LUKU 40

 ENNEN IMORE

40 Apiarin lapsihuora

   Jo nuorena Erika ja Gregorius olivat neroja. He loistivat noviisien keskuudessa kuin soihdut yössä. Kaksikon oppimis- ja oivalluskyky löi tietäjät ällikällä. Itse arkkitietäjätkin kiinnostuivat uusista noviiseistaan. Moinen huomio ei voinut olla imartelematta nuoria, vaikka kumpikaan ei sellaiselle ollut erityisen altis.

      Sen sijaan kilpailuasetelma oli kova. Kumpikin halusi kiivaasti päihittää toisen, vaikka ei suin surminkaan halunnut näyttää sitä. Gregorius oli lähtöisin Dux Malorin mahtisuvuista ja tottunut käskemään syntyperänsä suomin valtuuksin. Erika oli taustaltaan katulapsi uskoen vain omiin tekoihinsa. Tietäjät hyödynsivät asetelmaa ja antoivat kilpakumppaneille tarkoituksella liian vaikeita tehtäviä saadakseen noviiseistaan kaiken irti.

   Se kannatti. Kun muut olivat pudonneet kärryiltä, lukivat Erika ja Gregorius vielä yötä myöden kääröjä päihittääkseen toisensa. Erika otti ensimmäisen selkeän erävoiton. Tehtävä koski pohdintaa siitä, miksi izarojen ei olisi pitänyt saada älyään valmiina, vaan sen olisi pitänyt antaa kehittyä. Erikan analyysi hengen kehittymisestä suhteessa olomuotoonsa oli arkkitietäjätasoa. Gregorius meni lankaan. Hän argumentoi, että henki itsessään olisi riippumaton lihasta, joka sitä kantoi.

   Mahtisuvun nuori mies otti tappion raskaasti. Hän pänttäsi aiempaakin enemmän. Gregorius otti monta voittoa, mutta kärsi myös häviöistä. Ensimmäinen karvas tappio ei ollut unohtua lainkaan. Se kalvoi Gregoriusta päivin ja öin. Erika otti omat häviönsä näennäisen tyynesti, mutta sisällä kiehui. Mokomakin mahtipoika! Erika aikoi vielä selättää pumpulissa kasvaneen!

   Tietäjät huolestuivat kaksikon kilpailusta. Oli selvää, että moinen ei voisi jatkua loputtomiin. Ennen pitkää jotain kiehuisi yli. Kaksikko päätettiin lähettää kuunkierroksi elonkorjuuseen. Ehkäpä yhteinen tekeminen ja seesteinen vuoristo viilentäisivät tunteita. Se oli todennäköisesti yksi Agora Eonin tietäjien kaikkien aikojen huonoimpia päätöksiä.

   Kaksikko palasi takaisin seitsemän päivänkierron päästä. Erika oli karmeassa kunnossa. Hänet oli raa`asti pahoinpidelty. Kasvot olivat turvonneet ja mustelmilla. Hän arasteli vartaloaan ja ontui. Gregoriuksen rystyset olivat ruvella. Johtopäätökset olivat selviä, mutta se ei riittänyt.

   Kaksikko piti kiinni omasta tarinastaan, jonka mukaan oli joutunut ryöstelijöiden uhreiksi. Erika teki kaikille harvinaisen selväksi, että hän ei suostuisi syyttämään Gregoriusta mistään.

   Ei kestänyt kauaa, kun kaikille kävi selväksi, että Erika oli raskaana. Siitä syntyi hankala tilanne. Ei ollut paria, joka olisi lähtenyt luostarista, kuten oli tapana, ellei nainen hoidattanut asiaa parantajalla. Luostarissa hallittiin sekin harvinainen taito.

   Oli vain Erika, joka oli väitetysti raiskattu raskaaksi. Kaiken lisäksi hän ilmoitti haluavansa pitää lapsen. Muu ei tullut kysymykseenkään, eikä Gregorius tunnustanut tietävänsä asiasta mitään.

   Moni alkoi epäillä, että pari oli järjestänyt koko näytöksen, vaikka nämä päällisin puolin olivat karttaneet toisiaan kuin ruttoa. Ehkä he halusivat sekä lapsen että jäädä luostariin.

   Synnytyksen jälkeen Erikan kohtalo päätyi kuurian ratkaistavaksi. Puhetta kuultiin paljon, mutta totuus oli, että Erika oli liian lahjakas. Hänestä haluttiin pitää kiinni millä hinnalla hyvänsä. Erika sai jäädä lapsensa kanssa luostariin, vaikka Gregoriuksen käytös ärsytti monia. Toistensa välttelemisestä ei ollut enää tietoakaan. Kaksikko leikki ilmeisen lapsensa kanssa pihamaalla kuin mikä hyvänsä perhe.

   Tyttölapsi sai nimekseen Imore, eikä hän kasvanut onnellisten tähtien alla. Tyttö oli luostarin ainoa lapsi, eikä se ollut hyvä asia. Imorea hemmoteltiin ja hän sai haluamansa, mutta se ei korvannut puuttuvia leikkikavereita. Imore alkoi karkailla. Aluksi karkuretket olivat lyhyitä. Tyttö löytyi milloin minkäkin ulkorakennuksen uumenista. Yleensä nälkäisenä ja itkuisena.

   Tytön varttuessa karkumatkat pitenivät. Jalat alkoivat kantaa ja Imore oli löytänyt jostain tien muurin ulkopuolelle. Erään kerran Imorea ei löytynyt pariin päivään ja koko luostari hälytettiin etsintöihin. Hän löytyi puolen päivän matkan päästä. Tyttö nukkui likaisena kuusen juurella keskellä metsää. Sama toistui ainakin kerran kuunkierrossa. Erika ja Gregorius alkoivat käydä epätoivoisiksi. Aina kun yksi reitti ulos löydettiin ja tukittiin, tyttö löysi seuraavan.

   Imore oli jääräpäinen. Puhe ei auttanut, huutaminen ei auttanut. Pyytäminen ei Imorea kiinnostanut. Anomiselle hän nauroi. Kerran se sitten tapahtui. Imorea ei enää löytynyt. Koko luostarin ulkopuolinen alue haravoitiin, mutta tytöstä ei löydetty jälkeäkään.

   Kolmantena päivänä yksi koirista sai hajun. Imoren verinen lempimekko löytyi rotkon pohjalta. Johtopäätös oli selvä. Pedot olivat vieneet tytön, eikä jälkiä löytynyt.

   Erikan Ja Gregoriuksen tuskaa oli vaikea katsella. Se oli pohjaton ja sammumaton. Kukaan ei enää välittänyt siitä, että he selvästi olivat pari. Aika parantaa haavat, mutta jättää arvet. Erika ja Gregorius etenivät sinne, minne jokainen oli tiennyt heidän päätyvän. Luostarin johtoon. Nyt abbedissan ja apotin makuukamarit olivat vierekkäin ja niiden välissä oli ovi. Silti he esittivät tehtäviensä edellyttämää roolia.

   He kiistelivät edelleen monista asioista, mutta pitivät riitojaan rakentavina erimielisyyksinä. Yhtä mieltä he olivat siitä, että eivät halunneet puhua yleiseen tietoisuuteen vuorten tapahtumia. Imoren kuoltua vanhat haavat aukenivat. Molemmat palasivat yhä uudestaan ja uudestaan muistoihin, joita olivat yrittäneet pitkään unohtaa.

   Vuorella Erika ja Gregorius kyräilivät toisiaan. Vaikka olivat nuoria, he tiesivät aivan hyvin, miksi heidät oli lähetetty pilvipuutarhoille. Elonkorjuu ei ollut helppoa. Oli pakko pitää huolta omasta tasapainostaan ja tarkkailla maata elonjuurikasvustojen varalta. Se vei ajatukset pois turhanpäiväisyyksistä. Ilta oli sateen jälkeen pilvetön ja auringonlasku upea. Vuorisateenkaaret suorastaan kukittivat vuorenseinämää.

   Erikan katse harhautui seuraavalla kielekkeellä työskentelevään Gregoriukseen ja hän tunsi kehonsa värisevän. Se oli yllättävää. Erika vieraili pimeähuoneissa säännöllisesti, mutta tajusi vasta nyt tuntevansa lihallista vetoa tuohon ärsyttävään nuoreen mieheen, joka niin kovasti yritti muka pärjätä hänelle.

