LUKU 33

 ENNEN ZANIA

33 Rodjakin rakkaus ja sota

   Raikas kesäinen merituuli puhalsi Rodjakin kasvoihin. Marauderen ylin vallankäyttäjä ei viihtynyt Rodjakin tunkkaisissa palatseissa. Hän halveksi myös kesäpalatsiaan. Rodjak oli soturi ja merenkävijä. Hän oli ylpeä johtamastaan kansasta.

   Ehdottoman vallan käyttäjä ei kantanut muita titteleitä kuin nimensä, mutta muut kansat kutsuivat häntä joskus meriruhtinaaksi. Hän oli salaa päättänyt palauttaa kansansa suuruuden. Häpeällinen kahtiajako oli peruttava ja panderen suuruus palautettava. Se onnistuisi vain voimalla. Rodjak aikoi sotia ja valloittaa. Tulevaa maailmaa johdettaisiin Rodjakista. Hän oli pitkään pohtinut uutta pääkaupungin paikkaa, mutta se saisi odottaa. Aluksi olisi tärkeintä valloittaa.

   Rodjak vilkaisi tympääntyneenä luotsiaan. Tämä oli selvästi epävarma ja yritti peittää sen. Jos laiva ajaisi karille, Rodjak tekisi luotsista varoittavan esimerkin. Sisämeri oli valtava ongelma. Rautavaltakunnan kimppuun ei pääsisi Pohjoismetsän läpi mitenkään. Sylvadere ei olisi iso ongelma. Puskasoturit olivat heikkoja. Sen sijaan Valere jäisi sivustaan. Agora Eonista ja Apiarista ei voinut ikinä olla varma. Armeijan johtaminen Suiston läpi voisi olla itsemurha.

   Virilen kimppuun pääsisi vain etelästä, mutta sitä ennen pitäisi valloittaa muu maailma. Sisämeri olisi pakko saada haltuun, mutta miten? Rodjak ei osannut lopettaa asian pohtimista. Rautavaltakunnan valloitus oli kuin pakkomielle. Se olisi helpoin tapa aloittaa ja reitti kaukaiseen itään olisi avoin. Maailmanherruus oli käsien ulottuvilla, mutta Sisämeri olisi kesytettävä.

   Rodjak seisoi uuden huomenlaivan kannella. Se oli toista sukupolvea. Ensimmäinen purjehti jo maanpiirin meriä. Sen lastentaudit ja viat olivat olleet jälkiviisaasti katsoen ilmeisiä. Uudesta sukupolvesta ne oli korjattu. Paljon parannuksia oli tehty. Ongelmaksi jäi silti alati muuttuvien merivirtojen sekamelskaksi muotoutunut Sisämeri.

   Nuori meritietäjä Kyril seisoi Rodjakin vieressä. Tuuli liehutti hänen tuuheita tummia hiuksiaan. Rodjak oli uuden meritietäjänsä suhteen utelias, mutta myös epäluuloinen. Tämä oli ilmestynyt eräänä myrskyisenä yönä Kidesillalle kolkuttamaan Rodjakin portteihin.

   Kyril oli kertonut Rodjakille olevansa queterra ja Agora Eonin kouluttama tietäjä. Hän oli anonut turvapaikkaa ja tarjonnut vastineeksi tietojaan ja taitojaan. Rodjak oli suostunut. Se oli ollut melkein liian hyvää ollakseen totta. Tietäjiä oli jos jonkinlaisia. Pahimmat tapaukset olivat silkkoja huijareita. Parhaat tulivat Agora Eonista, mutta kaikki luostaritietäjät olivat vannoneet noudattavansa luostarinsa säännöstöä. Se teki moisista hurskastelijoista marauderelle hyödyttömiä.

   Agora Eonin valapattotietäjä oli aarre. Hän olisi isännälleen uskollinen ja suostuisi mihin tahansa. Yleensä säännöstö kielsi tietäjiltä monet hallitsijalle tärkeät hyökkäyssotaan liittyvät toimet. Rodjak oli tyytyväinen, ettei ollut heitättänyt Kyriliä alas Kidesillalta kuultuaan tämän olevan queterra. Tappava viha oli tyypillisin reaktio, jos queterra oli tarpeeksi typerä paljastaakseen itsensä.

   Yllättäen kuului kummallista raapivaa ääntä. Laivan pohja kynsi matalikon kivipohjaa. Vauhtia oli liikaa. Laivan vauhti tyssäsi kuin seinään. Kaikki kannella olleet kaatuivat. Alipäälliköt karjuivat käskyjä. Rodjak itse kömpi pystyyn jäätävän rauhallisena. Hänet tunnettiin siitä. Rodjak ei ikinä menettänyt malttiaan. Hän oli aina täysin rauhallinen. Patoamaton raivo paistoi vain hänen silmistään. Hallitsijan ääni madaltui.

   ”Luotsi.”

   Aurinko ja ankkuri-tatuoinnilla varustettu luotsi tuotiin rimpuillen ja anteeksipyyntöjä suoltaen Rodjakin eteen.

   ”Tekosi eivät vastanneet puheitasi. Onko sanoja vielä jäljellä?”

   Rodjakin ilme sai luotsin hiljenemään. Hän mietti kuumeisesti, miten voisi vielä pelastaa henkensä.

   ”Meri on liian voimakas. Sitä ei voi voittaa. Siihen täytyy sopeutua. En tiedä miten. Antakaa minun vielä yrittää, niin hylkään Dux Malorin ja palvelen teitä, herra.”

   Se sai Rodjakin miettimään. Luotsi oli kaapattu jostain rannikolta. Useimmat aurinko ja ankkuri-luotsit olivat Dux Malorista tai Virilestä.

   ”Olkoot. Pidä henkesi. Palvelet huomentelakoilla. Ellei sinusta ole hyötyä, kuolet.”

   Ilman luotsiakin Kyril oli jo tunnistanut heidän sijaintinsa. He olivat lähellä Vapaudenjoen suuta. Sitä pitkin he pääsisivät soutuveneillä Merilinnakkeelle noutamaan apua. Rodjak ja Kyril lähtivät itse johtamaan kahta veneellistä sotureita.

   Tilanteen kiusallisuus selvisi heti portilla. Valeren vanha kuningatar Eleana oli vierailulla Merilinnakkeessa. Rodjakin ilmestyminen yllättäen paikalle oli diplomaattisesti vaikeaa. Elettiin toki näennäisesti rauhan aikaa ja linnake oli puolueetonta aluetta. Oli silti kaikkien etu välttää verivihollisten suoraa kohtaamista. Yleensä vierailut ajoitettiin etukäteen siten, että moiselta vältyttiin.

    Hallitsijoiden henkivartiokaartit kyräilivät toisiaan. Kaikki ymmärsivät, että yhteenotto saattaisi syntyä vain väärästä katseesta. Komentaja oli hätäpäissään sijoittanut Rodjakin väen omaan kotiinsa. Kuninkaallinen vierashuoneisto oli varattu kuningatar Eleanalle.

   Rodjak oli pitkästynyt. Linnakkeen puusepät olivat lähteneet laivalle arvioimaan vahinkojen suuruutta. Lähistöllä asui myös yksi vanhuudenpäiviään viettävä Virilen laivanrakentaja. Häntä oltiin hakemassa. Komentaja lähetti palvelijansa useita kertoja päivässä pahoittelemaan asioiden tilaa sekä kertomaan arvion ajasta valerekuningattaren lähtöön.

   Rodjak ilmoitti yllättäen haluavansa tavata Eleanan. Hän aikoi keskustella marauderen ja Valeren yhteisistä mahdollisuuksista luoda aiempaa parempi kulkureitti omituisen Rajaseudun läpi Suistoon. Se oli täyttä roskaa ja Eleana tietäisi sen. Hän ei voisi silti evätä tapaamista menettämättä kasvojaan. Tosiasiassa Rodjak halusi kohdata kruununperijättären, prinsessa Aeniksen. Tämä tulisi olemaan Rodjakin todellinen vihollinen, kun aika koittaisi.

   Tapaaminen järjestettiin Merilinnakkeen ritarisalissa. Se oli yritetty kopioida Dux Malorin saleista, mutta lopputuloksesta oltiin montaa mieltä. He kohtasivat lattialla muka tasaveroisesti. Tosiasiassa Eleana oli valerena puoli päätä pidempi, mutta Rodjak ei ollut huomaavinaan koko asiaa. Esittelykierros hoidettiin nopeasti pois alta. Prinsessa Aenis värähti kohdatessaan Rodjakin katseen. Hän tajusi heti olevansa tapaamisen todellinen syy. Se kiehtoi.

   Kyrilin esittely aiheutti ilmiselvää halveksuntaa Eleanan seurueessa. Kohteliaisuussääntöjen takia mitään ei kuitenkaan sanottu ääneen. Eleanan ja Rodjakin keskustelu oli näennäisen kohteliasta ja ympäripyöreää diplomaattista hölynpölyä.

