ENNEN GWEN
25
Näkevät sokeat
Aika kului Rex Arcticalla eri tavalla kuin
läntisissä valtakunnissa. Arctican eloa eivät maailmanajat heilutelleet. Se oli
ja pysyi. Kylmällä manteresaarella aurinko nousi lumesta tai jäästä ja painui
takaisin samaan maisemaan. Siis silloin, kun se edes kaukana pohjoisessa nousi
tai laski. Kaamoksen aikaan aurinkoa ei näkynyt lainkaan ja keskikesällä se ei
suostunut katoamaan ollenkaan horisontin alle.
Kukaan ei kyennyt tarkkaan määrittelemään,
koska Kolmen sukupolven sota oli käyty. Se oli ollut joskus aikaisemmin. Joskus
kauan sitten. Kaikki kuitenkin tiesivät, että se oli ollut kuin Arctica itse.
Kylmä ja armoton.
Vastakkain olivat olleet lumikansa ja
jääkansa. Ei ollut väliä, vaikka soturit olisivat syntyneet samaan heimoon.
Sodan edetessä vihollisina olivat olleet kaksi osapuolta, joiden sotureita oli
ollut vaikea erottaa toisistaan. Niin samanlaisia lumi- ja jääkansa olivat.
Lapset olivat syntyneet osaksi toista
sotivaa kansaa. He olivat oppineet ensimmäisinä sen nimen. Lumi tai jää.
Veljessotien tavoin voittamiseen tarvittavan veren määrää ei ollut mitattu. Kun
synnytään sotaan, opitaan vihaan. Koston kierre ei lopu edes voittoon.
Arcticalla oli vahva perinne pitää huolta
näkönsä menettäneistä. Ei ollut harvinaista, että huikaisevan kirkas jäätikkö
aiheutti lumisokeutta, joka meni itsestään ohi. Pysyvästikin sokeutuneita
autettiin samalla tavalla. He pysyivät osana heimoa.
Sodan aikana jäätietäjät olivat keksineet
jotain uutta. Perkauspuukko kannatti työntää niskasta sisään vankien kalloon
tietyssä kulmassa ja tiettyyn syvyyteen. Se tuhosi pään sisältä jotain, mikä
mahdollisti näkemisen. Silmät säilyivät ennallaan, mutta niillä ei kyennyt enää
näkemään.
Oppiminen oli ollut hidasta. Vankeja oli
kuollut kuin nuotiossa hiutaleita lumisateessa. Vaivannäkö oli silti
kannattanut. Pian kallosokeuttamisesta oli tullut käytäntö. Sotivat osapuolet
eivät olleet kyenneet hylkäämään sokeitaan. Heistä huolehtiminen oli sitonut
paljon sotavoimaa ja sokeuttamisen kierre oli syntynyt.
Kukaan ei ollut tiennyt mitä olisi pitänyt
tehdä uussokeille. Kukaan ei ollut tiennyt, palautuisiko näkö lopulta. Se ei
ollut tullut takaisin. Sodan molemmat osapuolet olivat tehneet vihollisistaan
niin paljon uussokeita kuin oli ollut mahdollista. Se oli ollut paras tapa
sitoa vihollisen voimaa. Kun sota neljännen sukupolven aikana oli päättynyt,
ongelma oli saanut jo valtavat mittasuhteet.
Enää kaikkien näkökyvyttömien tappaminen ei
ollut tullut kysymykseenkään. Hehän olivat lumi- ja jääkansa. Eivät mitään
tunteettomia hirviöitä. Sodassa kärsineiden heimojen voimat eivät silti olleet
riittäneet sokeiden jatkuvaan hoivaamiseen.
Ajatus oli syntynyt pikkuhiljaa. Aluksi oli
huomattu, että uussokeat eivät olleet eläneetkään täysin pimeässä. He olivat
kyenneet näkemään liikkeen. Se oli ollut omituista. Sokaistut eivät olleet
huomanneet edessään seisovaa ihmistä, mutta olivat nähneet liikkeen, mikäli
tämä heilutti kättään. He eivät olleet nähneet nuotiota, mutta olivat
havainneet heiluvat liekit. He olivat yrittäneet selittää asiaa terveille. Se
ei ollut onnistunut.
