NYT SAHAR
29
”Kohota pyllyä”
He rimpuilivat köysissään kuin raivopäiset
yön pimetessä, mutta turhaan. Lahkolaiset eivät olleet ensimmäistä kertaa
asialla. Vuorisellien möly hiljeni yötä myöten. Lopulta Ingrid ja Sahar eivät
yksinkertaisesti enää jaksaneet. Ihmismieli etsii viimeiseen asti tietä ulos
ongelmista, joita se ei voi ratkaista ja väsyy. Vasta unta muistuttava horros
soi heille ulospääsyn unennäön muodossa.
Tajunnan pyöriessä hämärän rajamailla
Pohjoismetsän sudet näkivät samaa unta ja palasivat muistoissaan matkaan, jonka
he olivat tehneet Ingridin kotikylästä Valereen: Ingridin rekipiilo paljastui,
Hronan piti mykkäkoulua ja rakastavaiset nukahtivat vierekkäin iltanuotion
lämmössä. Unessa yksi rekikoirista tuli työntämään märän nokkansa vasten
Saharin kasvoja. Jäljestäjä ei saanut hätisteltyä koiraa pois. Se oli liian
sinnikäs.
Sahar havahtui. Tämä ei ollut unta. Hän
tunsi suden läsnäolon. Nuori uros lipoi jäljestäjän kasvoja. Heillä oli yhteys.
Susi odotti miehen vastaavan kosketukseen. Se tökki kuonollaan. Sahar kääntyi
kyljelleen yrittäen nostaa sidottuja käsiään. Susi aisti lajitoverin hädän ja
tunki kuononsa niiden väliin. Se ymmärsi. Se alkoi kaluta köysiä varoen samalla
miehen käsiä.
Saatuaan itsensä vapaaksi Sahar kaivoi
pienen piilotikarin saappaastaan. Vapauduttuaan alaston Ingrid tärisi
hillittömästi kylmästä. Sahar antoi hänelle viittansa. Puhetta ei tarvittu.
Fida! Tyttö oli pelastettava.
He lähtivät pimeyteen. Kaukana metsässä
hehkui vielä sammuvan nuotion viimeinen kajo. Kaksikko hiipi sitä kohti metsän
läpi. He tarkastelivat uhriaukiota valopiirin ulkopuolelta. Keskellä oli
toteemipaalu, johon uhri oli ollut sidottuna. Sen vieressä oli sammuva
keskusnuotio, jonka valon he olivat nähneet. Pitkin aukiota oli hiipuneita
keittotulia, joiden yläpuolella roikkui pata.
Lahkolaiset nukkuivat aukiollaan sikin
sokin. Jäljestäjät näkivät vain yhden vartijan, jonka pää nuokkui. Ilmassa
leijui keitetyn lihan haju. Aukion takana oli matalahko, mutta leveä kivimuuri.
Se jatkui pimeyteen. Sahar tajusi yhteyden.
Muinainen pandere oli perustanut
Pohjoismetsää halkovien vuorijonojen kylkiin tukikohtia. Ne oli tarkoitettu
Pohjoismetsän suojarenkaaksi pohjoisesta tulevaa uhkaa kohtaan. Yksi tukikohta
oli oikeastaan vain satoja askelia kanttiinsa oleva kivimuurista tehty neliö.
Niissä ei ollut kattoa, vaan katoksia oli rakennettu tarpeen mukaan.
Yleensä niihin oli kaivettu myös kellareita.
Tukikohta oli perusta, jonka iso soturijoukko oli voinut muokata tarpeensa
mukaan. Nyt sen oli asuttanut Myrdeth lahkolaisineen. Uhrikarsinoiden täytyi
olla siellä.
Sahar hätkähti. Hän ei ollut tajunnut
Ingridin kadonneen. Nyt kumppani hiipi takaapäin aukiolla nuokkuvan
vartiosoturin kimppuun. Ingrid tappoi miehen paljain käsin kuristamalla. Hänen
kasvonsa olivat vääntyneet raivosta. lahkolaisilla saattoi olla äiti, jota
palvottiin. Ingrid oli äiti, joka etsi lastaan.