   Eleana oli valereksikin jo vanha ja se näkyi. Vanhat kansat pysyivät yleensä iättömän näköisinä vanhuuteen saakka ja kuihtuivat nopeasti pois. Kaikki huomasivat, että Eleanalla ei aikaa ollut enää paljoa jäljellä. Rodjak tarkasteli seuruetta. Hän tunnisti vakoojiensa perusteella yhden viisasneidoista suffrapäälliköksi. Suffrat olivat pelottavia. Edes Kyril ei tiennyt Valeren tiedustelusta oikeastaan mitään.

   Aenis kiehtoi Rodjakia. Hän tarkasteli tätä huomaamattomasti silmäkulmastaan ja vakuuttui kohdanneensa mahtavimman vihollisensa. Tapaamisen jälkeen kumpikaan hallitsijoista ei muistanut, mistä oli puhuttu, mutta molemmat kokivat olevansa paljon entistä viisaampia.

   Rodjakin poistuttua Aenis oli hämmentynyt. Mies oli möllöttänyt häntä silmät tapillaan koko tapaamisen ajan, eikä ollut välittänyt vähääkään kuningattaren puheesta. Aenis oli varma, että mies tunsi vetoa, ellei jopa himoa, häntä kohtaan.

   Suffrapäällikkö Yanna tuli tilaisuuden koitettua taas painostamaan Aenista. Keskusteluja oli käyty paljon ja Aenis alkoi taipua. Yanna tiesi saavansa prinsessan puolelleen ennen kruunajaisia. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Aeniksen oli ymmärrettävä väistämätön. Muussa tapauksessa hänet olisi viime kädessä tapettava, eivätkä edes suffrat olleet vielä joutuneet menemään niin pitkälle.

   Aenis ja Zania väijyivät jousiensa kanssa metsälammella. He eivät olleet jäljestäjiä, mutta painaumat rantamudassa kertoivat muutenkin kauriiden käyvän lammella juomassa. Oli tukahduttavan kuuma. Naiset eivät puhuneet, jotta eivät olisi pelästyttäneet herkkiä riistaeläimiä. Se oli vaikeaa, sillä valeret olivat kasvinkumppaneita ja parhaita ystävättäriä. Yleensä he olivat koko ajan äänessä.

   Jotain isoa oli tulossa pusikon läpi. Naiset jännittävät valerenkuusijousensa. Yllättäen itse Rodjak tuli lammelle hevosensa selässä. Aenis ja Zania vilkaisivat toisiaan. Molemmat tajusivat tilaisuuden. He voisivat tappaa vihollisen kiinni jäämättä. Ruumiinkin voisi upottaa lampeen. Rodjak vain katoaisi. Häntä oli varoiteltu lähtemästä yksin retkilleen, mutta odotteluun kyllästynyt hallitsija ei ollut uskonut.

   Aenis ja Zania katsoivat toisiaan uudestaan. Aenis pudisti päätään. Nyt ei ollut tappamisen aika. He laskivat jousensa ja jäivät katsomaan. Rodjak juotti hevosensa. Hän alkoi riisuutua uidakseen vilvoittavassa lammessa. Valeret tuijottivat hiirenhiljaa. Rodjak oli elämänsä kunnossa ja se näkyi. Hän nautti vartalonsa hallinnasta ja tunsi voimansa. Sekin näkyi. Aenis tunsi tuttujen väristysten juoksevan lihansa läpi. Rodjak sukelsi.

   ”Häivy. Tätä ei jaeta. Tämä on minun.”

   Zania pelästyi ja loukkaantui. Aeniksen sävy oli tyly ja kiihkeä. Hän oli kuitenkin kruununprinsessa. Zania perääntyi. Rodjak jatkoi sukelteluaan. Aenis livahti piilottamaan merisoturin vaatteet ja jäi seisomaan rannalle. Pinnalle tullut Rodjak huomasi virnistelevän valereprinsessan. Hän kahlasi rantaan päin jääden seisomaan vyötäröään myöten vedessä.

   ”Onko valereista tullut jo vaatevarkaita?”

   ”Miksi et tule tänne kysymään?”

   ”Täällä on mukavan viileää.”

   ”Sitten minä tulen sinne.”

   Viileä vesi ei sammuttanut roihahtanutta kiihkoa. Molempien liha oli saanut aina mitä oli himoinnut. Se oli kansojensa johtajille ollut yhtä selvää kuin syöminen tai juominen, mutta nyt tapahtui jotain muuta. Lihan himo oli myös hengenhimoa. Voima kohtasi voiman. Lihan ja hengen yhtyminen uuvutti heidät lopulta täysin. He eivät olleet edes huomanneet auringon laskevan. Pari makasi toistensa sylissä pehmeillä sammaleilla ja yritti löytää pohjoisen vaalean yön taivaankannesta edes yhden tähden.

   ”Minun olisi pitänyt tappaa sinut, kun tulit lammelle.”

   ”Pakoon sinun olisi pitänyt lähteä.”

   ”Minä en luovu Valeresta miehen takia.”

   ”Minä en luovu mistään naisen takia.”

   ”Haluatko tämän jäävän tähän?”

   ”En.”

   ”Mitä me siis teemme, kun huominen koittaa?”

   ”Teemme tämän uudestaan aina tilaisuuden tullen. Pakon edessä lopetamme. Lopulta menemme hautaan toisiamme kaivaten.”

   ”Hyvä on.”

   He nukahtivat Pohjoismetsän valoisaan ja lämpimään kesäyöhön tietäen valehtelevansa itselleen ja toisilleen.

   Zania oli vihainen, hämmentynyt ja loukkaantunut. Aenis ei pyytänyt käytöstään anteeksi. Hän ei myöskään jakanut kokemustaan ystävättärensä kanssa, vaikka heillä oli ollut aina niin tapana tehdä. Aenis tuskin huomasi Zaniaa tai ketään muutakaan. Ei ollut vaikea huomata, että Rodjak ja Aenis katosivat joka päivä omia aikojaan ratsastusretkilleen. Zania harkitsi kertovansa ongelmasta Yannalle, mutta se olisi ollut liian rajua. Aenis oli kuitenkin ystävä, eikä suffrista voinut ikinä olla varma.

   Zania lähti omalle ratsastusretkelleen selvitelläkseen epävarmuuttaan. Hän oli ilmoittanut viipyvänsä pitkään. Se ei ollut tavatonta. Nuoret valeret tekivät usein vastaavia retkiä etsiessään elämälleen suuntaa.

   Zania antoi ratsunsa lönkötellä meren märkää rantahiekkaa pitkin. Oli laskuveden aika ja vesi oli vetäytynyt keräämään voimiaan. Zania piti laskuveden hetkestä. Se sai hänet tuntemaan itsensä meren valtiaaksi.

   Zania huomasi hiekalla vääntelehtivän möykyn. Se näytti ihmiseltä, mutta oli jotenkin väärän värinen. Päästyään lähemmäs Zania tajusi möykyn olevan vammautunut vesikulkija. Nuori valere oli kuullut meri-ihmisistä ja nähnyt valaslaulajien ohjastavan merilosseja. Tämä oli silti ensimmäinen kerta, kun hän kohtasi vesikulkijan.

   Ratsailta noussut Zania kumartui vesikulkijan puoleen. Tämä yritti käheällä äänellä ja huonolla kielellä kuiskata jotain.

   ”Vesi. Vie vesi.”

   Zania huomasi ammottavan haavan kulkijan kyljessä ja tajusi tämän olevan henkitoreissaan. Hän otti kulkijaa kainaloista kiinni ja lähti raahaamaan tätä kohti läheistä laskuvesilammikkoa. Veteen päästyään voihkiva vesikulkija huokasi helpotuksesta. Haavan ympärille ilmestyi limakalvo ja kulkija pyörtyi, mutta hengitti tasaisesti.

    Zania antoi kulkijan levätä, mutta ei tiennyt selviäisikö tämä tajuttomana meren palatessa. Hän yritti ravistella kulkijaa, kun nousuveden ensimmäiset aallot ulottuivat heihin asti. Tämä ei herännyt. Hätääntynyt Zania kampesi painavan kulkijan hevosensa selkään. Vesi ulottui jo vyötäröön, kun valere pääsi itse ratsaille.

   Zania ohjasi hevosensa kohti metsälampea, jonka ohi oli aiemmin tullut. Hän oli ponnistelujensa jälkeen täysin voimaton ja nuokkui ratsunsa selässä. Lammella väsynyt valere lähes pudotti kulkijan sammalikkoon ja raahasi tämän kaislikkoon viimeisillä voimillaan. Päästyään takaisin rannalle Zania lysähti maahan silkasta uupumuksesta nukahtaen saman tien.

   Aamulla Zania heräsi siihen, että jokin märkä kosketti hänen kylkeään. Hän ponnahti pelästyneenä istumaan ja huomasi tuijottavansa silmiin kontillaan olevaa vesikulkijaa.

   ”Makea vesi teki terve. Miksi tietää?”

   ”En tiennyt. Autoin hädässä olevaa. Miten voit?”

