LUKU 30

 NYT JOHAN

30 Elämän ja kuoleman päivä

   Johan kuuli loput matkasta Valereen synnyttämään paljon myöhemmin Gialta ja itseltään Aenikselta. Kertomus ei mennyt tietenkään ohi ammattilaisiltakaan ja tarinankertojat liittivät sen luontevasti osaksi Feruksen kasvavaa legendaa.

   Verta vuotava Ferus ei pystynyt kunnolla keskittämään katsettaan taivaanrantaan. Hän horjui satulassa ja tiesi pyörtyvänsä pian. Gia oli löytynyt nopeasti Feruksen päästyä solasta ulos. Metsämaasto oli ryteikköistä. Gian raskasrakenteinen hevonen oli edennyt siinä hitaasti.

   Gia sitoi eniten vuotavat haavat Feruksen hoputtaessa. Heidät olisi lapsellisen helppo jäljittää. Hevosilla meriviikingit saisivat heidät nopeasti kiinni. Olisi vain ajan kysymys, kuinka äkkiä he saisivat ratsut alleen. Feruksen pitäisi keksiä pikaisesti jotain, mutta ajatus ei kulkenut. Hänen päänsä nuokahteli.

   Ferus halasi hevosensa kaulaa pysyäkseen satulassa. Gian hevonen lönkötteli muutaman askeleen perässä. He matelivat ison aukion yli. Maa nousi kohti matalaa harjannetta, joka olisi ylitettävä. Gia kuuli jotain kaukaa takaansa. Hän kääntyi katsomaan. Metsän reunasta purkaantui aukealle ainakin kaksi joukkuetta meriviikinkejä. Maraudere oli saanut heidät kiinni. Gia huusi varoituksen.

   Ferus ei enää kyennyt edes kääntymään. Henkivartiokaartin päällikkö tajusi, mitä tapahtuisi. Tyttö oli sentään yrittänyt. Hän oli tehnyt parhaansa. Se ei vain ollut riittänyt. Ferus oli niin lopussa, että ei kyennyt enää edes nousemaan pystyyn satulassaan.

   Hänen katseensa harhaili harjanteen yli ja kohti sen takana laskevaa aurinkoa, vaikka se häikäisi. Ferus toivoi, että Gia ei joutuisi kärsimään pitkään ja tiesi samaan aikaan sen olevan turhaa.

   Kaartinpäällikkö näki Valeren punamustan dolorosanlipun nousevan harjanteen takaa. Ferus oli tyytyväinen. Auringonlaskua vasten liehuva lippu oli hyvä harha kuolevalle soturille. Sen alla liehui kuningatar Aeniksen viiri. Lippua pitelevän airuen hevonenkin tuli näkyviin silhuettina iltaruskoa vasten.

   Airut nosti miekkansa lipun viereen. Se oli vanha merkki siitä, että edessä olisi taistelu. Ferus tuijotti mitään näkemättömin silmin. Hän ei ymmärtänyt, mitä tapahtui.

   Sitten tuli Valere. Valeren armeija alkoi valua harjanteen yli. Lippuja oli paljon, sotureita vielä enemmän. Tuhansia ja taas tuhansia. Loputtomalta vaikuttava soturimeri. Meriviikingit pysähtyivät kuin seinään ja kääntyivät pakoon. Sankarikuolemia arvostettiin marauderessä. Turhia kuolemia ei. Valeret ratsastivat pakenevat meriviikingit kiinni ja tappoivat kaikki.

   Verilöyly ei ehtinyt loppua kuningatar Aeniksen tullessa maahan pudottautuneen Feruksen luo. Kaartinpäällikkö torjui tarjotun avun ja hoippui kohti lähestyvää kuningatartaan. Aenis näytti käsimerkein, että Ferukseen ei saanut koskea. Hän tiesi sen olevan henkivartiokaartin päällikölleen tärkeää. Ferus ei kyennyt kumartamaan, mutta katsoi maahan horjuessaan Aeniksen edessä.

   ”Kuningatar. Tuon tyttärenne kotiin synnyttämään…”

   Enempää Ferus ei ehtinyt sanoa. Hän rojahti pyörtyneenä kuningattarensa jalkoihin. Aenis karjui käskyjä. Parantajat hääräsivät Feruksen ympärillä, kun häntä vietiin paareilla kuningattaren telttaan, jota oltiin pystyttämässä.  Äidin ja tyttären keskustelu jatkui siitä, mihin oli jäänyt.

   ”Vauvaa ei viedä aroille, vaikka se olisi poika.”, Gia ilmoitti.

   ”Hyvä, että olet turvassa. Tuliko pieneen mieleesikään…”

   ”Ei aroille, ymmärsitkö?”, Gia keskeytti.

   ”Kuules nyt tyttö. Jos synnytät verisen möykyn, niin eikö ole parempi…”

   ”Olkoon mikä on. Jos vauva kuolee, niin se kuolee minun syliini ja minä hautaan sen.”

   ”Aroille vienti on Valeren tapa. Tavoille on syynsä. Kuningattaren tytär ei voi…”

   Gia risti käsivartensa isona ja kireänä pullottavan vatsansa päälle. Hän katsoi tiukasti äitiään ilmeenkään värähtämättä.

   ”Tuo vaikka armeijasi, mutta poikaani ei viedä aroille.”

   Kuningatar Aenis katsoi tytärtään ja huokasi raskaasti. Hän toivoi kaikkien aikaa sitten hylättyjen jumalien nimeen, että lapsi olisi tyttö.

   ”Nyt leiriydytään tähän, kunnes Ferus saadaan kuntoon.”

   Gia piti itse huolta Feruksesta. Vammat olivat vakavia, mutta eivät tappavia. Korvaansa Ferus tosin ei saisi takaisin. Arpi olisi pitkään ruma, mutta sen voisi peittää. Tärkeintä olisi ruoka ja lepo. Feruksen pitäisi saada voimansa takaisin. Verenhukkakin oli ollut suuri. Aenis tuli tapaamaan päällikköään.

   ”Kuulin urotyöstäsi. Puhe ei riitä korvaukseksi. Mitä voin tehdä?”

   ”Älä vaivaudu. Tein tehtäväni. ”

   ”Pyydä mitä haluat. Saat sen, mikä on vallassani.”

   ”Siinä tapauksessa haluan palata Apiariin. Maailma on vaipumassa sotaan. Uskon, että Johanilla on suuri merkitys. Hän tarvitsee kaiken avun. Se on Valeren etu.”

   ”Minustakin se on tärkeintä.”, Gia ilmoitti, mutta Aenis ei ollut kuulevinaan.

   ”Siihen en voi suostua.”

   ”Sanon tämän, koska olemme tunteneet pitkään: Sinä lupasit.”

   Aenis oli pitkään hiljaa.

   ”Sinun täytyy toipua ensin. Puhumme sitten uudestaan.”

   Aenis saapui parin päivän päästä katsomaan, miten potilaan toipuminen edistyi. Gia harjasi hiuksiaan mietteissään, mutta Ferusta ei näkynyt.

   ”Missä Ferus on?”

   ”Hän lähti Apiariin.”

   ”Minähän kielsin.”

   ”Minä sanoin, että sinä annoit luvan.”

   ”Sinä sanoit MITÄ? Juuri sitä minä en tehnyt. Miksi sinä niin sanoit?”

   ”Minä valehtelin. Hän oli oikeassa ja sinä väärässä, niin kuin yleensä. Silloin saa vähän valehdella.”

   Kuningatar Aenis katseli tytärtään epätoivoisen näköisenä.

   ”Mitä minä sinun kanssasi teen ilman Ferusta? Älä viitsi vastata.”

   ”Onhan sinulla armeija.”

   ”Ottaisin mieluummin Feruksen.”

   Johanin kohdattua Dyer Morgarin ja Feruksen, vaihtoehdot kävivät sekaviksi. Kukaan ei ollut varma, mitä heidän kannattaisi tehdä. Missä tahansa valinnassa olisi riskinsä. Ongelma ratkaistiin heidän puolestaan. Kaikki yllättyivät kutsusta, jonka Hronan toi mukanaan. Tietäjä saapui majataloon haukkapuhujien luota.