   He olivat vastakohtia myös ulkonäkönsä puolesta. Kun Gregorius oli lyhyt ja tanakka, niin Erika oli pitkä ja hoikka. Tulevan apotin alkaessa kaljuuntua jo nuorena, Erika puolestaan antoi tummien hiustensa kasvaa vyötärölle asti pitäen ne palmikoituna.

   He molemmat olivat queterra ja se näkyi tulevassa abbedissassa iättömänä kauneutena Gregoriuksen ollessa kuin tylsällä kirvellä veistetty jo nuorena muhkuraisine kasvoineen. Gregoriuksen silmät tihrustivat syvällä, kun Erikan suuret tummat silmät henkivät tähtien valoa. Vuodet vain korostivat eroja ja sitä, että heille henki tuli kaikessa ennen lihaa.

   Erika meni itseensä. Gregorius oli peitonnut hänet monta kertaa, vaikka olikin pilalle hemmoteltu mahtisuvun vesa. Erika hätääntyi. Hänen tunteensa ja ajatuksensa myllersivät kummallisessa sekasotkussa, jota hän ei saanut päässään järjestykseen. Hänen katseensa kohtasi Gregoriuksen katseen. Nuori mies oli myös unohtanut ajan ja paikan tuijottaessaan takaisin.

   Lopun päivää he välttelivät toistensa suuntaan katsomista. Molemmat tosin huomasivat toisen vilkuilevan muka huomaamattomasti. Heidän oli pakko palata satoineen erakkoluolaan yöpymään. Kaksikko kohtasi luolan suulla. Oli sininen hetki auringon viime säteiden vieraillessa taivaankannella ennen yön saapumista. He pysähtyivät.

   Sanaakaan ei sanottu. Satosäkit putosivat maahan. He tarrasivat kiinni toisiinsa kuin hädissään oleva pentu emoonsa. Himo ja tunteet vyöryivät yli äyräidensä. Kaikki pidäkkeet olivat sillä hetkellä poissa. Henki ei silti sammunut. He tajusivat, että kaikki oli johtanut tähän hetkeen, eikä muulla ollut väliä. Himo oli kiihkeää. Se poltti kuin tuli. Se oli tunnetta ja intohimoa yhteen sulautuneena. Se oli rakkautta.

   Intohimo kahden queterran välillä on raadollista ja raastavaa, mutta tyhjentävän tyydyttävää silloin, kun pari tajuaa rakastavansa.  Rakastelun jälkeen he makasivat luolassa soihdun valossa. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan. Ikään kuin puhe olisi rikkonut lumouksen, joka oli juuri syntynyt. Soihtu loi varjoja luolan seinille. Ne liikkuivat hypnoottisesti. Oviaukosta saattoi juuri ja juuri erottaa muutaman tähden taivaalla. Ne olivat kaukana. Samoin oli muu maailma. Oli vain heidän maailmansa. Tässä ja nyt.

   Se oli suoraviivaista. Ryöstäjät tulivat sisään luolaan ja painoivat tikarit kaksikon kurkulle. Kumpikaan ei ehtinyt tehdä mitään. Erika oli nuori nainen ja vailla vaatteita. Gregorius näki himon ryöstäjien johtajan kasvoilla ja tajusi, mitä tulisi tapahtumaan. Hän löi tikarin sivuun ja riuhtaisi itsensä pystyyn käyden hyökkääjien kimppuun.

   Gregorius onnistui antamaan muutaman iskun ja teloi rystysensä. Hänet painettiin takaisin maahan. Ryöstäjiä oli puoli tusinaa. Johtaja hieroi poskeaan, johon Gregorius oli osunut.

   ”Ehkä on parempi, että et kuole. Saat katsoa ja muistaa.”

   He raiskasivat Erikan vuorotellen. Gregorius käänsi päänsä poispäin, mutta hänet pakotettiin katselemaan. Ryöstäjien johtaja oli ensimmäinen. Muiden lopetettua hän vielä pahoinpiteli Erikaa katsellen Gregoriusta pilkallisesti. Ryöstäjät ottivat satosäkit ja katosivat yöhön yhtä nopeasti kuin olivat saapuneetkin.

   Erika ja Gregorius sopivat asian. He olisivat uhreja, eivät rakastavaisia. Ensin olisi toivuttava. Muu tulisi myöhemmin. Ei ollut syytä repostella asiaa sen tarkemmin. Soturimunkit lähtivät ryöstäjien perään, mutta heitä ei saatu enää kiinni. He tapailivat väillä salaa ja yrittivät tukea toisiaan. Yllättäen se oli vaikeampaa Gregoriukselle kuin raiskatulle Erikalle. Gregorius oli aatelislapsena tottunut helppoon elämään. Erika puolestaan oli jo lapsena joutunut kovettamaan itsensä Virilen kaduilla.

   Erikan raskaus yllätti. Pimeähuoneeseen mennessä käytettiin kuolonjuurta, mutta ei ollut ollut syytä ottaa sitä mukaan vuorelle. Intohimo oli yllättänyt älykötkin. Erika ei tiennyt, mitä ajatella. Hän halusi synnyttää Gregoriukselle, vaikka se tietäisikin lähtöä luostarista ja tavallista elämää ties missä.

   Jos lapsi olisi ryöstäjien, hän uhraisi oman ja kumppaninsa tulevaisuuden raiskaajan lapselle. Silti Erika tunsi uuden elämän kasvavan sisällään ja itki itsensä uneen.

   Erika ei päässyt asiassa sopuun itsensä kanssa. Lopulta hän ehdotti Gregoriukselle lähdettävänsä kuolonjuurella sikiön, mikä luostarissa hallittiin. Hän halusi nähdä, miten hänen rakkaansa ongelmaan reagoisi. Silloin Gregorius osoitti sitä hengen suuruutta, joka oli aikanaan tekevä hänestä apotin.

   ”Ei ole maailmaan tulevan lapsen vastuulla kenen siemenestä hän on saanut alkunsa.”

   Erika ilmoitti pitävänsä lapsen seurauksista huolimatta. Kun hän sai luvan jäädä, ei Gregorius enää turhaan ujostellut tai säästänyt tukeaan. Asian annettiin olla. Lihan ja hengen maailmassa tulee hetkiä, jolloin säännöt eivät päde, eikä niiden pidäkään päteä.

   Imore oli alusta alkaen jääräpäinen lapsi. Häntä hemmoteltiin. Luostarin ainoana lapsena hän sai kaiken haluamansa. Se ei riittänyt. Mikään ei riittänyt. Imore halusi kaiken ja mieluummin vielä vähän enemmän. Eniten Imorea ärsyttivät kaikki rajoitukset ja kiellot. Tyttö halusi olla taivaisiin kohoava haukkapääsky tai esteittä puhaltava myrskytuuli.

   Imore tutki jokaisen kolon pihapiiristään. Tyttö oli luonteeltaan tutkimusmatkailija, joka ei voinut lopettaa matkantekoa. Hän halusi pidemmälle tietämättä, koska olisi perillä. Imore halusi nähdä, mitä olisi vuoren juurella. Hän löysi tiensä muurien läpi ulos, mutta väsyi kesken matkanteon ja nukahti kuusen juurelle.

   Imore oivalsi, että hänen jalkansa eivät vielä kantaisi pois. Piti saada apua. Imore tajusi, että hänet haettaisiin aina takaisin. Hänen täytyisi hämätä. Luoda savuverho, jonka turvin karata. Imore ei erityisemmin inhonnut vanhempiaan, joskaan ei myöskään rakastanut. Erika ja Gregorius olivat välttämätön paha, mutta myös hänen tiensä tukkeena matkalla vapauteen.

   Imore haavoitti itseään käsivarteen ja tuhri lempimekkonsa verellä. Hän vei vaatekappaleen metsässä olevaan rotkoon ja palasi omia jälkiään pitkin takaisin. Kun etsinnät alkoivat, Imore oli piiloutunut luostariin saapuneen kauppakaravaanin kyytiin. Se oli lähdössä Apiariin. Porttivartijat eivät tutkineet pois lähtevää karavaania, varsinkaan kun kauppiaat olivat tuttuja. Mekon löytyessä Imore oli jo kaukana.

