ENNEN
ZANIA
35
Vaellus kansaksi
Maailman kuuluisin vaellus alkoi
puolipilvisenä päivänä nimettömäksi jääneen kukkulan laelta. Se sijaitsi
Sisämeren pohjoisrannikolla. Zania katseli ylhäältä ratsunsa selästä alempana
rantaviivalla sijaitsevaa pientä kaupunkia, jonka nimi on sekin unohtunut
menneisyyden hämärään. Joskus teot ovat
tärkeämpiä kuin nimet.
Vastaavia rannikkokaupunkeja oli Sisämerellä
paljon. Oikeastaan useimmat niistä olivat vain isoja kalastajakyliä, mutta
asukkaat itse pitivät tiukasti kiinni kaupunki -nimityksestä. Moni olikin
saanut kaupunkioikeudet joltain Sisämeren sotamahdilta ja maksoi suojelustaan
veroja. Enemmistö ei kuitenkaan näihin valtapiireihin kuulunut ja yritti jättää
taakseen mahdollisimman vaurasta historiaa, miten parhaiten taisi.
Kaduilla hevosellaan lönköttelevä Zania keräsi
katseita. Monet olivat nähneet valereita, mutta yleensä he eivät tulleet
rannikkokaupunkeihin. Zania suuntasi satamaan. Rähjäisintä krouvia ei ollut
vaikea löytää. Zania marssi sisälle vauhdilla kuin myrskytuulen pyörre. Kaikki
hiljenivät hänen paiskattuaan oven takaisin kiinni.
Tätä ei ollut aiemmin nähty. Kaikki paikan
naiset olivat krouvihuoria ja kiireissään kaupanteossa. Miehet olivat
joutoväkeä ja rikollisia. Se näkyi päälle päin. Kaikki huusivat humalassa
toisilleen jotain omasta mielestään tärkeää asiaa. Paikan haju oli hirvittävä.
Osa juopoista oli kuseskellut niille sijoilleen. Zania keräsi jakamattoman
huomion. Meteli loppui kuin seinään. Pihaustakaan ei kuulunut.
Krouvi oli täpötäynnä. Silti yksi pöytä oli
varattuna vain yhdelle miehelle. Tämä oli sammunut sen päälle. Zania pyyhkäisi
miehen lattialle ja istui itse pöydän ääreen. Krouvinpitäjä tuli empien hänen
luokseen.
”Arvon rouva…arvon valere…soturi…te taidatte
olla nyt väärässä paikassa.”
”Tuo Freyan punaista ja muki lekaa. Heti.”
”Minun on pakko varoittaa. Tuo nukkuva on
Rendor. Paikallisia päälliköitä. Hän suuttuu, kun herää.”
”Minä suutun, ellei sitä juotavaa ala tulla.
Heti.”
Zania nautiskeli juomiaan hiljaisuuden
vallitessa. Kaikki tuijottivat häntä. Osa miehistä alkoi hieroa miekkansa tai
tikarinsa kahvaa. Tällöin Zania alkoi tuijottaa tiiviisti. Se sai hiplaajat
laittamaan kätensä selkänsä taakse ja katselemaan varpaitaan. Zania nappasi
sammuneen Rendorin vyöltä kukkaron ja puhutteli krouvin väkeä.
”Minä otan tämän vai onko jollain jotain
sitä vastaan? Tämä Rendor voi tulla hakemaan sen takaisin huomenna. Odottelen
tuolla kukkulalla. Tulkaa muutkin. Olen yksin. Leikitään vähän. Minulla on
ehdotus, jos pärjäätte joukolla yksinäiselle naiselle. Vai pelottaako?”
Zania siemaisi lekamukinsa tyhjäksi ja
puhutteli nyt yhteen nurkkaan kerääntyneitä krouvihuoria.
”Haluatteko te levittää ja pyllistää tässä
sikalassa lopun ikänne? Täällä haisee. Tulkaa huomenna haukkamaan kukkulalle
raitista ilmaa. Ehkä minulla on teillekin asiaa.”
