Siirry pääsisältöön

LUKU 39

 NYT JOHAN

39 Pilvipuutarhuri elonkorjaajana

   Pilvipuutarhuri Alosius ahersi kielekepuutarhassa. Hänen vastuullaan oli lähes parikymmentä vastaavaa kasvatuspaikkaa. Se oli paljon, mutta ei ennenkuulumaton määrä. Hän partioi niitä päivittäin. Elonjuuri piti korjata talteen mahdollisimman pian sen jälkeen, kun se oli työntynyt esiin kallioisesta maaperästä. Muuten elonjuuri menettäisi tehonsa. Jo pari päivää pinnalla kasvanut juuri saattoi kuivatuksessa menettää tehonsa.

   Kielekkeet ulottuivat enimmäkseen parikymmentä askelta vuorenseinämästä tyhjyyden päälle. Se oli pilvivyöhykettä ja kivi oli usein kosteaa. Liukkauden takia kielekkeiden välisille vuoripoluille oli jännitetty tukiköysiä ja köysitikkaita, joita pitkin pilvipuutarhurit liikkuivat. Se oli vaarallista. Kuolonuhreja tuli puoli tusinaa vuodessa.

   Vaara ei estänyt vapaaehtoisia noviiseja ilmoittautumasta elonjuuren kerääjiksi. Puutarhurit asuivat erakkoluolissa omien kielekkeidensä läheisyydessä. Maailmassa ei ollut parempaa paikkaa mietiskelyyn omissa oloissaan.

   Puutarhat sijaitsivat Itä-Kaksosvuorten pohjoispäässä. Ne kuuluivat Agora Eonille, joka huolehti pilvipuutarhureista. Kaksosvuorten uumenissa maankuori oli repeytynyt. Se aiheutti maalämmön, joka loi Valeren kylpyläluolat ja Suiston. Maalämpö oli myös luonut Rajaseudun omalaatuisen maakesän pohjoisen pitkän talven keskelle.

   Maankuori oli repeytynyt jo ennen elollisia olentoja, kun ikivoimat nostivat vuoret vartioimaan hedelmälliseksi kasvavaa maanpiiriä. Kaksosten suhteen jotain oli mennyt pieleen. Ne eivät olleet vain umpikiveä. Vuorten sisään oli syntynyt lämpöä johdattavia kanavia. Ne ulottuivat korkeuksiin asti.

   Vuorilämpö oli saanut kielekkeen vähäiset sammalmättäät kasvamaan elonjuurta, jota ei löytynyt mistään muualta maailmasta. Paine tuli pintaan myös pieninä vesihöyrypurkauksina. Pilvipuutarhurit oppivat nopeasti varomaan näitä vuoristogeysireitä, koska ne maasisartensa tavoin purkautuivat aina samasta paikasta.

   Yleensä auringonlasku jäi kielekepuutarhoilla pilvisumun peittoon. Selkeinä päivinä auringonpaiste loi kuitenkin vuoristogeysirien ansiosta lukemattomia pienoissateenkaaria pitkin vuorenseinämää. Silloin puutarhurit pitivät työskentelyssään tauon ja kokivat oman pienuutensa mahtavien ikivoimien rinnalla.

   Sato esikuivatettiin puutarhurin erakkoluolassa. Kerran viikossa hän vei sopivasti kuivuneet juuret Puolimatkan krouviin. Se ei ollut kievari, vaan pelkkä nimitys hirsimajalle kymmenen kertaa sadan askeleen päässä alarinteellä. Maja ei myöskään ollut edes puolimatkassa, vaan siitä oli vielä kymmenkertainen matka luostariin. 

   Agora Eonissa elonjuuri käsiteltiin vielä lopulliseen muotoonsa. Maailmanmarkkinoilla kysyntä oli niin valtava, että sitä ei ikinä pystyttäisi tyydyttämään. Hinta pysyi taivaissa ja Agora Eon sai juuresta suurimman osan vauraudestaan. Nuoriin noviiseihin kuuluvat irvileuat väänsivät joka vuosi saman vitsin kovien kalujen päälle rakennetusta luostarista.

   Alosius lähti palamaan takaisin Puolimatkan krouvilta tuntiessaan silmät selässään. Se ei ollut ensimmäinen kerta. Hän tiesi olevansa tarkkailun kohteena, mutta ei voinut ymmärtää siihen syytä. Alosius ei tiennyt, kuka oikeasti oli. Hän ei muistanut menneisyydestään mitään. Alosius ei edes tiennyt, mitä Puolimatkan krouvin jälkeen tulisi eteen. Hän muisti vain apotti Gregoriuksen, joka oli tuonut hänet krouville ja näyttänyt, mitä pilvipuutarhurin tehtäviin kuului.

   ”Sinun täytyy tyytyä siihen, mitä sinulla on, kunnes muistisi palaa. Sinulla on silti nytkin ainakin kaksi asiaa.”

   ”Mitkä?”

   ”Tämä hetki ja tulevaisuus.”

   Alosius kiirehti askeleitaan. Hän oli huomannut liikkumisen vuorella olevan itselleen helppoa. Paljon helpompaa kuin muille pilvipuutarhureille. Tarkkailija saattoi olla ryöstäjä. Luostarin partioista huolimatta niitä liikkui aina välillä. Palkinto oli liian houkutteleva. Puolimatkan krouvista ryöstetyllä sadolla saattoi useampikin mies elää hulppean loppuelämän.

   Alosius pääsi luolalleen. Yöllä painajaiset palasivat. Ne tulivat joka yö.  Veriset päät vierivät vuorenrinnettä alas. Mustatukkainen mies tunki kasvonsa häneen kiinni ja aiheutti tuskaa. Kuolinhuudot kaikuivat hänen kallossaan. Kaikki päättyi aina samaan kuvaan. Irti hakattu naisen pää. Vaaleat pitkät hiukset veressä. Pää yritti suudella häntä suulle. Silloin Alosius heräsi hikisenä ja vapisevana.

   Apotti Gregorius oli sanonut, että muisti palaisi aikanaan. Sitä ei voisi nopeuttaa. Huppupäinen ratsastaja oli tuonut Alosiuksen pimeänä ja sateisena yönä Agora Eonin portaille. Ratsumies oli heittänyt Alosiuksen maahan kuin viljasäkin.

   ”Liha toimii. Henki ei. Pää pilalla. Parantakaa. Tässä palkkio.”

