NYT JOHAN
41
Maailman voimakkain aine
Leukailivat noviisit, mitä leukailivat.
Agora Eon tunnettiin kolmen tornin luostarina ilman kyseenalaisia
lisänimiä. Sitä suojaava paksu kivimuuri
kiersi koko vuoren ympäri jättäen rakennukset sisäänsä. Pilviin kohoavan vuorenhuipun
lisäksi maisemaa hallitsi Agora Eonin kolme tiedon tornia. Ne olivat neljä
kertaa sadan askeleen korkuisia ja kymmenen kertaa kymmenen askelta
läpimitaltaan. Tornit olivat muinaiskansojen insinöörien rakennustaidon
monumentteja.
Eteläinen tiedon pylväsjärkäle oli nimeltään
Aurinkotorni. Auringon uskottiin olevan kaiken keskus ja tähän torniin se
paistoi kirkkaimmillaan. Lännessä Ikitorni oli rakennettu valvomaan
auringonlaskua. Se symboloi kehää. Kaikki hiipui pois, ennen kuin syntyi
tavalla tai toisella uudelleen. Kehää pidettiin kaiken tosiolemuksena.
Idässä auringonnousua tervehti Sarastuksen
torni, jossa mietittiin ihmisen suuntaa ja päämäärää. Miksi me olemme olemassa
ja mihin me olemme menossa? Ihmisen kohtalo oli löytää tie sarastukseen.
Kasvattaa ja kehittää henkeään täyttääkseen sillä lihansa. Etsintä saattaisi
kestää maailmanaikojen ajan tai pidempään kuin voisi käsittää, mutta se olisi
silti jokaisen ihmisen tärkein tehtävä.
Sarastuksen tornia sanottiin vieläkin
välillä Sielutorniksi, koska se oli tornin alkuperäinen nimi. Jumalten ajalla ihmiset
eivät olleet etsineet tapaa kehittyä, vaan olivat kuvitelleet itselleen sielun,
joka säilyisi ikuisesti ja oli selitys kaikkeen. Historia sielun käsitteestä
sarastukseen oli ollut luostarissa tärkeää, mutta nyt viisaita askarrutti, mitä
tulisi sarastuksen jälkeen, jos ja kun se saavutettaisiin. Mitä voisi seurata,
kun liha olisi täyttynyt hengellä?
Apotti Gregorius johdatti puuskuttavia
Johania ja Alexia portaita pitkin. Kaksikkoa ärsytti, koska Gregorius ei edes
hengästynyt. Heillä oli angele ja he olivat muutenkin omasta mielestään
varsin hyvässä kunnossa, mutta jonkun olisi pitänyt kertoa se tuolle
ärsyttävälle miehelle, joka ei ollut kiinnostunut pitämään turhia taukoja.
Kipuaminen Aurinkotorniin kesti vähintään
auringonnoususta laskuun. Välillä oli tapana pysähtyä pohtimaan muinaiskansojen
seiniin hakkaamia viisauksia. Tiedon torneihin ei ollut rakennettu
hissirattaistoja. Tarkoituksena oli pysyä ylhäällä tiedon ääressä, kun sinne
asti oli päässyt. Monet arkkitietäjiksi pyrkivät asuivat torneissa useita
vuodenkiertoja maanpinnalla käymättä.
Noviisit pysyivät Eonissa hyvässä kunnossa,
sillä tuoreen ruoan ja muiden tarvikkeiden kantaminen ylös oli heidän
vastuullaan. Terve henki terveessä lihassa, oli tapana sanoa kärsivän
näköisille aloittelijoille.
Johan ja Alex kaatuivat huohottaen
vieraskammion sängyille. Tornien huipuille oli rakennettu monta kerrosta
asuintiloja. Torneissa asuivat myös kirjurit, jotka raapustivat riimuin
tietäjien löydöt kääröihin. Ne säilöttäisiin valmiina tornien kellareista
alkavien katakombien varrelle piilotettuihin kammioihin.
Aamuisin tornikerrokset olivat ruuhkaisia
paikkoja arkkitietäjien kiiruhtaessa seuraajineen oppihuoneisiin. Ainoastaan
tornin katto oli rauhoitettu. Siitä oli tehty mietiskelyyn tarkoitettu
puutarha, jossa tutkijat saivat levätä auringossa ja kerätä voimiaan.
Arkkitietäjä Henrika esitteli heille
pienoismallia. Lattiaan kiinnitettyjen keppien päässä oli kolme pyöreää palloa.
Isoin oli keskellä. Henrika sanoi sen olevan aurinko. Sen vieressä oli pienempi
pallo. Lattiaan oli piirretty ympyrä osoittamaan, kuinka se kiersi aurinkoa.
Pienempi oli maanpiiri ja kaikki ihmiset sen mukana. Pienin pallo kiersi maata.
Se oli kuu. Henrika selitti kaikkien olevan liikkeessä iäisyydessä, jonka luonnetta
ei vielä ymmärretty. Maanpiirin kaltaisia paikkoja täytyi olla enemmän, mutta
he eivät voineet vielä tietää niistä mitään.
”Me emme näe tarpeeksi pitkälle.”
Johan ja Alex olivat varmoja, että heitä
vedätettiin. He odottivat koko ajan, kumpi purskahtaisi ensin nauruun. Henrika
vai Gregorius? Selitys jatkui. Kaiken perusta oli kehä. Kaiken, mikä oli
olemassa, oli täytynyt alkaa. Kaiken täytyi myös loppua. Silloin kaikki alkaisi
uudestaan. Siten kehä oli kaikki.
Henrika hurmioitui visioistaan.
”Iäisyys on kosmos. Se jatkuu ikuisesti. Me
olemme pienen pieni osa sitä. Meidän elomme ja olomme on vain ohikiitävä
vesipisara loputtomassa rankkasateessa.”