Seuraavana päivänä Zania istui nurmikolla ja
odotti. Hän piteli käsissään miekan sijasta itseään hartioihin asti ulottuvaa
puukarahkaa. Vihaisen näköinen Rendor johti joukkoa. Roskaväkeä oli
parikymmentä miestä, huoria puolet vähemmän. Rendor tuli miekka kädessä Zanian
eteen. Muu revohka oli puoliympyrässä hänen takanaan.
”Veit omaisuuttani. Otan sen takaisin.”
”Yritä pois.”, Zania nauroi Rendorille kuin
lapselle.
Mies otti askeleen kohti ja Zania räjähti
toimintaan. Miehillä ei ollut mitään mahdollisuuksia. He olivat
satamaryöväreitä syrjäisiltä kujilta. He olivat tottuneet hyökkäämään joukolla
takaapäin humaltuneiden uhriensa kimppuun. Moni heistä ei ollut kokenut ikinä
edes reilua tappelua ja nyt vastassa oli yksi vanhan soturikansan valioista.
Zania liikkui kuin vain valere voi
taistellessaan liikkua. Hän melkein tanssi hitaiden ja jähmeiden
krouviasiakkaiden keskellä. Nämä olivat hukassa kirkkaassa päivänvalossa, sillä
he olivat hämärän ja selkään puukottamisen mestareita. Zania jakoi karahkallaan
kipeitä iskujaan, mutta varoi vahingoittamasta tosissaan. Rendor oli ainoa,
joka onnistui antamaan iskuja myös takaisin. Zanian oli pakko jättää hänet
viimeiseksi ja tyrmätä lopuksi voimakkaalla kepin iskulla otsaan.
Lopuksi Zania käveli vaikeroivien miesten
keskellä ja kertoi, mitä halusi.
”Minä tarvitsen miehiä ja sotureita.
Seuratkaa minua, niin teen teistä sellaisia. Annan nyt mahdollisuuden, jota
teillä ei eilen ollut, eikä huomenna tule. Vaadin vain uskollisuutta.”
”Mihin sinä miehiä tarvitset?”
”Se tieto pitää ansaita.”
Zania käveli päätään hierovan Rendorin
luokse ja heitti tälle kukkaron takaisin.
”Sinä olet ollut soturi.”
Rendor pompotteli kukkaroa kädessään nauraen
katkerasti.
”Niin olen, mutta en näköjään enää. Miksi
seuraisin sinua? Simastakin saa lohdun.”
Zania veti vasta nyt miekkansa esiin.
”Lupaan sinulle tulevaisuuden, josta et ole
osannut edes haaveilla. Sama pätee teihin muihin. Sitä ennen teidän täytyy
osoittaa teoillanne olevanne sen arvoisia. Puheenne voitte jättää krouviinne.”
Se oli ensimmäinen kerta ja se oli heti
siinä. Rendor suuteli Zanian miekkaa uskollisuuden merkiksi. Samoin teki puolet
miehistä. Toinen puoli alkoi häpeillen perääntyä alas kukkulalta. Heillä oli
kiire takaisin krouviinsa. Perääntyjistä ei ollut tekoihin. Heistä oli vain
simapuheeseen.
Vasta humalassa he olivat rohkeita. vasta
simoissaan he tunsivat itsensä muita rohkeammiksi ja paremmiksi. Silloinkin he
kykenivät vain varastamaan ja huijaamaan. Heitä Zania ei olisi edes halunnut.
Vahingossa matkaan tulleet simapuhujat Zania yleensä ohjasi ennen pitkää
hienovaraisesti muualle. Teot tai pikemminkin niiden puuttuminen paljasti aina
lopullisen totuuden miehestä kuin miehestä. Ja naisesta.
Viimeiseksi Zania kääntyi huorien puoleen.
”Se mitä te olette tehneet, ei teitä
saastuta. Tulkaa mukaan, niin minä koulutan teistä naisia ja sotureita. Minun
joukossani niin naiset kuin miehetkin valitsevat, mitä lihallaan tekevät.
Ketään ei osteta, eikä pakoteta. Haisevaan krouviin ei kuulu kukaan.”