   ”Kuolema lähellä. Tulla terve pitkä aika. Nyt hyvä. Paha ohi. Mennä oma vesi.”

   ”Mitä sinulle tapahtui?”

   ”Ei varoa paljon. Ei erittänyt. Hai. Takaa.”

   Zania saattoi vesikulkijan rantaveteen. Tämä epäröi ennen kuin puhui.

   ”Sinä pelastaja. Minä elämä velkaa. Antaa vesilahja.”

   ”Sinun ei tarvitse antaa minulle mitään.”

   ”Minä meriväki dom Uku Tamir. Meriväki vesiprinssi. Minä antaa. Käytä lahja viisas. Sinä Valere Zania. Me tavata monta kertaa. Minä ei kaukana lahja.”

   Uku Tamir neuvoi viittomalla ja kömpelöllä kielellään Zaniaa ratsastamaan kaukana näkyvän niemen päähän.

   ”Odotanko sinua siellä?”

   Uku Tamir päästeli kummallista ääntä, jonka Zania tulkitsi nauruksi.

   ”Minä odottaa.”

   Vesikulkija katosi pinnan alle. Zania oli nuori valere. Hän oli ylpeä ja kovin herkkä naurun kohteeksi joutumiselle, vaikka se olisi ollut hyväntahtoistakin. Zania hyppäsi ratsunsa selkään ja löi kannat kylkiin. Rantamaasto oli hyvä alusta ratsastaa täysillä. Zania ei pidätellyt. Nuori valere kiiti merenrantaa nauttien vauhdin hurmasta.

   Aurinko oli silti laskemassa mailleen, kun hän tuli koruttoman niemen kärkeen. Zania ei oikeastaan yllättynyt havaitessaan Uku Tamirin istuskelevan rantakivillä häntä odottamassa. Vesikulkija oli jopa kerännyt häntä varten valmiiksi ajopuista nuotiotarpeet.

   ”Aurinko nousee. Minä tulla.”

   Pidemmittä puheitta vesikulkija käveli pinnan alle. Zania hoiti hevosensa. Ratsun kyljet olivat vaahdossa ja se oli väsynyt. Onneksi niemeltä löytyi makean veden lammikko. Zania ei ymmärtänyt, mitä annettavaa kivikkoisella niemellä voisi olla. Hän päätteli vesikulkijan tuovan jonkun alkeellisen korun, kenties simpukan kuorista tehdyn. Zania ei kuitenkaan ollut menossa minnekään, joten miksipä ei odottaa ja katsoa.

   Tulevan delfiinikuningattaren ensimmäinen kosketus enkelivalaisiin ei ollut mairitteleva. Uku Tamirin taluttamana hän oli kahlannut kaulaansa myöten mereen. Vesikulkijan neuvosta hän oli kiertänyt kätensä viereensä tulleen delfiinin ympäri. Tai ainakin yrittänyt. Sitten mentiin. Kädet lipesivät heti, mutta Zanian alle ilmestyi toinen delfiini kannattelemaan häntä. Enkelivalaita tuli lisää. Vauhti kiihtyi.

   Zania pompahteli delfiinien päällä milloin missäkin asennossa. Hän hengitti vettä keuhkoihinsa ja alkoi pärskiä. Se oli delfiineistä hauskaa. Ne vain kiihdyttivät vauhtia. Parven pompottelu vei Zanialta ajan ja paikan tajun. Hän tajusi, että jonnekin oltiin menossa ja vauhdilla. Muuta hän ei ymmärtänytkään yrittäessään haukkoa happea ja toivoessaan matkan loppuvan mahdollisimman nopeasti.

   Parvi pysähtyi korkean kallioseinämän juurelle. Uku Tamir tuli pintaan Zanian vierelle. Hän näytti valerelle kaiken. Hän näytti meduusan vesikellon. Hän näytti vesikulun syvällä olevasta aukosta kraatterin sisään. Zania katseli tulevassa Salissaan ympärilleen häikäistyneenä. Uku Tamir oli noussut saarelle hänen vierelleen.

   ”Tämä…sanoa…Sali. Käytä viisas. Nyt Zania Sali. Vesiheimo ei kaukana. Auttaa vesikulku.”

   Uku Tamir esitteli Salin salat Zanialle. Erityisen kiinnostava oli enkelilähde. Legenda viimeisestä taistelusta oli toki Zanialle tuttu, mutta aiemmin hän ei ollut tajunnut sen olevan totta. Uku Tamir osoitti lähdettä ja yritti selittää.

   ”Seitti. Kutu. Lima. Se liha lihaan.”, Uku Tamir osoitti kalvon peittämää haavaansa.

   ”Ei tämä. On tämä. Iso liha. Kaksi lihaa. Yksi liha.”

   Sen valmiimpaa asiasta ei tullut. Uku Tamir jätti Zanian uuteen Saliinsa ja lupasi tulla hakemaan pois. Yksin jäätyään hän katseli haltioituneena ympärilleen. Valere purskahti raikuvaan ja hersyvään nauruun, jonka hänen tuleva tyttärensä perisi ja tekisi monelle tutuksi. Kuin sen kutsumana kaksi delfiiniä nousi saaren vieressä pintaan nauramaan seuraksi. Zania otti kaksi askelta ja hyppäsi niiden väliin.

   Delfiinikuningatar oli löytänyt kotinsa.

   Kuningatar Eleanan lähtö viivästyi. Hän sairastui vakavasti. Kaikkien toive oli, että kuningattaren vointi paranisi riittävästi, jotta hänet saataisiin Valereen kuolemaan. Tuleva Kuningatar Aenis oli hermostunut. Oli selvää, että hautajaisten ja kruunajaisten jälkeen hän ei voisi enää livahtaa tapaamaan Rodjakia. He olivat rakastaneet kuin jokainen kerta olisi ollut viimeinen. Se oli auttanut heitä pakenemaan todellisuutta. Aina oli ollut jäljellä vielä yksi kerta.

   Seuraava olisi oikeasti viimeinen. Rodjakin uusi laiva oli saapunut jokisuulle ja hänenkin odotettiin lähtevän. Tekosyyt jäämiseen olivat kerta kaikkiaan lopussa. Aenis käveli hermostuneesti edestakaisin. Hän ei kestänyt ajatusta, että tämän illan jälkeen Rodjak olisi iäksi mennyt. Viisasneidot kävivät tämän tuosta kysymässä prinsessan päätöstä milloin mistäkin ja Aenis karjui heille. Se laitettiin huolen syyksi.

   Eleana ei ollut ollut Aeniksen äiti, vaan täti. Aeniksen äiti oli menehtynyt puolustaessaan laaksoa, ja Eleana-täti oli kasvattanut Aeniksesta seuraajansa. Epätoivoissaan ja raivoissaan Aenis paiskoi viisasneitoja jo tavaroilla. Se sai heidät jättämään tulevan hallitsijan rauhaan. Hän ehtisi vielä livahtaa illan tapaamiseen. Se oli sovittu samaan paikkaan kuin heidän ensimmäinen kohtaamisensa.

   Zania ryntäsi posket innosta punertaen Aeniksen kammioon pahimmalla mahdollisella hetkellä. Hän oli saapunut Valereen Salistaan. Zania halusi jakaa uutisensa parhaan ystävättärensä kanssa. Aeniksen käytös lammella oli jo unohtunut. Zania aikoi ehdottaa, että Eleana haudattaisiin Saliin ja se vihittäisiin Valeren käyttöön. Salin avulla Valere voisi hallita levotonta Sisämerta.

   Aenis oli jo livahtamassa takaovesta ulos. Zanian sisäänsyöksy sai hänen raivonsa liekkeihin.

   ”Mitä sinä tänne ryntäät? Etkö ymmärrä, että olen käskijäsi? Emme ole enää tyttöjä. Häivy!”

   Aeniksen raivonpurkaus löi Zanian ällikällä. He olivat kokeneet kaiken yhdessä. Paitsi miehen lammella! Zania muisti Aeniksen aiemmat tylyt sanat. Hänen ylpeytensä ja omakin suuttumuksensa heräsi.

   ”Mikä luulet olevasi? Tätiäsikö parempi? Se lammen mieskö mielesi on vallannut? Oletko rakastunut marauderen Rodjakiin?”

   Aeniksen ilme kavalsi hänet. Zania pani merkille kruununperijättären ratsastusasun ja päätteli loput.

   ”Hylkääkö tuleva kuningatar sairaan tätinsä lemmenyön tähden? Mitätön hupakko.”, Zanian ääni oli täynnä halveksuntaa.

   Myös Aeniksen raivo sai uutta puhtia. Vastakkain oli kaksi soturia täynnä valeren ylpeyttä.

   ”Olet vain kateellinen vaalea luuska. Haluat jotain, mikä kuuluu minulle.”

   ”Senkin otit nenäni edestä mustatukkainen lutka. Olet karkaamassa hänen luokseen, etkö? Minne? Samalle lammelle?”