   Ratsastaja oli lähtiessään viskannut nahkakukkaron Alosiuksen päälle. Se oli ollut täynnä hiomattomia raakatimantteja. Sinällään jo melkoinen omaisuus. Apotti Gregorius oli selvittänyt, että Alosius olisi hoidettu ilman maksuakin. Luostarisäännöstö velvoitti heidät auttamaan sairaita ja hädänalaisia. Sen takia rutto oli ollut koitua koko luostarin tuhoksi. Edessä olisi yhä pitkä toipuminen.

   ”Ratsastajan on täytynyt olla joku tukiamme, vaikka esittikin muuta.”

   Aamulla Alosius jähmettyi erakkoluolansa eteen. Lähimmällä kielekkeellä istui vaaleahiuksinen mies. Hän ei ollut uhkaava, vaan nousi Alosiuksen nähdessään rauhallisesti pystyyn. Tanakka mies levitti hitaasti lihaksikkaat kätensä todistaakseen olevansa aseeton. Jotain oli pielessä. Alosius horjui huterin jaloin miestä kohti. Hän pysähtyi tämän eteen. Alosius tuijotti miehen arpisia kasvoja. Pato murtui.

   Todellisuus hyökyi mielen patojen läpi. Pimeyteen syttyi valo. Alosius tajusi kuka oli ja mitä oli tapahtunut. Ferus! Ferus oli kuollut. Feruksen pää oli hakattu irti. Zindaret olivat kuolleet. Dragoslav oli pettänyt hänet. Dyer Morgar oli voittanut. Johan oli itse tapattanut Feruksen. Johan ei voinut elää. Ei tämän taakan kanssa. Hän yritti hypätä syvyyksiin. Vieras oli varautunut siihen. Hän kahmaisi Johanin syleilyynsä ja puristi. Lujaa.

   Johan rimpuili, mutta turhaan. Mitä hänellä oli jäljellä? Myös Alex oli kuollut. Alex! Johanin silmät rävähtivät avoimiksi. Hän katsoi arpista Alexia. Hän oli seonnut lopullisesti. Johan yritti hypätä uudestaan, mutta Alex painoi vanhan ystävänsä itseään vasten. Ote oli vahva. Siitä ei olisi kukaan päässyt irti. Alex luki Johania kuin avointa kääröä.

   ”Minä se olen. Taudit eivät tapa, jos kantaa angelea. Ei edes rutto, mutta arpeni kannan hautaan.”

   Johan nytkähteli ja rimpuili, mutta Alex ei edes löysentänyt otettaan. Johan meni veltoksi. Alex puhui rauhallisesti. Sanat olivat tarkkaan harkittuja.

   ”Sinun täytyy elää. Sinulla on poika. Me kutsumme häntä Johaniksi, koska Gia ei ole suostunut antamaan lapselle nimeä ilman sinua. Sinulla on Gia. Hän itkee joka ilta itsensä uneen. Sinä et tappanut Ferusta. Morgar tappoi. Hän tappaa vielä monta muutakin. Meidän täytyy estää se, jos kukaan muu ei sitä tee. Johan, sinun täytyy elää.”

   Alexin sanat upposivat hitaasti Johanin tajuntaan. Vapina rauhoittui. Johan ymmärsi viisauden ystävänsä puheessa. Poika ja Gia. Hänen oli otettava vastuunsa. Itsemurha oli aina pelkurin ratkaisu. Johan muisti Feruksen joskus puhuneen niin. Johan ryhdistäytyi Alexin päästäessä irti.

   Askel vuoripolulla oli vielä hutera. Johan ei ollut heti täysissä voimissaan järkytyksen jälkeen, joten Alex tuki häntä matkalla alas. Apotti Gregorius odotti kaksikkoa Puolimatkan krouvilla. Hän hymyili isällisen lempeästi.

   ”Tervetuloa takaisin Pohjoismetsän Johan! Olet ollut pitkään huonossa kunnossa. Et tullessasi ollut kaukana kuolemastasi. Henkesi oli kadottanut halunsa elää. Elämä vuoren rauhassa on tuonut parannuksen. Ajattelimme, että Alex olisi paras ihminen tuomaan sinut takaisin. Sinun täytyy kerätä vähän voimiasi ennen kuin tapaat perheesi.”

   Johan istahti krouvia ympäröivälle kiviaidalle ja hengitti syvään. Hänen tunteensa olivat sekaisin. Mielenrauhaan olisi pitkä matka. Pelottava ajatus iski.

   ”Kauanko aikaa on kulunut?”

   Gregorius ja Alex vilkaisivat toisiaan. Pienen hetken kuluttua Gregorius puhui.

   ”Siitä päivästä, jolloin koit Feruksen kuoleman rämeellä, on kulunut nelisen vuotta.”

   Johan mykistyi vähäksi aikaa ennen kuin puhui.

   ”Sittenhän minä olen yli kaksi kertaa kymmenen vuotta ja..ja…ja…”

   ”Pikku Johan on jo iso poika. Äitinsä vyötärön mittainen ja puhelee vaikka mitä.”, auttoi Alex.

   Johan kuuli maanneensa luostarin sairaalassa muutaman vuoden hämärän rajamailla ennen kuin hänet oli saatu riittävään kuntoon kielekepuutarhoille lähetettäväksi. Nyt oli otettava rauhallisesti. Hän tapaisi ensin Gian ja poikansa vuoristomökillä kaikessa rauhassa. He viettäisivät aikaa yhdessä. Sen jälkeen he palaisivat luostariin. Siellä odottaisivat kaikki muut.

   Oli yksi, joka ei odottanut. Kukaan ei ollut saanut pidäteltyä Rautaleukaa, kun se oli sidoksensa kautta aistinut Johanin palanneen pimeästä tähän maailmaan. Rautaleuka tuli vuoripolkua pitkin kuin vesiputous väärään suuntaan. Se kaatoi Johanin ja oli itse lentää reunan yli tyhjyyteen. Gregorius ja Alex saattoivat vain katsoa, kuinka Rautaleuka nuoli Johanin läpimäräksi päästä varpaisiin. Lopulta se nukahti Johanin päälle, jotta tämä ei pääsisi enää karkuun.

   Pikku-Johan leikki rakentelemalla kivistä pieniä kasoja vuoristomökin pihalla. Karussa ympäristössä ei ollut paljoa virikkeitä. Gia istuskeli mökin portailla ja vahti poikaansa. Johan pysähtyi katselemaan perhettään. Hän kohtasi Gian katseen. Nuori nainen yritti pitää kasvonsa ilmeettöminä, mutta poskille valuva kyynelten virta paljasti totuuden. Johan tunsi omienkin silmiensä kostuvan. Gia nyökkäsi ääneti leikkivää lasta kohden. Johan istahti pojan viereen.

