NYT SAHAR
34
Valerie
Sahar tuijotti liekkien läpi nappisilmiä.
Nuotio lämmitti mukavasti. Vuoriapinakin näytti vain apinalta, kun siltä oli
riisuttu pois lapsen vaatteet. Sahar ei ollut varma, mitä hän tunsi. Toisaalta
hän oli helpottunut siitä, että oli elossa. Toisaalta hän halusi paiskata
apinan niin pitkälle kielekkeen reunalta kuin mahdollista.
Pudotessaan Sahar oli nähnyt silmäkulmastaan
vilaukselta jonkun ison viuhahtavan ohitseen. Hän oli tuntenut painetta
selässään ja vauhti oli alkanut hidastua. Sama oli tapahtunut uudestaan. Nyt
painetta oli ollut enemmän ja putoamisvauhti oli alkanut loppua kokonaan.
Sahar oli luullut näkevänsä näkyjä. Ehkä
tämä oli kuolema. Hän oli tuntenut leijuvansa ilmassa ja alkavansa hiljalleen
nousta. Sahar oli nähnyt silmäkulmastaan vilauksen…jostain. Se oli ollut
kuin…iso siipi. Oivallus oli iskenyt. Häntä kannatteli jokin, jolla oli siivet.
Paksut turkit! Taivasihmisillä oli niiden alla siivet!
Hrl Hrl oli naksunut kumppaninsa kanssa
Saharin alapuolella. Hän oli leijunut ja kuullut siipien aiheuttaman
ilmavirtauksen. Kolmikko oli noussut ylöspäin. Sahar oli laskettu hellän
varovasti valmiin nuotion äärelle. He olivat suunnitelleet tämän, Sahar oli
oivaltanut. Kuin vastaukseksi vuoriapina oli tullut vastapäätä nuotiota
tuijottamaan häntä pää kallellaan.
Sahar oli huomannut, että taivasihmisten iho
sinersi kylmästä heidän poistuessaan vikkelästi. Hän tajusi, että he eivät
kestäneet kylmää. Siksi siis paksut takit ja vaivalloinen kulku jalan. He
kykenivät lentämään, mutta eivät voineet tehdä sitä. Jäljestäjänä Sahar tunsi
aavistuksen siitä tuskasta ja surusta, jota tämän hämmästyttävän muinaiskansan
täytyi tuntea.
Hrl Hrl tuli takaisin lampaantaljaansa
pukeutuneena. Hän oli surullisen näköinen ja tovin hiljaa, ennen kuin puhui.
”Nyt tiedät. Me olimme taivasihmiset. Uljain
ja kaunein muinaiskansoista. Me olimme maan ja ilman elementistä se, jota
kaikki ihailivat. Kun izarot hallitsivat, me otimme huiput.”
Hrl Hrl:n katse suuntautui
silmänkantamattomiin ulottuvan vuorenhuippujen meren yli.
”Me asutimme ne kaikki. Me teimme niihin
pesämme, joita kiersimme ilmavirtausten mukana nauttien vapaudesta liitää.
Kotkat olivat lemmikkejämme ja kisailimme niiden kanssa. Iltaruskon aikaan me
kiidimme toistemme luokse tapaamaan ystäviämme. Rakastavaiset tekivät syöksyjä
kohti maata ja nousivat ylös kirkuen riemusta. Me olimme taivaskansa, eikä
toista sellaista enää tule.”
Hrl Hrl katsoi kaukaisuuteen ja Sahar näki
ajan tuskan heijastuvan hänen silmistään.
”Aika kuluttaa vuoretkin. Meidän veremme alkoi
hiipua, koska ikuisia eivät ole edes tähdet taivaalla. Me menetimme naiset ja
lapset aikaa sitten. Se on ikivoimien tapa uudistaa kansat, uudistaa liha. Nyt
vuorossa ovat ne, joita te nuorimmaiset kutsutte vanhoiksi kansoiksi.
Taivaskansa on jo käytännössä kadonnut. Me olemme viimeiset.”
Hrl Hrl piti tauon. Kaiho katosi hänen
äänestään. Kovuus tuli tilalle.
