NYT JOHAN
39
Pilvipuutarhuri elonkorjaajana
Pilvipuutarhuri Alosius ahersi
kielekepuutarhassa. Hänen vastuullaan oli lähes parikymmentä vastaavaa
kasvatuspaikkaa. Se oli paljon, mutta ei ennenkuulumaton määrä. Hän partioi
niitä päivittäin. Elonjuuri piti korjata talteen mahdollisimman pian sen jälkeen,
kun se oli työntynyt esiin kallioisesta maaperästä. Muuten elonjuuri menettäisi
tehonsa. Jo pari päivää pinnalla kasvanut juuri saattoi kuivatuksessa menettää
tehonsa.
Kielekkeet ulottuivat enimmäkseen
parikymmentä askelta vuorenseinämästä tyhjyyden päälle. Se oli pilvivyöhykettä
ja kivi oli usein kosteaa. Liukkauden takia kielekkeiden välisille
vuoripoluille oli jännitetty tukiköysiä ja köysitikkaita, joita pitkin
pilvipuutarhurit liikkuivat. Se oli vaarallista. Kuolonuhreja tuli puoli
tusinaa vuodessa.
Vaara ei estänyt vapaaehtoisia noviiseja
ilmoittautumasta elonjuuren kerääjiksi. Puutarhurit asuivat erakkoluolissa
omien kielekkeidensä läheisyydessä. Maailmassa ei ollut parempaa paikkaa
mietiskelyyn omissa oloissaan.
Puutarhat sijaitsivat Itä-Kaksosvuorten
pohjoispäässä. Ne kuuluivat Agora Eonille, joka huolehti pilvipuutarhureista.
Kaksosvuorten uumenissa maankuori oli repeytynyt. Se aiheutti maalämmön, joka
loi Valeren kylpyläluolat ja Suiston. Maalämpö oli myös luonut Rajaseudun omalaatuisen
maakesän pohjoisen pitkän talven keskelle.
Maankuori oli repeytynyt jo ennen elollisia
olentoja, kun ikivoimat nostivat vuoret vartioimaan hedelmälliseksi kasvavaa
maanpiiriä. Kaksosten suhteen jotain oli mennyt pieleen. Ne eivät olleet vain
umpikiveä. Vuorten sisään oli syntynyt lämpöä johdattavia kanavia. Ne
ulottuivat korkeuksiin asti.
Vuorilämpö oli saanut kielekkeen vähäiset
sammalmättäät kasvamaan elonjuurta, jota ei löytynyt mistään muualta
maailmasta. Paine tuli pintaan myös pieninä vesihöyrypurkauksina.
Pilvipuutarhurit oppivat nopeasti varomaan näitä vuoristogeysireitä, koska ne
maasisartensa tavoin purkautuivat aina samasta paikasta.
Yleensä auringonlasku jäi
kielekepuutarhoilla pilvisumun peittoon. Selkeinä päivinä auringonpaiste loi
kuitenkin vuoristogeysirien ansiosta lukemattomia pienoissateenkaaria pitkin
vuorenseinämää. Silloin puutarhurit pitivät työskentelyssään tauon ja kokivat
oman pienuutensa mahtavien ikivoimien rinnalla.
Sato esikuivatettiin puutarhurin
erakkoluolassa. Kerran viikossa hän vei sopivasti kuivuneet juuret Puolimatkan
krouviin. Se ei ollut kievari, vaan pelkkä nimitys hirsimajalle kymmenen kertaa
sadan askeleen päässä alarinteellä. Maja ei myöskään ollut edes puolimatkassa,
vaan siitä oli vielä kymmenkertainen matka luostariin.
Agora Eonissa elonjuuri käsiteltiin vielä
lopulliseen muotoonsa. Maailmanmarkkinoilla kysyntä oli niin valtava, että sitä
ei ikinä pystyttäisi tyydyttämään. Hinta pysyi taivaissa ja Agora Eon sai
juuresta suurimman osan vauraudestaan. Nuoriin noviiseihin kuuluvat irvileuat
väänsivät joka vuosi saman vitsin kovien kalujen päälle rakennetusta
luostarista.
Alosius lähti palamaan takaisin Puolimatkan
krouvilta tuntiessaan silmät selässään. Se ei ollut ensimmäinen kerta. Hän
tiesi olevansa tarkkailun kohteena, mutta ei voinut ymmärtää siihen syytä.
Alosius ei tiennyt, kuka oikeasti oli. Hän ei muistanut menneisyydestään
mitään. Alosius ei edes tiennyt, mitä Puolimatkan krouvin jälkeen tulisi eteen.
Hän muisti vain apotti Gregoriuksen, joka oli tuonut hänet krouville ja
näyttänyt, mitä pilvipuutarhurin tehtäviin kuului.
”Sinun täytyy tyytyä siihen, mitä sinulla
on, kunnes muistisi palaa. Sinulla on silti nytkin ainakin kaksi asiaa.”
”Mitkä?”
”Tämä hetki ja tulevaisuus.”
Alosius kiirehti askeleitaan. Hän oli
huomannut liikkumisen vuorella olevan itselleen helppoa. Paljon helpompaa kuin
muille pilvipuutarhureille. Tarkkailija saattoi olla ryöstäjä. Luostarin
partioista huolimatta niitä liikkui aina välillä. Palkinto oli liian
houkutteleva. Puolimatkan krouvista ryöstetyllä sadolla saattoi useampikin mies
elää hulppean loppuelämän.
Alosius pääsi luolalleen. Yöllä painajaiset
palasivat. Ne tulivat joka yö. Veriset
päät vierivät vuorenrinnettä alas. Mustatukkainen mies tunki kasvonsa häneen
kiinni ja aiheutti tuskaa. Kuolinhuudot kaikuivat hänen kallossaan. Kaikki
päättyi aina samaan kuvaan. Irti hakattu naisen pää. Vaaleat pitkät hiukset
veressä. Pää yritti suudella häntä suulle. Silloin Alosius heräsi hikisenä ja
vapisevana.
Apotti Gregorius oli sanonut, että muisti
palaisi aikanaan. Sitä ei voisi nopeuttaa. Huppupäinen ratsastaja oli tuonut
Alosiuksen pimeänä ja sateisena yönä Agora Eonin portaille. Ratsumies oli
heittänyt Alosiuksen maahan kuin viljasäkin.
”Liha toimii. Henki ei. Pää pilalla.
Parantakaa. Tässä palkkio.”