   ”Terve! Mitä teet?”

   ”Kivikasaa. Tyhmä.”

   Johan auttoi poikaansa kasan rakentamisessa. Tämä alkoi tuijottaa.

   ”Kuka sinä olet?”

   ”Johan.”

   ”Etkä ole. Minä olen. Tai en ole. Odotan isää. Isä antaa nimen.”

   ”Minä olen sinun isäsi.”

   Poika oli pitkään hiljaa.

   ”Anna minulle nimi.”

   ”Sinä olet Europa.”

   Poika mutusteli nimeä itsekseen pari kertaa. Sen jälkeen hän nyökkäsi.

   ”Se on hyvä. Kiitos isä.”

   Europa halasi Johania.

   Agora Eon ei ollut vain yksittäinen rakennus. Luostari oli levittäytynyt pitkin vuorenrinnettä. Ensin tuli aluetta kiertävä kaksi kertaa kymmenen askeleen korkuinen vahva kivimuuri. Oli vaikea kuvitella, kuinka vuoristoon voitaisiin raahata muurinmurtajia tai heittokoneita, joilla hyökätä sitä vastaan. Sen suojassa oli loputtomalta tuntuva määrä soturimunkkien parakkeja. He olivat vannoneet elämänsä luostarin suojeluun.

   Muurin takana vuorenrinne oli täynnä myös muita rakennuksia. Niistä löytyivät noviisien alkeelliset asuinhallit sekä nunnien ja munkkien henkilökohtaiset asuinkamarit. Munkeiksi ja nunniksi edenneet noviisit ahersivat vuoden tai kaksi heitä tarkkailevien silmien alla. Sen jälkeen heidän opinpolkunsa valittiin saavutettujen tietojen ja taitojen perusteella.

   Suurin osa päätyi vannomaan munkkisoturin valan. Parhaista munkeista ja nunnista koulittiin aikanaan tietäjiä. Kaikki eivät yltäneet niin korkealle. Heistä tuli shamaaneja ja parantajia. Osana valitsemaansa tietä he palvelivat aluksi oppipoikina ja -tyttöinä oikean tietäjän matkassa.

   Arvonsa saatuaan kaikki lähtivät maailmalle etsimään omaa tietään ja palvelemaan muita ihmisiä opituilla taidoilla. Maraudere oli poikkeus. Siellä monet meritietäjät ottivat omia oppipoikiaan ja nostivat heidät arvossa tilalleen väistyessään itse syrjään elämänajan päättyessä. Kukaan Agora Eonista ei halunnut lähteä meriviikinkien pariin.

   Osa palasi maailmalta luostariin ja omisti elämänsä tiedon etsinnälle. Parhaimmista tuli arkkitietäjiä ja he edustivat läntisten valtakuntien korkeinta viisautta. Arkkitietäjien neuvostoa sanottiin kuuriaksi ja sen viisaus tunnustettiin kautta maanpiirin. Kaikkea tätä johti parivaljakko: nainen ja mies. Se katsottiin hyväksi, vaikka todellinen valta olikin kuurialla. Nyt vuorossa olivat apotti Gregorius ja abbedissa Erika.

   Siniset viirit ja liput leijuivat ympäri Agora Eonia. Se oli tiedon ja viisauden väri. Valkoiset kyyhkyset lensivät ja tepastelivat eri puolilla muuria ja pihoja. Ne symboloivat mielenrauhaa ja tyyneyttä. Valkoinen kyyhkynen sinisellä pohjalla oli toinen Agora Eonin tunnuksista.

   Apotti Gregorius esitteli Johanille runosoturien hautausmaan. Panderen hajoamissotien aikaan nuori luostari oli ollut jäädä sodan jalkoihin. Morfian runosoturit olivat pyyteettömästi marssineet apuun ja pelastaneet nuoren tiedon kehdon. Moni oli menettänyt henkensä. Heidät oli haudattu vuoriniitylle luostarin läheisyyteen. Jokaiselle oli varattu hautakivi, jossa oli lainaus muinaisista sankarirunoista.

   Hautaniitty oli yksi alueen harvoista paikoista, josta löytyi maaperää. Munkeille ei suotu ruumishautausta. Heidän jäännöksensä kerättiin luostarin alle louhittuihin luukalmistoihin. Agora Eonissa ei haluttu polttaa edesmenneitä. Tulen tuhovoimaa pidettiin liian suurena. Munkkien mielestä vähäisetkin jäännökset olivat parempi vaihtoehto kuin kourallinen tuhkaa.

   Johanin silmät kostuivat. He olivat kaikki siellä. Valtavan päärakennuksen sisäpihalla. Sahar, Ingrid, Alex ja Hronan. Fida. Cantor. Ruber ja Rajaseudun rotat. Rufus. Jaxia ja Rose. Itse Aenis viisasneitoseurueensa kanssa. Duruksen ykköskomentaja. Muita lähettiläitä. Dragoslavin oloinen mies Virilestä. Dux Malorista oli tullut surullisen näköinen naisritari Krystalyn den Thia. Ylimielisen näköinen, mutta suu jatkuvassa naurussa oleva runosoturi pan Rion Thad Morfiasta. Johan ei jaksanut keskittyä vieraisiin. Heidät ehtisi tavata myöhemmin.

   Johan oli elänyt usean vuoden eristyksessä. Sitten Alex oli palannut kuolleista. Sitten hän oli tavannut perheensä, joka oli jo kerran kadonnut mustaksi muuttuneeseen menneisyyteen. Nyt kaikki syöksyi päälle jättäen Johanin alleen kuin hyökyaalto kaarnanpalasen. Apotti Gregorius tuli vetämään jähmettyneen nuoren miehen syrjään.

   ”Ota rauhallisesti. Totuttele taas elämään. Lähipäivinä tapaat kuurian. Meidän kaikkien on päätettävä, mitä teemme seuraavaksi.”

  Johan oli kuin unessa, kun kaikki tapahtui. Hänen annettiin olla rauhassa. Asiasta oli selvästi sovittu. Pitopöydät oli kannettu ulos pimenevään iltaan. Arastelu vaihtui ilonpitoon. Oli kuitenkin jälleennäkemisen juhla. Vain yksi oli joukosta poissa. Ferus. Kaikki myönsivät, että paras heistä oli mennyt. Maljoja nostettiin, kostoa vannottiin. Ensin laulettiin sankarilauluja menneen soturin kunniaksi. Lopuksi tuli surun vuoro. Cantor näppäili harppuaan ja laulu katosi soihtujen savun myötä yöhön.

