LUKU 28

 NYT JOHAN

28 Viimeinen malja Apiarissa

   He olivat majoittuneet Kristallilinnan vieressä sijaitsevaan majataloon, joka oli tarkoitettu arvovieraille. Halailu, selittäminen, itkeminen, nauraminen ja muu sen sellainen jälleennäkemiseen liittyvä touhuaminen kesti pitkään. Pala palata Gian tarina selvisi. Raskaaksi tullut kuningattaren tytär oli ilmoittanut äidilleen, että poikalasta ei todellakaan vietäisi aroille. Sillä ei ollut väliä, kuinka heikko tämä olisi. Elämälle täytyisi antaa mahdollisuus. Kuningattaren kauhutarinat silmättöminä nytkähtelevistä lihamöykyistä eivät olleet tehonneet. Äidin ja tyttären huutokilpailu oli äitynyt kovaksi.

    Gia oli päättänyt lähteä salaa Apiariin synnyttämään. Hän ei ollut kertonut turhaan aikeistaan Johanille. Se olisi johtanut vain umpikujaan. Johan ei olisi ikinä suostunut. Gia oli raapustanut riimut papyrukselle: ”Johan! Lähdin Apiariin synnyttämään. Palaan lapsen kanssa. Älä kerro äidille.”.

   Aeniksen oli täytynyt päästä viestiin käsiksi. Se vanha harppu oli kuitenkin ujuttanut vakoojansa palvelijoiden joukkoon. Tämä oli luultavasti löytänyt Johanille jätetyn viestin. Kuningatar oli tarkoituksella harhauttanut Johania ja liiaksi tyttöön kiintynyttä Ferusta.

   Luultavasti hän oli myös lähettänyt suffrat Gian perään. Näille oli täytynyt tapahtua jotain. Oli pieni ihme, että Gia oli selvinnyt matkasta. Myöhemmin keväällä olisi käynyt jo huonosti marauderen kiihdyttäessä partiointiaan.

   Syntyi huutokilpailu, kun Ferus ilmoitti vievänsä Gian takaisin Valereen synnyttämään. Edes Gia itse ei päässyt väliin Johanin ja Feruksen kiljuessa toisilleen. Molemmilla oli perusteltu näkemys synnytyspaikasta. Johan ei halunnut Aeniksen päättävän Gian ja itsensä puolesta yhtään mitään. Feruksen vielä vähemmän.

   Giakin alkoi huutaa, koska ei muuten saanut suunvuoroa. Hänellä oli mielestään oikeus ottaa asiaan kantaa. Hänhän se kuitenkin viime kädessä synnytti. Ei siittäjä, eikä henkivartija.  Lopulta Hronan vihelsi pelin poikki.

   ”Nyt riittää. Me menemme kaikki nukkumaan ja aamulla minä päätän…tai siis me päätämme, mitä tehdään.”

   Gia ja Johan olivat tohkeissaan ja kävivät kuumina. Mitä moinen tietäjä tai vanha akka muka tiesivät synnyttämisestä? Oliko kummallakaan lapsia? Giahan tässä oli raskaana. Ja Johan. Tämä oli heidän asiansa. He tekisivät, mitä haluaisivat. Mitä se kuului jollekin poppamiehelle tai äidin piialle? Luutaahan tuon ylipitkän kuikelon pitäisi heiluttaa, eikä miekkaa. Gia sentään oli kuningattaren tytär, vaikka äiti olikin jo höperö. Johan sitä paitsi oli legenda. Idai relica ja selvästi arvossa kuninkaittenkin yläpuolella.

   He synnyttäisivät, missä haluaisivat. He lähtisivät Dux Maloriin. Siellä heille annettaisiin palatsi, jossa heidän terveet poikalapsensa voisivat kasvaa. Tulkoot sitten sinne määräilemään!

   Johan ja Gia livahtivat majatalon takaovesta ulos kujalle. Heillä ei ollut selkeää suunnitelmaa. Ensin oli päästävä pois Apiarista. Matka tyssäsi heti. Heidän edessään oli puolikaaressa lähes joukkueellinen custodijoita varsijouset vireessä. Samanlainen joukko juoksi heidän takanaan puoliympyrään tukkien kujan toisenkin pään. Heidän vieressään Ferus istui majatalon portailla välinpitämättömän näköisenä kaivaen tikulla hampaitaan.

   ”Tätä tytön ei ollut kovin vaikea arvata.”

   Hyökkäys tuli aamuhämärän aikaan. Dolorosan siemenet oli sekoitettu mustaan luujauheeseen. Hengitysilmaan jouduttuaan aine tainnutti. Sitä sanottiin enkelten uneksi. Gia ja Johan pökertyivät saman tien, kun enkelten unta oli puhallettu heidän huoneeseensa.  Mustiin asusteisiin sonnustautuneet hyökkääjät hiipivät säkkeineen ja köysineen sisään. Vartiomiehet retkottivat taintuneina alakerrassa.

   Gia oli jo saatu säkkiin, kun Johan alkoi havahtua. Angele pelasti hänet tälläkin kertaa. Se teki tyhjäksi valtaosan enkelten unen vaikutuksesta. Tunkeutujia oli kaksi. Johan yritti käydä heidän kimppuunsa, mutta oli hidas ja jähmeä. Toinen hyökkääjistä onnistui työntämään tikarin hänen olkapäähänsä ja toinen reiteen.

   Johan ymmärsi huutaa. Häneltä lyötiin tikarin kahvalla taju pois. Se oli kuitenkin myöhäistä. Ferus ja Alex olivat törmätä toisiinsa rynnätessään sisään. Ferus potkaisi loikatessaan ilmasta toisen hyökkääjän kurkunpään sisään. Toinen katkaisi niskansa Alexin viskattua hänet seinään.

   Ulkoa kuului Cantorin ääni.

   ”Älkää ampuko. Tilanne on hallinnassa…”, Cantorin ääni muuttui kiroukseksi.

   Ferus ja Alex kurkistivat ikkunasta. Turhautunut Cantor nieleskeli raivoaan. Reinholdin vasamia täyteen ammuttu ruumis oli hänen jaloissaan. Tusina custodijan varsijousimiestä jännitti varmuuden vuoksi aseitaan uudelleen.  Hronan kumartui tutkimaan ruumista. Rufus tuli ulos tuijottamaan Reinholdia ja puristeli käsiään nyrkkiin. Hänen ilmettään oli vaikea tulkita.