Kaikki naiset lähtivät mukaan. Rendorilla
oli Zanialle enää yksi kysymys.
”Minne me olemme menossa?”
Zania heitti päätään taaksepäin ja purskahti
raikuvaan ja hersyvään nauruunsa.
”Seuraavaan kaupunkiin.”
Zanian vaellus on kanonisoitu zindaren
historiassa. Siitä on tehty kolme kääröä lauluja Merian keräämiin Kuohuvien merien lauluihin. Vaelluksesta
kerrotaan jo niin montaa versiota, että kukaan ei enää tiedä mikä on totta ja
mikä ei.
Zania johti seuraajiaan viisaasti. Hän kouli
kansansa seuraamaan Valeren valaa. Hän palkitsi rohkeudesta ja hyvistä teoista.
Hallitsijana Zania rankaisia väärinteoista ja pienestäkin petturuudesta muita
kohtaan. Oma kansa oli siskoja ja veljiä keskenään. Muita vastaan pidettiin
yhtä. Ensimmäiset laulut syntyivät rantanuotioilla. Niiden myötä sana alkoi
kiiriä ympäri Sisämerta. Jotain ennenäkemätöntä oli syntymässä. Zindaren laulu kaikui satamakaupunkien
krouveissa ja jäi elämään.
Varkaat,
kulkurit
huorat,
hylkiöt
jääköön
katkeruus
koittaa
päivä uus
syntyy
kansa voimastaan
pääsee
irti kahleistaan
tukee
veli siskoaan
yhdessä
kun taistellaan
tulkaa
mukaan, laulakaa
voitto
ilman kuolemaa
maa
ja meri kierretään
eikä
kukaan jälkeen jää
Varkaat,
kulkurit
huorat,
hylkiöt
itse
miekka takokaa
oma
onni ottakaa
joskus
ehkä tyrskyää
kun
meri myrskyää
Zania karkotti ne, jotka eivät taipuneet.
Oma tahto oli hyvä asia, mutta kansa tuli ensin. Entiset varkaat ja ryövärit
saivat oppia antamaan ja jakamaan. Tappaa sai vain hyvästä syystä, eikä omia
silloinkaan. Huorien piti opetella rakastamaan halustaan, ei ahneudestaan.
Zania oli vuorotellen ankara ja rakastava. Hän oli aina ehdottoman
oikeudenmukainen. Asiat saivat riidellä, eivät ihmiset. Häntä opittiin
rakastamaan ja kunnioittamaan.
Zania opetti kukkulan ensimmäiset
taistelemaan ja kunnioittamaan Valeren valaa. Nämä opettivat seuraavia ja
pyramidi kasvoi kasvamistaan vaelluksen lähetessä loppuaan. Viesti suorastaan
lainehti pitkin Sisämeren asutusta. Viimeisille rannoille oli kerääntynyt väkeä
jo etukäteen odottamaan kansanvaelluksen saapumista.
Suurin kiistanaihe on ollut, montako
zindarea Zania oli kerännyt palatessaan meren kiertäneenä rannalle, jolta oli
lähtenyt. Sitä ei tiedetä, mutta aikakääröihin on kirjattu, mitä sitten
tapahtui. Zania johdatti joukkonsa sen niemen kärkeen, jolta oli lähtenyt
ensimmäiselle käynnilleen Saliin. Dom Uku Tamir kahlasi vedestä ystäväänsä
vastaan.
”Mikä ihminen paljon?”
”Tämä on minun kansani. Toin sen kotiin.”
”Mikä syy?”
”Minä otan Sisämeren.”
Dom Uku Tamir painoi kätensä sydämelleen ja
kumarsi syvään. Hän katosi takaisin veteen.
Pian vesikulkijoita nousi merestä enemmän
kuin kukaan tiettävästi on koskaan kerralla nähnyt. Delfiinit parveilivat. Koko
rannan edusta suorastaan kuhisi enkelivalaita. Aluksi väki pelkäsi, mutta
heidän hallitsijanaan Zania rauhoitti alaisensa.