Nyt nuoria miehiä huimasi. He tunsivat
itsensä pieniksi, mutta kokivat olevansa jonkin suuren lähellä. Lopuksi Henrika
vei heidät kammioon, jossa kaksi vanhaa miestä hioi lasisia ja litteitä
pyörylöitä. Työtä valvoi itäläisen näköisen mies, joka tervehti arkkitietäjää
kohteliaasti nyökkäämällä. Henrika osoitteli erilaisia osia ja selitti.
”Nämä ovat linssejä. Kun ne hiotaan ja
asetetaan tarpeeksi etäälle toisistaan, syntyy taivasputki.”
”Mitä sillä tehdään?”
Henrika käveli avoimen ikkunan ääreen ja
osoitti pilvistä taivasta.
”Kirkkaina öinä me voimme katsoa sillä
kauas. Me näemme tähtiin.”, Henrikan ääni värisi viimeisten sanojen aikana
liikutuksesta.
Agora Eonin äärettömyys-tunnus oli
Aurinkotornissa kaiverrettu jokaisen oviaukon yläpuolelle. Muutaman
opettavaisen päivän jälkeen Johan ja Alex olivat niin pyörällä päästään, että
eivät olleet varmoja kummassa suunnassa oli maa ja kummassa taivas.
Epätoivoissaan Alex pyysi Henrikaa sanomaan edes yhden asian, jossa kaikki
kuultu puhe näkyisi teoissa tai jossain kouriintuntuvassa asiassa.
”Minä olen takonut rautaa isäni pajassa koko
elämäni. Minä tunnen sen. Rauta taipuu vasarani alla. Onko tämä kaikki vain
puhetta?”
”Te olette lähdössä matkalle. Pääsette meren
äärelle. Te näette nousu- ja laskuveden. Kuu ja aurinko ovat niin isoja, että
maanpiirin kierron kanssa ne vetävät merta puoleensa. Onko se tarpeeksi
kouriintuntuvaa sinulle, arvon mestari Alex?”
Pohjoismetsässä kasvaneet Johan ja Alex
vilkaisivat toisiaan. Heidän kokemuksensa merestä olivat kovin vähäisiä.
Seuraavan kerran he katselisivat nousu- ja laskuvettä uusin silmin.
Tiedon tulva tuntui räjäyttävän pään ja
nuoret miehet tunsivat itsensä todellisiksi maalaispojiksi, kuten Gia oli heitä
aikanaan nimitellyt. Muutamaa päivää myöhemmin Gregorius pelasti kaksikon
Henrikan kynsistä ja johdatti läntiseen Ikitorniin.
Apotti lupasi jo heidän tarpoessaan portaita
ylöspäin, että tässä tornissa oltaisiin lähempänä maan pintaa kuin
Aurinkotornissa. Kerrankin iloisesti hymyilevä Hronan oli heitä vastassa.
Apotti jätti vierailijat tutun tietäjän huomaan.
Ensimmäiset täytetyt saaliskoirat olivat jo
pahoin rispaantuneita. Petojen hampaat ja kynnet olivat silti selvästi esillä.
Rivin toisessa päässä oli nykyinen saaliskoira. Sen hampaat olivat pienentyneet
ja kynnet lyhentyneet ensimmäisiin verrattuna.
Pedon irvistys oli vaihtunut uskollisen
lemmikin nöyrempään pään kallistukseen. Täytettyjä eläimiä oli paljon. Yhdessä
rivissä oli aina ainakin kymmenen kappaletta kutakin lajia. Esimerkkejä oli
useita. Kilpikaloille oli kasvanut jalat ja niistä oli tullut kilpikonnia.
Hronanin puhe oli innostunutta.
”Näin ikivoimat muovaavat lihaa. Pentueen
parhaimmin pärjäävät jäävät henkiin ja tekevät lisää jälkeläisiä. Liha muuttuu,
laji muuttuu.”
Ensimmäiset täytetyt eläimet olivat
muinaisajalta. Jo silloin oli oltu tiedon lähteillä, mutta sitten olivat
tulleet jumalat. Tieto oli alistettu ja kielletty. Liekit olivat tuhonneet sen,
mikä tiedosta oli todistanut. Agora Eon oli rakennettu taivaalta tulleen
meteoriitin päälle. Siitä riitti taivasrautaa.
Yrmeästä tietäjästä ei ollut enää tietoakaan.
Innostunut Hronan suorastaan hyppelehti paikasta toiseen ja puhui kuin
papupata. Epäluuloinen Alex kävi haistamassa tietäjän vesileiliä tämän selän
takana. Mieshän taisi olla päiväsimoissaan. Leilissä oli vain vettä. Alex
katsoi kummissaan Johania ja pudisti päätään.
Ikitornissa tutkittiin myös karttoja.
Läntisten valtakuntien osalta ne olivat melko kattavia. Etelään mentäessä
enemmän vain suuntaa antavia. Kaukaisia itämaita kuvaavat kartat olivat täynnä
laajoja täysin kartoittamattomia alueita. Ne oli merkitty valkoisella.
Ainoastaan rannikon muodot olivat kutakuinkin selvillä. Ne tiedot oli ostettu
kauppakapteeneilta.
Heiltä olisi haluttu ostaa paljon muutakin,
mutta tieto on hankalasti hinnoiteltava kauppatavara. Se jäi helposti monien
muiden voittoa tuottavien tuotteiden jalkoihin. Ikitornissa oltiin katkeria.
Aurinkotornilaiset olivat sentään saaneet idän viisaan maksetuksi vieraakseen.
Sitä ei hevillä Ikitornissa sulatettu.
Kuuria tuntui suosivan aurinkolaisia milloin
missäkin asiassa. Se porukkahan vain katseli taivaalle ja haaveili. Heille
Ikitornissa sentään kuuluivat kaikki oikeat asiat maanpiirin päällä ja alla.
