NYT
JOHAN
24
Raivostunut valtias
Kaikki Rajaseudun rotista eivät edes
uskoneet valapattokaupungin olemassaoloon. Se oli liian kaukana pohjoisessa
ollakseen uskottava. Todistajina olisi pitänyt olla enemmän silminnäkijöitä,
jotka olisivat kertoneet vierailleensa siellä ja liioitelleet kaupungin
loistoa. Apiari oli villi ja kesyttämätön. Se ei kuulunut kenellekään, eikä
mihinkään. Se vain oli, mitä oli. Apiari.
Siellä käytiin kauppaa. Kauppatavaroita
yhdisti yksi asia. Ne olivat pienikokoisia. Myrkyt, huumeet, timantit, korut,
kulta, hopea ja muu sellainen vaihtoivat omistajaa ja antoivat markkinoiden
määrätä hintansa. Apiarissa myytiin myös palveluita, joiden laadun kauppapaikka
takasi: palkkamurhat, ryöstöt, varkaudet ja muu alamaailman palvelutarjonta oli
esillä avoimilla markkinoilla.
Apiarin salaisuus oli sen sijainti.
Kristallikaupunki oli vuori vuoristossa. Sinne ei mikään armeija voinut
hyökätä, eikä sitä voinut valloittaa. Monet hallitsijat olivat suunnitelleet
kaupungin näännyttämistä, mutta kukaan ei ollut uskaltanut lähteä niin
epävarmaan hankkeeseen. Apiarissa tuskin elettiin ilman isoja
rehulihasammioita.
Valtias Durus piti custodijansa kanssa
järjestystä ja rauhaa yllä, jotta Apiari kykeni toimimaan. Siihen tyytyivät
toistensa kanssa kilvoittelevat rikollisliigat, kauppahuoneet, killat,
ylimyssuvut, ruhtinaat ja erilaiset soturikunnat kaikkialta tunnetusta
maailmasta. Apiarissa päätettiin usein, kuka sai elää ja kuka joutaisi kuolla.
Jos joku rikkoisi sen. mitä Apiarissa oli sovittu, saisi hän peräänsä Apiarin
assassiinit. Läntisten valtakuntien suurkaupungeissa Apiarin sana oli usein
vahvempi kuin hallitsijoiden maallinen laki.
Valtias Durusta pidettiin yhtenä maailman
mahtavimmista. Hänen maineensa ylitti vain Apiarin assassiinien killan johtaja,
jota pidettiin maailman vaarallisimpana miehenä tai naisena, ellei sitten
kaiken takana lopulta ollutkin jonkinlainen neuvosto. Rajaseudun rotat
vaihtoivat tohkeissaan tiedon rippeitään Apiarista, kun huuto sai kaikki
katsomaan merelle.
Iso huomenlaiva lipui kylän ohi. Osa rotista
ei ollut vielä nähnyt sellaista. Ne olivat ilmestyneet maailman merille vasta
verrattain vähän aikaa sitten heidän vanhempiensa ollessa nuoria.
Perinteinen viikinkilaiva oli yksipurjeinen
ja sitä souti yleensä parisen kymmentä soturia. Huomenlaivoissa oli kaksi tai
kolme mastoa lukuisine purjeineen. Ne olivat kaksi tai jopa kolmikerroksisia.
Huomenlaivat olivat syrjäyttäneet Dux Malorin perinteisen merimahdin ja tuoneet
tilalle marauderen sotalaivaston. Oli jo pitkään pelätty, mitä meriviikingit
uudella valta-asemallaan tekisivät.
Ohi lipuva laiva kantoi marauderen
kauppalippua ja oli selvästi matkalla Keskussaaren Vapaasatamaan, josta lähti
lukuisia kauppareittejä. Huomenlaivan alin kerros oli varattu soutajaorjille,
jotka joutuivat tyynellä töihin. Pieni tuulenvire ei riittänyt liikuttamaan ohi
lipuvaa laivaa ja sen purjeet riippuivat lähes liikkumattomina.
Souturummun tasainen jytke kantoi vaimeana
kylään asti laivan kulkiessa hitaasti ohi. Miesten keskustelu vaimeni
loppuakseen kokonaan. Kaikki tiesivät, että edessä olisi uudenlainen maailma,
jossa vanha vihollinen olisi entistä voimakkaampi. Sitä he eivät tienneet, että
kauppalaiva toi ruumassaan jotain muutakin kuin tavaraa. Se kantoi mukanaan
kuolemaa.