   Johan virkosi Rautaleuan nuollessa hänen kasvojaan. Gia oli edelleen tajuton Johanin kääntyessä hänen puoleensa. Raitis ilma virvoitti myös tulevan äidin. Hän ei näyttänyt kärsineen hyökkäyksestä, ellei pientä uneliaisuutta otettu lukuun. Aamun sarastaessa he kokoontuivat yhteen. Ferus puhui osoittaen sanansa Hronanille.

   ”Gia täytyy viedä Valereen. Tänne jääminen ei ole enää vaihtoehto.”

   ”Minä en pidä siitä, mutta olet oikeassa.”

   ”Minä lähden mukaan.”, Johan ilmoitti.

   ”Et sinä voi lähteä tuon käden ja jalan kanssa mihinkään viikkokausiin.”

   Kiistely alkoi taas. Gia ei itse siihen osallistunut. Hän oli vielä osin omissa maailmoissaan enkelten unen jäljiltä. Oli selvää, että custodija oli pitänyt heitä silmällä. Luultavasti Duruksen käskystä. He olivat olleet valmiudessa.  Sen takia Reinhold oli ammuttu. Tämän läsnäolo taasen todisti, että Dyer Morgarin täytyi olla hyökkäyksen takana.

   Reinholdilta oli löytynyt suffrien käyttämiä tunnuskoruja. Aeniksen lähettämät Gian etsijät olivat kuolleet marauderen kynsissä. Morgar oli luultavasti myös perillä kaikesta ja odotti valmistautuneena lähistöllä. Yleensä tyyni Cantorkin oli huolissaan.

   ”Heillä oli tikarit mukanaan Apiarissa ja he pääsivät hyökkäämään custodijasta huolimatta. Enkelten unta on vaikea saada. Minä en pidä tästä. Gia ja Johan eivät ole turvassa täällä. Gialla voi kiristää Johanilta mitä tahansa. Sen takia he halusivat hänet.”

   ”Viekää tyttö pois täältä. Minä takaan Johanin. Custodija ei päästä häntä enää silmistään. Saatte partiot suojaksenne lähtöönne asti. Sen olen velkaa.”, valtiatar Durus oli ilmestynyt ovelle.

   Kiistely lähtijöistä ja saattajista puhkesi uudestaan. Johan ei suostunut edes keskustelemaan sellaisesta vaihtoehdosta, jossa hänen ja Gian tiet taas eroaisivat. Lopulta Ferus käveli tämän eteen.

   ”Poika!”

   Feruksen ääni oli matala ja tuskin kuului. Hiljaisuus laskeutui heti. Sitä olisi voinut leikata miekalla.

   ”Minä olen Valeren Ferus ja minä takaan, että vien Gian turvallisesti kotiinsa Valereen synnyttämään.”

   Asia oli sillä selvä. Ferus ei halunnut custodijaa mukaansa. Nyt mentäisiin viekkaudella, ei voimalla.

   ”He vain herättäisivät huomiota. Ilman armeijaa maraudereä ei uhmata. Joskus pätevän naisen on tehtävä työ miesrevohkan sijasta.”

   Valtiatar Durus tuijotti Hronania ojentaen kätensä.

   ”Jauhe.”

   Hronan yritti näyttää kummeksuneelta kohautellen olkapäitään, mutta tajusi itsekin sen olevan turhaa. Tietäjä kaivoi viittansa kätköstä Reinholdin ruumiilta ottamansa pussin. Hän antoi sen happamana Durukselle. Gia vaati saada tietää, mitä enkelten uni sisälsi. Hänhän oli uhri ja kaiken lisäksi raskaana.

   Hronan selitteli niitä näitä yrittäen vaihtaa puheenaihetta, mutta Gia ei tapansa mukaan luovuttanut. Mitä jauhe oli ja miksi se oli arvokasta ja mistä sitä sai? Miten se vaikutti ja oliko se vahingoittanut lasta?

   Hronan oli vaivautunut kysymystulvasta. Tietäjät eivät mielellään tunnustaneet tietämättömyyttään. Eivät edes silloin, kun halusivat salata totuuden. Hronan selvästi valehteli vastatessaan, mutta sen todistaminen oli mahdotonta.

   ”En tiedä. Perimätiedon mukaan se on luujauhetta, mutta täsmällistä tietoa ei ole. Harva tietää, mistä sitä saa ja vielä harvemmalla jauhetta on. Parhaimman vastauksen saat Agora Eonista.”

   Feruksen ja Gian päästyä lopulta pitkien jäähyväisten jälkeen matkaan, Hronan teki, mitä oli valeresoturin kanssa sopinut ja etsi Apiarin haukkapuhujat. Haukkatarha oli rakennettu häkkeineen vuoren kylkeen mahdollisimman kauas pahimmasta ruuhkasta Kristallilinnan lähellä.

   Haukkapuhe oli synnynnäinen kyky. Se oli peräisin muinaisaikojakin kauempaa historian hämärästä. Puheen taitajia syntyi koko ajan vähemmän. Haukkapääskyt tottelivat yksinkertaisia komentoja ja kykenivät sisäistämään pelkistettyjä viestejä kantaakseen ne seuraavalle haukkapuhujalle. Arvokkaan perinnetaidon kantajia syntyi kaikkien kansojen keskuuteen, mutta vahvin haukkapuheen hyödyntäjä oli itseoikeutetusti Dux Malor Luulinnakkeineen.

   Haukkapääskyt olivat katoava laji. Ne pesivät enää Vihersaaren Luulinnakkeissa ja Dux Malor oli panostanut haukkapuheen taitamiseen. Sen käyttö oli olennainen osa Malorin laajalle levinnyttä vakoojaverkostoa, joka antoi ritareille usein tiedusteluylivoiman. Dux Malorin parhaat haukkapuhekoulut sijaitsivat Luulinnakkeiden lähistöllä haukkatarhoineen.

   Useimmat haukkapuhujat matkasivat sinne saamaan lisää oppia kykynsä havaittuaan. Puhujilta ei kysytty kansallisuutta, eikä heidän pääsyään koulutukseen rajattu millään tavoin. Tämä avointen ovien politiikka oli kannattanut. Moni kokelas oli värvätty osaksi ritarien vakoojaverkostoa. Osa jopa tietämättään. Haukkapuhujien kilta sen sijaan ajoi vain omaa etuaan, eikä aina välittänyt valtakuntien riidoista.

   Haukkapääskyt olivat upeita ja ylpeitä petolintuja. Ne matkasivat tuulten mukana nopeammin kuin mikään muu laji yhdistäessään pääskyjen sirouden ja nopeuden haukkojen peräänantamattomaan voimaan. Taivaan pedot vierastivat kaikkea, mikä vähänkään hidasti niiden tuuliliitoa. Yritykset kietoa papurysviesti niiden jalkaan tapasi päättyä nolosti. Linnut nokkivat ne irti ja päätyivät päämääräänsä vailla minkäänlaista viestiä.