Ensimmäiset kuljetukset alkoivat. Mukana oli
myös nuoria ja joitakin lapsia. He nauroivat sydämensä pohjasta vesikyydille.
Se rauhoitti vanhemmatkin ihmiset.
Salin edusta oli täynnä meduusoja. Meri ei
enää edes näyttänyt mereltä. Oli ikään kuin pinta olisi jäätynyt laajalta
alueelta, mutta ei jääksi, vaan…joksikin. Ihmiset pelkäsivät, mutta
vesikulkijat auttoivat ja rauhoittivat. Zania näytti esimerkkiä. Kaikki
ymmärsivät, että jotain ihmeellistä oli tapahtumassa.
On sanottu, että jokainen kertoja lisää aina
yhden päivän siihen lukuun, jolla mitataan kuljetusten kestoa. Määrää ei
tiedetä, mutta viimeinen oli ensimmäinen. Zania. Uusi kuningatar kellui kiinni
delfiinissään vastapäätä dom Uku Tamiria.
”Kansani on kotona. Miten voin kiittää?”
”Ota Sisämeri. Vartioi pinta. Minä kansa
koti alla. Paha tulee. Sinä kansa taistelee.”
Zindare sulkeutui Saliinsa. Ulos tultuaan he
pitivät Zanian puheen ja valtasivat Sisämeren. Ensin he ottivat laivan, sitten
toisen. Zindare opetteli purjehduksen. Ensin viikinkilaivoilla, sitten
huomenlaivoilla. He päättivät kutsua itseään merirosvoiksi. Se herätti pelkoa
ja helpotti tekemistä.
Zanian vaelluksen aikaan hänen
kaksostyttärensä saivat nimensä, jotka tultaisiin tuntemaan kautta maanpiirin.
Ferus ja Fenris. Aenis aikoi olla heille samalla tavalla äiti ja täti kuin
kuningatar Eleana oli ollut hänelle. Kaksoset oppivat kävelemään ennen kuin
Aenis alkoi ensimmäisen kerran vihjailla heille toisestakin äidistä.
Aenis oli kaukaa viisas. Hän syötti
myrkkyään vähitellen. Kaksoset oppivat pienistä vihjeistä suhtautumaan
epäluuloisesti todelliseen äitiinsä. Aeniksen käskystä lastenhoitajat muka
lipsauttelivat erinäisiä totuuksia Zaniasta ja hänen todellisista
vaikuttimistaan. Se oli helppoa, koska kaksosten äiti ei ollut läsnä niin kuin
muiden äidit.
Feruksen ja Fenriksen mieli oli myrkyttynyt
jo ennen ensimmäisiä tapaamisia. Luonnonlapsen herkkyydellä Zania suhtautui
vihamielisiin lapsiinsa juuri, kuten Aenis oli toivonut. Äiti väitti lapsilleen
vastaan ja jopa hermostui välillä. Zania ei ollut tapaamisten jälkeenkään
läsnä, joten Aeniksen voitto oli täydellinen. Hän oli onnistunut varastamaan
lasten sydämet puolelleen.
Aika hioo pahimmat rosot kuin arotuuli
Itä-Kaksosten korkeimmat huiput. Ferus ja Fenris alkoivat varttuessaan niittää
sotureina mainetta ympäri läntisiä valtakuntia. Aenis otti heistä kaiken irti
ja kaksoset puolustivat Valeren kunniaa milloin missäkin päin läntisiä
valtakuntia. Ennestäänkin etäinen äiti jäi yhä kaukaisemmaksi heidän elämästään.
Vierailuista Saliin tuli enemmän riesa kuin ilo. Zaniakin katkeroitui
tyttärilleen ja keskinäinen sanailu kiehui välillä yli äyräidensä.
Aeniksen kostonhalu laimeni, mutta kokonaan
hän ei pystynyt mennyttä unohtamaan. On sanottu, että Valeren viha ei syty
helpolla, mutta kun näin käy, ei roihua voi enää sammuttaa. Kaksoset olivat
lihassa identtisiä, mutta kaksi henkeä ei ikinä voi olla kuin kaksi marjaa.