Laivan mentyä ohi keskustelu jatkui
vilkkaana. Sahar oli jäänyt kylään lapsenvahdiksi naisensa kanssa, mikä herätti
miehissä runsaasti hilpeyttä. Pahimmat irvileuat kutsuivat häntä
vaippamieheksi, mutta hyvin hiljaisella äänellä. He eivät halunneet muiden
jäljestäjien kuulevan moista, jotta he eivät kantelisi asiasta. Kyse oli
kuitenkin viattomasta pilailusta. Kukaan ei suin surminkaan halunnut saada
Saharin vihoja niskoilleen.
Rajaseudun rottien muut jäljestäjät olivat
Saharin jälkeen saaneet arvokkaan tilaisuuden näyttää osaamistaan. Sen turvin
joukon oli nyt suunnattava pohjoiseen. Johan kuunteli heitä kaikkia saadakseen
mahdollisimman selkeän kuvan parhaasta reitistä. Hän keskusteli iltanuotiolla
rauhallisesti asiasta Hronanin ja Feruksen kanssa, koska nämä olivat ainoat
Apiarissa vierailleet.
Marauderejoukkueet partioivat Kaksosten
välistä Pohjoismetsää. Ehkä niitä olisi myös Rajaseudulla ennen Apiaria, mutta
tuskin kovin paljoa. Dyer Morgar saisi Feruksen viestin yksikätiseltä
mieheltään ja oli helppo arvata, miten hän siihen suhtautuisi. Pian kaikki
meriviikingit olisivat matkalla kohti kyliä.
Se oli Johanilta pieni moite Ferukselle,
joka ei hänen mielestään ollut ajatellut asiaa loppuun viestiä lähettäessään.
Ferus näytti kyllästyneeltä. Tyttö oli jo aiemmin selittänyt, että tieto kylien
valtauksesta kantautuisi joka tapauksessa pohjoiseen. Kyse oli vain muutaman
päivän erosta. Tytöllä ei ollut aikaa kinastella joutavuuksista.
Järkevintä oli ylittää Rajaseutu Suistoon
asti. Sinne ei olisi asiaa, mutta he voisivat marssia reunamaita pitkin
pohjoiseen aina Harmaavuorten alkuun asti. Kauppakaravaaneille tarkoitettu tien
tapainen kulki vuoriston ja metsän välisessä maastossa. Se olisi paras tapa
välttää Morgarin soturit, jos heitä edes oli paikalla. Nyt ei olisi aikaa juuttua
tarpeettomiin taisteluihin. Heille oli annettu tehtävä. Kaikille oli selvää,
että väitetty havainto Giasta oli kiireen tosiasiallisena syynä, mutta sitä
kukaan ei viitsinyt sanoa ääneen.
Jäähyväiset Kahden äidin kylälle olivat
lähes haikeat, vaikka he eivät lopulta olleetkaan olleet siellä pitkään.
Muodostelma oli sama kuin Valeresta lähtiessä. He suuntasivat pohjoisitään.
Kalastajakylät vaihtuivat talonpoikaiskyliksi. Metsä vaihtui Rajaseutua
lähestyttäessä laajoiksi ja viljaviksi pelloiksi.
Ilmaston sekoittanut maalämpö loi isoille
alueille hedelmällisen maaperän, joka oli raivattu pelloiksi. Laavaviljaksi
nimetty lajike antoi kolme tai neljä satoa vuodessa omalaatuisten sääolosuhteiden
takia. Ne pitivät vauraiden talonpoikien viljavarastot täynnä ja kokonaisia
satoja riitti kaupattavaksi asti.
Jatkuvat viljakaravaanit kulkivat
merilossien ja kylien väliä. Lossit veivät lastit Keskussaarelle, josta ne
laivattiin ympäri maanpiiriä. Kulku vaurailla alueilla oli turvallista ja jo
kuparipaloilla sai ostettua kunnollista ruokaa ja vieraanvaraisuutta. Rajaseutu
muuttui villimmäksi kohti pohjoista mentäessä. Se oli tuttua Rajaseudun
rotille, joista harvempi oli vieraillut näin etelässä.
Pitkälle edennyt kevät vaihtui pian
helteiseksi Rajaseudun kesäksi. Havumetsä harveni muuttuakseen reheväksi
lehtimetsäksi. Lämpö alkoi tuottaa jo vaikeuksia monille rotille. Hiki virtasi.