   ”Me olemme saaneet kutsun, josta ei voi kieltäytyä. Meidän täytyy lähteä Sisämeren suuntaan. Zindaren Zania haluaa meidät luokseen.”

   Se aiheutti yleistä hämmennystä. Mitä ihmettä merirosvokuningatar heistä saattoi haluta? Kummallisin oli Feruksen reaktio. Valere oli ollut omissa oloissaan viimeisen maljan jälkeen ja selvästi kärsinyt taisteluhaavoistaan. Nyt hän ei tapansa mukaan laukaissut jotain osuvaa ja nauranut. Ferus jähmettyi. Hän kirosi itsekseen ja osoitti sanansa Hronanille.

   ”Sinne me emme mene.”

   ”Tiedät itsekin, että on pakko. Jos Zania suuttuu, emme voi liikkua Sisämeren lähelläkään.”

   ”Mitä se akka meistä voi haluta?”

   ”Haukkakutsu toi vain paikan. Suuntaamme Vapaudenjokien haaraan.”

   Johan teki päätökset. Ruttouutiset olivat kantautuneet kaupunkiin. Durus oli päättänyt sulkea kaupungin saman tien. Ulos kyllä pääsisi kuten ennenkin, mutta kohta sisään ei olisi asiaa. Johan päätti jakaa Duruksen luvalla Rajaseudun rotat kahtia. Puolet tulisi suojalaaksosta Apiariin ruttoturvaan. Puolet lähtisi mukaan.

   Johan hyväksyi myös valtiattaren kummallisen pyynnön. Heidän pitäisi saattaa muuan nuorukainen nimeltä Janos Sadek niin etelään kuin kykenisivät. Hän jatkaisi omin neuvoin kotiinsa Rajaseudulle, kun he pääsisivät tarpeeksi pitkälle.

   Nuori mies oli poikkeuksellisen lahjakas taiteilija ja kutsuttu Apiariin maalaamaan itsensä Durus. Juorut väittivät valtiattaren halunneen itsestään alastonkuvan, jota olisi maalattu vain silloin, kun taiteilijan kalu oli pystyssä ja Duruksen katseen kohteena.

   Maalaus paljastettaisiin aikanaan Kristallilinnassa, mutta nyt Janos halusi kotiin ennen ruton leviämistä. Johanin mielestä nuori herra oli yksinkertaisesti ärsyttävä. Hän oli Johanin kokoinen ja mustine hiuksineen jopa näköinen. Janos ei kuitenkaan pitänyt kynttiläänsä vakan alla.

   Taiteilija oli varma siitä, että aikanaan hänen teoksensa koristaisivat kaikkien läntisten valtakuntien valtaistuinsaleja. Janos oli tietenkin vannonut henkensä kautta, että ei kertoisi sanallakaan maalaussessioistaan Duruksen kanssa. Omahyväinen virnistys ei kuitenkaan jättänyt epäselväksi, mitä seurasi, kun taiteilija ja malli olivat alasti ja kahden kesken.

   Maisema oli maalauksellinen heidän vaeltaessaan etelää kohti Pohjoismetsässä. Ruska oli saapunut ja lehtipuut suorastaan paloivat väriloistossa kuusien ja mäntyjen jäädessä kateellisina sisartensa varjoon. He matkasivat Itä-Kaksosten ja Harmaavuorten välistä metsää pitkin kohti Vapauden joen yhdistymishaaraa.

   Alue oli myös pohjoista Rajaseutua. Siitä etelään päin Pohjoismetsän havupuut katosivat. Maaperä alkoi lämmetä mahdollistaen rehevien lehtipuiden kasvun ikään kuin oltaisiin Sisämeren eteläpuolella. Se oli omituista maata. Rajaseutua.

   Hronan alkoi esitelmöidä uudestaan Rajaseudusta ja Suistosta unohtaen täysin, että oli tehnyt sen jo heidän matkallaan kohti Apiaria. Tietäjä oli myös onnellisesti unohtanut, että asiat olivat ennestään tuttuja Rajaseudun rotille, joista valtaosa oli lähtenyt aikanaan Valereen juuri Rajaseudulta. Hronan kuitenkin piti omasta äänestään, eikä huomannut puhuvansa kuuroille korville.

   Tietäjän esitelmöintiin kyllästynyt Alex lauleskeli itsekseen heidän kulkiessaan eteenpäin. Cantor näytti kärsivältä.

   ”Voisitko olla hiljaa. Se ei mene nuotin lähellekään.”

   ”Älä marise. Laula mukana.”

   Alex antoi mennä keuhkojen täydeltä. Nyt Johankin kehotti häntä olemaan hiljempaa, jotta meteli ei kantautuisi peninkulman päähän. Johan oli kuullut Dragoslavilta paljon Hronanin juttuja enemmän Suistosta ja oli utelias.

   ”Luuletko, että matkamme vie vielä Virileen. Drago kertoi paljon myös Suistosta. Haluaisin nähdä sen.”

   ”Emme tiedä Zanian asiaa, mutta arvailen, että niin käy. Muista, että Suisto on vaarallinen. Paljon vaarallisempi kuin tämä Rajaseutu, jota olemme tarponeet.”, Hronan sanoi.

   ”Minusta olisi täysin perusteltua käväistä Valeressa. Minä olen kuitenkin retkikuntamme johtaja.”

   ”Et Giaa koskevissa asioissa. Tämä on käyty läpi. Me emme hukkaa siihen päiväkausia aikaa. Lapsesi syntyy aivan hyvin ilman sinuakin.”

   Ruttouutiset olivat levinneet kuin kulovalkea. Kulkijoita oli paljon liikkeellä. Kaikki etsivät turvaa. Ruttoaikana oli voimassa ääneen lausumaton sääntö. Vastaantulijat kierrettiin kaukaa. Kukaan ei halunnut ottaa riskiä tartunnasta, vaikka taudin leviämistapaa ei tarkkaan tiedetty.

   Rajaseudun kirjoittamaton laki oli myös armoton. Tartunnan saaneet ammuttiin kohdattaessa. Osa Rajaseudun rotista vaelsi varsijousi jännitettynä. Jäljestäjät vahvistivat sen, mikä oli arvattu. Maraudere oli kadonnut. Meriviikingitkin pelkäsivät ruttoa.

   Kuningatar Aenis lähetti Valeresta viestinviejän matkaan aina auringon noustessa. Lähetit kertoivat tuoreet uutiset Gian voinnista sekä välittivät äidin ja tyttären terveiset toipilas Ferukselle.

   Kaartinpäällikkö ei terveisistä paljoa perustanut. Ferus ei ollut ollut enää oma itsensä. Hersyvää naurua ei ollut kuultu kertaakaan matkan aikana. Tyttö myös ärähteli kaikille, jotka yrittivät puhutella häntä. Ferus yksinkertaisesti mökötti kuin Hronan pahimmillaan. Johan ja Alex päättelivät, että hän oli loukkaantunut kerrottua pahemmin taistelussaan. Feruksen täytyi kärsiä pahoista kivuista, joita hän ei kehdannut tunnustaa.

   He kohtasivat vaeltavan ihmisjoukon. Pakolaisilla oli mukanaan kaksi hevosvankkuria, jotka olivat pullollaan tavaroita. Metsä oli sillä kohtaa tiheä, joten he joutuivat ohittamaan toisensa suhteellisen läheltä. Matkalaiset katselivat toisiaan kulmiensa alta. Kellään ei ollut pahoja aikeita, mutta toisista ei ikinä voinut olla täysin varma.

   Vankkuriseurue oli rahvasta. Selvästi kiireellä ruttoa pakoon lähtenyt joukko. Ferus huomasi joukossa tutut kasvot, vaikka mies oli peittänyt päänsä hupulla. Hän osoitti yhtä matkaajaa sormellaan.

   ”HEI! Sinä olet meriviikinki. Taistelit Morgarin joukoissa! Pakenit metsään!”

   Paikalleen jäykistynyt mies ryntäsi suin päin karkuun. Pahaksi onnekseen hän ohitti Alexin läheltä. Sepänpoika nappasi miehen karhumaiseen otteeseensa ja piti paikallaan. Ferus marssi entisen soturin eteen. Hän ei ehtinyt sanoa mitään. Johan otti Ferusta olkapäästä kiinni.