Henki oppii ja kehittyy. Se tekee omat päätelmänsä. Fenris sai Aeniksen kiinni
valheesta. Nuoruuden mustavalkoisella ajattelulla ja raivolla hän ei enää
uskonut sanaakaan kuningattarensa ja tätinsä puheista.
Ferus ei jakanut siskonsa raivoa. Hän oli
löytänyt amoneus-juhlasta jotain niin
mielenkiintoista, että vastoin tapojaan karkaili Pohjoismetsään tapailemaan
uutta seikkailuaan. Samaan aikaan
vakoojien viestit kaukaa idästä kävivät huolestuttaviksi. Aenis päätti lähettää
paikalle toisen ykkösnyrkeistään. Valinta ei osunut sattumalta Fenrikseen, joka
oli alkanut udella ympäriinsä Rodjakin sotaa edeltävistä tapahtumista.
Samaan aikaan kaksosten kanssa kasvoi
zindaren merimahti. Kukaan ei osannut aavistaa, että sen takana olivat
muinaisten meri-ihmisten rippeet. Valaslaulajat ja vesikulkijat
delfiiniparvineen pitivät zindaren ajan tasalla meren liikkeistä. Mitä
zindarella ei ollut, sen se kaappasi. Näin heidät alettiin tuntea ympäri
maailmaa Sisämeren merirosvoina.
Zania ymmärsi huomenlaivojen
ylivoimaisuuden. Telakoiden rakentaminen oli pois laskuista, joten zindare
aloitti heti valtaukset, kun marauderen ensimmäiset huomenlaivat ilmestyivät
maailman merille. Laivoja katosi myös myrskyihin, joten kukaan ulkopuolinen ei
pitänyt lukua zindaren alusten määrästä. Merirosvot opettelivat olemaan aina
merellä. Se teki muille Sisämeren sotamahdeille heistä mahdottoman vastustajan.
Zanian edustajat neuvottelivat Morfian, Dux Malorin, Valeren, Suiston, Virilen
ja jopa marauderen Vladekin edustajien kanssa.
Lapset olivat lähellä Zanian sydäntä. Hän
antoi määräyksen kaapata kaikki marauderen hallusta löytyneet vauvat. Heillä
oli oikeus kasvaa kunnon ihmisiksi, eikä vain jonkun vuorossa olevan hullun
käskyläisiksi raiskamaan tai kuolemaan. Muihin vauvoihin ei saanut koskea.
Morfian lapsimarkkinat olivat Zanialle arka paikka. Ilman maavoimia hän ei
voinut syöksyä tuhoamaan niitä. Se oli yksi asia, josta Zania kävi jatkuvia
neuvotteluja. Kaapatuille marauderevauvoille etsittiin hyvä koti tai ne
kasvatettiin itse.
Zindare opetteli käyttämään saaristo- ja
rannikkoluolia varastoinaan ja piilopaikkoinaan. Isoimpiin mahtui jopa
huomenlaivoja korjattaviksi. Zindaren päämaja pysyi salassa. Moni ei edes
uskonut sen olemassaoloon. Virilen sotajoukot löysivät kerran lähinnä
sattumalta yhden rannikkoluolista. He saivat vangiksi puolen tusinaa
merirosvoa. Muut taistelivat kuolemaan asti.
Virilen Komentajaliitto uskoi saavuttaneensa
merkittävän voiton. He päättivät kiduttaa vangeilta tiedon Zanian olinpaikasta.
Jossainhan tämän täytyi olla. Ensimmäinen vanki kuoli, kun hänet lopulta
venytettiin väkipyörillä hitaasti kuoliaaksi. Muut pakotettiin katselemaan.
Zanian reaktio oli suoraviivainen. Zindare
hyökkäsi yön pimeydessä Rautavaltakunnan merisatamaan ja poltti sen tuhkaksi.
Kaikki Virilen Sisämerellä olleet alukset kauppalaivoja myöten vallattiin tai
upotettiin. Zania ilmoitti, että yksikään alus ei purjehdi lähellekään Virileä,
eikä sieltä pois ennen kuin vangit on palautettu terveinä.