He eivät olleet tottuneet pohjoisen asukkeina moiseen paahteeseen. Suiston
raja-alue kierrettiin yleensä kaukaa, vaikka vaeltaminen Rajaseudulla oli
monelle tuttua. Jotkut heittelivät
turkiksiaan pois turhana painolastina. Hronanin ja Feruksen kehotuksesta Johan
teki siitä lopun.
”Me käännymme pohjoiseen ja vaellamme
vuoriston reunassa. Viileys palaa ja kesästä huolimatta yöt voivat olla hyisiä.
Mitään ei heitetä pois. Tämä pahenee vielä Suiston läheisyydessä.”
Maaperä lämpeni ja kasvusto muuttui
kummalliseksi. Pohjoisesta tutut katajat, marjat ja lehtimetsän puut muuttuivat
vieraan näköisiksi. Se oli omituista maata. Rottien riehakkuus laimeni. Hronan
selitti asiaa iltanuotiolla rauhoittaakseen mieliä.
”Tämä on sama kuin kulkisimme pohjoisesta
etelään, emmekä itään kuten nyt. Metsä muuttuu tällaiseksi matkatessa
Sisämerestä kohti etelää. Ennen pitkää vastaan tulevat savannit. Sitten
viidakko. Nyt kaikki tapahtuu vain nopeammin ja väärässä suunnassa, emmekä
pääse kuin savannien reunaan. Suisto on asia erikseen, kuten kaikessa
muussakin.”
Etelään verrattuna oli yksi selkeä ero.
Lämmin maa kohtasi pohjoisen ilman ja se teki Rajaseudusta erilaisen. Outous ei
näkynyt pelkässä kasvikunnassa, vaan oli muokannut myös eläimistä erilaisia. Ne
olivat alkuperältään tuttuja kettuja, jäniksiä ja oravia, mutta niille oli kehittynyt
lämpimissä olosuhteissa vaadittavia ominaisuuksia. Rajaseudun eläimet pysyivät
omalla alueella muodostaen aivan oman maailmansa.
Hronanin neuvosta metsästyksestä
pidättäydyttiin ja nuotioilla tyydyttiin rehulihaan. Myrkytykset olivat
mahdollisia. Onneksi pedot enimmäkseen karttoivat satapäistä miesjoukkoa kuten
muuallakin.
Maaperä lämpeni
edelleen Suistoa kohti mentäessä. Harmaavuorten eteläpuolella lukuisat
vuoristojoet yhdistyivät laajaksi virraksi, joka vuorostaan mereen laskiessaan
leveni kuuluisaksi Suistoksi. Se oli luonnonoikku. Lähellä pintaa virtaavat
laavavirrat pitivät vedet lämpiminä ympäri vuoden. Suisto ei jäätynyt ikinä.
Sula kuin suisto, oli yleinen sananparsi pohjoisessa.
Lämmin maa ei
kuitenkaan sielläkään estänyt talvisin ilmaa kylmenemästä. Sanottiin, että
Rajaseutu oli vasta esimakua Suistolle. Kasveissa etelän rehevyys yhdistyi
pohjoisen kestävyyteen. Sama tapahtui eläimille ja Pohjoismetsän alkuperäiset
nisäkkäät kiersivät itäisen Rajaseudun, eivätkä menneet lähellekään Suistoa.
Suisto muodosti
Rajaseudun kanssa luonnollisen rajan Pohjoismetsän ja Rautavaltakunnan välille.
Sitä kansoittivat salaperäiset suistolaiset. He olivat myrkkyjen ja lääkkeiden
asiantuntijoita. Suurin osa Suistosta oli kaislikon peittämää. Sen suojissa eli
iso joukko erilaisia käärmeitä ja muita matelijoita. Suistolaiset pyydystivät
ja tarhasivat niitä. Vastaavia eläimiä ei ollut olemassa muualla, joten
suistolaisten lääkkeet ja myrkyt olivat ainutlaatuisia.
Niiden avulla
suistolaiset kävivät kauppaa ja saivat olla rauhassa. Virile, Valere, Apiari ja
Agora Eon saivat kauppatavaransa suoraan. Sylvaderen kauppakaravaanit ja
marauderen kauppalaivat saivat toimituksensa Vapaasatamassa. Sinne kauppiaansa
lähettivät myös Morfia ja Dux Malor sekä eräät muut tahot, joista harvemmin
puhuttiin.