”Veremme on heikko. Emme voi enää lentää,
koska emme kestä kylmyyttä. Elementtikansana olemme silti lähempänä ikivoimia
kuin te, nuorimmaiset. On tapahtunut…vääristymä/muutos/poikkeama. Lännessä. Se
uhkaa kaikkea. Nyt on tullut toinen…jonkin…uusi…en tiedä/en ymmärrä.”
Hrl Hrl hiljeni ja oli epätietoisen
näköinen.
”Lapset on pelastettava. Se on tärkeää.
Tunnemme sen. Me pyyhkäisemme lahkolaiset muurilta pois. Sinä läpäisit. Sinä
johdat. Menet kellariin.”
”Miten?”
”Queheimin maaelementti. Haet maaihmiset
kuten meidät, mutta…”
Hrl Hrl osoitti reunan yli kauas alas
maanpintaa kohti.
Paluumatka takaisin alas tuntui yllättäen
menomatkaa pidemmältä. Askeliaan oli pakko tarkkailla paremmin lipeämisten
varalta. He pysähtyivät kotikylään vain yhdeksi yöksi ennen kuin jatkoivat
matkaa. Nyt Furkan näytti tietä.
Hän ei edelleenkään suostunut puhumaan
jäljestäjälle mitään. Sahar oli silti varma, että katse oli ollut aiempaa
myötämielisempi heidän palattuaan. Ulgur ja Ingrid seurasivat vuoritietäjää.
Sahar tuli viimeisenä. Vuorikulku sai jalan yhä vihoittelemaan.
Furkan johdatti heitä erilaisia solia pitkin
syvälle vuoristoon. Jäljestäjänäkin Saharin oli vaikea pysyä reitissä mukana.
Hän oli tottunut avariin metsiin, ei ahtaisiin ja kiemurteleviin vuorisoliin.
Yksi suunta oli selvä. Maa vietti aina vähän alaspäin. Parin päivän kuluttua
oli vaikea arvioida, kuinka paljon he olivat laskeutuneet.
Vuorenseinämiin alkoi ilmestyä erilaisia
alkeellisia maalauksia. Oli vaikea sanoa, mitä karkeat hahmot esittivät. Ne
näyttivät pieniltä ja paksuilta ihmisiltä. Seinämiin oli hiottu karkeita
patsaita. Aluksi niitä oli vaikea erottaa luonnonkivestä, mutta laatu parani
heidän edetessään. Seinämän kohoumat muuttuivat selkeiksi ihmishahmoiksi.
Matkalaiset olivat lähestymässä maakansaa.
Maakansa tuli aamulla. Aurinko valaisi
sinisen taivaan kaukana ylhäällä. Vuorenseinämien ääriviivat sulautuivat korkealla
melkein kiinni toisiinsa, jos katsoi ylös. Heitä oli kolme ja he olivat pieniä.
Maan elementtikansa ulottui Saharia tuskin rintaan. He olivat pukeutuneet
kireään ja suojaavaan nahkaan. Asu oli selvästi tehty liikkumiseen maan alla.
Heidän silmänsä olivat poikkeuksellisen suuret ja jopa aamuhämärä kuilun
pohjalla sai heidät siristelemään.
Omituisinta oli heidän täydellinen
karvattomuutensa. Yhdelläkään ei ollut hiuksia tai partaa. Edes kulmakarvat
eivät kasvaneet heidän kalvakkaaseen ihoonsa. Karvattomuus korosti heidän
kasvojensa muinaisaikaista piirteettömyyttä.
”Minä olen maakansan tatam Grriik!. Olkaa
tervetulleet Vieraskammioomme.”
Tatamin nimi kuulosti siltä kuin kivi olisi
repäisty kahtia. Yleiskielessä sille ei selvästikään ollut vastinetta. Vieraat
ohjattiin seinämässä olevasta aukosta sisään Vieraskammioon. Sinne oli aseteltu
isoja kiviä istumista varten. Seinillä oli soihtuja, jotka oli selvästi
sytytetty vain hetkeä aiemmin. Kammiosta oli monia pieniä oviaukkoja, joista
pääsisi syvemmälle vuoriluoliin.
”Otamme vieraat vastaan täällä. Te ette
mahdu Queheimin maaosaan, eikä teidän silmillänne näkisi riittävästi.”
