NYT
SAHAR
31
Taivaskoti
Kevät koitti Korpiklaanin maillekin. Lumet
sulivat hitaasti, mutta varmasti vuoren rinteiltä. Sahar oli päässyt talvella
jaloilleen. Nyt hän harjoitteli päivittäin Ulgurin kanssa. Taistelukunto oli
saavutettava. Korpiklaanin päällikkö ei päästänyt toipilasta helpolla. Aluksi
Sahar oli selitellyt ja kiroillut tappioitaan. Instarkin olisi pitänyt saada
takaisin.
Pian Sahar oli ymmärtänyt, että puhe oli
turhaa. Ulgur oli loistava taistelija ja hän itse vasta kuntoutumassa.
Vielä-yksi-kierros-Sahar oli sulkenut suunsa ja purrut hampaansa yhteen. Hän
harjoitteli aamusta iltaan. Ensin Ulgurin tai Ingridin kanssa. Sitten muiden.
Lopulta illalla hän otti väsymyksestä hoippuen mittaa leikin varjolla kylän
raitin lapsista. Ennen sänkyyn kaatumistaan Sahar hakkasi vielä yksin miekalla
nahoilla päällystettyä hirttä.
Klaanisoturit olivat juosseet pitkin talvea
omissa salatuissa harjoituksissaan kylän ulkopuolella. Saharia ei ollut
päästetty jalkansa takia mukaan. Hän ei edelleenkään ymmärtänyt, mitä piti
lähteä opettelemaan talviseen vuoristoon. Ulgur oli tapansa mukaan
virnistellyt.
”Saat tietää, kun se on tarpeellista. Nyt se
ei ole.”
Ensimmäistä kertaa Sahar riiteli kunnolla
Ingridin kanssa. Tämä ei taistellut tosissaan Saharia vastaan. Ingrid ei
kyennyt väittämään vastaan. Hänellä ei ollut sydäntä antaa joka päivä selkään
rakkaalleen, joten pariskunnan välit olivat viileät. Pohjoismetsän sudet eivät
raadelleet toisiaan, mutta eivät myöskään rakastaneet sillä tavalla, kuin
olisivat halunneet ja kyenneet.
Lisää tuskaa Saharin elämään toi Yagmur,
joka aina hänet nähdessään alkoi käkättää vahingoniloisesti. Asiaan ei
hirvittävää helpotusta tuonut Ulgurin huumori. Se oli hyvää, mutta luonteeltaan
pilkkaavaa. Osuman saaja sai muiden naurut päälleen ja yleensä kohteena oli
Sahar.
Vuoritietäjä Furkan kävi välillä katsomassa
kaksikon harjoittelua. Hronanin tapaan hän vaikutti yrmeältä kuin pahanteosta
poikansa kiinni saanut isä. Tarkastus päättyi yleensä kyllästyneeseen
tuhahdukseen. Poikkeuksia ei ollut, eikä sanaakaan puhuttu.
Rypystä rakkaudessa kärsivä Ingrid alkoi
karkailla. Hän vain lähti estelyistä huolimatta vuoristoon omille retkilleen,
joilla viipyi kerta kerralla kauemmin. Ulgur määräsi aluksi soturinsa
seuraamaan, mutta siitä ei ollut sanottavaa hyötyä. Ingrid oli ketterä kuin
vuorikauris ja jätti helposti kokeneet rinnekulkijatkin taakseen. Ulgur valitti
asiaa Saharille.
”Voisitko käskeä naistasi pysymään kylässä?”
”Käskeä?”, Saharin suu loksahti auki.
Hän pelästyi. Jäljestäjä pälyili hädissään
ympärilleen ja mietti, miten selittäisi asian klaanipäällikölle. Tämä katseli
Saharin nieleskelyä ymmärtäen sanoittakin.
Rutto alkoi helpottaa otettaan läntisistä
valtakunnista kevään myötä. Se ei enää hyökynyt kaikkialle myrskyävän meren
lailla, vaan vetäytyi takaisin jättäen jälkeensä sinne tänne lammikoita.
Paikallisia ruttopesäkeitä iti yhä eri puolilla maailmaa. Valtakuntien elämä
alkoi hitaasti ryömiä kohti entistä.