 

”sisko kuuletko sanani

muistatko pyhän valani

yhdessä, vannottiin

kuolemaan, sanottiin

muistaa toveri tää

et sä unhoon jää

liekkis sammuu, on pimeää

muistos elää, rohkeus jää

toveri siskoaan rakastaa

vailla viimeistä suudelmaa

olkoon se laulu tää

valokin yksin on pimeää”

 

 

   Johan ei seuraavana päivänä muistanut juhlasta yksityiskohtia. Se ei johtunut simasta tai lekasta niin kuin usein kävi. Kaikkea oli ollut yksinkertaisesti vain liian paljon. Seuraavien päivien aikana hän tapasi ystäviään yksitellen, jotta pääsi kärryille siitä, mitä oli tapahtunut hänen elonkorjuuaikanaan. Parasta oli silti viettää aikaa Gian ja Europan kanssa. He vannoivat, että eivät enää ikinä jättäisi toisiaan.

   Kuuria oli kokoontunut päärakennuksen suurimpaan halliin. Arkkitietäjät olivat ankaran, mutta eivät vihamielisen näköisiä. He olivat enimmäkseen miehiä, mutta monia harmaapäisiä naisia oli myös istahtanut lähinnä kaljujen miesten väliin.

   Arkkitietäjien neuvosto istui puolipyöreän pöydän ääressä. Heitä oli kaksi kertaa kymmenen. Vierastuolit olivat puoliympyrän keskellä. Johan tunsi itsensä orvoksi istuessaan yksin kaikkien katseiden kohteena. Muille oli kuulemma kerrottu jo oleellinen. Johan haluttiin tavata erikseen.

   Enimmäkseen äänessä oli apotti Gregorius. Hän pyysi välillä muita täydentämään esitystään pohjustaessaan, mitä tiedettiin ja mitä ei. Agora Eonissa tietämättömyyden tunnustaminen oli elinehto totuuden löytämiselle.

   Taisteluenkelien kaupungin, Takarunin, rauniot olivat vain raunioita. Aivan kuten ennenkin. Sieltä ei ollut löytynyt mitään uusia aikakääröjä. Dragoslav oli syöttänyt tarinan houkutellakseen Johanin ansaansa. Luultavasti Komentajaliitto oli kaiken takana, mutta sillä ei ollut tapana tunnustaa väärintekojaan.

   Oli selvä, että Virile tarvitsi aikaa sotaan varustautumiseen, mutta Johanin uhraaminen oli silti ollut edesvastuutonta. Koko maailman kohtalo saattaisi riippua siitä mikä Johan oli tai siitä, millaiseksi hänen kohtalonsa oli muodostumassa. Idai relica ei ollut satu.

   Edes kuuria ei tiennyt, miksi Johan oli jäänyt henkiin lampeen pudottuaan. Kukaan ei tiennyt, mikä Johan oli. Edes historia ei tiennyt. Vastausta ei ollut löytynyt Valeren Näkijän aikakirjoista, eikä Agora Eonin kääröistä.

   Oli kiistatonta, että maraudereen oli ilmestynyt jotain uutta. Uhka, jota muu maailma ei voisi sivuuttaa. Pelottavinta oli se, että siitä ei tiedetty mitään. Kyse oli paljon muustakin kuin meriviikinkien sotaan lähdöstä. Tällä kertaa sen taustalla oli mahti, joka voisi syöstä tunnetun maailman pimeyteen.

   ”Me emme tiedä, oletko idai relica vai et. Uskomme, että sinusta on joko tulossa tasapainottaja tai olet tavalla tai toisella matka sitä kohden. On vain yksi, jolta voi kysyä.”

   Gregorius meni yllättäen vaivaantuneen näköiseksi, eikä kyennyt jatkamaan puhettaan. Johan odotti aikansa, mutta mitään ei tapahtunut.

   ”Kuka se on?”

   Apotti meni vielä surkeamman näköiseksi.

   ”En voi kertoa. Voimme vain pyytää. Sinun täytyy kohdata totuutesi avoimin mielin. Se ei ole mahdollista, jos pohdit asiaa etukäteen.”

   ”Mitä minun pitäisi tehdä?”

   Gregorius vääntelehti. Arkkitietäjät katselivat varpaitaan. Vain abbedissa Erika näytti tyyneltä.

   ”Sinunpitäisi…tuotanoin… matkata tunnetun maailman kaukaisimpaan kolkkaan. Purjehtisit Rex Arcticalle. Siellä sinun täytyisi…öh… matkata jäätikön läpi pohjoiseen ja ylittää…tuotanoin…vuoristo. Saat toki valita matkaseurasi.”

   ”Miten minä sinne menen? Soutamallako?”

   Gregorius piristyi.

   ”Dux Malor on kehittänyt uuden huomenlaivan. Sen sanotaan olevan parempi kuin edeltäjiensä. Parempi kun marauderen laivojen. Se annetaan käyttöösi.”

   ”Entä perillä?”

   Gregoriuksen suupielet kääntyivät taas alaspäin.

   ”Ikuinen merijää ympäröi pohjoista Arcticaa. Mammuttiheimot saattavat liittoutua kanssamme ja auttaa. Siis elleivät meriviikingit ole kukistaneet heitä. Emme tiedä.”

   ”Saattavat? Emme tiedä?”

   Gregorius näytti hetki hetkeltä enemmän ja enemmän anteeksipyytävältä yrittäen kuitenkin hymyillä. Johan tunsi itsensä pieneksi ja avuttomaksi. Kuuria ei painostanut tai riidellyt keskenään. Ankaran näköiset miehet vain odottivat, mitä hän sanoisi. Ikään kuin Johanilla olisi vaihtoehtoja. Oliko hänellä ikinä ollut? Pahin totuus painoi Johanin murskaksi samaan aikaan, kun hän vastasi myöntävästi. Johan ei ikimaailmassa voisi ottaa Giaa ja Europaa mukaansa hengenvaaralliselle retkelle.

   Eri puolilla läntisiä valtakuntia uskottiin vakaasti siihen, että maraudere aloittaisi sodan. Kaikilla oli halu tehdä jotain, mutta kellään ei ollut siihen keinoja. Vanhat kaunat ja epäluulot muita kohtaan olivat syvällä, vaikka kyse olikin liittoutumisesta yhteistä vihollista vastaan. Agora Eon oli ottanut aloitteen käsiinsä. Luostarissa uskottiin yhteisen viisauden viime kädessä voittavan voiman.