Grriik! katseli Saharia alkaen selvästi
virnistellä. Hän hieroi kaljua päälakeaan.
”Vaikka joillain teistä on maakansan
hienoimpia ominaisuuksia, ei se yksin riitä luottamukseen.”
Furkan räjähti avoimeen nauruun. Ulgur ja
Ingrid yrittivät kohteliaisuudesta pysyä vakavina, mutta huonolla
menestyksellä. Saharia tympi. Huumorintaju ei ollut näköjään kehittynyt muinaisajoista
mihinkään.
”Voimmeko puhua vai tarvitaanko täälläkin
jokin testi? Pitääkö minun pelastaa koira syvästä kuilusta tai jotain muuta
hauskaa?”
Tatam Grriik! vakavoitui seurueensa kanssa.
”Ei tarvitse. Se pelleily kuuluu huippujen
siipikarjalle. Me olemme sinun puolellasi Pohjoismetsän Sahar. Syistä, joita et
ymmärrä, lapset täytyy saada turvaan.”
”Miten?”
”Me kaivaudumme kellarin alapuolelle. Kun
lahkolaisten huomio on siipikansassa, me nousemme kellariin ja tuomme lapset
pois.”
”Mihin minua tarvitaan?”
”Sinä ja valkyriasi johdatte. Lapset eivät
kestä kauaa maan alla. Nostamme heidät pintaan pian muurin alituksen jälkeen.
Me emme nouse ja siipikansan täytyy vetäytyä. Teidän pitää turvata lapset.
Myrdethin voima periytyy muinaisuudesta ja on vahvempi kuin luulette.
Lahkolaisia jää henkiin. Te saatatte taistelun loppuun ”
Ulgur puuttui puheeseen.
”Korpiklaani hoitaa asian. Me olemme
odottaneet tätä. He ovat meidän maillamme.”
”Milloin?”, kysyi Sahar.
”Tee päätös. Me olemme silloin valmiina.”, kehotti
Grriik!.
”Pimeyttä vastaan täytyy taistella valolla.
Enää ei ole montaa auringonkiertoa keskikesän valoyöhön. Tuodaan silloin lapset
pimeästä yöttömään yöhön. Ehkä saavutamme sillä jotain.”
Grriik! katseli Saharia yllättyneesti, eikä
enää virnistellyt.
”Puheesi on viisas. Muuttakaamme se
teoiksi.”
Kotimatkalla vuoritietäjä Furkan jakoi
Ingridille ja Ulgurille viisauttaan. Saharia hän ei tietenkään ollut
huomaavinaan.
”Elementtikansat ovat vastinpareja. Tuli ja
vesi tai maa ja ilma. Ei ole toista ilman toista. He ovat ikivoimien
ensimmäisiä ihmislapsia ja siksi arvaamattomia. Elementtiparit eivät voi sietää
toisiaan, mutta eivät myöskään erota. Siitä seuraa joskus…kummallisuuksia.
Suurin arvoitus kaikista olemme me, ihmiset. Lihan ja hengen liitto, jota me
emme itsekään ymmärrä. Jatkumo kohti sarastusta. Aeruga Rostovin
elämänkeittäjät yrittivät ottaa ikivoimia haltuunsa, mutta me emme tiedä mitä
kaikkea tapahtui. Myrdeth on hullu, mutta minä sanon, että varokaa.”
”Myrdeth ei ota lapsia uudestaan. Siitä
pidän huolen minä.”, Ingrid ilmoitti.
Jostain kumman syystä Ingridin lapsellinen
uho tuntui kaikista turvalliselta.
Kesän valoyön juhla, aestivus, oli
Pohjoismetsässä tärkeä. Silloin kesän valo oli voimakkaimmillaan. Aurinko ei välttämättä
kadonnut taivaanrannan taa lainkaan. Sen jälkeen mentiin kohti pimeyttä ja
kaamosaikaa, jolloin aurinkoa ei näkynyt ollenkaan kaukana pohjoisessa.
Hrl Hrl oli hyökkäyksen kärjessä, kun
taivasihmiset tulivat. He liitivät vanhassa nuolenkärjen muotoisessa
taistelumuodostelmassa. Se oli kuin parikymmentä haukkapääskyä olisi syöksynyt
perinteisessä taisteluparvessaan kohti vihollista. He tulivat nopeasti, mutta
äänettömästi.
