NYT JOHAN
32
Feruksen isä
Salin lämpöön oli vaikea tottua. Pohjoisen
kesässä hellejaksot jäivät yleensä melko lyhyiksi. Merikin oli lämmin. He
tottuivat nopeasti mahdollisuuteen käydä jatkuvasti uimassa. Zindaren tyyli
ottaa rennosti ja elää omalla tavallaan teki syvän vaikutuksen.
Zania vei heidät Vauvataloon. Se oli
delfiinikuningattaren ylpeys. Luopiovalereksi syytetyn Zanian ympärilleen
keräämä hylkiöjoukko oli lisääntynyt niin paljon vuosien saatossa, että nyt
monet ulkopuolisetkin pitivät sitä jo kansana. Pitkäikäisenä valerena
kuningatar oli katsellut alamaistensa lisääntymistä monen ihmissukupolven ajan.
Hän ei tuntenut kansanvaltaa. Oli vain yksi kuningatar, eikä kukaan pitänyt
muita kuningattaria.
Moni syntyi ja kuoli Zanian rakastavan
katseen alla. Oli turha selittää kuningattaren olevan vain vanhan kansan
edustaja. Lapsilleen hän oli isä ja äiti, kaikki kaikessa. Zindare oli aina
liikkeellä ja aina merillä. Kukaan ulkopuolinen ei ollut tullut tarkemmin
pohtineeksi, miten zindare lisääntyi.
Lapset olivat Zanialle kalleinta maailmassa.
Ne tultiin synnyttämään hänen Saliinsa. Siellä vauvat kerättiin ensimmäisiksi
elinvuosikseen Vauvataloon. Äidinmaidon lisäksi pienokaiset saivat siellä
hankalasti hankittavaa enkelivalaan maitoa. Se teki lapsista hiukan enemmän mereneläviä
kuin heistä maalle syntyneinä muuten olisi tullut.
Zania otti luokseen myös kaikki lapset,
jotka hänen kansansa löysi ja joskus vain otti. Etenkin maraudereltä. Kaikilla
oli oikeus kasvaa vapauteen ilman pahuutta ympärillään.
He kävelivät Vauvataloon sitä ympäröivien
äitimajojen halki. Vauvatalon pää-äitinä hääri yllättäen mies. Tämä oli
keski-ikäinen ja voimakaspiirteinen. Rose henkäisi nähdessään, kuinka komea
mies oli. Johan oli kummissaan. Rosehan oli käynyt täällä aiemmin. Hronan
suputti Johanin korvaan.
”Zaan tekee aina samanlaisen vaikutuksen
naisiin.”
Zania selvitti taustat.
”Marauderen saarella joku Renata kouluttaa
näitä. Hän lähettelee porukkaansa ympäri maanpiiriä. Zaan tuli tänne
kummallisten suunnitelmien kanssa, mutta minä tein hänestä ykköspupuni. Zaan
oli ykkösenä pidempään kuin kukaan muu. Hänellä on hyvät kädet. Hän osaa helliä
ja hoivata. Löysin Zaanille täydellisen tehtävän.”
Zaan itse kumarsi nöyrästi vieraille ja
riensi hoitamaan velvollisuuksiaan. Kaikki tajusivat, mitä Zania oli
tarkoittanut. Vauvatalossa oli kaksi kerrosta ilman väliseiniä. Kumpikin kerros
oli melkein täynnä seimiä. Osa äideistä oli imettämässä vauvojaan. Zaan
apulaisineen hääri äänekkään kaaoksen keskellä pienine tuttileileineen.
Vauvamestari oli selvästi kotonaan ohjaten toimintaa. Väillä hän keinutteli
vauvoja itse, eikä malttanut olla työntämättä nenäänsä jokeltelevien
pienokaisten kasvoja vasten.
Yleensä Ferus ei ollut millään tapaa
turhamainen. Hän ei hävennyt taisteluarpiaan, olivat ne miten rumia tahansa.
Puuttuva korva oli poikkeus. Hiukset eivät onnistuneet peittämään ammottavaa
rupista aukkoa. Ferus alkoi käyttää otsan kohdalta pään ympäri kiedottavaa
punamustaa taisteluhuivia. Se oli perinteinen soturin asuste, jota monet
muutkin valeret käyttivät.