Apiarin
assassiinien ainoa haastaja, Venenare, oli peräisin Suistosta. Muuta siitä ei
tiedettykään. Itse suistolaiset pysyivät lähes vainoharhaisuuteen asti omissa
oloissaan. He eivät kuitenkaan olleet sotamahti, joten he sallivat läpikulun
omine ehtoineen. Yleensä se tarkoitti tuntuvia raja- ja tullimaksuja. Kukaan ei
harkinnut Suiston valtausta. Kaikki pelkäsivät myrkkykansan sissisotaa ja
muiden valtakuntien reaktioita.
Moni rotista oli
helpottunut kulkusuunnan muuttuessa selkeämmin kohti horisontissa kohoavia
Harmaavuoria. Pohjoisen miehet eivät viihtyneet lämpimässä. Moni arasteli, jos
ei nyt suorastaan tunnustanut pelkäävänsä, Suistoa. Se oli liian vieras, liian
omituinen, jotta siellä olisi halunnut käydä. Vaikka toki peloton soturi
olikin.
Nuorten soturien
riehakkuus palasi, kun sää kävi päivä päivältä tutummaksi. Pohjoisen havumetsän
kesä tuntui sopivan viileältä Suiston läheisyyden jälkeen. Kolkko Rajaseutukin
vaikutti melkein kotoisalta, vaikka lännessä ei enää paljoa ihmisiä asunut tai
tullut edes vastaan.
Apiariin johtava
tie ei ollut kummoinen, mutta sentään helpompi kulkea kuin metsä. Tie oli
raivattu vuoriston ja metsän väliseen maastoon kauppakaravaaneja varten. Niitä
tuli aika-ajoin vastaan. Kauppiaat tapasivat palkata vankkuriensa suojaksi
tuhdin joukon palkkasotureita, jotka tiirailivat varautuneina rottia.
Satapäinen
soturijoukko oli aina uhka, vaikka rosvot eivät niin suurissa laumoissa yleensä
liikkuneet. Soturien kärjessä ratsasti
valere ja tietäjä, joten joukko ei vaikuttanut hyökkäävältä. Etenkään kun
puhemiehenä oli änkyttävä poika. Uutiset Apiarista olivat huolestuttavia. Ne
vahvistivat, että itse Dyer Morgar oli kaupungissa ja neuvotteli Duruksen
kanssa Roman II:n edustajana. Giasta tai kenestäkään muusta valeretytöstä
kukaan ei osannut sanoa. Ei sellaisia Apiarissa liikkunut.
Kaikesta huomasi,
että mentiin pohjoiseen päin. Yöt viilenivät ja lyhenivät. Keskikesä oli
koittamassa ja pimeys väistyisi kokonaan. Alex
vaistosi sen ensimmäisenä jähmettyen tuijottamaan. Jono pysähtyi nytkähdellen.
Vuorikarhun pentu peuhasi itsekseen muutaman lohkareen mukanaan tuomassa
suojassa. Saman tien läheltä alkoi kuulua hyytävää karjuntaa.
Soturit vetivät miekkojaan esiin. Monet
latasivat varsijousiaan. Karhu tuli esiin puunrunkojen takaa. Raivostuessaan se
ehtisi tappaa monta soturia ennen kuolemaansa. Pohjoisen peto oli iso.
Takajaloillaan seisoen se nousi puolitoista kertaa miehen mittaiseksi. Oli
helppo kuvitella, että valtavat käpälät ihmisen sormen kokoisine kynsineen
voisivat riuhtaista pään irti siltä poloiselta, joka olisi karhun vihan kohde.
Ensimmäiset jouset nousivat olkapäitä
vasten. Alex komensi miehiä olemaan liikkumatta ja heitti oman
taistelukirveensä pois. Se tyrmistytti. Johan tunsi Hronanin tarttuvan
olkaansa.
Alex käveli hitaasti kohti karhua, jonka
karjunta hiljeni kummastuneeksi murinaksi. Huomion ulkopuolelle jäänyt pentu
lähti tulemaan kaksikkoa kohti. Emokarhun murinakin loppui ja rotat katselivat
hämmentyneinä, kuinka se heittäytyi selälleen. Alex kiipesi karhun mahan päälle
ja se alkoi nuolla poikaa. Pentu liittyi emonsa seuraan lipoen Sepänpoikaa
kielellään emonsa tavoin.