Muurilla tukikohtaa vartioivat lahkolaiset
eivät osanneet odottaa mitään. Osa kuoli niille sijoilleen tikari iskettynä
kurkkunsa läpi. Osa nostettiin kainaloista ilmaan ja pudotettiin lähistölle. He
saivat kimppuunsa klaanisoturit, mikäli jäivät henkiin. Kukaan ei ehtinyt
huutaa. Hälytystä ei kuulunut.
Taivasihmiset kävivät tekemässä kaarroksen
ja hyökkäsivät toisen kerran. Nyt he kirkuivat kuin syöksyvät haukkapääskyt.
Lahkolaiset tulvivat makuusijoiltaan pihalle, mutta eivät tajunneet katsoa
ylöspäin. Sama kaava toistui. Iskuja ja kaappauksia. Meteli yltyi.
Kellarikerroksen alapuolella Grriik oli
kaivautunut lähelle kellarin lattiaa. Maakansa eli ja liikkui luolissa. Se
hyödynsi usein maanalaisia jokia. Luolaeläjien maavaisto oli pettämätön. Sen
avulla he pyrkivät ja pääsivät yleensä mahdollisimman lähelle kohdettaan. Sen
jälkeen he kaivautuivat loput. Se oli omalaatuista etenemistä maaperän
sisällä, joka ei jättänyt jälkeensä tunnelia. Se oli vaisto. Se oli
maaelementti.
He olivat tehneet lapsille tunnelin
maanalaiselle joelle. Sen kautta he siirtäisivät lapsia sata askelta. Sen
pienokaiset kestäisivät. Sitten mentäisiin pinnalle. Olisi Saharin vuoro
jatkaa. Maakansa oli käynyt etukäteen tiedustelemassa. Myrdethin kammio olisi
lähellä lasten karsinoita, mutta he romauttaisivat niiden välisen käytävän.
Griik! oli tarkkana. Meteli alkoi kuulua maanpinnalta. Myrdeth kiljui! Nyt!
Myrdeth karjui sängyssään. Hyökkäys! Hän
ponkaisi puolipukeisena pystyyn ottaen Instarin. Matriarkka rynnisti hakemaan
lapsia panttivangeiksi, mutta käytävä romahti hänen eteensä. Myrdeth kirosi
eteensä ilmestyneen kuilun partaalla. Hän kääntyi toiseen suuntaan vetäen
unisen Sylvainin mukaansa.
”Hyökkäys! Ulos! Hae hevoset.”
Myrdeth oli säilyttänyt tukikohdan perällä
kahta ratsua itseään ja Sylvainia varten siltä varalta, että he joutuisivat
pakenemaan.
Grriik! oli tuonut mukanaan maakansan
naisia. He eivät kyenneet enää synnyttämään, mutta ikiaikainen taito hoivata
oli jäljellä. Maanaiset halasivat ja silittivät lapsia saaden nämä mukaansa
kellarista alas pimeään ja pelottavaan aukkoon, joka oli ilmestynyt lattiaan.
He olivat ripeitä. Matka lasten kanssa ei
loppujen lopuksi kestänyt montaakaan kyyneltä. Maakansa aukaisi pinnan ja
nosteli lapsia ylös yksitellen. Heitä oli kymmeniä ja kaikki jäivät paikalleen
seisomaan silmiään siristellen valoyön alkavassa aamussa.
Klaanisoturit syöksyivät lasten ympärille
turvaamaan heidän pakonsa. Lahkolaiset huusivat raivoissan ja tulvivat ulos
tukikohdan portista hyökätäkseen pakoon päässeitä vartioivien kimppuun.
Yhteenotto oli kiihkeä. Klaanisoturit olivat taitavampia, mutta lahkolaiset
olivat täynnä pyhää vihaa ja heitä oli arvioitua enemmän. He pääsivät niskan
päälle.
Sahar onnistui irrottautumaan hetkeksi
taistelusta ja huusi lapsia juoksemaan pakoon läheisen kallionnyppylän yli.
Vanhimmat ymmärsivät ja johdattivat nuorempia. He tajusivat, että oli kiire.
