmikoista muotoiltiin toinen toistaan kauniimpia ja mielikuvituksellisempia kokonaisuuksia kiertämään ja koristamaan neidon kasvoja. Vanhemmat ja viisaammat fragierenaiset valitsivat vuosien varrella kokeilluista vaihtoehdoista parhaimman. Irti leikattu palmikko muotoiltiin valinnan mukaan ja upotettiin sulatettuun Merijärven pihkaan. Se jähmettyi läpinäkyväksi ja säilöi neitoletin iäisyyteen asti.

   Neitolettipihkat saivat aina kunniapaikan esisukujen palatseissa. Joskus niitä oli vierekkäin lukemattomien sukupolvien ajalta. Shaun saattoi itse vieraat ulos portille asti annettuaan heidän ihailla kohteliaan ajan neitolettiään. Hän katseli surullisena ovensuuhun jäänyttä miestään ja poikaansa.

   ”Minulle heistä jää vain toinen. Onneksi en joudu itse tekemään valintaa.”

   Paluumatkalla he kohtasivat jonon peräkkäin kulkevia käärögondoleja. Ne olivat matkalla kirjastoista rantaan. Siellä kääröt jaettaisiin ratsuläheteille, jotka veisivät ne Suistoon luostariin toimitettaviksi. Palatessaan heillä olisi mukanaan Agora Eonin kääröjä sekä vaikuttava valikoima Suiston viihdekäyttöön tarkoitettuja yrttejä. Kaupparuhtinaat eivät halunneet tylsistyä pitkine vapaa-aikoineen.

   Vastaava ratsuliikenne oli jatkuvasti käynnissä Suiston ja luostarin välillä. Kääröjen mukana luostarista Suistoon kulki elonjuurta maailmanmarkkinoille toimitettavaksi. Monet viisaat karsastivat tätä epäsovinnaista lihan ilojen ja hengen viisauden liittoa, mutta kumpaakaan ei maailmasta oikein saanut poistettua.

   Kirjastot olivat vaikuttavia. Tulipalojen uhan takia yhdellä lumpeella oli korkeintaan kolme kirjastoa. Lisäksi jokaista vartioi runosoturin johtama palkkasoturijoukko. Fragieret arvostivat hengen perintöään. Kirjastot olivat pyöreitä ja monikerroksisia hirsirakennuksia. Kääröt oli aseteltu siististi hyllyihin ja jokaista kirjastoa johti yksi kaupanteosta luopunut fragiere, joka opasti oikeiden kääröjen ääreen.

   Johan päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen ja tiedusteli idai relicaa koskevia kääröjä. Hänet neuvottiin erilliselle kirjastolle samalla lumpeella. Johan ihmetteli, olivatko hänen pyytämänsä kääröt jotenkin salaisia ja piiloteltuja. Paikan päällä hänelle selvisi, että koko kirjasto oli tarkoitettu vain idai relica-aiheisille kääröille. Masentunut Johan päätti palata muiden mukana takaisin rannalle ja perehtyä asiaan myöhemmin.

   Morfian lumpeet kukkivat kesän ja syksyn taitteessa kerättyään siihen voimaa koko valoisan ajan. Hiipuva kesä oli tullut siihen vaiheeseen, että kukinta oli alkamassa. Ensimmäisen lumpeenkukan koskettamista pidettiin Filiuksessa hyvänä enteenä.

   Pian lähtönsä jälkeen he huomasivat sankan gondolien ruuhkan, joka tukki täysin heidän käyttämänsä lummeväylän. Heidän gondolieerinsä ilmoitti ylpeyttä äänessään kukinnan alkaneen ja ensimmäisen kukan auenneen.

   He pysähtyivät ensikukalle katsoakseen sitä lähempää. Kaupparuhtinas Phaonin arvovieraina he pääsivät jonon ohi, vaikka ruuhka oli melkoinen.

   Valkoinen kukka oli miehen korkuinen ja levyinen. Se oli vielä pientä verrattuna kauppapalatsien ikilumpeiden kukkiin. Ne saattoivat kohota kaksi kertaa ison männyn korkuisiksi. Kukan sisäpuolta ei saanut koskettaa, sillä se oli myrkyllinen ja ärsytti ihoa. Tosin vain pitkäaikainen kosketus oli vaarallinen. Lapset oli silti syytä pitää kukinnasta kaukana.

   Imore oli selvästi kiinnostunut kukan sisäosan ominaisuuksista ja kumartui tutkimaan sitä. Ruuhkasta ilmestyi käsi, joka tuuppasi Imoren kukan sisään. Hän mätkähti kasvoilleen kukintoon. Ihmisille tuli hätä auttaa hänet ylös sieltä. Kukan sisään putoaminen tuotti huonoa onnea, koska se muistutti liikaa hautajaisia, vaikka kukka ei siihen hätään sulkeutuisikaan.

   Kukkamyrkky sai Imoren ihon punoittamaan ja kutisemaan. Lisäksi hän oksensi ja kakoi kurkkuaan kuin henkensä hädässä. Kaikki muut paitsi Cantor katselivat Imorea huolestuneina. Bardi oli täysin ilmeetön, mutta Johan oli huomaavinaan hymyn kareen hänen suupielissään. Varma hän ei asiasta ollut.

   Imore sai itsensä kasaan ja raivo loisti hänen silmistään. Kukaan ei ollut varma, oliko räikeä punerrus vain ihoärsytystä vai sekoittuiko siihen silkkaa vihaa. Imore rynnisti Cantorin eteen ja tuijotti tätä. Hänen suunsa liikkui, mutta puhetta ei tullut ulos. Cantorin tyyni ilme ei värähtänytkään. Imore ryntäsi puhisten gondolin keulaan, eikä puhunut sinä päivänä enää sanaakaan.

   Seuraavana päivänä Imore ilmoitti haluavansa olla pääsky. Hän haastoi tahallisen ylimielisesti runosoturit korikalloon. Haastaja ilmoitti myös, että hänen joukkueessaan pelaisi vain yksi mies: keskusmiekka Cantor. Muuten hän päihittäisi rehvastelevat runosoturit naisvoimin.

   Se oli ennenkuulumatonta. Runosoturien pelitaidot olivat kiistattomia. Imoren piti ärsyttää Rionia tosissaan saadakseen pelin aikaan. Samaan aikaan sana kiiri ympäri Filiusta ja sekä rahvaan että ruhtinaiden kiinnostus heräsi. Korikallo oli Morfiassa yhteinen kansallinen asia.

 

SEURAAVA LUKU KAHDEN VIIKON KULUTTUA.