Sokaistuille pimeydessä oli ollut jotain.
Siellä oli ollut liike ja havainto, mutta sitä ei ollut kyennyt pukemaan
puheeksi. Aluksi heille oli rakennettu omat iglut, mutta niitäkin oli jouduttu
pystyttämään liikaa. Yksi lumikansan jäätietäjistä oli muistanut pohjoiset
Izaq-vuoret. Siellä olivat myös jääluolat. Jos sokeanäköiset kerran olivat
erottaneet vain liikkeen, niin silloin heidät itsensä täytyisi saada
liikkeelle.
Izaq-jäätikkö oli pohjoisessa paksua. Se
ylettyi puoliväliin vuoristoa. Luonto oli muovannut jäätikön kerroksittain.
Samalla sen sisään oli syntynyt pitkiä käytäviä. Paikka oli ikään kuin jäätikön
sisään rakennettu muurahaispesä. Sokeat voisivat liukua siellä paikasta
paikkaan. Sen tehdessään he olisivat liikkeessä ja näkisivät seinät
ympärillään. He aistisivat samalla toistensa liikkeet. Uussokeat voisivat
muodostaa sinne oman elinkelpoisen heimonsa. Syntyi tendere, pimeäeläjät.
Pian sokeutetut eivät enää olleet tarvinneet
apua. Yötaivaan metsästäjät olivat oppineet hiipimään Mursurannikon
pohjoispäähän saalistamaan. He olivat oppineet työstämään jäätä.
Tunneliverkosto oli laajentunut. Siitä oli puhkaistu avantoja veteen. Kalan ja
hylkeiden ansapyynti oli tuottanut suuria saaliita. Parin hukkumiskuoleman
jälkeen he olivat oppineet kesäisen ja talvisen sulaveden rajat. Heille oli
kehittynyt vahva jääntaju. Sokeutetut olivat kotiutuneet. He olivat alkaneet
tehdä lapsia.
Asia ei ollut aluksi ollut selvä. Väittelyt
olivat olleet rajuja, mutta he olivat tehneet sen lopulta. Sokeutetut olivat
tehneet jälkikasvustaan vanhempiensa kaltaisia. He olivat tehneet reiän
lastensa kalloon. Vanhemmat olivat antaneet lapsilleen sokeanäön. Osa ei ollut
saanut sitä. Osa oli tullut täyssokeiksi. Osa oli kuollut. Vahinkoja oli
sattunut.
Seuraava sukupolvi ei ollut enää väitellyt.
Ilman valonäköä lapsista oli kasvanut taitavia. Todella taitavia
sokeanäkijöitä. Heistä oli tullut todellinen pimeäkansa. Todellinen tendere.
Sokeanäöstä oli tullut tapa. Se oli kansa. Silti ainakin yhden piti olla
Valoruhtinas, cara tendar tai Valokuningatar, cara tendara. Se yksi
kasvatettaisiin pimeässä ilman sokeanäköä. Myöhemmin hänelle annettaisiin
hämärä. Aikuisena hän saisi valon.
Valoruhtinas johtaisi kansansa sotaan, jos
tarvittaisiin. Yötaivaan metsästäjistä tulisi yötaivaan sotureita. Yön
pimeydessä he tappaisivat viholliset. Tarvittiin silti ainakin yksi, joka
näkisi valossa niin kuin vihollinen. Hän tietäisi miten ja milloin
aurinkovihollinen hyökkäisi. Silloin tendere piiloutuisi odottamaan yötaivasta.
Tenderen sotavoima olisi voinut jäädä
vähäiseksi, mutta he olivat löytäneet vuoriluolista lepakot. Niitä oli paljon
ja ne olivat kuin he. Tendere oli ottanut lepakoista oppia. Pimeäkansa oli
kesyttänyt ne. Lepakoista oli tullut tenderen kotikissoja ja sotakoiria.
Yökansan voima oli alkanut kasvaa. Mammuttiheimot olivat alkaneet karttaa
pohjoista. Siellä tapahtui öisin jotain, jota he eivät ymmärtäneet.