Seuraavana iltana Virilen komentajaluokan
alus seilasi ilman saattuetta merelle vangit mukanaan. Neljä heistä oli
hengissä ja hyvinvoivia. Kidutusvuorossa olleen merirosvon kaikki raajat oli
murrettu teilipyörässä. Vammautunut toimitettiin uuteen Vauvataloon, jossa
kätilöhoitajat pitivät hänestä huolta. Hän eli liikuntakyvyttömänä vielä
pitkään, kunnes kuoli uuden elämän ympäröimänä.
Vankien mukana tuli itse zapata Artyom, yksi
Komentajaliiton pysyvistä jäsenistä. Hän pahoitteli kovasti väärinkäsitystä ja
väitti sen johtuneen nuorista yli-innokkaista upseereista, jotka oli aamulla
teloitettu. Hänellä oli mukanaan paljon Virilen leimoilla varustettua kultaa.
Vuolassanaisesti hän ylisti Zanian viisautta ja toivoi merimahtien yhteistyön
olevan jatkossa yhä hedelmällistä.
Välikohtauksen jälkeen Komentajaliitto
ymmärsi zindaren vallan ja lähetti asiamiehiään jatkuvalla syötöllä pyrkimään
Zanian suosioon. Sen ymmärsivät myös muut. Aeniksenkin oli pitkin hampain
myönnettävä, että myös Valeren kohtalo saattoi riippua Zanian valinnoista.
Zindarekuningatar kertoi tyttärilleen
Rodjakista ennen Fenriksen lähtöä kaukaiseen itään. Se ei ollut pieni pala
nieltäväksi. Valeressa maraudere edusti kaikkea pahaa ja oli verivihollinen.
Aenis oli suosinut niitä historian tulkintoja, jotka korostivat hänen osuuttaan
Rodjakin armeijan lyömisessä. Valeren luolastoissa oli lukuisia
kalliomosaiikkeja, joissa nuori kuningatar Aenis näytti ratsastavan mustat
hiukset liehuen lähes yksin meriviikinkien valtavaa armeijaa vastaan.
Isästään kuultuaan Ferus lopetti amoneus-suhteensa
kuin seinään. Hän vannoi, että ei tekisi kenenkään kanssa lapsia, eikä osallistuisi
moisiin juhliin. Jos hän kaipaisi miestä, hän ottaisi sellaisen siltä
seisomalta, kuten jokaisen kunnon valeren kuului tehdä.
Tietyssä auringonvalossa osa Salin
pinnanalaisista saariluolista näytti hohkaavan sinivihreää valoa ikään kuin
alta päin. Valo heijastui silloin pohjasta ylöspäin aiheuttaen valoilmiön, jota
muualla pohjoisessa ei esiintynyt. Zania katseli näkyä mielellään omalta
kielekkeeltään kaukaa ylhäältä. Oli sanaton sopimus, että muut eivät sinne
kiivenneet.
Zaniasta oli kiehtovaa palata merikielekkeen
kylmästä tuulesta sisäkielekkeen leppoisaan ja lämpimään tuulenvireeseen. Hän
kiipesi ylös aina Rodjakin kuoleman vuosipäivänä. Sieltä hänen kansansa oli
saanut alkunsa. Hengen oivalluksesta, jonka hän oli tehnyt lihaksi. Nyt Fenris oli
lähtenyt ja Ferus kiukutteli hänelle. Zania tajusi menettäneensä tyttärensä,
koska oli ollut poissa heidän lapsuutensa ajan.
Zania pyyhki kyyneleensä ja nieleskeli.
Onneksi kukaan ei ollut näkemässä. Alhaalla hänen kansansa oli täydessä
touhussa. Yksi sukupolvi oli kuolemassa, mutta seuraavia oli kasvamassa
tilalle. Zania oli ehkä menettänyt tilaisuutensa olla lastensa äiti, mutta hän
oli synnyttänyt myös kansan. Ei ehkä täydellinen suoritus, mutta olisi elämä
voinut huonomminkin sujua. Eikä mikään sitä paitsi ollut vielä ohi.