Jäljestäjät saivat uuden tehtävän. He
kulkivat entistä kauempana edessä etsien turvallisia kulkuväyliä ruttoalueiden
läpi. Kauppakaravaanit ja muut tärkeät kulkijat seurasivat. Usein kierrelle ja
kaarrellen, mutta yleensä perille päästen. Rutto oli ollut tuhoisa. Monet kylät
oli pyyhkäisty kokonaan pois maan päältä. Harva iso kaupunki oli kokonaan
säästynyt.
Ovensa auki sairaille pitänyt Agora Eon oli
kärsinyt periaatteistaan. Rutto oli tappanut yli puolet munkeista ja nunnista.
Monet vaativat jopa luostarisäännöstöä uudelleen kirjoitettavaksi.
Arkkitietäjät arvioivat joka kolmannen maailman ihmisen kuolleen ruttoon. Oli
mahdollista, että lähes puolet oli kuollut. Sitä ei saataisi selville koskaan.
Liha alkoi silti luoda itseään hitaasti uudeksi, kuten aina ennenkin. Lapsia
syntyi kuolleiden tilalle ja elämän kehä pysyi pyörimässä.
Myrdeth oli linnoittautunut tukikohtaansa.
Lapsista kuultuaan Korpiklaanin jäljestäjät olivat alkaneet jahdata lahkon uhrimetsästäjiä.
Heitä oli kuulusteltu ennen tappamista. Asetelma oli vakiintunut. Myrdeth oli
siirtänyt viimeiset sellilihansa tukikohtaan ravinnoksi kasvavalle lihalle.
Vain matriarkka itse söi enää lihalla kasvatettua lihaa. Rehuliha piti parempia
aikoja odottavat lahkolaiset hengissä. Lihan ketju oli murtunut.
Korpiklaani oli kuullut lapsista ensi kertaa
Ingridiltä ja Saharilta. Ennen uhrimetsästäjien kuulusteluja, kukaan ei ollut
tiennyt koko totuutta kellarilapsista. Pohjoismetsän susien löytämien uhrikarsinoiden
alla oli vielä iso kellariluolasto. Se oli täynnä tyttöjä, jotka oli valittu
muuhun tarkoitukseen kuin matriarkan ambrosiaksi. Pienimmät osasivat hädin tuskin kävellä,
isoimmat lähentelivät jo ikää, jolloin kierron ensimmäiset merkit ilmaantuisivat.
Uhrimetsästäjät olivat keränneet tyttöjä
uhrilihaa etsiessään. Myrdeth ei ollut kertonut syytä. Lahkolaisista parhaat,
uhrimetsästäjät, tiesivät sen muutenkin. Matriarkka aikoi luoda tukikohdasta
uuden Aeruga Rostovin, hengen ja lihan kaupungin, Pohjoismetsään. Myrdeth aikoi
keittää elämää takomalla uuden lihan ketjun. Siihen tarvittiin kohtuja, elämän
kehtoja.
Myrdeth oli sulkenut tukikohdan, kun
uhrimetsästäjiä oli alkanut kadota. Lahkolaiset vahtivat muureja herkeämättä.
Korpiklaani oli lähettänyt sotureita tunnustelemaan vartioiden valppautta.
Myrdeth oli noussut itse muurille ja purrut yhden tyttölapsen kurkun auki. Hän
oli uhrannut yhden seuraajistaan lähettämällä tämän lapsen ruumiin ja viestin
kanssa Korpiklaanille. Jos klaani hyökkäisi, kaikki lapset kuolisivat.
Uhrisavu nousi tukikohdasta joka ilta.
Ambrosian loputtua Myrdeth antoi lahkolaisilleen tilaisuuden viimeiseen
uhrautumiseen. Se piti raivostuneet vuorisoturit aisoissa. Syökööt toisiaan.
Hyökkäämällä ei haluttu vaarantaa kellarilapsia. Klaani piti kuitenkin huolen
siitä, että tukikohtaan ei menty, eikä sieltä lähdetty. Klaanin mailla ei enää
uhrimetsästettäisi.
Sahar katseli uhrisavua surullisena ja
vihaisena. Ingrid hiipi hänen viereensä. Läheisyys sulatti aiemmat erimielisyydet
kuin kevätaurinko latvaoksien lumipeitteen.