   Aeniksen ilme kavalsi hänet taas. Hän oli jo vetämässä miekkaansa, kun viisasneidot ryntäsivät sisään metelin hälyttäminä. Zania livahti ulos. Hän ei epäröinyt. Aurinko alkoi painua mailleen. Zania oli täynnä päättäväisyyttä ja kostonhimoa. Solakyläläisillä oli tapana sanoa, että Valeren vihan roihua ei pieni sade sammuta, eikä ylpeyttä saa taipumaan myrskytuulikaan.

   Zania tiesi perinteisenä vaaleana valerena olevansa monelle miehelle kiihottavampi näky kuin Aenis. Kruununperijätär kantoi hallitsijasuvun mustia hiuksia ja säteili enemmän voimaa kuin naisellista viehkeyttä. Zania repi jo ratsailla nahkavaatteitaan pois päältään. Hän saapui puuskuttaen lammen rannalle. Rodjakin tullessa hän oli valmis. Olkapäät olivat paljaat, samoin reisien sivut. Loput nahat paljastivat enemmän kuin peittivät.

   Rodjak ei epäröinyt. Myöhemmin hän väitti luulleensa Zaniaa tulonsa peruneen Aeniksen lahjaksi. Valerethan eivät tunteneet normaali-ihmisten estoja. Tosiasiassa Rodjak ei asiaa pohtinut. Aenis ei ollut tullut paikalle. Soturi oli kiimassa ja tarvitsi naista. Hän näki Zanian ja toimi.

   Toisella kerralla Zania oli päällä Rodjak sisällään. Aenis ratsasti pensaikon läpi lammelle ja pysähtyi katsomaan. Valeret tuijottivat toisiaan silmiin. Zania hymyili voitonriemuisesti. Yhden miehen ei olisi pitänyt vaikuttaa mihinkään, mutta Aenis ei voinut tunnemyrskylleen mitään. Hän laskeutui hevosen selästä ja veti miekkansa.

   Ystävätär kävi aseettoman Zanian kimppuun, joka häkeltyi täysin. Tämä mahdollisuus ei ollut tullut häneen mieleensäkään.  Vain Rodjakin väliintulo pelasti Zanian hengen. Hän haavoittui silti olkapäähänsä ja tuijotti Aenista nyt järkyttyneenä. Tämä menetti täysin itsehillintänsä.

   ”Narttu. Kapinen koira. Mene pois silmistäni tai tapan sinut. Kun minut kruunataan, otan pääsi.”

   Henkeensä ja lihaansa haavan saanut Zania ei keksinyt muuta kuin paeta kohti Saliaan, josta kukaan muu ei vieläkään tiennyt. Aenis ja Rodjak käänsivät toisilleen selkänsä ja lähtivät tahoilleen puhumatta sanaakaan.

   Seuraavana päivänä Rodjak päätti lähteä takaisin korjatulla huomenlaivallaan. Kuningatar Eleana osoitti pieniä piristymisen merkkejä ja myös Valeren leirissä tehtiin lähtöä. Jäähyväisiä ei jätetty. Merilinnakkeen komentaja oli ainoa, joka lähdöistä riemuitsi. Hän oli ollut varma jonkinlaisen katastrofin synnystä, mutta onnekseen jäänyt autuaan tietämättömäksi niistä siemenistä, joita hänen takapihallaan oli kylvetty.

   Rodjak määräsi mahdollisimman suoran kurssin nimikaupunkiinsa. Uudella laivalla oli uusi luotsi. Rodjak päätti pitää sanansa ja jättää vanhan telakoille matkalla kotiinsa.

   Rodjak ei aluksi kertonut oireistaan mitään. Niska tuntui jäykältä ja päätä särki. Lopulta kuume nousi niin korkeaksi, että sitä ei voinut salata. Rodjak joutui hyttiinsä vuodepotilaaksi. Kuume sai hänet hourimaan. Hän tajusi Kyrilin ja toisen parantajan painelevan päätään ja kaulaansa. Hänen kiveksensä turposivat. Ne tuntuivat aroilta ja liian suurilta haarojen välissä.

   He olivat jo purjehtineet Vankilasaaren ohi ja näkivät Kidevuoriston eteläreunan taivaanrannassa. Rodjak alkoi olla kunnossa ja vaati Kyrililtä suoria vastauksia. Hän oli saanut hyssyttelystä tarpeekseen. Kyril kertoi, minkä tiesi ja minkä arvasi. Rodjak oli saanut turvotustaudin. Sen myötä hän oli saanut myös pää- ja miestulehduksen. Nyt kaikki näytti hyvältä, mutta yksi ongelma oli. Joskus miestulehdus jätti kantajansa lapsettomaksi.

   Se sai Rodjakin mietteliääksi. Hän ei ollut ajatellut asiaa sen kummemmin. Marauderessä naiset olivat vahvojen miesten käyttöomaisuutta. Monet käyttivät kuolonjuurta, ellei heidän herransa toisin määrännyt. Vasta nyt Rodjak alkoi miettiä sukunsa jatkamista. Hän oli aina tiennyt, etteivät kaikki valloitushankkeet valmistuisi hänen elinaikanaan. Asia ei ollut silti aiemmin tuntunut kovin tärkeältä.

   Kotiin päästyään Rodjak kielsi kuolonjuuren käytön naistentalossaan. Kun lisääntyminen nousi päällimmäiseksi nautinnon sijasta, kävi lihan himon tyydyttäminen aiempaa tylsemmäksi. Rodjak hoiti kuitenkin osuutensa valittamatta. Hänen oli saatava tietää.

   Epävarmuus sai Rodjakin myös käymään sotavarustelunsa tarkemmin läpi. Huomenlaivat olivat jo vallanneet suurimman osan tunnetuista meristä lukuun ottamatta hankalaa Sisämerta, jota tuskin kukaan muukaan saisi hallintaansa. Telakoita piti rakentaa lisää. Oli vain ajan kysymys, koska Malor ja Virile oppisivat tekemään saman. Kilpavarustelussa oli pysyttävä edellä.

   Kyril oli ollut kullanarvoinen rehulihakuoppien terästämisessä. Taisteluhyeenien ensimmäinen sukupolvi oli jo kuollut ja kuopattu. Kaikki näytti lupaavalta. Rämesoturien luonti oli odotettua vaikeampaa. Tasapainon löytäminen oli hankalaa. Välillä ne yrittivät raadella palasiksi kaiken, minkä käsiinsä saivat, synnyttäjänsä mukaan lukien.

   Toisaalta liian pienillä annoksilla niistä tuli turhan lepsuja. Varsinainen katastrofi oli ollut se sukupolvi, jolle synnyttäjät olivat antaneet selkäsaunoja kuin pikkulapsille. Parannettavaa riitti. Onneksi sylvaderellä riitti naisia. Mihin hyödyllisempäänkään niitä olisi voinut käyttää?

   Rex Arctica oli Rodjakin lempilapsi. Hän oli itse vanginnut ensimmäiset albiinotiikerit Etelämeren rannoilta. Ne oli onnistuttu kuljettamaan Arcticalle salassa. Onneksi pedot oli saatu lisääntymään ennen koulutusta. Tiikerien voima ja hurjuus oli ollut liian suurta. Aluksi kaikki koulutettavat pedot oli jouduttu ennen pitkää lopettamaan. Vasta monen sukupolven jälkeen kouluttajat olivat alkaneet oivaltaa niitä keinoja, jolla hurjuutta voitiin kanavoida.

   Kaamosjuhlaan mennessä asia oli selvä. Rodjakin siemen ei itäisi. Se järkytti. Se oli vasta toinen kerta, kun Rodjak itse koki minkäänlaista merkkiä ihmisen heikkoudesta. Ensimmäinen oli ollut sairastuminen kotimatkalla. Tieto otti koville. Mitä hyötyä kaikesta oli, jos sitä ei voisi jättää perinnöksi omalle lihalleen? Rodjak vaipui synkkyyteen, joka oli yhtä pimeä kuin pohjoisen kaamos.

   Kuningatar Eleanan hautajaiset olivat koruttomat. Valeressa hallitsijan kuolemalla ei pröystäilty. Vain sankarillisille sotureille järjestettiin juhlavia jäähyväisiä. Myös kruunajaiset olivat Aeniksen itsensä käskystä vaatimattomat. Hän halusi kunnioittaa edesmenneen tätinsä muistoa. Sen sijaan uusi kuningatar ei enää kunnioittanut mennyttä ystävyyttään Zanian kanssa. Tämä oli pilannut hänen viimeisen tapaamisensa Rodjakin kanssa.

   Aenis ei saanut rakastajaansa mielestään. Hän syytti asiasta Zaniaa. Ilman tätä hän olisi tavannut Rodjakin viimeisen kerran ja erosta olisi tullut hyvä ja arvokas muisto. Aenis hautoi asiaa päivästä toiseen uskoen lopulta itsekin kuvitelmaansa kauniista erosta. Hän alkoi janota kostoa. Zania oli pettänyt hänet ja Valeren.