Sahar haisteli patoja.
”Lihaa. Luultavasti ihmisen. Parissa
haisevat lumosienet.”
Se selitti monta asiaa. Lumosienet veivät
ihmisen ekstaasiin ja aiheuttivat isoina annoksina hallusinaatioita. Myrdeth
johti lahkoaan pitämällä seuraajansa päästään sekaisin. He ottivat aukiolle
hyytyneiltä lahkolaisilta vaatteita, aseita ja rehulihapussit. Tukikohdan ovi
oli auki. He livahtivat sisään. Susi jäi pyörimään levottomana aukion
viereiseen metsään.
Tähdet olivat pilvien peitossa. Sisällä oli
säkkipimeää, vaikka kattoa ei ollut. Sahar löysi oven pielestä soihtuja ja iski
tulen. Uhrikarsinat olivat pieniä ja lapset surkeita. He menivät valon
nähdessään kyyryyn karsinoidensa perälle ja alkoivat itkeä. Ingrid tunnisti
Fidan itkun heti. Tyttö oli lähellä. Häntä ei ollut vaikea löytää.
Sahar lähti tutkimaan paikkaa. Karsinoita
näkyi niin pitkälle kuin soihdun valo ylsi. Hän käveli eteenpäin. Karsinoille
ei näkynyt loppua. Niitä oli paljon. Yksikin olisi ollut liikaa.
Karsinat oli tehty pitämään lapset sisällä.
Ne aukesivat helposti ulospäin. Fida kiepsahti Ingridin kaulaan kuin
langanpätkää jahtaava kissanpentu kiinni kerään. Äidiksi muuttunut nainen
yritti tyynnytellä pelosta tärisevää lastaan.
Saharia värisytti. Lapset olivat lihavampia
karsinarivi karsinariviltä. Liikunnan puute oli tehnyt heistä myös jotenkin
epämuodostuneita. Karsinoita ei selvästikään siivottu. Lapset kierivät omissa
ulosteissaan kuin sikolätissä. Valo herätti heidät. Itkeskely yltyi.
Ensimmäiset tukahtuneet kirkaisut kuuluivat. Tapahtui väistämättä se, mitä
Sahar oli pelännyt. Vihollinen heräsi.
Lattialuukkuja alkoi rämähdellä auki. Niistä
nousi soihtuja ja miekkoja kantavia lahkosotureita. Heitä oli paljon. Heitä oli
liikaa. Sahar kääntyi pakoon. Vaihtoehtoja ei ollut. Lapset oli pakko jättää.
Turha kuoleminen ei vapauttaisi heitä. Fida oli saatava turvaan.
Sahar ja Fidaa olkapäällään linkussa kantava
Ingrid ryntäsivät tukikohdan portista ulos ja suuntasivat metsään. Se olisi
paras turva jäljestäjille. Susi odotti heitä ja ampaisi mukaan.
Lahkolaissoturit eivät olleet kaukana. He levittäytyivät ketjuksi seuratakseen
karkulaisia pimeään metsään soihtuineen.
Asetelma oli selvä. Kulku vailla valoa oli
hidasta. Soihtuketju saisi heidät ennen pitkää kiinni. Jos he itse
sytyttäisivät valon, heidät löydettäisiin heti ja saarrettaisiin. Sahar oli
jäljestäjänä kuitenkin vanha konkari. Hän oli kaapannut aukiolta mukaansa
vaaleakankaisen viitan. Hän sitoi sen selkäänsä.
”Otan Fidan. Seuraa perässä. Huuda, jos
jäät.”
Sahar lähti juoksemaan pimeään. Hän laittoi
peliin kaiken tietonsa ja taitonsa. Vauhti ei ollut kova, mutta se oli paljon
suurempi kuin soihtuketjun. Sahar löysi metsän rytmin. Hän eteni välillä
enemmän tunteella kuin taidolla. Sahar ei tiennyt tuliko Ingrid perässä. Hän
pelkäsi, että kumppani ei huutaisi edes kaatuessaan tai lähtisi eri suuntaan
johdattaakseen vihollisen pois Fidan luota.