Illalla järjestettiin juhlat. Merirosvot
olivat kerääntyneet toisiaan lähekkäin olevien saarien muodostamalle
maaryppäälle. Nuotiot paloivat ja tyhjennetyt viinileilit saivat zindaren
laulamaan syystaivaan tähtien alla. Saarten välille oli pingotettu köysiä.
Soturit tasapainoilivat niillä taistellen toisiaan vastaan puukepeillä. Nauru
ja huuto yltyivät illan edetessä.
Feruksen taisteluhuivi oli menestys. Se sai
legendaarisen soturin näyttämään entistäkin vakuuttavammalta. Johan huomasi
ensimmäistä kertaa Feruksessa selviä merkkejä tyytyväisyydestä ihailun kohteena
olemiseen. Johanista näytti jopa siltä, että Feruksen poskipäät vähän punersivat.
Tosin Johanilla ei ollut pienintäkään aikomusta mennä keskustelemaan asiasta.
Hän tiesi aivan hyvin, mihin lentäisi kaaressa, jos tekisi niin. Zania vei Johanin ja Hronanin syrjemmälle.
”Valtakunnat on suljettu, mutta viestit
kulkevat. Olemme saaneet neuvoja Agora Eonista. Tulevaisuus ei näytä
valoisalta, vaikka rutto kuluttaisikin itsensä loppuun.”, Zania aloitti.
Hronan otti puheenvuoron. Kaksikko oli
selvästi sopinut kumpi mitäkin kertoisi.
”Johan. On kaksi tapaa, joilla selvittää
tarkoituksesi ennen sotaa. Kukaan ei halua lähettää sinua vaarallisimmalle
polulle, joka vie Rex Arcticalle. Se on liian suuri riski ja seuraukset
saattavat riistäytyä käsistä. Sen sijaan on avautunut toinenkin tie. Ratkaisu
saattaa löytyä Rautavaltakunnasta.”
He antoivat Johanille hetken sulatella asiaa
ennen kuin Zania jatkoi.
”Komentajaliitto on ilmoittanut, että he
paljastavat uusia tietoja idai relicasta. Sillä on kuitenkin hintansa,
kuten Virilen salaisuuksilla tapaa olla. Valtakunnan laivat saavat purjehtia
vastedes Sisämerellä zindaren turvaamina. Asiamme on tärkeämpi kuin muutama
ruumallinen tavaraa. Tietonsa he silti kertovat vain sinulle, mikä ei minusta
suoraan sanoen kuulosta hyvältä.”
”Mitä he voivat tietää?”, Johan aprikoi.
”Rautavaltakunnasta löytyvät
taisteluenkelien tarunomaisen kaupungin, Takarunin, rauniot. He väittävät
löytäneensä sieltä uusia aikakääröjä.”, Hronan vaikeni ja köhi hetken
vaivautuneesti ennen kuin jatkoi.
”Siellä on portteja, joita kukaan ei ole
saanut auki. Ehkä sinä saat kääröt luettuasi. Ainakin Virile väittää niin.
Komentajaliitto lupaa meille vapaan kulun kaupunkiin, mutta se ei ehkä ole
turvallista. Virile ajattelee aina ensimmäisenä omaa etuaan. Päätös on sinun.
En neuvo puolesta, enkä vastaan.”, Hronan vastasi, vaikka selvästi toivoi
Johanin valitsevan lähdön.
”Sisämerellä kuljet aina zindaren laivoilla
ja meidän suojeluksessamme, jos päätät lähteä. Hronan näyttää tapansa mukaan
yrittävän ohjailla sinua, mutta päätä mitä haluat.”, Zania sanoi.”
Johan osoitti sanansa Hronanille.
”Mitä Rex Arcticalla on?”
Hronan oli selvästi odottanut kysymystä.
”Menneisyys. Tai sitten siellä ei ole mitään
muuta kuin jäätä. Matka on liian pitkä ja vaarallinen. Moni kuolee ja kaikki
tehdään luultavasti turhaan.”