Ratsastaja oli lähtiessään viskannut
nahkakukkaron Alosiuksen päälle. Se oli ollut täynnä hiomattomia
raakatimantteja. Sinällään jo melkoinen omaisuus. Apotti Gregorius oli
selvittänyt, että Alosius olisi hoidettu ilman maksuakin. Luostarisäännöstö
velvoitti heidät auttamaan sairaita ja hädänalaisia. Sen takia rutto oli ollut
koitua koko luostarin tuhoksi. Edessä olisi yhä pitkä toipuminen.
”Ratsastajan on täytynyt olla joku tukiamme,
vaikka esittikin muuta.”
Aamulla Alosius jähmettyi erakkoluolansa
eteen. Lähimmällä kielekkeellä istui vaaleahiuksinen mies. Hän ei ollut
uhkaava, vaan nousi Alosiuksen nähdessään rauhallisesti pystyyn. Tanakka mies
levitti hitaasti lihaksikkaat kätensä todistaakseen olevansa aseeton. Jotain
oli pielessä. Alosius horjui huterin jaloin miestä kohti. Hän pysähtyi tämän
eteen. Alosius tuijotti miehen arpisia kasvoja. Pato murtui.
Todellisuus hyökyi mielen patojen läpi.
Pimeyteen syttyi valo. Alosius tajusi kuka oli ja mitä oli tapahtunut. Ferus!
Ferus oli kuollut. Feruksen pää oli hakattu irti. Zindaret olivat kuolleet.
Dragoslav oli pettänyt hänet. Dyer Morgar oli voittanut. Johan oli itse
tapattanut Feruksen. Johan ei voinut elää. Ei tämän taakan kanssa. Hän yritti
hypätä syvyyksiin. Vieras oli varautunut siihen. Hän kahmaisi Johanin
syleilyynsä ja puristi. Lujaa.
Johan rimpuili, mutta turhaan. Mitä hänellä
oli jäljellä? Myös Alex oli kuollut. Alex! Johanin silmät rävähtivät avoimiksi.
Hän katsoi arpista Alexia. Hän oli seonnut lopullisesti. Johan yritti hypätä
uudestaan, mutta Alex painoi vanhan ystävänsä itseään vasten. Ote oli vahva.
Siitä ei olisi kukaan päässyt irti. Alex luki Johania kuin avointa kääröä.
”Minä se olen. Taudit eivät tapa, jos kantaa
angelea. Ei edes rutto, mutta arpeni kannan hautaan.”
Johan nytkähteli ja rimpuili, mutta Alex ei
edes löysentänyt otettaan. Johan meni veltoksi. Alex puhui rauhallisesti. Sanat
olivat tarkkaan harkittuja.
”Sinun täytyy elää. Sinulla on poika. Me
kutsumme häntä Johaniksi, koska Gia ei ole suostunut antamaan lapselle nimeä
ilman sinua. Sinulla on Gia. Hän itkee joka ilta itsensä uneen. Sinä et
tappanut Ferusta. Morgar tappoi. Hän tappaa vielä monta muutakin. Meidän täytyy
estää se, jos kukaan muu ei sitä tee. Johan, sinun täytyy elää.”
Alexin sanat upposivat hitaasti Johanin
tajuntaan. Vapina rauhoittui. Johan ymmärsi viisauden ystävänsä puheessa. Poika
ja Gia. Hänen oli otettava vastuunsa. Itsemurha oli aina pelkurin ratkaisu.
Johan muisti Feruksen joskus puhuneen niin. Johan ryhdistäytyi Alexin
päästäessä irti.
Askel vuoripolulla oli vielä hutera. Johan
ei ollut heti täysissä voimissaan järkytyksen jälkeen, joten Alex tuki häntä
matkalla alas. Apotti Gregorius odotti kaksikkoa Puolimatkan krouvilla. Hän
hymyili isällisen lempeästi.
”Tervetuloa takaisin Pohjoismetsän Johan!
Olet ollut pitkään huonossa kunnossa. Et tullessasi ollut kaukana kuolemastasi.
Henkesi oli kadottanut halunsa elää. Elämä vuoren rauhassa on tuonut
parannuksen. Ajattelimme, että Alex olisi paras ihminen tuomaan sinut takaisin.
Sinun täytyy kerätä vähän voimiasi ennen kuin tapaat perheesi.”
Johan istahti krouvia ympäröivälle
kiviaidalle ja hengitti syvään. Hänen tunteensa olivat sekaisin. Mielenrauhaan
olisi pitkä matka. Pelottava ajatus iski.
”Kauanko aikaa on kulunut?”
Gregorius ja Alex vilkaisivat toisiaan.
Pienen hetken kuluttua Gregorius puhui.
”Siitä päivästä, jolloin koit Feruksen
kuoleman rämeellä, on kulunut nelisen vuotta.”
Johan mykistyi vähäksi aikaa ennen kuin
puhui.
”Sittenhän minä olen yli kaksi kertaa kymmenen
vuotta ja..ja…ja…”
”Pikku Johan on jo iso poika. Äitinsä
vyötärön mittainen ja puhelee vaikka mitä.”, auttoi Alex.
Johan kuuli maanneensa luostarin sairaalassa
muutaman vuoden hämärän rajamailla ennen kuin hänet oli saatu riittävään
kuntoon kielekepuutarhoille lähetettäväksi. Nyt oli otettava rauhallisesti. Hän
tapaisi ensin Gian ja poikansa vuoristomökillä kaikessa rauhassa. He
viettäisivät aikaa yhdessä. Sen jälkeen he palaisivat luostariin. Siellä
odottaisivat kaikki muut.
Oli yksi, joka ei odottanut. Kukaan ei ollut
saanut pidäteltyä Rautaleukaa, kun se oli sidoksensa kautta aistinut Johanin
palanneen pimeästä tähän maailmaan. Rautaleuka tuli vuoripolkua pitkin kuin
vesiputous väärään suuntaan. Se kaatoi Johanin ja oli itse lentää reunan yli
tyhjyyteen. Gregorius ja Alex saattoivat vain katsoa, kuinka Rautaleuka nuoli
Johanin läpimäräksi päästä varpaisiin. Lopulta se nukahti Johanin päälle, jotta
tämä ei pääsisi enää karkuun.
Pikku-Johan leikki rakentelemalla kivistä
pieniä kasoja vuoristomökin pihalla. Karussa ympäristössä ei ollut paljoa
virikkeitä. Gia istuskeli mökin portailla ja vahti poikaansa. Johan pysähtyi
katselemaan perhettään. Hän kohtasi Gian katseen. Nuori nainen yritti pitää
kasvonsa ilmeettöminä, mutta poskille valuva kyynelten virta paljasti totuuden.