   Imore oli pieni tyttö ja kauppiaat joivat joka ilta itsensä humalaan. Piileskely ja ruoan varastaminen oli yllättävän helppoa. Karavaanin vartijat kulkivat ja yöpyivät kauempana. Kauppiaat pitivät sotureita vain palkollisinaan. Nuotiota heidän kanssaan ei jaettu.

   Imoren onneksi Apiariin oli jonoa. Orjat kantoivat tavarat ensin sisään rahtiluolia pitkin. Ihmiset menivät monimutkaisempaa reittiä tarkastukseen. Imore onnistui ruuhkassa juoksentelemaan edestakaisin kahden seurueen jaloissa. Molemmat pitivät häntä toiseen kuuluvana. Samoin custodija, jolla oli muitakin huolia kuin harmiton pikkutyttö.

   Imore oli tottunut Agora Eonin rauhalliseen elämänmenoon. Apiarin katutason melske iski häneen kuin myrsky avokalliolla kituuttavaan katajaan. Imore veti syvään henkeä ja pysähtyi, vaikka jäi ihmisten jalkoihin. Hän tunsi elävänsä. Hän ei ymmärtänyt, mitä oli tullut tehneeksi. Imore oli yksi niistä harvoista, jotka kautta aikain olivat onnistuneet livahtamaan maailman tarkimmin vartioituun kaupunkiin! Imore oli kahdeksanvuotias.

   Aluksi Imore oli hyvin varovainen. Hän etsi ruokansa jätteistä ja nukkui yönsä piiloutumalla karjasuojissa eläinten heiniin. Apiarin maataso oli rakentunut kujien ja katujen halkomaksi kaaokseksi, jolla oli aivan oma järjestyksensä. Asukkaat sen osasivat, mutta vieraat pelkäsivät. Kaaoksen järjestys vaikutti Imoresta helpolta, mutta elo ja kulku yksin ei ollut pitkään mahdollista. Apiarissa kukaan ei päässyt pakoon katujen todellisuutta.

   Imore napattiin yksinkertaisesti. Eräänä aamuna hänen päälleen heitettiin verkko. Siitä ei päässyt mihinkään. Iso mies nosti verkon ja Imoren selkäänsä kuin säkin. Sanaakaan ei sanottu. Imore vietiin luoliin. Hänet heitettiin syömässä olleen lihavan miehen jalkoihin. Tämä veisti itselleen paloja isosta reisipaistista. Hänen ympärillään oli muita samannäköisiä miehiä.

   ”Olet syönyt ja nukkunut minun alueellani. Siitä on kertynyt iso lasku. Nyt sinun on maksettava se.”

   Imore ei sanonut sanaakaan. Hän tajusin, että puheella ei olisi mitään merkitystä. Tyttö tuijotti miestä verkkosäkistään tämän puhuessa ja pohti, pääsisikö mitenkään pakoon. Mies kertoi, että Imoren tulisi olla mieliksi hänen ystävilleen. Se olisi ainut tapa maksaa velka. Imore saisi lähteä, kun velka olisi maksettu. Kenties hän lähtisi taskut täynnä kuparia. Imore kuuli miehen rehvastelevan ystävilleen, kun häntä kannettiin pois.

   ”Lapsihuora tipahti taivaasta. Tuon tienaamilla rahoilla ostaa kolme seuraavaa. Näin toimii kauppamies.”

   Röhönauru jäi taakse, kun Imorea kannettiin eteenpäin. Kaksi nutturapäistä emäntää otti hänet vastaan. Imore rimpuili huutaen kuin syötävä, kun häntä riisuttiin väkisin. Samalla hän onnistui vetämään itselleen pitkän hiusneulan toisen emännän nutturakoristeista.

   Imore heitettiin paljuun. Onneksi vesi sentään oli lämmintä. Imore onnistui pitämään neulan piilossa selkänsä takana, kun hänet vietiin makuukamariin. Se oli helppoa, sillä hänen ei tarvinnut pukeutua. Imore jätettiin yksin sängylle odottamaan.

   Asiakas tuli pian. Hän oli aivan tavallisen näköinen mies. Luultavasti käsityöläinen tai kojunpitäjä, ei ainakaan soturi. Hän nuuskasi sieraimiinsa jotain pienestä rasiasta ennen kuin riisuuntui. Imore tuijotti uteliaasti miehen kovaa kalua, kun tämä painoi hänet vartalollaan sänkyä vasten. Pidemmälle mies ei ehtinyt. Imore työnsi hiusneulan hänen silmäänsä ja otti toisen käden avukseen saadakseen sen mahdollisimman syvälle.

   Mies ei huutanut, vaan ähkäisi ja korisi. Hän nyki ja kouristeli vähän aikaa ennen kuin kuoli. Imore oli aikansa hiljaa ja mietti. Hän tiesi, että aikaa ei olisi paljon. Imore etsi vaatemytystä miehen rasian. Jauhe oli mustaa, eikä oikeastaan haissut miltään. Imore nuuskasi sitä nenäänsä.

   Kuuma aalto iski kuin halko. Imore jäykistyi tuntien verensä virtaavan kuumana. Hän tunsi voiman virtaavan veren myötä lihaksiinsa ja ajatteli voivansa tehdä mitä tahansa. Imore ryntäsi ulos kamarista ja lähti juoksuun. Hän ampaisi läpi ihmisten täyttämän kammion. Häntä ehdittiin vain katsoa. Kukaan ei saanut tehdyksi mitään. Lihavan miehen suu jäi auki ja hän alkoi nousta pystyyn, mutta se tapahtui hitaasti kuin etanan liikkuminen.

   Imore tupsahti kadun vilinään. Hän päätyi häkeltyneenä Apiarin kaduille toista kertaa, mutta nyt hänellä ei ollut edes vaatteita päällään. Sen sijaan hän puristi kädessään jauherasiaa kuin henkensä hädässä. Alaston ja hämmentynyt tyttö herätti huomiota jopa Apiarissa. Imore ryntäsi paniikissa piiloon lähimpään löytämäänsä karjasuojaan.

   Imore huohotti karsinoiden välissä yrittäen päättää, mitä seuraavaksi tekisi. Hän tajusi, ettei ollutkaan yksin. Paikalla oli myös kaksi poikaa housut kintuissa. Imore oivalsi, että he olivat olleet salaa tekemässä aikuisten asioita iästään huolimatta. He nostivat housunsa ja alkoivat lähestyä tyttöä. Imore tajusi poikien ilmeestä, mitä he olivat vailla.

   ”Antaudu suosiolla, niin emme satuta sinua muuten. Suihin ottokin riittää.”

   Imore ei edes harkinnut. Hän oli yhä täynnä voimaa ja kävi hyökkäykseen. Pojat pelästyivät yrittäen paeta, mutta se ei enää auttanut. Imore pieksi heidät pahanpäiväisesti, mutta ei vahingoittanut vakavasti. Hän otti pojilta sen verran vaatekappaleita, että sai peitettyä itsensä. Imorea alkoi heikottaa. Hän tajusi, että sen täytyi johtua jauheesta. Imore tipahti polvilleen.

   ”Ruokaa. Minun on saatava ruokaa.”

   Pojat katsoivat toisiinsa. Nyt olisi heidän vuoronsa. He ottaisivat, mitä haluaisivat ja ehkä vähän enemmän. Jokin esti heitä. Se oli vaisto. He tajusivat, että tyttö oli jotain enemmän. Toinen poika lähti etsimään ruokaa. Toinen auttoi Imoren makuuasentoon. Imore täytti sinä päivänä yhdeksän vuotta, mutta sitä hän ei karjasuojassa muistanut.

   Poikien nimet olivat Dain ja Vaclar. Hekin olivat karkureita. Pojat oli ollut tarkoitus kaupata Laavakammioon varakkaiden viihteeksi, mutta he olivat onnistuneet karkaamaan viime hetkellä. Imoresta ja kaksikosta tuli kumppaneita. Apiarin kaduilla oli helpompi pärjätä kolmisin kuin yksistään. He kutsuivat liittoaan Kolmen kumppanuudeksi ja kasvoivat ystävyyteen. He kaikki olivat vielä liikaa lapsia ollakseen vain kylmäpäisiä selviytyjiä.