Kukaan ei halunnut palata kellariin. Näky oli ikimuistoinen. Kymmeniä alastomia
tyttölapsia kipusi kalliota pitkin kohti matalalta paistavaa aurinkoa.
Pienimmät osasivat tuskin kävellä ja
horjuivat kalliota ylöspäin hatarin askelin. Välillä he muksahtelivat kipeästi
polvilleen, mutta eivät silti luovuttaneet. Kaikki ymmärsivät, että nyt oli
mentävä. Kukaan ei itkenyt.
Se oli Myrdethin hetki. Hän oli katsellut
portilta taistelua ja lähti nyt lapsia kohti vakain askelin. Kaikki soturit
olivat kiinni taistelun tuoksinassa. Myrdeth huitoi Instarilla kokeeksi ilmaa
päästyään kallion juurelle. Ei ollut vaikea arvata, mitä tulisi tapahtumaan.
Sahar näki kaiken silmäkulmastaan, mutta ei
onnistunut enää irtautumaan vastustajastaan. Lapsetkin huomasivat painajaisensa
lähestyvän, mutta vain vanhimmat kykenivät lisäämään vauhtiaan. Välimatka
lyheni. Osa pienemmistä lapsista oli vasta kohoamassa kallionnyppylän päälle.
Myrdeth saavuttaisi heidät parilla askeleella.
Varjo aurinkoa vasten nousi kallion takaa
lasten eteen. Varjon hiukset liehuivat villisti tuulessa. Hahmon pään vieressä
oli kaksi kahvaa. Hän otti niistä kiinni ja veti miekkansa esiin. Varjo astui
lasten välistä eteenpäin ja puhui lähestyvälle Myrdethille.
”Minä olen Pohjoismetsän Ingrid, etkä sinä
enää koske näihin lapsiin.”
Ingrid oli loistava taistelija. Hän ei
taistellut voimalla, vaan taidolla ja liikkeellä. Se oli koitunut monen
vastustajan kuolemaksi, koska nämä eivät olleet ottaneet vaaleaa
viikinkitytärtä vakavasti. Hän oli yksinkertaisesti liian kaunis koettavaksi
tappavaksi miekkojensa heiluttajaksi. Muista viikingeistä poiketen Ingrid
kamppaili kahdella pistomiekallaan, mikä oli huvittanut montaa raavasta miestä.
Vähän aikaa.
Ingridin sulava liikkuminen oli kaunista
katseltavaa muistuttaen tanssia. Nyt hän oli kuitenkin hätää kärsimässä. Ingrid
tajusi ensimmäistä kertaa elämässään, että saattaisi hyvinkin hävitä tällä
kertaa. Myrdeth oli taitava. Liian taitava. Lahkokuningatar yhdisti taidon ja
voiman. Myrdethin kultti oli säilyttänyt perinnössään ikivanhat taistelutaidot.
Ne oli opetettu hänelle jo lapsena.
Ingridin pelasti nopealta kuolemalta vain
se, että Myrdeth oli hullu. Hän ei osannut pitää raivoaan aisoissa. Kukaan ei
ollut vastustanut lahkokuningatarta aikoihin ja nyt tuo mitätön huora oli
nostanut aseensa häntä vastaan! Myrdeth kävi Instarillaan vastustajansa
kimppuun huitoen Ingridin onneksi enemmän voimallaan kuin taidoillaan.
Ingrid ei kyennyt torjumaan raivokkaita iskuja
kapeilla miekoillaan, vaikka onnistuikin ohjaamaan muutaman sivuun. Myrdeth ei
antanut mitään mahdollisuuksia vastahyökkäyksiin. Ingrid hyppi ja väisteli
pitkin kalliota liikkuen päkiöillään kuin paraskin tasapainoilija.
Myrdeth alkoi pyörittää Instaria kuin
rumpukapulaa kädestä toiseen. Ingrid oli nähnyt vastaavaa vain kyliä
kiertelevien jonglöörien taidonnäytteissä. Miten kukaan pystyi tuollaiseen
painavalla viikinkimiekalla? Ingrid ei tiennyt, miten vastata haasteeseen ja
väisteli. Ikinä ei voinut arvata, mistä suunnasta isku tuli.
