NYT
KARIN
36
Viimeinen laulu
Kesäinen aurinko lämmitti Karinin kasvoja.
Hän oli sulkenut silmänsä vaipuen muistoihinsa. Aurinko oli paistanut
silloinkin, kun hän oli livahtanut Jennyn kanssa alasti uimaan Johanin ja
Alexin silmien edestä. He olivat antaneet nuorten vartaloidensa näkyä
katsellakseen itse poikien jähmettyneitä ilmeitä. Nämä olivat tulleet veteen
perässä, eikä kesä loppunut milloinkaan.
Se oli ollut nuoruutta parhaimmillaan.
Karin oli luullut verihäiden olleen
jonkinlainen kauhun ääripiste ja viimeinen keino vetää ihmisyys lokaan. Niiden
jälkeen verimorsiamet olivat maanneet alastomina häkeissä Roman II:n toreilla.
Väki oli saanut käydä sylkemässä ja kusemassa heidän päälleen. Uhkailu ja
pelottelu oli ollut jatkuvaa. Se ei ollut enää tehonnut.
Nyt Karin tosin ymmärsi, että verihäät
olivat olleet vasta alkua. Ensimmäinen askel matkalla tähän. Karin istui kannon päällä. Hän sai olla rauhassa, koska oli
viimeisillään raskaana. Ennen synnytystä naisiin ei enää koskettaisi. Satoa ei
haluttu vaarantaa.
Osa verimorsiamista oli päästetty vapauteen.
Se Inex-hirviö oli valikoinut heidät omaan käyttöönsä. Karin ei tiennyt olisiko
se ollut helpompi vai kamalampi kohtalo. Hän ei enää välittänyt. Verihäiden
jälkeen hän oli ollut turta. Oli ollut mahdotonta löytää enää tarkoitusta
elämälle. Tai millekään muullekaan. Kunnes hänet oli tuotu vauvarämeelle. Nyt
mikä tahansa olisi ollut parempi vaihtoehto.
Karin tiesi, että ei pääsisi elävänä pois.
Silti hänen mielensä elätteli toivoa. Hän havainnoi, mitä ympärillä tapahtui ja
miksi. Haaveissaan hän kertoi siitä prinsseille ja kuninkaille. Karinin tarinan
kuultuaan he tulisivat, pelastaisivat kaikki ja tuhoaisivat vauvarämeet. Karin
tuhahti itselleen, mutta ei voinut lopettaa unelmointia. Todellisuus tunki väkisin läpi.
Rämeen toiminta perustui isoihin
rehulihakuoppiin. Niistä kuluneen rehulihan tilalle orjat kantoivat iltaisin
uutta elävää kudosta. Kaikki kävi. Kuoppiin upposi kaikki mitä jäi yli.
Hautajaisia ei pidetty. Loppuun käytetyt ihmiset heitettiin kuoppiin olemaan viimeisenkerran
hyödyksi. Vauvarämeaukion eteläosa oli varattu taisteluhyeenoiden tarhaukselle.
Ensimmäiset sukupolvet olivat jo käytössä.
Nyt lajista oli jalostettu vielä tappavampi versio tulevaa sotaa ajatellen. Se
oli vaatinut marauderen suurimman sotasalaisuuden käyttöä. Kukaan ei tiennyt,
mistä mustaa jauhetta tuotiin. Kasvonsa peittäneet soturit toivat aina
säkillisen lisää, kun edellinen loppui. Paikallinen päällikkö levitti jauheen
joka ilta uutta ravintoa itseensä imevän rehulihan päälle. Kukaan ei tiennyt,
miksi mustaa ainetta sanottiin luujauheeksi.
Terästetty rehuliha oli tehokasta.
Taisteluhyeenat kasvoivat sukukypsiksi muutamassa kuunkierrossa ja lisääntyivät
kuollakseen pois. Jalostaminen oli lapsellisen helppoa ja se näkyi.
Häkkirivistöt ulottuivat kaukana taivaanrannassa erottuvaan metsään saakka. Ne
olisi helppo täyttää, kun tiedettäisiin tarkemmin, milloin sotaan
lähdettäisiin. Karin käänsi katseensa pohjoiseen ja oksensi.
Ne
tekevät sitä ihmisille. Ne tekevät sitä vauvoille. Minun lapsestani tehdään
rämesoturi. Karin vapisi. Näin kävi joka kerran, kun hän katsoi pohjoiseen.
Tyttölapsi heitettäisiin takaisin kuoppaan. Karin ei tiennyt, oliko se edes
pahempi vaihtoehto. Poikalapsi otettaisiin pois ja sille syötettäisiin
jauheella kyllästettyä rehulihaa.
Se kasvaisi nopeasti ja muuttuisi
rämeihmiseksi. Karinilla ei ollut sanaa. Oli vaikea ajatella niitä ihmisinä,
vaikka oli itse… Karin meni joka kerran sekaisin yrittäessään miettiä, oliko
itse synnyttänyt vai oliko hänen lihaansa vain käytetty…tuottamiseen.