Johan tunsi omienkin silmiensä kostuvan. Gia nyökkäsi ääneti leikkivää lasta
kohden. Johan istahti pojan viereen.
”Terve! Mitä teet?”
”Kivikasaa. Tyhmä.”
Johan auttoi poikaansa kasan rakentamisessa.
Tämä alkoi tuijottaa.
”Kuka sinä olet?”
”Johan.”
”Etkä ole. Minä olen. Tai en ole. Odotan
isää. Isä antaa nimen.”
”Minä olen sinun isäsi.”
Poika oli pitkään hiljaa.
”Anna minulle nimi.”
”Sinä olet Europa.”
Poika mutusteli nimeä itsekseen pari kertaa.
Sen jälkeen hän nyökkäsi.
”Se on hyvä. Kiitos isä.”
Europa halasi Johania.
Agora Eon ei ollut vain yksittäinen
rakennus. Luostari oli levittäytynyt pitkin vuorenrinnettä. Ensin tuli aluetta
kiertävä kaksi kertaa kymmenen askeleen korkuinen vahva kivimuuri. Oli vaikea
kuvitella, kuinka vuoristoon voitaisiin raahata muurinmurtajia tai
heittokoneita, joilla hyökätä sitä vastaan. Sen suojassa oli loputtomalta
tuntuva määrä soturimunkkien parakkeja. He olivat vannoneet elämänsä luostarin
suojeluun.
Muurin
takana vuorenrinne oli täynnä myös muita rakennuksia. Niistä löytyivät
noviisien alkeelliset asuinhallit sekä nunnien ja munkkien henkilökohtaiset
asuinkamarit. Munkeiksi ja nunniksi edenneet noviisit ahersivat vuoden tai
kaksi heitä tarkkailevien silmien alla. Sen jälkeen heidän opinpolkunsa
valittiin saavutettujen tietojen ja taitojen perusteella.
Suurin osa päätyi vannomaan munkkisoturin
valan. Parhaista munkeista ja nunnista koulittiin aikanaan tietäjiä. Kaikki
eivät yltäneet niin korkealle. Heistä tuli shamaaneja ja parantajia. Osana
valitsemaansa tietä he palvelivat aluksi oppipoikina ja -tyttöinä oikean
tietäjän matkassa.
Arvonsa saatuaan kaikki lähtivät maailmalle
etsimään omaa tietään ja palvelemaan muita ihmisiä opituilla taidoilla.
Maraudere oli poikkeus. Siellä monet meritietäjät ottivat omia oppipoikiaan ja
nostivat heidät arvossa tilalleen väistyessään itse syrjään elämänajan
päättyessä. Kukaan Agora Eonista ei halunnut lähteä meriviikinkien pariin.
Osa palasi maailmalta luostariin ja omisti
elämänsä tiedon etsinnälle. Parhaimmista tuli arkkitietäjiä ja he edustivat
läntisten valtakuntien korkeinta viisautta. Arkkitietäjien neuvostoa sanottiin
kuuriaksi ja sen viisaus tunnustettiin kautta maanpiirin. Kaikkea tätä johti
parivaljakko: nainen ja mies. Se katsottiin hyväksi, vaikka todellinen valta
olikin kuurialla. Nyt vuorossa olivat apotti Gregorius ja abbedissa Erika.
Siniset viirit ja liput leijuivat ympäri
Agora Eonia. Se oli tiedon ja viisauden väri. Valkoiset kyyhkyset lensivät ja
tepastelivat eri puolilla muuria ja pihoja. Ne symboloivat mielenrauhaa ja
tyyneyttä. Valkoinen kyyhkynen sinisellä pohjalla oli toinen Agora Eonin
tunnuksista.
Apotti Gregorius esitteli Johanille
runosoturien hautausmaan. Panderen hajoamissotien aikaan nuori luostari oli
ollut jäädä sodan jalkoihin. Morfian runosoturit olivat pyyteettömästi
marssineet apuun ja pelastaneet nuoren tiedon kehdon. Moni oli menettänyt
henkensä. Heidät oli haudattu vuoriniitylle luostarin läheisyyteen. Jokaiselle
oli varattu hautakivi, jossa oli lainaus muinaisista sankarirunoista.
Hautaniitty oli yksi alueen harvoista
paikoista, josta löytyi maaperää. Munkeille ei suotu ruumishautausta. Heidän
jäännöksensä kerättiin luostarin alle louhittuihin luukalmistoihin. Agora
Eonissa ei haluttu polttaa edesmenneitä. Tulen tuhovoimaa pidettiin liian
suurena. Munkkien mielestä vähäisetkin jäännökset olivat parempi vaihtoehto
kuin kourallinen tuhkaa.
Johanin silmät kostuivat. He olivat kaikki
siellä. Valtavan päärakennuksen sisäpihalla. Sahar, Ingrid, Alex ja Hronan.
Fida. Cantor. Ruber ja Rajaseudun rotat. Rufus. Jaxia ja Rose. Itse Aenis
viisasneitoseurueensa kanssa. Duruksen ykköskomentaja. Muita lähettiläitä.
Dragoslavin oloinen mies Virilestä. Dux Malorista oli tullut surullisen
näköinen naisritari Krystalyn den Thia. Ylimielisen näköinen, mutta suu
jatkuvassa naurussa oleva runosoturi pan Rion Thad Morfiasta. Johan ei jaksanut
keskittyä vieraisiin. Heidät ehtisi tavata myöhemmin.
Johan oli elänyt usean vuoden eristyksessä.
Sitten Alex oli palannut kuolleista. Sitten hän oli tavannut perheensä, joka
oli jo kerran kadonnut mustaksi muuttuneeseen menneisyyteen. Nyt kaikki syöksyi
päälle jättäen Johanin alleen kuin hyökyaalto kaarnanpalasen. Apotti Gregorius
tuli vetämään jähmettyneen nuoren miehen syrjään.
”Ota rauhallisesti. Totuttele taas elämään.
Lähipäivinä tapaat kuurian. Meidän kaikkien on päätettävä, mitä teemme
seuraavaksi.”
Johan oli kuin unessa, kun kaikki tapahtui.
Hänen annettiin olla rauhassa. Asiasta oli selvästi sovittu. Pitopöydät oli
kannettu ulos pimenevään iltaan. Arastelu vaihtui ilonpitoon. Oli kuitenkin
jälleennäkemisen juhla. Vain yksi oli joukosta poissa. Ferus. Kaikki myönsivät,
että paras heistä oli mennyt. Maljoja nostettiin, kostoa vannottiin. Ensin
laulettiin sankarilauluja menneen soturin kunniaksi. Lopuksi tuli surun vuoro.