Osa lapsista pysähtyi katselemaan
mielipuolista näytelmää kallion päällä. Jostain kuului klaanisotureiden
huutoja, jotka kehottivat lapsia jatkamaan matkaansa. Ingrid tunnisti Saharin
äänen. Hän tajusi, että heidän täytyi olla kiinni taistelussa lahkolaisten
kanssa. Kukaan ei tulisi apuun. Myrdeth hyökkäsi kuin huutojen kannustamana.
Ingrid tajusi, että häviäisi. Hän teki silti
parhaansa toivoen voittavansa lapsille riittävästi aikaa paeta. Lahkolaiset
saivat lisää puhtia matriarkkansa menestyksestä ja kävivät klaanisoturien
kimppuun entistä suuremmalla raivolla. Sahar ja Ulgur miehineen olivat hätää
kärsimässä.
Taistelevan naisparin takana lapset
hoippuivat kalliota ylöspäin kohti aurinkoa. Yötön yö oli vaihtumassa
kirkkaaseen aamuun. Isommat tytöt yrittivät auttaa pienempiä, vaikka valo
sokaisi heidät. Heidän silmänsä olivat tottuneet karsinoihin ja pimeässä
lepattaviin soihtuihin. Pysähtyneet tajusivat jatkaa matkaansa.
Lapset näkivät pimeyden ruhtinattarensa
taistelevan tyhjästä ilmestynyttä pelastajaa vastaan. Pienetkin ymmärsivät,
että nyt oli päästävä pakoon. Tapahtui väistämätön. Myrdeth ennakoi Ingridin
väistöliikkeen ja osui. Hänen iskunsa viilsi avoimen haavan Ingridin
olkapäähän, josta alkoi tulvia verta. Samalla Ingrid menetti toisen miekkansa
ja vain salamannopea heittäytyminen sivulle pelasti hänet tappoiskulta.
Myrdeth antoi itselleen hetken nauttia
voitosta. Hän hymyili pystyyn kömpivälle Ingridille. Lahkokuningattaren
teräväksi viilattu hammasrivistö oli kammottava näky.
”Olisi pitänyt tappaa sinut heti. Tiedä
kuollessasi, että seuraavaksi otan pikkutyttösi.”
Fida! Se oli liikaa. Ingridin toinen käsi
riippui käyttökelvottomana verta vuotaen, mutta toisessa ei ollut mitään vikaa.
Valkyriaksi kutsuttu nosti sillä miekkansa.
”Minä olen Pohjoismetsän Ingrid ja nyt minä
tanssin sinulle kuoleman.”
Ingrid lähti hyökkäämään Myrdethiä kohti
päkiöidensä päällä keinuen. Lahkokuningatar häkeltyi. Huorahan kävi vielä ylle.
Myrdeth raivostui. Hän käytti liikaa voimaa jakaessaan Instarilla tappoiskuiksi
tarkoitettuja lyöntejä. Ingrid ei kuitenkaan ollut siellä, missä piti.
Hän tuli keinuen kohti. Ingridin
kuolemantanssi ei pysähtynyt, eikä hän perääntynyt. Ingrid väisteli. Ingrid
hyppi ja kumartui. Se vain lisäsi Myrdethin suuttumusta. Iskuista tuli vielä
raivokkaampia ja sellaisina ne olivat helpompia väistää.
Ingrid pääsi Myrdethin lähelle. Hän otti
kaksi askelta vauhtia hypäten ylöspäin. Lakipisteessä Ingrid yritti työntää
terveen käden miekkansa Myrdethin silmään. Lahkokuningatar reagoi kuin ajatus.
Hän väisti sivulle onnistuen samalla lyömään Ingridin miekan yläkautta syrjään.
Se upposi silti olkapäähän. Taistelupari kaatui kumpikin taholleen. He nousivat
hitaasti ja huohottaen pystyyn.
Silloin Sylvain tuli laukaten ja vetäen
toista hevosta perässään. Hän hidasti kallion kohdalle tullessaan. Myrdeth
hyppäsi vapaan hevosen selkään. Hän joutui pudottamaan Instarin, jotta sai
suitsista kiinni. Viimeinen silmäys Ingridiin oli hyytävä. Lapset olivat
ehtineet kallion yli, eikä heitä enää ollut näkyvissä. Sylvain ja Myrdeth
karauttivat vauhdilla metsään.