Tenderelle ilmestyi ongelma. Valokuningattaret eivät pysyneet. Nähtyään
valon he eivät halunneet palata pimeyteen. Kuningattaret pettivät kansansa ja
karkasivat. Silloin tendere menetti ainoat valosilmänsä. Valoruhtinaat pysyivät
paremmin, mutta kirkkaus kiehtoi liikaa niitäkin. Perimätiedon mukaan yksikään
valohallitsija ei ollut päässyt pois jäältä. He olivat kuolleet jättäen
ruumiinsa jäälle tai vain kadonneet valkeuteen.
Asialle pitäisi tehdä jotain. He tarvitsivat
lisää Valohallitsijoita. He tarvitsivat hovin tai neuvoston. Yksi silmäpari ei
riittäisi. Cara Sylvia saisi luvan olla viimeinen valokarkuri. He etsisivät
Valoruhtinaan, joka olisi voimakas ja pysyisi. Tämä saisi siittää lisää
kaltaisiaan. Tämä saisi aloittaa yövalon dynastian. Sen johdolla tendere etsisi
kohtalonsa.
Paljon oli jo tapahtunut, ennen kuin Zerkon
Ren saapui Arcticalle. Tenderen kätketty voima ylsi saman tien uhkaamaan
marauderen uutta käskijää. Tämän pitäisi auttaa karanneen valokuningattaren
etsinnässä. Mammuttipäällikkö Esq pohti asiaa heidän lähtiessään Kulaganin
järjestämästä tapaamisesta. Hänestä tuntui, ettei tulokas Zerkon ollut
ymmärtänyt, kuinka suuresta vaarasta oli kyse.
Kokonaisia heimoja oli kadonnut, kun
yötaivaan soturit olivat aikanaan etsineet cara Crystalia. Ja nyt uusi etsintä
oli käynnissä cara Sylvian karattua. Esq ihmetteli, miten kadonnut nainen olisi
voinut löytyä. Puhumattakaan pakoon pääsystä. Jäätikkö piti sen, minkä vei.
Päällikkö kääntyi mammuttinsa selässä torumaan tytärtään. Gwen oli taas ollut
uppiniskainen ja tottelematon lassotessaan pojan. Tyttö täytyisi saada kuriin.
Esq:n heimo lähti jatkamaan vaellustaan
länteen. He kääntyivät loputtomalla vaelluksellaan pohjoiseen Mursurannikon
saavutettuaan. Sen varrella olisivat Vanhuskylät. Heimo oli koko ajan
liikkeellä. Vain kovimmilla pakkasilla rakennettiin matkaiglut ja pysähdyttiin
odottamaan ilman lauhtumista.
Mammuttikyvyttömät asuivat Mursurannikon
Vanhuskylissä läpi vuodenkierron. Yhteys Heimoon silti säilyi. Lumikansan
kielessä minä ja me olivat sama sana. Ihminen, heimolainen, ei myöskään
omistanut. Hän osallistui. Loppuva talvi ja kevään ensi merkit näkyivät
rannikolla. Vanhuskylissä varustauduttiin alkavaan saalistuskauteen, jolloin
varastot saataisiin täyteen.
Disat Gwen oli saanut isältään ankarat
nuhteet pojan kiusaamisesta. Mitä sitten? Sitähän varten pojat olivat olemassa.
Gwenillä oli niin paljon mielessään, että hänen sydämensä oli pakahtua. Tytöstä
oli tulossa nainen. Kierron ensimmäiset merkit olivat jo ilmaantuneet. Ei
menisi enää kauaa, ennen kuin Gwenin oli alettava tehdä päätöksiä. Eikä vain
yksi kerta riittäisi. Sama päätös olisi tehtävä monta kertaa.
Neitsyt ja prinsessa-tarinat kuuluivat
polvenkorkuisille tyttölapsille. Elämä igluissa ja mammuttiteltoissa oli
opettanut Gwenille hyvissä ajoin millaisia miehet ja naiset oikeasti olivat.
Hän oli itse rikkonut sormillaan immenkalvonsa jo aikaa sitten. Ainakaan kukaan
mies ei voisi enää ruhjoa sitä kivuliaasti rikki.
Gwen oli voimakas disat. Hänestä tulisi hyvä.
Hänestä voisi tulla yksi kaikkein parhaimmista. Näin Gwenille oli sanottu.
Hän ei kuitenkaan voisi ikinä synnyttää.