Cantor näppäili harppuaan ja laulu katosi soihtujen savun myötä yöhön.
”sisko kuuletko sanani
muistatko pyhän valani
yhdessä, vannottiin
kuolemaan, sanottiin
muistaa toveri tää
et sä unhoon jää
liekkis sammuu, on pimeää
muistos elää, rohkeus jää
toveri siskoaan rakastaa
vailla viimeistä suudelmaa
olkoon se laulu tää
valokin yksin on pimeää”
Johan ei seuraavana
päivänä muistanut juhlasta yksityiskohtia. Se ei johtunut simasta tai lekasta
niin kuin usein kävi. Kaikkea oli ollut yksinkertaisesti vain liian paljon.
Seuraavien päivien aikana hän tapasi ystäviään yksitellen, jotta pääsi
kärryille siitä, mitä oli tapahtunut hänen elonkorjuuaikanaan. Parasta oli
silti viettää aikaa Gian ja Europan kanssa. He vannoivat, että eivät enää ikinä
jättäisi toisiaan.
Kuuria oli
kokoontunut päärakennuksen suurimpaan halliin. Arkkitietäjät olivat ankaran,
mutta eivät vihamielisen näköisiä. He olivat enimmäkseen miehiä, mutta monia
harmaapäisiä naisia oli myös istahtanut lähinnä kaljujen miesten väliin.
Arkkitietäjien
neuvosto istui puolipyöreän pöydän ääressä. Heitä oli kaksi kertaa kymmenen.
Vierastuolit olivat puoliympyrän keskellä. Johan tunsi itsensä orvoksi
istuessaan yksin kaikkien katseiden kohteena. Muille oli kuulemma kerrottu jo
oleellinen. Johan haluttiin tavata erikseen.
Enimmäkseen äänessä
oli apotti Gregorius. Hän pyysi välillä muita täydentämään esitystään
pohjustaessaan, mitä tiedettiin ja mitä ei. Agora Eonissa tietämättömyyden
tunnustaminen oli elinehto totuuden löytämiselle.
Taisteluenkelien
kaupungin, Takarunin, rauniot olivat vain
raunioita. Aivan kuten ennenkin. Sieltä ei ollut löytynyt mitään uusia
aikakääröjä. Dragoslav oli syöttänyt tarinan houkutellakseen Johanin ansaansa.
Luultavasti Komentajaliitto oli kaiken takana, mutta sillä ei ollut tapana
tunnustaa väärintekojaan.
Oli selvä, että Virile tarvitsi aikaa sotaan
varustautumiseen, mutta Johanin uhraaminen oli silti ollut edesvastuutonta.
Koko maailman kohtalo saattaisi riippua siitä mikä Johan oli tai siitä, millaiseksi
hänen kohtalonsa oli muodostumassa. Idai relica ei ollut satu.
Edes kuuria ei tiennyt, miksi Johan oli
jäänyt henkiin lampeen pudottuaan. Kukaan ei tiennyt, mikä Johan oli. Edes
historia ei tiennyt. Vastausta ei ollut löytynyt Valeren Näkijän aikakirjoista,
eikä Agora Eonin kääröistä.
Oli kiistatonta, että maraudereen oli
ilmestynyt jotain uutta. Uhka, jota muu maailma ei voisi sivuuttaa.
Pelottavinta oli se, että siitä ei tiedetty mitään. Kyse oli paljon muustakin
kuin meriviikinkien sotaan lähdöstä. Tällä kertaa sen taustalla oli mahti, joka
voisi syöstä tunnetun maailman pimeyteen.
”Me emme tiedä, oletko idai relica vai
et. Uskomme, että sinusta on joko tulossa tasapainottaja tai olet tavalla tai
toisella matka sitä kohden. On vain yksi, jolta voi kysyä.”
Gregorius meni yllättäen vaivaantuneen
näköiseksi, eikä kyennyt jatkamaan puhettaan. Johan odotti aikansa, mutta
mitään ei tapahtunut.
”Kuka se on?”
Apotti meni vielä surkeamman näköiseksi.
”En voi kertoa. Voimme vain pyytää. Sinun
täytyy kohdata totuutesi avoimin mielin. Se ei ole mahdollista, jos pohdit
asiaa etukäteen.”
”Mitä minun pitäisi tehdä?”
Gregorius vääntelehti. Arkkitietäjät
katselivat varpaitaan. Vain abbedissa Erika näytti tyyneltä.
”Sinunpitäisi…tuotanoin… matkata tunnetun
maailman kaukaisimpaan kolkkaan. Purjehtisit Rex Arcticalle. Siellä sinun
täytyisi…öh… matkata jäätikön läpi pohjoiseen ja ylittää…tuotanoin…vuoristo.
Saat toki valita matkaseurasi.”
”Miten minä sinne menen? Soutamallako?”
Gregorius piristyi.
”Dux Malor on kehittänyt uuden huomenlaivan.
Sen sanotaan olevan parempi kuin edeltäjiensä. Parempi kun marauderen laivojen.
Se annetaan käyttöösi.”
”Entä perillä?”
Gregoriuksen suupielet kääntyivät taas
alaspäin.
”Ikuinen merijää ympäröi pohjoista Arcticaa.
Mammuttiheimot saattavat liittoutua kanssamme ja auttaa. Siis elleivät
meriviikingit ole kukistaneet heitä. Emme tiedä.”
”Saattavat? Emme tiedä?”
Gregorius näytti hetki hetkeltä enemmän ja
enemmän anteeksipyytävältä yrittäen kuitenkin hymyillä. Johan tunsi itsensä
pieneksi ja avuttomaksi. Kuuria ei painostanut tai riidellyt keskenään. Ankaran
näköiset miehet vain odottivat, mitä hän sanoisi. Ikään kuin Johanilla olisi
vaihtoehtoja. Oliko hänellä ikinä ollut? Pahin totuus painoi Johanin murskaksi
samaan aikaan, kun hän vastasi myöntävästi. Johan ei ikimaailmassa voisi ottaa
Giaa ja Europaa mukaansa hengenvaaralliselle retkelle.
Eri puolilla läntisiä valtakuntia uskottiin
vakaasti siihen, että maraudere aloittaisi sodan. Kaikilla oli halu tehdä
jotain, mutta kellään ei ollut siihen keinoja. Vanhat kaunat ja epäluulot muita
kohtaan olivat syvällä, vaikka kyse olikin liittoutumisesta yhteistä vihollista
vastaan. Agora Eon oli ottanut aloitteen käsiinsä. Luostarissa uskottiin
yhteisen viisauden viime kädessä voittavan voiman.