Lahkolaiset näkivät kuningattarensa
pakenevan ja menettivät uskonsa. Heidät oli helppo nujertaa. Korpiklaanin
soturien viha oli talven aikana paisunut yli äyräidensä. He eivät jättäneet
ketään henkiin.
Helpottunut Sahar sai Valeren miekan
takaisin haltuunsa. Ingrid löysi syvävalaannahkapukunsa Myrdethin kammiosta.
Muut lahkolaisten tavarat he polttivat näiden ruumiiden kanssa. Kukaan ei
halunnut jättää merkkiäkään jäljelle siitä, mitä oli tapahtunut.
Omat taistelussa kuolleet poltettiin
kaukana. Taikauskoa tai ei, ruumissavujen ei haluttu vahingossakaan
sekoittuvan. Ulgur määräsi klaanisoturinsa miehittämään tukikohdan. Toista
kertaa sitä ei jätettäisi vihollisen käyttöön.
Fidan ja Ingridin jälleennäkeminen oli
täynnä helpotusta ja kyyneliä. He eivät puhuneet mitään. He vain itkivät ja
halasivat toisiaan. Sahar tuli heidän luokseen ja kietoi käsivartensa molempien
ympärille. Sen hetken he olivat enemmän perhe kuin koskaan aikaisemmin.
Yksi pelastetuista lapsista oli erilainen.
Tytön nimi oli Valerie. Hänellä oli pitkät punaiset hiukset ja vaalea, lähes
kalpea iho. Valerie oli aina iloinen. Hän ei halunnut käyttää lainkaan vaatteita,
vaikka muut lapset kokeilivat niitä innolla. Valerie oli vielä pieni. Vauvaikä
ei ollut kaukana. Hän oli oppinut hädin tuskin kävelemään, mutta halusi juosta
nauraen pitkin metsäniittyjä.
Pienet naarmut ja mustelmat eivät Valerieta
haitanneet. Hänen punaiset hiuksensa liehuivat vuoriston tuulessa lapsen
kirmatessa nauraen. Valerie ei itkenyt ikinä. Nauru vain yltyi, kun hän
tupsahti niityllä nurin huterine pikku jalkoineen.
Ingrid vietti paljon aikaa lasten kanssa.
Hänen kätensä oli kantositeessä, joka esti monet muut askareet. Lapsille
laitettiin koti Korpiklaanin kylään ja se oli monelle onnellista aikaa.
Ainoastaan Valerie oli omapäinen. Hän repi aina vaatteet yltään ja etsi reitin,
jota pitkin karata omille teilleen.
Ei Valerieta tosin tarvinnut kaukaa etsiä.
Hän taapersi kylästä alas metsään ja lähimmälle niitylle. Siellä lapsi sai
juoksennella vapaasti ja kisata perhosten kanssa. Kieltoja tai varoituksia
tyttö ei ollut ymmärtävinään. Lopulta Ingrid alkoi saattaa Fidan kanssa
Valerien niitylle, jotta pahimmilta hässäköiltä vältyttäisiin.
Vuoritietäjä Furkan oli antanut ymmärtää,
että lapset eivät jäisi Korpiklaanin luo asumaan, mutta kukaan ei tiennyt mitä
se tarkoitti. Eräänä kesäpäivänä tietäjän sanat saivat merkityksen. Edes Furkan
ei tosin tiennyt, että päivä tultaisiin aikanaan kirjaamaan Agora Eonin
Valerieta koskeviin kääröihin.
Zindaren Jaxia ja Valeren Rose ratsastivat
kylään ja esittelivät itsensä. Väki kerääntyi kummissaan katselemaan merirosvoa
ja valerea. Se ei ollut tyypillinen näky Pohjoismetsässä ja vielä vähemmän
vuoristossa. Jaxian ääni oli lempeä.
”Me olemme tulleet tänne kansamme äidin,
Zanian, lähettiläinä. Hän haluaa ottaa valoon nousseet tyttäret suojaansa ja
tarjota näille luonaan turvallisen kodin, jossa kasvaa. Tyttöjen ei tarvitse
liittyä meihin, vaan he saavat päättää aikanaan lähtevätkö vai jäävätkö.”