   Uuden kuningattaren musta mieli oli otollinen saalis suffrille. Aenis oli heti mukana. Hän sitoutui täysin suffriin ja heidän asiaansa. Hänellä oli vain yksi toive. Zania piti etsiä ja tuoda hänen eteensä vangittuna.

   Suffrien verkosto oli hyvä. Valeressa tai solakylässä mikään ei jäänyt heiltä huomaamatta. Verkosto ulottui myös ympäri Pohjoismetsää. Silti tulos oli tyhjää täynnä kuin rannalle nostettu rysä. Se sai suffratkin ymmälleen. Zania tuntui kadonneen täysin maan pinnalta. Vakoojat Virilen merisatamassa ja Vapaasatamassa sekä merilosseilla vannoivat, että yhtään valerea ei olisi päässyt laivoihin heidän tietämättään.

   Lopulta ainoaksi mahdolliseksi johtopäätökseksi jäi Zanian kuolema. Rosvojoukko, satunnainen kulkija tai joku metsän pedoista oli saanut Zanian saaliikseen, vaikka niin ei juurikaan valereille käynyt. Siihen oli Aeniksenkin tyytyminen, vaikka kukaan ei oikeasti moiseen uskonut. Zanian oli täytynyt jotenkin karata jonnekin kauas. Ehkä savanneille.

    Talvi oli ollut melko leuto. Aenis lepäsi turkistuolissaan katsellen takan liekkejä. Ensimmäiset kevään merkit saattaisivat ilmaantua jo kuunkierron kuluttua. Kaksi tohkeissaan olevaa viisasneitoa koputti oveen ja melkein ryntäsi sisään luvan saatuaan.

   ”Rouva kuningatar! Teitä kysytään portilla.”

   Aenis lähti kummissaan. Hän ei ymmärtänyt, mikä tai kuka voisi vaatia hänen läsnäoloaan. Elämä talvisessa laaksossa oli ollut poikkeuksellisen rauhallista. Aenis katsoi alas vartiotornista. Portin edessä Zania makasi turkisten seassa reessä. Hän puhui muodollisesti ja kovalla äänellä.

   ”Kuningatar Aenis! Olen tullut vaatimaan Valeren oikeutta synnyttää turvallisesti esikoiseni laaksossa huolimatta säädyistä tai riidoista.”

   Aenis oli raivoissaan, mutta ei voinut kieltäytyä. Valeren veren alkaessa hiipua ja miesten vähetessä ikivanha perinne oli noussut uuteen kunniaan. Kuningatar ei paljastanut ajatuksiaan ilmeelläkään antaessaan muodollisen luvan, mutta kiehui vihasta. Zania oli Valeressa ja käytännöllisesti katsoen koskematon.

   Synnyttämisen aika tuli. Kätilön lisäksi kammiossa olivat Aenis, näkijä Isabel ja suffra Yanna. Aenis katsoi Zaniaa tunteettomasti.

   ”Tiedät, mitä tapahtuu, jos lapsi on möykky tai poika.”, kuningatar nyökkäsi Yannaan päin.

   ”Terveen näköiselle pojalle annetaan vuosi. Onhan sekin jotain.”, Zania sanoi.

   ”Se perinne on haudattu. Lapset vain kärsivät. Tuskainen kuolema on väistämätön. Niitä ei haluta enää.”

   Zania synnytti terveen tytön. Se aiheutti kaikissa helpotusta. Zania tunsi silti jotain. Samoin kätilö.

   ”Se ei ole ohi Uutta elämää tulee vielä.”

   Vanhojen kansojen hiipumisen takia kaksoset olivat harvinaisia, mutta eivät tavattomia. Läsnäolijat odottivat jännittyneinä. Zaniakin tunsi odotuksen kiihkon synnytystuskiensa läpi. Lapsi oli poika. Terveen näköinen, mutta poika. Kätilö katkaisi napanuoran, pesi lapsen ja kääri sen hellästi kapaloihin. Hän ojensi mytyn Yannalle. Zania tuijotti kauhuissaan.

   ”Vuosi. Antakaa vuosi. Se on kaksonen. Aina on mahdollisuus.”

   Yanna pudisti päätään.

   ”Me tiedämme varmuudella, mitä tapahtuu. Ehkä jo huomenna. Turha pitkittää kärsimystä.”

   Zania tuijotti jähmettyneenä pois lähteneen Yannan perään. Hän tunsi vieläkin jotain. Samoin hämmästynyt kätilö. Se ei ollut vieläkään ohi. Kolmoset! Zania oli synnyttämässä kolmosia! Se oli tavatonta. Vanhoille kansoille se olisi ollut tavatonta jo heidän kukoistuksensa aikana, mutta nyt se oli suoranainen ihme.

   Kului kaksi kertaa kymmenen kyyneltä ja lapsen pää ilmaantui maailmaan. Kaikki kurottivat kaulojaan nähdäkseen, mikä olisi lapsen kohtalo. Elämä vai kuolema. Se oli tyttö. Rättiväsynyt Zaniakin huokaisi ja yritti käsittää tapahtuneen. Hänen henkensä taustalla karjui äidin ikiaikainen huoli lapsestaan. Pois viety oli saatava takaisin, mutta Zanian kohtalo ei ollut vielä täyttynyt. Aeniksen viha oli kasvanut mittoihin, joita hän ei enää itsekään hallinnut.

   Aenis odotti Isabelin kanssa, kunnes kätilö oli poistunut ja maailmaan tulleet nukkuivat. Sen jälkeen hän paljasti vihansa. Puhe oli tarkkaan harkittua ja hallittua, eikä Aenis antanut tunteidensa kuulua siitä läpi.

   ”Olet saanut oikeutesi. Huomenna lähdet. Emme löytäneet sinua, joten mene sinne, mistä tulit. Lapset jäävät. Kasvatan itse tyttäresi. En halua valehdella heille, enkä halua sinua kyräilemään laakson ympärille. Saat tavata lapsiasi sen mukaan, miten kuuliaisena pysyt minulle.”

   Zania haukkoi henkeään uskomatta korviaan. Aeniksen lähdettyä hän purskahti lohduttomaan itkuun. Näkijä Isabelin kävi Zaniaa sääliksi ja hän kietoi kätensä nyyhkivän äidin ympärille. Zanian ajatukset juoksivat villisti. Hän tajusi, että ei voisi tehdä mitään. Oli silti yksi, joka ehkä voisi. Zania anoi kiihkeästi Isabelilta apua.

   Näkijä tiesi, ettei hänen pitäisi tehdä sitä. Hän tiesi nostattavansa Aeniksen vihan, jos jäisi kiinni. Valeren Näkijä piti kuitenkin uuden kuningattaren tekoa halpamaisena. Päästyään torniinsa Isabel kuiski haukkapääskylle viestinsä.

   Lintu nousi ilmavirtojen mukana korkealle Pohjoismetsän yläpuolelle ja otti suunnan sinne, minne se ei yleensä ikinä lentänyt. Haukkapääsky lähti kiitämään kohti Rodjakia.

   Kyril varoitti Rodjakia. Kenraalit varoittivat Rodjakia. Kaikki varoittivat. Sotaan lähtö suin päin Pohjoismetsän läpi olisi järjetöntä. Voitto olisi mahdoton. Sylvadere saisi mahdollisuuden sissisotaan omalla maallaan. Puskasoturit olivat mitä olivat, mutta taistelisivat metsässä omilla ehdoillaan.

   Rodjak ei kuunnellut. Rodjak ei välittänyt. Rodjak ei suostunut edes keskustelemaan siitä vaihtoehdosta, että viesti oli tarkoitettu houkuttelemaan hänet päättömään sotaan lähtöön. Ehdottoman vallankäyttäjä suostui kuuntelemaan neuvonantajiaan vain yhdessä asiassa. Rodjakin väliaikainen käskynhaltija oli valittava huolella. Liian vahva varajohtaja saattaisi yrittää vallankaappausta, liian heikko houkuttelisi siihen.

   Rodjak päätyi lopulta Gebra-sukuun. Se oli hyvää vauhtia rappeutumassa, mutta vielä klaaninsa pääsuku. Klaanipäällikkö Lazlo kuvittelisi nimityksen olevan tunnustus klaanin perinteisestä voimasta ja palvelisi uskollisesti palkintoa odottaen.

   Rodjak päätti takaisin tultuaan ottaa klaanin haltuunsa ja määrätä sille uuden johtajan. Erityisesti häntä ärsytti jaloissa pyörivä Lazlon vanhin poika Vladek. Tässä oli jotain naismaista. Pojasta tuskin tulisi edes soturia.

   Rodjak johti itse armeijansa ydinjoukon Kidesiltaa pitkin manteretta kohti. Väkijoukot kerääntyivät hurraamaan sotaan lähdölle, niin kuin väkijoukot olivat tehneet kautta tunnetun historian. Pääjoukot odottivat sotanurmilla Kidesillan edessä. Rodjakin sotapuhe joukoilleen oli lyhyt ja ytimekäs.