Kaukaa idästä oli kantautunut tiedonmurusia,
joihin kukaan ei uskonut. Tai oikeammin kukaan ei halunnut uskoa. Rutto oli jo
käytännöllisesti katsoen hävinnyt läntisistä valtakunnista, mutta se oli vienyt
mennessään lähes puolet maanpiirin ihmisistä. Oli väitetty, että rutto olisi
tarkoituksella lähetetty idästä. Oli väitetty, että joku olisi lastannut
ruttorottia tahallaan kauppalaivoihin.
Se sai niin rahvaan kuin kuninkaallisetkin
varpailleen. Jos rutto oli hyökkäys, mitä tulisi seuraavaksi? Rakennettiinko
idässä hyökkäyslaivastoa? Millainen pahuus voisi tartuttaa ruton ihmisiin?
Oliko Roman II mukana kaikessa tässä? Pelko sai siivet ja lensi ympäri
valtakuntia vauhtiaan kiihdyttäen.
Haukkapääskyt olivat lentäneet ja lähetit
ratsastaneet. Johanin kerätessä elonjuurta oli perustettu Lännen liitto. Se oli
vielä hutera, mutta se oli alku. Läntiset valtakunnat olivat lähettäneet
edustajansa Agora Eoniin. Koko maailma oli odottanut yhden pohjoismetsäläisen
pojan paluuta todellisuuteen. Viimein oli tullut aika tehdä jotain.
Agora Eonin tunnetuin tunnus oli
kaksi vierekkäin olevaa soikiota. Se oli merkki äärettömyydestä. Tunnus oli
upotettu koristekivin muuriin, jonka eteen amfiteatteri oli rakennettu.
Pyöreään amfiteatteriin mahtui istumaan ainakin kymmenen kertaa sata ihmistä ja
se oli täynnä. Paikalla olivat tietäjät, munkit, nunnat, noviisit ja vieraat.
Osa soturimunkeista oli myös mahtunut mukaan.
Amfiteatterin
keskellä olevat luukut aukaistiin ja elämän liekki sytytettiin. Se oli
maakaasua palaen kirkkaasti aikansa. Sitten se sammui ja täytyi sytyttää
uudelleen. Katkeileva palo muistutti osallistujia elämän katoavaisuudesta ja
olemuksesta. Agora Eonissa uskottiin kehään. Kaikki loppui alkaakseen
uudelleen. Sytyttäminen symboloi ihmisen tahtoa ja tekoja. Asioihin kykeni ja
piti vaikuttaa.
Välillä liekki
paloi kituen ja välillä kirkkaasti kuten ihminen matkallaan elämänsä läpi.
Joskus hetki kirkkautta riitti, eikä muuta tarvittu. Sen uskottiin sopivan
Pohjoismetsän Johaniin, joka oli saapunut kunnioittamaan Agora Eonia
läsnäolollaan.
Liekin vieressä
seisoessaan Johan tunsi olonsa vielä yksinäisemmäksi kuin kuurian edessä. Hän
oli vaatinut Alexin mukaansa tuekseen. Abbedissa Erika ja apotti Gregorius
johtivat kokousta liekin toisella puolella. Valtakuntien lähettiläät istuivat
suurimmaksi osaksi maahan kaivetun amfiteatterin alimmalla rivillä. Samalla
tasolla kuin sen keskellä palava liekki. Se oli paras paikka nousta pystyyn ja
puhua koko yleisölle.
Se hiljeni apotti
Gregoriuksen viittauksesta. Pienikokoinen ja pyylevä apotti näytti Johanista
lähes koomiselta seisoessaan siinä tärkeänä kaiken keskellä. Apotin
auktoriteettia ei ainakaan lisännyt auringonpaisteen heijastuminen hänen
kaljulta päälaeltaan.
”Tervehdys teille,
jotka olette saapuneet! En haaskaa aikaa turhaan puheeseen. Me kaikki tiedämme
yhtä paljon tai oikeammin vähän. Meidän on silti tehtävä päätöksiä. Me
tiedämme, että Johan on luvannut lähteä vaikealle matkalle. Toivottavasti hän
ei tee sitä yksin. Ensimmäisen puheenvuoron on
kuitenkin pyytänyt Virilen zapata Fedor.”, julisti Gregorius kuuluvalla
äänellä.
”Pohjoismetsän Johan! Tämä ei ole se, mitä
Virile halusi. Zapata Dragoslav otti omia vapauksiaan. Hänetkin petettiin. Uhka
pohjoislännestä on liian suuri. Tiedustelumme on nähnyt allastelakat ja kuullut
myös muuta. Rautavaltakunta tarvitsee aikaa. Se on totta. Takarunin uudet
kääröt eivät ole. Valheella houkuteltiin sinut ansaan. Sopimus tehtiin, mutta
Dyer Morgar tappoi Feruksen ja zindaret vastoin lupaustaan. Nyt emme tiedä
suojaako Zania enää laivojamme edes sodassa yhteistä vihollista vastaan.
Luottamus petetään vain kerran, sanotaan. Komentajaliitto on pahoillaan
tapahtuneesta. Tulimme osallistumaan Lännen liittoon. Teemme mitä tarvitaan,
jos vielä otatte meidät.”
Itseoikeutetusti zindaren Jaxia puhui
vastaan.
”Kuningattaremme Zania ei unohda
kuolleitaan. Olemme nähneet allastelakat. Maraudere on purjehtinut liian usein
Rex Arcticalle. Vielä ei ole keskinäisen koston aika. Ennen sitä tärkeintä on
taistella yhdessä. Virile tehköön osansa.
Puimme välimme, kun sota on ohi. Sisämeri tukee Lännen liittoa.”
Kaksikko tuijotti hetken tiukasti toisiaan.
Sitten he istuivat takaisin alas kuin yhteisestä sopimuksesta. Amfiteatteriin laskeutui
syvä hiljaisuus. Gregorius oli aikeissa avata suunsa, mutta ei ehtinyt. Johanin
vieressä seissyt Alex astui askeleen eteenpäin ja julisti puhelupaa pyytämättä.
”Minä seuraan Johania loppuun asti.”
Gregorius kohotti hämmentyneenä kulmakarvojaan.
Kokous ei selvästi edennytkään totuttujen kaavojen mukaan. Hän köhäisi, mutta
ei ehtinyt puhua. Oli Saharin vuoro ponnahtaa pystyyn ja ilmoittaa asiansa.
”Minä toin tämän kaksikon liekeistä. Minä
kannan Instaria, enkä ole vielä täyttänyt lupaustani. Minä seuraan ystäviäni
sinne, minne he menevät.”
Sahar istui tuiman näköisenä takaisin alas.