   He varastelivat elääkseen. He kehittelivät omia menetelmiään, joissa kaksi hämäsi ja kolmas vei saaliin. Se oli nappikauppaa, mutta piti heidät hengissä. Usein he päätyivät juoksemaan karkuun vihaisia kojunpitäjiä ja kaatuivat karjasuojassa nauraen samaan kasaan.

   Pojista alkoi tulla nuoria miehiä. Heidän tarpeensa kävivät ylitsepääsemättömiksi. Imore ei varjellut neitsyyttään, mutta ei voinut antaa sitä molemmille. Hän pelkäsi himon hajottavan Kolmen kumppanuuden, joten piti impeytensä ja hoiteli poikien tarpeet muulla tavoin. Hänellä oli suu ja kädet.

   Kolme kumppania alkoi herättää ikävää huomiota. Apiarissa Varkaiden kilta oli jakanut kaupungin alueisiinsa, eikä yksityisyrittäjiä suvaittu. Muutamaa varastelevaa lasta kilta piti yhdentekevänä riesana. Kolmen kumppanin osalta raja alkoi tulla vastaan. Samaan aikaan kolmikko kehitteli kunnianhimoisia suunnitelmiaan. Yhteenotto oli väistämätön.

   Kiltalaiset tulivat varoittamatta. He ottivat kolmikon syleilyynsä ja painoivat tikarit kurkuille. Kilta ilmoitti heidän joutuvan maksamaan kaksi kuparipalaa veroa varastelustaan killan alueella. Sen jälkeen heidän pitäisi häipyä tai astua killan palvelukseen. Custodijaa asia ei kiinnostanut. Vieraat olivat tarkassa valvonnassa, mutta omien pieni nahistelu oli yhdentekevää. Kaikkein vähiten alettaisiin nähdä vaivaa kurittomien lasten järjestykseen panemisesta.

   Vaihtoehdot olivat vähissä. Heidän kaikki säästönsä kattaisivat veron juuri ja juuri. Ongelmat alkaisivat sen jälkeen. Kilta ei päästäisi heitä lähtemään mihinkään, vaan hakkaisi tohjoksi, elleivät he liittyisi. Se olisi varoitus muille uskalikoille. He vannoivat valan. Kukin ojensi oikean käden eteensä kämmen alaspäin. He asettivat ne päällekkäin. Itseoikeutettuna johtajana Imore puhui.

   ”Kolme kumppania kuolemaan asti.”

   Imoren jauherasiassa oli vielä rippeet jäljellä. He jakoivat jauheen nuuskaten sen ennen kiltalaisten tuloa. Miehiä oli neljä. Kiltapäällikkö otti kuparin ja virnisti. Sen enempää hän ei ehtinyt. Imore otti puupampun viittansa alta ja kalautti miehen hampaat sisään. Kolme kumppania ylettyivät miehiä vain rintaan asti, mutta heidän pamppunsa nousivat tarpeeksi korkealle.

   Kiltalaiset olivat tulleet antamaan kakaroille kunnon selkäsaunan, kuten rutiineihin kuului. He eivät olleet odottaneet minkäänlaista vastarintaa. Nämä kolme kuitenkin kävivät päälle kuin raivotautiset koirat. Miehet eivät oikeastaan ehtineet tehdä mitään ennen kuin olivat puolitajuttomina polvillaan maassa. Kiltapäällikkö tajusi kolmikon saaneen jostain voimahuumetta, mutta ei ymmärtänyt mistä. Ne aineet olivat kalliita ja harvinaisia. Niitä ei katukaupasta löytynyt.

   Imore käski lopettaa hakkaamisen ja kumartui päällikön puoleen.

   ”Pidä kupari. Älä kanna kaunaa. Teimme vain sen, mitä tulit itse tekemään. Me emme kiltaanne liity, mutta katoamme. Olemme siis sujut.”

   Kolme kumppania olivat Apiarin katujen kasvatteja. He tiesivät, mitä tapahtuisi. Päällikkö veisi sanan kiltakuninkaalle, joka tyytyisi asioiden tilaan. Röyhkeät kakarat olivat kadonneet, joten, joten ongelma oli hoidettu. He eivät saisi kiltaa peräänsä ja voisivat selvitä hengissä.

   Sen sijaan päihitetty päällikkö tovereineen tulisi itse heidän kimppuunsa. Kakaroilta saatua selkäsaunaa ei jätettäisi kostamatta. Sitä vaatisi jo yksin apiarilainen kunnia.

   He keksivät vain yhden vaihtoehdon. Kolmikon pitäisi saada oma kammio Apiarin loputtomista luolastoista. Siellä custodija olisi tiukkana. Kammiot maksoivat ja sen takia niiden asukkaita suojeltiin tarkemmin kuin kulkijoita kaduilla. Ongelmana oli maksaminen. He olivat juuri menettäneet kaikki säästönsä, ja kammioon pääsyyn kupari ei edes olisi riittänyt. Se vaati kultaa. Imore keksi keinon. Hän oli päättänyt myydä neitsyytensä.

   Tarkastus oli pakollinen. Muuten kauppoja ei syntyisi. Emäntä työnsi sormensa Imoren sisään. Imore työnsi tikarinsa emännän kurkulle.

   ”Jos työnnät sormesi syvemmälle, minä työnnän tämän henkitorveesi.”

   Kaikki oli kunnossa. Riitaa ei syntynyt. Kaupan toteuttaminen sen sijaan vaati neuvotteluja. Aito neitsyys oli Apiarissa harvinainen kauppatavara jopa lapsilla. Se vaatisi huutokaupan. Siten hinta saataisiin mahdollisimman ylös. Emäntä laittoi sanan liikkeelle.

   Kauppapäivänä Imore laitettiin söpöksi ja kauniiksi. Tytön hiuksia käherrettiin ja huulet maalattiin. Imore puettiin viattomaan valkoiseen ja hänen hiuksiinsa sidottiin punaisia nauhoja. Imore esitti, että se oli ällöttävää. Oikeasti se oli tytöstä kiehtovaa. Oli uusi kokemus näyttää sievältä ja kerätä katseita. Se tuntui hyvältä.

   Emännän naistentalo oli tupaten täynnä. Sana oli kiirinyt. Imore ja emäntä olivat tinkineet jaosta pitkään. Emäntä oli aluksi vaatinut puolta. Imore oli nauranut ja tarjonnut kymmenesosaa. Lopputulos oli tyydyttänyt molempia. Emäntä saisi kolmanneksen, Imore loput.

   Imore oli esitellyt emännälle Dainin ja Vaclarin. Pojat tulisivat kavereineen käymään, mikäli rahoista puuttuisi edes hitunen. Pettäminen ja välistä veto oli Apiarissa yhtä tavallista kuin syöminen. Imore oli ollut varma, että ilman pelotetta ei näkisi korvauksesta ropoakaan. Sen kummempia kavereita pojilla ei ollut, mutta sitä mietteliääksi muuttunut emäntä ei ollut voinut tietää.

   Hinta nousi korkeaksi, mutta ei pilviin. Apiarin rikkaita mahtimiehiä ei siinä osassa kaupunkia asunut. Imore oli poltellut uniruohoa ja leijui omassa hyvässä olossaan. Hänestä se oli ollut kätevin tapa päästä helpolla ohi koko hässäkästä. Imoren ympärillä kävi melkoinen huuto ja melske, mutta tyttö itse yritti lähinnä pysyä hereillä. Voittajan edustaja tarkasti hänet. Se ei merkinnyt mitään. Se oli osa kauppaa.

   Imore makasi sängyllä ja tuijotti silmät ristissä, kun mies riisuuntui. Koko asia ei oikeastaan kiinnostanut tyttöä enää lainkaan. Mies oli tavallisen näköinen ja oloinen kaveri. Sekään ei oikeastaan jaksanut kiinnostaa. Imore oli selvittänyt emännän ammattilaisilta, miten hänen tuli reagoida. Imore ähki ja nytkyi ohjeiden mukaan. Alapäässä tuntui kipua, mutta uniruoho lievensi sen.

   Mies sai asiansa loppuun. Vertakin vuosi. Se sai miehen tyytyväiseksi. Hän kasteli pienen linnunsulan verellä. Mies rehvasteli. Hän ilmoitti olevansa sellainen mies, jolla oli seinä täynnä neitsytsulkia. imore haukotteli. Häntä nukutti.