Sahar tunsi suden läsnäolon. Se juoksi hänen
kanssaan. Eläin riemuitsi oudon lajitoverinsa seurasta. Sahar ohjasi sutta. Se
juoksi hänen edessään. Nyt susi ohjasi Saharia. Takaa tuli Pohjoismetsän
Ingrid, jäljestäjäksi syntynyt. Saharin pelko oli ollut aiheellinen. Jos
soihdut olisivat tulleet lähelle, Ingrid olisi johdattanut niiden kantajat
pois. Hän oli päättänyt myös tarvittaessa taistella kuolemaansa asti. Fida
täytyi viedä pois. Se oli tärkeintä.
Myös Ingrid tavoitti metsän rytmin. Kolmikko
juoksi kotonaan Pohjoismetsässä. Soihturivistö jäi kauas taakse ja katosi
näkyvistä. He juoksivat silti. Sahar jaksoi kantaa Fidaa. Ingrid ei olisi
jaksanut. Pimeys alkoi vaihtua aamuhämäräksi, kun he hengästyneinä pysähtyivät.
Paenneet olivat loivassa rinteessä matkalla
vuoristoa kohti. Fida osoitti sormella. Soihdut tulivat hetkeksi näkyviin
jossain kaukana, mutta katosivat saman tien. Ne pilkahtivat esiin vielä kerran,
mutta aivan väärässä suunnassa. Sitten ne katosivat lopullisesti. He olivat
päässeet pakoon.
Uni tuli heti. He nukahtivat kasaan niille
sijoilleen. Kaikkien voimat olivat lopussa. Susi käpertyi Saharin kylkeen
kiinni. Se oli tyytyväinen uuteen laumaansa.
He heräsivät aamulla Fidan itkuun. Tyttö oli
yhä kauhuissaan. Mikään ei auttanut. Jopa susi yritti hangata Fidaa kuonollaan.
Nähtyään rehulihaa tyttö oksensi. Edellisen illan kokemukset olivat ylittäneet
lapsen rajallisen käsityskyvyn. Ingrid näytti siltä, kuin häntä itseään sattuisi
puristaessaan Fidaa sylissään.
”Me emme voi jättää niitä lapsia sen hirviön
kynsiin.”
Sahar oli samaa mieltä, mutta keinot olivat
vähissä.
”Meidän täytyy saada apua. Jos yritämme
kaksin, pitää ainakin Fida saada ensin turvaan.”
Tyttö havahtui Ingridin sylistä kuultuaan
nimensä mainittavan. Hän katsoi Saharia rävähtämättömin silmin.
”Muut lapset on haettava pois.”
”Me haemme.”
”Lupaatko?”
”Fida. Puheet ilman tekoja ovat tyhjiä. Usko
silti minua tässä. Minä lupaan.”
Fidan nyyhkintä vaimeni.
He lähtivät vaeltamaan kohti ylhäällä
kohoavia vuorenrinteitä. Myrdeth etsisi heitä. Ennen paluuta pitäisi päästä
pois, mutta minne? He toivoivat löytävänsä vuorilta luolan tai muun
turvapaikan, jossa levätä ja päättää rauhassa jatkosta.
Metsä alkoi harventua heidän vaeltaessaan
ylöspäin. Puut olivat pienempiä ja katajapensaita kasvoi enemmän. He tulivat
kivikkoiselle kalliolle, eivätkä olleet enää metsän suojassa. Silloin he
löysivät polun. Se oli selvästi ihmistekoa ja kahden kuljettava. Väylä johti
viistosti vuorenrinteitä pitkin ylöspäin. Pilvinen ja sateinen syyssää esti
huippuja näkymästä.
Polun ei olisi pitänyt olla siellä. Siinä ei
ollut mitään järkeä. Ikään kuin joku olisi tehnyt reitin metsän jälkeen ylös
sinne, missä ihmisiä ei ollut. Tai päinvastoin alas. He lähtivät kulkemaan
eteenpäin. Susi seurasi heitä. Nuorena uroksena se oli täynnä tarmoa
juoksennellen edestakaisin.