Ingrid oli jo pystyssä ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään.
”Minä seuraan miestäni.”, sanoi Ingrid, eikä
malttanut olla keimailematta huomion keskipisteeksi päästyään. Hän hymyili
viehkeästi istuessaan alas korostetun sulavasti ja laskiessaan kätensä Saharin
olkapäälle.
Gregorius ei yrittänytkään enää puhua, vaan
katseli ympärilleen odottavasti. Cantor nousi pystyyn vähäeleiseen tyyliinsä.
”Olen vain kiertävä soittaja, mutta matkani
sattuu olemaan sama.”
Bardi jätti tarkoituksella määränpään
sanomatta. Viesti ei jäänyt epäselväksi. Kun Hronan nousi pystyyn, muut
tietäjät alkoivat röhiä kurkkujaan. Hronan ei ollut huomaavinaan.
”Minun viisauteni on tuonut nämä nuoret
miehet läpi Pohjoismetsän. Kuka muu voisi olla parempi johtamaan Arctican
saattuetta kuin minä?”
Nyt Hronan sai jo arkkitietäjätkin kakomaan
vimmatusti kurkkujaan. Se loppui kuin veitsellä leikaten Johanin nostaessa
kätensä.
”Hronan tulee mukaan. Neuvonantajaksi. Ei
johtajaksi.”
Matka Arcticaan oli sanottu ensimmäisen
kerran ääneen, vaikka oli ollut koko ajan selvää, ettei vaihtoehtoja ollut.
Hronanin röyhkeä ilmoitus johtajuudesta sen sijaan oli ollut liikaa. Yleinen
supina täytti amfiteatterin. Hronan istui alas mököttämään loukkaantuneen
näköisenä. Gregoriuksen täytyi vaatia hiljaisuutta ennen kuin paikalle
saapuneet lähettiläät saivat puheenvuoron.
Ensimmäisenä nousi Apiarin edustaja, joka
oli valtiatar Duruksen järkälemäinen ykköskomentaja.
”Nimelläni ei ole väliä. Tuon valtiatar
Duruksen puheen. Apiari tukee liittoa aina kun se on Apiarin edun mukaista tai
Roman II:n edun vastaista. Pohjoismetsän Johan vaeltaa tovereineen kantaen
mukanaan Apiarin suudelmaa.”
Moni viisaista henkäisi. Yksikään Durus ei
ollut aiemmin asettunut noin selkeästi ketään vastaan. Apiarin tapana oli ollut
taiteilla kahden osapuolen välillä. Nykyisen valtiattaren täytyi tietää heitä
enemmän. Apiarin suudelma oli tähän asti myönnetty vain Apiarin ylimyksille.
Ilmaisulla viitattiin suojeluun ja sen epäonnistuessa verikostoon. Komentaja
jatkoi.
”Durus on lähettänyt parhaimpansa
jokireittejä itään. Selvyys ruttoasiasta on saatava.”
Seuraavan puhujan ankarat, jopa synkät,
kasvot olivat täysin ristiriidassa leveän hymyn ja hänen koristeellisen
pukeutumisensa kanssa. Mies oli selvästi valmistautunut esiintymiseensä
suurelle yleisölle.
Iso ja romuluinen soturi oli pukeutunut
keltaisiin housuihin ja punaiseen puseroon, joihin oli kirjailtu monimutkaisia
neulekuvioita. Hänellä oli lisäksi vihreä otsanauha ja leveä nahkavyö, joka oli
täynnä metalliniittejä.
Johan ei ollut uskoa silmiään. Morfian
runosotureista oli toki kuultu, mutta hän oli pitänyt kuvauksia heidän
pukeutumisestaan vahvasti liioiteltuina. Itse nämä eliittisoturit eivät
Pohjoismetsään asti eksyneet. Heidän paikkansa oli olla kaupparuhtinaiden
puolustuksen viimeinen linja, mikäli Morfiaan hyökättäisiin. Jos pan-tehtäviä
ylipäätään oli Pohjoismetsässä, ne jäivät sylvadereltä piiloon.
Runosoturin kasvot heräsivät eloon hänen
noustessaan pystyyn. Silmät tuikkivat ja hymy oli ylitsevuotava. Johan oli
nähnyt vastaavaa vain kiertävien kauppiaiden yrittäessä myydä selvästi
pilaantuneita ruokatavaroitaan. Soturi elehti liioitellun sulavasti kuin
mikäkin yleisöään viihdyttävä hovinarri. Hän kumarteli rempseästi joka suuntaan
ennen kuin lopulta sai suunsa auki.
”Minä olen runosoturi Rion Filiuksen
lummekaupungista. Sukuani on haudattu tuon muurin viereen. Minä en edusta
kaupparuhtinaiden palkka-armeijaa, vaikka me kaikki palvelemme Morfiaa. Olen
pan. Olen ansainnut nimeni lisät. Olen pan Rion Thad ja tulin saattamaan
Johania sinne, mihin hän haluaa mennä. Jos Roman II tulee Odinin Susista
etelään, kaupparuhtinaat lupaavat puolet kullastaan liittomme käyttöön.”
Johanista näytti siltä, että herra suuri
soturi voisi jatkaa loputtomiin. Hän ei ollut ainoa. Lähellä istunut pieni
nainen kuitenkin ponnahti pystyyn Rionin vetäessä henkeä ja keskeytti.
”Jos Roman II tulee Susista etelään, on hän
jo sodassa kanssamme. Olen Kristalyn den Thia, Dux Malorin seitsemännen kehän
ritari. Vihersaari antaa uuden huomenlaivansa Johanin käyttöön. Minä tulen
mukaan. Yksikään nainen ennen minua ei ole yltänyt Dux Malorin keskuskehän
suurritariksi. Todistakoon se asiani.”
Krystalyn istui takaisin alas. Kaikki
hiljenivät. Hänen puheestaan oli heijastunut voimaa, jota harvemmin kenessäkään
kohtasi. Johan tuijotti naista. Tämä oli aivan tavallisen näköinen.
Keski-ikäinen. Hoikka ja pienikokoinen. Tummat hiuksensa hän oli pitänyt
taistelijoiden tapaan lyhyinä. Krystalyn oli pukeutunut arkisesti, eikä
raahannut mukanaan haarniskaansa, mikä monilla ritareilla tuntui olevan lähes
pakkomielteenä. Ilman miekkaansa hän olisi voinut olla kuka tahansa rahvaan
edustaja.
Heidän katseensa kohtasivat. Johan värähti.