   Imoren osuus oli sievoinen summa kuparia. Kolme kumppania vaihtoi sen yhteen kultapalaan. Se riittäisi vuodeksi omaan kammioon. Kolmikolla olisi aikaa miettiä rauhassa, mihin ryhtyä seuraavaksi. He lähtivät juhlimaan selviytymistään. Dain ja Vaclar vannoivat vielä kerran Imorelle. Hän saisi olla heidän johtajansa ja käskijänsä. Kolme kumppania oli astunut aimo askeleen kohti aikuisuutta. Imore oli astunut naiseuteen. Hän oli 12-vuotias.

   Tavallinen pikkuvarastelu ei enää käynyt päinsä. Nyt oli keksittävä jotain tuottoisampaa. Se ei ollut helppoa Apiarissa, jossa kaikki kuviteltavissa oleva oli jo tehty. He haravoivat kukin tahoillaan kristallikaupunkia keksiäkseen uuden rahanlähteen. Tilaisuus tuli eteen sattumalta ja kirjaimellisesti törmäsi heihin. Tai aluksi vain Vaclariin.

   Pikkutyttö juoksi hädissään vilkuillen samalla taakseen. Hän törmäsi suoraan Vaclariin. Poika halusi tietää, mikä tytön noin pahasti oli pelästyttänyt keskellä päivää. Syyksi paljastui yksi tullikammion custodijoista, joka oli yrittänyt työntää kätensä tytön mekon alle, vaikka oli vartiovuorossa. Vielä samana päivänä Vaclar piiloutui tullikammion lähistölle tarkkailemaan miestä. Ainaisen ruuhkan takia se oli helppoa tehdä huomaamattomasti.

   Apiarissa kauppatavarat kannettiin rahtiluolia pitkin tullikammioihin odottamaan valtias Duruksen edustajia, jotka tullasivat ne. Duruksen täytyi saada, mikä Durukselle kuului. Tavarat saatiin ulkoa luoliin vain tarkkaan vartioiduista aukoista, joita lähelle ei ulkopuolisia päästetty. Rahtivirran ylläpitäminen oli tavattoman kallista. Ne seisoivat tullikammiossa vartioituna odottamassa noutajiaan, jotka eivät aina vaivautuneet pitämään turhaa kiirettä.

   Imore alkoi jo hiljalleen muistuttaa enemmän neitoa kuin tyttöä. Etenkin tiukka katse oli ollut pitkään kuin aikuisen. Silti hänen naamioimisensa viattomaksi tyttölapseksi oli helppoa. Saparot ja sopiva mekko tekivät tehtävänsä. Dain oli jahtaavinaan Imorea, joka oli kaatuvinaan vartijan jalkoihin. Tämä hätisteli pojan pois. Kiitollinen Imore kömpi pystyyn halaten vartijan reittä. Hän tunsi kalun kovenevan. Loppu oli helppoa.

   Imore lupasi hoidella custodijan läheisen vajan takana leipäpalaa vastaan. Pienen epäröinnin jälkeen mies jätti hetkeksi vartiopaikkansa. Se riitti. Dain ja Vaclar murtautuivat varastoon ja ottivat pimeässä kiireissään ensimmäisen matka-arkun kantoonsa. Vartija huomasi pojat. Ostettu palvelu jäi saamatta, kun mies ryntäsi housut kintuissa varkaiden perään.

   Dain ja Vaclar olivat vanhoja katulapsia. Vartijalla ei ollut enää mitään mahdollisuutta saada heitä kiinni. Kiihottava pikkutyttö oli tietysti kadonnut kuin tuhka tuuleen vartijan palatessa kiroillen takaisin.

   Kolmella kumppanilla kävi tuuri. Arkku sisälsi harvinaista punapippuria, joka oli laivattu länteen idän sotatsaarien mailta asti. He annostelivat mausteen nahkapusseihin ja myivät kojujen pitäjille. Kolmikko sai paljon kuparia ja kaikki oli silkkaa voittoa. Vartija vaikeni varkaudesta, eikä joutunut vastuuseen. Apiarissa oli aina pientä hävikkiä. Yhden maustearkun katoamista ei vaivauduttu tutkimaan.

   He värväsivät nuorempia katulapsia avukseen ja kehittelivät uusia juonia. Kolmikko onnistui ryöväämään maustetta saman vartijan vuorolla vielä kaksi kertaa. Sen jälkeen hävikki oli samalta mieheltä liian suuri. Hän katosi, eikä korvaaja ollut sen näköinen mies, että häntä olisi kannattanut yrittää huijata.

   Sillä ei ollut enää väliä. Suoraviivainen varastaminen oli sitä paitsi Apiarissa liian vaarallista. Varkailta ei katkottu kättä kuten jossain muualla. Varkailta katkaistiin pää. Oli muitakin tapoja. Nyt heillä oli varaa. Varastamisen sijasta he ostivat. Ainakin melkein. Aina löytyi vartija, joka sopivasta summasta katsoi muualle, vaikka samalla auttoi maustearkkujen kantamisessa.

   Se oli Apiarin kauppatapaa aidoimmillaan. Siitäkin menettäisi päänsä, mutta kiinni jäämisen riski oli suoranaiseen varkauteen verrattuna paljon pienempi. Kolme kumppania alkoi vaurastua. Apiarissa sellainen ei ollut ikinä riskitöntä. Kammiossaan he olivat suhteellisen turvassa, mutta kaupungilla eivät.

   Laitonta mausteiden tukkukauppaa hallitsi kaksi ryhmittymää. Toinen oli nimeltään Pippuripojat. Toista, pienempää haastajaa, kutsuttiin Suolaajiksi. Näiden kahden välillä vallitsi jatkuva sotatila, mutta kaupan sujuvuuden takia liiasta väkivallasta yritettiin pidättäytyä.

   Voima-asetelmassa Pippuripojat oli hiukan niskan päällä, mutta ero ei ollut suuri. Suolaajat tarvitsi liittolaisia ja otti yhteyden Imoreen, joka kutsuttiin neuvotteluun avoimelle paikalle. Se tarkoitti custodijan läsnäoloa ja siten turvallisuutta. Suolaajien johtaja oli nimeltään Santos. Hän ehdotti Imorelle liittoa Pippuripoikien päihittämiseksi.

   ”Teitä on vain kolme, mutta asemanne on kiistaton. Teillä on vaurautta. Tappakaamme Hortez ja ottakaamme markkinat haltuumme. Minä johdan meidät rikkauteen.”

   ”Mihin me sinun johtoasi tarvitsemme?”

   ”Johtajia voi olla vain yksi. Se on sinun hintasi mukaan pääsystä.”

   Imore lupasi harkita asiaa ja järjesti tapaamisen Pippuripoikien johtajan, Hortezin, kanssa. Hän selvitti asiansa jengijohtajalle custodijan valvovien silmien alla.

   ”Meitä on vain kolme, mutta asemamme on kiistaton. Meillä on vaurautta. Tappakaamme Santos ja ottakaamme markkinat kokonaan haltuumme.”

   ”Mitä sinä liitostamme haluat?”

   ”Itsenäisyyden. Jatkan toimiani Dainin ja Vaclarin kanssa ja sinä lupaat olla puuttumatta asioihimme. Teemme kaikki voittoa.”

   Hortez mietti asiaa.

   ”Tapon jälkeen vannotte minulle. Se on hinta yhteistyöstä. Lupaan, ettette köyhdy Pippuripoikien jäseninä.”

   Imore lupasi harkita asiaa ja kutsui koolle Kolmen kumppanin kokouksen. He olivat yhtä mieltä. Kolme kumppania kuolemaan asti. Kukaan ei komentaisi heitä. Ei nyt, eikä jatkossa. He eivät silti voisi teeskennellä, että mitään ei olisi tapahtunut. Heidän asemansa oli käynyt tulenaraksi. Elleivät he tekisi jotain, kaikki saattaisi räjähtää silmille.

   Hortez tunnettiin kuumapäisenä johtajana, joka ei jättänyt mitään kostamatta. Santosia taasen pidettiin vähän arkana ja liiankin harkitsevana. Imore sopi Santosin kanssa tapaamisen yleiselle kauppatorille, joka oli pullollaan custodijoita. Hän oli teeskennellyt suostuvansa ehdotukseen ja halusi sopia yksityiskohdista.