Yö ylhäällä rinteellä oli kylmä. Heillä ei
ollut puuta, josta tehdä nuotio. Kolmikko nukkui yhdessä rykelmässä Fida
keskellä. He eivät pitäneet vartiota, vaan luottivat suden vaistoihin. Fida oli
vaipunut jonkinlaiseen sisäänpäin kääntyneeseen horrokseen, eikä suostunut
paljoa puhumaan. Susi oli ainoa, joka sai tytön mielenkiinnon heräämään.
”Kiral.”, Fida kutsui eläintä.
Ingrid muisti, että se oli ollut aikanaan
Fidan kuolleen perheen koira ja näin sai nimensä Pohjoismetsän kolmas susi.
Seuraavana päivänä kasvusto loppui kokonaan.
He olivat puurajan yläpuolella, mutta polku jatkui nousten edelleen loivasti
pitkin vuorenkylkeä. Matalalla roikkuviin sadepilviin oli silti vielä pitkä
matka. Kiral oli livahtanut etsimään ruokaa. Se söi rehulihaa vasta
nälkäkuoleman partaalla. Myös Fidan syöminen oli vaivalloista ja päättyi
poikkeuksetta oksentamiseen. Tyttö alkoi olla jo heikossa kunnossa.
Sahar oli hämmentynyt. Polun molemmin puolin
kiviseen maahan oli pystytetty matalat punamultaseipäät. Niiden päässä oli
ihmiskallot. Ketään tai mitään ei kiviautiudessa näkynyt, mutta seiväskallojen
viesti oli selvä. He olivat tulossa ruttomaille!
Ingrid ja Sahar lysähtivät istumaan.
Vaihtoehtoja ei ollut. Heidän täytyisi palata, vaikka lahkolaiset saattaisivat
olla odottamassa. Edessä olisi ihmisasutusta, mutta sinne ei ollut menemistä.
Ei ollut väliä, oliko edessä ystäviä vai vihollisia. Ruttoaikana liittolaisia
ei löytyisi. Kaksikon ideat olivat loppuneet. Edessä olisi vain uusi pako ja
joskus heidän vauhtinsa hyytyisi. Ingrid silitti Fidan hiuksia.
Kiral lönkytteli paikalle. Sahar raaputti
hajamielisesti sen niskaa. Susi oli löytänyt haaskan ja oli kylläisenä täynnä
tarmoa. Nuoret urokset eivät ruokalepoja tunteneet. Se haisteli ja nuoli toista
seiväskalloa. Kiral kulki niiden välistä ja jolkotteli pienen matkan eteenpäin.
Se kääntyi katsomaan taakseen ihmetellen, miksi muut eivät tulleet perässä.
Sahar tuijotti sitä hölmistyneenä ja räjähti nauruun.
”Tietysti. Ne ovat hämäystä. Pelkkä pelote.
Susi aistisi, jos nuo olisivat ruttokalloja.”
He jatkoivat matkaa täynnä uutta tarmoa.
Iltapäivällä heitä vastassa polulla seisoi mies. Soturilla oli sylvaderen
nahka-asu ja perinteinen rengaspanssari. Aseena hänellä oli keihäsmiekka. Se
paljasti hänet sylvaderen vuorisoturiksi.
Pian panderen hajoamisen jälkeen pieni osa
sylvaderestä vetäytyi vuorille. He muodostivat klaaneja, jotka asuivat
Pohjoismetsää halkovilla vuoristoilla. Kukaan ei tiennyt, paljonko klaaneja
oli, puhumattakaan vuorisoturien luvusta.
Koko Pohjoismetsä tiesi heidän klaaninsa,
mutta monikaan ei ollut suoraan heidän kanssaan tekemisissä. Kauppaa toki
käytiin puolin ja toisin, mutta metsien- ja vuorien kauppakaravaanit kohtasivat
yleensä toisensa omissa oloissaan. Toisten kyliin ei menty. Sijainnit pysyivät
paremmin salassa. Soturin äänensävy oli tiukka.