Krystalyn käänsi päänsä. Johanista tuntui, että jotain merkittävää oli
tapahtunut, mutta ei keksinyt, mitä se olisi voinut olla. Ajatus tästä naisesta
matkaseurana tuntui silti hyvältä. Turvalliselta.
Johan oli nähnyt ritareita Pohjoismetsässä.
Elleivät he olleet pukeutuneet haarniskoihinsa, he kuljettivat niitä mukanaan.
Matkaavat ritarit olivat enimmäkseen ratsusotureita. Dux Malorin
sotaherttuoilla oli maajoukkojakin, mutta jalkaväkeä ei ollut muualla kuin
Vihersaarella. Parhaat ritarit sijoitettiin poikkeuksetta kehille.
Johan tajusi asian vasta viiveellä.
Krystalyn oli se ritari, josta puhuttiin ympäri valtakuntia. Melkein
yhtä kuuluisa kuin Ferus. Miten noin pieni nainen oli kyennyt ylenemään
seitsemänteen kehään? Seuraava ajatus iski saman tien. Miten runosoturi ja
ritari mahtuisivat samaan seurueeseen ja sai vastauksen yhdellä silmäyksellä.
Puheessa ohitettu Rion tuijotti haastavasti Krystalynia yrittämättäkään salata,
että oli sydänjuuriaan myöten loukkaantunut. Hento naisritari ei ollut
huomaavinaan romuluisen soturin tuijotusta, vaan katseli mietteissään tuulen
liikuttamia pilvenhattaroita.
Gregorius hätkähti. Krystalynin voiman
aiheuttama hiljaisuus oli venynyt liian pitkäksi. Hänen täytyisi johtaa puhetta.
Valitettavasti apotti ei ehtinyt tehdä sitä. Gia oli jo pystyssä. Hän julisti
asiansa pitäen samalla vieressään seisovan Europan kädestä kiinni.
”Me emme enää jätä Johania. Lähdemme
mukaan!”
Kuningatar Aenis lähti melkein lentoon
ponnahtaessaan pystyyn.
”Ette varmasti lähde. Tulette turvaan
Valereen!”
”Johan ja minä menemme Dux Malorissa
naimisiin. Pidämme maailmankuulut tähtihäät.”
”Yksikään valere ei ole mennyt naimisiin
laakson ulkopuolella.”
”Minä menen.”
”Etpäs mene.”
”Menenpäs.”
”ET.”
”KYLLÄ:”
Kaksikon ääni nousi sitä mukaa, kun sanat
lyhenivät. Yleisö alkoi katsella vaivaantuneesti toisiaan ja varpaitaan.
Abbedissa Erika avasi ensimmäistä kertaa suunsa. Puheessa oli niin
arvovaltainen sävy, että äiti ja tytär hiljenivät.
”Kuningatar Aenis. Voisitko ystävällisesti
mennä tyttäresi kanssa sisäpihalle puhumaan. Monella muullakin olisi
keskusteltavaa, mutta nyt kukaan ei pysty siihen.”
Aenis ja Gia lähtivät vihaisina harppomaan
kohti amfiteatterin porttia. Moni pisti merkille, että he harppoivatkin kuin
kaksi marjaa. Ruber nosti miekkansa pystyyn. Samoin vielä elossa olevat
seitsemän kertaa kymmenen Rajaseudun rottaa. Kaikki olivat kerääntyneet
paikalle Apiarista, Valeresta ja Merilinnakkeesta. He huusivat yhtenä miehenä.
”MINÄ ELÄN JA KUOLEN VAIN KERRAN!”
Paljon asioita oli vielä puhuttavana. Niistä
päättäminen oli välillä vaikeaa, koska muurit eivät pidätelleet Aeniksen ja
Gian kiljumista toisilleen. Paljon jätettiin Johanin itsensä päätettäväksi Dux
Maloriin. Lännen liitto pitäisi yhteyttä ja varustautuisi sotaan. Osallistujat
alkoivat jo poistua tahoilleen, kun Aenis ja Gia harppoivat takaisin yhtä
vihaisen näköisinä kuin olivat lähteneetkin. Gia istahti huohottaen Johanin
viereen. Tämä vilkaisi ympärilleen. Onneksi kukaan muu kuin Alex ei ollut enää
kuuloetäisyydellä.
”Mistä ihmeen tähtihäistä sinä oikein
puhuit?”
”Mitä se sinulle kuuluu? Me menemme
naimisiin.”
”Oliko tämä nyt kosinta? Eikö minun
pitäisi…”
”Sinä olet hiljaa. Menemme Malorin tähtihäissä
naimisiin.”
”Nehän ovat Vihersaaren kuninkaallisille.”
”Minä olen kuningattaren tytär, vaikka
äitini onkin vanha käpysäkki.”
Alexin suupielet nykivät kummallisesti.
Historioitsijoiden keskuudessa vallitsee
yksimielisyys siitä, että Lännen liitolle luotiin perusta Agora Eonin
kokouksessa. Monet tulkitsevat sen myös seuraavaan maailmanaikaan johtaneiden
viikinkisotien alkuhetkeksi, mutta läheskään kaikki tutkijat eivät allekirjoita
tätä väitettä.
Osa ajoittaa sodan syttymisen Johanin Rex
Arctica-retken tapahtumiin. Useimmat pitävät kuitenkin lähtölaukauksena Roman
II:n sotatorvien pauhua, joka kuultiin Arctican suursodan ensimmäisen taistelun
päätyttyä ja Johanin jäljelle jääneen retkikunnan ollessa matkalla
tornikaupunki Awak ye Zabethiin.
Kun oli odotettu vuosia, ei kiirettä
laskettu päivissä. Johanin ja Alexin tuli saada matkalleen kunnolliset
taivasteräksestä valmistetut aseet. Siihen tarvittaisiin mestariseppä Acheron,
joka oli matkalla Filiuksessa. Alexin hammasrattaaton jalkajousi oli helppo
valmistaa ilman mestareitakin. Ennen mestarisepän paluuta Johanin ja Alexin
olisi hyvä tutustua siihen, mitä luostarissa tiedettiin, vaikka he itse eivät
paljon uutta ehtisi oppia.
Agora Eoniin tultiin noviiseiksi. Munkeiksi
haluavat nuoret miehet ja nunniksi tähtäävät naiset asuivat erillään. Siellä
täällä oli pimeähuoneita, joihin mentiin, kun lihalliset halut piti tyydyttää.
Ei ollut järkevää rasittaa niillä ajatteluaan silloin, kun piti keskittyä
hengen asioihin. Pimeähuoneella piti olla valmis antamaan, jos kerran oli
tullut ottamaan. Iällä tai sukupuolella ei pimeässä ollut väliä.