Nyt maalämmön ja laavan tutkimus oli jäänyt kuurian piittaamattomuuden takia
lähes hunningolle.
Apotti Gregorius tuli takaisin keskeyttämään
Hronanin paasauksen päästääkseen Johanin ja Alexin syömään. Kaksikko oli
lähinnä huvittunut tietäjän kriittisyydestä Aurinkotornia kohtaan. Apotti jäi
tuijottamaan Hronanin olkalaukkua. Sieltä pilkisti kahden nyrkin kokoisen
laatikon kulma.
”Kuka sinulle muistilaatikon antoi ja
miksi?”
”Henrika. Täytyyhän minulla olla jotain
tekemistä, ellen saa olla retkikunnan johtaja. Et kai oleta, että kuuntelen sen
hulttion ja hupakon nuotiopuheita illasta toiseen. Se jatkuva nyhjääminen vasta
ärsyttävää on. ”
”Kuuria antoi johtajuuden Johanille. Menet
mukaan vain, koska hän halusi. Laatikon viet takaisin. Niitä ei ole jaettavaksi
asti.”
Muistilaatikko oli peräisin muinaisajalta.
Enää niitä ei osattu rakentaa. Ammoiset insinöörit olivat kyenneet kyhäämään liikuteltavien
palikoiden, värien ja muotojen sekamelskan, jonka oikeaan järjestykseen
kääntäminen aukaisi laatikon lukon ja paljasti sisällön.
Ratkaisu oli kolmiosainen ja hidas löytää.
Parhaat tietäjät kykenivät riittävästi aikaa saatuaan selvittämään ensimmäisen
vaiheen. Kourallinen arkkitietäjiä oli ratkaissut toisen. Kolmannen vaiheen oli
saanut läpi vain kaksi arkkitietäjää koko Agora Eonin historiassa. Toisesta oli
tullut muuan abbedissa monta sukupolvea aiemmin, toinen oli apotti Gregorius.
Aurinko paistoi mukavasti Ikitornin
kattopuutarhaan. Kolmikko nautti hitaasti jänispataa ja Eonin tuoretta leipää.
Vieraat tivasivat Gregoriukselta syytä Hronanin omalaatuiseen käytökseen.
Tietäjähän oli ollut kaiken lisäksi ystävällinen. Se oli pelottavaa. Gregorius
paljasti heille salaisuuden, joka ei oikeastaan ollut maailman suurin
salaisuus, koska moni sen jo tiesi.
Agora Eonin lähes kaikki tietäjät olivat
queterra. Tavallisen ihmisen ikä ei yleensä riittänyt kaiken sen tiedon
omaksumiseen, joka tietäjäksi pätevöitymiseen vaadittiin. Vähäisempiä
queterroja tosin jäi shamaaneiksi ja parantajiksi.
Asiasta ei kerrottu kaikelle kansalle, koska
queterraa vierastettiin ja ennakkoluulot olivat syvällä. Gregorius käytti
muistilaatikkoa esimerkkinä. Tavallisen ihmisen elinikä ei riittäisi edes
ensimmäiseen vaiheeseen. Vanhan kansan eliniällä saattoi päästä loppuun
laatikon suhteen ja tiedon tavoittelu oli loputon työ.
”Hronan ja monet muut tietäjät ovat
pahantuulisia tiedon määränsä takia. Tavalliset ihmiset ovat heille kuin tiedon
murusia kinuavia pikkulapsia, joita heidän pitäisi hoivata koko ajan. Eivät he
pahaa tarkoita. Sellainen vain on ihmisen luonto.”
Johan ja Alex ymmärsivät. Takaisin
luostariin päässyt Hronan oli tiedon lähteillä riehakas kuin pimeästä navetasta
kevätlaitumelle päässyt vasikka. Samaan aikaan Hronan piilotti muistilaatikon
matkareppuunsa. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta palauttaa sitä
Henrikalle. Gregorius halusi ottaa vielä yhden Hronania koskevan asian
puheeksi, mutta pyysi kaksikkoa pitämään sen omana tietonaan.
”Hronan oli yksi lupaavimpia tietäjiämme.
Hänet aiottiin nostaa arkkitietäjäksi jo varhaisessa vaiheessa. Hänellä oli
kuitenkin vertaisensa kilpailija. He ottivat yhteen tavalla, joka ei ollut
kummankaan arvolle sopiva, eikä luostarin hyväksyttävissä. Hronan saattaa
kohdata matkalla menneisyytensä ja toimia vihan, ei järjen, voimalla.”
”Mitä tapahtui?”, kysyi Johan.
”Sitä en kerro. En tiedä minne joudutte, jos
palaatte hengissä Arcticalta, mutta kerron tämän. Hronanin kilvoittelija oli
nimeltään Kyril. Hän on nykyään marauderen arkkitietäjä.”
Abbedissa Erika saattoi Johanin ja Alexin
Sarastuksen torniin. Kaksikko ihmetteli myös Erikan kestävyyttä. Hän loikki
eteenpäin kapeita portaita kuin vuorikauris nuorten miesten puuskuttaessa
perässä. Tauolla he pohtivat keskenään supisten, olisiko Erika mahdollisesti
pudonnut syvempään Mustalampeen kuin Johan.
Sarastuksen tornin portaat levenivät
hitaasti ylöspäin johtaessaan, kunnes perillä täyttivät melkein koko tornin.
Sen oli tarkoitus kuvata lihan täyttymistä hiljalleen hengellä eli sarastusta.
Portaiden viereen oli tehty taitavia maalauksia izaroista. Ne olivat
ilmestyneet maailmaan liha täynnä henkeä ilman sarastusta ja tuhoutuneet.