”Ettekö huomanneet ruttomerkkiä?”
”Minä en kavahda variksenpelättimiä. Tulimme
rauhassa. Etsimme tytölle turvaa lahkolaisilta.”
”Miksi se minua kiinnostaisi? Mikä takaa,
että ette itse tuo ruttoa.”
”Haluamme tuhota lahkon ja pelastaa sen
vangitsemat lapset. Yksin tai yhdessä teidän kanssanne. Näet itse, että
ruttohaavoja ei ole.”
”Oletko sinä se, jota sanotaan Pohjoismetsän
Sahariksi?”
”Olen.”
”Puhe kulkee tai ehkä jopa lentää edellänne
Sahar ja Ingrid. Onko tuo vankkurilapsi Fida? Miksi susi?”
”Fida on meidän lapsemme, vaikka löytyi
vankkureista. Susi tuli itse luoksemme. Fida nimesi sen. Se on Kiral. Entä
sinä?”
”Minä olen Korpiklaanin Ulgur.
Vuoritietäjämme on ehdoton. Ruttoaikana kukaan ei pääse klaanivieraaksi ilman
karanteenia. Kutsun teidät seurakseni klaanimme vuorimajaan karanteenin ajaksi.
Ruokani ja juomani olkoot meidän.”
Korpiklaanin vuorimaja oli melkoinen
hirsirakennelma ylempänä rinteessä. Siellä oli kaksi muutakin vuorisoturia
Ulgurin lisäksi vartiota pitämässä. Heilläkin oli keihäsmiekat ja vyö täynnä
pieniä heittokirveitä. Miestä korkeampi keihäsmiekka oli keihään varteen
kiinnitetty puolta normaalia lyhyempi miekka. Vuorisoturit oppivat pienestä
pitäen käyttämään keihäspäätä tukikeppinä vuoristossa ja miekkapäätä aseena.
Pitkään jatkunut tihkusade lakkasi pimeän
laskeuduttua. Sahar puhui iltanuotiolla.
”Joudummeko olemaan täällä kauankin?”
”Tarpeeksi kauan.”
”Onko kylänne kaukana ylhäällä?”
”Tarpeeksi kaukana. Tavallaan.”
”Kauanko kesti kantaa hirret näin ylös? Onko
kyläkin kokonaan hirsistä?”
”Tarpeeksi kauan. Tavallaan.”
Sahar alkoi ärtyä, mutta huomasi pilkkeen
Ulgurin silmäkulmassa. Sahar tajusi, että heitä koeteltiin. Tämä ei ollut
ainoastaan ruttosuoja. Ulgur arvioi, olivatko he luottamuksen arvoisia. Ingrid
tuli nuotiolle saatuaan Fidan nukkumaan vuoristomajasta löytyneeseen
kunnolliseen sänkyyn.
”Joudummeko olemaan täällä kauankin?”
Sahar ja Ulgur vilkaisivat toisiaan ja
purskahtivat tahtomattaan nauruun. Sahar nauroi ensimmäistä kertaa
kalastajakylästä lähdön jälkeen. Se tuntui hyvältä, vaikka Ingrid näyttikin
loukkaantuneelta. Omilla teillään oleva Kiral ulvoi jossain lähellä.
Seuraavat päivät olivat rauhallisia. Fida
onnistui lopulta syömään oksentamatta saatuaan hyvin laitettua riistalihaa.
Sahar ja Ingrid pohtivat keinoa livahtaa Myrdethin leiriin ja vapauttaa lapset.
Ulgur vakuutti heidän saavan piakkoin apua Korpiklaanilta. Vuorisoturit olivat
itsekin pitäneet silmällä Myrdethiä, eivätkä uskoneet tämän hylkäävän
tukikohtaa. Yhtä hyvää paikkaa lahkolle tuskin löytyisi.