   Kaukaa idästä oli kantautunut tiedonmurusia, joihin kukaan ei uskonut. Tai oikeammin kukaan ei halunnut uskoa. Rutto oli jo käytännöllisesti katsoen hävinnyt läntisistä valtakunnista, mutta se oli vienyt mennessään lähes puolet maanpiirin ihmisistä. Oli väitetty, että rutto olisi tarkoituksella lähetetty idästä. Oli väitetty, että joku olisi lastannut ruttorottia tahallaan kauppalaivoihin.

   Se sai niin rahvaan kuin kuninkaallisetkin varpailleen. Jos rutto oli hyökkäys, mitä tulisi seuraavaksi? Rakennettiinko idässä hyökkäyslaivastoa? Millainen pahuus voisi tartuttaa ruton ihmisiin? Oliko Roman II mukana kaikessa tässä? Pelko sai siivet ja lensi ympäri valtakuntia vauhtiaan kiihdyttäen.

   Haukkapääskyt olivat lentäneet ja lähetit ratsastaneet. Johanin kerätessä elonjuurta oli perustettu Lännen liitto. Se oli vielä hutera, mutta se oli alku. Läntiset valtakunnat olivat lähettäneet edustajansa Agora Eoniin. Koko maailma oli odottanut yhden pohjoismetsäläisen pojan paluuta todellisuuteen. Viimein oli tullut aika tehdä jotain.

   Agora Eonin tunnetuin tunnus oli kaksi vierekkäin olevaa soikiota. Se oli merkki äärettömyydestä. Tunnus oli upotettu koristekivin muuriin, jonka eteen amfiteatteri oli rakennettu. Pyöreään amfiteatteriin mahtui istumaan ainakin kymmenen kertaa sata ihmistä ja se oli täynnä. Paikalla olivat tietäjät, munkit, nunnat, noviisit ja vieraat. Osa soturimunkeista oli myös mahtunut mukaan.

   Amfiteatterin keskellä olevat luukut aukaistiin ja elämän liekki sytytettiin. Se oli maakaasua palaen kirkkaasti aikansa. Sitten se sammui ja täytyi sytyttää uudelleen. Katkeileva palo muistutti osallistujia elämän katoavaisuudesta ja olemuksesta. Agora Eonissa uskottiin kehään. Kaikki loppui alkaakseen uudelleen. Sytyttäminen symboloi ihmisen tahtoa ja tekoja. Asioihin kykeni ja piti vaikuttaa.

   Välillä liekki paloi kituen ja välillä kirkkaasti kuten ihminen matkallaan elämänsä läpi. Joskus hetki kirkkautta riitti, eikä muuta tarvittu. Sen uskottiin sopivan Pohjoismetsän Johaniin, joka oli saapunut kunnioittamaan Agora Eonia läsnäolollaan.

   Liekin vieressä seisoessaan Johan tunsi olonsa vielä yksinäisemmäksi kuin kuurian edessä. Hän oli vaatinut Alexin mukaansa tuekseen. Abbedissa Erika ja apotti Gregorius johtivat kokousta liekin toisella puolella. Valtakuntien lähettiläät istuivat suurimmaksi osaksi maahan kaivetun amfiteatterin alimmalla rivillä. Samalla tasolla kuin sen keskellä palava liekki. Se oli paras paikka nousta pystyyn ja puhua koko yleisölle.

   Se hiljeni apotti Gregoriuksen viittauksesta. Pienikokoinen ja pyylevä apotti näytti Johanista lähes koomiselta seisoessaan siinä tärkeänä kaiken keskellä. Apotin auktoriteettia ei ainakaan lisännyt auringonpaisteen heijastuminen hänen kaljulta päälaeltaan.

   ”Tervehdys teille, jotka olette saapuneet! En haaskaa aikaa turhaan puheeseen. Me kaikki tiedämme yhtä paljon tai oikeammin vähän. Meidän on silti tehtävä päätöksiä. Me tiedämme, että Johan on luvannut lähteä vaikealle matkalle. Toivottavasti hän ei tee sitä yksin. Ensimmäisen puheenvuoron on kuitenkin pyytänyt Virilen zapata Fedor.”, julisti Gregorius kuuluvalla äänellä.

   ”Pohjoismetsän Johan! Tämä ei ole se, mitä Virile halusi. Zapata Dragoslav otti omia vapauksiaan. Hänetkin petettiin. Uhka pohjoislännestä on liian suuri. Tiedustelumme on nähnyt allastelakat ja kuullut myös muuta. Rautavaltakunta tarvitsee aikaa. Se on totta. Takarunin uudet kääröt eivät ole. Valheella houkuteltiin sinut ansaan. Sopimus tehtiin, mutta Dyer Morgar tappoi Feruksen ja zindaret vastoin lupaustaan. Nyt emme tiedä suojaako Zania enää laivojamme edes sodassa yhteistä vihollista vastaan. Luottamus petetään vain kerran, sanotaan. Komentajaliitto on pahoillaan tapahtuneesta. Tulimme osallistumaan Lännen liittoon. Teemme mitä tarvitaan, jos vielä otatte meidät.”

   Itseoikeutetusti zindaren Jaxia puhui vastaan.

   ”Kuningattaremme Zania ei unohda kuolleitaan. Olemme nähneet allastelakat. Maraudere on purjehtinut liian usein Rex Arcticalle. Vielä ei ole keskinäisen koston aika. Ennen sitä tärkeintä on taistella yhdessä. Virile tehköön osansa.  Puimme välimme, kun sota on ohi. Sisämeri tukee Lännen liittoa.”

   Kaksikko tuijotti hetken tiukasti toisiaan. Sitten he istuivat takaisin alas kuin yhteisestä sopimuksesta. Amfiteatteriin laskeutui syvä hiljaisuus. Gregorius oli aikeissa avata suunsa, mutta ei ehtinyt. Johanin vieressä seissyt Alex astui askeleen eteenpäin ja julisti puhelupaa pyytämättä.

   ”Minä seuraan Johania loppuun asti.”

   Gregorius kohotti hämmentyneenä kulmakarvojaan. Kokous ei selvästi edennytkään totuttujen kaavojen mukaan. Hän köhäisi, mutta ei ehtinyt puhua. Oli Saharin vuoro ponnahtaa pystyyn ja ilmoittaa asiansa.

   ”Minä toin tämän kaksikon liekeistä. Minä kannan Instaria, enkä ole vielä täyttänyt lupaustani. Minä seuraan ystäviäni sinne, minne he menevät.”

   Sahar istui tuiman näköisenä takaisin alas. Ingrid oli jo pystyssä ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään.