   He tapasivat kasvotusten keskellä vilkasta toria. Dain ja Vaclar järjestivät harhautuksen. He varastivat eläviä kanoja isosta myyntihäkistä, joka oli täynnä siipikarjaa. Molemmat retuuttivat kahta kanaa kourissaan ja juoksivat karkuun. Meteli oli hirvittävä. Jokainen torin custodijoista kääntyi katsomaan hässäkkää ja suurin osa lähti ryntäämään sen lähdettä kohti.

   Samaan aikaan Imore veti pitkän tikarin saappaastaan ja työnsi sen Santosin sydämeen. Imore kääntyi ympäri ja katosi väkijoukkoon. Kukaan ei ollut huomannut, mitä tapahtui. Dain ja Vaclar päästivät kanat karkuun ja kierivät myyntikärryjen alle ryömien vauhdilla poispäin kanahäkistä. He ehtivät pois custodijan ulottuvilta ennen kuin kävi selväksi, että yhtään kanalintua ei ollut kadonnut.

   Väkijoukon rauhoituttua keskelle toria oli jäänyt vain miehen ruumis. Imore oli toteuttanut ensimmäisen harkitun murhansa. Hän oli 15-vuotias.

   Kolme kumppania lähetti sanan Suolaajille. Kilpailija oli aloittanut sodan. Leppymätön ja Hortez lähettäisi varmuudella Pippuripojat seuraavaksi loppujen Suolaajien kimppuun. Heidät otettaisiin kiinni ja teurastettaisiin viimeiseen mieheen.

   Oli vain yksi vaihtoehto. Taistella vastaan ja voittaa. Heidän ei kannattaisi pelkästään kostaa Santosia. Oli aika tehdä kilpailijasta loppu. Imore luutnantteineen tarjoutui johtamaan Suolaajat sotaan. Hän lupasi tappaa Hortezin henkilökohtaisesti ja sulauttaa mahdollisesti henkiin jääneet Pippuripojat Suolaajiin.

   Se oli hyvä tarjous. Se oli ainoa tarjous. Santos oli ollut johtaja. Ei pidetty, ei vihattu, eikä varsinkaan pelätty. Johtajana siis koko lailla yhdentekevä. Suolaajat vastasivat myöntävästi. He tarvitsivat voimaa ja strategian. Jos uudet johtajat pystyisivät tarjoamaan näitä avuja, kaikki olisi kunnossa. Näin saivat alkunsa tuon ajan kuuluisat maustesodat, joiden melske kantoi lopulta Kristallilinnaan asti.

   Imore osoittautui synnynnäiseksi taktikoksi. Isompaa vastaan ei kannattanut taistella voimalla vaan viekkaudella. Imoren miehet väijyttivät maustekojut. Kaupan oli käytävä, joten Pippuripojat toivat kojuille tuotteitaan ja heidät tunnistettiin. Toisella kerralla heidät kaapattiin.

   Imore ei tappanut vankejaan, vaan säilöi heidät ympäri Apiaria. Pippuripoikien maustekauppa alkoi hiipua ja Hortez kävi kuumana. Pippuripojat kävivät Suolaajien kimppuun aina kun pystyivät. Tappioilta ei vältytty, mutta kuolleet ovat sodan hinta. Molemmat osapuolet palkkasivat ulkopuolista apua. Yksittäisistä palkkasotureista ei ollut Apiarissa pulaa. Aseista oli, koska niiden tuonti kaupunkiin oli kielletty.

   Imore ei Hortezin tavoin säästellyt. Hän hankki aseita pimeiltä markkinoilta niin paljon kuin pystyi. Imore tiesi, että heillä ei ollut varaa hävitä. Köyhtyminen oli pieni hinta henkiin jäämisestä. Hortez pihtasi rahassa, mutta lisäsi raivoa.

   Sota alkoi käydä aina vain verisemmäksi. Hortez hirtätti eräänä yönä kolme Suolaajaa avoimelle torille ja veti heiltä itse kurkut auki. Verisen näyn piti olla pelote.

   Toisin kävi. Imore menetti kerrankin itsehillintänsä. Hän lähti Dainin ja Vaclarin kanssa itse kostoretkelle. He onnistuivat kaappaamaan yhden Hortezin luutnanteista. Häntä ei vangittu. Hänet tapettiin. Imore irrotti itse hänen päänsä. Se työnnettiin seipääseen, joka iskettiin maahan pystyyn samalle torille, jonne Suolaajat oli hirtetty.

   Nyt veri roiskui jo Kristallilinnaan asti. Valtias Durus otti asian rauhallisesti. Hän tiesi, mitä johti. Custodija piti yllä kuria ja rauhaa rautaisella kädellä. Se tai mikään muukaan ei silti estänyt ihmisiä toimimasta luonteensa mukaisesti. Kaikenlaiset rähinät olivat Apiarissa kuin sadekuurot. Ne tulivat ja menivät. Raja piti silti vetää. Nyt se oli selvästi ylitetty.

   Kaksi nimeä loisti kuin liekki ylitse muiden: Imore ja Hortez. Joskus Kristallilinnaan tarvittiin lisää apulaisia ja nämä olivat loistavia rekrytointitilaisuuksia. Nyt tarvetta ei ollut, joten tämä kaksikko saisi mennä. Durus kääntyi vanhojen liittolaistensa, suistolaisten, puoleen ja ilmoitti, että Imoren ja Hortezin ei ollut syytä nähdä enää montaa auringonnousua.

   Imore pelastui luutnanttiensa ja ennen kaikkea hyvän onnen ansiosta. Heidän kammionsa ovelle ilmestyi hintelä ja harmittoman oloinen mies, joka halusi Imoren puheille. Korvausta vastaan hän paljastaisi tietoja Hortezin vierailuista naistentalossa, jossa oli palvelijana. Vartiovuorossa ollut Dain oli epäluuloinen. Mies näytti suistolaiselta, eivätkä he olleet ikinä vaarattomia.

   Dain asettui miehen eteen tukkeeksi ja tämä raapaisi häntä sormuksellaan. Dainin silmissä musteni. Suistolainen irrottautui ja veti sulavalla liikkeellä kaapunsa kätköistä pienen puhallusputken. Hän ehti ampua kaksi nuolta Imorea kohti, ennen kuin Dain rojahti viimeisillä voimillaan hänen päälleen.

   Syrjemmässä levännyt Vaclar heittäytyi hetkeäkään harkitsematta nuolten tielle. Imore ei ehtinyt tajuta, mitä oli tapahtumassa.

   Toinen nuolista napsahti Vaclarin rintapanssariin. Toinen osui Imoren onneksi hänen isoon rintakoruunsa. Ampuja oli ansassa veltoksi menneen Dainin alla. He saivat suistolaisen elävänä köysiin. Myös Dain oli onnekas. Sormusmyrkky ei tappanut, vaan vain tainnutti.

   Metelin hälyttämä custodija tuli paikalle. Imore väitti, että köytetty oli ystävä, jonka huumehöyryt olivat päässeet liian kuumiksi. Köysissä hän rauhoittuisi. Samalla Imore kiristi suukapulan väittäen ystävän muuten kirkuvan, kunnes höyryt haihtuisivat.  Custodijalla ei ollut syytä väittää vastaan.

   Imore oli huolissaan. Suistolaiset liikkuivat Apiarissa usein Kristallilinnan asioilla, eikä se luvannut hyvää. He veivät epäonnistuneen salamurhaajan yhteen Suolaajien syrjäkujien salavajoista. Suistolaiset tiedettiin fanaattisiksi. Kun he sitoutuivat tappamaan, sitoutuivat he myös tarvittaessa kuolemaan.

   Imore jäi kahden vangin kanssa ja mietti. Hän halusi tietää kaiken Suistosta, mutta tämä mies tuskin kidutettaessakaan kertoisi hänelle mitään. Imore päätti hoitaa asian toisin päin. Hän alkoi kertoa kummastuneelle suistolaiselle itsestään.

   Imore kertoi luostarista ja vanhemmistaan. Hän kertoi lapsuudestaan. Vangitsija kertoi vangilleen, mitä oli kokenut Apiarissa. Imore ei koristellut, eikä kaunistellut. Hän kertoi totuuden sellaisena kuin oli sen nähnyt ja kokenut. Imore pääsi tarinansa loppuun ja jäi tuijottamaan miestä.