Johan huomasi Hronanissa uuden piirteen.
Tietäjä pelkäsi. Johan kääntyi takaisin Zanian puoleen.
”Minä kiitän, kuningatar Zania. Pohdin
asiaa, mutta en pitkään. En usko, että meillä on aikaa tuhlattavaksi. Voinko
tehdä jotain hyväksesi?”
”Voit. Olen kutsunut sinut tänne itsekkäästä
syystä.”
Zania kertoi toiveensa. Viimeisessä
taistelussa kuolettavasti haavoittunut taisteluenkeli oli vetäytynyt takaisin
tukikohtaansa kuolemaan. Viimeisillä voimillaan se oli löytänyt Salista
etsimänsä saaren. Tarun mukaan enkeli oli kuollut ryömittyään saarella olevaan
makean veden lähteeseen. Vielä tänä päivänäkin se on Salin monista
saarilähteistä ainoa, joka on täynnä seittimäistä kasvustoa.
”Emme tiedä, mitä se on. Vesi on tavallista.
Se ei ole angele. Se ei imeydy, eikä
sitä saa vedestä pois. Toivoisin, että tutkit asiaa. Kukaan angele ei ole ollut siellä. Näillä
asioilla voi olla jotain tekemistä keskenään. Emme tiedä, mitä tapahtuu.
Toivoin sinut kutsuessani, että ottaisit riskin.”
Hronan yskäisi.
”Sanon suoraan emäntämme vihan uhallakin,
että minä olen vastaan. Se voi olla vaarallista, enkä ymmärrä mitä me voisimme
sillä saavuttaa.”
Johan hermostui Hronaniin. Tietäjä yritti
saada aina hänet tekemään tahtonsa mukaan. Joko yrittämällä kieltää suoraan tai
antamalla ymmärtää, mikä olisi paras ratkaisu.
”Alexin kuoltua en välitä, mitä me voimme saavuttaa. Minä voin saada
tietoa itsestäni. Minä en halua olla mikään idai
relica. Se riittää. Mennään heti, kun aamu valkenee.”
He palasivat vaitonaisina juhliin.
Kuningattaren ilmestyttyä takaisin päästiin illan päänumeroon. Zania otti
helminauhan pois kaulastaan ja avasi lukon. Tuli Jaxian vuoro. Zindaresoturit
sukeltelivat ehtiessään meriostereita. Aina joskus löytyi musta helmi, vaikka
se oli hyvin harvinainen. Helmen avulla saattoi kosia. Se oli arvokkain osoitus
sitoutumisesta toiseen ihmiseen. Kukaan ei kantanut kaulassaan kahta helmeä.
Paitsi Zania.
Kuningattaren helmet olivat osoitus
kuolemaan asti kestävästä uskollisuudesta häntä kohtaan. Jaxia oli löytänyt jo
toisen helmensä, jonka aikoi senkin lahjoittaa Zanialle. Näin ei ollut
tapahtunut aiemmin. Oli julkinen salaisuus, että hän halusi päästä yhdeksi
kuningattaren pupuista. Edes vähäksi aikaa. Ykköspupun paikasta Jaxia ei enää
edes haaveillut.
Hän noudatti tapaa. Jaxia pudottautui toisen
polvensa varaan ja työnsi rei`itetyn helmensä kuningattaren ojentamaan nauhaan.
Zania laittoi helminauhan takaisin kaulaansa. Jaxia nousi ylös jääden
odottamaan Zanian puhetta katse maahan luotuna. Oli hiirenhiljaista.
”Jaxia, minä tiedän, mitä haluat. Olen
lukenut sen sinun katseestasi jo silloin, kun olit nuori mies. Et ole saanut
haluamaasi, koska olen lukenut katseestasi paljon muutakin. Olen nyt kahden
helmen naisesi. Kenellekään ei ole suotu aiemmin sellaista kunniaa. Haluan
silti sinulta enemmän.”
Zania piti tauon.
”Sota tulee. Haluan, että ryhdyt
ykköskomentajakseni. Olen samalla puolisosi. Me johdamme parina zindaren sodan
tyrskyjen läpi. Me teemme, mitä vaaditaan, jotta kansamme säilyy, sillä kansa
me olemme. Me olemme zindare!”