Abbedissa Erika selvitti asiaa ylätornin
ensimmäisessä kammiossa. Hronan oli pyytänyt häntä vääntämään asian
rautalangasta, mikä kaksikosta ei ollut erityisen imartelevaa. Kammio oli
täynnä ihmisen pääkalloja. Sinne oli tuotu myös yksi suippo hevosen kokoinen
jättikallo. Se oli Erikan korkuinen. Se oli oikea izaron kallo. Yksi
viimeisistä. Erika otti käteensä ihmisen kallon.
”Meidän päämme on täynnä lihaa. Täällä
Eonissa uskomme, että henkemme täyttää siitä ehkä viidesosan. On oltava syy
siihen, miksi lihaa on paljon enemmän ja se on sarastus.”
Izarot olivat ilmestyneet maailmaa valmiina.
Niiden liha oli ollut täynnä voimaa. Vastaavaa ei ole sittemmin nähty, eikä
koettu. Myös niiden kalloliha oli ollut ihmiseen verrattuna valtava ja se oli
ollut täynnä henkeä. Izarot olivat olleet kammottavan voimakkaita ja alistaneet
koko muun maanpiirin valtaansa.
”Henki ei voi olla koskaan heti valmis. Sen
täytyy kehittyä ja tehdä se suhteessa ympäristöönsä. Sen takia tuli ihminen.
Ihmisen kallolihan henki on vajaa. Sen täytyy kasvaa ja täyttää liha. Se on
sarastus. Se on ihmisen tehtävä ja tie.”
Hiipuvat izarot ja nouseva ihmisen suku
eivät voineet elää rinnakkain. Aikakirjoja niin kaukaa muinaisuudesta ei ole,
joten paljon jää historian alkuhämärään.
Ikivoimat olivat kokeilleet izaroilla, miten henki yhdistyy lihaan ja
ymmärtäneet kasvun tärkeyden. Henki kehittyy yhdessä lihan kanssa ja
symbioosilla ei ole käsitettävää loppua.
Izarot täytyi tuhota, joten ikivoimat loivat
taisteluenkelit. Ne tulivat omalla tavallaan, jota ei tunneta. Ne olivat
tasapainottaja, idai relica. Ne täyttivät tehtävänsä ja katosivat.
Ikivoimat pitivät huolen siitä, että kehän kulkua ei häiritä liikaa. Kehä on
nyt pisteessä ihminen matkalla sarastukseen.
”Agora Eon on rakennettu luomaan tietoa ja varastoimaan
sitä. Tieto nopeuttaa tietämme sarastukseen. Jokainen sukupolvi aloittaa
hivenen edellistä viisaampana ja pääsee askeleen pidemmälle. Sukupolvet ovat
kuin sade, joka luo pieniä puroja. Ne yhtyvät suureksi maailmanaikojen
virraksi, joka vie meidät ajan valtamereen, josta sarastus nousee.”
Erika katseli unelmoiden ulos ikkunasta ja
näytti unohtaneen seuralaisensa. Hänen äänensä hiipui ja hetken vallitsi
hiljaisuus. Johan kakoi kurkkuaan.
”Mitä voisi tulla sarastuksen jälkeen? Vai
onko kaikki silloin jotenkin valmista? Onhan teidän täytynyt miettiä asiaa.”
Erika kääntyi katsomaan Johania hymyillen
lempeästi.
”Me emme tiedä. Minä uskon, että meistä
tulee jotain uutta. Minä uskon, että meistä tulee tähtilapsia.”
Erika vaipui uudelleen ajatuksiinsa
katsellen jonnekin kaukaisuuteen. Koko touhu alkoi nuorten miesten mielestä
mennä turhan korkealentoiseksi. Alex vilkaisi Johania osoittaakseen, että ei
ollut aivan tosissaan seuraavan kysymyksensä kanssa.
”Entä sen jälkeen? Kai tähtilapsistakin
tulee jotain? Ei kai kehä voi tulla valmiiksi?”
Jos Erika huomasi vieraidensa yrittävän
kujeilla, ei hän näyttänyt sitä millään tavalla, vaan vastasi vakavissaan.
”Viisaimmat meistä ovat pohtineet tuota
asiaa. Ehkä ulottuvuuksia on enemmän. Ehkä aika on yksi niistä. Ehkä
tähtilapsista tulee aikavaltiaita, mutta siitä voimme keskustella myöhemmin.
Nyt jatkamme eteenpäin.”
Seuraavaksi Erika vei heidät Sarastuksen
tornin kattopuutarhaan esitelläkseen elämänpuun. Se oli polvenkorkuinen
vuorimännyn taimi. Sellainen istutettiin tornin kattomultaan joka kesä täyden
valon yönä. Taimen oli tarkoitus kuvata kasvua, joka jatkui läpi hyisen
talviviiman.
Joskus taimi kuoli koviin pakkasiin, joskus
ei. Sellainen oli aina elämän kohtalo. Itse kasvu ei loppunut koskaan, sillä
aina löytyi seuraava taimi. Monet pitivät sen kuolemaa enteenä huonosta
vuodesta, mutta tiedon kehdossa sellaista ei saanut sanoa ääneen.
Erika selitti, miten jo luostarin
perustajaisät olivat tulleet siihen tulokseen, että kehä ohjasi kaikkea.
Kaikella oli alkunsa ja loppunsa, josta kaikki alkoi uudelleen. Kaikki
elollinen liha sai alkunsa, lisääntyi elämänsä aikana ja kuoli. Näin elettiin
ja oltiin kautta koko maanpiirin. Ikivoimat ohjasivat elämää pitkin kehää.
Joskus syntyi poikkeamia ja vääristymiä. Silloin ikivoimat korjasivat
virheensä. Kehä ei saanut rikkoutua.
Tiedot pohjoislännestä olivat uhkaavia.
Marauderessä oli tapahtunut jotain. Poikkeama, repeämä tai vääristymä. Kun näin
oli, pitäisi myös vastavoiman ilmaantua. Ajankohta oli huono. Vanhat kansat
olivat hiipumassa ja maailmanaika vaihtumassa. Erika käänsi silmänsä Johaniin.
