NYT SAHAR
27
Ensimmäinen punamultaseiväs
Huomenlaiva oli ankkuroitu yhteen lukuisista
Vapaasataman laituripaikoista. Kauppalaivan lastia oli siirretty
kauppakaravaaneihin, jotka merilossit olivat vieneet mantereelle. Siellä ne jatkaisivat matkaansa perinteisiä
kauppareittejä pitkin eri puolille läntisiä valtakuntia. Pienet rahtialukset
puolestaan kuljettivat tavaraa jatkuvalla syötöllä vaikeapääsyiseen
Rautavaltakunnan Merisatamaan, jonne huomenlaivojen syväyksillä ei ollut asiaa.
Sieltä jokiproomut rahtaisivat ne Virileen.
Kun ruuma saatiin tyhjäksi, viimeiset
tavarat kaivettiin esiin sen kätköistä. Yksittäiset ratsastajat lähtivät
kuljettamaan salaa kiellettyjä tuotteita satulalaukuissaan Apiariin. Kapteeni
huokaisi tyytyväisenä. Monen kuunkierron matka idän kaukomaille oli päättynyt
lopulta hyvin. Voitoilla hän rahoittaisi uusia matkoja ja Filiukseen säästetty
pesämuna kasvaisi entisestään.
Kapteeni siemaisi leilistään Auringonnousua.
Se oli idän vastine Odinin lekalle. Ilta oli jo pimentynyt. Väki oli ahtautunut
laiturin kymmeniin simahuoneisiin, joiden lukuisat soihdut valaisivat
tyyntynyttä vettä.
Kapteeni raapi kutisevaa kainaloaan. Se teki
kipeää. Myös poskea kutisi. Auringonnousun mukanaan tuoma miellyttävä lämpö
haihtui nopeasti. Olo alkoi taas tuntua heikolta. Nyt vielä enemmän.
Hikipisarat kohosivat kapteenin otsalle, vaikka ilta oli viileä. Hän hieroi
poskeaan. Jotain lämmintä valui kädelle. Kapteeni nosti kätensä soihdun valoon.
Se oli veren ja eltaantuneen vaalean visvan peitossa. Kapteeni alkoi kirkua.
Ihmiset purkautuivat simahuoneista
laiturille huutamisen hälyttämänä. He näkivät kapteenin toikkaroivan laituria
pitkin ja kaatuvan kasvoilleen. Hän jäi makaamaan liikkumattomana. Merimies
meni kääntämään velton vartalon selälleen. Kapteenin elottomat silmät
tuijottivat ylös pimeään. Hänen poskiinsa oli avautunut isoja ja visvaisia
haavoja.
Rutto oli saapunut läntisiin valtakuntiin.
Saharilla ei ollut aavistustakaan, että
kuolema levittäytyi vauhdilla ympäri Pohjoismetsää. Hän oli väsynyt ja
kyllästynyt. Jäljestäjä ei jaksanut enää. Kokemus oli raskaampaa kuin
kinoksissa taivaltaminen. Häntä ei huvittanut enää. Sahar päätti, että hänen ei
olisi pakko jatkaa.
Hän istahti kaivon reunalle ja tyhjensi
ahnaasti leilinsä. Vesi valui suupielistä. Sahar oli hikinen ja jano oli
loputon. Hän tarvitsi lisää vettä, mutta ei jaksanut enää nostaa sitä. Mytty
oli hänen jaloissaan. Poika tuli varoittamatta sivulta ja potkaisi Saharia
täysillä sääreen. Jäljestäjä ulvahti ottaen jalastaan kiinni. Poika vei mytyn
ja jäi katsomaan Saharia odottavasti.
”Minä en jaksa enää.”
”Et lopeta. Sanon Ingridille.”
Sahar huokasi raskaasti. Tähän oli tultu.
Pian Ingrid tuli paikalle Fidan ja muiden vankkurilasten kanssa.
”Etkö sinä viitsi edes leikkiä näiden
raasujen kanssa?”
Sahar osoitti ylös.
”Aurinko.”
”Eli on lämmin ja upea päivä vähän pelata.”
”Minä aloitin, kun se nousi. Kohta se
laskee. ”
Fida kiipesi kaivon reunukselle istumaan
Saharin viereen.
”Likainen.”
”Pelaaminen on hikistä ja pölyistä.”
”Kalju.”, Fida hihitti.
Sahar huokasi raskaasti. Ingrid puuttui
keskusteluun.
”Kun lähdemme, Fida tulee mukaan.”
”Pieni tyttö kahden soturin mukaan? EI
TULE.”
Ingridin ääni pehmeni ja mataloitui.