   ”Alex! Poski.”

   Ferus jäykistyi. He tuijottivat Alexin vangitseman miehen vasenta poskipäätä. Siinä oli punainen turpouma, jossa oli pieni haava. Siitä valui pisara vaaleaa visvaa poskelle. Alex heitti miehen metsään. Tämä lähti juoksemaan karkuun. Kaikki tuijottivat Alexia. Oli kuolemanhiljaista.

   Alex perääntyi hitaasti metsään.

   ”Ei voi mitään. Jatkakaa matkaa. Seuraan huutoetäisyydellä. Tapahtuu, mitä tapahtuu.”

   Johan oli lähdössä Alexin perään, mutta nyt Ferus vuorostaan pysäytti hänet. Muut ohikulkijat jatkoivat matkaansa. He eivät olleet tunteneet miestä. Tämä oli vain liittynyt joukkoon metsätaipaleella. Rajaseudun rotat nytkähtivät hitaasti liikkeelle. Kukaan ei puhunut mitään. Tunnelma oli musta kuin saapuva yö.

   Matka jatkui. Alex pysyi metsän suojassa, mutta huuteli välillä kaiken olevan kunnossa. Kaksi päivää kului. Hronan kertoi, mitä tiesi rutosta. Se tarttui ihmisestä ihmiseen, mutta kukaan ei tiennyt miten. Joskus ruttovuoteen äärellä valvonut sairastui, joskus ei. Edellisen kerran rutto oli koettu monta sukupolvea aiemmin. Silloin sitä oli kutsuttu verisurmaksi.

   Nyt rutto näytti tekevän visvaisia haavoja etenkin poskipäihin ja kainaloihin. Aikaisemmin se oli saanut haavojen lisäksi veren vuotamaan kaikista ihmisruumiin aukoista. Oli liian varhaista sanoa, riehuiko nyt verisurma vai ei.

   Kolmannen päivän jälkeen toivo alkoi orastaa. Iltanuotioilla oltiin jo varmoja, että pian Alex liittyisi joukkoon. Oli muitakin huolia. Tuore riista oli loppunut ja oli ollut pakko siirtyä äklöön rehulihaan, jota kaikki vihasivat. He olivat leiriytyneet korkean kallioseinämän suojaan. Illalla oli alkanut sataa ja kallio suojasi yölliseltä myrskyltä.

   Aamulla aurinko paistoi ja kimmelsi puista putoilevista vesipisaroista. Alexin ääni kuului ylhäältä. Hän oli riisunut ylävartalonsa paljaaksi. Ruttohaavat olivat selviä ja näkyivät alhaalle asti. Sepänpoika halusi tehdä asian selväksi. Tulkinnanvaraa ei ollut. Kainalohaavoista valuva vaalea visva oli runsasta ja näkyvää jopa ihoakin vasten. Lähtövalmistelut keskeytyivät siihen paikkaan. Kukaan ei uskaltanut edes liikkua.

   ”Minä menen nyt. Tehkää te se, mikä täytyy. Älkää turhaan surko, mutta muistakaa minut, jos voimanne pettävät. Ehkä se auttaa. Elämä päättyy kuolemaan. Olkoon rohkeus ja kunnia sydämissänne!”

   Kukaan ei osannut tehdä muuta kuin tuijottaa. Paitsi Ferus. Hän toimi. Ferus ryntäsi jyrkälle seinämälle tarkoituksenaan kiivetä ylös. Alexin pudottama kivi melkein murskasi hänet.

   ”Ei tällä kertaa Ferus.”

   Kaartinpäällikkö nyyhki puhuessaan.

   ”Älä höpötä. Etsimme parantajan. Lähdemme yhdessä Agora Eoniin. He osaavat.”

   Seinämästä otteen saanut Ferus joutui taas hyppäämään syrjään uuden kivenmurikan tieltä.

   ”Lopeta. Rohkeus ja kunnia eivät voita tätä vihollista. Mene ja tee muistolleni kunniaa.”

   Ferus itki jo täysin avoimesti. Hän kokosi itsensä ja puhui suureen ääneen.

   ”Kuulkaa kaikki. Minä olen Valeren Ferus ja nämä ovat viimeiset sanani luotamme lähtevälle soturille. Alex, me taistelimme yhdessä. Me rakastimme yhdessä. Me leikimme zarogeilla ja me mursimme kilpimuurin. Kuka tässä maailmassa voi sanoa samaa? Nyt eilinen on mennyt, mutta kuulkoon siitä huominen. Minä kannan muistosi hautaani. Eläköön se tarinoissa ikuisesti.”

   Cantor astui askeleen eteenpäin.

   ”Hyvin puhuttu. Minullakin on sanottavaa. Laulaa et osaa, tynnyripoika. Pelata osaat. Et voittanut minua Apiarissa isäni opeilla. Minä voitin aina hänet. Olit parempi itsenäsi. Kukaan muu ei sitä ole tehnyt. Kuole hyvin. Muistosi jää elämään lauluissani.”

   Johan katseli Alexia. Nuoret miehet olivat pitkään hiljaa. Alex rikkoi sen.

   ”Muistelin koko viime yön kotikyläämme.”

   ”Aurinkoiset kesäpäivät ja tytöt uimassa.”

   ”Mistä kaikki paha tuli?”

   ”Ehkä se tuli minun perääni. En edes tiedä, missä synnyin.”

   ”Jos tuli, ajat sen pois.”

   ”En edes tiedä mikä olen.”

   ”Ystävä.”

   ”Se ei auta nyt.”

   ”Ole itsesi. Sinä johdat, muut seuraavat.”

   Hiljaisuus syveni.

   ”Alex, tässäkö kaikki nyt oli?”

   ”Yhteensä tässä oli minusta aika paljon.”

   ”Minä pääsin suutelemaan Jennyä. Lupasin olla kertomatta.”

   ”Niin minäkin.”

   Aurinko oli jo noussut korkealle ja paistoi kallioseinämään. Rautaleuka uikutti eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Alex loi viimeisen silmäyksen ystäviinsä, kääntyi ja katosi näkyvistä. Samaan aikaan ylempänä korkeaan mäntyyn pesänsä rakentanut valkopääkotka ponnisti lentoon.

   Kaikkien katseet kääntyivät seuraamaan petolintua. Se sai ilmaa siipiensä alle ja katosi aurinkoa vasten. Häikäisy pakotti sulkemaan silmät.

   Sen päivän taival oli synkkä. Sanoja vaihdettiin vain, jos oli pakko. Ferus oli ollut omissa ajatuksissaan jo aikaisemmin. Nyt hän sulkeutui täysin. Johan tunsi olonsa epätodelliseksi. Eihän tämä voinut olla totta. Rotat eivät kyenneet nostamaan tunnelmaa. Riehakkuus oli tiessään. Alex oli ollut jotain enemmän kuin vain yksi heistä. He kulkivat eteenpäin kuin hautajaissaattue, joka he itseasiassa olivatkin.

   Valeren lähetti saapui, kun yöleiriä pystytettiin ja nuotiopuita kerättiin. Johan löytyi läheisen metsäaukion reunalta. Hän tuijotti auringonlaskua mitään näkemättömin silmin. Hronan saattoi lähetin perille.

   ”Olen Valeren Rose. Tuon kuningatar Aeniksen käskystä sinulle tiedon hänen tyttärestään. Gia on synnyttänyt ja voi hyvin. Lapsi on ensimmäinen terve poika, joka Valereen on syntynyt sukupolviin. Kuningatar lähettää onnittelunsa. Onnittelut myös omasta puolestani, Pohjoismetsän Johan.”

   Johan kääntyi tuijottamaan lähettiä. Tunteet myllersivät hänen sisällään. Johan ei edes yrittänyt puhua. Hän vain haukkoi suutaan kuin kala kuivalla maalla. Tovin kuluttua Johan ponkaisi pystyyn.

   ”Minun täytyy lähteä Valereen. Minun täytyy…”

   ”Valere on suljettu. Kuningatar Aenis turvaa kansansa rutolta. Minäkään en pääse takaisin. Tulen mukaanne Zanian Saliin.”

   Hronan kietoi kätensä Johanin harteille.

   ”Istu. Me emme lähde nyt mihinkään.”

