NYT
JOHAN
37
Vajoaminen pimeyteen
Johan katseli zindaren huomenlaivasta
lähestyvää rannikkoa. Hän tunsi olonsa yksinäiseksi. He olivat jättäneet Salin
pitkän talven jälkeen. Tosin talvea ei lämpimässä kraatterissa muusta ollut
huomannut kuin pohjoisen taivaan pitkistä öistä. Rose ja Jaxia olivat lähteneet
Zanian määräyksestä kohti vuoristoa noutamaan pelastettuja lapsia. Sen
tarkemmin asiasta ei ollut kerrottu.
Aenis oli kutsunut Feruksen Valereen. Syytä
ei ollut kerrottu. Hronan oli lähtenyt omille teilleen tapansa mukaan
tärkeilevänä ja salaperäisenä. Johanin oli lähdettävä Rautavaltakuntaan.
Muutakaan vaihtoehtoja ei näyttänyt olevan tarjolla. Vastuu painoi raskaana.
Mikä hän oli ja miksi?
Lähetti oli matkalla Apiariin. Ruberin
johtamat rotat siirtyisivät tilaisuuden tullen Apiarista Valereen. Se olisi
paras paikka odottaa Johania. Hän oli ilmoittanut ykskantaan, että oli aivan
sama, mitä enkelikaupunki Takarunissa paljastuisi. Sen jälkeen tuore isä menisi
tapaamaan rakastaan ja poikaansa.
Kaikki muut olivat omilla teillään ja
tulisivat muka perässä. Johanille ei ollut kerrottu mistään mitään ja se tympi.
Hänen ainoaksi seuralaisekseen oli jäänyt Cantor, mutta bardikin lähinnä
lauleskeli itsekseen. He olivat päättäneet, että tusinan zindaren saattojoukko
riittäisi turvaksi. Isompi joukko herättäisi vain turhaa huomiota. Ruttoaikana
vihollinen ei liikkuisi sankoin joukoin. Zania oli valinnut lähtijät itse ja he
olivat zindaren parhaimmistoa.
Johanin oli ikävä Giaa. Hän mietti
jatkuvasti, millainen hänen poikansa oli ja oliko Gia antanut tälle jo nimen.
Johan oli varma, että oli. Ei Gia sellaisessa asiassa hänen mielipidettään
odottelisi. Johan muisteli päivittäin myös Alexia. Oli vaikea kuvitella, että
tätä ei enää ollut. Salaa Johan elätteli toivoa, että Alex jollain ihmeen
tavalla olisi selvinnyt.
Kevään koitettua Zanian jäljestäjät olivat
alkaneet etsiä ruttovapaita reittejä Virileen. Keskussaari oli poissa
laskuista. Samoin Rautavaltakunnan länsirannikko. Ainoaksi vaihtoehdoksi oli
jäänyt rantautua Rajaseudulle ja yrittää Suiston kautta.
Johania tieto oli sykähdyttänyt. Ehkä he
voisivat kulkea Merilinnakkeen kautta ja ottaa Rautaleuan mukaan, rotista
puhumattakaan. Hän ei ollut saanut koiraa mielestään koko talvena. Sekään ei
käynyt. Merilinnake oli keskellä ruttoaluetta.
Johan havahtui märssykorista kuuluvaan
tähystäjän huutoon. Hän ryntäsi laivan reunalle muiden zindareiden kanssa
katsomaan hälytyksen syytä. Näky sai hänen silmänsä kyyneliin. Samaan aikaan
Johan tunsi sen sisällään. Se oli tunteista parhain. Se oli tunne perheonnesta.
Johanin sydän oli pakahtua ylpeydestä ja rakkaudesta. Tunne vei Johanin mielen
Valereen, jossa Gia ja hänen poikansa odottaisivat.
Yllättäen Johanista tuntui varmalta, että
Gia sittenkin odottaisi. Gia ei nimeäisi yksin heidän yhteistä poikaansa.
Europa! Se tuli kuin tyhjästä. Heidän pojastaan tulisi Europa! Se tuntui
hyvältä ajatukselta. Se tuntui hyvältä nimeltä.
Kyynelsilmin Johan katseli, kuinka zarogit
lipuivat laivan ohi. Niitä oli kolme. Ikuisen rakkauden vangit Eintan ja
Eintana olivat saaneet lapsen. Valtavien päiden välissä pinnalle oli työntynyt
myös pienempi hirviön pää. Kuolleeksi luullun lajin uusin edustaja.