   ”Miksi kerrot minulle kaiken tämän, etkä vain tapa minua?”

   ”Päiväni Apiarissa ovat luetut. Tiedät sen minua paremmin. En voi pakottaa sinua tahtooni. Tiedät senkin. Minä pyydän. Vie minut Suistoon. Luulen, että se on kohtaloni. Tappakaa minut sinne, ellei ole.”

   Mies katsoi pitkään tuota omituista nuorta naista. Tai melkein tyttöä vielä. Hän aisti viisauden naisen sanolissa. Omiaan hän ei pettäisi, mutta mitä yksi nainen edes apureineen kokonaiselle kansalle voisi? Naisen viemisellä Suistoon ei voisi hävitä mitään, mutta ehkäpä siinä olisi jotain voitettavaa. Mies nyökkäsi.

   Hortez oli tapettu puhallusputkilla. Se harmitti Imorea, joka oli luvannut hoitaa hänet itse. Toisaalta lopputuloksen kannalta asialla ei ollut väliä. Kolme kumppania vapautti eri puolilla Apiaria olevat vankinsa. Imore muistutti heidän ja heidän jälkeläistensä olevan Kolmelle kumppanille velassa, joka olisi perittäessä maksettava.

   Dainia ja Vaclaria ei kiinnostanut vähääkään, kuinka turvassa he Apiarissa Imoren lähdettyä olisivat. Heitä ei myöskään kiinnostanut alkaa johtaa uutta pimeiden markkinoiden maustekoalitiota. He lähtisivät Imoren mukaan. Kolme kumppania kuolemaan asti. Imoren silmät kostuivat hänen elämänsä ensimmäistä kertaa.

   Apiarista pois pääseminen oli helppoa. Lähtijöihin ei juurikaan kiinnitetty huomiota. Valtias Durus kuuli Imoren paosta ja kohotti kulmiaan. Nainen oli selviytynyt suistolaisesta ja lähtenyt karkuun. Lopputuloksen kannalta asia oli sama. Ehkä hänet olisi sittenkin pitänyt palkata Kristallilinnaan. Paetessaan Apiarista Imore oli 17-vuotias.

     Suistossa Imorea ei tapettu. Kolmikko aloitti pohjalta. Heistä tehtiin käärmeorjia. Suistolaiset tarhasivat käärmeitä pitääkseen myrkkyvalikoimansa tuoreena ja monipuolisena. Niistä huolehtiminen ja myrkyn keruu oli vaarallista. Vähintään yksi käärmeorja kuoli kuunkierron aikana.

   Käärmeistä orjat siirtyivät vähemmän vaarallisiin myrkyn lähteisiin: kaloihin, kasveihin, sammakoihin ja muihin matelijoihin. Vain hämähäkeillä oli omat tarhaajansa. Ensimmäisen suistovuoden jälkeen Kolme kumppania olivat melkoisia myrkkyasiantuntijoita. Heistä tuli samalla myös parantajia, sillä myrkyttäminen ja lääkintä kulkevat käsi kädessä.

   Kolme kumppania työskenteli nöyrästi ja ahkerasti. He halusivat osaksi yhteisöä ja olivat päättäneet todistaa asiansa. Sitä arvostettiin. Seuraavaksi opeteltiin myrkyn käyttöä. Taito käyttää erilaisia puhallusputkia kulki Suistossa perintönä sukupolvelta toiselle. Kolmikko harjoitteli joka päivä. Lisäksi he oppivat, miten myrkkyjä sotkettiin juomiin ja ruokiin. Usein oli tärkeää kätkeä makuja toistensa suojiin.

   Kolmelle kumppanille tuli yllätyksenä, että myrkkyjä saattoi levittää myös erilaisiin pintoihin, joihin uhrin oli määrä koskea. He opettelivat myrkkyjen huumaavia vaikutuksia suistolaisten tapaan nauttimalla niitä itse.

   He tanssahtelivat rämeellä mättäiltä toisille puiden laulaessa heille laulujaan. He katselivat tähtiä nähden niiden satavan alas. Kolme kumppania nauroi, kun he näkivät ihmisten muuttuvan käärmeiksi ja sulautuvan toisiinsa kiinni. Parhaita olivat lihaa piristävät yrtit. Kolme kumppania nautti toistensa lihasta yökaudet, eikä himolle tuntunut tulevan loppua.

   He kasvoivat suistolaisiksi. Mitään seremonioita ei järjestetty. He olivat tulleet jäädäkseen ja jääneet. Kolme kumppania oli havaittu kelvollisiksi. Suistolaisen ajattelussa asia oli sillä selvä. Imore ei ollut silti tyytyväinen. Hän oli aina halunnut enemmän.

   Imoren mielestä suistolaisten fanaattisuus ja myrkkytieto piti hyödyntää. Hän puhui ajatuksistaan Dainille ja Vaclarille. Heidän pitäisi perustaa palkkamurhaajien kilta. Luutnantit nyökyttelivät. He eivät olleet enää aikoihin kyseenalaistaneet johtajansa mietteitä.

   ”Minulla oli luostarissa kissa. Ihailin sen tapaa saalistaa. Se tarkkaili, hyökkäsi ja tappoi. Sen nimi oli Venenar. Kiltamme olkoon Venenare.”

   Näin tuli perustetuksi kuuluisuuteen asti yltävä palkkamurhaajien kilta ja Imoresta tuli sen päällikkö. Hän oli 21-vuotias.

   Suistolaiset eivät innostuneet. He tappoivat joskus palkkiota vastaan, kun pyydettiin. Moiset killat tuntuivat liian suunnitelmallisilta. Kolme kumppania päätti näyttää esimerkkiä. Rautavaltakunnan pohjoisosaa hallitsivat kapinalliset rämeheimot, joihin Virilessä oltiin loputtoman kyllästyneitä. Sotureita rämeelle ei haluttu lähettää. Kapinalliset tunsivat kotiseutunsa liian hyvin ja omat tappiot kasvaisivat turhan suuriksi.

   Virilessä suostuttiin mielihyvin Imoren ehdotukseen raivata tärkeimmät kapinallisjohtajat pois tieltä vähin äänin. Kolme kumppania lähti rämeille ja tuli takaisin kolme päätä seipäännokissa. Vähät äänet jäivät siihen paikkaan. Komentajaliitto naulasi päät Virilen portin yläpuolelle. Kapinalliset rauhoittuivat pitkäksi aikaa ja kolmikon palkkio oli ruhtinaallinen.

   Imore palasi Suistoon vankkurikaravaanin kanssa. Vankkurit pullistelivat ylellisyystavaroita: nahkaa, turkiksia, kankaita, koruja, peilejä, eteläpuuta, aseita, mausteita ja ties mitä. Kultaa oli jäänyt ylikin. Kolme kumppania jakoi kaiken. Suistolaiset suhtautuivat lahjoihinsa luontaisella kiihkeydellään. He olivat valmiit tekemään mitä tahansa Imoren puolesta.

   Nyt Venenare sai tuulta purjeisiinsa ja palkkamurhien määrä kasvoi kuin kevätruoho sateella. Maailmassa riitti tapettavaa ja maksavia asiakkaita ilmestyi Suistoon eri puolilta läntisiä valtakuntia. Kun ensimmäinen Dux Malorin sotaherttua ratsasti Suistoon, Imore tiesi saavuttaneensa voittonsa.

   Kesken kuumimman kasvun Imoressa puhkesi yksi maailman vanhimmista taudeista. Se yllätti uhrinsa täysin. Imore sai vauvakuumeen.

   Queterra hiipui vanhana kansana, koska parit eivät enää löytäneet toisiaan. Kun niin tapahtui, he tunsivat sen kuohuna veressään. Imore ei tiennyt, oliko hän puoliksi vai kokonaan queterra, eikä välittänyt. Hän tunsi verensä kuumenevan luutnanttejaan kohtaan, jotka olivat tavallisia ihmisiä.

   Se ei ollut myrskyisää kuohuntaa, mutta se oli riittävää. Imore ei antanut kumppaneilleen mahdollisuutta valita. Hän otti heidät vuorotellen, kunnes tuli raskaaksi.