Huutomyrsky oli valtaisa. Jaxia tuijotti
Zaniaa kuin kivettyneenä. Hän ei suostunut ymmärtämään kuulemaansa. Ainoa
myrtynyt ilme kuului Roselle. Osa valereista ei suostunut helpolla ymmärtämään,
että joku toinen nainen saattaisi olla heitä itseään houkuttelevampi. Zania
viittasi hiljaisuuden.
”Minä olen valere ja sinä ihminen. Minä olen
sinun vuosissasi mitattuna vanha nainen. Ennen pitkää ikämme kohtaavat sinun
vanhetessasi. Jos selviämme sodasta hengissä, luovun vallasta. Silloin annan
toisen helmen takaisin sinulle ja toivon, että lähdet kanssani kohtaamaan
auringonlaskun ajamme.”
Jaxian silmät kostuivat ja muutama kyynel
vierähti hänen poskelleen. Tai ainakin niin kerrotaan Jaxian ja Zanian
laulussa, joka on yksi käärö Kuohuvien
merien lauluista.
Seuraavana päivänä Johan, Zania ja Hronan
tulivat enkelilähteelle. Muita ei ollut huolittu mukaan. Itse saari oli yksi
monista lähellä kraatterin seinämää. Se oli pidetty rauhoitettuna muulta
elämältä. Pieni luonnonpolku johti palmuja kasvavalle nyppylälle, jossa lähde
sijaitsi.
Johan tunsi kihelmöinnin heidän
lähestyessään lähdettä. Hän pyysi Hronania ja Zaniaa jäämään paikalleen.
Kihelmöinti voimistui. Myös lähteen pinta alkoi kuplia Johanin tullessa
lähelle. Hän tunsi jähmeyden. Se oli kummallista. Hronan huusi hänen takanaan.
Ääni kuului kuin veden alta. Tietäjä lähti ryntäämään häntä kohti, mutta näytti
liikkuvan kuin hidastettuna. Johan hyppäsi lähteeseen.
Se oli kuin kotikylän Mustalammessa. Vesi
oli lämmintä. Johan tajusi, että lähdeveden olisi pitänyt olla kylmää.
Päivänvalo jäi yläpuolelle, kun pieneltä näyttänyt lähdelammikko isoni
maanalaiseksi vesiluolaksi. Jokin seittimäinen ympäröi Johanin. Se tuntui,
mutta ei polttanut tai edes kirvellyt.
Se oli kuin angele, eikä kuitenkaan ollut. Johan oli jo tottunut siihen, että
hänen ei tarvinnut hengittää veden alla. Ilman puute ei pelottanut. Happi
imeytyi jotenkin muuten.
Johanista tuntui, että seitti yritti saada
yhteyden. Ei pelkästään lihaan, vaan myös henkeen. Se halusi tehdä hänelle
jotain tiettäväksi, mutta ei onnistunut. Se halusi tulla osaksi Johania. Ajatus
oli hyvä. Hän antoi sen tulla, mitä oltiin antamassa. Johan oli seitin tai
rihmaston peittämä. Hän ei ymmärtänyt, eikä välittänyt. Se tuntui hyvältä.
Hronan ja Zania olivat kuplivan lähteen
ääressä. He eivät tienneet, mitä tehdä. Hronan oli pidätellyt Zaniaa
hyppäämästä lähteeseen. Johan ei voisi hukkua ainakaan sanan tavanomaisessa
merkityksessä. Lähteessä oli jotain, jonka Johan oli herättänyt. He eivät
voineet tietää, oliko se vaarallista. Sitä ei kuitenkaan ollut tarkoitettu
tavallisille ihmisille. Heidän täytyisi vain odottaa.
Aamuaurinko oli siirtynyt jo puoliväliin
taivaankantta, kun kuplinta äkkiä loppui. Hiljaisuus tuntui aavemaiselta. Johan
ponnisti lähteestä ylös. Hronan ja Zania ehtivät nähdä harmaan seitin katoavan
Johanin iholta ikään kuin sitä ei siinä olisi ikinä ollutkaan. Johan kääntyi
voipuneena selälleen.