Huomenlaiva lähti takaisin heti tehtävänsä
hoidettuaan. Matkaseurue oli viety soutuveneillä rannalle leppeässä
kevättuulessa. Kesä tunki vihreyttään sinne, mihin pystyi, mutta Rajaseudun
ruttomaat olivat silti ankeita kulkea.
Viljavat pellot tuottivat laavaviljaksi sanottua
lajiketta usean sadon vuodessa maalämmön ansiosta. Nyt monet maalaiskylät
olivat osin tai kokonaan ruton tyhjentämiä. Seiväskalloilla aidattu hautausmaa
kylän vieressä kertoi ironisesti, että ihmisiä oli jäänyt henkiin kaivamaan
muiden jäännökset multaan. Turhan usein kylistä löytyi vain ympäriinsä
levinneitä luita.
Korppiparvet olivat valtavia. Kerrankin
linnut olivat saaneet tarjolle enemmän ravintoa kuin olivat jaksaneet isoina
parvinakaan syödä. Ihmisten pelko muita kohtaan oli sentään alkanut hävitä ja
teillä oli kulkijoita. Ruton pahin tuhovoima oli hellittänyt. Ihmisillä oli
nälkä. Sadot olivat jääneet korjaamatta ja leivät leipomatta. Riista oli
kaikonnut ja kuin lopullisena iskuna, myös kalat olivat käyneet vähiin.
Johanin ja Cantorin johdolla Zanian mukaan
määräämä tusinan zindaren joukko auttoi, minkä voi. Talonpojilla ei ollut
eliitin ja sotilaiden rehulihasäkkejä. Matkalaiset jakoivat omistaan, mutta
rehulihan lisääntymisvauhdillakin oli rajansa. He jättivät mahdollisimman monta
säkkiä niihin kyliin, joihin oli jäänyt lapsia henkiin.
Suuri osa nykyisestä sukupolvesta oli
menetetty, mutta seuraavan täytyisi kasvaa tilalle. Heidän peräänsä kertyi
seuraajia. Jono alkoi muutamasta ihmisestä, mutta kasvoi pian satojen askelien
mittaiseksi. He olivat kuin käärme kiemurrellessaan läpi kevään ja kuoleman
täyttämän Rajaseudun. Johan pelkäsi sen herättävän huomiota, mutta ei tiennyt
mitä olisi voinut asialle tehdä.
Ruttotarinat elivät voimakkaina.
Tarinankertojat kiersivät iltaisin nuotiolta nuotiolle. Oli vaikea arvioida,
missä meni toden ja tarun raja. Kaikki olivat nähneet niin paljon inhimillistä
tuskaa, kärsimystä ja kuolemaa, että asialla ei oikeastaan ollut mitään väliä.
Oli silti mukavampaa nukahtaa, kun joku puhui. Ainakin tiesi olevansa elossa ja
jonkun muunkin olevan. Muulla ei ollut vielä väliä.
Yksi tarina toistui niin monta kertaa, että
sen taustalla oli pakko olla jotain todellista. Se kertoi Aeruga Rostovin
elämänkeittäjien kultista, jonka perillinen matriarkka Myrdet oli ilmestynyt
Rajaseudulle kuin tyhjästä.
Myrdeth oli kulkenut seuralaisensa
uhrimetsästäjä Sylvainin kanssa läpi kuoleman ruhjoman maan. Kaksikko oli
julistanut omaa lihan sanomaansa. Se oli ollut julma julistus, mutta ruton
koettelemasta väestä moni oli uskonut siihen. Lihaa piti luoda lihasta, näin
oli Myrdeth sanonut.
Elämänkeittäjä Myrdeth aikoi perustaa
Pohjoismetsään uuden, entistä ehomman Aeruga Rostovin ja vihki ihmisiä
seuraajikseen. Moni uskoi. Myrdethin jatkaessa matkaansa Rajaseudulta Pohjoismetsään,
häntä sanottiin seuranneen jo kymmenen kertaa sata uskollista. Ehkä enemmänkin.
Kuka olisi laskenut? Moni kotiinsa jäänyt katui päätöstään. Mikä tahansa olisi
ollut parempi kuin tämä ei-mitään ja jatkuva nälkä.