   Rose jatkoi.

   ”Myös Gia lähetti viestin. Hän aikoo nimetä lapsensa itse, eikä kaipaa sinua sotkemaan asiaa. Gia sanoi myös, että hän ei kaipaa kypsymättömiä poikia sähläämään vauvanhoitoa. Gian mielestä sinun täytyy nyt tehdä, kuten aikuiset käskevät, mutta palata heti sen jälkeen. Gialla on pitkä lista asioista, joita hän kutsuu miesten töiksi.”

   Se oli melkein liikaa. Johania nauratti, vaikka kyyneleet valuivat hänen silmistään. Hronan tyynnytteli vapisevaa poikaa. Nuorella miehellä oli rajansa ja Johanin osalta ne olivat ylittyneet liian monta kertaa. Kenenkään kestokyky ei ollut loputon. Valeren Rose poistui kohteliaasti. Johan sai taas itsensä kasaan. Hronan puhui isälliseen sävyyn.

   ”Koit aamulla kuoleman, mutta sait illalla elämän. Tästä tuli sinulle elämän ja kuoleman päivä. Se ei unohdu milloinkaan. Opit kuitenkin elämään sen kanssa. Meidän on pakko elää muistojemme kanssa, koska ne tekevät meistä sen, mitä olemme.”

   Uutiset rutosta kävivät päiväpäivältä synkemmiksi. Kuulumiset vastaantulijoiden kanssa vaihdettiin kaukaa huutaen. Kukaan ei enää uskaltanut tulla kenenkään lähelle. He alkoivat lähestyä Vapaudenjokea. Jäljestäjät olivat huomanneet tarkkailijat. Heitä vakoiltiin. Hronan arveli sen olevan harmitonta.

   ”Ne palvelevat luultavasti zindarea. Merirosvot saavat sanan saapumisestamme ja lähettävät jokilaivansa.”

   Syksy oli laskeutunut pohjoiseen. Rajaseutu jäi taakse. Puiden lehdet putoilivat jättäen kotinsa odottamaan sateita ja saapuvaa talvea. Viimeiset kurkiaurat lensivät huutaen matkalaisten yli etelään. Yöt olivat käyneet kylmiksi. Nuotioita jouduttiin tekemään yöksi enemmän ja ne olivat aiempaa suurempia.

   Matkalaisten mieli oli yhä musta kuin saapumassa olevan pohjoisen talven pimeys. Siinä ei ollut näkyvissä valon pilkahduksia. Alex oli ollut kuin kallio. Turvallinen ja aina paikallaan. Oli vaikea kuvitella, että hän oli kuolemassa ruttoon yksin pimeässä metsässä. Johan ja Ferus eivät puhuneet. He olivat vaipuneet omaan synkkyyteensä.

   Surkea päivä ketjuuntui toiseen. Oli kuin itse kuolema olisi seurannut heitä taivalluksella ruttometsän läpi. Kukaan ei innostunut, kun he saapuivat perille jokihaaraan. Se oli paikka, jossa Janos Sadek kiitti matkaseurasta ja jätti jäähyväiset. Hänen kotinsa sijaitsi viljavalla eteläisellä Rajaseudulla. Tuskin kukaan edes huomasi hänen lähtöään.

   Kesti kaksi päivää, ennen kuin zindare saapui. Merirosvojen jokilaivat olivat riisuttuja versioita perinteisistä viikinkilaivoista. Masto purjeineen oli jätetty pois. Tuulivoimasta mutkikkailla jokireiteillä ei ollut suurta hyötyä. Vastavirtaan mentiin miesvoimin soutamalla, myötävirta yritettiin hoitaa vähemmällä oikosoudulla ja taitavalla ohjauksella. Se oli aiheuttanut pieniä muutoksia jokilaivojen rakenteisiin, mutta sitä metsäsoturit eivät huomanneet.

   Jokilaivoja oli kolme. Niissä oli vain kourallinen sotureita soutajina, mutta jokaiseen mahtuisi parikymmentä muutakin ihmistä. Ensimmäisen laivan keulassa oli tuikean näköinen soturi. Hän ei kantanut minkäänlaista panssaria tai muita suojuksia.

   Merirosvolla oli löysät vaatteet ja huivi kiedottuna päänsä ympäri. Sen alta näkyi takaa poninhännälle kiedotut vaaleat hiukset. Hänen siniharmaat silmänsä kävivät tarkasti läpi jokirannalle levittäytyneitä rottia. Johan huomasi, että mies arvioi selvästi jokaisen heistä erikseen. Hänestä merirosvo näytti yksiselitteisesti tiukalta, jos sellaista sanaa halusi käyttää ihmisestä.

   Zindare käytti paljon koruja ja kantoi vyöllään kahta sapelia. Hän esittäytyi nimellä Jaxia. Tervehdysten jälkeen Jaxia selitti asiaa. Rotat eivät voineet tulla Zanian Saliin. Heitä oli yksinkertaisesti liikaa. Jaxia oli käynyt jo sopimassa heidän oleskelustaan Merilinnakkeessa.

   Yksi jokilaivoista veisi vieraat merellä odottavaan huomenlaivaan, jolla purjehdittaisiin perille. Kaksi jäisi siirtämään rottasotureita Merilinnakkeeseen. Alueella oli havaittu yksi meriviikinkien joukkue. Se oli luultavasti jäänyt jälkeen muista näiden vetäydyttyä ruttoturvaan. Aikaa ei olisi hukattavana.

   Merilinnake ei oikeastaan ollut enää aikoihin kuulunut kenenkään valtapiiriin. Se ylläpiti varuskuntaa, jonka tehtävä oli suojella pohjoista merilossia. Linnake ei kykenisi uhmaamaan alueen sotamahteja, mutta turvasi kauppiaille lossikulun. Aikanaan linnakkeen hallinnasta oli taisteltu, mutta lopulta kaikki olivat tyytyneet sen nykyiseen itsenäiseen asemaan. Se hoiti tehtävänsä, eikä muulla ollut väliä.

   He matkasivat hyvää vauhtia myötävirtaan. Jokilaiva oli leveää mallia. Molemmilla puolilla oli viisi zindarea kiinni airossaan. Kapteeni ohjasi laivaa peräsimellä. Välillä hän antoi myös soutajille käskyjä korjaavista ohjausliikkeistä ja laiva pysyi suunnassaan virran vietävänä.

   Ferus, Rose, Cantor ja Hronan istuivat keskituhdolla. Jaxia seisoi paljain jaloin keskellä jokilaivaa tarkkaillen ympäristöä. Hän oli taitava tasapainoilija. Laiva keinui, Jaxia ei. Rautaleuka yritti nukkua keulassa ja uikutti hiljaa. Vesikyyti ei ollut koiran unelma.

   Hronan käytti tilaisuutta hyväkseen selventääkseen Sisämeren strategista tilannetta. Sota tulisi. Meriviikingit olivat valmistautuneet siihen pitkään. Marauderen meriherruus oli ehdoton. Huomentelakat oli todistettu ja maraudere rakensi niitä lisää pitkin mannerrannikkoa. Dux Malor kehitti omaa huomenlaivaansa, mutta ei saisi meriviikinkejä kiinni sukupolviin.

   Sisämeri oli silti Zanian. Zindare asui laivoissaan. Ne olivat jatkuvasti liikkeellä. Vain merirosvot tunsivat levottoman ja jatkuvasti muuttuvan Sisämeren. Kauppalaivat pääsivät läpi vain luotsin avulla. Aurinko ja ankkuri -tatuoidut väylien löytäjät olivat kullassakin painonsa arvoisia. He olivat myös lähes poikkeuksetta uskollisia zindarelle, josta valtaosa oli lähtöisin.

   Virile tarvitsi Zaniaa estämään marauderen sotalaivojen pääsyn Keskussaarelle ja Rautavaltakuntaan. Zania katsoi pidemmälle. Jos Roman II valtaisi kaikki Sisämeren rannat, saattaisi zindaren asema käydä tukalaksi. Maraudere halusi liiton idän sotatsaarien kanssa. Se muuttaisi herkän tasapainon, mutta vaatisi idän jokireittien avaamisen.