”Minua pelottaa.”
Arkkitietäjät olivat myös pohtineet, voisiko
kehä ohjata iäisyyden ja tähtien kulkua ja kohtaloa. Ehkä kaikkeus vaelsi kohti
kuolemaansa syntyäkseen uudelleen. Ehkä iäisyydelläkin oli jonkinlainen
tähtikausi, jonka myötä se kuoli ja heräsi uudelleen eloon. Ehkä tämä tapahtui
kehityksen ja kehän kautta, kuten ihmiselo.
Ikivoimat ohjasi maanpiiriä pitkin kehää,
mutta kuka ohjasi iäisyyttä vai oliko kaikki vain silkkaa sattumaa ja kaaosta.
Agora Eonin uusi filosofian koulukunta oli päättänyt alkaa mietiskellä näitä
asioita.
Perinteisiä viikinkilaivoja ohjattiin
purjeella ja peräsimellä. Huomenlaivat olivat tuoneet mukanaan uuden tavan:
ruorin. Luostarin kuuria oli päättänyt tehdä ruorista uuden filosofian
koulukunnan symbolin. Pyöreä muoto kuvasi kehän kaikkivoipaisuutta ja ruori
korosti voimia, jotka ohjasivat kaiken kehää pitkin. Koulukunta toimisi
kaikissa kolmessa tornissa.
Erika vieraineen löysi Janos Sadekin
maalaamasta ruoria Sarastuksen tornin länsikammioon. Gia ja Europa olivat hänen
seurassaan. Poika vahtasi kiinteästi Sadekin maalaamista. Europa oli
ystävystynyt nopeasti Janosin kanssa. Maalaaminen selvästi kiehtoi häntä. Johan
käytti tilaisuutta hyväkseen.
”Olen miettinyt asiaa. Olen varma, että olit
maalaamassa, kun tulin rämeellä hetkeksi tajuihini. Eikö minulla ole oikeus
tietää, missä se taulu on?”
Sadek pälyili Erikaa kieltäessään asian. Oli
päivänselvää, että hän valehteli. Johan sai mielestään nerokkaan oivalluksen.
”Ellet kerro, niin on parempi, että jäät
tänne maalailemaan. Kuulin, että olisit lähdössä mukaan Maloriin.”
Sadek ilmiselvästi hätääntyi.
”Hyvä on. Hahmottelin jotain. Siitä ei
tullut valmista ja luonnos jäi sinne.”
”Valehtelet taas. Tällä kertaa olen
tosissani. Määrään sinut jäämään tänne.”
”Janos
on ystävä. Janos tulee.”, Europan ääni oli heiveröinen, mutta siinä kaikui
ripaus Gian itsepäisyyttä ja Johan ymmärsi menettäneensä pelin.
Hän ei voinut olla huomaamatta Gian kasvojen
nykivän kummallisesti ja tajusi kadottaneensa viimeisetkin rippeet
päätösvallastaan oman elämänsä suhteen.
”Olkoon. Arcticalle et silti ainakaan lähde,
vaan jäät poikani kanssa Maloriin.”
Janos Sadek ei sanonut mitään, vaan
keskittyi työhönsä. Johan puhalsi. Hän oli varma, että löytäisi Sadekin suurin
piirtein linnoittautuneena ruumaan laivan lähtiessä. Ikään kuin Johanilla ei jo
nyt olisi muutenkin tarpeeksi riesoja elämässään.
Samaan aikaan Cantor toi uudestaan Sadekin
maalaaman kuolintaulun apotti Gregoriukselle. Bardi oli ottanut sen pois
Sadekilta ehtona sille, että salli taiteilijan tulla mukaan raahatessaan
sekopäistä Johania turvaan. Taulu oli maannut vuosia piilossaan. Gregorius ja
Erika olivat odottaneet ensin Johanin paluuta järkiinsä. Vasta nyt he olivat
päättäneet ottaa sen vastaan, mutta olla näyttämättä sitä Johanille.
Taulu oli liian räikeä. Liian irvokas
tuotavaksi toipilaan eteen. Se saattaisi syöstä Johanin uudestaan pimeyteen.
Heistä oli silti tärkeää säilyttää maalaus. Gregorius ripusti sen luostarin
salaisen aarrekammion seinälle.
Maalaus oli vaikuttavuudessaan kammottava. Se
ei esittänyt Johania, joka oli vain hahmona taka-alalla. Se esitti räikeän
inhorealistisesti Feruksen seipääseen työnnettyä päätä. Kaikki yksityiskohdat
olivat tarkkoja ja aidon näköisiä. Jopa otsaa kiertävän taisteluhuivin läpi
tihkuvat veripisarat oli saatu näyttämään aidoilta.
Gregorius ja Erika olivat olleet yhtä mieltä
siitä, että Johanin ei pitäisi nähdä pahinta painajaistaan. Eikä oman puolen
suurimman soturin tappiota olisi muutenkaan hyvä esitellä.
Mestariseppä Acheron saapui seuraavana
päivänä ja toimeen käytiin heti. Ahjon veljeskunnan taontakammiot sijaitsivat
syvällä vuoren uumenissa. Ahjolaisten varsinaiset asumukset oli siroteltu eri
puolille luostarialuetta. He uskoivat, että soluttautuminen oli turvallisin
vaihtoehto piiloutua. Ahjolaiset olivat taitojensa vuoksi jatkuvassa vaarassa
tulla siepatuksi. Luostari suojeli heitä.
Apotti Gregorius ja Hronan lähtivät
Acheronin mukaan saattamaan Johania ja Alexia taontakammioihin. Matkalla heille
oli tarkoitus paljastaa yksi luostarin ja läntisten valtakuntien suurimmista
salaisuuksista. Luostarin kalmistoista kerrottiin enemmän kummitusjuttuja kuin
totuuksia. Suurin osa valtakunnista hautasi ruumiinsa maaperään tai poltti ja
antoi tuulen viedä tuhkat mennessään.