Peltoja halkovalla tiellä heitä vastaan
alkoi tulla ihmisiä, joilla oli mukanaan talonpojille tuiki harvinaisia
kantamuksia. Väki kantoi selässään rullalle kierrettyjä taideteoksia. He
yrittivät vaihtaa ne rehulihapusseihin, mutta zindaret olivat antaneet jo
kaikki ylimääräiset pois.
Maalaukset olivat synkkiä töitä. Tosin Johan
huomasi pian kummallisen piirteen. Monissa teoksissa oli mukana aimo annos
hurttia mustaa huumoria. Yleisin teema oli rutonsyömien ihmisten uppoaminen
synkkään veteen, jossa terävähampaiset kalat odottivat.
Eräässä maalauksessa ruttoruumiit lauloivat
ja tanssivat avoimen haudan ympärillä. Yhdessä kuvassa terve mies oli kalu
pystyssä keskellä kylää ruttonaisten lähestyessä kiiluvin silmin. He kuulivat,
että arvokkaat taidekankaat ja maalit olivat löytyneet ruttoon kuolleilta
kauppakaravaanareilta. Yksi viereisen kylän henkiin jääneistä pojista oli
alkanut maalata ja vaihtoi teoksiaan mihin tahansa ruokaan. Kulkijat puhuivat
nälkätaiteilijasta.
Se oli tietysti Janos Sadek, jonka he olivat
saattaneet pois Apiarista. Johan huokaisi raskaasti. Hän ei olisi halunnut
nähdä omahyväistä taitelijan alkua enää lainkaan. Johan olisi toki auttanut
nuorukaista, mutta ei tiennyt miten. Kasvavasta seuraajamäärästä alkoi tulla
muutenkin ongelma.
Ruttopakolaiset sanoivat itsekin, etteivät
voisi edetä Suistoon asti, mutta siltikään he eivät suostuneet kääntymään
ympäri. Janosia Johanin pohdiskelut eivät kiinnostaneet. Hän pakkasi
vaihtamansa ruoan ja taidetarpeensa vetokärryihin liittyen seurueeseen. Johan
katsoi epätoivoissaan Cantoriin. Tämä kohautti olkapäitään.
Ferus saapui samoihin aikoihin ratsain
kylään. Hronan oli kuulemma Agora Eonissa. Johan alkoi hermostua tosissaan.
Hänelle ei kerrottu mitään ja hän oli ollut alun perin sentään retken johtaja.
Mitä nyt piti tehdä? Miksi Hronan oli mennyt luostariin? Hänen itsensäkö nyt
piti päättää jotain? Täällä keskellä peltoa. Kaksi kertaa sata ihmistä seurasi
heitä ja kohta he tulisivat kaislikkoon. Voisiko arvon henkivartiokaartin
päällikkö esittää mielipiteen? Ferus kohautti olkapäitään.
Suiston eteläosa oli pienen valtakunnan
kokoinen alue pelkkää kaislikkoa. Se oli yli miehen mittaista, eikä kukaan
tiennyt varmuudella, mitä kaikkea se kätki sisäänsä. Suistolaisten kaisloista
rakennetut kylät sijaitsivat eri puolilla loputonta ryteikköä.
Vesi oli matalaa, mutta pohja upottavaa
mutaa. Sinne astuttuaan imeytyisi liejuun ja katoaisi. Suistolaiset olivat
rakentaneet mudan päälle pitkospuista omia reittejään, joiden sijainnin
tiesivät vain he itse. Kylästä toiseen liikuttiin ruuhilla tai pinnanalaisia
pitkosteitä pitkin.
Kaislikon läpi oli rakennettu kulkijoita
varten vain yksi hevosvankkurit kantava tie. Sen käyttämisestä perittiin
raskaat tietullit. Käytännössä Läpitietä eivät käyttäneet kuin vakavaraiset
kauppakaravaanit. Tulliasema oli keskellä kaislikkoa ja matkaajien sivustat
olivat koko ajan avoimia mahdollisille suistolaisten hyökkäyksille.
Tosin tullit maksaneille uhkaa ei ollut.