”Sahar. Huusitko sinä juuri minulle ei?”
”En huutanut. En tietenkään. Olen vain
vahvasti sitä mieltä, että pienen tytön ja …”
”Se mies ei pelkästään pitänyt Fidaa
puolisonaan. Hän …teki asioita. Veitsellä ja kuumalla raudalla. Muille täällä
on jo koti, mutta Fida… Minun täytyy vielä…parantaa häntä.”
Sahar ei sanonut mitään. Hän huokasi
uudestaan raskaasti ja laski alistuen päänsä polviensa väliin. Fida painoi
suudelman keskelle Saharin päälakea. Jäljestäjän silmät kostuivat, mutta sitä
ei edes Ingrid huomannut.
Kolmikko otti tavakseen käydä pitkillä
kävelyretkillä. Jäljestäjinä Ingrid ja Sahar jahtasivat Pohjoismetsän lukuisia
eläimiä. Noina päivinä he eivät kuitenkaan metsästäneet niitä, vaan halusivat
Fidan näkevän metsän asukkaat omin silmin. Se oli tytöstä jännittävää ja työnsi
pahat muistot taka-alalle.
Kohtalokkaana päivänä he olivat onnistuneet
näkemään kokonaisen lauman arkoja valkohäntäpeuroja. Fida oli tohkeissaan vielä
heidän lähestyessään kylää. Diara tyttärineen oli liittynyt heidän seuraansa
ollessaan palaamassa vierailultaan naapurikylästä.
Kaaos alkoi, kun heille huudettiin varoitus
kylän muureilta. Sen edessä oli ihmisryhmä pystyttämässä punamullalla
päällystettyä seivästä, jonka päähän oli työnnetty iso hevosen pääkallo.
Seiväskallo! Se oli merkki rutosta.
Retkeläiset pysähtyivät kuin seinään ja
perääntyivät vaistomaisesti takaisin metsään. Lapset alkoivat itkeä. Aikuiset
olivat sanattomia. Kylä oli jo kärsinyt tarpeeksi. Kukaan ei voinut tietää,
montako kyläläistä jäisi henkiin liha ja henki arpisina.
Rutto tarttui ihmisistä ihmisiin ja tautia
saattoi kantaa tietämättään pitkään. Joskus kuolema tuli melkein heti
ensimmäisen haavan jälkeen. Pahimmillaan äiti saattoi vain katsoa, kuinka
visvaiset haavat aukenivat eri puolilla kuolevan lapsen kehoa saman tien
ruttokosketuksen jälkeen. Joskus visvaa valui päiväkausia ennen kuin kuolema
korjasi satonsa. Joskus visva vain loppui ja ihminen parani. Kukaan ei voinut
tietää. Se oli kaikkein pahinta.
He katselivat, kuinka seipäitä pystytettiin
kylän ympärille. Se oli tapa. Se oli reilua. Kulkijoille piti kertoa. Ei menisi
montaa päivää, ennen kuin eläinten kallot olisi vaihdettu ihmiskalloiksi.
Loppua kohti tultaessa seiväskalloja ei enää jaksettaisi keittää ja korpit
nokkisivat niistä lihariekaleita. Varakkaissa kylissä soitetiin myös kelloja.
Heillä sellaisia ei ollut. He huutaisivat varoituksia, kunnes kallot olisivat
ylhäällä.
Oli selvää, että he eivät voisi palata ruttokylään.
Retkeläiset seisoivat hiljaa paikallaan. Aurinko alkoi laskea. He eivät voineet
mitenkään tietää, kantoiko joku heistä tautia vai ei. Lähdettäisiinkö pois
yhdessä vai erikseen? Minne? Aikuiset katselivat toisiaan. Ingrid osoitti
Diaran tytärtä.
”Katsokaa!”
Haava poskessa oli pieni, mutta vaalea visva
näkyi selvästi. Kaikki olivat kuulleet tarinoita vanhemmista, jotka olivat
tappaneet ja jopa polttaneet ruttolapsensa. Diara ei epäröinyt. Hän kaappasi
tyttärensä syliinsä ja lähti kantamaan lasta kylää kohti. Ingrid oli lähdössä
perään, mutta Sahar pysäytti hänet.
”Meillä on Fida.”
Diara kääntyi vielä puhumaan heille.
”Älkää tulko. Fidan on saatava elää. Menkää
metsään jäljestäjät. Etsikää turva, kunnes tämä on ohi.”
Ingrid itki puhuessaan.
”Kannat lastasi pelotta, merikylän Diara.
Jos se siihen menee, niin kohtaa kuolemasikin pelotta. Sydämeni seuraa
mukanasi. Toivotaan, että sellainenkin aurinko vielä nousee, jonka valossa näen
sinut ja lapsesi onnellisena.”