Maailmanajan myötä vuoreen oli louhittu
loputtomasti luolia. Näiden seiniin oli koverrettu hautoja, joissa
edesmenneiden luut lepäsivät. Ne olivat kuin seinään louhittuja makuupaikkoja.
Katakombit olivat aluksi kammottavia. He kulkivat pitkin loputtomia pääkallojen
ja muiden luiden reunustamia käytäviä. Pian luukulkuun alkoi tottua ja lopulta
se kävi yksitoikkoiseksi.
Eonin kellareissa oli lihakeittiöiksi
sanottuja huoneita. Niissä kiehutettiin sammioittain vettä maakaasun
kuumuudella. Liha laitettiin sammioihin kiehumaan hengen lähdettyä. Siten
ruumiista saatiin liha irti ennen kuin luut tuotiin katakombeihin ja aseteltiin
esille. Ruumiskeittämiseen osallistuminen kuului jokaisen noviisin
velvollisuuksiin. Se opetti tulokkaille, että liha oli vain astia hengelle.
Raahustaminen lepattavan soihdun valossa
tuntui loputtomalta. Johan kadotti täysin suuntavaistonsa ja myös Alex näytti
olevan pyörällä päästään. Lopulta he tulivat pyöreään kammioon, jota
reunustivat hyllyt täynnä ruukkuja. Gregorius selitti, että kammioita oli
ripoteltu eri puolille katakombien muodostamaa labyrinttia. Tällä tavoin niiden
sijainti pysyi salassa. Hän nosti yhden
ruukun nähtäväksi ja avasi kannen. Se oli täynnä mustaa jauhetta.
”Johan, muistatko Apiarin ja enkelten unen?”
Johan nyökkäsi.
”Se oli tätä jauhetta. Tätä tarvitaan myös
taivasteräksen valmistamiseen.”
Mestariseppä Acheron jatkoi. Terästä
saatiin, kun hiiltä yhdistettiin rautaan sulatusuunissa. Kun ne sulautuivat,
ripoteltiin kuumentuneen aihion päälle jauhetta ja sitä kuumennettiin lisää.
Näin saatiin metallimöykky, josta mestariseppä takoi taivasteräksisen säilän.
Valmis terä työstettäisiin loppuun ja näin saataisiin uusi Instar.
Acheron itse takoisi Johanille miekan, jonka
kaltaista maailma ei olisi aiemmin nähnyt. Alex saisi sen sijaan itse yrittää
uuden kirveen takomista. Se olisi ensimmäinen kerta, kun taivasterästä
työstäisi joku muu kuin ahjolainen. Acheron vaikeni. Gregorius ja Hronan
katselivat toisiaan osaamatta päättää, kumpi ottaisi puheenvuoron. Johan avasi
suunsa.
”Miksi sitä sanotaan luujauhoksi?”
Hronan puhui.
”Se on jauhettu izarojen luista.”, tietäjä
piti pienen tauon antaen sanojensa upota tajuntaan.
”Näet ympärilläsi yhden viimeisistä
varastoista siitä, mitä izaroista jäi jäljelle. Jauhe on omalla tavallaan
maailman ihmeellisintä ainetta. Emme tunne sen kaikkia vaikutuksia, sillä sitä
on jäljellä liian vähän. Emme voi tutkia sitä, miten tahansa. Etuoikeutettuja
toki on. Täytä Gregorius rasiasi, eikö Johanin pitänyt saada tietää kaikki?”
Nolostunut apotti kaivoi kaapunsa kätköistä
pienen rasian, jonka täytti jauheella. Samalla hän nuuskaisi sitä molempiin
sieraimiinsa.
”Agora Eonin apottina minulla ja samoin
Erikalla on kuurian myöntämä erikoisoikeus käyttää tätä pieninä määrinä
voimaantumiseen, koska joudumme kipuamaan niin usein torneihin.”
Gregorius selitti huomattavan
perusteellisesti, että aine oli harmitonta, eikä aiheuttanut riippuvuutta.
Vasta Hronanin yskäisyt saivat apotin palaamaan itse asiaan.
”Ennen viimeisen taisteluenkelin ja izaron
tarunomaista kohtaamista Sisämeren yllä, näiden kahden olemuksen välinen sota
oli riehunut ympäri maanpiiriä. Sen seurauksena lukemattomien kuolleiden
izarojen liha mätäni hitaasti. Se oli vahvaa, mutta silti vain lihaa. Lopulta
jäljelle jäivät luut. Muinaiskansat keräsivät ne.”
Ensin luut yritettiin polttaa isoissa
rovioissa, mutta liekit eivät saaneet niitä edes kunnolla haurastumaan. Luut
kestivät jopa laavan hehkuvan kuumuuden. Lopulta niitä alettiin murskata,
vaikka se oli työläämpää kuin kivien hajottaminen. Tarve päästä eroon izarojen
muistoistakin oli liian kova, jotta se olisi jätetty tekemättä.
Eräänä päivänä muuan maakansan lapsi lappoi
vanhempiensa selän takana luupölyä suuhunsa. Vaikutus oli hämmentävä. Lapsi sai
aikuisen voimat ja alkoi heiluttaa kivilekaa kuin raavas mies. Se muutti
kaiken. Kansat valjastettiin hakkaamaan luut jauheeksi, joka varastoitiin.
Pölynä valkoinen luujauhe muuttui mustaksi, vaikka sille ei tehty mitään.
Kun jauhe oli jaettu kansojen kesken, ei
kenenkään saama määrä lopulta ollut kovin suuri. Sen vaikutukset olivat
arvoitus. Luujauhoa syönyt maakansan lapsi riehui aikansa kuin heikkopäinen ja
halusi lisää. Lapsi muuttui raivopäiseksi, ellei saanut päivittäistä annostaan.