   Silloin mukaan sotkettaisiin Apiari, Agora Eon ja Valere. Syntyisi kaaos, kun kaikki yrittäisivät turvata oman asemansa. Uusia liittoja perustettaisiin. Roman II löisi kiilan Läntisten valtakuntien väliin, eikä kukaan kyennyt ennustamaan, mitä kaikkea siitä seuraisi.

   Sisämeren itärannikon suurin sotamahti, Rautavaltakunta, varustautui sotaan, mutta tarvitsi kipeästi lisää aikaa. Sitä se yritti ostaa kosiskelemalla Zaniaa, jota pidettiin strategian mestarina. Oli mahdotonta tietää, mitä merirosvokuningatar halusi heistä, mutta hänen huomiotta jättämisensä olisi typerää. Johan vaipui ajatuksiinsa. Ainakin tilanteen pohtiminen vei ajatukset vähäksi aikaa pois Alexin kuolemasta. Hän havahtui hätkähtäen.

   ”KILVET! Muut pohjalle!”, Jaxia karjui käskyn.

   Merirosvo heitti Johanin laivan pohjalle heittäytyen samalla itse tämän päälle suojaksi. Soutusoturit vetivät airot sisään ja nostivat kilpensä. Muut painuivat kyyryyn pohjaa kohti. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Sitten tulivat vasamat. Ne napsahtelivat kilpiin ja laivan kylkiin. Jaxia seisoi hymyillen pilkallisesti, eikä vaivautunut edes kumartumaan. Edessä joen uoma ahtautui kapeaan kuruun ja heidän vauhtinsa kiihtyi. Jaxia huusi kapteenille.

   ”TÄYSILLÄ LÄPI! VETÄKÄÄ ASEET ESIIN! NE YRITTÄVÄT KOHTA LAIVAAN! VAUHTI EI SAA HIDASTUA! PÄÄJOUKKO ON VASTASSA VASTA ROTKON JÄLKEEN!”

   Kurun ylle ulottui isojen mäntyjen oksia. Meriviikingit pudottautuivat niistä köysien avulla. Se oli vaikea yritys. Muutama hyökkääjä päätyi suoraan vuolaana virtaavaan jokeen. Moni onnistui ja veti miekkansa esiin kiikkerässä laivassa, jonka vauhti vain kiihtyi.

   Se oli yleinen sekamelska. Merisotureita oli ainakin puoli tusinaa ja harva pysyi kunnolla pystyssä huitoessaan aseillaan. Hronan ryömi suojaan tuhdon alle. Feruksella, Rosella ja Cantorilla oli vaikeuksia päästä pystyyn villissä keinunnassa. Airosoturit yrittivät suojata heitä parhaansa mukaan.

   Silloin Jaxia näytti, mitä tarkoitti olla zindare. Hän nousi päkiöilleen ja veti sapelinsa esiin. Kaikki muut laivassa olijat horjuivat, jopa Jaxian soutajasoturit. Sen sijaan zindarepäällikkö itse näytti pysyvän paikallaan ja hallitsevan väistöliikkeensäkin täydellisesti. Sapelit olivat tappavia. Ferus ja Rose onnistuivat yhdessä voittamaan yhden merisoturin, samoin Cantor.

   Kurun loppuessa Jaxia oli saanut hengiltä tai vakavasti haavoittanut kolmea kieppuessaan ympäri laivaa kuin lasten hyrrä tasamaalla. Airosoturit heittivät ruumiit ja haavoittuneet pois laivasta. Jaxia otti peräsimen kapteenilta.

   ”KILVET! MINULLE SUOJA!”

   Vasta nyt meriviikinkien ansa laukesi. Joki laski lampeen jatkuen vasta sen jälkeen. Marauderen joukkue oli miehittänyt lammen rannat ja tähtäsi heitä varsijousillaan. Heillä ei ollut ollut aikaa rakentaa lauttoja. Sen sijaan he olivat työntäneet tukkeja veteen estääkseen jokilaivan pääsyn lammen yli alajuoksulle.

   Jokilaivalla oli hyvä vauhti. He pääsisivät soutamatta lammen yli, mutta suora törmäys poikittaisiin tukkeihin rikkoisi laivan. Virta suoristi hiljalleen tukkeja omaan suuntaansa, mutta heillä ei olisi aikaa odottaa tarpeeksi kauaa.

   Jaxia kohosi jaloilleen nähdäkseen paremmin. Kaksi hänen miehistään suojasi kilvillään päällikköään. Vasamat alkoivat sataa. Niitä tuli paljon. Ne napsahtelivat kilpiin. Kaikki oli tähdätty Jaxiaan. Muutama osui miehistöön. Haavoittuneet ähkivät. Vieraat makasivat laivan pohjalla suojassa. Heillä ei ollut kilpiä.

   Yksi vasamista teki Jaxialle jakauksen. Merirosvon ilmekään ei värähtänyt. Hänen keskittymisensä oli täydellistä. Jaxia arvioi vauhtia ja törmäyskulmaa. Läpipääsy ei ollut mahdotonta.

   ”PITÄKÄÄ KIINNI.”

   Vasamasateessa tuli tauko. Meriviikingit latasivat. He juoksivat alajuoksulle ampuakseen viistosti edestä ja lähempää. Jaxia puristi peräsintä ja komensi kapteeninsa auttamaan. Hän oli päättänyt suunnat. Peräsin täytyi pitää paikallaan törmäyksistä huolimatta.

   Ensimmäinen tukki oli lähes vaakasuunnassa laivaan nähden, mutta Jaxia ohjasi sen reunaan. Kolahdus oli pieni tukin väistyessä. Toinen oli vaikein. Kosketuksen jälkeen Jaxia veti melkein täysillä tyyrpuuriin. Laivan piti kääntyä jyrkästi, mutta se ei saanut mennä poikittain ja pysähtyä tai edes hidastua liikaa.

   Törmäys oli raju. Laiva rysähti vinosti päin tukkia, mutta kesti. Matkustajat pohjalla paiskaantuivat laitoihin ja saivat tuntuvia mustelmia. Airosoturit olivat zindare. He pysyivät paikallaan.

   Jaxia kirosi ja väänsi paapuuriin. Laivan vauhti oli hidastunut liikaa. Se kääntyi ja jatkoi matkaa, mutta liian hitaasti. Vasamat tulivat aiempaa lähempää. Kaksi airosotureista sai pääosuman ja putosi kuolleina veteen. Yksi sai vasaman solisluuhunsa ja vajosi tuskissaan polvilleen.

   Kolmas tukki oli helppo. Se oli melkein kokonaan kääntynyt virran suuntaan ja kolhi laivaa enää vähän. He menivät siitä hipaisten ohi. Myötävirtaan vauhti alkoi taas kiihtyä. Lampi ja maraudere jäivät taakse. Vasamat eivät enää yltäneet heihin. Jaxia katseli vielä vähän aikaa ympärilleen ja luovutti peräsimen kapteenilleen.

   ”Selvä. Vaara ohi.”

   Jaxia istahti alas muiden noustessa pystyyn. Hronan yritti auttaa haavoittunutta. Ferus katsoi Jaxiaa pitkään ja nyökkäsi kunnioittavasti. Se oli soturin tervehdys toiselle. Ferus jakoi niitä harvoin. Jaxia veti Johanin viereensä ja alkoi puhua tälle ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

   Kaikki muut paitsi Johan olivat käyneet Zanian Salissa. Se yllätti. Hän ei ollut kuullut koko Salista. Merirosvot purjehtivat Sisämerellä ja Zania oli heidän kuningattarensa. Se tiedettiin ja siinä se.

   ”Meidän vieraamme eivät vanno valoja, eivätkä lupaa mitään. Me vain pyydämme vieraitamme olemaan kertomatta asioistamme muille.”, Jaxia sanoi.

   Zanian Sali oli luonnonihme. Sen ei olisi pitänyt olla olemassa. Sali oli aikoinaan ollut taisteluenkelien tukikohta. Viimeisestä taistelusta kerrottiin monia legendoja. Suosituimman mukaan viimeinen enkeli ja viimeinen izaro ottivat yhteen Sisämeren yllä. Kaksintaistelu vietiin loppuun asti, vaikka heidän kaltaisiaan ei maailmassa enää ollut.