”Lapset muuttavat asian. Me emme tienneet
heistä. Emme halunneet lähteä suin päin sotaan vuorisellien hullujen takia.
Teidän pitää esittää asianne klaanille.”
Ulgur lähetti toisen soturin pohjustamaan
kaksikon pyyntöä.
”Vuoritietäjämme on hieman, tuota,
sanotaanko jääräpäinen. Tiedätte varmaa, millaisia tietäjät voivat joskus
olla?”
Ingrid ja Sahar nyökyttelivät kilpaa
päitään.
Hyökkäys tuli juuri ennen auringonnousua.
Varoitushuudot kantautuivat selkeästi sisälle mökkiin asti. Vartiossa ollut
vuorisoturi onnistui tekemään hälytyksen ennen kuolemaansa. Ulgur ja Sahar
ryntäsivät ulos polulle kohtaamaan vihollisen. Ingrid jäi suojaamaan Fidaa.
Lahkolaisia oli paljon, mutta he hyökkäsivät
pareittain polkua pitkin. He uskoivat voittavansa helposti. Ei kannattanut
lähteä kivikkoiselle rinteelle ja ottaa riski kaatua. Ulgur ja Sahar tappoivat
ensimmäisen kaksikon helposti, mutta vihollisten parijono ulottui pitkälle
alas. Aamuhämärässä sen päätä ei erottanut.
Ingrid oli saanut Fidan rauhoitetuksi ja
ilmestyi taistelevan kaksikon taakse. Ulgurin viittauksesta hän korvasi
vuorisoturin. Saatuaan kätensä vapaaksi Ulgur otti vyöltään torven ja puhalsi
siihen kolme kertaa.
”Apua on tulossa. Se kestää ainakin kymmenen
kyyneltä.”
Vuorisoturina Ulgur ei kaltevaa pintaa
pelännyt. Hän hyppäsi ketterästi ylärinteeseen ja kävi sivusta Saharin
vastustajan kimppuun. Ingrid oli jo korvannut hänet polulla Saharin
taisteluparina. Lahkolaiset hyökkäsivät hurmoksessaan tunteella, eivät järjellä.
He tulivat fanaatikon rohkeudella kahdella
miekalla kolmea vastaan ja ruumiskasa kasvoi. Sahar ja Ingrid astuivat
ruumiiden yli seuraavan parin kimppuun Ulgurin tullessa rinteestä. Hyökkäyksen
suunta kääntyi, mutta se ei voisi kestää pitkään. Myrdethin sotureita oli
liikaa.
Lahkolaisia johti Sylvain. Hän oli alempana
rinteessä sotureidensa seassa. Myrdeth oli kieltänyt Sylvainia vaarantamasta
itseään. Lahkokuningattaren ykköskomentaja tajusi ongelman heti. Lahkolaiset
oli tarkoitettu uhrattavaksi kuningattarensa puolesta. Kuolleiden määrällä ei
ollut väliä. Heidän lihansa ei ollut tärkeä, mutta aikaa kului liikaa.
Karkulaiset voisivat saada apua.
Sylvain kutsui luokseen sotureita ja antoi
uudet määräykset. Niiden myötä he vaihtoivat miekkansa keihääseen lähtiessään
polkua pitkin ylös. Soturit ohittivat kaltevaa rinnettä pitkin taisteluvuoroaan
odottavat toverinsa. Keihäsmiesten meno oli huteroa. Muutama teloi kivikkoon
jalkansa jääden niille sijoilleen. Kaksi rämähti kompastuttuaan alas polulle.
Onnettomin halkaisi kaaduttuaan kallonsa.
Moni pääsi silti taistelupaikan yläpuolelle.
Kolmikko ei kamppailun tiimellyksessä huomannut heitä. Ulgur oli suojaamaton
selkä uuteen viholliseen päin. Lahkolaiset ottivat keihäänsä ja tähtäsivät.
Sahariin!