Diara puhui vielä. Hän sanoi viimeiset
sanansa päättäväisesti.
”En tiedä, voivatko ajat synkemmäksi mennä.
Jos rutto väistyy, tulee maraudere. Jos elän, kokoan kylien soturit ja johdan
heitä itse. Kun koittaa sodan aika, hakekaa minut, Pohjoismetsän sudet. Hakekaa
minut, niin kohdataan voitokas kuolema. Ei tätä.”
Sekä perimätieto että aikakirjat ovat yhtä
mieltä siitä, että Ingridin ja Saharin nimesi ensi kerran Pohjoismetsän susiksi
juuri Diara. Monikaan ei ole huomannut, että Pohjoismetsän susien vaakunassa on
oikeassa alakulmassa pieni Diaraa merkitsevä riimu.
Fida itki, kun he lähtivät takaisin
pimenevään metsään.
Kolmikon kulku vei lohduttomien ruttomaiden
läpi. Visvasurma ei säälinyt ketään. Tartunnan saaneista vain yksi kolmesta
selvisi. Yleensä henkiin jääneet kantoivat kammottavia ruttoarpia kasvoissaan
lopun ikäänsä. Ruumiita yritettiin polttaa. Usein katku asutusten lähellä oli
sietämätön. Aina ei jäänyt tarpeeksi ihmisiä henkiin haudatakseen kuolleensa.
Monet ruttoruumiit jäivät mätänemään. Metsän pedot ja muut haaskansyöjät
repivät niistä ruokansa. Osa ruttolihaa syöneistä eläimistäkin sairastui. Koko
Pohjoismetsä huokui kuolemaa.
Pohjoisen kyhmykorppikotkien kirkuna repi
korvia. Petojen mätäneviä raatoja tuli vastaan pari kertaa päivässä. Ingrid ja
Sahar yrittivät suojella Fidaa kauhuilta parhaansa mukaan, mutta hekään eivät
voineet mitään ympäröivälle maailmalle. Jäljestäjinä Ingrid ja Sahar osasivat
vältellä ihmisasutuksia. Rehuliha piti hengissä, mutta myös sitä piti varjella
rutolta.
Monet muutkin vaelsivat. Metsä oli täynnä
ruttopakolaisia, mutta siitä ei ollut vaaraa. Kaikki olivat yksimielisiä.
Kukaan ei halunnut kohdata ketään. Sahar johdatti kolmikkoa kohti pohjoista.
Suunnitelma oli nousta läntiseen Kaksosvuoristoon. Länsi-Kaksonen Refugiasta
pohjoiseen tunnettiin erämaa-alueena. Sahar toivoi löytävänsä sieltä paikan,
jossa elää turvassa, kunnes pahin olisi ohi. Ingrid piti Saharin yleensä
tiukassa lieassa, mutta antoi metsätiedossa vuosikymmentä vanhemmalle
kumppanilleen vapaat kädet.
Päivät nivoutuivat toisiinsa loputtomaksi
raskaaksi ketjuksi. Fida alkoi kovettua. Hän ei enää itkeskellyt, vaan puri
hampaitaan yhteen ja marssi ääneti eteenpäin. Ingrid oli huolissaan. Fida alkoi
taantua samanlaiseksi kuin mitä oli ollut kohdattuaan Ingridin ensimmäisen
kerran. Syksy ei tehnyt vaellusta helpoksi. Sataa tihrutti harva se päivä.
Välillä he kastuivat rankkasateessa läpimäriksi. Oli vaikeaa löytää suojaista
paikkaa ja saada iltanuotiota syttymään.
Harvoin havumetsässä vastaan tulleet lehtipuut
olivat lohduttoman näköisiä. Ruska oli peruuttamattomasti ohi. Vain karut oksat
sojottivat kohti harmaata taivasta. Kirkkaina päivinä he saattoivat erottaa
taivaanrannassa korkealle kohoavat Kaksosvuoret. Muut kulkijat olivat kadonneet
metsästä lähes täysin. Sahar ihmetteli, mihin kaikki olivat olleet matkalla vai
olivatko he tulleet metsään vain kuollakseen rauhassa.
Ruttokuolema ei ollut kaunis. Ihmiselle
nousi korkea kuume ja hän menetti kykynsä käyttää lihaksiaan. Visvan eritys
kiihtyi kuolemaa kohti ja vei lopulta voimat. Moni kuoli hukkuen omaan
visvaansa. Poskihaavat aukesivat myös suun sisälle ja erittivät mätää limaa
kuolevan nenän ja suun täyteen.