Suistolaiset pitivät tunnetusti kiinni sitoumuksistaan. Usein etenkin Agora
Eoniin matkaavat karavaanit saivat mukaansa käärökaupalla Suiston papyrusta. Se
oli maailman parasta kirjoitusalustaa. Sinällään Läpitien tullit ja
papyruskauppa olisivat pitäneet suistolaiset vauraina, mutta ne olivat vasta
pintakiiltoa.
Pohjoiseen mentäessä kaislikko alkoi muuttua
rämeeksi. Alue muodostui heinikon täyttämästä avovedestä ja lukemattomista eri
kokoisista saarista. Niiden koko vaihteli parista askeleesta satoihinkin
askeliin. Saarekkeet olivat usein pelkkiä vetisiä mättäitä, mutta isoimmat olivat
muodostuneet myös kiinteästä maasta.
Kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitä kaikkea
rämeellä oli. Kukaan ei ollut palannut kertomaan. Ellei räme tappanut
uteliaita, piti Venenare huolen vaientamisesta.
Pohjois-Suisto oli Venenaren tiukassa
hallinnassa. Rämeelle ei kukaan voinut hyökätä, joten palkkamurhaajat palasivat
sinne turvaan työnsä tehtyään. Tunnettu sijainti oli myös Venenaren ainoa
heikkous kilpailijaan, Apiarin assassiineihin, verrattuna. Nimestään huolimatta
assassiinit eivät toimineet Apiarissa, vaan soluina eri puolilla maailmaa.
Kukaan ei tiennyt miten solut pitivät toisiinsa yhteyttä, jos pitivät.
Suisto oli täynnä alligaattoreita,
suistolaiset suhtautuivat niihin kuin muut ihmiset koiriinsa, joskaan eivät
sentään rapsutelleet elinkumppaneitaan. Ennen kaikkea Suisto oli erilaisten
käärmeiden luvattu maa. Niitä riitti joka lähtöön. Erilaiset myrkynkeittotavat
opeteltiin jo lapsena ja ne periytyivät sukupolvelta toiselle. Ajan saatossa
suistolaiset olivat kehitelleet lukuisia erilaisia yhdistelmiä, joilla liha ja
henki kyettiin saattamaan mihin tilaan hyvänsä.
Sanottiin, että oli parempi kuolla kuin
jäädä suistolaisten vangiksi. Kauhutarinat elävältä haudatuista zombieiksi
myrkytetyistä tai ihmisistä, jotka näkyjä nähtyään olivat kaivaneet silmänsä
päästään, olivat jo aikoja sitten saaneet Rajaseudulla siivet. Silti
suistolaisilta ostettiin kaikenlaista pientä kivaa huumaavaa pohjoisen pitkiä
iltoja piristämään.
Suistolaisten myrkyt ja huumeet olivat
käsite ympäri läntisiä valtakuntia. Ne eivät kulkeneet kauppakaravaanien
mukana. Niitä kuljettivat suistolaisten omat ratsukuriirit, jotka värvättiin
yleensä eri puolilta Rajaseutua ja joskus Rautavaltakunnan länsiosista.
Suistoa pelättiin. Kukaan ei yleensä mennyt
kutsumatta Kaislikon reuna-alueita pidemmälle. Läpitiellä oli lupa edetä
tulliasemalle, jos katsoi olevansa oikealla asialla. Johan tiesi, että hänen
uudet seuraajansa eivät olleet.
Viimeinen yö ennen Suistoa ei tuonut
ratkaisua seuraajaongelmaan. Seuraavan päivän iltana he saapuisivat kaislikon
reunaan. Kukaan ei silti ollut lähdössä tiehensä. Johan alkoi olla
epätoivoinen. Cantor ja Ferus muistuttivat ystävällisesti siitä, että hänhän
itseasiassa oli retken johtaja. Tusina zindarea kohautteli myös olkiaan. Tämä
ei ollut heidän ongelmansa.
Heti aamusta he saapuivat vuolasvirtaiselle
pikkujoelle. Sen ylittävän sillan kupeessa oli kummallinen mökkirakennelma,
josta tuli ulos kaksi nuorta miestä. Aslaug ja Hjörtur olivat veljeksiä. He
olivat rakentaneet laitteen, jota kutsuivat vesimyllyksi. Sen tarkoitus oli
jauhaa laavaviljaa jauhoksi nopeammin ja enemmän kuin käsivoimin isokaan ihmisjoukko
saisi aikaan.