   ”Miehet! Me emme juokse puskasoturien perässä. Ne pelkurit eivät ole sen arvoisia. Me valtaamme Valeren. Olen kokeillut valeren pillua ja se on laadultaan parasta.”

   Miehet röhähtelivät kuuliaisesti. Heidät oli juotettu ennen puhetta sopivaan nousuhumalaan.

   ”Veljet! Tekin tarvitsette valeren pillua. Olette sen arvoisia. Unohtakaa kaupunkien toripillut ja ottakaa, mikä teille kuuluu. Se on marauderen tapa!”

   Röhötys yltyi ja ensimmäiset hurraahuudot kuuluivat.

   ”Me otamme Valeren! Sieltä me otamme Virilen! Sen jälkeen me marssimme Dux Maloriin ja asetumme valerehuorinemme sinne! Veljet, seuraatteko te minua?”

   Miehet sekosivat. Meteli oli korvia huumaavaa. Tähän asti valereita oli salassa melkein pelätty. Nyt Rodjak tarjosi nuo herkkupalat heille nautittaviksi. Se sai mielikuvituksen liikkeelle. Se sai rehvastelun käymään kuumana. Sotureille kannettiin iltanuotioille Odinin lekaa pitämään mieliala korkealla. Osa meriviikingeistä kävi jopa niin kuumana, että jätti sinä yönä ilmaiset armeijahuorat rauhaan. He halusivat säästää itseään parempaan tavaraan.

   Kyril ja marauderen päälliköt puolestaan katselivat toisiaan epätietoisina. Eihän Rodjakin puheissa ollut päätä, eikä häntää. Ilman kunnollista strategiaa heistä ei olisi enää kovin moni hengissä Valeren porteilla. Kukaan ei uskonut heidän kykenevän valtaamaan laaksoa edes täysilukuisina. Entä muu höpinä? Suiston läpi ei hyökättäisi yhtään mihinkään. Virileä ja Maloria ei vallattu noin vain edes lasten sotaleikeissä.

   Yksi nuoremmista klaanipäälliköistä rohkeni mennä puhuttelemaan telttaansa vetäytynyttä Rodjakia. Tämä kuunteli ensimmäisen lauseen. Sen jälkeen hän löi miekallaan klaanipäällikön hengiltä. Hän tuli ulos teltasta ja puhui asiansa.

   ”Käskyt on annettu. Meidän tapamme on noudattaa niitä.”

   Kyril tajusi asian perimmäisen totuuden. Rodjak koki elämäntyönsä ja tavoitteensa menevän hukkaan ilman omia jälkeläisiä. Yllättäen hänellä olikin sellaisia ja hallitsija tekisi kaikkensa saadakseen lapsensa omikseen. Kyril oli epäileväinen. Valeret elivät tarpeeksi pitkään tullakseen viisaiksi. He eivät tulisi vahingossa raskaiksi.

   Viesti oli ollut tyypillinen haukkaviesti. Yksinkertaisuudessaan monitulkintainen. Sinun-lapset-valere-kuningatar-saalistaa/tappaa. Rodjak oli ainoa, joka tunsi koko tarinan ja päätti uskoa tulkintaansa. He olivat marssineet kolme päivää, kun Zanian lähetti saapui ja puhui koko asian, niin kuin se oli tapahtunut. Nyt Rodjak sai lopullisen varmuuden.

   Samana iltana sylvadere iski ensimmäisen kerran. Metsäviikingit tulivat jälkijoukon molemmista sivustoista. Ensin tulivat vasamat. Niitä seurasivat soturit miekkoineen. Kun meriviikingit ehtivät järjestäytyä vastarintaan, sylvadere oli jo paennut. Kuolleita ja pahoin haavoittuneita laskettiin tusinan verran. Vastustajia ei yhtään.

   Se oli ollut vain kokeilua. Maraudere ei lähtenyt jäljittämään hyökkääjiä. Maraudere ei tehnyt yhtään mitään. Rodjak vain hoputti joukkojaan jatkamaan nopeasti matkaa. Meriviikinkien jäljestäjät olivat valppaina, mutta eivät partioineen pääjoukosta kovin kaukana.

   Sylvaderen sotaneuvosto oli äimänä. Tämä oli ennenkuulumatonta. Meriviikinkien joukkueet partioivat jatkuvasti läntisessä Pohjoismetsässä. Ne ryöstivät naisia ja tuhosivat ne kylät, jotka löysivät. Joukkueet olivat jatkuvassa liikkeessä ja niiden väijyttäminen oli hankalaa. Nyt tämä Rodjak johti koko sotavoimansa suoraan tarjottimelle. Sylvadere päätti napsia parhaat palat pois, kun niitä kerran tarjottiin.

   Iske ja katoa-sissijoukkueita perustettiin. Ne toimivat itsenäisesti. Ne alkoivat kilpailla tapettujen meriviikinkien määrässä. Luvut olivat huikeita. Omat tappiot jäivät vähäisiksi. Maraudere ei tehnyt käytännöllisesti katsoen mitään. Vartiointia lisättiin, mutta metsäviikingit oppivat tappamaan vihollisen jäljestäjät ensimmäisinä. Yhteenkään takaa-ajoon ei lähdetty. Rodjak ei sallinut minkään häiritä etenemisvauhtia.

   Osa sylvaderen sissijoukkueista kävi jopa yöpymässä kotikylässään. Seuraavana päivänä käytiin tappamassa lisää vihollisia. Metsäviikingit alkoivat vitsailla keskenään meripupujen lahtaamisesta. Aiemmin asetelma oli ollut päinvastainen. Sylvadere oli joutunut pakoilemaan monilukuisempaa maraudereä.

   Kun armeija sai näkyviinsä läntiset Kaksosvuoret, kolmannes sen iskuvoimasta oli poissa. Suurin osa oli kuollut. Osa taistelukyvyttömäksi haavoittuneista oli kääntynyt takaisin. He veivät mukanaan vakavammin haavoittuneet, jotka voisivat toipua hyvässä hoidossa. Kukaan ei edes kuvitellut heidän selviävän oikeasti hengissä perille. Se oli oiva tilaisuus sylvaderelle opettaa nuorisolleen tappamisen taitoa.

   Sana oli saavuttanut myös Dux Malorin. Sotaherttuat päättivät omalta osaltaan auttaa liittolaisiaan molempien verivihollista vastaan. Huomenlaivat olivat vasta ilmestyneet merille, joten sotaherttuat pitivät vielä suurinta osaa meristä hallussaan perinteisin viikinkilaivoin.

   Dux Malor keräsi yhteen kaikki saatavilla olevat ankkuri ja aurinko-luotsit. Yhtään laivaa ei lähetetty Sisämerelle ilman pätevää luotsia. Merivirrat hajottivat yleensä laivastot. Luotsiton laiva oli liian suuri riski. He saivat liikkeelle kaksi kertaa kymmenen laivaa. Yhteensä puolentuhatta ratsutonta ritaria. Niillä ei armeijaa päihitettäisi, mutta ne olisivat vakava uhka kenelle hyvänsä. Laivasto purjehti kohti Vapaudenjoen suuta.

   Kun Rodjak alkoi lähestyä Valerea, hänen sotavoimansa oli vähentynyt puoleen. Silloin nuori kuningatar Aenis aukaisi Valeren portit ja ratsasti itse kansansa kärjessä mustat hiukset liehuen sotaan. Hän halusi näyttää voimaa. Hän halusi näyttää maailmalle, että Valere ei ollut vallanvaihdoksen myötä heikentynyt hiukkaakaan.

   Kuningatar kohtasi vihollisensa isolla aukiolla Kaksosmetsässä. Aenis tiesi, ettei Rodjak pärjäisi. Dux Malorin nyrkki oli lähestymässä häntä etelästä. Laivasto oli onnistunut purjehtimaan pitkälle Vapaudenjoen yläjuoksulle ennen rantautumista. Ritarit olisivat virkeitä ja valmiina taisteluun, vaikka heidän määränsä armeijaa vastaan oli toki vähäinen.

   Sylvaderen sotaneuvostolta oli tullut viesti. Metsäviikingit olivat kasvattaneet määräänsä ja sissijoukkueet oli ripoteltu ympäri Kaksosmetsää Rodjakin marssista väsyneen armeijan ympärille.

   Aenis vilkaisi taakseen. Hän oli saanut mukaansa melkein koko Valeren voiman. Naissoturit katselivat pilkallisesti hevostensa selästä aukion toiselle puolelle. Sinne ampuisi helposti valerenkuusijousilla.

   Aeniksen airueet vaativat neuvottelua. Uusi kuningatar ei sinällään aikonut neuvotella mistään. Hän oli edelleen sydänjuuriaan myöten loukkaantunut ja halusi nöyryyttää pettäjää. Neuvottelukatos pystytettiin keskelle aukiota. Muodollisuuksien jälkeen kummankin kansan johtaja lähetti vartijansa ja neuvonantajansa tiehensä näiden vastalauseista huolimatta. Aenis katsoi Rodjakia avoimesti halveksien.