   Haukkapääskyjen käyttö oli vieraille kallista. Apiarissa se sentään oli mahdollista, koska kaikki oli kaupan. Hronan selitti haukkapuhujalle viestiään. Tämä oli tottunut karsimaan turhat monimutkaisuudet. Lopulta puhuja valitsi sopivan linnun. Hän otti haukkapääskyn häkistään ja silitti sen päätä. Puhuja kuiski haukkansa korvaan paikan mihin mennä. Sen jälkeen tuli viesti. Soturi, emo, matka, koti, metsästäjä.

   Hronan katseli, kuinka haukkapääsky kaarteli sulavasti ylöspäin. Yllättäen se ampaisi tuulen mukaan ja katosi vuorenhuippujen yli länteen. Hronan toivoi heidän kaikkien tähden, että se ehtisi ajoissa.

   Cantor oli pitkästynyt, vaikka istuskeli Kultaisessa huvipuistossa. Kaiken järjen mukaan hänellä olisi pitänyt olla hauskaa. Kultainen huvipuisto oli Valeren kylpylän tapaan vierekkäisten luolakammioiden muodostama loputtomalta tuntuva luolasto. Täällä tosin ei kylvetty. Täällä pelattiin.

   Pelaajat siirsivät ja heittivät noppia, tikkuja, lautoja, renkaita ja pelinappuloita satojen erilaisten pelipöytien ääressä. Kultainen huvipuisto ei sulkeutunut koskaan. Peliyrittäjät olivat itsenäisiä, mutta maksoivat veronsa Apiarille. Kaupunki takasi pelirauhan ja custodija piti kaikkea silmällä. Maailmassa ei ollut sellaista uhkapeliä, jota ei Kultaisessa huvipuistossa olisi pelattu.

   Cantor oli jo voittanut renkailla ja nopilla pienen omaisuuden. Kukaan ei enää suostunut pelaamaan hänen kanssaan. Bardin kasvot ja pelaajankyvyt olivat liian tunnettuja Apiarissa. Kukaan ei viitsinyt edes yrittää. Cantor oli kyllästynyt.

   Bardi huomasi ympäristöään pähkäilevän Alexin ja ilahtui kerrankin tämän näkemisestä. Tynnyripoika! Cantor muisti Alexin olevan sepänpoika jostain metsäkylästä. Nyt olisi hyvä aika antaa pieni opetus aikuisten kunnioittamisesta. Aina tönimässä ja uhkailemassa. Cantor huikkasi Alexin puheilleen.

   ”Tuleeko aika pitkäksi, kun Johan vielä toipuu? Otettaisiinko peli ajankuluksi ja iloksi?”

   Alex kohautti olkiaan.

   ”Minä tunnen näitä aika huonosti.”

   ”Tässä olisi Kunnian kentät. Onko kokemusta?”

   ”On se tuttu. Joskus pitkinä talvi-iltoina tuli pelattua isän ja kulkumiesten kanssa. Vaari oli tehnyt nappulat kävyistä, tikuista ja kaarnasta.”

   Apiarin Kunnian kentät oli viimeisen päälle. Lauta oli hienointa tammea. Se oli maalattu ja lakattu virheettömästi. Nappulat ja pienoismallit oli veistetty ja hiottu kuin ne olisivat olleet taidetta. Kunnian kentät oli kolmitasoinen lautapeli.

   Siinä oli keskuskenttä, jota sivusivat jokilaakso ja vuoristot. Pelaajat valitsivat vuorotellen itselleen armeijan, joka käsitti jalka-, ratsu- ja sissijoukot. Armeijaa täydennettiin lisäjoukoilla, jotka paljastettiin vastustajalle vasta pelin kuluessa.

   ”Eiköhän laiteta pieni pelipanos ihan vain muodon vuoksi. Piristämään peliä.”, sanoi Cantor ojentaen pöydälle kultapaloja.

   ”Minulla ei taida olla mitään arvokasta. Minulla on aina ollut vain voimani.”

   ”Ei se mitään. Pelaa siitä. Yhtä kultapalaa kohden laitat peliin sen, että kannat aikasi reppuani ja tavaroitani, kun lähdemme taas liikkeelle.”

   Alex katseli hajamielisenä ympärilleen ja kohautti olkapäitään.

   ”Sama se. Olisiko kuukausi sopiva?”

   Cantor suostui melkein hykerrellen riemusta. Maalaispoika ei tainnut ymmärtää, että Cantor ja Kunnian kentät olivat käsite Apiarissa, puhumattakaan muista maailman metropoleista. Reppua kantaessaan tynnyripoika voisi miettiä puheitaan räkättirastaista. Rajansa se oli leikkipuheellakin.

   Noppia heiteltiin vuorotellen. Peli eteni monimutkaisen pisteytysjärjestelmän mukaan molempien yrittäessä saada koko lauta haltuunsa ja vastustajan ylipäällikkö vangiksi. Viime kädessä voittajan ratkaisi pelaajien strateginen taitotaso.

   Cantor herkutteli. Hän päätti kiusata poikaa ennen kuin repisi tämän kappaleiksi. Bardi aloitti kevyen ratsuväkijoukon hyökkäyksellä vuoriston suuntaisesti…ja kyllä. Aivan oikein. Poika meni lankaan ja iski takaisin raskailla joukoilla. Nyt sivusta oli auki. Cantor iski siihen koko jalkaväkensä voimalla aiheuttaen mittavia tappioita.

   Alexin ilme synkkeni. Tämä ei alkanut hyvin. Hän vetäytyi kakkostasolle, mutta ei päässyt pakoon Cantorin vuoristojoukkoja. Bardi oli tyytyväinen. Pojan joukot olivat hajallaan ympäri ykkös- ja kakkostasoa. Kolmostaso oli täysin piiritetty ja komentoketju oli katkaistu. Cantor ei silti halunnut antaa vielä kuoliniskua. Hän halusi nautiskella. Bardin sissijoukot kävivät tuhoamassa puolet Alexin ylikomentajan henkivartiokaartista.

   Cantor naureskeli itsekseen, mutta ei päässyt eroon häiritsevästä tunteesta. Oliko metsäläisellä sittenkin joku suunnitelma? Hän kävi nopeasti läpi molempien joukkojen sijainnit ja vahvuudet. Kaikki näytti olevan kunnossa. Oli silti parempi pelata varman päälle. Cantor oli sentään Kenttien vanha veteraani ja tiesi, että mahdottomiakin asioita saattoi tapahtua.