”Minä en halua ikinä enää nähdä tuota
savua.”, Sahar sanoi.
”Minä en voi antaa anteeksi, mitä ne tekivät
Fidalle.”
”Miten tyttömme voi.”
”En tiedä. Tyttö oli vasta toipumassa siitä,
mitä hän koki vankkureissa. Nyt hän vain tuijottaa seinää. Fida kohtasi ihmisen
pahuuden, nyt hulluuden. Mitä me voimme tehdä? Mitä kukaan voi?”
Sahar oli pitkään hiljaa. Kun hän puhui,
ääni oli täynnä uhkaa.
”Ainakin meidän täytyy sammuttaa ne liekit,
joista tuo savu nousee.”
Varhaiskeväinen pohjoisen yö oli vielä pitkä
ja pimeä. Hämärä alkoi laskeutua. Pohjoismetsän sudet istuivat vuorenrinteellä
tuijottamassa, miten uhrisavu sulautui tihentyvään pimeyteen.
Ingrid karkaili yhä retkilleen, koska ei jaksanut
päivittäisiä vuorineuvoston taktiikkapalavereita. Saharkin oli turhautunut.
Mitään tapaa hyökätä tukikohtaan lapsia vaarantamatta ei keksitty. Kaikkia
vaivasi silti kellarilapsien kohtalo. Vaimot eivät antaneet miehilleen rauhaa.
Lapset leikkivät vain pelastusleikkejä. Eräänä keväisenä päivänä Ulgur ja
Furkan tulivat Saharin puheille. Ainoastaan Ulgur oli äänessä.
”Naisesi on voinut löytää keinon.”
”Ei Ingrid ole minun naiseni. En omista
häntä. Onnekseni hän nukkuu vieressäni.”
”Mikäs hän sitten on? Peittosi? Tyynysi?”
”Ingrid on…on…Ingrid...”, Sahar häkeltyi.
”Sama se. Täkkisi on saattanut keksiä
keinon. Hän on löytänyt jotain, mitä hänen ei olisi pitänyt löytää. Jostain
syystä hänet jätettiin henkiin. Meidän kahden pitää lähteä matkalle.
Tavallaan.”
”Minne?”
”Taivaaseen.”, Ulgur osoitti ylöspäin kohti
pilvien peittämää vuorenhuippua.
Furkan jäi kylään. Ulgur ja Sahar lähtivät
matkaan. Ingrid odottaisi matkan varrella. Yleensä hauska ja puhelias Ulgur oli
harvinaisen hiljainen. Hän ei juurikaan suostunut puhumaan siitä, mitä oli
odotettavissa. Sen sijaan hän kertoi klaaninsa menneisyydestä.
Klaaneja ja tukikohtia oli siroteltu ympäri
Pohjoismetsän vuoristoja. Kaikki juonsi juurensa panderen hajoamissodan aikaan.
Silloin maailmanjärjestys oli laitettu uusiksi. Panderesta oli syntynyt
sylvadere ja maraudere. Valere oli kotiutunut laaksoonsa ja sotaherttuat
vetäytyneet saarelleen. Korpiklaanin perustajaisille oli annettu tehtävä, jota
muilla ei ollut ollut.
Vain Korpiklaanin päällikkö ja vuoritietäjä
olivat perillä kaikesta. Furkan oli Agora Eonin kouluttamia tietäjiä ja
luostari säilöi kaiken tiedon. Korpiklaanilaiset olivat taivasvahteja. He
vartioivat sitä, mikä ylhäällä oli. Ingrid oli mennyt sinne, jonne kulkua ei
olisi pitänyt olla. Hänen olisi pitänyt pudota tai kadota.
Nyt jotain oli toisin. Ajan tuuli oli
alkanut puhaltaa. Historian pöly sokaisisi kohta näkevien silmät. Klaani oli
odottanut Saharin ilmestymistä. Tai jonkun hänen kaltaisensa. Historia tarjosi
joillekin harvoille tilaisuuden kukoistaa. Sen myrskytuulilta ei kannattaisi
suojautua. Jos kaikki tekisivät niin, ei jäisi mitään, mille rakentaa
ihmisarvoinen tulevaisuus.