   ”Tehdäänkö se tässä? Aina tilaisuuden tullen? Hautaan kaivaten? Niinkö se meni, huora?”

   Rodjak kavahti kohtaamaansa vihaa.

   ”Olet vanginnut lapseni. Tulin hakemaan ne. Monenko pitää kuolla sen takia?”

   ”Huora synnytti huoralle. Yksi oli karhulapsi ja viety aroille. Minä pidän kaksi. Sanotaanko vaikka, että muistoksi sinusta, rakkaani.” Aeniksen viha ja halveksunta oli avointa ja syvää.

   ”Minä tulen armeijani kanssa hakemaan jälkeläiseni.”

   ”Sinun armeijasi on kutistunut kuin kalusi. Oletko varma, että lapset ovat sinun? Zania oli kerännyt melkoisen määrän kaluja jo silloin, kun synnyit idiootti.”, Aenis räjähti pilkalliseen nauruun.

   Palattuaan kansansa luo kuningatar oli mietteliäs. Kosto oli tuntunut hyvältä, mutta Aenis oli päästänyt tunteensa valloilleen. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Kosto on aina nautittava kylmän viileästi. Aenis tajusi sen itsekin.

   Rodjak oli täynnä petetyn raivoa. Hän ei silti ollut typerä. Jäljestäjät toivat viestejä ja hän tajusi asemansa olevan strategisesti toivoton. Rodjak olisi voinut taipua neuvotteluratkaisuun. Monelta turhalta kuolemalta olisi vältytty ja marauderelle olisi jäänyt sotavoimaa tulevaa varten. Aeniksen kohtaamisen jälkeen Rodjak ajatteli tunteella, ei järjellä ja hänen sotaretkensä oli siinä.

   Loppu oli silkkaa teurastusta, mutta tällä kertaa meriviikingit olivat teuraita, eivät teurastajia. Maraudere hyökkäsi aukion yli, mutta se pysähtyi saman tien Valeren nuolisateeseen. Meriviikingit yrittivät perääntyä, mutta silloin iski sylvadere joka puolelta. Maraudere ei voinut enää muuta kuin perääntyä joukolla etelään. Rodjak johti armeijaansa itse ratsunsa selästä ja sylvaderen sissijoukot väistyivät.

   Hallittu perääntyminen järjestyksessä onnistui vähän aikaa, mutta sitten vastaan tuli Dux Malorin nyrkki. Ritarit olivat levänneitä ja täynnä intoa. Valeret olivat jalkautuneet ja onnistuivat metsässäkin lähettämään nuolisateita marauderen niskaan. Tapahtui väistämätön. Rodjakin armeija hajosi. Taistelu levisi täydelliseksi kaaokseksi pitkin metsää. Enää ei voinut ampua. Se oli soturi soturia vastaan. Raakaa voimaa ja hakkaamista.

   Aenis määräsi valeret perääntymään. Taistelu oli jo voitettu. Hän ei silti halunnut päästää Rodjakia pakoon. Aenis komensi joukkonsa piirittämään taistelualueen ja ottamaan vihollishallitsijan elävänä. Kuningatar oli epävarma tunteistaan. Hän ei tiennyt pitäisikö miestä rakastaa vai pitäisikö hänet tappaa. Päätöksen ehtisi tehdä aikanaan, mutta nyt Rodjak pitäisi saada kiinni.  

   Meriviikinkien jäljelle jääneet soturit olivat hajaantuneet laajalle alueelle eri kokoisissa ryhmissä. Komento ei ollut enää kellään. Viholliset hakkasivat toisiaan kuoliaaksi vailla minkäänlaista sääliä. Kyril pakeni yhden klaanipäällikön johtaman soturijoukon kanssa. He ehtivät ulos ennen Valeren saartorenkaan valmistumista. Rodjak oli kadonnut. Kyril otti komennon. He päättivät yrittää takaisin kotiin.

   Valeren nuoli oli läpäissyt Rodjakin rengaspanssarin ja uponnut syvälle rintaan. Se oli lähellä sydäntä. Liian lähellä. Rodjak hortoili eteenpäin tuntien voimiensa hiipuvan. Hän tuli ryteiköstä pienelle aukiolle. Se oli täynnä ruumiita. Keskellä paloi nuotio. Kuulustelu- ja tappopaikka. Rodjak kuuli ääntä takaansa. Kaksi Dux Malorin ritaria tuli häntä kohti miekat paljastettuina.

   ”Antaudu merikoira, niin saat elää!”

   Rodjak ei suostuisi vangiksi. Hän jaksoi hädin tuskin nostaa miekkansa. Soturi kuolisi niin kuin meriviikingin kuului: miekka kädessä ja kasvot vihollista kohti. Se tuli ryminällä ryteiköstä. Sotahevonen! Soturi sen päällä löi miekan toisen ritarin selkään. Ratsastaja käänsi hevosen paikallaan ympäri. Se oli valere. Toinen ritari oli kuitenkin valmiina, mutta turhaan. Valere kannusti hevosen soturin päälle hypäten itse notkeasti maahan.

   Kaksintaistelu oli saman tien ohi. Valere oli liian taitava. Nopea, notkea ja ulottuva. Rodjak tunnisti naissoturin. Valere lammelta, jonne Aenis oli tullut liian myöhään. Zania! Hänen lastensa äiti. Rodjakin voimat olivat lopussa. Hän pyörtyi.

   Zania tuijotti ritareita. Hän oli tappanut liittolaisia pelastaakseen verivihollisen. Valeren mielessä myllersi. Tämä oli kaikkea sitä vastaan, mikä hän oli. Valere. Tämä ei ollut Valeren tapa. Tämä ei ollut Valeren vala. Hän oli…petturi!

   Zania oli toivonut Rodjakin taivuttelevan Aenista. Saavansa siten lapsensa takaisin. Hänen mieleensäkään ei ollut tullut, että aiheuttaisi sodan. Meriviikingithän raiskasivat kaikki naiset, jotka kiinni saivat. Kukaan heistä ei välittänyt seurauksista. Zania oli luullut, että hänen pyyntönsä oli ollut liian lapsellinen, mutta toivon hivenkin oli parempi kuin ei mitään. Zanian täytyi saada tietää syy Rodjakin ylireagointiin.

   Se oli vaikeaa. Zania pelkäsi koko ajan tulevansa yllätetyksi. Häneltä kului siihen suuri osa päivää, mutta hän onnistui. Zania riisui Rodjakin vallankäyttäjän merkit ja puki ne kuolleelle meriviikingille. Tajuttoman Rodjakin hän naamioi Malorin ritariksi. Ylimääräiset varusteet Zania heitteli ympäri taistelumaastoa. Koulutettu sotahevonen osasi polvistua, joten hän sai Rodjakin sen selkään suhteellisen helpolla. Lopuksi Zania raahasi Rodjakiksi naamioidun ruumiin kasvot vasten nuotiota.

   Hän ratsasti pois veltto Rodjak poikittain edessään. Palavan lihan löyhkä ehti yltää hänen nenäänsä aiheuttaen pahoinvoinnin aallon. Saartorengas ei ollut ongelma. Valeret päästivät haavoittunutta ritaria kuljettavan vanhan kansan edustajan kyselemättä läpi. Zanian onneksi häntä ei tunnistettu. Vihollisen pelastanut valere suuntasi Salilleen.

   Rodjak kävi päivä päivältä heikommaksi. Hän oli välillä tajuissaan, mutta ei järjissään. Zania ei uskonut hänen selviytyvän, mutta päätti yrittää loppuun asti.

   Delfiinit olivat varovaisia. Ne tajusivat haavoittuneen vaativan hellää kyyditystä. Vesikulkijoita oli monta. Uku Tamir tuli itse auttamaan meduusan vesikellon kanssa. He saivat hourailevan Rodjakin Saliin ja lepäämään lähimmän saaren rantahiekalle. Zania osoitti arpeutunutta haavaa Uku Tamirin kyljessä.

   ”Voisitko tehdä tämän haavoittuneelle…ystävälleni?”

   Nuoli oli katkaistu, mutta kärki törrötti yhä Rodjakin rinnassa kiinni. Zania ei ollut uskaltanut koskea siihen. Uku Tamir tutki meriviikinkiä.

   ”Tämä kuolee. Ei käytä järki. Viisi päivää. Kuolema. Minä antaa yksi yö. Järki kirkas. Aamu ja kuolema.”

   Zania nyökkäsi surullisena. Uku Tamir kaapi itsestään limaa. Sitä irtosi ihon pinnalta hänen kouriinsa. Vesikulkija hieroi eritteensä pieneksi palloksi ja laittoi sen suuhunsa. Pureskeltuaan aikansa hän painoi huulensa Rodjakin suulle ja työnsi kielellään liman sisään. Kuoleva nytkähteli parin kyyneleen ajan. Yllättäen hänen silmänsä rävähtivät auki.

   ”Missä minä olen?”