   Yllättäen hän käytti vuoronsa puolustukseen, vaikka oli voitolla. Cantor rakensi ylikomentajalleen puolustuksen joen varteen. Virtaava vesi suojaisi selustaa. Raskas ratsuväki vartioi joenvarsia ja henkivartiokaarti olisi komentajan edessä. Varsijousijoukot turvaisivat sivustat. Tähän seinään saisi tynnyripoika hakata päätään. Seuraavalla vuorollaan Cantor tuhoaisi loput Alexin joukoista. Hän päätti valita hirttämisen Alexin ylipäällikön kuolintavaksi.

   Alex ei enää pähkäillyt, vaan lähti hyökkäykseen. Hän tuli suistokansan sotaruuhilla jokea pitkin ja sissijoukoilla kaislikosta. Ansa oli lauennut. Cantor meni paniikkiin. Ei noin voinut tehdä! Mistä sotaruuhet tulivat? Säännöt rajasivat selvästi…ellei…Cantor hätkähti: Osa Alexin raskaista joukoista oli hämäystä! Ne oli vaihdettu ruuhisotureihin! Sehän oli kokonaan…Cantor kirosi ääneen…sallittu. Alex oli pitänyt ruuhisoturit piilossa suunnitellen koko operaation!

   Cantor saattoi enää vain tuijottaa ylikomentajansa vangitsemista. Peli oli ohi.

   ”Cantor, kiitos pelistä vanha kuoma. Se oli kivaa pitkästä aikaa.”

   Bardi tuijotti pelilautaa yrittäen käsittää, mitä oli tapahtunut. Sattumia oli muutama liian monta. Alexin yskähdys havahdutti hänet laskemaan kultapaloja kilpakumppaninsa ojentamaan käteen. Alexin kääntyessä lähteäkseen Cantor huomasi ilkikurisen pilkkeen hänen silmäkulmassaan.

   ”Sinä huijasit. Sano suoraan kuka opetti sinua?”

   ”Puhuin totta. Yksi kulkumies jäi kotiimme talveksi katkaistuaan jalkansa kivikossa. Sanoimme häntä Kenraaliksi. Pelasin hänen kanssaan koko talven. Sen jälkeen kukaan ei ole pärjännyt minulle.”

   Cantor hätkähti kuin iskun saaneena muuttuen kummallisen näköiseksi. Alex huolestui ja tiedusteli bardin vointia. Cantor oli pitkään hiljaa ennen kuin puhui.

   ”Se mies, jota sanoit Kenraaliksi, oli minun isäni. Olet yksi viimeisistä, joka näki hänet hengissä. Isäni katosi myöhemmin Jääaroille.”

   Alex lähti Kultaisesta huvipuistosta ja tuli takaisin Kolmen kohtalon kammioon. Hänen taskunsa olivat täynnä kultapaloja ja jäljellä oli vielä kaksi oviaukkoa kokeiltavaksi. Sepänpojalla olisi varaa ja tilaisuus tehdä jotain, mistä kaikui tavallisille tallaajille vain tarinoita.

    Aexia houkutti käväistä Taivaassa maan alla. Taivaskammion ovella oli palvelija tiedustelemassa Alexin kultavaroja sekä toivotun taivaspaikan laatua. Taivaassa maan alla oli saatavissa mitä tahansa huumaavaa ainetta, josta ihmiset olivat tietoisia.

   Luolasto tarjosi yksityisiä ja yleisiä makuutiloja nauttia toivomiaan tuotteita. Pyynnöstä asiakkaille järjestettiin myös muuta valittuun huumeeseen sopivaa viihdykettä. Yhteistyö Laavakammioiden kanssa oli saumatonta. Lysti kesti vain sen aikaa, mihin varat riittivät. Sen jälkeen tuli lähtö.

   Henkensä menettäneet kärrättiin suoraan Apiarin salaisiin rehulihasäiliöihin. Monet parantumattomasti sairaat halusivat kammioon kuolemaan. Usein puhuttiin pääsystä taivaaseen.

   Alexia ei innostanut. Hänelle riitti sima ja joskus sitä ryydittävä leka. Sen pidemmälle todellisuudesta vakaa Sepänpoika ei halunnut paeta. Hän oli sopeutunut Pohjoismetsän tapoihin, joten miksipä niitä muuttamaan ilman hyvää syytä.

   Alex katseli pitkään Laavakammioiden portinvartijoita. Nuoret naiset olivat identtisiä kaksosia, jotka olivat ajelleet pois kaikki karvansa. He eivät vaivautuneet käyttämään vaatteita. Identtisiä pareja oli kolme eli kaikkiaan kuusi viehkoa naista kiemurteli kutsuvasti Alexille.

   Laavakammioiden nimellä viitattiin tulivuoren purkaukseen, jollaisena asiakkaat usein kokivat ostamansa palvelun. Nautinnon tyyssijassa lihan himo yhtyi henkeen ja päinvastoin, jotta nautinto olisi suurempi kuin osiensa summa. Mikään ei ollut vierasta. Palvelujaan tarjosivat nautinnosta elämäntyönsä tehneet ammattilaiset sekä työhönsä pakotetut orjat. Ikä, sukupuoli ja joskus jopa laji oli yhdentekevä.

   Periaatteena oli, että kaikki, minkä ihminen kykeni kuvittelemaan, oli toteutettavissa. Osa asiakkaiden toiveista oli sitä luokkaa, että kotona ne olisivat vieneet ruoskittavaksi tai mestauslavalle. Täällä sillä ei ollut väliä, jos kultaa oli tarpeeksi. Meno muuttui sen rankemmaksi, mitä pidemmälle kammioihin mentiin. Kaikki eivät halunneet edes tietää, mitä viimeisimmissä luolissa tapahtui.

   Apiarin Laavakammiot olivat kuiskailun loputon lähde iltanuotioilla, kun nuorimmat olivat nukahtaneet. Ihmiset heijastivat tarinoihinsa salaisia himojaan ja pelkojaan, eikä kukaan tiennyt, missä meni todellisuuden ja kuvitelmien raja. Yhden käden sormilla olivat laskettavissa ne isonkin kylän asukkaat, jotka olivat päässeet edes Laavakammioiden portille.

   Kaksosilla oli myynnissä pieniä laavapihkakuutioita, joista kuhunkin oli upotettu yksi vartijattarien pois ajelluista häpykarvoista. Matkamuiston uskottiin tuovan onnea rikkaudessa ja rakkaudessa. Karvakuutioiden menekki oli niin suuri, että huonollakin laskupäällä ymmärsi, ettei portinvartijoiden karvankasvu voinut mitenkään pysyä perässä. Alex tyytyi ostamaan yhden kuution ja monen muun tavoin toivoi, että juuri se olisi aitoa tavaraa. Hän hyräili vanhaa lastenlorua pois lähtiessään.