”Väki nääntyy nälkään samaan aikaan, kun
pellot työntävät maasta runsasta satoa. Ihmiset eivät enää riitä sen
korjaamiseen. Puhumattakaan jauhamisesta. Ehkä näin voimme auttaa asiaa.”,
Hjörtur puhui vakaalla äänellä.
Johan perehtyi kummalliseen rakennelmaan. Se
oli rakennettu osin joen päälle. Sisällä vesivoima oli johdettu pyörittämään
kahta myllynkiveä vastakkain. Ne jauhoivat viljaa tasaisen varmaan tahtiin.
Johan tuli ulos ja katsoi pitkää jonoa seuraajiaan. Moni hoippui nälästä.
Mukana oli paljon orpoja lapsia. Johan näki edessään Rajaseudun tulevaisuuden.
Hän puhui kuuluvalla äänellä.
”Rajaseudun ihmiset! Tässä on vastaus.
Jääkää tähän ja opetelkaa. Rakentakaa näitä ympäri Rajaseutua. Maa on rikas ja
täynnä viljaa. Se täytyy korjata. Kuka muu sen tekisi kuin te? Antakaa
lapsillenne tulevaisuus. Antakaa kotimaallenne uusi mahdollisuus. Olkaa vahvoja
ja eläkää!”
Ihmiset katselivat toisiaan kummissaan,
mutta tajusivat viisauden tämän mereltä tulleen nuoren miehen sanoissa. Yksi
heistä astui eteenpäin.
”Minä puhun, koska kukaan muu ei sitä tee.
Sanasi ovat viisaita, Pohjoismetsän Johan. Me teemme, kuten sanot. Minä olen
Petur ja lupaan, että muistamme sinut. Monet sanovat, että pahat ajat ovat
vasta alkamassa. Ottakaamme ne vastaan vahvoina. Me emme luovuta.”
Cantor ja Ferus eivät enää kohotelleet
olkapäitään. He kohottelivat kulmakarvojaan. Väki alkoi tehdä leiriä vesimyllyn
lähistölle yhtä lukuun ottamatta. Janos Sadek teki selväksi, että hänellä ei
ollut aikomustakaan jäädä opettelemaan myllyjen rakentamista. Sen sijaan hän
tulisi kärryineen mukaan.
Kulku Läpitiellä oli tukahduttavan kuumaa.
Kesäaurinko paahtoi lisää kuumuutta alhaalta päin hohkaavan maalämmön päälle.
Kaislikko oli täynnä hyttysiä, moskiittoja ja toinen toistaan kummallisemman
näköisiä ja kuuloisia siipiötököitä. He kaikki läpsivät niskaansa pistävien
hyttysten takia. Johanin kaulaan oli pistänyt muutama iso paarma. Pistoksia
kutisi vietävästi. Cantor oli vetänyt iänikuisen huppunsa pään yli ja Ferus
taitteli korva-arpensa peittävää taisteluhuiviaan myös kaulansa suojaksi.
Johan oli pohjoismetsäläinen. Hän ei ollut
tottunut kuumuuteen. Häntä alkoi ensin heikottaa, sitten pyörryttää. Olo tuntui
jähmeältä. Hän huomasi horjahtelevansa. Silloin tuli hyökkäys.
Ne tulivat sotaruuhilla kuin salama
kirkkaalta taivaalta. Yksi oli aina polvillaan ruuhen perällä ja ohjasi kulkua
sauvalla. Ruuhet oli melottu vauhtiin ennen hyökkäystä. Kaksi makasi edessä
puhallusputket suussaan. Ruuhia hyökkäsi molemmilta puolilta. Niitä oli liikaa.
Johan ei pystynyt liikkumaan. Pistokset! Hän
tajusi. Ne eivät olleet olleet paarmoja. Ne olivat olleet myrkkynuolia. Hänet oli huumattu pois pelistä ennen
hyökkäystä. Johan kykeni enää vain katsomaan.
Se tapahtui liian hitaasti ollakseen totta.
Johan tajusi näkevänsä huumepilven läpi. Zindaret kaatuivat yksitellen. Ferus
putosi kädet levällään hevosensa selästä. Miekka lensi veteen. Vain Cantor
onnistui toimimaan.
Vanha kunnon Cantor hyökkäsi! Puhallusputken
nuolia nopeammin Cantor syöksyi pää edellä veteen. Hän ilmestyi hyökkäävän
ruuhen taakse ja veti tikarillaan ohjaajan kurkun auki. Samalla sulavalla
liikkeellä bardi riisti toisen ampujan puhallusputken.