   Voittajalla ei ollut väliä, koska tälle jäi vain yksinäinen elämä. Taistelupari haavoitti toisiaan kuolettavasti. Izaro nousi siivilleen ja lensi merelle, eikä sitä enää koskaan nähty. Taisteluenkeli puolestaan vetäytyi tukikohtaansa kuolemaan.

   Seuraavaksi muinaisaikojen tukikohdan löysi vanhan kansan Zania. Valere teki siitä piilopaikan rakastetulleen. Taisteluasemasta tuli nuoren ja palavan rakkauden paratiisi. Se suojeli kiihkeää nuorta paria, jonka täytyi salata intohimonsa muulta maailmalta.

   Kun ajan tuuli oli vienyt rakkauden tuhkatkin, Zania palasi, mutta ei yksin. Hän toi mukanaan luopioita, hylkiöitä ja väärintekijöitä. Ketä tahansa kuningatar ei ollut kelpuuttanut, mutta niille, jotka tulivat, Zania antoi suunnan ja tavan. Syntyi zindare.

   ”Johan, on olemassa hyvä syy sille, miksi Zania on kutsunut sinut Saliinsa. Hän kertoo sen itse. Kuningattaren edustajana minä pyydän, ettet kerro ulkopuolisille kokemastasi. En voi, enkä halua määrätä sinua. Päätät itse tekosi ja puheesi, mutta pyydän, että kunnioitat toivettamme.”

   He pysähtyivät Merilinnakkeen jokilaitureille. Jaxia oli tehnyt Johanille selväksi, että Rajaseudun rottien lisäksi Rautaleuka täytyisi jättää sinne. Kulku Zanian Saliin oli koirien ulottumattomissa.

   Itse linnakkeen komentaja Cian Ri Tarik oli tullut heitä vastaan koruttomille kivilaitureille. Merilinnake kohosi hänen takanaan metsän suojassa. Se oli iso ja täynnä puolustustorneja. Kivimuurit ylsivät korkealle mäntyjen yläpuolelle. Pohjoinen merilossi ei ollut kaukana joesta. Merilinnakkeesta käsin lähtevät partiot vartioivat matkalaisten turvallista pääsyä lossille.

   Johan olisi ollut utelias näkemään kuuluisan paikan, mutta Jaxia oli tehnyt selväksi, ettei aikaa olisi hukattavissa moiseen nähtävyyksien katseluun. Rautaleuka vaistosi jäävänsä yksin. Se uikutti, eikä suostunut poistumaan jokilaivasta. Johan silitteli ja maanitteli, vaikka hänestä itsestäänkin tuntui pahalta. Komentaja Cian Ri Tarik yritti luoda luottamusta.

   ”Koirasi ja rottasi ovat turvassa linnakkeessa niin kauan kuin olen sen komentaja.”

   ”Minua helpottaisi, jos voisit antaa siitä takeet.”

   ”Voin antaa vain puheeni. Tekoja ei voi olla etukäteen. Vieköön Jaxia takeeni kuningattarelleen. Tulkoon zindaren Zanian viha päälleni, jos petän hänen vieraansa.”

   Se oli hyvä lupaus ihmiseltä, joka asui Sisämeren rannalla. Kaikki tiesivät sen. Jaxia nyökkäsi komentajalle. Johan puhui vielä.

   ”Kiitän sinua, komentaja Tarik Toivon, että osoittaudun itsekin vaivannäkösi arvoiseksi.”

   ”Sota tulee. Kaikkien on valittava puolensa. Minä olen valinnut sinut.”

   Se hämmensi Johanin. Hän ei puhunut enää mitään Jaxian ohjatessa hänet takaisin jokilaivaan. Rautaleuka haukkui raivoisasti heidän etääntyessään virran vietävänä.

  He saapuivat merelle pian jokilaiturin jälkeen. Kuuluisa merilossi jäi katseelta suojaan niemen taakse. Zindaren huomenlaiva oli ankkurissa odottamassa. Laivalla Johan vaipui takaisin sanattomaan synkkyyteensä. Alexin kuolema iski kuin pajavasara hänen tajuntaansa. Suru oli sanoin kuvaamaton.

   Sitä pahensi vielä Rautaleuan poissaolo. Johanilla oli ollut angelen myötä jatkuva yhteys koiraan aina kotikylästä alkaen. Nyt olo oli tyhjä. Hän katseli tummuvassa illassa alhaalla olevaa mustaa vettä. Johan mietti sinne hyppäämistä. Tuska olisi pian ohi.

   Hronan tuli vetämään Johanin pois kaiteen äärestä, Tietäjä oli sitä mieltä, että nyt olisi hyvää aikaa kerrata Isabelin opetuksia muinaisajan kansoista. Johan katseli Hronania epäusko silmissään. Häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa historian oppitunti pimeällä merellä. Hronan ei kuitenkaan jättänyt vaihtoehtoa.

   Muinaiskansat eivät olleet kuolleet pois yhdessä yössä kuten ihmiset joskus tekivät. Niiden veri oli vain alkanut hiipua pois samalla tavalla, kuin nykyään vanhat kansat olivat alkaneet vähentyä. Aina välillä vieläkin ilmaantui sukupolvi, jossa muinainen veri virtasi vahvana, kunnes alkoi taas heiketä kadotakseen lopulta iäksi. Moni ei sitä tiennyt, mutta muinaisia meri-ihmisiä eli vielä kahta eri rotua. Valaslaulajien lisäksi oli vesikulkijoita.

   Vesikulkijat elivät pinnan alla ihmissilmiltä piilossa. He näyttivät melkein ihmisiltä, mutta olivat virtaviivaisempia ja veteen luotuja. Heidän sormiensa ja varpaidensa väleissä kasvoivat evät. Vesikulkijoiden kaulassa oli kidukset. Monet heidän ruumiinulokkeistaan olivat kasvaneet enemmän sisään- kuin ulospäin.

   Merilosseja ohjaavat valaslaulajat olivat heidän sisaruksiaan. He näyttivät enemmän tavallisilta ihmisiltä, mutta olivat oikeasti meri-ihmisiä. Valaslaulajilla oli ihmisen hengitys, mutta myös kidukset piilossa suussaan. Näillä meri-ihmisillä ei ollut eviä, mutta muuten he olivat luotuja veteen. Heillä oli myös lahja: Valaslaulu. He saivat yhteyden veden alla valaisiin ja lauloivat niiden kanssa.

   ”He laulavat merilosseja vetävät valaat liikkeelle. Ilman heitä losseja ei olisi. Valaslaulajat salaavat usein tosiolemuksensa, jotta ennakkoluuloiset eivät kävisi heidän kimppuunsa.”

   Enkelivalaat, joita myös pyöriäisiksi tai delfiineiksi kutsuttiin, olivat valaslaulajien lemmikkejä ja kumppaneita. Aivan kuin koirat ihmisille. Liitto oli vanha ja rikkomaton. Hronan sanoi, että Johanin ei pitäisi pelästyä sitä, minkä hän tulisi kohtaamaan. Zania ja vesikulkijat olivat liitossa. Kukaan ei tiennyt miksi, mutta se takasi vieraille kulun paikkaan, jonne he eivät muuten pääsisi.

   ”Vesikulkijoita on vielä täällä ja Etelämeressä, jossa ne vartioivat muinaiskaupunki Monteporten rippeitä. Muualla he elävät enää vain tarinoissa ja joidenkin harvojen muistoissa.”

   Zindarelaiva purjehti Sisämeren pohjoisrannikolla. Rantaviiva oli kaukana, mutta juuri ja juuri kannelta erotettavissa. Meri heidän edessään oli isojen vuorisaarten täplittämä. Ne nousivat merestä kuin lasten hiekkakakut rannalla. Niidenseinämät olivat usein pystysuoria. Korkealla ylhäällä saarien laella kasvoi tiheää metsää.

   Saarten koko vaihteli. Pienimmät olivat vain muutamia kymmeniä askelia halkaisijaltaan. Isoimmat ylsivät satoihin, jopa tuhannen askeleen läpimittaan. Osa kohosi kymmenien, osa satojen askelten korkeuteen. Joukossa oli myös teräviä huippuja: Vuoria, jotka kohosivat pinnan alta ikään kuin jäävuoret. Alue oli ollut jonkinlainen vuoristo, jonka meri oli ollut valtaamassa, mutta pysähtynyt puoliväliin.