”En tekisi tätä mielelläni ihan heti
uudestaan.”
Johan oli täysin hyvinvoiva, mutta Zania
pakotti hänet riippumattoon lepäämään. Asiaa puitiin isommalla joukolla
seuraavana päivänä. Zania aloitti.
”Olen pahoillani Pohjoismetsän Johan. En
tarkoittanut, että hyppäisit lähteeseen. En ymmärtänyt, että näin voisi käydä.
Olen sinulle velassa.”
”Tutkimme enkelilähteen. Vesi on tavallista
ja kylmää. Seitti on poissa. Se imeytyi sinuun, mitä sitten olikin.”, Jaxia
sanoi.
”Osaatko itse sanoa, minkä otit
kantaaksesi?”, Hronan kysyi.
”Se vaikutti samanlaiselta, kuin se seitti,
jota pitkin pala angelea siirtyi
Rautaleukaan kotikylässä.”
Johanin puhe aiheutti yleistä hämmennystä.
Kukaan ei ollut tiennyt koko asiasta. Sahar ja Alex olivat ainoina
silminnäkijöinä sopineet vaikenevansa pojan ja koiran kummallisesta yhteydestä.
Olisi ollut Johanin itsensä asia puhua, jos olisi halunnut. Kummallisin oli
Hronanin reaktio. Yleensä yrmeä tietäjä purskahti iloiseen nauruun.
”Se selittää monta mennyttä asiaa. Kannat
nyt angelea ja viimeisen
taisteluenkelin perintöä. En tiedä, minkä se sinusta tekee. Et ole ainakaan
tavallinen nuori mies. Meille olet silti aina myös Johan. Ystävä.”
Hronan laittoi kämmenensä sydämensä päälle.
Samoin tekivät muut: Ferus, Zania, Rose, Jaxia ja Cantor. Johan katseli
ympärilleen ja tunsi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olevansa turvassa.
Syksy vaihtui talveksi, mutta sitä ei
Salissa oikeastaan huomannut kuin valosta. Päivä lyheni ja pohjoisen pimeät yöt
pitenivät. He istuivat usein Salin ainoalla koralliriutalla, kun merirosvot
ottivat mittaa toistensa tasapainosta. He leikkivät enkelivalailla, joilla oli
selvästi vähintään yhtä hauskaa kuin ratsastajillaan.
Puolikuun muotoinen riutta täyttyi veneistä,
kun nuoret soturit enkelivalaineen näyttivät, mitä osasivat. Delfiinit uivat
vierekkäin ja ratsastaja yritti tasapainoilla niiden päällä. Toinen jalka
toisen, toinen toisen. Taitavimmat oppivat ohjailemaan vesiratsujaan jalkojaan
painelemalla.
Jos siis delfiinit olivat riittävän hyvällä
tuulella moiseen leikkiin. Usein ne tahallaan lähtivät yllättäen eri suuntiin.
Välillä ne hauskuuttivat yleisöä myös kääntymällä takaisin tökkimään veden
varaan joutunutta merirosvoa. Pärskivät aloittelijat jaksoivat joka kerran
naurattaa ponnistellessaan takaisin riutalle.
Eniten nauroivat kuitenkin epäonnistujat
itse. Kukaan ei ollut ikinä loukkaantunut vakavasti, joten harjoittelu pysyi
yleensä leikin puolella. Paras sotureista oli Jaxia. Väkijoukko hiljeni aina
hänen näyttäessään taitojaan. Zania oli tietysti omaa luokkaansa.
Kuningattarella oli ollut valeren ikä aikaa
harjoitella ja se näkyi. Delfiinikuningatar tuli välillä riutalle parvensa
kanssa liukuen yhden enkelivalaan kaulasta toiseen. Hän nousi seisomaan
parvensa päälle. Yhteistyö oli saumatonta. Delfiinit pomppivat ilmaan ja takaisin
veteen kuin olisivat olleet merellä laivan perässä. Zania ikään kuin käveli
parven päällä antaen aina delfiinin kerrallaan kuljettaa itseään askeleen
eteenpäin. Vauhti oli huima ja näky kuin sadusta.