   ”Minä seuraan miestäni.”, sanoi Ingrid, eikä malttanut olla keimailematta huomion keskipisteeksi päästyään. Hän hymyili viehkeästi istuessaan alas korostetun sulavasti ja laskiessaan kätensä Saharin olkapäälle.

   Gregorius ei yrittänytkään enää puhua, vaan katseli ympärilleen odottavasti. Cantor nousi pystyyn vähäeleiseen tyyliinsä.

   ”Olen vain kiertävä soittaja, mutta matkani sattuu olemaan sama.”

   Bardi jätti tarkoituksella määränpään sanomatta. Viesti ei jäänyt epäselväksi. Kun Hronan nousi pystyyn, muut tietäjät alkoivat röhiä kurkkujaan. Hronan ei ollut huomaavinaan.

   ”Minun viisauteni on tuonut nämä nuoret miehet läpi Pohjoismetsän. Kuka muu voisi olla parempi johtamaan Arctican saattuetta kuin minä?”

   Nyt Hronan sai jo arkkitietäjätkin kakomaan vimmatusti kurkkujaan. Se loppui kuin veitsellä leikaten Johanin nostaessa kätensä.

   ”Hronan tulee mukaan. Neuvonantajaksi. Ei johtajaksi.”

   Matka Arcticaan oli sanottu ensimmäisen kerran ääneen, vaikka oli ollut koko ajan selvää, ettei vaihtoehtoja ollut. Hronanin röyhkeä ilmoitus johtajuudesta sen sijaan oli ollut liikaa. Yleinen supina täytti amfiteatterin. Hronan istui alas mököttämään loukkaantuneen näköisenä. Gregoriuksen täytyi vaatia hiljaisuutta ennen kuin paikalle saapuneet lähettiläät saivat puheenvuoron.

   Ensimmäisenä nousi Apiarin edustaja, joka oli valtiatar Duruksen järkälemäinen ykköskomentaja.

   ”Nimelläni ei ole väliä. Tuon valtiatar Duruksen puheen. Apiari tukee liittoa aina kun se on Apiarin edun mukaista tai Roman II:n edun vastaista. Pohjoismetsän Johan vaeltaa tovereineen kantaen mukanaan Apiarin suudelmaa.”

   Moni viisaista henkäisi. Yksikään Durus ei ollut aiemmin asettunut noin selkeästi ketään vastaan. Apiarin tapana oli ollut taiteilla kahden osapuolen välillä. Nykyisen valtiattaren täytyi tietää heitä enemmän. Apiarin suudelma oli tähän asti myönnetty vain Apiarin ylimyksille. Ilmaisulla viitattiin suojeluun ja sen epäonnistuessa verikostoon. Komentaja jatkoi.

   ”Durus on lähettänyt parhaimpansa jokireittejä itään. Selvyys ruttoasiasta on saatava.”

   Seuraavan puhujan ankarat, jopa synkät, kasvot olivat täysin ristiriidassa leveän hymyn ja hänen koristeellisen pukeutumisensa kanssa. Mies oli selvästi valmistautunut esiintymiseensä suurelle yleisölle.

   Iso ja romuluinen soturi oli pukeutunut keltaisiin housuihin ja punaiseen puseroon, joihin oli kirjailtu monimutkaisia neulekuvioita. Hänellä oli lisäksi vihreä otsanauha ja leveä nahkavyö, joka oli täynnä metalliniittejä.

   Johan ei ollut uskoa silmiään. Morfian runosotureista oli toki kuultu, mutta hän oli pitänyt kuvauksia heidän pukeutumisestaan vahvasti liioiteltuina. Itse nämä eliittisoturit eivät Pohjoismetsään asti eksyneet. Heidän paikkansa oli olla kaupparuhtinaiden puolustuksen viimeinen linja, mikäli Morfiaan hyökättäisiin. Jos pan-tehtäviä ylipäätään oli Pohjoismetsässä, ne jäivät sylvadereltä piiloon.

   Runosoturin kasvot heräsivät eloon hänen noustessaan pystyyn. Silmät tuikkivat ja hymy oli ylitsevuotava. Johan oli nähnyt vastaavaa vain kiertävien kauppiaiden yrittäessä myydä selvästi pilaantuneita ruokatavaroitaan. Soturi elehti liioitellun sulavasti kuin mikäkin yleisöään viihdyttävä hovinarri. Hän kumarteli rempseästi joka suuntaan ennen kuin lopulta sai suunsa auki.

   ”Minä olen runosoturi Rion Filiuksen lummekaupungista. Sukuani on haudattu tuon muurin viereen. Minä en edusta kaupparuhtinaiden palkka-armeijaa, vaikka me kaikki palvelemme Morfiaa. Olen pan. Olen ansainnut nimeni lisät. Olen pan Rion Thad ja tulin saattamaan Johania sinne, mihin hän haluaa mennä. Jos Roman II tulee Odinin Susista etelään, kaupparuhtinaat lupaavat puolet kullastaan liittomme käyttöön.”

   Johanista näytti siltä, että herra suuri soturi voisi jatkaa loputtomiin. Hän ei ollut ainoa. Lähellä istunut pieni nainen kuitenkin ponnahti pystyyn Rionin vetäessä henkeä ja keskeytti.

   ”Jos Roman II tulee Susista etelään, on hän jo sodassa kanssamme. Olen Kristalyn den Thia, Dux Malorin seitsemännen kehän ritari. Vihersaari antaa uuden huomenlaivansa Johanin käyttöön. Minä tulen mukaan. Yksikään nainen ennen minua ei ole yltänyt Dux Malorin keskuskehän suurritariksi. Todistakoon se asiani.”

   Krystalyn istui takaisin alas. Kaikki hiljenivät. Hänen puheestaan oli heijastunut voimaa, jota harvemmin kenessäkään kohtasi. Johan tuijotti naista. Tämä oli aivan tavallisen näköinen. Keski-ikäinen. Hoikka ja pienikokoinen. Tummat hiuksensa hän oli pitänyt taistelijoiden tapaan lyhyinä. Krystalyn oli pukeutunut arkisesti, eikä raahannut mukanaan haarniskaansa, mikä monilla ritareilla tuntui olevan lähes pakkomielteenä. Ilman miekkaansa hän olisi voinut olla kuka tahansa rahvaan edustaja.

   Heidän katseensa kohtasivat. Johan värähti. Krystalyn käänsi päänsä. Johanista tuntui, että jotain merkittävää oli tapahtunut, mutta ei keksinyt, mitä se olisi voinut olla. Ajatus tästä naisesta matkaseurana tuntui silti hyvältä. Turvalliselta.