Sahar oli varuillaan. Jokin häiritsi häntä
jo toista päivää. Heitä seurattiin. Kolmikko oli tarkkailun alaisena. Se ei
ollut peto. Se oli ihminen tai joukko ihmisiä. Jotain oli pielessä. Hän
vilkaisi Ingridiä. Tämä oli huomannut saman ja nyökkäsi. He eivät puhuneet. Ei
ollut syytä huolestuttaa Fidaa.
Sahar oli ihmeissään. Kulkijoiden ryöstely
oli loppunut kokonaan ruttoaikana. Miksi ottaa riski kuolla muutaman
metsävaeltajan rovon tähden? He tekivät normaalia isomman iltanuotion ja
pitivät vuorotellen vartiota. Sahar tutki ympäristön, mutta ei löytänyt mitään
kouriintuntuvaa.
Jäljestäjät eivät voineet tietää, että
uhrimetsästäjä Sylvain pysytteli tarpeeksi kaukana. Sylvain tiesi tulleensa
huomatuksi. Mies ja nainen olivat selvästi jäljestäjiä. Sylvain oli ollut uhri
ennen Myrdethiä. Nyt hän etsi uhreja. Sylvain noudatti Myrdethin ohjeita ja
aluksi vain tarkkaili.
Tyttö oli sopiva. Hän olisi ollut parempi
vuoden pari nuorempana, mutta hän ei myöskään ollut liian vanha. Sylvain päätti
ottaa tytön.
Uhrimetsästäjän miehet seurasivat
johtajaansa taaempana. Sylvain ei halunnut ryhtyä avoimeen taisteluun, vaikka
heillä oli ylivoima. Mies näytti vaaralliselta. Myös kissamaisen pehmeästi
liikkuvassa naisessa oli jotain arveluttavaa. Hän tuskin kantoi huvikseen kahta
miekkaa selässään. Sylvain päätti, että jäljestäjät voisi päihittää parhaiten
oveluudella. Hän selitti miehilleen, mitä tehdä.
Suunnitelma ei ollut varma. Tärkein osa
perustui Sylvainin arvaukseen. Seurue oli sytyttänyt iltanuotionsa pienen
metsäaukion reunaan. Syksyinen aukio oli märän ja kuolevan heinikon peitossa.
Siellä täällä kasvoi katajia ja lehtensä menettäneitä puskia.
Yön aikana Sylvain hiipi hitaasti
valitsemansa katajan taakse. Se kasvoi tiheäoksaisen pensaan vieressä. Yhdessä
ne muodostivat tehokkaan näkösuojan. Loppumatkan Sylvain eteni sormenleveys
kerrallaan. Vain harva pystyi siihen pimeässä. Sylvainilla oli taustansa.
Välimatka ei ollut pitkä. Sylvain maastoutui heinikkoon ja pysytteli hiljaa
aamua odotellen.
Viimeinen vartiovuoro oli Saharin. Hän
paistoi tikun nokassa rehulihan paloja, jotta aamiainen olisi edes vähän
siedettävämpi. Muut heräsivät vähemmän herkulliseen, mutta tuttuun hajuun. He
söivät ääneti.
”Jotain on pielessä. Vaistoan sen.”, Sahar
sanoi lopulta.
”Niin minäkin. Meitä uhataan, mutta en
ymmärrä miten.”
Kaksikko katseli ympärilleen huolestuneena.
Fida lähti aamutarpeilleen läheisen pusikon suojaan. Siinä ei ollut mitään
uhkaavaa. Eihän mikään voisi päästä huomaamatta noin lähelle kahta kokenutta
jäljestäjää.
Sylvain oli riemuissaan. Hän oli arvannut
oikein.
Paikka oli ollut selvin vaihtoehto, mutta
tulija olisi saattanut olla myös toinen aikuisista. Silloin olisi ollut pakko
tappaa. Nyt Sylvain ponkaisi pystyyn jäykistyneille jaloilleen ja kaappasi
Fidan syleilyynsä. Hän asetti tikarinsa tytön kurkulle.
”Miekat maahan tai tyttö kuolee!”
Sahar ja Ingrid olivat ehtineet vetää
miekkansa esiin melkein ajatuksen nopeudella. He olivat ryntäämässä Sylvainia
kohti, mutta jähmettyivät tikarin nähdessään.
”Jos teet tytölle jotain, kuolet.”, Sahar
ilmoitti.
Ingrid yritti lähteä hivuttautumaan
Sylvainin sivulle.
”Paikallasi! Miekat pois!”
Sylvain painoi tikarin terällä kipeästi
Fidan kaulaa. Tämä ulvahti.