 

   Huvia, himoa, ikuista huumaa

mutta ei rakkautta kuumaa

kolmea kivaa tarjolla ois

mut minä poika se lähdin pois

kotiin oman kullan luo

rakkaus sinne onnen tuo

   Johanin aika kävi pitkäksi ja huoli Giasta kasvoi suureksi. Parantajat olivat määränneet hänet pysymään toistaiseksi huoneessaan, jonka hän jakoi Rautavaltakunnan Dragoslavin kanssa. Duruksen salissa Dragoslav oli toennut nopeasti Johanin tahattomasta iskusta ja ymmärtänyt tämän pelastaneen henkensä.

   Nyt sänkitukkainen ja Rautavaltakunnan harmaaseen univormuun sonnustautunut Drago kohteli Johania korostetun ystävällisesti. Hän oli vaatinut huonetoveruutta saadakseen itse vartioida kaappausyrityksen kohteeksi joutunutta pelastajaansa.

   Lamar oli kadonnut omille teilleen. Dragoslav huitaisi vähättelevästi ilmaan Lamarista puhuttaessa. Hän halusi itse kertoa Johanille Rautavaltakunnasta. Oikeammin kyse oli Virilen hallinta-alueesta, Regala di Virilestä. Sitä vain sanottiin Rautavaltakunnaksi. Samoin Vihersaari oli itseasiassa Dux Malorin hallinta-alue, Regala di Dux Malor. Rautavaltakunnassa valtaa käyttivät komentajat, zapatat. Kuningasta ei tunnettu. Ylin päätösvalta oli zapatoista muodostetulla Komentajaliitolla.

   Liiton takia puhuttiin Idän valtiaista, kun Vihersaaren sotaherttuat olivat Lännen vartijoita. Johan muisteli itse kuulleensa ennemminkin Lännen valtiaista ja Idän vartioista, mutta ei viitsinyt keskeyttää Dragoslavin paasaamista. Zapata muisti kuitenkin höystää juttujaan reippaalla huumorilla toisin kuin tosikko Hronan, jolla oli aina huomauttamista milloin mistäkin asiasta.

    Dragoslav olisi voinut ikänsä puolesta olla Johanin isä, mutta enemmän hän vaikutti mukavalta kaverilta. Johan muisti Hronanin neuvot. Tutustu, ystävysty, mutta älä luota. Nimi oli luontevasti lyhentynyt miesten jutustellessa. Drago oli kertonut olevansa komentajaliittotason zapata, mutta ei ollut suostunut keskustelemaan asiasta sen tarkemmin. Dragon todellinen asema oli haudattu yhteisellä äänettömällä sopimuksella.

   Johan oli jo jonkin aikaa ihmetellyt Rautaleuan katoamista, mutta luullut koiran olevan majatalonpitäjän ja Alexin silmälläpidon alaisena. Drago oli auttamassa Johania yhdellä toipilaan ensimmäisistä ulkokävelyistä, kun pieni poika tuli hädissään heidän luokseen.

   ”Itäläiset syövät koiran. Sinun koiran. Doggi on kiva. Tule apuun!”

   Johan lähti siitä paikasta seuraamaan ontuen poikaa. Dragoslav tuli perässä.

   ”Minäkin tulen. En ole aikoihin saanut kunnon koirakeittoa.”

   Ravintolan omistaja oli kaukaa idästä tulleen näköinen ja puhui yleiskieltä voimakkaasti murtaen. Hän oli maksanut Rautaleuasta sievoisen summan kuparia majatalon pitäjälle, eikä missään tapauksessa antaisi koiraa pois. Ei ollut hänen vikansa, jos sitä ei olisi saanut myydä. Ravintolan kokki oli syöttänyt doggia jo pitkään kalliilla levälihalla.

   Tiesikö Johan. mitä leväliha maksoi? Koira ei ollut enää pelkästään ruokaa. Se oli sijoitus. Omistaja oli silti avarasydäminen. Johan saisi tulla syömään koira-aterian puoleen hintaan. Dragoslav kuunteli omistajan selvitystä kasvavan huvittuneisuuden vallassa.

   ”Mennään katsomaan koiraa. Ehkä keksimme jotain.”

   Se mikä Rautaleuasta oli tullut, makasi selällään häkissään ravintolan ruokavarastossa. Karjan ruoaksi tarkoitettu ja nopeasti lihottava leväliha oli tehnyt tehtävänsä. Rautaleuka ei näyttänyt enää koiralta. Se näytti tynnyriltä, johon oli työnnetty käpälät. Rautaleuka tunnisti Johanin, mutta ei kyennyt liikkumaan. Pieni hännäntynkä alkoi raivoisasti väpättää. Dragon pokeri petti täysin. Hillitön röhönauru alkoi kaikua ympäri ruokavarastoa.

   ”Meillä kotona näitä sanotaan syöttövasikoiksi.”

   Johan ryntäsi hoivaamaan pohjandoggiaan. Drago vei omistajan syrjään. Pienen kuiskuttelun jälkeen hän tuli takaisin.

   ”Selvä. Viedään koira pois.”

   ”Mitä sanoit tuolle?”

   ”Puhuin järkeä. Apiarin tapaan.”

   Rautaleuka ei kyennyt kävelemään. Kaksikko ei jaksanut myöskään nostaa sitä kantoonsa. Johan ja Drago yrittivät kierittää paisunutta koiraa, mutta sekään ei onnistunut. Käpälät jäivät jumiin ruhon ja lattian väliin. Johanin toipuvaa kättä alkoi pakottaa. Lopulta he vuokrasivat ison kantotuolin vahvoine kantajineen viemään Rautaleuka takaisin majatalolle.

   Johan potkaisi terveellä jalallaan oven sisään marssiessaan isännän juttusille tämän huoneeseen. Häntä eivät selitykset enää kiinnostaneet. Johania kiinnosti vain tehdä asiansa selväksi. Rautaleuka nukkuisi vastedes majatalon isännän vuoteessa. Isännän elämällä olisi enää ainoastaan yksi tarkoitus: Rautaleuan kuntoutus. Jos se onnistuisi, isäntä saisi ehkä jopa pitää mainitun elämänsä. Jos sitä nyt edes arvosti.

   Johan tarkistaisi tilanteen päivittäin. Keskustelua muista asioista voitaisiin harkita sen jälkeen, kun Johanin rakas koira juoksisi taas iloisesti ympäri majataloa. Toverinsa raivoisaa huutamista huvittuneena kuunnellut Drago oli Johanista ylpeä.