   Johan oli nähnyt ritareita Pohjoismetsässä. Elleivät he olleet pukeutuneet haarniskoihinsa, he kuljettivat niitä mukanaan. Matkaavat ritarit olivat enimmäkseen ratsusotureita. Dux Malorin sotaherttuoilla oli maajoukkojakin, mutta jalkaväkeä ei ollut muualla kuin Vihersaarella. Parhaat ritarit sijoitettiin poikkeuksetta kehille.

   Johan tajusi asian vasta viiveellä. Krystalyn oli se ritari, josta puhuttiin ympäri valtakuntia. Melkein yhtä kuuluisa kuin Ferus. Miten noin pieni nainen oli kyennyt ylenemään seitsemänteen kehään? Seuraava ajatus iski saman tien. Miten runosoturi ja ritari mahtuisivat samaan seurueeseen ja sai vastauksen yhdellä silmäyksellä. Puheessa ohitettu Rion tuijotti haastavasti Krystalynia yrittämättäkään salata, että oli sydänjuuriaan myöten loukkaantunut. Hento naisritari ei ollut huomaavinaan romuluisen soturin tuijotusta, vaan katseli mietteissään tuulen liikuttamia pilvenhattaroita.

   Gregorius hätkähti. Krystalynin voiman aiheuttama hiljaisuus oli venynyt liian pitkäksi. Hänen täytyisi johtaa puhetta. Valitettavasti apotti ei ehtinyt tehdä sitä. Gia oli jo pystyssä. Hän julisti asiansa pitäen samalla vieressään seisovan Europan kädestä kiinni.

   ”Me emme enää jätä Johania. Lähdemme mukaan!”

   Kuningatar Aenis lähti melkein lentoon ponnahtaessaan pystyyn.

   ”Ette varmasti lähde. Tulette turvaan Valereen!”

   ”Johan ja minä menemme Dux Malorissa naimisiin. Pidämme maailmankuulut tähtihäät.”

   ”Yksikään valere ei ole mennyt naimisiin laakson ulkopuolella.”

   ”Minä menen.”

   ”Etpäs mene.”

   ”Menenpäs.”

   ”ET.”

   ”KYLLÄ:”

   Kaksikon ääni nousi sitä mukaa, kun sanat lyhenivät. Yleisö alkoi katsella vaivaantuneesti toisiaan ja varpaitaan. Abbedissa Erika avasi ensimmäistä kertaa suunsa. Puheessa oli niin arvovaltainen sävy, että äiti ja tytär hiljenivät.

   ”Kuningatar Aenis. Voisitko ystävällisesti mennä tyttäresi kanssa sisäpihalle puhumaan. Monella muullakin olisi keskusteltavaa, mutta nyt kukaan ei pysty siihen.”

   Aenis ja Gia lähtivät vihaisina harppomaan kohti amfiteatterin porttia. Moni pisti merkille, että he harppoivatkin kuin kaksi marjaa. Ruber nosti miekkansa pystyyn. Samoin vielä elossa olevat seitsemän kertaa kymmenen Rajaseudun rottaa. Kaikki olivat kerääntyneet paikalle Apiarista, Valeresta ja Merilinnakkeesta. He huusivat yhtenä miehenä.

   ”MINÄ ELÄN JA KUOLEN VAIN KERRAN!”

   Paljon asioita oli vielä puhuttavana. Niistä päättäminen oli välillä vaikeaa, koska muurit eivät pidätelleet Aeniksen ja Gian kiljumista toisilleen. Paljon jätettiin Johanin itsensä päätettäväksi Dux Maloriin. Lännen liitto pitäisi yhteyttä ja varustautuisi sotaan. Osallistujat alkoivat jo poistua tahoilleen, kun Aenis ja Gia harppoivat takaisin yhtä vihaisen näköisinä kuin olivat lähteneetkin. Gia istahti huohottaen Johanin viereen. Tämä vilkaisi ympärilleen. Onneksi kukaan muu kuin Alex ei ollut enää kuuloetäisyydellä.

   ”Mistä ihmeen tähtihäistä sinä oikein puhuit?”

   ”Mitä se sinulle kuuluu? Me menemme naimisiin.”

   ”Oliko tämä nyt kosinta? Eikö minun pitäisi…”

   ”Sinä olet hiljaa. Menemme Malorin tähtihäissä naimisiin.”

   ”Nehän ovat Vihersaaren kuninkaallisille.”

   ”Minä olen kuningattaren tytär, vaikka äitini onkin vanha käpysäkki.”

   Alexin suupielet nykivät kummallisesti.

   Historioitsijoiden keskuudessa vallitsee yksimielisyys siitä, että Lännen liitolle luotiin perusta Agora Eonin kokouksessa. Monet tulkitsevat sen myös seuraavaan maailmanaikaan johtaneiden viikinkisotien alkuhetkeksi, mutta läheskään kaikki tutkijat eivät allekirjoita tätä väitettä.

   Osa ajoittaa sodan syttymisen Johanin Rex Arctica-retken tapahtumiin. Useimmat pitävät kuitenkin lähtölaukauksena Roman II:n sotatorvien pauhua, joka kuultiin Arctican suursodan ensimmäisen taistelun päätyttyä ja Johanin jäljelle jääneen retkikunnan ollessa matkalla tornikaupunki Awak ye Zabethiin.

   Kun oli odotettu vuosia, ei kiirettä laskettu päivissä. Johanin ja Alexin tuli saada matkalleen kunnolliset taivasteräksestä valmistetut aseet. Siihen tarvittaisiin mestariseppä Acheron, joka oli matkalla Filiuksessa. Alexin hammasrattaaton jalkajousi oli helppo valmistaa ilman mestareitakin. Ennen mestarisepän paluuta Johanin ja Alexin olisi hyvä tutustua siihen, mitä luostarissa tiedettiin, vaikka he itse eivät paljon uutta ehtisi oppia.

   Agora Eoniin tultiin noviiseiksi. Munkeiksi haluavat nuoret miehet ja nunniksi tähtäävät naiset asuivat erillään. Siellä täällä oli pimeähuoneita, joihin mentiin, kun lihalliset halut piti tyydyttää. Ei ollut järkevää rasittaa niillä ajatteluaan silloin, kun piti keskittyä hengen asioihin. Pimeähuoneella piti olla valmis antamaan, jos kerran oli tullut ottamaan. Iällä tai sukupuolella ei pimeässä ollut väliä.