”Mitä haluat?”, Sahar kysyi, mutta ei laskenut
miekkaansa.
”Puoli päivää naisesi kanssa. Sen jälkeen
voitte jatkaa matkaanne. Kukaan ei vahingoitu.”
Ingrid ja Sahar katselivat toisiansa. Tämän
täytyi olla juoni.
”Miten takaat, että et vahingoita tyttöä?”
”Sidotaan tyttö puuhun ja sinä menet kauas.”
Pohjoismetsän sudet katselivat toisiaan.
Vangitsija ei selvästikään ollut täysijärkinen. Yllättäen metsästä ilmaantui
joukko sotureita. Sylvain oli vain pelannut aikaa. Miesjoukkoa ei olisi muuten
saanut millään huomaamatta jäljestäjien lähelle.
”Jos taistelette vastaan, tyttö kuolee
ensimmäisenä.”
Ingrid ja Sahar laskivat miekkansa. Saman
tien heidät kalautettiin tajuttomiksi kirveen hamarapuolella. Sylvain oli
onnellinen. Myrdeth olisi tyytyväinen häneen. Ehkäpä matriarkka antaisi
Ingridin hänelle, mikäli nainen olisi enää käytettävissä Myrdethin vihkimyksen
jälkeen.
Saharia Sylvain katsoi uteliaasti. Mies
voisi antaa Myrdethin ambrosialle aivan oman makutujauksensa. Fida rimpuili
hädissään uhrimetsästäjän otteessa. Sylvain oli ylpeä saaliistaan.
”Sinut pikkuinen kastetaan verellä ja
lihalla. Sinä saat Myrdethin armon. Lihaa lihasta.”
Ingrid palasi tajuihinsa vuorenseinämän
vieressä. Hänen kätensä ja jalkansa oli sidottu. Ingrid vääntäytyi makuulta
istuvaan asentoon. Sahar voihki vieressä ollen myös heräämässä.
Vuorenseinämässä oli pitkä rivi pieniä onkaloita. Niistä oli tehty sellejä
kaltereita muuraamalla. Kaikki sellit olivat täynnä.
Vangeissa oli jotain vikaa. Monet ähkivät
tai höpöttivät itsekseen. Osa puri ja kynsi toisiaan. Jotkut kuolasivat pää
vinossa. Kaikki örisivät. Sanoja ei ollut. Oli vain tauoton meteli. Sahar oli
tullut tajuihinsa ja vakuutti, ettei ollut vakavasti loukkaantunut. Hänkin
katseli epätodellista näkyä.
”Mitä tämä on?”
”Ei ainakaan mitään hyvää. Fidaa ei näy.”
”Lihaa lihasta Äidille. Rutto on tuonut
meille matriarkan ja liha siunaa hänet.”, Sylvain oli tullut heidän taakseen.
Ingrid otti maireimman ilmeensä.
”Sinä voitit meidät. Olet suuri soturi.
Voisitko kertoa meille, keitä ovat äiti ja matriarkka?”
”He ovat yksi ja sama.”
”Me olemme vain yksinkertaisia kulkijoita.
Emme ymmärrä. Istu tähän väliimme ja kerro meille kaikki. Ehkä mekin voimme
saada äidin ja matriarkan.”
Se hellytti Sylvainin. Hän istui kaksikon
väliin ja kertoi nimensä. Sylvainin ilme hurmioitui, kun hän pääsi Myrdethiin.
Tarina oli kuin ulkoa opeteltu ja Sylvain kertoi sen monotonisella äänellä,
joka sai kotikylänsä tuhon ja teurastuksen kokeneenkin Saharin värisemään
pelosta.
Pohjoismetsän sudet kuulivat vangitsijansa
taustan vasta myöhemmin päästyään vuorille turvaan. Myrdethin sukujuuret
ulottuivat muinaisajan elämänkeittäjiin asti. Aeruga Rostovin ihmiset olivat
perustaneet keskenään kultteja ymmärtääkseen paremmin elämää. He olivat olleet
henki ja liha, mutta halanneet tietää enemmän.
Elämänkeittäjät olivat olleet suurin ja
vahvin kultti, mutta Maaäidit eivät olleet jääneet kauas jälkeen. Ne olivat
kilpailleet keskenään sukupolvien ajan, mikä oli vahvistanut niiden ominaislaatua.
Kultit olivat eriytyneet, kun muinaiskansat olivat jalostuneet vanhoiksi
kansoiksi. Niistä oli tullut jotain muuta. Jotain erilaista.