Ylhäällä haluttiin tietää, olisiko Sahar
arvollinen liittolaiseksi. Heitä haluttiin auttaa, lapset haluttiin pelastaa.
Yleensä maanpinnan asioihin ei puututtu. Jotain oli toisin. Hänellä ei ollut
lupa puhua enempää. Klaanipäälliköksi hän oli sanonut jo liikaakin.
Ilman syvävalaannahkapukuakin Ingrid näytti
veistokselta. Hän oli sonnustautunut vuorisoturien tapaan nahkaan ja lämpimiin
turkiksiin. Ylhäällä vuoristossa oli keväästä huolimatta vielä tuulista ja
hyytävän kylmää. Ingridin pitkät ja vaaleat hiukset hulmusivat hänen selässään
kantamiensa kahden miekan välissä. Ingridin takana näkyi pitkälle ulottuva
vuoristomaisema. Ongelmaansa pitkään hautonut Sahar meni suoraan asiaan.
”Mikä sinä haluat minulle olla?”
Ingrid nauroi sydämellisesti.
”Minä olen jo sinun naisesi. Ei sinun
tarvitse kosia.”
”Sanoit joskus, ettet ole kenenkään. Ettet
ymmärrä, miksi ihmiset puhuivat ikään kuin toisen voisi omistaa sanomalla, että
tuo on minun naiseni.”
”Höpsiskukkuu nyt kultaseni. Sinä olet minun
mieheni, minä sinun naisesi. Älä tee asiasta liian monimutkaista. Kuka nukkuu
vieressäsi?”
Ulgur ei kyennyt enää pidättelemään
nauruaan.
Ingridkään ei suostunut kertomaan tulevasta
mitään. Hän sanoi sitoutuneensa vaiteliaisuuteen. Ingrid suputti Saharille
ainoastaan lyhyesti.
”Sinua koetellaan. Ole vain itsesi.”
Nousu kesti kauan. He etenivät hitaasti vain
lyhyitä päivämatkoja välttääkseen vuorikuoleman. Liian nopea nousu olisi voinut
aiheuttaa kuolemaan johtavan vuoritaudin. Ensimmäiset klaanit olivat
onnistuneet houkuttelemaan sotaisia meriviikinkejä yltiöpäisiin
vuoristohyökkäyksiin. Vuorikuolema oli pyyhkäissyt pois marauderen ensimmäiset
joukot.
He olivat jo pilvikerroksen yläpuolella ja
huippu oli selkeästi näkyvissä, kun he kohtasivat ensimmäisen taivasihmisen.
Tämä ilmestyi ison lohkareen takaa heidän eteensä. Ulgur ja Ingrid olivat
selvästi tavanneet miehen aiemmin. Sahar katseli uutta tuttavuuttaan.
Mies oli ilmeetön ja iätön, mikä oli
tyypillistä vanhoille kansoille. Muinaiskansoista Sahar ei tiennyt. Hänen
hiuksensa olivat vahvat ja suittu taakse. Jaloissaan miehellä oli tiukat mustat
nahkahousut. Saappaat olivat omituiset. Niihin oli kiinnitetty merkillisiä
koukkuja, jotka muistuttivat petolinnun jalkoja. Miehellä oli päällään iso ja
vahva valkoinen vuorilampaan turkki, johon oli kiinnitetty kotkansulkia. Se
ulottui nilkkoihin asti.
”Minä olen Hrl hrl (nax). Queheimin
elementtikaupungin taivasosan titan. Sinä olet Pohjoismetsän Sahar. Tulostasi
kerrottiin.”
Miehen nimi kuulosti kaksiosaiselta
kurlaukselta, joka päättyi kummalliseen naksaukseen. Sahar oli kuullut
vastaavia naksauksia haukkojen huudoissa.
”Sinä olet muinaiskansaa. Taivasihminen.
Luulin, että elätte enää aikakääröissä.”
”Minä olen taivasihmisten viimeisestä
heimosta. Meitä ei ole enää montaa. Maailmaan on ilmestynyt jotain pahaa ja
jotain uutta. Me tulemme vielä kerran alas auttamaan nuorimmaisiamme. Seuraa
minua meidän viimeiseen taivaskotiimme. Pesämme on sinun pesäsi. Meidän on
puhuttava.”