   Purjeita reivattiin. Saaret tekivät tuulesta oikullisen. Soturit komennettiin ruumaan airojen varsiin. Orjia merirosvot eivät käyttäneet. Heillä ei ollut myöskään rahvasta. Tie zindareksi oli pitkä ja kivikkoinen. Jos sen läpäisi, vihittiin zindaren salaisuuksiin. Sen jälkeen oli yksi joukosta lopun ikäänsä. Ellei onnistunut, ajettiin pois tai tapettiin, jos oli tullut pahoin aikein. Yhtään luopiota ei ollut ollut koko merirosvohistorian aikana.

   He ankkuroivat laivan poikkeuksellisen suuren vuorisaaren liepeille. Jaxia jakoi lähtijät kahteen soutuveneeseen. Hän otti itse mukaansa Feruksen ja Rosen. Johan sai seurakseen Cantorin ja Hronanin. Kumpaankin veneeseen tuli yksi merirosvo soutumieheksi. He kelluivat korkeuksiin kohoavan seinämän vieressä, kun Jaxia alkoi yllättäen riisuutua.

   Hän kehotti muita tekemään samoin. Vieraat seurasivat esimerkkiä. Johan katsoi hämmentyneenä Hronania.

   ”Aseet ja vaatteet jäävät veneisiin. Soutajat vievät ne takaisin. Niitä ei tarvita, eikä sallita.”, tietäjä sanoi.

   Johan hätkähti. Vedestä nousi kummallisen näköinen ihminen. Se piti laidasta kiinni ja puhui vaivalloisesti Jaxialle.¨

   ”Valmis, kun te valmis.”

   Vesikulkijan iho oli kummallisen kelmeä. Hänen lyhyet hiuksensa olivat kuin liimattu kiinni päälakeen. Johan huomasi evät laitaa pitelevän käden sormien välissä. Kulkija katosi veden alle. Samalla kaikki veneessä näkivät, että kulkijoita oli vedessä enemmänkin. Heitä oli vain vaikea huomata tummassa meressä, johon heidän synkän vihertävä ihonsa sulautui.

   Pinta veneiden välissä näytti kummalliselta. Se ei ollut enää pelkkää vettä, vaan jotain muuta. Ikään kuin ohut läpinäkyvä nahka olisi vedetty meren päälle. Keskellä nahkaa oli musta ja paksu pyörylä. Meduusa! Johan tajusi katselevansa jättiläismäistä meduusaa. Hän oli nähnyt niitä aiemmin meriretkellään ottoisänsä kanssa, mutta niiden läpimitta oli laskettu kämmenleveyksissä. Tämän halkaisija oli yli kymmenen askelta.

   ”Kun se vetää itsensä kuprulle, sukellamme sisään. Seuraa minua. Varo koskemasta meduusaa. Se polttaa muita kuin vesikulkijoita.”, Hronan neuvoi.

   Vesikulkijoita ui meduusan päälle. Se alkoi vetää itseään kasaan. Uimakelloksi kutsuttu keskiosa vetäytyi kuprulle. Kellunut peite upposi ja kapeni alaspäin avonaiseksi suppiloksi.  Hronan, Cantor ja Johan hyppäsivät veteen ja sukelsivat alakautta suppilon sisään.

   Johan näki vedessä Hronanin jalat ja seurasi. Se oli helppoa. Angele takasi Johanille vesikulun. Hän mietti, oliko se vesikulkijoidenkin salaisuus. He tulivat pintaan uimakellon sisässä. Tilaa ei ollut paljon, mutta sitä oli riittävästi hengittämiseen. Johan kosketti vahingossa meduusaa. Se poltti kipeästi.

   ”Nyt tulee vaikein vaihe. Me sukellamme hitaasti vuoren ali sen keskelle. Vesikulkijat ohjaavat meduusaa. Me yritämme pysyä paikallamme vettä polkien.”, Hronan kuiski puuskuttaen sukelluksen jäljiltä.

   Meduusan uimakello kuroutui kiinni jättäen matkalaisille pienen hapellisen tilan hengittää. Johan pelkäsi jalkojensa koskettavan meduusaan, ellei polkisi vettä muiden lailla. Päivänvalo katosi, kun heidän merivankkurinsa vaipui pinnan alle. Johan enemmän ymmärsi kuin huomasi meduusan liikkuvan hitaasti. He polkivat vettä ja siirtyivät mukana.

   Se kesti ikuisuuden. He vain yrittivät välttää kosketusta meduusaan. Polkeminen oli raskasta. Siihen täytyi keskittyä. Kukaan ei puhunut mitään.  Oli vain pimeys, puuskutus ja veden polkeminen. Ajan taju katosi ilman kiinnekohtaa todellisuuteen. Kaikki aistit kehottivat pakenemaan, mutta oli pakko jatkaa. Vaihtoehtoja ei enää ollut. Johan havahtui kuin unesta. Valoa! Pimeys oli muuttumassa hämäräksi. Hitaasti valo alkoi lisääntyä ja Johan tajusi heidän nousevan pintaan.

   ”He aukaisevat meduusan. Vedä henkeä ja ole valmiina sukeltamaan takaisin pintaan.”, Hronan puhui Johanille kuin lapselle.

   ”Etkö muista, että kuljen vedessä hengittämättä.”, tietäjän neuvot ärsyttivät Johania, vaikka tilanne jännitti.

   Vesi tuntui hämmästyttävän lämpimältä, melkein kuin kesäinen järvi. Johan seurasi taas Hronanin jalkoja. He sukelsivat meduusan leveiden pyyntilonkeroiden ali. Matkalaiset tulivat pintaan lähes yhtä aikaa puisen laiturin vieressä. Voimakkaat käsivarret nostivat heidät kainaloista istumaan sen päälle.

   Johan katsoi häkeltyneenä karvaista naamaa edessään. Hän ei enää ymmärtänyt, mitä tapahtui. Otuksella oli iso nenä ja se tuijotti takaisin. Heidän päänsä olivat samalla korkeudella Johanin istuessa. Hänet vedestä nostaneet kädet hätistivät otuksen pois.

   ”Älä siitä välitä. Mörri on vain utelias. Täällä käy vieraita harvakseltaan.”

   Mikä se on?”

   ”Mörri on nenäpaviaani. Olet varmasti kuullut apinoista, vaikka tuskin olet niitä nähnyt. Paviaanit ovat isoja apinoita.”

   Puhuja oli merirosvo. Hän näytti samanlaiselta kuin Jaxia. Johan tuijotti hänen kahta sapeliaan.

   ”Emme mekään kuljeta aseita meduusoilla. Meillä on täällä asepajoja ja varastoja. Soturina minulla on oikeus ja velvollisuus kantaa niitä vartiovuoroni aikana.”

   Ilma oli lämmin kuin kesäinen hellepäivä. Johan katseli ympärilleen. Zanian Salissa ei ollut kattoa. He olivat suoraan puolipilvisen taivaan alla. Seinämät kaartuivat sisäänpäin, joten niiden juurella olisi periaatteessa suojassa sateelta. Salin koko oli häkellyttävä. Johan arvioi pyöreähkön Salin läpimitaksi ainakin tuhat askelta, ellei peräti kaksi.

   Salissa ei ollut lattiaa. Se oli merta, joka oli täynnä eri kokoisia saaria. Oli vaikea arvioida, kumpaa oli enemmän: maata vai merta. Osa saarista oli kasvien ja puiden peittämää, osa oli pelkkää hiekkaa. Niiden välillä oli siltoja ja kaikkialla näkyi eri kokoisia lauttoja ja veneitä.

   Laiturisaarella kasvoi omituisia puita. Johan pyyhki hikeä otsaltaan. Hän ei ymmärtänyt, miksi oli niin kuuma. Zindare seurasi hänen ajatuksiaan.

   ”Tämä on vanha tulivuori. Laava kulkee vieläkin pinnassa. Olemme alueella, jonka laavavirrat kulkevat myös Valeren ali. Tämä on kuin Valeren kylpyläluolasto tai kasviluolat isommassa mittakaavassa. Avotaivaan takia pystymme elämään täällä. Muuten olisi liian kuuma. Puut ovat palmuja. Ne ja paviaanit on alun perin tuotu kaukaa Etelämeren rannalta.”