   Imorea ei kiinnostanut kumpi olisi isä. Eihän hänellä ollut varmuutta omastaankaan. Dain ja Vaclar kohauttivat olkapäitään. Se olisi Kolmen kumppanin lapsi. Miksi turhaan pohtia asiaa sen enempää? Lapsi oli poika. Nimeksi tuli itsestään selvästi Vaclar Dain.

   Poika oli levoton pienestä pitäen. Imore katseli surullisena, kun Vaclar Dain tutki heidän kotisaarensa jokaisen kolkan etsien pois pääsyä. Imore muisti oman lapsuutensa, eikä yllättynyt pojan yrittäessä piiloutua ruuhiin päästäkseen saarelta pois.

   Vaclar Dain oli seitsemänvuotias, kun Imore otti hänet puhutteluunsa. Äiti lupasi pojalleen saattaa tämän itse saarelta pois, jos Vaclar Dain vain malttaisi odottaa siihen asti, kunnes täyttäisi 15 vuotta.

   Vaclar Dain mietti asiaa ja ilmoitti äidilleen voivansa odottaa seuraavaan vuoteen. Kun itse asiasta oltiin yksimielisiä, alkoi tinkiminen ajasta. Se kesti monta päivää. Äidin viimeinen tarjous oli 12-vuotta. Silloin hän saattaisi itse poikansa Läpitien varteen. Vaclar Dain tuli vastaan ja sanoi voivansa odottaa yhden päivän 11-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen.

   Imore pillastui. Hän uhkasi poikaansa kunnon selkäsaunalla ja ties millä. Moinen ei poikaa pelästyttänyt. Hän palasi kahdeksaan vuoteen ja ilmoitti uivansa pois alligaattoreista huolimatta. Muutaman värikkään päivän päätteeksi päädyttiin pojan ilmoittamaan 11 vuoteen ja yhteen päivään. Imoresta oli alkanut tuntua kuin olisi tapellut itseään vastaan. Dain ja Vaclar eivät yrittäneetkään osallistua keskusteluun.

   Kun Vaclar Dain oli lähtenyt, Imoren silmät eivät kostuneet. Hän keskittyi työhönsä. Apiarin assassiinit ärsyttivät häntä suunnattomasti. Imore ymmärsi assassiinien solurakenteen hyödyllisyyden. Heitä ei voisi mitenkään jäljittää. Venenaren sijainnin sen sijaan kaikki tiesivät. Mikään armeija ei kykenisi hyökkäämään Suiston rämeelle, mutta näkymättömyys oli silti parempi vaihtoehto.

   Imore mietti päänsä puhki, miten solut viestivät. Haukkapuhe ei pitkälle riittäisi. Entisaikaan haukkapääskyjen jalkoihin oli kiinnitetty pieniä viestipapyruksia, mutta turhaan. Haukkapääskyt olivat pohjimmiltaan hurjia petolintuja. Ne saalistivat raivoisin syöksyin maalta ja vedestä. Ne taistelivat ilmeisesti huvikseen kotkien kanssa ilmassa.

   Kukaan ei ollut keksinyt keinoa kiinnittää viesti niin, että se olisi varmuudella pysynyt niiden pedon jaloissa. Oli myös huomattu, että osa linnuista oli nokkinut ylimääräiset kiinnikkeet pois jaloistaan.

   Imoren vakoojat olivat onnistuneet pääsemään kaksi kertaa assassiinien lähelle. Molemmat uskalikot olivat kadonneet. Imore oli nähnyt assassiinin kerran. Hän oli ollut Roman II:ssa kouluttamassa Renata Zenin vakoojia luodakseen hyvät suhteet nousevaan voimatekijään.

   Kasvonsa peittänyt assassiini oli ollut häntä vastapäätä huoneen toisella puolella. Imore oli tuntenut sisällään jotain kummallista ja mennyt pois tolaltaan. Salatakseen hämmennyksensä hän oli ottanut esiin dolorosan ja jättänyt sen lattialle. Imore ei vieläkään täysin ymmärtänyt miksi.

   Imoren suonissa virtasi queterran veri. Oli yhdentekevää, oliko sitä enemmän vai vähemmän. Sen myötä Imoren täytyi kohdata Kohtalon kyynel. Se oli vanhojen kansojen osa rakkaudessa. Kyynel, jota ei voinut pyyhkiä pois, jos he jakoivat lihan ja hengen nuoremman kansan kanssa. Rakkaus saattoi kestää nuorilla eliniän, mutta olla vanhoille vain pisaran pyyhkäisy ajan sateessa.

   Kohtalon kyyneleen takia vanhat kansat välttelivät läheisyyttä nuorimmaisten kanssa. Kun nuorten liha ja henki jättivät maailman, jäi vanhoille vain suru, jota he joutuivat kantamaan liian pitkään. Vanhojen kansojenkin muistot haalistuivat, mutta heidän kirouksensa oli tuntea suru omaan loppuunsa saakka.

   Dain ja Vaclar saapuivat tiensä päähän. Dain oli harmaantunut ja tunsi voimiensa hiipuvan. Miekka ei enää heilunut, vaikka nousikin huotrasta sutjakkaasti. Iltaisin Dain tuijotti rämeeseen laskevaa aurinkoa ja hyräili itsekseen surumielisesti.

   Vaclarin laita oli huonommin. Hän oli alkanut yskiä verta aamuisin, eikä ollut pysyä tutisevilla jaloillaan. Vaclar oli ollut kalju jo vuosia ja siveli päälakeaan tämän tuosta. Imore itse oli alkanut saada vanhan kansan iättömää ulkonäköä ja tunsi olevansa elämänsä kunnossa.

    Eräänä iltana Dain tuli pyytämään Imoren kaksikon seuraksi iltanuotiolle. He muistelivat yhteistä taivaltaan. Se oli alkanut siitä, kun alaston tyttö oli rynnännyt karjasuojaan poikien ollessa housut kintuissa vertailemassa kalujensa kokoa. He nauroivat muistaessaan toistensa ilmeet. He muistelivat aikaansa Apiarin kaduilla. He muistivat hyvät hetket ja unohtivat huonot. He kävivät uudelleen läpi maustesodat. Kolme kumppania kuolemaan asti.

   Yö sujui siivillä. Imore lähti nukkumaan vasta aamusarastuksen ensisäteiden aikaan. Kun hän tuli keskipäivällä takaisin, Dain ja Vaclar makasivat kuolleina sammunut nuotio välissään. Myrkkyleilikin oli ollut yhteinen. Kolme kumppania kuolemaan asti. Imore purskahti elämänsä ensimmäisen ja ainoan kerran lohduttomaan ja loputtomaan itkuun.

   Päivä oli tyyni. Tuulen virekään ei tuntunut. Imore lastasi itse ystäviensä ruumiit ruuhiin ja täytti ne polttopuilla. Hän sytytti ruuhet palamaan ja työnsi ne avoveteen. Ruumisruuhet paloivat tuhkaksi paikallaan tyynessä vedessä. Imore katseli rannalta, kuinka vain tuhka jäi kellumaan veden pinnalle, kunnes sekin hiljalleen katosi.

   Imore alkoi vetäytyä kiltansa tappotoiminnasta. Hän tyytyi johtamaan Venenarea taustalta. Kilta oli jo niin voimakas, että osaajia riitti ilman häntäkin. Imore kaipasi haasteita. Sellainen tuli eteen, kun yllättävä, mutta tuttu vieras saapui Suistoon. Tehtävä oli haastava. Ehkäpä haastavampi kuin mikään aiempi. Palkkio olisi sen mukainen. Sitä ei voisi enää edes laskea kullassa. Palkkio mitattaisiin vallassa. Työtä varten pitäisi matkata maanpiirin ääriin: Rex Arcticalle.

   Sekin sopi Imorelle kuin nyrkki silmään. Arcticalla odottaisi muutakin. Vieras ei siitä tiennyt, mutta Venenare tunsi asian. Tällaista tilaisuutta ei toista tulisi.

   Imore ei edes harkinnut ennen kuin suostui. Hän jätti Venenaren ykköskomentajansa käsiin. Tämä tiedusteli varovasti, voisiko Imore kenties kertoa, minne oli menossa.

   ”Minä taidan lähteä katsomaan äitiäni ja isääni.”

 

SEURAAVA LUKU KAHDEN VIIKON KULUTTUA.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!