Se suotiin hänelle. Puolen kuunkierron kuluttua lapsi oli kuollut.
Jauheen käyttö ja kokeilu jäi kunkin kansan
omalle vastuulle. Aikanaan nuoret ja nykyään vanhoiksi kutsutut kansat perivät
varastot ja kätkivät ne tahoilleen. Niiden sijainnista ja hallinnasta ei
kellään ole ollut selkeää käsitystä. Maailmanajan myötä jauhevarastot
pienenivät ja ne piilotettiin paremmin. Kukaan ei tiedä, mikä maailman
vahvimman aineen määrä on nyt.
Marauderellä tiedetään olevan jauhevarasto
Roman II:n alla. Dux Maloria epäillään, mutta todisteita ei ole. Ritarit ovat
sotamahti, joka salaa tekemisensä hyvin. Apiari on varmuudella varastanut
osansa. Sylvaderessä koko ainetta tuskin edes tunnetaan.
Valeressa jauheelle ei keksitty käyttöä.
Kuningatar Aenis lahjoitti Valeren varaston Agora Eonille, koska halusi turvata
yhteistyön luostarin ja ahjolaisten kanssa. Se oli ahjolaisten kiitollisuuden
velka Valerelle. Ahjo oli sentään
keksinyt valmistaa jauheen avulla taivasterästä. Eoninkaan viisaus ei ollut
riittänyt selvittämään paljoa muuta. Apotille ja abbedissalle oli sallittu
poikkeuslupa nuuskaamiseen, mutta sen pidemmälle ihmiskokeissa ei ollut
uskallettu mennä. Ne oli yksiselitteisesti kielletty.
Viimeisenä puolustuskeinona soturimunkit
nuuskaisivat, mutta sekin vain, jos luostaria uhkaisi varma tuho. Huolta sen
sijaan aiheutti se, mitä muut jauheella saattaisivat tehdä.
”Me pelkäämme, että maraudere keksii keinon
käyttää jauhetta kasvavaan lihaan. Silloin muu maailma saa pelätä. Heidän
arkkitietäjänsä Kyril tuskin enää noudattaa meidän luostarisäännöstöämme.”
”Ei noudattanut täälläkään. Kyril yritti
kasvattaa vuohia syöttämällä kileille jauhetta rehun seassa. Tiedät, miten
siinä kävi.”, Hronan puuskahti.
”Asia on kiistanalainen, eikä riitanne ainoa
syy.”
”Kyril on saanut vapaat kädet. En usko, että
kukaan meistä on turvassa.”
Taontakammiot olivat syvällä vuoren
uumenissa. Ahjon veljeskunta oli onnistunut rakentamaan sulatusuunit siten,
että metallin sulattava kuumuus saatiin suoraan laavasta. Se virtasi lämpöä
hohkaavan kiviseinän takana. Uunit oli louhittu syvälle seinään ja näin
metalliseos sai kiehua aikansa, ennen kuin jauhe ripoteltiin sen päälle.
Acheron tyytyi katselemaan, kun
nahkaesiliinaan sonnustautunut Alex takoi terää kirveeseensä. Se oli nuoren
sepän unelma. Päästä takomaan taivasteräksestä itselleen kirves. Alex unohti
muun maailman ja antoi raudan laulaa. Sen sävel soi pitkään ikään kuin laulu ei
loppuisi koskaan. Hiki virtasi estoitta pitkin Alexin ihoa lihasten
pullistellessa niiden alla.
Alex vaipui jonkinlaiseen transsiin ja
unohti muun maailman. Acheronin oli pakotettava Alex juomaan välillä, jotta
nestehukka ei veisi nuorelta sepältä tajua. Kammiossa oli tukahduttavan kuuma
ja Johanin oli lähdettävä välillä viileämpään käytävään vilvoittelemaan.
Lopulta Alex tuli ulos väsynyt, mutta haltioitunut ilme kasvoillaan.
Taistelukirveen terä oli iso, mutta ei
näyttänyt vielä kovin kummoiselta. Seuraavaksi Alex hioisi sen pinnan ja
asesepät kiinnittäisivät siihen lujan varren, joka koristeltaisiin. Samalla
varteen kierrettäisiin pitävät nahkasuojat, jotta ote aseesta ei lipsuisi.
Johan astui takaisin kammioon. Olisi hänen miekkansa vuoro.
Mestariseppä Acheron keskittyi. Hän seisoi
hiljaa katse maahan luotuna. Hän oli omistanut elämänsä sepäntaidoille. Nyt oli
tullut aika takoa miekka, jonka kaltaista ei ollut aiemmin tehty, eikä tultaisi
enää koskaan tekemään. Se olisi hänen perintönsä. Se olisi hänen lahjansa
maailmalle, joka oli uhattuna.
Miekkaa kantaisi tuo aran näköinen nuori
soturi, joka oli jotain muuta kuin miltä näytti. Hänellä olisi tehtävä, joka
kävi yli Acheronin ymmärryksen, mutta sillä ei ollut väliä. Kun tuo nuori
soturi lähtisi sotaan, hän kantaisi miekkaa, joka olisi taottu vain voittamaan.
Ainakaan aseen laadusta asia ei riippuisi. Mestariseppä Acheron siirsi
pihdeillään kuuman metallimöykyn ahjon päälle. Hän huokasi syvään ja aloitti.
Acheron takoi. Acheron kuumensi rautaa.
Acheron takoi lisää. Acheron upposi raudan lauluun. Hän unohti ulkopuolisen
maailman ja lauloi mukana. Hänen vasaransa takoi, kunnes käsi väsyi. Silloin
mestari vaihtoi kättä, eikä laulu tauonnut. Acheron ammensi itsestään kaiken,
mitä löysi. Kaiken sen tiedon ja taidon, mitä oli elämänsä varrella raudasta ja
taonnasta oppinut. Hän antoi kaikkensa ja ehkä vähän enemmänkin.