   ”Hyvä. Sinäkin olet oppinut puhumaan ihmisille järkeä. Apiarin tapaan.”

   Johan oppi Dragolta paljon Rautavaltakunnan historiasta. Aikanaan osa Lakeuden kansasta Etelämeren rannikolta oli lähtenyt vaeltamaan. Katovuodet olivat ajaneet kansan viljavimmille maille. Matka oli kulkenut pohjoista kohti jokireittejä pitkin. Niiden varrella oli ollut paljon vaatimattomia kyliä. Lakeuden soturit olivat tappaneet miehet ja ottanee naiset jalkavaimoikseen. Heidän tarkoituksensa oli ollut synnyttää lisää lapsia, jotta vaeltajien luku olisi kasvanut.

   Uudet suurperheet loivat lopulta sen kansan, joka perusti Virilen ja laajeni valtakunnaksi. Perustajaisät olivat esikuvia ja ylpeilyn aihe. Rautavaltakunnassa uskottiin omaan tekemiseen. Kansakunnan perustajat jälkeläisineen olivat ainoita oikeita miehiä lastentekoon. Vieraiden ei sopinut tulla valtakuntaan sellaisissa asioissa.

   Vielä nykyäänkin kansakunnan perintö eli väkevänä. Puheet olivat puheita. Lasten määrä todisti mieskunnon. Dragoslavin yleensä rempseä huumorintaju ei taipunut tässä kysymyksessä sormenleveyttäkään. Johan oli välillä kiusoitellut huonetoveriaan miesten välisellä rakkaudella tai tummaihoisina syntyvillä lapsilla. Drago oli suuttunut.

   ”Sellaista ei tapahdu Rautavaltakunnassa.”

   Johan olisi halunnut keskustella myös häntä itseään kovasti askarruttavasta sarastuksesta. Rautavaltakunnassa kiinnostuksen kohteet keskittyivät kuitenkin lähinnä oman kansan kukoistukseen. Sarastus niihin ei kuulunut.

   ”Siinä paikassa, minne minä työnnän miehuuteni, on tarpeeksi sarastusta.”, Drago oli päästänyt vastatessaan röhönaurun.

   Huonekumppani ei muutenkaan pitänyt naisasioitaan vakan alla. Halusi Johan tai ei, Drago tilitti kaiken kokemuksiinsa liittyvän avoimen yksityiskohtaisesti. Kotipuolen kahdesta vaimosta huolimatta hän näytti etsivän koko ajan lisää puolisoita. Illan tapaaminen oli sovittu kahden hovin pajutytön kanssa yhtä aikaa.

   Drago kömpi takaisin huoneeseen aamuvarhaisella silminnähden humalassa. Johan teeskenteli nukkuvansa, jotta ei joutuisi kuuntelemaan viimeisintä raporttia. Sen jälkeen hän ei saanut enää nukuttua Dragon kuorsaukselta. Vammat olivat jo hyvin parantuneet, joten Johan lähti aamukävelylle juuri heränneeseen Apiariin.

   Loppukesän aurinko lämmitti nopeasti vuoriston keskellä sijaitsevan Apiarin helteiseksi. Arotuulet eivät yltäneet sinne vilvoittaakseen asukkaita. Kuumissaan Johan päätti istahtaa hetkeksi yhdelle kaupungin lukuisista terasseista. Toipilas valitsi varjon alla olevan pöydän päästäkseen suojaan auringolta. Hän sai pian seuraa, kun mies lupaa kysymättä istahti vastapäätä. Se oli Dyer Morgar!

   Johan säpsähti. Morgar puhui rauhallisesti.

   ”Älä yritä mitään. Minullakin on matoja lihassani. Katso ympärillesi. Custodija voi tappaa meidät molemmat. Edes sinä et ehdi estää.”

   Johan antoi katseensa kiertää ja tajusi, että heitä molempia oli seurattu. Viritettyjä varsijousia oli paljon. Custodijoita vielä enemmän. Heidät oli itseasiassa piiritetty. Durus tiesi mitä teki.

   ”Jutellako haluat? Luuletko, että uskon puheitasi?”

    ”Sain valerehuorasi kiinni.”

   ”Taisi jäädä saamatta.”

   Johanin äänessä oli pieni epävarma sävy. Morgar huomasi sen ja nosti panoksia.

   ”Syötin sikiösi soturihuorallesi ennen kuin nyljin hänet.”

   Paniikki alkoi hiipiä Johaniin. Mistä Dyer Morgar olisi voinut tietää, että Gia oli raskaana ja matkasi Feruksen kanssa? Morgarilta ei jäänyt huomaamatta, että Johan pälyili hädissään ympärilleen. Saman tien Johan pysähtyi tuijottamaan. Pitkä vaalea valere oli pysähtynyt yhden custodijan luo. Vartija osoitti Johaniin päin.

   Ferus oli karmeassa kunnossa. Hän ontui pahasti oikeaa jalkaansa ja hänen vasen kätensä oli kantositeessä. Valeren pään ympäri oli kierretty haavaside. Se oli tummunut kuivuneesta verestä oikean korvan kohdalta. Vaaleita hiuksia oli yritetty pestä kuivuneesta verestä, mutta huonolla menestyksellä. Kasvojen ja käsien näkyvä iho oli enemmän tai vähemmän parantuneiden haavojen peittämä.

   Ferus ei ollut huomaavinaan Morgaria, vaan istui tyynen rauhallisesti Johanin viereen.

   ”Gia on Valeressa synnyttämässä. Sinusta tulee kohta isä.”

   ”Ferus, sinä… sinähän olet puolikuollut. Mitä tapahtui?”, Johan ei ollut saada sanaa suustaan.

   Ferus huitaisi vähättelevästi kädellään.

   ”Ei mitään mainittavaa. Pieni viivästys.”

   Morgarin sima purskahti ulos suusta.

   ”Pieni viivästys! Minä kerron, mitä tuo huora teki.”, Dyer Morgar ei puheestaan huolimatta kuulostanut raivostuneelta. Sävyä oli vaikea tulkita, mutta itse tarina tuli kerrotuksi.

   Ferus ratsasti edellä. Gia keinui perässä kantosatulassa raskasrakenteisen ratsunsa selässä. Vauhti ei päätä huimannut hevosten edetessä verkkaisesti askeltaen. Gian raskauden takia mitään riskiä ei haluttu ottaa. Heidät saisi vaikka juosten kiinni. Ferus tiesi tämän ja katseli valppaasti ympärilleen. He olivat ylittämässä avointa niittyä. Toisella puolella he pääsisivät vuoren reunan viereen ja olisivat paremmin suojassa vihamielisiltä katseilta.