”Karhun liitto. Jatkakaa matkaa. Alex tulee
perässä. Älkää menkö häiritsemään.”, Hronan otti hämmentyneeltä Johanilta ohjat
käsiinsä.
Iltanuotiot paloivat, kun Alex saapui.
Miehet katselivat epätietoisina siitä, mitä olivat nähneet. Ferus räjähti
nauruun.
”Varsinainen karhun liitto. Sinähän olet
kuin uitettu koira. Tuolla on puro. Mene pesemään pääsi.”
Alex havahtui kuin unesta kokeillen
vaistomaisesti päätään. Karhun kuola oli liimannut hänen hiuksensa kiinni
kalloon.
He tulivat Arotuulten solalle seuraavana
päivänä. Kaikki olivat kuulleet historiallisista kalliomosaiikeista, mutta
harva niitä oli omin silmin nähnyt. Mosaiikit oli rakennettu vartioimaan solan
suuta. Ne olivat peräisin ajalta, jolloin pandere otti yhteen Valeren kanssa.
Se sota oli kylvänyt siemenet nykyiseen kahtiajakoon marauderen ja sylvaderen
välillä, vaikka uusi liitto Valeren ja metsäviikinkien välillä olikin lopulta
syntynyt.
Arotuulten sola oli nimensä veroinen.
Jatkuva viima kuljetti arotomua miesten silmiin ja he joutuivat suojaamaan
siltä kasvonsa. Kesällä tomun määrä oli suurimmillaan. Mosaiikit olivat
valtavia. Ne ylettyivät solan seinämää pitkin ainakin sadan askeleen
korkeuteen. Mosaiikit esittivät sarvikypäräisiä viikinkejä ottamassa yhteen
valereiden kanssa, jotka näyttivät samanlaisilta kuin nykyisinkin.
”Miksi meikäläisillä on typerät hökötykset
päässään? Eihän tuollaisen kanssa voi taistella. Se tulee silmille.”, Alex
pohti.
”Ne ovat rituaalikypäriä.”, selitti Hronan.
”Vielä pahempi. On pelleilty simapäissään.
Valeretaiteilijat ovat varmaan tehneet nämä ja kaikki nauravat meidän
soturiperinnöllemme.”, parkaisi Alex.
”Sen karmean lurituksen tekijän on täytynyt
nähdä nämä. Muistatteko? Joku Sarvikypärien
sankarilaulu. Se, jossa laulettiin valere
vapisee kun sarvikypärät taistelee… ”, Ferus hyräili.
Kaikki muistivat edellisinä vuosina
kiertäneen nuotioviisun ja pudistelivat päätään. Johan jäi tuijottamaan
Cantoria.
”Sinähän olet käynyt täällä. Ei kai sinulla
ole mitään tekemistä sen typerän laulun kanssa?”
Cantor pälyili ympärilleen yrittäen näyttää
viattomalta.
”Ei tietenkään. Varmasti joku nuori bardin
alku. Vaatii aikaa löytää sointukulkujen ja lyriikan oikea suhde.”
Alex tuli Cantorin viereen tuijottamaan.
”Moisen sanasekoilun kehittänyt
räkättirastas tarvitsisi kunnollisen hivutuksen, vai mitä mieltä olet?”
”Sellaisiahan tynnyripojat osaavat antaa,
eivätkä muuta osaakaan. Kaikki aloittavat jostain. Suuret taiteilijat
kehittyvät hitaasti.”
”Sanoitko sinä minua tynnyripojaksi,
räkätti?”
”En sanonut. Itse sanoit. Sinä vain näytät
kävelevältä tynnyriltä.”
Hronan tuli väliin, ennen kuin
leikkimielisenä alkanut sanailu riistäytyi käsistä. Heidän täytyi ehtiä
suojalaaksoon ennen pimeää. Arotuulten solan varrella oli useita suojaisia
laaksoja, joihin aseelliset joukot oli tapana jättää Apiariin mentäessä.
Valapattokaupunkiin ei päässyt kerrallaan kuin kourallinen sotureita.
Rajaseudun rotat jäivät odottamaan
suojalaaksoon. Jäljestäjät olivat varmoja, että maraudere oli länsietelässä, ja
sola Apiarista itään oli heidän itsensä valvonnassa. Miehet saisivat tulla
pistäytymään legendaarisessa valapattokaupungissa pienissä ryhmissä niin kauan
kuin oleskelu siellä kestäisi. Ensimmäisiä arpajaisia alettiin järjestää heti
Johanin, Alexin, Cantorin, Feruksen, Hronanin ja Rufuksen lähdettyä. Ruber oli
jätetty johtoon.