Aika katosi pimeässä kammiossa. Ei ollut
päivää tai yötä. Oli vain Acheron ja rauta. Oli vain Acheron ja miekka, joka
oli syntymässä. Acheron joi vettä aina raudan kuumentuessa. Se oli kuumassa
pakko tehdä. Jossain tajuntansa perukoilla Acheron tajusi tarvitsevansa
ravintoa, mutta ei halunnut keskeyttää raudan laulua. Se saavutti rytmin, jota
ei saanut katkaista. Ei tällä kertaa.
Acheronin tasainen taonta oli hypnoottista.
Johan kadotti itsekin ajantajunsa ja vaipui mukaan lauluun. Noviisit toivat
välillä ruokaa ja juomaa. Johan nakersi leipää ja joi vähän simaa. Acheron ei
edes huomannut asiaa. Hän takoi kuin olisi ollut luonnonvoima.
Loppu häämötti. Teräs piti karkaista
kunnolla. Kuumentaa ja jäähdyttää. Apuna Acheron käytti Agora Eonin savea, jota
ei ollut muualta löydetty. Karkaistessa terä siveltiin sillä.
Takominen päättyi. Miekka oli melkein
valmis. Enää säilään piti pakottaa koristeet. Instarin toisella puolella luki
Valere dolorosa symbolin kera, toisella Instar Eonin ikuisuussymbolin alla.
Riimuista oli päätetty etukäteen: toiselle puolelle tulisi Johan ja ikuisuus,
toiselle Valere ja dolorosa. Olihan Johan vannonut Valeren valan.
Silminnähden uupunut Acheron luovutti terän
Johanille hiottavaksi. Loppu jäisi asesepille. Johan katseli tulevaa miekkaansa
ja osoitti sormellaan tekstejä. Acheron jäykistyi. Hän oli pitkään hiljaa ennen
kuin puhui.
”Minä en tuota tehnyt. Ylimääräinen riimu ei
ole minun virheeni. Rauta on laulanut sen siihen itse. Tai sinä olet. Minun
käteni on sen tehnyt, mutta ei tahtoni. Sillä täytyy olla merkitys. Se ei ole
vahinko. Se on kohtalo.”
Säilän tekstit olivat Johan ja Valerie.
Johan ei olisi halunnut minkäänlaista
lähtöseremoniaa. Kaikki oli selvää. Rajaseudun rotat suojaisivat saattuetta.
Meriviikingeistä ei ollut havaintoja, mutta varmuuden vuoksi soturimunkit
saattaisivat heidät Valereen.
Kuningatar Aenis oli jo lähtenyt, mutta
luvannut vastaavan saattueen Valeresta merilosseille. Sisämeren toisella
puolella odottaisivat Morfian palkkasoturit. Dux Malorin mannerjoukot
puolestaan huolehtisivat turvallisuudesta Filiuksesta aina perille Maloriin
asti.
Valittu reitti olisi turvallisin, eikä
käytännössä sen pidempi kuin maareitti Viikinkirannikkoa pitkin. Se veisi heidät
liian lähelle marauderealueita. Johanin olisi myös hyvä tutustua Filiukseen
ennen Dux Maloria. Runosoturi pan Rion Thad oli ollut ehdoton reittivalinnan
suhteen. Saattue olisi koko matkan vankan soturijoukon suojaama.
Kuuria piti silti seremoniaa tärkeänä.
Lännen liitto oli muodostettu. Sille piti hankkia tunnettavuutta ja
uskottavuutta. Komeista seremonioista puhuttaisiin pitkään, vaikka ne sinänsä
olivat hyödyttömiä. Gian ja Johanin tähtihäistä saataisiin hyvä tekosyy
matkaan. Rex Arcticaa ei sentään tarvitsisi huudella kaikille.
Arkkitietäjät istuivat kuurian puolipyöreän
pöydän ääressä. Abbedissa Erika ja apotti Gregorius olivat heistä keskimmäisiä.
Vieraiden oli tarkoitus tulla vuorovedolla heidän eteensä kuulemaan viisauden
ja rohkeuden puhetta ennen lähtöä. Sali oli tupaten täynnä väkeä ja kaikki
olivat pukeutuneet parhaimpiinsa. Seremonia oli alkamaisillaan. Myöhemmin
siirryttäisiin amfiteatteriin kutsuvieraiden pällisteltäviksi.
Yllättäen yksi noviiseista tunki joukon läpi
kuiskuttelemaan Gregoriuksen korvaan. Apotti jähmettyi ja jäi tuijottamaan.
Joku oli tunkemassa kohti väkijoukon läpi. Järkyttyneen näköisenä Gregorius
viittoi väkijoukkoa antamaan tietä.
Nainen oli hoikka ja käveli varmoin askelin.
Toisella lonkalla riippui lyhyt miekka, toisella pitkä. Hän oli pukeutunut
ruskeisiin matkavaatteisiin ja pitkävartisiin saappaisiin. Hän oli sitonut
suorat ruskean punertavat hiuksensa poninhännälle, joka heilahteli askelten
tahtiin. Nainen ei ehkä ollut kaunotar, mutta silti viehättävän näköinen omalla
persoonallisella tavallaan. Hänen ruskeat silmänsä tuikkivat huvittuneesti.
Kasvot olivat yhtä hymyä, jossa tosin oli ivallinen sävy. Nainen marssi eteensä
syntynyttä käytävää pitkin suoraan Erikan ja Gregoriuksen eteen.
”Hei äiti! Hei isä! Siitä taitaa olla jo
aikaa. Minulla on ollut vähän kiireitä. Täältä on kuulemma joku porukka
lähdössä Malorin kautta Arcticalle. Minulla on asiaa sinne päin. Sopiiko, että
lähden mukaan?”