Ihmisen luontainen taipumus muodostaa pareja
ei pimeässä kokonaan sammunut. Pariskuntia ei paheksuttu, mutta he joutuivat
jättämään luostarin. He olivat valinneet lihan tien. Luostari ei ollut
tarkoitettu perheille. Kun suurin osa noviiseista oli queterroja, ei pysyvästä
pariutumisesta ollut tullut ongelmaa.
Sitoutumisen luostarisäännöstöön täytyi olla
ehdotonta. Siitä ei poikkeuksia sallittu. Säännöstön mukaan hädässä olevia tuli
auttaa. Se oli ruttoaikana melkein tuhonnut luostarin. Kolme neljästä oli
kuollut. Ruttoa oli tutkittu, mutta parannus ei ollut ollut lähelläkään.
Tieto oli Agora Eonin tärkein päämäärä.
”Me loimme jumalat omaksi kuvaksemme ja me
tapoimme niiden nimeen. Tieto tappoi jumalat ja nyt meidän täytyy vaalia sitä.
Meidän täytyy tavoitella ja lisätä tietoa, etteivät jumalat enää palaisi.”,
opasti Gregorius.
Tietäjät sitoutuivat myös maailmalle
lähtiessään luostarisäännöstön kieltoihin ja rajoituksiin. Tärkeimmät koskivat
osallistumista hyökkäyssotiin. Puolustautuminen ja heikompien auttaminen
tarvittaessa väkivallalla oli sallittua, mutta tietäjä ei voinut valjastaa
tietojaan ja taitojaan hyökkäämistä suunnittelevan vallanpitäjän käyttöön.
Johan ja Alex kihisivät uteliaisuutta
Ingridin lailla. Abbedissa Erikan ja apotti Grgoriuksen suhde ihmetytti
itseasiassa kaikkia, koska kellään ei näyttänyt olevan selvyyttä sen laadusta.
Kukaan ei tiennyt, olivatko he pari vai eivät. Selviä merkkejä siihen suuntaan
oli olemassa, mutta toisaalta luostarin johtajat eivät voisi näyttää huonoa
esimerkkiä parisuhteessa elämisestä muille.
Ingrid alkoi selvittää asiaa tosissaan. Hän
oli hullaantunut kaikenlaisiin rakkaustarinoihin. Mitä traagisempi, sen
parempi. Ingrid itse ei nähnyt mitään ristiriitaa siinä, että rakkauden
raatelemat ihmiskohtalot olivat kiinnostavampia kuin onnelliseen loppuun
päättyvät tarinat.
Kuningatar Aeniksen oli palattava Valereen.
Ennen sitä hän sai aikaan välirauhan tyttärensä kanssa. Gia voisi matkata Dux
Maloriin asti Johaninsa kanssa. Rajaseudun rottien myötä matka olisi
suhteellisen turvallinen. Se ei kulkisi vihollisalueiden tai levottoman
Pohjoismetsän läpi.
Tähtihäistä voisivat päättää vain
Vihersaaren kuninkaalliset. Johanin Aenis oli jo Gialle luvannut, joten sen
suhteen ongelmaa ei ollut. Gia puolestaan lupasi olla lähtemättä Rex
Arcticalle. Olisi parempi, jos hän odottaisi Europan kanssa Dux Malorissa
Johanin paluuta. Gia myönsi sen itsekin.
Johan kuunteli näitä puheita ja tunsi
itsensä tahdottomaksi selkärepuksi, jota kannettiin milloin minnekin. Hän meni
valittamaan asiasta ja kohtelustaan apotti Gregoriukselle, koska tämä selvästi
oli viisas mies, eikä Johan muutakaan keksinyt.
Gregorius kuunteli ymmärtäväisen näköisenä
ja opasti Johanin abbedissa Erikan puheille. Naiset osaisivat selventää vanhaa
miestä paremmin näitä asioita. Abbedissa Erika kuunteli Johanin
epäjohdonmukaista selitysryöppyä kärsivällisesti. Johan pääsi loppuun ja odotti
Erikan puhuvan jotain. Sen sijaan tämä halusi Johanin täsmentävän ongelmaansa.
”Halusitko siis kysyä minulta jotain?”
”Kun Aenis ja…kun Gia..ne puhuu kuin minä
olisin reppu…tai siis en olisi ollenkaan…Gia sanoo aina, että miehet eivät
häntä määrää. Miksi minua määrätään? Eikö miehet ja naiset ole tasaveroisia?”
”Eivät ole. Naiset vain puhuvat sellaisia.
Oikeasti he kaipaavat ihailua ja huomiota. Naisia pitää totella muutamissa
asioissa. Katso kuinka lyhyeen liekaan Ingrid on sitonut Saharin.”
”Eikö minulla ole mitään sanomista omiin
häihini?”
Abbedissa Erika hymyili äidillisesti.
”Ei.”
Ingridin tutkimukset kantoivat hedelmää. Ne
johtivat lopputulokseen, jota hän ei olisi halunnut tietää. Ingrid oli epätoivoinen,
eikä tiennyt, mitä tehdä. Kyse oli kuitenkin vain arvauksesta, mutta siihen
päätyminen oli perustunut loogiseen päättelyketjuun. Hän teki jotain, mitä ei
suin surminkaan olisi halunnut. Ingrid meni kysymään neuvoa Hronanilta.
Yrmeä tietäjä tuijotti hämmentyneenä
makuukammionsa oviaukossa seisovaa hupakkoa. Sehän oli tunkemassa oikein
puheille. Kuunneltuaan asian tietäjä veti hyssytellen Ingridin huoneeseensa ja
sulki oven.
”Et kai ole puhunut tästä kenellekään?”
Ingrid pudisteli päätään.
”Onko se siis totta?”
Hronan huokasi syvään.
”Me emme tiedä varmuudella. On kuitenkin
olemassa sanaton sopimus pitää epäilyt salassa Erikalta ja Grgoriukselta.
Kaikkien mielestä he ovat kärsineet liikaa lapsensa takia. Voisitko sinäkin
tehdä niin?”
Sahar löysi naisensa heidän yhteisestä
makuukammiostaan tuijottamassa ulos mitään näkemättömin silmin. Sahar tajusi,
että jotain oli vinossa. Pahasti.
”Mikä hätänä?”
”Sain selville, että Erikan ja Gregoriuksen
tytär saattaa olla hengissä.”
”Mitä ihmeellistä siinä on? Pitäisikö minun
muka tuntea hänet?”
”Imore.”
Sahar nielaisi tyhjää.
SEURAAVA LUKU KAHDEN VIIKON KULUTTUA.