Yleensä mahtikaupungit rehvastelivat toinen
toistaan isommilla ja komeammilla porteilla. Apiarin sisäänkäynti oli koruton.
Se oli vain iso aukko vuoren seinämässä. Ketään ei näkynyt. Se olisi voinut
olla mikä hyvänsä luola. He menivät sisään pimeään. Valapattokaupunkiin
saavuttaessa ei ollut tapana käyttää omia soihtuja.
Apiarin vartiosto, custodija, reagoi heti.
Pimeästä kuului ääni, joka tivasi nimiä ja asiaa. Hronan esitti sovitun
peitetarinan, jonka mukaan he olivat erään kauppakillan edustajia Morfiasta.
Sitä ei ollut tarkoitettukaan uskottavaksi, vaan tavaksi antaa ymmärtää, että
kauppaa Apiarin tapaan oltiin tulossa tekemään.
Pimeästä ilmestyi custodija soihdun kanssa
näyttämään tietä. Mies oli pukeutunut mustaan nahkaan ja rengaspanssariin,
joista tunnisti custodijan. Hronanille,
Cantorille ja Ferukselle tämä oli tuttua. Johan, Alex ja Rufus kompuroivat
ensikertalaisina kohti valoa.
Matkalaiset seurasivat vartijaa
puolisokkoina kapenevaa käytävää pitkin. Silmien tottuminen hämärään kestäisi
aikansa. He ymmärsivät, miksi Apiaria ei voisi vallata voimalla. Luolan
seinissä oli aika-ajoin ampuma-aukkoja. Johan huomasi katossakin välillä
epäilyttäviä reikiä. Kuka tiesi, millaisia ansoja kivilattia piti allaan.
Sellaista armeijaa ei olisikaan, joka tästä tunkeutuisi läpi. Se oli ainoa
tunnettu tie Kristallikaupunkiin.
Apiaria ympäröivät vuoret kohosivat huimiin
korkeuksiin. Niitä ei voisi ylittää. Kauppakaravaanit otettiin vastaan eri
luolissa, joissa vain tavarat purettiin. Ne custodija siirsi kaupunkiin pitkin
maanalaisia reittejä, joita ei vieraille paljastettu. Moni valtias oli pohtinut
kaupungin valloittamista, mutta joutunut luopumaan ajatuksesta. Edes Agora
Eonin luopiotietäjät eivät olleet keksineen keinoa tunkeutua vuorten läpi.
Johan menetti soihtua seuratessaan ajan ja
paikan tajunsa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kauanko aikaa oli kulunut
heidän saapuessaan custodijan päävartiostoon. Se oli sadan askeleen levyinen
pyöreä kammio, josta lähti luolia eri suuntiin. Edes Valeren valtaistuinsali ei
ollut yhtä suuri.
Koruttomat vastaanottopöydät olivat keskellä
soihduin valaistua kammiota. Tänne luovutettaisiin aseet, ennen kuin tie itse
kaupunkiin aukeaisi. Hronan suolsi peitetarinansa vartiopäällikölle. Kaiken
kuullut ja nähnyt custodija oli kyllästyneen näköinen. Hän kääntyi alaiseensa
päin.
”Mene Kristallisaliin ilmoittamaan, että
Hronan ja Valeren Ferus ovat täällä. Ottakaa Cantorilta se harppu kokonaan
pois, eikä pelkkää miekkaa. Siihen on kuitenkin piilotettu taas ties mitä. Nämä
ovat tietysti matopojat. Teitä pidetään silmällä erityisen tarkasti. Mikäs tämä
järkäle on? Puunhakkaajako?”
”Rufus.”, sai jätti sanottua luovuttaessaan
kirvestään. Vartiopäällikkö tuijotti hetken.
”Taidat jopa ollakin. Tee kuten käsketään,
niin et aiheuta hankaluuksia.”
Apiarissa ei väkivaltaa siedetty. Se haittasi
kaupankäyntiä. Ikävä kyllä Apiarin asiakkaat ja kauppiaat olivat väkivaltaan
taipuvaista porukkaa, joten keinot olivat yksinkertaisia. Custodija partioi
kaiken aikaa parin hengen ryhmissä. Toisen vartiosoturin varsijousi oli
jatkuvasti vireessä.