Vauva tekisi disatin tyhjäksi. Seksi ei haitannut. Tosin se nostaisi
vauvariskin korkealle, jos sen tekisi perinteiseen tapaan. Muitakin keinoja
oli. Gwen huokasi. Hän piti vauvoista. Hän rakasti vauvoja ja hoivasi niitä
mielellään. Toisesta täytyisi silti luopua, eikä aikaa ensimmäiseen päätökseen
olisi enää kauaa.
Gwen tuijotti sulaneelle merelle. Se oli
rauhoittavaa ja hyvää vaihtelua ainaiselle tulen tuijottamiselle. Muu heimo
touhusi vanhusten kanssa kevätjuhlia. Niitä järjestettäisiin paljon heidän
edetessään rannikkoa pitkin kohti pohjoista. Gwen huokasi. Hänen sydämensä oli
raskas.
Disat Gwen näytti erilaiselta kuin muut ikäisensä
tytöt. Hän oli ulkonäöltäänkin omanlaisensa. Gwen oli syntynyt
vaaleahiuksiseksi mustien tukkien maailmaan. Hänen vaaleana liehuva
tukkapehkonsa oli aiheuttanut aina hämmennystä. Usein myös kiusaamista. Isoäiti
oli auttanut.
Hän oli sanonut, että Gwen oli syntynyt tuli
hiuksissaan palaen. Että hän oli Gwen Tuliharja. Erilainen kuin muut, mutta
sitäkin upeampi. Näin Gwenistä oli tullut Gwen Tuliharja, jota muut tytöt
kadehtivat.
Illalla isoäiti vei Gwenin nuotion
valopiirin äärelle. Hän kyykistyi lapsenlapsensa viereen ja kysyi, miksi tämä
oli niin surullisen näköinen.
”Minua pelottaa kasvaa isoksi. Minun täytyy
valita.”
”Ihmisten täytyy kasvaa isoiksi. Ei se saisi
pelottaa. Se on meidän kohtalomme. Minä näytän, mikä on pelottavaa.”
Isoäiti puristi kouraansa lunta. Hän aukaisi
nyrkkinsä kämmenpuoli ylöspäin. He katselivat, kuinka lumi alkoi sulaa.
”Kohta se on sulanut kokonaan pois. Ei kestä
kauaa, kun sulavesikin on kuivunut.”
Isoäiti osoitti pientä lumikuoppaa, joka oli
syntynyt kouraisusta.
”Jos tulet huomenna katsomaan, niin tuo
kolokin on kadonnut. Ikään kuin sitä ei olisi ikinä ollutkaan. Se on
pelottavaa. Kerro minulle, tyttärentyttäreni, mitä merkitystä minun teollani
oli?”
Isoäiti käveli pois ja disat Gwen jäi tuijottamaan
pientä lumikuoppaa. Hän mietti kuoppaa vielä seuraavana päivänäkin. Gwen mietti
asiaa koko kesän, eikä päässyt siitä eroon vielä seuraavana talvenakaan. Heimo
tuli samaan kylään seuraavan kerran vuoden päästä. Nyt Gwen oli jo nainen.
Isoäiti oli kuollut. Gwen ilmoitti isälleen, että oli päättänyt ryhtyä
nomadiksi. Ei mennyt enää montaakaan vuodenkiertoa, kun oli tullut aika
toteuttaa päätös.
Gwen taivalsi eteenpäin lumikengissään.
Yleensä Arcticalla matkattiin reellä, jota vetivät koirat tai porot. Gwenin
koirat olivat kuolleet yksitellen. Jokin tauti oli vienyt ne mukanaan. Gwen oli
jatkanut matkaansa eteenpäin. Muutakaan
vaihtoehtoa jäälakeudella ei ollut.
Mursurannikon vanhuskylien ja
mammuttiheimojen lisäksi lumikansaa asui eri puolilla Arcticaa iglukylissä,
joista kukaan ei pitänyt lukua. Zanaaq oli ainoa kaupunki. Isoissa kylissä asui
satoja algidereja, pienimmissä vain muutamia perheitä.