Zania siirtyi tasapainoilemaan kahden
delfiinin selkään. Vauhti kiihtyi. Hän antoi muka vahingossa nahkasuikaleidensa
purkautua pois. Kuningattaren yllä oli enää vain vyö täynnä lyhyitä
heittoatraimia. Delfiinit pyyhkäisivät vauhdilla riutan suuntaisesti. Zania
viskoi vauhdista atraimiaan rannalle pystytettyihin tolppiin. Kaikki osuivat.
Enkelivalaat tekivät pienen kierroksen. Ne
tulivat vauhdilla rantaa kohti ja hyppäsivät niin korkealle kuin kykenivät.
Zania kohosi ja hyppäsi itse lakikorkeudessa ylöspäin. Kuningatar hallitsi
vartalonsa täydellisesti. Hän teki kaksi volttia ja sujahti veteen kädet
edellään. Zania oli yhtä sulava kuin enkelivalaansa.
Kuningatar ei esittänyt näytöstään
ensimmäistä kertaa, mutta hänen kansansa suosionosoitukset olivat joka kerran
ylitsevuotavia. Jaxia kiirehti tuomaan hänelle uudet nahkasuikaleet. Zania oli
julistanut pukeutumisen kohteliaisuudeksi muita kohtaan, mutta hänen itsensä ei
tietenkään tarvinnut noudattaa omia ohjeitaan.
Vieraat alkoivat hitaasti ymmärtää, että
delfiiniratsastajat saattaisivat olla melkoinen voimatekijä merisodankäynnissä.
Kukaan ei tosin ymmärtänyt, miten enkelivalaat saataisiin mukaan leikin sijasta
sotimiseen. Yksi kuumimpia juoruja ennen ruttoaikaa oli ollut, että Zanian oli
nähty harjoittelevan valaslaulajien kanssa.
Johan yritti turhaan saada jotakuta
kertomaan Rex Arcticasta, mutta turhaan. Kaukainen lumen ja jään maa ei
kiinnostanut lämpimässä Zanian Salissa. Johan ei olisi halunnut tehdä, kuten
Hronan halusi, mutta olisi ollut lapsellista tehdä valintansa vain sillä
perusteella. Hän olisi halunnut keskustella Alexin kanssa, mutta tämä oli…Johan
kieltäytyi jääräpäisesti uskomasta, että Alex oli kuollut, mutta ei keksinyt,
missä tämä voisi olla. Ainakaan Saliin hän ei ilmestyisi.
Johanin oli ikävä myös Ingridiä ja Saharia.
Ruton oli täytynyt yltää kalastajakyliin, mutta hän uskoi kaksikon
selviytyneen. Jäljestäjät pärjäsivät aina. Ingrid askarrutti Johania. Hän ei
ollutkaan ollut vain Saharin lyhytaikainen kumppani, vaan paljon enemmän. Sekä
rakastajalleen, että taustaltaan.
Saharkin oli osoittautunut muuksi kuin miltä
oli koko Johanin lapsuuden näyttänyt. Juoppolallista naisennaurattajasta oli
kuoriutunut todellinen soturi. Suutaan hän ei ollut onneksi kokonaan sulkenut,
vaan vanha Sahar leukailuineen pyrki aina välillä esiin. Ingridin täsmälliset
vatsaiskut tosin näyttivät takovan moisen piirteen hyvää vauhtia näkymättömiin.
Johan huokaisi raskaasti. Eihän hänellä
oikeasti ollut mahdollisuutta valita. Hänen vaihtoehtonsa olivat haihtuneet
savuna ilmaan palavan kotikylän myötä. Oli vain yksi suunta ja sitä pitkin
kohtalo häntä työnsi. Olisi ollut mukava tietää, mihin oli menossa. Johan meni
Hronanin luo ja ilmoitti lähtevänsä Virileen heti, kun rutto sen sallisi.
Muutamaa päivää myöhemmin Johan istui
nuotiolla ja katseli ensimmäistä lumisadettaan Zanian Salissa. Se oli
omituista. Ylöspäin katsoessa sankka lumipyry täytti taivaan. Se kuitenkin
harveni vauhdilla sataessaan alaspäin. Salisää oli yksinkertaisesti liian lämmin.