   Meriviikinkejä oli metsän suojassa lähes joukkueellinen. Vajaa sata soturia lepäili ja odotti seuraavaa käskyä. Kaikki hevoset oli annettu Dyer Morgarin määräyksestä tiedustelijoille. Ennen seuraavaa siirtoa oli määrä selvittää, pitivätkö uutiset Sisämeren rannoilla puhjenneesta rutosta paikkansa. Joukkuepäällikkö Sudjak tunnisti niityllä kulkevat ratsastajat, eikä ollut uskoa hyvää onneaan.

   Aeniksen legendaarinen henkivartiokaartin päällikkö ja nuori valerehuora paksuna! Sen täytyi olla vihatun valerekuningattaren tytär, josta vakoojat olivat levittäneet sanaa! Nämähän saisi kiinni juoksemalla. Pitkä huora voisi ratsastaa pakoon, mutta heille jäisi porsiva valere. Sana levisi miesten keskuudessa kuin kulovalkea. Morgarin palkkio olisi huikea. Suosio ja rikkaus olivat käden ulottuvilla. Ne täytyisi vain ottaa.

   Sudjak oli tuore päällikkö. Hänellä ei vielä ollut asemansa edellyttämää auktoriteettia. Ensimmäiset soturit lähtivät jo. Sudjak ei saanut kuria laumaansa. Kaikki halusivat kunnian. Kaikki halusivat olla ensimmäisiä. Kilpajuoksu kiihtyi. Pian monet pudottelivat raskaita varsijousiaan ollakseen ensimmäisenä vangitsemassa vihollista.

   Ferus patisti Gian hevoseen vauhtia niin paljon kuin uskalsi ja lähti itse vihollisia vastaan. Valere ratsasti kopea ja halveksiva ilme kasvoillaan kaartaen marauderen edestä.  Samalla hän näytti halveksivia käsimerkkejä.

   Sudjak ehti jo pelästyä, mutta huokasi saman tien helpotuksesta. Hänen miehensä eivät olleet sentään niin tyhmiä, että olisivat lähteneet jalan ratsastajan perään. Hyökkäyksen suunta oli edelleen kohti paksuna olevaa huoraa.

   Ferus kääntyi ratsain ympäri. Hän tuli sivusta miekka kädessään ja silpaisi puolihuolimattoman näköisesti yhden hyökkääjän pään pois harteilta. Merisoturit raivostuivat entisestään ja kiihdyttivät vauhtiaan.

   Gia oli jo vuorenseinämän vieressä. Takaisin ehtinyt Ferus ohjasi Giaa kantavan hevosen kapeaan solaan, joka johti syvälle vuoristoon. Meriviikingit pelästyivät. Nämähän saattaisivat ehtiä pakoon. Nyt lensivät kilvet, keihäät ja loput painavat varusteet.

   Ferus ei yllättäen lähtenytkään Gian perään. Hän nousi korostetun rauhallisesti hevosensa selästä ja passitti ratsunsakin solaan. Henkivartiokaartin päällikkö veti miekkansa esiin jääden solan suulle odottamaan. Kymmenittäin vihollisia ryntäsi niityn poikki häntä kohden. Ferus pysyi täysin ilmeettömänä.

   Meriviikingit olivat jo pitelemättömän raivon vallassa. He joutuivat nousemaan viimeiset askeleet loivaan ylämäkeen päästäkseen valeren kimppuun. Kaksi ensimmäistä onnistui melkein kompastumaan toisiinsa. Kumpikaan ei ehtinyt edes tajuta kuollessaan, minkä kimppuun he oikeastaan olivat hyökkäämässä. Seuraava aalto oli varovaisempi. Ferus iski ja torjui. Samalla hän vetäytyi muutaman askeleen taaksepäin saadakseen solan seinämät suojaamaan sivustojaan.

   Vihollinen mahtui hyökkäämään kaksi kerrallaan. Ensimmäinen pari tuli. Feruksen heittotähti sokaisi toisen vastustajan silmän. Valeren oikean käden liike ei edes häiriintynyt vasemman heitosta ja miekka löysi tiensä toisen vastustajan kurkkuun. Silmäänsä pitelevä oli helppo tappaa, mutta nyt solan edusta oli jo täynnä raivoavia merisotureita.

     ”Vielä siinäkin vaiheessa ne idiootit olisivat voineet saada tiineen huorasi kiinni. Olisivat ampuneet tai keihästäneet tämän…tämän…Mutta ei. Jokainen niistä ääliöistä luuli voivansa itse tappaa tämän, tämän, tämän…”, Dyer Morgar ei keksinyt sopivaa sanaa. Hän tuijotti ilmeetöntä Ferusta ja huokasi raskaasti ennen kuin jatkoi.

   Ferus taisteli. Valeren raivoava peto ei ollut ikinä aiemmin taistellut sillä tavalla. Vihollinen hyökyi pareittain. Ferus iski ja torjui. Ferus käytti tähtiä. Ferus käytti tikareita. Ferus väisti ja kumartui. Välillä hän hyppäsi iskujen yli. Valere oli monta kertaa lähellä kuolemaa, mutta käytti solan seinämiä hyväkseen. Hän potkaisi pitkine raajoineen niistä vauhtia. Liikkeet olivat kuin ihmiseksi muuttuneella hämähäkillä verkossaan. Hän teki aina sen, mitä vihollinen vähiten odotti.

   Ferus oli jo vailla suojausta odottamassa tappoiskua, kun kävikin yllättäen hyökkäykseen. Hän sukelsi miekkojen ali vihollisten selkien taakse. Valere tappoi tappajat takaapäin. Saman tien hän torjui henkeään uhkaavan iskun lyömällä sen sokkona sivuun selkänsä takaa.

   Kuolleet eivät ehtineet kaatua, kun raivoisa naissoturi kääntyi seuraavan parin eteen valmiina. Sama uudestaan. Ja vielä kerran. Viholliset eivät olleet loppumassa. Ferus taisteli.

   Haavoittuneet perääntyivät pois solasta, jos pystyivät. Tähden silmäänsä saaneita puolisokeita huusi tuskissaan solan suulla. Marauderen veri vuosi. Kuolleita ja kuolevia oli paljon. Niitä oli liikaa. Se vain lisäsi meriviikinkien raivoa. Ruumiit kiskottiin solassa pois tieltä. Se oli valere. Se oli vain nainen. Se oli saatava hengiltä. Vihaa ei hillinnyt enää kuoleminenkaan.