Kahakan syytä tai aloittajaa ei kysytty.
Tappelijat ammuttiin saman tien. Pieni uhittelu katsottiin läpi sormien.
Custodija tulkitsi tilanteet itse, eikä jättänyt jälkeensä oikeutta valittaa.
Vasamavalvonnan takia matkalaisilta otettiin kilvetkin pois. Malenkajat
herättivät vartiopäällikön mielenkiinnon.
”Mitäs nämä ovat? Metallia sisällä.”
Cantor ja Alex aloittivat ennalta sovitun
näytöksen.
”Tämä tynnyripoika nyrkkeilee niillä
kaverinsa kanssa. Metsäläisten leikkejä. Ottakaa pois vaan, niin eivät satuta
itseään.”
”Räkätti räkättää ilman harppua. Antakaa
tänne, niin minä näytän tälle rastaalle, kuinka niitä käytetään.”
”Tynnyrikääpiö.”
Vartiomiehet nauroivat. Päällikkö heitti
malenkajat takaisin Johanille ja Alexille. Hronan myhäili tyytyväisenä. Heillä
olisi ainakin pieni etu, jos kaikki menisi vikaan.
Apiari oli luonnonoikku. Se oli oikeastaan
iso aukio vuoriston keskellä. Aukko oli lähes ympyrän muotoinen ja
läpimitaltaan parituhatta askelta. Keskustaa kohti mentäessä alue muuttui
rahvaasta koostuvaksi muurahaispesäksi, joka jatkui vuoriston alle ja sisään.
Todellinen Apiari alkoi vasta kuhisevan rahvaan jälkeen. Eri ryhmittymät olivat
muodostaneet omia tarkoin vartioituja alueitaan syvälle vuoristoon johtaviin
luolastoihin.
Apiarin rajatuilla hallinta-alueilla
erilaiset maanalaiset tahot sopivat reviireistä, voitonjaosta,
nokkimisjärjestyksestä sekä oikeudesta elää tai kuolla. Ilman paikallista
opasta Apiarista ei voinut löytää kuin yhden paikan. Maailmankuulun
Kristallilinnan.
Linnaa ei ollut rakennettu sanan
varsinaisessa merkityksessä. Se oli kaiverrettu pienen vuoren kokoiseen
kristallikiteeseen. Linna seisoi keskellä Apiariksi nimettyä vuoristoaukkoa
halliten kaikkea pelkällä läsnäolollaan. Puolet aukiota ympäröivistä
vuorenseinämistä oli koostunut niin ikään vuoristokristallista. Tämä teki
Apiarista Kristallikaupungin, jonka loisto jätti varjoonsa Roman II:een johtavan
Kidesillan.
Kun pohjoisen aurinko paistoi tarpeeksi
matalalta, osuivat säteet Kristallilinnaan ja kiersivät koko aukion. Valoloisto
oli tehnyt siihen liian pitkään katsoneita sokeiksi. Asukkailla oli tapana
luoda katseensa maahan valopyörteen aikana. Se oli kuin muinaisaikojen
rukoushetki. Sydäntalvella kaamoksen aikana valoa ei juurikaan näkynyt.
Apiarilaiset elivät kaukana metsäluonnosta. Heille vuodenajat vaihtuivat
ensisijaisesti valon määrän mukaan.
Paikan oli sattumalta löytänyt maailmanaikojen
murroksessa ensimmäinen Durus seurueineen. Hän oli aikanaan laittanut
Kristallilinnan kaiverrustyöt alulle. Ne eivät olleet loppuneet vieläkään.
Kristallivuori täyttyi koko ajan uusista kammioista ja käytävistä. Kenelläkään
ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka moni Durus oli jo Apiaria hallinnut.
Kukaan ei oikeastaan edes tiennyt miten ja milloin Durus vaihtui.
Vallanvaihdosta Apiarissa ei ollut tapana erityisemmin kertoilla tai
neuvotella.
Kuhiseva väkijoukko tuntui sokaisevan
silmät. Kaaos vyöryi yli. Apiari oli kirjaimellisesti lihan ja hengen kaupunki.
Täältä sai kaikkea mahdollista, jolla tyydyttää henkeään tai lihaansa.
Torikojut ja myyntipöydät olivat täynnä huumeita, juomia, ruokia ja mausteita.