Nomadit etsivät itseään. Tärkeintä oli itse
matka, ei päämäärä. Joskus nomadit eivät löytäneet perille. Eivät itsessään,
eivätkä matkallaan. Arctica oli karu, kylmä ja armoton. Harva selvisi kovin
pitkään yksin. Vieraanvaraisuuden lait olivat ehdottomia. Kenellekään ei olisi
tullut edes mieleen rikkoa niitä. Vieraalle kuului lämpö, suoja, ruoka ja iglun
liha. Kylmästä tullut tarvitsi lämpöä ja yksinäinen tyydytyksen. Sukupuolella
ei ollut väliä. Vieras jäi, kunnes sää ja kunto olivat lähdölle suosiollisia.
Joskus vieras tuli jäädäkseen. Sitäkin sattui.
Gwen väsyi. Päivä päivältä valoisalla
kuljettu matka oli lyhyempi. Hän oli lähtenyt Mursurannikolta itään ylittämään
Arcticaa. Gwen oli matkannut pitkään ennen kuin ensimmäinen koira oli alkanut
oireilla. Päivien kierto oli sekaisin hänen mielessään. Nomadi ei enää
muistanut kuinka pitkään oli matkannut.
Päivänkierto oli talvisen lyhyt. Aurinko ja
tähdet olivat pitkään pysyneet sankan pilviverhon takana. Gwen oli sekaisin
päämäärästä. Hän toivoi, että suunta itään oli pysynyt. Ihmisasutukset
löytyisivät rannikon läheltä, jos olivat löytyäkseen.
Gwen muisteli nälissään nuotiojuttuja
mantereen rehulihasta. Sellaista ei Arcticalla ollut, mutta nyt olisi kelvannut
millainen ravinto hyvänsä mausta huolimatta. Valkoisessa autiudessa ei näkynyt
jääoravia, lintuja tai mitään muutakaan syötävää. Hänen ainoa toivonsa oli
löytää kansansa jäseniä.
Gwenin ruokavarasto ehtyi, vaikka hän oli jo
pitkään säännöstellyt sitä. Nomadi oli kulkenut kauan kuolleiden koiriensa
lihalla ja pelännyt saavansa itsekin ne tappaneen taudin. Arcrican perusruoka,
kuivattu kala, oli loppumassa.
Gwen oli kaivautunut yöksi lumiluolaansa ja
järsi yhtä viimeisistä valaan kuivalihapalasistaan. Hän tajusi, että ei pysyisi
hengissä enää montaa päivää. Gwen mietti isoäidin näyttämää lumen sulamista ja
tuli surulliseksi.
Neljä päivää myöhemmin aurinko tuli esiin
pilviverhon vihdoin auettua. Gwen päätteli kulkeneensa oikeaan suuntaan. Se ei
paljoa lohduttanut, koska ruoka oli loppunut kaksi päivää aiemmin.
Kulku hangessa lumikengillä oli raskasta,
eikä Gwen enää jaksanut. Miksi raahautua väkisin eteenpäin ja päättää
vaelluksensa lopullisesti ahtaaseen lumiluolaan? Auringon paisteen kimaltelu
vitivalkoisella lumihangella oli kaunista. Gwen päätti kuolla valossa. Hän
asettui selälleen makaamaan. Aurinko lämmitti kasvoja. Hän sulki silmänsä
vajoten pimeyteen.
Gwen säpsähti. Jokin väänsi hänen nenäänsä.
Nomadi ei saanut silmiään auki. Jokin kylmä painoi niitä. Hän kuuli ympäriltään
yltyvää hihitystä. Gwen nousi pystyyn ja lumipallot putosivat hänen silmiltään.
Joukko nauruaan pidätteleviä lapsia oli ympäröinyt hänet. Kikatus muuttui
avoimeksi nauruksi, kun lapset näkivät Gwenin hölmistyneen ilmeen. Hän nappasi
lähimmän muksun syliinsä.
”Kuka on lähin aikuinen?”
”Sinä.”
Nauru vain yltyi.
Kylä oli heti seuraavan lumidyynin
takana. Merikään ei ollut kaukana. Jään melu oli melkoinen sen purkautuessa
mereen, mutta se oli kyläläisten arkipäivää. Sisäjäätikön satunnaiseen
järähtelyyn tottuneella Gwenillä oli välillä keskittymisvaikeuksia korviin
ottavien rusahdusten takia. Kylässä asui parikymmentä perhettä ja he
toivottivat nomadi Gwenin lämpimästi tervetulleeksi.