Lumi suli jo ilmassa sitä nopeammin, mitä lähemmäksi maata se tuli. Ihmisen
korkeudelle ehtivät enää harvat hiutaleet.
Se oli vuoden tähtihetkiä zindarelapsille.
He yrittivät saada kiinni mahdollisimman monta lumihiutaletta ennen kuin ne
sulivat pois. Aniharvat maahan asti ehtineet hiutaleet katosivat
silmänräpäyksessä. Jopa Ferus hymyili katsellessaan ilosta kiljuvia lapsia,
jotka eivät pysyneet hetkeäkään paikallaan.
Alun perin lapset olivat kilpailleet siitä,
kuka sai eniten hiutaleita kiinni. Leikki oli päättynyt aina riitaan, koska
sulaneiden hiutaleiden määrää oli ollut mahdotonta todistaa. Eräs
tuntemattomaksi jäänyt zindareäiti oli keksinyt lorun, jonka myötä
harvinaisesta leikistä oli tullut aina kivaa. Se opetti yhä lapsille myös
yhdessä tekemistä. Sen nimi oli Lumilinna.
Lumilinna
rakennetaan
hiutale
kerrallaan
jos
niitä kiinni saa
matkana
taivas ja maa
alla sula maa
kaikki jos napataan
lumilinna rakennetaan
hiutale kerrallaan
ja yhdessä asutaan
Sittemmin loru levisi ympäri Sisämeren
rannikkoa, vaikka syytä sen syntyyn ei ymmärretty. Merenkulkijat veivät
näppärältä kuulostavan hokeman maailman eri kolkkiin ja siksi se tunnetaan
kaikkialla, missä lunta sataa. Dux Malorin sotakuorojen pääsäveltäjä innostui
tekemään siihen vetävän sävelen. Teos ei kuitenkaan pohjimmiltaan lastenloruna
istunut sotakuorojen mahtipontisiin taistelulauluihin. Sen sijaan sana ja sävel
sopivat täydellisesti Virilen lukuisten poikakuorojen esityksiin. Se jäi
lopulta elämään perinteisenä lauluna ilman nimettyä säveltäjää tai sanottajaa.
Lumilapsia katsomaan tullut Zania ei tapansa
mukaan malttanut olla härnäämättä tytärtään.
”Tekisit lapsen Zaanin hoivattavaksi. Nyt on
hyvää aikaa. Ruton kadottua sinulla on taas kiire leikkiä tärkeää soturia.”
”Olen sanonut jo. En ikinä. Ehkä Fenris tuo
sinulle yhden idästä, jos on kiire mummoksi.”
”Jaxialla on hyvä siemen. Saat lainata.”
”Minä en tee lapsia. En Jaxian kanssa. En
viininhuuruisissa siemenjuhlissa. Kaikkein vähiten kuten sinä. Äiti.”, Ferus
lähes sylkäisi viimeisen sanan.
Feruksen sanat osuivat Zaniaan kuin nyrkki.
Se oli ensimmäinen ja ainoa kerta, kun muut näkivät delfiinikuningattaren
poistuvan kuin häpeävä koira häntä koipien välissä. Nuotion ympärille laskeutui
vaivaantunut hiljaisuus. Lopulta Johan kysyi arasti.
”Miten sait alkusi…tai siis Zania sai…tai
siis äitisi siemen sai…siis sinut sai?”
Ferus tuijotti liekkejä, eikä ollut
kuulevinaan. Hronan yskäisi.
”Puhut, mitä haluat, mutta minusta Johanin
pitäisi tietää tämä.”
”Hyvä on. Minua ei siitetty amoneus -juhlissa. Minä sain alkuni
intohimosta. Minun isäni oli meriviikinki. Olen puoliksi marauderen sukua.”
Johan alkoi oivaltaa ongelman.
”Tiedätkö isäsi?”
”Tiedän. Koko maailma tietää. Hänen nimensä
oli Rodjak. Siihen lisättiin myöhemmin Sotaisa.”
SEURAAVA LUKU VIIKON KULUTTUA.