   Taistelu ei voinut jatkua loputtomiin. Ferus väsyi ja hidastui. Se oli väistämätöntä. Verta oli joka paikassa. Miekka alkoi lipsahdella Feruksen kädessä. Maa oli verimärkä. Feruksen saappaat olivat verimärkiä. Kaikki lipsui. Feruksen oli pakko ottaa koko ajan suurempia riskejä. Antaessaan iskuja hän jäi aina vain pidemmäksi aikaa suojatta. Loppu oli enää ajan kysymys.

   Feruksen jalka lipesi. Ei paljoa, mutta liikaa. Torjuntaisku jäi vajaaksi. Vihollinen oli veteraani ja käytti tilaisuutensa. Ferus sai miekan oikeaan reiteensä ja kaatui. Toinen meriviikinki löi saman tien hänen vasemman solisluunsa poikki. Kipu iski läpi koko kehon kuin salama. Se oli siinä, Ferus tajusi. Toivottavasti Gia pääsi turvaan.

   Agora Eonin historioitsijat eivät ole ikinä päässeet yksimielisyyteen siitä, mitä seuraavaksi tapahtui. Osa sanoo, että Ferus koki osan sarastusta saaden suuremman osan kyvyistään käyttöönsä kuin tuohon aikaan vielä oli mahdollista. Osa sanoo, että Dyer Morgar oli jo niin ihastunut Ferukseen, että liioitteli tarinaa. Suurin osa sanoo yksinkertaisesti vain, että vanhan soturikansan veri kuohahti. Ferus itse ei ikinä suostunut puhumaan koko asiasta.

   Tappoisku oli jo tulossa. EI! Ferus huusi. Ferus torjui iskun ja riuhtaisi itsensä pystyyn. Vihollisen isku silpaisi häneltä korvan irti. Veri suihkusi. Ferus karjui. Huudossa ei ollut sanoja. Ferus taisteli kuin tarinoiden valkyriat taisteluraivon vallassa. Hänellä oli miekka ja tikari. Valere ei suojannut itseään. Hän vain hyökkäsi. Ferus huusi. Se oli alkukantaista. Se oli esiäitien henkiinjäämisen huutoa muinaisuudesta, jolloin ihminen oli ollut vain yksi pedoista. Vihollinen perääntyi.

   Meriviikingit olivat siirtyneet pois solan suulta. He katselivat veristä valeresoturia, joka hengitti raskaasti huohottaen ja tuijotti heitä silmät palaen. Kukaan ei uskaltanut hetkeen liikkua. Aika pysähtyi. Ferus oli kuin heidän lapsuuden painajaisistaan. Valeren Ferus. Tarinoiden soturi oli oikeasti siinä heidän edessään. Hän seisoi aseveljien ruumiit jaloissaan ja vaikertavat haavoittuneet ympärillään. Painajaissoturi oli yltä päältä veressä ja sitä pulppusi lisää siitä, missä hänen korvansa oli ollut. Soturi tuijotti heitä, vaikka hänen olisi pitänyt olla kuollut.

   Sudjak tointui ensimmäisenä. Tämä täytyi saattaa äkkiä loppuun. Kuningattaren tytär ei saisi päästä karkuun.

   ”Keihässoturit! Valmistautukaa. Jousimiehet! Virittäkää.”

   Syntyi yleinen hämmennys. Keihäät ja varsijouset olivat levällään pitkin poikin niittyä aivan kuten Ferus oli suunnitellut. Alkoi hallitsematon kilpajuoksu toiseen suuntaan, kun merisoturit ryntäsivät hakemaan hylkäämiään aseita. Sudjak yritti turhaan saada järjestystä aikaan. Morgar tilitti asiaa Johanille.

   ”Voit varmasti arvata, mitä tämä…, tämä…soturihuorasi teki sillä aikaa. Tämä toi hevosensa solasta pois ihan näytille. Sitten tämä nousi ratsaille ja oikein vilkutti hyvästiksi niille idiooteille. Vasta seisoessaan siellä keskellä niittyä ne apinat tajusivat koko jutun.”

   Paikalta löytyi kaksikymmentä ja kaksi kuollutta meriviikinkiä. Haavoittuneita ja kuolevia laskettiin niitäkin yhtä paljon. Ferus oli omakätisesti päihittänyt kaksi kertaa 20 vihollista. Sen ei olisi pitänyt olla mahdollista, eikä moni moista uskonutkaan taistelusta kuullessaan. Tarinankertojat vain kerjäsivät lisää viiniä asioita liioitellessaan, tavattiin sanoa.

   Kuultuaan mitä oli tapahtunut, paikalle tullut Dyer Morgar kuristi saman tien Sudjakin hengiltä. Myöhemmin hän katui, että oli suonut tälle niinkin nopean kuoleman. Morgar määräsi myös desimaation. Kaksi kertaa.    Desimaatio oli vanha sotajoukkojen kurinpitotoimenpide. Siinä arvotaan joukon joka kymmenes soturi. Muut määrätään tappamaan paljain käsin valituksi tulleet.

   Feruksen kohdanneesta marauderejoukkueesta ei jäänyt henkiin kuin puolet, eivätkä he tunteneet tarvetta kerskua asialla loppuelämänsä aikana.

   Johan tuijotti ilmeetöntä Ferusta kykenemättä puhumaan. Tunteet myllersivät hänen sisällään. Silmät alkoivat kostua.

   ”Ferus! Minä…”

   ”Älä puhu mitään. Muista puheet ja teot. Pidin lupaukseni. Äskeinen höpötys oli turhaa.”

   Morgar tuijotti Ferusta, mutta puhui Johanille.

   ”Poika! Myy tämä…tämä…nainen minulle. Saat määrätä hinnan. Perutaan vaikka sota, jos haluat.”

   Vähän aikaa oli täysin hiljaista. Tarjoilija toi Morgarin viittauksesta heille kolme mukillista Odinin lekaa.

   ”Juodaan ensimmäinen ja viimeinen malja. Kun seuraavan kerran kohtaamme, vähintään yksi kuolee.”

   Ferus reagoi ensimmäisen kerran Dyer Morgarin sanoihin ja nyökkäsi. He nousivat seisomaan ja kolauttivat mukinsa yhteen. Ferus laski ensimmäisenä tyhjän kuppinsa ja, kuten eräässä kalastajakylässä taistelutovereidensa polttohautajaisissa, hän painoi miekkakätensä sydäntään vasten. Ojentaessaan kättään hän pusersi sen nyrkkiin ja kuiskasi.

   ”Rohkeus ja kunnia.”

 

SEURAAVA LUKU VIIKON KULUTTUA.