Viimeiseksi Johan näki, kuinka Cantor katosi
näkyvistä käyttäen puhallusputkea hengittämiseen veden alla. Sitten tuli
pimeys.
Johan alkoi havahtua. Hän kuuli ääniä, mutta
ei saanut silmiään auki. Johan tajusi olevansa sidottu jonkinlaiseen paaluun.
Hän yritti jännittää lihaksensa ja repiä siteet irti. Voimat olivat lopussa. Angelekaan
ei auttanut. Hän oli yhä huumattu. Johan kuuli korvansa vierestä puolitutun
äänen.
”Avaa poika silmäsi. Meidän on aika puhua.”
Johan sai vaivoin kohotettua silmäluomensa.
Dyer Morgar tuijotti häntä. Kaksikon kasvot olivat lähes kiinni toisissaan.
”Sillä lailla. Muistatko minut? Tapasimme
Apiarissa. Ehkä suhtaudut nyt nöyremmin, mutta katsele ensin ympärillesi ja
mieti asemaasi.”
Johan päätteli heidän olevan jollain Suiston
rämeen lukemattomista saarista. Apua ei olisi tulossa. Zindareiden kädet oli
sidottu selän taakse. Merirosvot oli painettu Johanin eteen polvilleen. Heidän
vieressään oli surullinen näky. Ylväs Ferus oli sidottu kädet ja jalat
haarallaan maahan iskettyihin vaarnoihin. Taisteluhuivi oli kierretty maassa
makaavan valeren suun ympärille kapulaksi.
Heitä ympäröi sankka joukko meriviikinkejä.
Ilmeisesti paikalla olivat kaikki Romanin rotat.
”Olit poika Apiarissa kovin uhmakas.
Katsotaan miten käy, kun aletaan tappaa tosissaan.”
Johanin takaa ilmestyi tuttu hahmo.
Dragoslav! Siksi väijytys. Heidät oli petetty. Dragoslavia oli saattamassa
kymmeniä hänen miehiään. Rautavaltakunnan upseeri näytti suorastaan
häpeilevältä.
”Verivelkaa ei makseta näin. Tiedän sen. On
tässä silti jotain hyvääkin. Sinä et kuole, eikä sinua vahingoiteta. Morgar ei
myöskään toimita sinua Roman II:lle. Se oli ehtoni tälle kaupalle.”
Johanin suu oli kuiva. Ääni ei kulkenut.
Lopulta hän sai kähistyä yhden sanan.
”Miksi?”
”Valtakunnan etu. Minä olen vannonut
Virilelle. Se menee kaiken edelle.”
Dragoslav hätisti Morgarin kuuloetäisyyden
ulkopuolelle.
”Aikaa. Me ostamme sinulla aikaa. Olit hinta
marauderen ja meidän sopimuksellemme olla hyökkäämättä toistemme kimppuun.
Roman II hyökyy pian valtakuntien yli ja hänen sotavoimansa on ennennäkemätön.
Virilen täytyy varustautua, valtakunnan vahvistua. Eivät he sopimusta pitkään pidä,
mutta se antaa silti meille aikaa.”
Puhuttuaan Dragoslav poistui ja
silmäkulmastaan Johan näki hänen miestensä seuraavan. Hän oli jäänyt yksin
meriviikinkien kynsiin. Dyer Morgar näytti mietteliäältä. Hän käveli seisomaan
Feruksen viereen.
”Tiedätkö poika, että minä en taida ikinä
oppia ymmärtämään naisia. Minä tarjosin tälle paikan ruhtinattarena rinnallani.
Minä tarjosin kultaa, silkkiä, koruja ja timantteja. Minä tarjosin palatsin,
oman hovin ja orjia. Silti tämä makaa mieluummin tuossa, vaikka tietää, mitä on
tulossa.”
Morgar katsoi miehiinsä päin ja nyökkäsi.
Kaksi heistä repi tikareillaan Ferukselta vaatteet päältä. He muodostivat
jonon. Ensimmäinen laski housunsa. Feruksen ilme oli avoimen halveksuva.
Suukapula esti puhumasta, mutta Ferus tuhahteli paljon puhuvasti.