Sylvain oli ollut yksiselitteinen. Sahar oli
saatava ensimmäisenä hengiltä. Muut ehdittäisiin hoitaa myöhemmin. Ingrid olisi
lahja Myrdethille ja tyttö palautettaisiin uhrikarsinaan. Saharilla ei ollut
mitään mahdollisuuksia huomata hämärästä tulevia keihäitä. Hän oli kuitenkin
jäljestäjä. Sahar kääntyi vaiston varaisesti ja vältti kaksi tappavaa rintaansa
kohti lentänyttä keihästä.
Raskas kolmas keihäs iskeytyi suoraan hänen
reiteensä, jonka suojana ei ollut minkäänlaista panssaria. Sahar karjaisi kivusta
lennähtäessään hervottomana selälleen. Kaikki tapahtui nopeasti. Ingrid ja
Ulgur ryntäsivät kuin yhteisestä sopimuksesta Saharin eteen suojaamaan tätä
uutta puhtia saaneilta lahkolaisilta.
Ylempänä rinteellä lahkosoturit ottivat
uudet keihäät. Nyt he tähtäsivät Ulguria ja Ingridiä. Sahar oli menettänyt
tajuntansa. Reidestä törröttävä keihäs oli vääntynyt sivulle repien lisää
lihaa.
Ensimmäiset kivet tulivat. Ne oli tähdätty
tarkkaan. Miehen päätä suuremmat murikat tulivat ylhäältä ja pyyhkäisivät
keihäsmiehet ruhjoutuneina rinteeseen. Kivet jatkoivat matkaansa törmäten
polulla oleviin lahkolaisiin. Alle kyyneleessä hyökkäys vaihtui sekavaksi
paoksi. Rinne oli täynnä kuoliaaksi ruhjoutuneita lahkolaisia. Haavoittuneita
oli vielä enemmän. Ne, jotka kykenivät, yrittivät raahautua pakoon. Monen matka
hyytyi lähes irti murskautuneen raajan aiheuttamaan verenhukkaan.
Ingrid ja Ulgur kääntyivät hoivaamaan
tajutonta Saharia.
”Klaani on kohta täällä. Saamme Saharin
parantajalle.”
Ulgur ja Ingrid eivät huomanneet, että
heidän yläpuolellaan yksi lahkolaissoturi oli vielä hengissä ja hyvinvoiva. Hän
oli onnistunut suojautumaan ison lohkareen taakse. Soturi oli kiivas
uskovainen. Hän päätti toteuttaa Sylvainilta kuulemansa Myrdethin tahdon. Sahar
makasi melkein suoraan hänen alapuolellaan rinta suojattomana. Häntä hoivaava
kaksikko oli riisunut rengaspanssarin. Lapsikin osuisi näin läheltä keskelle
rintaa. Soturi vei heittokätensä taakse.
Kiral syöksyi kivirinnettä alas kuin
haukkapääsky saaliin kimppuun. Keihässoturi vilkaisi vaistomaisesti taakseen ja
häikäistyi katsottuaan suoraan nousevaan aurinkoon. Se oli hänen viimeinen
näkynsä. Kirkkaudesta lahkolaisen kimppuun iskeytyi susi, joka ensipuraisullaan
murskasi hänen kurkkunsa.
Koko totuus selvisi vasta myöhemmin.
Ylempänä rinteellä parakeissaan päivysti joukkueellinen klaanisotureita, jotka
olivat rynnänneet torven kutsusta apuun. Vihollisen päälle vieritettävät kivet
olivat olleet valmiina ylärinteellä polun kohdalla.
Ylös johtava vuoripolku oli ollut pelkkää
hämäystä, joka oli tarkoitettu johdattamaan hyökkääjä ansaan. Itse kylä
sijaitsi lähistöllä metsänrajassa. Se oli rakennettu niin vaikeapääsyiseen
paikkaan, että vieras löysi sinne tiensä vain kiertämällä ylärinteen kautta.
Sahar tuli hitaasti tajuihinsa. Hän makasi
toinen jalka lastoitettuna turkisten seassa. Ingrid nukkui pää hänen sylissään.