He jatkoivat matkaa Hrl hrl (nax):n perässä
kohti huippua. Taivaskoti oli kuin
hullun taiteilijan maalauksesta. Se kiersi koko vuoren ennen sen terävintä
huippua. Taivaskoti oli rakennettu puusta ja kivestä moneen kerrokseen ikään
kuin vyöksi vuoren ympäri. Ingridistä se oli kuin vuoren kaulahuivi ennen
huippua. Taivaskodin päällä oli useita kotkanpesiä, vaikka kotkat eivät yleensä
pesineet niin lähellä toisiaan tai ihmisiä.
Hrl hrl:n tavoin pukeutuneita taivasihmisiä
liikkui pitkin taivaskotia. Rakennelmassa oli puuportaita, köysisiltoja ja
-tikkaita. Taivasihmiset liikkuivat korkeuksissa hämmentävällä varmuudella.
Saappaiden koukuista oli siinä hyötyä. Pilvikerros oli kaukana alapuolella ja
heitä piiskasi hyytävä viima, joka sai silmät vuotamaan. Queheimin taivasosan
makuukamarit olivat ympärysrakenteiden suojaamissa luolissa.
Isot salit olivat vuorenhuipun toisella
puolella. He nousivat köysitikkaita pitkin taivaskaupungin ensimmäiselle
tasolle, joka oli rakennettu vanvoista hirsistä. Sahar tajusi, että niiden kuljettaminen
ylös vuorelle oli jo itsessään hämmästyttävä taidon ja voiman näyttö.
Vieraat kulkivat isäntänsä perässä omituista
reittiä, joka koostui tasaisista puualustoista ja kivisistä poluista. He
ylittivät köysisiltoja pitkin tyhjyyttä. Sahar jäi reitensä takia hiljalleen
muista jälkeen. Vamma oli parantunut, mutta lihakset eivät olleet vielä
valmiita omituiseen kulkuun. Sahar ei kehdannut huutaa muita hiljentämään
vauhtia, vaan puri hampaansa yhteen ja jatkoi.
Silloin se tapahtui. Lapsi ilmestyi
yllättäen Saharin eteen. Pienokainen oli rynnännyt ulos vuorikammiostaan ja
pelästyi tuntematonta vierasta. Napero oli juuri saavuttanut kävelyiän ja
liikkui kömpelösti. Sillä kohtaa reitti kulki kielekkeen yli. Muut olivat jo
kadonneet mutkan taakse. Säikähtänyt lapsi horjahti kielekkeen reunan yli.
Sahar syöksyi katsomaan. Taivaskansan lapsi
oli näppärä. Hän ei ollut pudonnut ammottavaan tyhjyyteen, vaan saanut heikon
otteen vuorenseinämästä törröttävästä kivinyppylästä. Taivaskansan lapsena
pienokainen oli tottunut korkeuksiin, mutta ote oli kovin heikko ja näytti
lipsahtavan irti millä hetkellä hyvänsä. Lapsen silmät tapittivat suoraan
Sahariin.
Jäljestäjä ei epäröinyt. Hän riuhtaisi
kantamuksensa pois selästään ja alkoi hivuttautua kielekkeen reunan yli. Se oli
urhea yritys, mutta tuomittu epäonnistumaan. Sahar sai otteen suorasta
seinämästä ja löysi jalansijat. Hän onnistui hapuilemaan terveellä jalallaan
askeleen alaspäin ja siirtämään sille painonsa. Kädet löysivät vielä tukea.
Sahar hapuili huonolla jalallaan seinämää allaan.
Terve jalka lipesi ja Sahar putosi
tyhjyyteen. Hän ehti nähdä vielä vilaukselta lapsen tuijottavat silmät. Hän ei
huutanut. Hän ei halunnut kuolla pelosta kirkuen. Sahar tajusi pysyvänsä elossa
ainakin pilvikerrokseen asti, ennen kuin murskautuisi seinämään. Hänen
ajatuksensa liitivät vauhdilla. Jäljellä oli enää yksi asia. Mitä ajatellen hän
halusi kuolla?