   Meduusa nousi uudestaan pintaan tuoden mukanaan Jaxian ja valeret. Ferus oli synkkä kuin yö. Hän kiskoi vierasvaatteita ylleen lähes vihaisesti. Alastomuuteen tottuneena valerena Rose ei voinut olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseen ja keimailla.

   ”Onko pakko pukea? Täällä on aina niin lämmin.”

   ”Ole miten haluat. Sinussa ei ole mitään, mitä täällä ei olisi nähty. Vaatteet puetaan kohteliaisuudesta, ei häveliäisyydestä.”, Jaxia totesi kuivasti. Hän oli asioinut valereiden kanssa aiemminkin. Rose nolostui. Jaxia kääntyi vartiosoturin puoleen.

    ”Viimeisin riippumatto?”

   ”Kolmas itään Lähdesaarelta. Hän halusi olla lähellä.”

   He ahtautuivat isoon soutuveneeseen. Paviaani ei saanut tarpeekseen Johanista. Se hyppäsi tämän viereen perätuhdolle. Apina alkoi nyppiä Johanin hiuksia. Jaxia nauroi.

   ”Se on naaras ja taitaa olla ihastunut. Mörri nyppii täitä päästäsi pois.”

   ”Ei minulla ole täitä.”

   ”Älä sitä minulle kerro. Työnnä se veteen, jos haluat. Mörri loukkaantuu verisesti, mutta osaa uida ihan hyvin.”

   Jaxia souti veneen saarten väliin. Monelle saarelle oli rakennettu sadekatoksia. Niiden alle oli palmujen väleihin vedetty riippumattoja. Johan ei raaskinut tehdä paviaanille mitään. Nyppiminen tuntui itse asiassa ihan mukavalta. Jaxia selitti Johanille zindaren elämänkulkua.

   Merirosvojen laivat olivat aina liikkeessä. Satamia ei ollut. Saaristoon oli piilotettu vain muutamia korjaustelakoita. Niidenkin paikkaa vaihdeltiin. Zindarella oli käytössään piilossa olevia saaristoluolia, joissa vakavasti haavoittuneet saivat levätä tai joihin joskus piilotettiin saaliita.

   Kaiken keskipisteenä oli Zanian Sali, jonne vihollisen oli mahdoton päästä. Salin olemassaolo ei ollut kovinkaan tunnettu, mutta olisi vain ajan kysymys, milloin tieto leviäisi. Sen takia zindarekodin sijainti oli tarkoin varjeltu salaisuus. Johan tajusi yllättäen, että hänellä ei itseasiassa koukeroiselta vaikuttaneen purjehdusmatkan jälkeen ollut aavistustakaan, missä päin pohjoisrannikkoa oli.

   ”Tänne tullaan synnyttämään, paranemaan ja lomalle.”

   ”Lomalle?”

   ”Zindare on aina merellä ja valppaana. Se on kuluttavaa. Zania vaatii, että jokainen viettää täällä kerran vuodessa kuunkierron tekemättä mitään. Se on zindare. Se on tapa.”

   Siihen Johan ei osannut sanoa mitään. Salissa merirosvoilla ei ollut muuta omaa, kuin se, minkä kantoivat. Yön tullessa nukuttiin lähimmässä riippumatossa. Nyt oltiin suuntaamassa Zanian edellisyön riippumatolle. Vieraiden täytyi tulla esittäytymään. Se oli kohteliasta. Viimeisen unen riippumatto oli zindaren tapa löytää toisensa.

   ”Zania tietää jo kaiken, mitä olette tehneet sen jälkeen, kun astuitte jokilaivaan. Hän katselee luultavasti meitä nytkin. Olkaa kärsivällisiä. Te tapaatte hänet pian.”

   Ferus pärskähti kummallisesti. Johan ei saanut kysytyksi siihen syytä, koska paviaani veti häntä korvasta. Jokin iso eläin kolhaisi veneen kylkeä. Jaxia nauroi Johanin ilmeelle.

   ”Se on enkelivalas. Se haluaa leikkiä.”

   Pian kaksi delfiiniä ui vauhdilla venettä kohti. Ne kaarsivat viime tingassa syrjään ja roiskeet kastelivat matkustajat.

   ”Ne tekevät tuon tarkoituksella, mutta ne ovat myös hyödyllisiä. Pyöriäisparvet hyökkäävät tarvittaessa haiden kimppuun ja pitävät ne kaukana.”

   He rantautuivat tavallisen näköiselle saarelle. Sillä kasvoi kourallinen palmuja. Ison sadekatoksen alla oli muutama riippumatto.

   ”Zania on yksi meistä, vaikka onkin kuningattaremme. Tämän ihmeellisempää valtaistuinta hänellä ei ole.”

   He olivat keskellä Salia. Ainakin Johanista näytti, että ympäröivät seinämät olivat yhtä kaukana. Hän ei ollut aivan varma erottiko edes niitä. Horisontti katosi kummallisesti hänen silmistään. Kaikkien katse kääntyi merelle.

   Saarta kiersi puolen tusinan enkelivalaan parvi. Ne hyppivät ilmaan ja takaisin veteen edeten melkoisella vauhdilla. Niiden välistä erottui ihmishahmo.  Nainen oli kietoutunut yhteen pyöriäiseen kiinni kuin olisi ollut osa parvea. Välillä nainen vaihtoi vauhdissa sulavasti vesiratsuaan kuin ei olisi muuta ikinä tehnytkään. Johan katseli ällistyneenä, kun delfiinit kiersivät saaren kaksi kertaa.

   ”Nyt ymmärrätte, miksi kutsumme häntä myös delfiinikuningattareksi.”

   ”Zanialla on taipumus dramatisoida tekemisiään.”, Hronanin ääni kuului Johanin korvan juuresta.

   Delfiinikuningatar rantautui ja lähti tulemaan vieraitaan kohti. Zania oli selvästi valere. Hän oli pitkä ja hoikka. Vaaleat hiukset roikkuivat märkinä. Johanista hän näytti tutulta. Kuningattarella ei ollut kruunua. Sen sijaan hän kantoi kaulassaan poikkeuksellisen isoista mustista helmistä tehtyä kaulanauhaa. He kuulivat myöhemmin niiden olevan harvinaisia merisimpukoiden mustahelmiä.

   Merirosvokuningattarella ei ollut myöskään vaatteita sanan perinteisessä merkityksessä. Hän oli kietonut vartalonsa ympärille syvävalaan nahasta tehtyjä suikaleita. Kämmenlevyiset nahkasuikaleet kiersivät hänen vartaloaan kuin köynnös peittäen juuri ja juuri riittävästi. Oli mahdoton sanoa mistä nahkaköynnös alkoi ja mihin se loppui. Näky veti miehet sanattomiksi.

   ”Zanialla on taipumus dramatisoida myös pukeutumistaan.”, Hronan kuiskutti.

   Kuningatar kääntyi vieraidensa puoleen. Paviaani kiersi kätensä suojelevasti Johanin ympärille ja näytti Zanialle hampaitaan. Zindarevalere nappasi apinan syleilyynsä, kantoi tämän rantaan ja viskasi mereen.

   ”Kuningatar ei siedä kilpailua.”, Hronan suputti.

   Zania palasi puhuttelemaan Johania.

   ”Tervetuloa vaatimattomaan Saliini, Pohjoismetsän Johan. Uutiset sinusta kulkevat edelläsi. Se on merkki siitä, että sinut on syytä ottaa vakavasti. Olen kutsunut sinut tänne syystä, mutta ensin lepäätte rauhassa. Apiarista ei tulla tänne noin vain näinä aikoina.”

   Zania katseli muuta seuruetta.

   ”Tervetuloa teillekin. Tuttuja jo olettekin.”

   Zanian ilme alkoi muistuttaa hiirtä tuijottavaa kissaa hänen katsoessaan Ferusta.

   ”Tyttö taitaa taas mököttää. Mikä maailmassa ei tällä kertaa ole mieleen?”

   Ferus veti syvään henkeä ennen kuin vastasi.

   ”Hei äiti!”

SEURAAVA LUKU VIIKON KULUTTUA.