   Zania otti Rodjakin pään syliinsä ja kertoi tälle sen, mitä mies ei tiennyt. Zania oli ollut niin kiihdyksissä Aeniksen vihasta, että oli yksinkertaisesti unohtanut kuolonjuuren käytön. Rodjakista oli todistettavasti tullut isä. Muita mahdollisuuksia ei ollut. Loput kuolevalle oli jo kerrottu. Rodjak tunnusti, miksi oli lähtenyt sotaan. Se oli ollut ainoa keino saada perijä.

   ”Poika. Onko minulla vielä poika? Ette kai te tappaneet?”

   Zania hyssytteli kiihtynyttä Rodjakia kuin äiti lastaan.

   ”Väliin syntynyt oli karhulapsi. Hän…”, Zanian ääni sortui. ”…leikkii aroilla. Se ei ollut minun tahtoni.”

   Rodjak ähkäisi tukahtuneesti. Kaikki oli mennyttä. Zania tuijotti merisoturia tiukasti silmiin.

   ”Sinulla on kaksi tervettä tytärtä. Heistä kasvatetaan valereita, läntisten valtakuntien parhaita sotureita. Sinä elät heissä. Tytöt perivät sinun voimasi niin hengessä kuin lihassa. Kun aika koittaa, minä paljastan heille isänsä nimen. Oli se oikein tai väärin.”

   Kyyneleet kihosivat kuolevan Rodjakin silmiin. Hän kaivoi taskustaan ison ja virheettömän mustan helmen.

   ”Sukelsin meriosterin itse. Poikana Kidesillan alta. Olen säästänyt sitä perilliselleni tai tulevalle kuningattarelleni. Ota se ja tee viisaasti.”

   Zania halasi Rodjakia läpi yön. Hän kohtasi loppunsa käsi Zanian kädessä ja kasvot kohti kraatterin ylle noussutta aurinkoa.

   Zania kasasi ajopuista rovion ja poltti Rodjakin vanhojen viikinkiperinteiden mukaan. Hän keräsi tuhkat Uku Tamirilta saamaansa isoon simpukan kuoreen ja kiipesi seinämän rosoisia vuoripolkuja pitkin korkealle ylös. Hän nousi lähelle kraatterin reunaa. Polut johtivat kielekeluolalle.

   Se kulki suoraan vuorenseinämän läpi ulos asti jatkuen kielekkeenä meren ylle. Sieltä Zania ripotteli Rodjakin tuhkat auringonlaskuun. Sen jälkeen hän kääntyi takaisin ja istahti seinämän sisäpuolelle katsellen Saliaan. Se oli kaunis, mutta kovin tyhjä.

   Murheissaan    Zania mietti, että Salin päivä oli lyhyt kuin ihmisen elämä. Aurinko paistoi sinne vasta, kun se oli noussut jo korkealle. Valo myös katosi usein liian nopeasti ikään kuin säästääkseen ruskonsa kauneuden vain valituille. Yllättäen Zania sai oivalluksen. Se täytti hänet riemulla. Eikä hänen tarvitsisi tehdä muuta kuin kiertää Sisämeri.

   Rodjakin armeijan rippeiden tuhoaminen ei kestänyt pitkään. Vankeja ei otettu. Kyril olisi haluttu tuomiolle. Valapattotietäjästä olisi pitänyt tehdä varoittava esimerkki. Omia kuolleita oli silti liikaa. Niitä ei haluttu ehdoin tahdoin lisää. Takaa-ajoon ei lähdetty. Sylvaderen ajateltiin hoitavan asian. Henkiin jääneitä merisotureita oli päässyt pakoon niin vähän, että heistä ei kovin äkkiä uutta armeijaa kasattaisi.

   Zanian hämäys meni läpi. Voitonriemuiset ritarit eivät tutkineet ruumiita kovin tarkkaan. Miehen päästä ei ollut jäljellä kuin savuava ja mustunut tynkä. Ritarit hakkasivat Rodjakiksi kuvittelemansa ruumiin molemmat reisiluut irti. Myöhemmin Dux Malorissa ne keitettiin puhtaiksi lihasta. Luihin kiinnitettiin taivasteräksestä valmistettu kahva, joka piti ne yhdessä.

   Dux Malorin uusi sotavaltikka naulattiin valtaistuimen kylkeen kiinni. Vastedes kuningas ottaisi voitokkaan valtikan mukaansa aina, kun ritarit lähtisivät sotaan. Kahva päällystettiin savannitiikerin nahalla, joka oli värjätty kuninkaan viirin kanssa yhteensopivaksi.

   Kuningatar Aenis vaati saada nähdä omin silmin Rodjakin ruumiin. Hänet ohjattiin aukiolle, jossa oli se vähä, mitä enää oli jäljellä Rodjakiksi luullusta ruumiista. Aenis katseli täysin ilmeettömänä ja nyökkäsi ritareille, ennen kuin kääntyi ja ratsasti pois.

   Kyril tiesi olevansa haluttua riistaa. Hän tiesi myös, että ennen pitkään sylvaderen jäljestäjät yhyttäisivät heidät. Joukko oli liian suuri piilotettavaksi edes loputtomaan Pohjoismetsään. Onneksi hengissä oli monta jäljestäjää. Kyril teki sen, mitä kukaan ei arvannut. Hän ei johdattanut joukkoaan pakoon. Hän lähti seuraamaan kotiin palaavia ritareita. Jäljet sekoittuivat ritareiden jättämiin.

   He eivät huomanneet. Voittajien ei tarvinnut varmistaa selustaa. Ritarit pakkautuivat laivoihinsa. He olivat päässeet niillä pitkälle yläjuoksulle, mutta heitäkin oli kuollut. Laivoja jäi tyhjiksi. Ritarit jättivät ne paikalleen. Merilinnakkeen miehet voisivat hakea alukset myöhemmin. Se oli Kyrilin odottama tilaisuus.

   Marauderen pakoon päässeet täyttivät tyhjät viikinkilaivat ja onnistuivat laskemaan niillä yöllä huomaamatta Merilinnakkeen ohi. Merellä he kääntyivät länteen. Meriviikingit soutivat rannan tuntumassa välttääkseen voimakkaimmat merivirrat. Heillä oli myös onnea. He pääsivät pakoon.

   Sylvaderen jäljestäjät etsivät paenneita vihollisiaan kuumeisesti Refugian ja Sisämeren välisistä metsistä. Lopulta he joutuivat tunnustamaan tappionsa. Kukaan ei tajunnut, minne merisoturit olivat kadonneet. Edes jälkiä ei löytynyt.

   Kyrilin tynkälaivaston kotimatka oli toivoton, mutta he olivat onnekkaita. Merivirrat olivat painaneet kolme marauderen kauppalipun alla purjehtivaa huomenlaivaa lähelle rantaa. Kyrilin käskyvalta meritietäjänä kumosi kapteenien valituksen alkuunsa. Kauppalaivasto kääntyi uusine matkustajineen takaisin kohti Rodjakia. Lasti heitettiin mereen miesten tieltä.

   Kyril tapatti varmuuden vuoksi ankkuri- ja aurinko- luotsit Odinin susien jälkeen. Oli parempi, että heidän pakonsa pysyisi salassa mahdollisimman pitkään. Perillä kaikki oli sekaisin. Rodjakin idea oli ollut hyvä. Gebra-suvun Laszlo oli ollut heikko hallitsija, mutta ei silti liian saamaton. Muut klaanit olivat pysyneet pitkin hampain kurissa. Kaikki oli kuitenkin muuttunut uutisten Rodjakin tappiosta alkaessa kerääntyä.

   Kyrilin saapuessa Rodjak oli sisällissodan partaalla. Klaanit kyräilivät toisiaan, mutta ainoastaan kauhun tasapaino oli estänyt avointa taistelua syntymästä. Meritietäjä otti tilanteen haltuunsa. Hän teloitutti voimakkaimmat klaanipäälliköt ja antoi heikoimmille lisää vastuuta. Laszlon mielipiteet hän yksinkertaisesti sivuutti.

   Kyrilistä tuli marauderen todellinen hallitsija, vaikka pääkaupunki kantoikin vähän aikaa Lazlon nimeä. Vladekin valtaannousu sopi Kyrilille oikein hyvin. Pojasta ei ollut yksinkertaisesti mihinkään. Kyril alkoi salaa purkaa pala palalta Rodjakin sotasuunnitelmia. Tappio oli jo kärsitty. Maraudere oli menettänyt voimansa usean sukupolven ajaksi. Kyril ei ollut enää lainkaan vakuuttunut siitä, että meriviikingit edes oli oikea kansakunta johtamaan maailmaa siihen suuntaan, mihin hän sen halusi kulkevan.

   Kyrilillä oli omia suunnitelmia. Kaikki oli kääntymässä oikeaan suuntaan, kunnes tapahtui jotain, mitä meritietäjä ei ollut ennakoinut. Vladekille synnytettiin vammavauva. Eikä vain yhtä. Kyril ei enää kyennyt oikaisemaan tilannetta, kun toinenkin vammainen jälkeläinen jätettiin eloon.

 

SEURAAAVA LUKU VIIKON KULUTTUA.