   Ihmisen luontainen taipumus muodostaa pareja ei pimeässä kokonaan sammunut. Pariskuntia ei paheksuttu, mutta he joutuivat jättämään luostarin. He olivat valinneet lihan tien. Luostari ei ollut tarkoitettu perheille. Kun suurin osa noviiseista oli queterroja, ei pysyvästä pariutumisesta ollut tullut ongelmaa.

   Sitoutumisen luostarisäännöstöön täytyi olla ehdotonta. Siitä ei poikkeuksia sallittu. Säännöstön mukaan hädässä olevia tuli auttaa. Se oli ruttoaikana melkein tuhonnut luostarin. Kolme neljästä oli kuollut. Ruttoa oli tutkittu, mutta parannus ei ollut ollut lähelläkään.

   Tieto oli Agora Eonin tärkein päämäärä.

   ”Me loimme jumalat omaksi kuvaksemme ja me tapoimme niiden nimeen. Tieto tappoi jumalat ja nyt meidän täytyy vaalia sitä. Meidän täytyy tavoitella ja lisätä tietoa, etteivät jumalat enää palaisi.”, opasti Gregorius.

   Tietäjät sitoutuivat myös maailmalle lähtiessään luostarisäännöstön kieltoihin ja rajoituksiin. Tärkeimmät koskivat osallistumista hyökkäyssotiin. Puolustautuminen ja heikompien auttaminen tarvittaessa väkivallalla oli sallittua, mutta tietäjä ei voinut valjastaa tietojaan ja taitojaan hyökkäämistä suunnittelevan vallanpitäjän käyttöön.

   Johan ja Alex kihisivät uteliaisuutta Ingridin lailla. Abbedissa Erikan ja apotti Grgoriuksen suhde ihmetytti itseasiassa kaikkia, koska kellään ei näyttänyt olevan selvyyttä sen laadusta. Kukaan ei tiennyt, olivatko he pari vai eivät. Selviä merkkejä siihen suuntaan oli olemassa, mutta toisaalta luostarin johtajat eivät voisi näyttää huonoa esimerkkiä parisuhteessa elämisestä muille.

   Ingrid alkoi selvittää asiaa tosissaan. Hän oli hullaantunut kaikenlaisiin rakkaustarinoihin. Mitä traagisempi, sen parempi. Ingrid itse ei nähnyt mitään ristiriitaa siinä, että rakkauden raatelemat ihmiskohtalot olivat kiinnostavampia kuin onnelliseen loppuun päättyvät tarinat.

   Kuningatar Aeniksen oli palattava Valereen. Ennen sitä hän sai aikaan välirauhan tyttärensä kanssa. Gia voisi matkata Dux Maloriin asti Johaninsa kanssa. Rajaseudun rottien myötä matka olisi suhteellisen turvallinen. Se ei kulkisi vihollisalueiden tai levottoman Pohjoismetsän läpi.

   Tähtihäistä voisivat päättää vain Vihersaaren kuninkaalliset. Johanin Aenis oli jo Gialle luvannut, joten sen suhteen ongelmaa ei ollut. Gia puolestaan lupasi olla lähtemättä Rex Arcticalle. Olisi parempi, jos hän odottaisi Europan kanssa Dux Malorissa Johanin paluuta. Gia myönsi sen itsekin.

   Johan kuunteli näitä puheita ja tunsi itsensä tahdottomaksi selkärepuksi, jota kannettiin milloin minnekin. Hän meni valittamaan asiasta ja kohtelustaan apotti Gregoriukselle, koska tämä selvästi oli viisas mies, eikä Johan muutakaan keksinyt.

   Gregorius kuunteli ymmärtäväisen näköisenä ja opasti Johanin abbedissa Erikan puheille. Naiset osaisivat selventää vanhaa miestä paremmin näitä asioita. Abbedissa Erika kuunteli Johanin epäjohdonmukaista selitysryöppyä kärsivällisesti. Johan pääsi loppuun ja odotti Erikan puhuvan jotain. Sen sijaan tämä halusi Johanin täsmentävän ongelmaansa.

   ”Halusitko siis kysyä minulta jotain?”

   ”Kun Aenis ja…kun Gia..ne puhuu kuin minä olisin reppu…tai siis en olisi ollenkaan…Gia sanoo aina, että miehet eivät häntä määrää. Miksi minua määrätään? Eikö miehet ja naiset ole tasaveroisia?”

   ”Eivät ole. Naiset vain puhuvat sellaisia. Oikeasti he kaipaavat ihailua ja huomiota. Naisia pitää totella muutamissa asioissa. Katso kuinka lyhyeen liekaan Ingrid on sitonut Saharin.”

   ”Eikö minulla ole mitään sanomista omiin häihini?”

   Abbedissa Erika hymyili äidillisesti.

   ”Ei.”

   Ingridin tutkimukset kantoivat hedelmää. Ne johtivat lopputulokseen, jota hän ei olisi halunnut tietää. Ingrid oli epätoivoinen, eikä tiennyt, mitä tehdä. Kyse oli kuitenkin vain arvauksesta, mutta siihen päätyminen oli perustunut loogiseen päättelyketjuun. Hän teki jotain, mitä ei suin surminkaan olisi halunnut. Ingrid meni kysymään neuvoa Hronanilta.

   Yrmeä tietäjä tuijotti hämmentyneenä makuukammionsa oviaukossa seisovaa hupakkoa. Sehän oli tunkemassa oikein puheille. Kuunneltuaan asian tietäjä veti hyssytellen Ingridin huoneeseensa ja sulki oven.

   ”Et kai ole puhunut tästä kenellekään?”

   Ingrid pudisteli päätään.

   ”Onko se siis totta?”
   Hronan huokasi syvään.

   ”Me emme tiedä varmuudella. On kuitenkin olemassa sanaton sopimus pitää epäilyt salassa Erikalta ja Grgoriukselta. Kaikkien mielestä he ovat kärsineet liikaa lapsensa takia. Voisitko sinäkin tehdä niin?”

   Sahar löysi naisensa heidän yhteisestä makuukammiostaan tuijottamassa ulos mitään näkemättömin silmin. Sahar tajusi, että jotain oli vinossa. Pahasti.

   ”Mikä hätänä?”

   ”Sain selville, että Erikan ja Gregoriuksen tytär saattaa olla hengissä.”

   ”Mitä ihmeellistä siinä on? Pitäisikö minun muka tuntea hänet?”

   ”Imore.”

   Sahar nielaisi tyhjää.


SEURAAVA LUKU KAHDEN VIIKON KULUTTUA.