Hirsimaja oli suuri. Vastapäisellä seinustalla oli toinenkin sänky. Fida näytti
nukkuvan siinä. Saharin vahingoittunutta reittä särki kuin sitä olisi lyöty
lekalla.
Kaikki näytti sumuiselta. Olo tuntui
muutenkin tokkuraiselta. Hän vaipui takaisin uneen. Havahduttuaan seuraavan
kerran Sahar huomasi Ingridin katselevan hymyillen.
”Huomenta rakkaani! Älä yritä puhua. Keihäs
mursi reisiluusi. Sinulle syötetään kipujen takia kuolonjuurta. Olemme
Korpiklaanin vieraina. Ulgur tulee heti, kun olet kerännyt vähän aikaa
voimiasi.”
Sahar pelästyi pahanpäiväisesti. Ingrid oli
käyttänyt sanaa rakkaani. Yleensä hän oli äijä, setä tai tollo. Ingridin
lähdettyä Saharin luokse tuli vanha nainen, joka esittäytyi Yagmuriksi.
Mummolla oli matala puuvati kädessään.
”Kohota pyllyä.”
”Häh?”
”Autan Ingridiä ja tyttöä hoivaamaan sinua.
Parempi, että pikkuinen ei näe kaikkea. Et lähde siitä sängystä nurkan taakse
kyykkimään pitkään aikaan. Kohota pyllyä!”
Sahar huokasi raskaasti.
Pari päivää myöhemmin Ulgur saapui mukanaan
vuoritietäjä Furkan, joka Saharin mielestä muistutti Hronania, vaikka ei
ollutkaan saman näköinen. Ulgur otti iloisen asenteen.
”Klaanineuvosto on puolellasi. Myrdeth pitää
pysäyttää. On vain yksi mutta. Tavallaan.”
”Mikä?”
”Sinun halutaan johtavan hyökkäystä ja
todistavan kykysi. Et ole taistelukunnossa ennen kesää. Itse päällikkö on samaa
mieltä neuvoston kanssa. Oikeastaan.”
”Haluan puhua päällikön kanssa.”
”Sinun ei tarvitse. Tavallaan.”
”Sinä siis olet päällikkö. Miksi minä?”
”Myrdeth ei karkaa tukikohdastaan. Me
tarkkailemme. Suursota on tulossa. Varustautuminen menee kaiken muun edelle. Me
haluamme nähdä oletko sinä se, joka johtaa klaanit sotaan, kun aika koittaa.”
Sahar ei ollut otettu kunniasta. Hän
pillastui.
”Minunko täytyy maata tässä höskässä, kun
tuo vanha akka kantaa paskaani ulos? Samaan aikaan lapsia kuolee ja Ingrid
sanoo minua rakkaakseen. Mitä vielä? Sinä tulet testaamaan minua, niinkö?
Leikimmekö sotaa tikku-ukoilla ja käpylehmillä?”
Ulgur oli kokenut kuolonjuurella huumattujen
haavoittuneiden raivokohtauksia aiemminkin. Hän hymyili ystävällisesti ja puhui
kuin isä tottelemattomalle lapselleen.
”Tämä höskä on muuten minun kotini, jonka
olen antanut sinun ja seuralaistesi käyttöön ensi talveksi. Pyysin vanhaa
äitiäni, Yagmuria, auttamaan huolehtimisestasi. Minä en ajatellut leikkiä
kanssasi. Sen sijaan tulen aika-ajoin pitämään sinulle seuraa pitkien
syysiltojen aikana. Tulet huomaamaan, että osaan olla hauska seuramies.
Tavallaan.”
Furkan ei ollut sanonut sanaakaan koko
tapaamisen aikana. Sen sijaan hän oli tuijottanut Ulguria kyllästyneesti aivan
saman näköisenä kuin Hronanilla oli ollut tapana tuijottaa Saharia. Ulgurin
viimeisiin sanoihin Saharilla ei ollut mitään lisättävää. Kaksikon poistuttua
Yagmur tuli vatinsa kanssa.
”Kohota pyllyä.”
SEURAAVA LUKU VIIKON KULUTTUA.