Kultteihin kuuluvat olivat olleet
sisäsiittoisia, mikä oli koitunut niiden tuhoksi. Uutta verta ei ollut haluttu
mukaan ja se oli rappeuttanut. Keskenään lisääntyminen oli tuonut mukanaan
taantumisen ja lopulta hulluuden. Kultit olivat kuihtuneet ja nykypäivään
niistä oli elänyt vain muutama perinnön kantaja, joiden sanottiin etsivän uutta
kumppania koko elämänsä ajan. He olivat naisia, jotka eivät löytäneet miestä,
joka olisi ollut arvollinen hedelmöittääkseen heidät.
Myrdethiin oli tatuoitu ylöspäin kohoavia
liekkejä, joista suurin kohosi hänen kohtunsa kohdalta. Elämänkeittäjät olivat
ymmärtäneet kohdun kaiken elävän lähteenä ja yrittäneet kopioida sen omalla
tavallaan. Hulluuden myötä muutama oli kuvitellut ihmislihan syömisen
kasvattavan itsessään uutta samanlaista. Lihaa lihasta, he olivat uskoneet.
Myrdethin äiti oli ollut lihakiihkoilija ja hän kuvitteli itse syntyneensä
äitinsä syömästä ihmislihasta.
Maaäiteihin tatuoidut liekit osoittivat
alaspäin. He olivat uskoneet elämän kasvavan vain kuolemasta. Maaäidit olivat
haudanneet eläviä vauvoja ruukuissa maaperään odottaen niiden versovan uusiksi
paremmiksi ihmisiksi. Hulluus oli saanut heidät muuttamaan kuolleina
syntyneiden hautaustavan omaksi uuden elämän luomiskeinokseen.
Kultit oli karkotettu maailmanajan
murroksessa niin muinais- kuin vanhojen kansojen luota. Kuolevien uskontojen
viimeiset rippeet olivat kietoutuneet elämänkeittäjien ja maaäitien rappioon ja
hulluuteen tehden niistä enää vain vääristymiä. Kulteista tuli lihan ja hengen
maailmassa pahuuden perikuvia. Tarinat kulttien hirmuteoista herättivät inhoa
jopa marauderessä.
Elämänkeittäjät ja maaäidit olivat vaalineet
tyttölapsiaan paremmin kuin poikia. Heidät oli ymmärretty kulttien
viestinviejinä tulevaan aikaan, mutta ilman miehiä ei lapsia syntynyt. Lopulta
jäljelle ei ollut jäänyt kuin kourallinen elämänkeittäjiä ja maaäitejä, jotka
yhä vaelsivat ympäri maanpiiriä tarkoitustaan etsien.
Sattuman kautta kulttien perintö asui myös
Morfian lyriikkaoraakkeleissa, jotka olivat kaikki miehiä. Maaäidit olivat
luoneet jotain tavallisuudesta poikkeavaa risteyttäessään kokeissaan maakansan
ihmisiä pakolla laavaihmisten kanssa. Yleensä muinaiskansat eivät olleet
kyenneet lisääntymään keskenään, mutta maaäitien yrtit olivat ylittäneet
ikivoimien luomat rajat.
Myrdeth oli elänyt muutaman kaltaisensa
kanssa Etelämeren läheisissä viidakoissa. He olivat valinneet asuinpaikakseen
savannikuningattaren ja viidakkokuninkaiden valtakuntien väliset rajamaat ja
saaneet olla rauhassa. Savannikansat olivat pelänneet heitä.
Elämänkeittäjien paratiisi se ei kuitenkaan
ollut ollut. Heitä oli pelätty. Eristyksissä oleminen oli nostanut keskinäiset
kaunat pintaan ja moni oli lähtenyt vaeltamaan muualle löytääkseen omia
seuraajiaan. Pohjoisesta kantautuneet ruttouutiset olivat olleet sulosointuja
Myrdethin korviin. Hän oli tiennyt tilaisuutensa tulleen.
Myrdeth uskoi itse olevansa immuuni rutolle.
Hän matkasi julistaen lihan sanomaansa ja kehotti kaikkia matkalla tapaamiaan
seuraamaan itseään. Hän veisi uskolliset pohjoiseen pyhään paikkaan täyttämään
kohtalonsa. Sylvain oli vaeltanut vailla päämäärää ja iskenyt Myrdethin
sanoihin kuin kala koukkuun. Hän ymmärsi Myrdethin suuruuden ja tunnusti hänet
matriarkakseen.
Seuraajien määrä kasvoi samalla tavalla kuin
vesipisarat muodostavat lätäkön, joka täyttyessään valuu yli äyräidensä. He
olivat kiertäneet Sisämeren Rautavaltakunnan kautta suunnatakseen kohti
Pohjoismetsää. Siellä rutto oli iskenyt ihmisiin joka puolella. Se tuhosi ja
mädätti lihan.