Jonon ensimmäinen merisoturi häkeltyi. He
olivat rutinoituneita raiskaajia. He kiihottuivat uhriensa pelosta ja hädästä.
Tämä avoimen halveksiva ja täysin vailla pelkoa oleva valere oli jotain muuta.
Uhri näyttikin voimaa. Se ei kuulunut naisten osaan marauderessä. Vuorossa
olleen meriviikingin kalu veltostui. Se sai Feruksen nauramaan sen, minkä
suukapulaltaan kykeni.
Morgar raivostui ja harppasi Feruksen
luokse.
”Nyt huora loppui nauru. Anot armoa tai
nyljen sinut elävältä.”
Morgar repi suukapulan pois vastausta
odottaen. Se oli virhe. Ferus oli vanhan kansan soturi. Hän oli tappanut monta
kertaa tavallisen ihmisen eliniän ajan. Hän oli nähnyt ja kokenut väkivaltaa
enemmän kuin häntä ympäröivät meriviikingit yhteensä. Uhkaukset olivat hänelle
tyhjää puhetta.
Anomisen sijasta Ferus alkoi solvata
merisotureita. Hän purskahti hersyvään nauruunsa kuvaillessaan raiskaajiensa
miehuuden kokoa ja kovuutta. Se oli vasta alkua. Ferus siirtyi luontevasti
pohtimaan vihollistensa suhdetta äiteihinsä.
Dyer Morgar menetti loputkin
itsehillinnästään. Hän painoi tikarinsa Johanin kurkulle ja ilmoitti vetävänsä
sen auki, ellei huora osoittaisi nöyryyttä. Ferus oli tilanteen tasalla. Hän
tiesi, että Morgar ei voisi vahingoittaa Johania.
”Ota meripoika housut pois. Ehkä saat nysäsi
kovaksi ja työnnettyä sisääni, jos kaverisi auttavat.”
Morgar ärjäisi raivosta kolauttaen vankinsa
pään tolppaa vasten. Johan menetti tajuntansa.
Mustaa kesti pitkään. Tietoisuus hapuili
olemassaoloaan. Johan avasi silmänsä ja tuijotti älytöntä näkyä. Janos Sadek
oli pystyttänyt pohjakankaan kahden riman väliin ja maalasi häntä katsoen.
Sadek itse on myöhemmin kieltänyt koko tapahtuman ja väittänyt sitä Johanin
huumehoureeksi. Tarinat maalauksen olemassaolosta jäivät elämään sitkeinä,
vaikka todisteita asiasta ei saatu.
Pahat kielet ovat väittäneet, että Johanin
tappion maalaaminen ja esillepano olisi palvellut marauderen etua. Siksi se
kätkettiin. Sadek ei ole vaivautunut vastaamaan väitteisiin.
Siteet olivat poissa. Johan nojasi paalua
vasten maassa istuen. Hän kompuroi päätään puistellen pystyyn ja otti samalla
paalusta tukea.
Johan antoi vielä harottavan katseensa
kiertää yrittäen tarkentaa sitä. Maahan oli hakattu vyötärön korkuisia seipäitä.
Jokaiseen oli työnnetty zindaren pää. Johan oksensi. Hän oli oppinut tuntemaan
matkaseurueensa. Keskellä pääryteikköä oli muita monta kertaa korkeampi
punamultaseiväs.
Johan ei halunnut nähdä sitä. Hän ei
halunnut nostaa katsettaan nähdäkseen. Johan tiesi, mitä siellä olisi. Asia
pysyisi poissa niin kauan, kun hän ei sitä näkisi, niin kauan, kun hän ei
katsoisi.
Johan ei pystynyt jättämään sitä tekemättä.
Seiväs veti häntä puoleensa. Päässä suhisi. Häntä huimasi. Johan tuijotti
punamultaseipään juureen, eikä voinut mitään. Hänen oli pakko alkaa nostaa
katsettaan. Hitaasti. Kämmenleveys kerrallaan.
Se tuijotti. Se tuijotti yläviistosta
suoraan kohti. Se tuijotti samentunein ja elottomin silmin. Sitä oli ruhjottu.
Taisteluhuivi oli kierretty sen ympäri kuin viimeiseksi ivaksi. Dyer Morgar oli
työntänyt Feruksen irti leikatun pään seipääseen.
Johanin mieli murtui.