Ne olivat kuitenkin olemassa. Lihaa ja
verta. Ne opetettaisiin heti taistelemaan. Ne opetettaisiin tappamaan käskystä.
Kymmenessä vuodessa niistä tulisi rämesotureita ja ne saisivat rinnalleen omat
taisteluhyeenansa. Rämesoturi olisi hidasälyinen, mutta voimakas. Se olisi
tunteeton ja armoton. Se ei toimisi omin päin, mutta tottelisi sokeasti
käskyjä. Se olisi yksi marauderen uusista aseista, joilla maailma aiottiin
vallata.
Rämesoturit nukkuivat omissa
turveparakeissaan. Päivät ne harjoittelivat. Muuta niiden ei tarvinnut tehdä.
Rämesotureilla ei ollut nimeä. Niillä ei ollut tehtäviä. Kun aika koittaisi ne
vain tappaisivat, kunnes kuolisivat.
Naisten turveparakit olivat keskellä. Niitä
ympäröivät hirsistä rakennetut meriviikinkien soturitalot. Maraudere piti
siitostammojaan tarkasti silmällä. Rämekomennus ei ollut toivottu, mutta ei
sitä pelättykään. Rämeellä oli myös etunsa. Rämesotureita ei voinut käyttää
siittämiseen, eikä rämetyttöjä synnyttämiseen. Soturipennut olivat olleet liian
usein viallisia. Liha oli ollut luvattoman heikkoa. Aidolla soturisiemenellä
jälki oli parempi.
Naiset olivat useimmiten sylvadere. Heidän
ainoa tehtävänsä oli tuottaa satoa. Raskaaksi tultuaan he saivat olla rauhassa
synnytykseen asti. Uuden rämevauvan myötä pyörä alkoi taas pyöriä. Siittäminen
oli jokaisen meriviikingin velvollisuus. Vapaaehtoiset olivat Karinin mielestä
pahimpia. He olivat tulleet rämeelle vain saadakseen vapaat kädet ja jälki oli
sen mukaista.
Karinin parakinvanhin oli synnyttänyt jo
kymmenen ja kahdeksan tai kymmenen ja yhdeksän kertaa. Hän ei ollut enää varma.
Seuraavan jälkeen hän luultavasti joutuisi laavuille. Ne olivat soturitalojen
takana. Kuuluivat, mutta eivät näkyneet.
Laavut olivat myös ainoa rangaistus
pakoyrityksestä tai vastaan panemisesta tai muusta sellaisesta. Silloin
katkaistiin jänteet nilkoista ja vietiin laavuille makaamaan. Suurin synti oli
yrittää itsemurhaa ja epäonnistua. Silloin puhkaistiin lisäksi silmät. Karin ei
ollut aluksi uskonut sen olevan mahdollista, mutta sittemmin hän oli nähnyt
omin silmin jo kaksi tapausta. Piinatusta lihasta oli laavuilla saatu vielä
korjattua viimeinen sato. Lihan voima oli joskus ällistyttävä.
Aika kului rämeellä kummallisesti. Parhaiten
sitä mitattiin naisten lihan mukaan. Kierron loppuminen toi hetkellisen
helpotuksen lihan jatkuvalle piinalle, mutta syöksi hengen mittaamattomaan
mustuuteen. Epätoivo vain kasvoi synnytyksen lähestyessä. Uusi elämä ei tuonut
maailmaan iloa, niin kuin olisi kuulunut. Se toi mukanaan vain pahuuden.
Aikakääröt eivät tunne vastaavaa ajanjaksoa,
jolloin jokseenkin kaikki äidit olisivat halunneet tappaa itsensä, mutta eivät
uskaltaneet. Moni yritti, mutta keinot olivat vähissä. Vartijat oppivat
nopeasti vain haavoittamaan aseitaan päin syöksyneitä. Rehulihaan hypänneet
saatiin yleensä nopeasti ylös. Itsensä tukehduttaminen ei onnistunut. Joskus
joku auttoi. Silloin rangaistiin koko parakkia. Se sai naiset vahtimaan
toisiaan.
Rangaistukset jaettiin aina julkisesti. Se
turrutti ja nosti esiin yhden ihmisyyden pahimmista puolista. Parempi tuo kuin
minä.
Karinin rintoja pakotti imemätön maito. Hän
ei välittänyt. Vauva oli ollut tyttö. Se oli heitetty verisenä suoraan
rehulihakuoppaan. Karin istui selkä vasten turvemajaa. Hän oli turta. Hän ei
jaksanut edes ajatella. Karin tuijotti kuoppia. Ne kuohuivat kuin kiehuva
liemipata. Rehuliha kupli ja eritti visvaa. Rutto oli iskenyt vauvarämeelle.