Väki
kuhisi kummissaan. Moni oli jo ehtinyt kiintyä pelastettuihin lapsiin, mutta
kaikki myös ymmärsivät, ettei Korpiklaani voinut olla heidän kohtalonsa. Ulgur
puhui suurimman huolen ääneen.
”Zania asuu Sisämerellä. Miten muka aiotte
kuljettaa joukon pieniä lapsia levottoman Pohjoismetsän läpi näinä aikoina?”
”Meillä on useita vankkureita ajajineen
odottamassa alempana tasamaastossa. Tiedän, millaisessa maineessa
vankkurilapset monen mielessä ovat. Lupaan silti, että yöttömän yön lapset ovat
turvassa.”
Silloin puhui myös Valeren Rose.
”Alhaalla avoimella niityllä odottaa myös
kaksi kertaa kymmenen valeren valiosoturia. Kuningattaremme Aenis ei ole Zanian
sydänystävä, mutta tässä asiassa he ovat liitossa, jota ei murreta.”
Se sai kyläläiset haukkomaan henkeään. Aenis
ja Zania olivat vuorilla tarunhohtoisia nimiä. Voisiko lapsia enää parempaan
turvaan antaa. Valoon nousset itse eivät pelänneet. Pahimmat pelot olivat
jääneet jo taakse ja lasten innolla he odottivat uusia seikkailuja. Vankkurit itsessään
kuulostivat jo jännittäviltä.
Lapsia ja tarvikkeita lastattiin
vankkureihin. Ratsain liikkeellä olevat valeret partioivat metsää niityn
ympärillä. Jäähyväiset oli enimmäkseen jätetty jo kylässä. Jaxia tuli vielä
Rosen kanssa Saharin ja Ingridin luo.
”Pohjoismetsän Susipari! Ikävää, että
uutisemme olivat huonoja. Maineenne on kiirinyt jo Sisämerelle asti ja minä
pelkään, että uutiset ovat vielä huonompia, kun seuraavan kerran tapaamme. Minä
luulen, että me taistelemme yhdessä samaa vihollista vastaan vielä monta
kertaa, halusimme tai emme. Nyt on saatava viattomat pois sodan jaloista.
Olkoon rohkeus ja kunnia sydämissänne!”
Jaxia ja Rose olivat kertoneet kaksikolle,
mitä muille oli heidän eronsa jälkeen tapahtunut. Kaikki muu jäi Alexin kuoleman
varjoon. Edessä olisi vielä pitkä surutyö.
Rose halusi vielä puhua.
”Kuningatar Aenis pyysi muistuttamaan, että
teillä on aina vapaa kulku Valereen. Instarin kantajana Saharilla on myös
oikeus ottaa tapaamansa valeret komentoonsa. Minä kysyn nyt, etkö lähtisi
johtamaan joukkoamme Sisämerelle?”
”Me olemme puhuneet tästä Ingridin kanssa.
Kun hänen kätensä paranee, otamme Fidan ja lähdemme Valereen. Meidän kaikkien
täytyy alkaa järjestäytyä marauderen hyökkäystä varten.”
Myös Ulgur oli tullut paikalle.
”Viekää sana Zanialle, viekää sana Valereen.
Minä kokoan vuoriklaanien voiman. Tulkaa hakemaan minua, kun aika koittaa. Minä
tuon alas vuorten voiman.”
Kikattava Valerie keskeytti vakavan
keskustelun rynnätessään ohi ja kompuroidessaan lapsenjaloillaan pitkin
niittyä. Ingrid juoksi alastoman tytön kiinni ja nosti hänet terveellä kädellä
kantoonsa. Valerie oli viimeinen lapsi, joka lastattiin vankkureihin. Kulkue
nytkähti liikkeelle.
Susipari ja Korpiklaanin väki katselivat
silmät kostuen, kun karavaani hiljalleen katosi metsään. Viimeisessä
vankkurissa tuuli puhalsi punaiset hiukset Valerien silmille. Naurava tyttö
pyyhki ne pois ja heilutti hyvästiksi.