Kylän iglut oli sijoiteltu mielivaltaisesti
miten sattui. Se oli yleistä. Jos ihmistä itseään ei laskettu, niin vain
jääkarhut olivat uhka. Nekin hyökkäsivät ihmisen kimppuun vain haavoittuneina.
Jäätietäjät varoittelivat unohtamasta lumesta ja jäästä rakennettavia
puolustusmuureja. Sota oli tulossa, he ennustivat. Uhkaa ei kuitenkaan näkynyt,
eikä kuulunut, joten varoitukset olivat pitkään kaikuneet kuuroille korville.
Gwen sai lämpöä, suojaa ja ruokaa. Lihan
vuoro tuli viimeisenä. Yleensä kulkijat olivat miehiä: metsästäjiä ja joskus
harvoin nomadeja. Heillä oli oikeus yöiglunsa naiseen. Mieskin vieraalle
etsittiin, jos sellaista tarvittiin.
Naiset halusivat usein tyydytyksensä
valinnan kautta. Iltanuotiolta löytyi paras vaihtoehto, kunhan sai rauhassa
katsella ja arvioida. Gwen oli jo kokeillut kaikkea. Yöiglun miestä ja naista
sekä molempia yhtä aikaa. Gwen oli oppinut, että kumpikaan sukupuoli ei ollut
automaattisesti parempi. Hän oli kokenut, että parasta olivat hengessä ja
lihassa eheät parit. Niiin nytkin.
Gwenin nautinto oli suurin, kun hän jakoi
itsensä lihassa ja hengessä yhtenäisen parin kanssa. Parhaimmillaan hän pääsi
itse hekuman huipulla osaksi liittoa ja ilo oli kaikkien yhteinen. Disat oli
jäätiköllä kaikkien etu ja sitä arvostettiin. Gweniä varottiin tekemästä
vahingossakaan raskaaksi.
Rex Arctican yöt olivat talvisin kylmiä ja
loputtoman pitkiä. Iglut olivat luonnostaan ahtaita, koska lämmön täytyi pysyä.
Gwen oppi yllätyksekseen lisää lihasta. Kylässä aika nujerrettiin hekuman
tavoittelulla. Eri tavoin ja vaihtuvissa ryhmissä. Mikään ei ollut vierasta tai
kiellettyä paitsi toisen vahingoittaminen. Minästä tuli me, eikä maailmassa
ollut enää muuta kuin aikaa. Nomadi jäi kevääseen asti.
Vauvariski oli aina olemassa. Vahinkoja ei
silti sattunut. Siementä ei päästetty Gweniin. Nomadi pysyi disatina. Gwen teki
itse sen, mitä tarvittiin ja suostui kaikkeen. Se oli iglun tapa. Päätös
disatin vaihtamisesta vauvaan kuului yksin ja vain yksin Gwenille. Heimo siitti
ja synnytti, eivät ihmiset. Se oli tapa. Disat oli poikkeus ja siksi vahva.
Sitä täytyi kunnioittaa.
Gwen lähti eräänä päivänä kesän tultua. Hän
oli tullut tiensä päähän ja halusi palata heimonsa luokse. Gwen oli kasvanut
mammuttiratsastajaksi ja sellaisena hän halusi elää. Nomadi ei ollut keksinyt
vastausta isoäitinsä kysymykseen, mutta oli mielestään ymmärtänyt sen. Se saisi
riittää. Sen täytyisi riittää. Tuskin kukaan pystyisi parempaan. Ainakaan hän
ei siihen kykenisi.
Disat Gwen palasi heimonsa luokse ja kohosi
aikanaan sen päälliköksi. Se oli disat Gwen Tuliharja, josta tuli Lumimyrsky.
Se oli lopulta disat Gwen Lumimyrsky, joka yhdisti mammuttiratsastajien heimot
ja johti ne sotaan. Se oli disat Gwen Lumimyrsky, josta tuli Rex Arctican elävä
legenda ja pahimman vihollisensa paras rakastajatar.
SEURAAVA LUKU VIIKON KULUTTUA.