Myrdethin mielestä rutto oli merkki. Hän
julisti itsensä matriarkaksi esiäitiensä tapaan. Hän palautti uskonnon maan
päälle. Oli tullut Myrdethin aika. Hän pelastaisi seuraajansa rutolta.
Matriarkka oli alkanut julistaa lihan sanomaa, ja seuraajien joukko oli vain
kasvanut.
Pyhä tauti pyyhkisi epäpuhtaiden henkien
lihan pois. Vain matriarkka Myrdethille uskollisten liha jäisi täyttämään maan.
Matriarkka johtaisi lihan lahkonsa kohti pohjoista. Siellä he synnyttäisivät
lihaa lihasta odottaen ruton tyhjentävän maanpiirin vääräuskoisista. Sen
jälkeen he täyttäisivät maan Myrdethin nimeä ylistäen.
Rutto ei syönyt vain lihaa. Se tuhosi
monelta tartunnan välttäneeltä hengen. Järki ei säilynyt, kun kaikki entinen
kuoli ympäriltä. Rakkaat menehtyivät tukehtuen hitaasti visvaan. Vielä
äskettäin äidilleen iloisesti nauranut lapsi kirkui tukehtuen sairaan lihansa
erittämään haisevaan limaan. Isän mieli petti, kun äidille kävi samoin. Metsän
ruttopakolaisten joukosta suuri osa oli järkensä menettäneitä. Myrdethin lahko
keräsi heidät talteen ja sulki vuoriselleihin. He olisivat lihaa lihalle.
Uskollisimmista sotureistaan kuten
Sylvainista Myrdeth teki uhrimetsästäjiä. Matriarkka itse tarvitsi parempaa
lihaa. Vuorisellien vangit eivät kelvanneet. Lahko etsi jatkuvasti uusia
uhreja. Tuore liha oli parasta. Siinä iässä, kun lapsista tuli nuoria. Silloin
lihan kasvuvauhti olisi parhaimmillaan.
Uhreja itseäänkin kasvatettaisiin lihalla.
Heistä tulisi lihaa lihasta. Myrdethin salaisuus oli aika. Ei lihaa keitetty
syötäväksi. Se ikääntyi suuhun pantavaksi. Uhreista kasvaisi Myrdethin
ambrosiaa. Matriarkasta tulisi kuolematon ja hän nousisi jumalattareksi
ihmisten yläpuolelle.
Pyhä Myrdeth asui uhrikarsinoiden alla.
Siellä hän nautti päivittäin ambrosiaa. Uhrit isosivat ja heidät siirrettiin
aina karsina kerrallaan kohti matriarkkaa. Saavutettuaan täyden lihan he olivat
Myrdethin arvoisia. Uhreja oli jo paljon. Pian matriarkka antaisi
uskollisimpien seuraajiensakin nauttia ambrosiaa. Sylvain aikoi olla yksi
ensimmäisistä.
Vuorisellit olivat täynnä ja uhrimetsästäjät
toivat mukanaan enemmän lihaa kuin sitä ehdittiin kuluttaa. Myrdethin aika
alkoi olla käsillä. Matriarkka oli
johtamassa seuraajiaan kohti voittoa, jossa uskolliset palkittaisiin.
Tilaa ei ollut. Ingrid ja Sahar joutuisivat
viettämään yön ulkosalla. Sellipaikkoja vapautuisi vasta seuraavana iltana uhrivihkiäisten
jälkeen. Kaksikko oli ponnistellut vimmatusti päästääkseen köysistä irti, mutta
ne oli liian hyvin sidottu. Sylvain tarkisti köydet vielä lähtiessään.
Kammottava aavistus iski Ingridiin.
”Mitä illalla vihitään?”
”Teidän tyttönne uhriksi. Hänet kastetaan
elävän lihan verellä ja itse Äiti vihkii tytön syöttämällä ensimmäisen lihan.
Ehkä teidän tai sellilihan. Hän ei ole vielä päättänyt.”
Saharin raivo peitti alleen harkinnan.
”Jos koskette tyttöön, kuolette. Miekka
tänne!”
Sylvain kumartui taputtamaan Saharia
päälaelle.
”Sinä et enää tarvitse sitä. Instar on
hieno. Nyt se palvelee Myrdethiä. Valeren aika on ohi.”
”Kuka sinä olet?”
”Äiti antoi minulle uuden nimen. Sitä ennen
olin joku muu jossain muualla. Se on nyt merkityksetöntä.”
”Tapaammeko äidin?”, Ingrid kysyi.