Karin alkoi nauraa.
Karin oli sylvaderen tytär. Hän oli nuorena
ajatellut kuolevansa sankarillisesti naissoturina kansansa puolesta. Karin
alkoi nauraa entistä enemmän katsellessaan ympärilleen. Rutto teki tuhoaan
hänen ympärillään. Rämesoturit kaatuivat tuskissaan. Visva erittyi nopeammin
heidän lihastaan. Naiset eivät jääneet kauaa heistä jälkeen. Monet kirkuivat
ruton syödessä heidän lihaansa.
Kuolema levisi nopeasti myös
taisteluhyeenoihin. Ne menehtyivät häkkeihinsä. Meriviikingit pakenivat suin
päin kohti metsää, jossa he luulivat olevansa turvassa. Karin ehti huomata
monen saaneen jo visvahaavoja. Karin nauroi kuin heikkopäinen. Vauvaräme
tuhoutuisi ruttoon. Mitä hänestä, jos tämä pahuus loppuisi.
Onnekseen Karin ei tiennyt, mitä tapahtui
metsän lähellä. Pakenevat meriviikingit kuolivat omiensa vasamiin. Roman II oli
ollut kaukaa viisas. Vauvarämeet oli eristetty toisistaan. Ruton ilmaannuttua
ne laitettiin karanteeniin. Kaikkien ympärillä valvoi joukkueittain
merisotureita. Lopulta maraudere menetti vain kolme rämettä. Muilla uuden
elämän luominen jatkui entiseen malliin koko ruttoajan.
Kun kaikki aikanaan olivat kuolleet. Geb
Mandan miehet tulivat säkkeineen. He olivat suojanneet kasvonsa huivilla ja
käyttivät käsineitä. Soturit leikkasivat kuplivan rehulihan viimeisiä jäänteitä
nahkapusseihinsa. Geb ja Roman II olivat oivaltaneet, kuinka vahva ase rutto
voisi oikeissa käsissä olla. Varmuuden vuoksi noutajat ammuttiin metsänreunaan.
Seuraavat miehet veivät nahkapussit pois.
Nyt epätoivo Karinin ympärillä vain syveni.
Lähes kaikilla rämemorsiamilla oli enemmän tai vähemmän ruttohaavoja.
Löyhkäävää visvaa oli joka puolella. Osa naisista hyppi rehulihaan, jotta loppu
tulisi nopeammin. Tuskanhuudot kuuluivat kuitenkin yhtä pitkään. Karin hieraisi
poskiaan. Hänen kätensä tulivat visvaisiksi. Ruttohaavat olivat auenneet.
Ihminen kokee elämän sitä nopeammin, mitä
vanhemmaksi hän tulee. Lapsena kaikki kestää ikuisesti ja vielä nuorenakin
pitkään. Vanhana aika karkaa jo käsistä ja sanotaan, että hetkeä ennen kuolemaa
elämänsä näkee silmänräpäyksessä.
Karinin ajatukset lensivät. Mitään ei ollut
enää tehtävissä. Kohta se olisi ohi. Hänellä olisi vielä vähän aikaa käyttää
henkeään. Sylvaderen tytär ei käyttäisi sitä vihaan. Se ei muuttaisi tätä
pahuutta. Viha ei toisi hänelle takaisin sitä elämää, jonka pahuus oli häneltä
vienyt.
Karin muisteli parasta nuoruuttaan. Hän oli
rämeellä käynyt monta kertaa kaiken läpi. Karin oli hengessään elänyt uudestaan
lapsuudenmuistonsa. Hän oli muistellut läheisiään ja ystäviään. Karin oli
lämmöllä ajatellut jopa niitäkin ihmisiä, joista ei ollut pitänyt. Nuoruuden
kauniit kesät olivat olleet parasta aikaa. Kuin sitäkin ivaten räntäsade alkoi
piiskata rämettä. Se kosketti Karinissa jotain. Sävel tuli hänen mieleensä.
Karin alkoi hyräillä ja otti kömpelöitä
tanssiaskelia. Vielä elossa olevat pysähtyivät. Sävel oli tuttu. Muutkin
alkoivat tanssia. Joku muisti sanatkin. Karinin mieleen tulivat jo unohtuneet
lumileikit kotikylässä. Jenny, Alex ja Johan. Karinkin muisti osan sanoista ja
alkoi laulaa. Sylvaderen tyttäret tanssivat ja lauloivat räntäsateessa. He
lähtivät ikuisuuteen kuten olivat eläneetkin: villeinä ja vapaina.
yhdessä ne otetaan
alle
jää sula maa
kaikki
jos napataan
lumilinna
rakennetaan
hiutale
kerrallaan
ja
yhdessä asutaan
Karin kuoli.
HUOM! SEURAAVA LUKU KAHDEN VIIKON KULUTTUA.