”Hän tulee illalla. Matriarkka haluaa aina
nähdä uuden lihan. Äiti ei pidä kauniista naisista. Ne kilpailevat hänen
loistonsa kanssa. Katselkaa vuorisellien naaraslihaa.”
He eivät voineet olla katsomatta. Järkensä
menettäneet ihmisrauniot olivat kammottavia. He ymmärsivät, mitä Sylvain oli
tarkoittanut. Naisten kasvot olivat kummallisen ruven tai arpikudoksen
peitossa. Ikään kuin niitä olisi purtu.
Reuhtominen ei auttanut. Köydet eivät edes
löystyneet. Aurinko alkoi laskea. Samalla selliliha ruokittiin. Lahkolaiset
kävivät heittelemässä selleihin lihapaloja. Meteli oli hirvittävä hullujen
taistellessa niistä. Tasajako ei kiinnostanut. Myrdeth saapui iltahämärän
aikaan.
Lahkolaisten äiti oli pitänyt huolta
itsestään. Myrdeth oli harvinaisen sopusuhtainen. Kaikki naiselliset kaaret ja
kohoumat olivat kuin Agora Eonin anatomian oppikääröistä. Lihakset olivat
jänteviä ja treenattuja, mutta silti naisellisen viehkeitä. Myrdeth liikkui
pehmeästi kuin Ingrid. Hänkin oli pukeutunut tiukkoihin nahkavaatteisiin, jotka
korostivat vartalon muotoja.
Lahkokuningattaren hiukset olivat tummat ja
lainehtivat olkapäiden päälle. Matriarkan kasvot olivat kauniit, mutta silti
erilaiset kuin tavallisten ihmisten. Niistä ei voinut päätellä naisen ikää.
Myrdethiä seurasi joukko lahkosotureita, jotka näyttivät pitävän Sylvainia
päällikkönään. Matriarkka tuijotti Saharia ja pudisti päätään.
Hän käänsi tutkivan katseensa Ingridiin.
Pitkän tuijotuksen jälkeen Myrdeth teki jotain, mikä vakuutti Ingridin ja
Saharin siitä, että nainen oli hullu. Hän hymyili iloisesti.
Samalla paljastui irvokas hammasrivistö.
Jokainen hammas oli hiottu teräväksi, ikään kuin ne olisivat olleet nuolen
kärkiä. Ei ollut vaikea arvata, mihin Myrdeth niitä käytti. Matriarkka huomasi
jotain kiinnostavaa.
”Syvävalasta. Minä haluan tuon.”
Rimpuilu ei auttanut. Ingrid riisuttiin ja
sidottiin uudelleen. Myrdeth oli samaa kokoa ja syvävalaan nahka venyvää. He
näkivät tatuoinnit matriarkan vaihtaessa asua. Ne olivat ylöspäin kapenevia
liekkejä vartalon sivuilla ja olkapäissä. Suurin kohosi edessä rintojen väliin
alkaen navan alapuolelta. Naisella oli myös kultaiset nännirenkaat, joissa
riippui koru. Pukeuduttuaan matriarkka otti Instarin.
Lahkolaiset henkivät ihastuksesta äidilleen.
Myrdet venytteli ja paistatteli syvävalasnahan ja Instarin kanssa. Ingrid
makasi alasti sidottuna kylmällä maalla. Lahkoäiti tuli hänen luokseen.
”Ajattelin vihkiä tytön sinun lihallasi.
Siinä on vaaransa, koska uhrin mieli joskus särkyy. Toit nahan, joten päätin toisin.
Syököön tyttö ensilihansa sellivarastosta. Sinun kasvosi nautin auringon
noustessa.”
Myrdeth mietti vähän aikaa ja jatkoi.
”Siirrän tytön sen jälkeen kellarilapseksi.
Se on hänelle suuri kunnia. Osallistua uuden lihan luontiin lihallaan. Lihan
ketju on luotava kerta kerran jälkeen uudelleen.””
Pohjoismetsän sudet rimpuilivat köysissään
kuin raivopäiset yön pimetessä, mutta turhaan. Lahkolaiset eivät olleet
ensimmäistä kertaa asialla. Vuorisellien möly hiljeni pimeän myötä. Lopulta
vangit eivät yksinkertaisesti enää jaksaneet.
Ingrid ja Sahar makasivat hiljaa pimeässä.
Puhuttavaa ei enää ollut. Se ei olisi tuonut lohtua. Vain ihme voisi enää
pelastaa heidät. Ingrid tärisi palellessaan alasti kylmää maata vasten.
Kumpikaan ei pelännyt kuolemaa. He pelkäsivät jotain pahempaa. Miten Fidan
kävisi?