Markkinoilta sai aineita, jotka pieninä annoksina olivat lääkkeitä, suurina
tappavia myrkkyjä.
Sellaista sukupuolta tai ikää ei ollut,
jonka lihallisia palveluksia ei olisi ollut myynnissä yksin tai ryhmässä.
Kauppa lihallistettiin pikapikaa kojussa kuhinan keskellä. Rahvaan lihakauppa
oli nopeaa ja tehokasta, mutta se oli vasta pintaa. Kullalla tai muulla
arvokkaalla pääsi Kristallilinnan kellarin Kolmen kohtalon kammioon, josta
todellinen lihan ja hengen kaupanteko vasta alkoi.
Maan pinnallakaan kauppa ei ollut niin
turvatonta kuin se usein oli niin sanotuissa lain ja järjestyksen kaupungeissa.
Custodijapartiot takasivat järjestyksen ja niitä oli liikkeellä paljon. Ferus
joutui heti hankaluuksiin. Aidot soturihuorat olivat harvinaisia. Pitkä valere
näytti arvistaan huolimatta houkuttelevalta ja keräsi miesten huomion. Muutaman
mustan silmän jälkeen tilanne rauhoittui. Matkalaisia saattamassa ollut
custodijapartio nyökkäili hyväksyvästi. Tämä oli sallittua. Täytyihän tytön
pitää huoli maineestaan.
Kristallilinnan melkein läpikuultava hahmo
hallitsi kaikkea. Vuorena se kohosi sitä korkeammalle, mitä lähemmäs he
pääsivät. Se oli selvästi ties kuinka monta kertaa korkeampi kuin vanhimmat
Pohjoismetsän männyt. Linna vangitsi heidän katseensa. Siitä oli vaikea
irrottaa silmiään kerran sen nähtyään.
Linnassa ei ollut muureja, koska se oli
louhittu vuoren sisään. Sen sijaan vuoren kyljissä oli eri korkuisia ja
näköisiä torneja. Melkein kuin mielikuvitusrikas lapsijoukko olisi rakentanut
sitä hiekkarannalle kesän toisensa jälkeen. Oli helppo erottaa useita
sukupolvia kivenhakkaajia ja taiteilijoita. Se ei ollut kuin satulinna, vaan
enemmän. Yksikään satuseppo ei olisi kyennyt kuvittelemaan ja sanoin
kuvailemaan sitä, minkä he omin silmin näkivät.
Koko komeuteen oli louhittu eri kokoisia
parvekkeita ja terasseja enemmän kuin niitä oli edes Dux Malorin hovilinnassa,
jota moni ei tosin ollut nähnyt. Niitä ulottui korkeuksiin asti kohti
suippenevaa huippua. Kolme isoa ja leveää terassia näytti kiertävän koko
vuoren. Ihmisiä kuhisi pitkin tasanteita ja terasseja kuin muurahaisia. Heitä
ei olisi tunnistanut kaukaa alhaalta.
Läheltä vieraat erottivat sisäänpääsyn
Kristallilinnaan. Vuorilinnaan ei voi rakentaa sellaista porttia kuin muuriin.
Sen sijaan sisäänkäyntinä oli iso puolipyöreä aukko, joka oli yhtä korkea ja
leveä kuin keskiverto kuusi. Se oli custodijan tarkasti vartioima. Reunat oli
koristeltu kullalla, hopealla ja niihin upotetuilla jalokivillä. Valtias Durus
halusi näyttää, kenellä kaupungin suurimmat rikkaudet olivat. Sisäänkäynnin
molemmin puolin oli pystytetty soturipatsaat, jotka esittivät miestä ja naista.
Lähellä Kristallilinnaa Rufus jähmettyi
yllättäen paikalleen. Myös muut pysähtyivät katsellen kysyvästi jättiä.
Reinhold oli tullut vastaan. Saman kotikylän miehet tuijottivat toisiaan
liikkumatta. Poikia auttanut soturi ja Dyer Morgarille vakoillut petturi.
Molemmat tapailivat turhaan aseitaan, jotka olivat jääneet vartiotupaan.
”NYT KUOLET!”, Rufus karjaisi ja oli jo
hyökkäämässä pienemmän Reinholdin kimppuun, mutta tajusi onnekseen viime
tingassa pysähtyä.
Häntä kohti osoitti ainakin kolme viritettyä
varsijousta. Saattajien lisäksi custodija-partioita ilmestyi kuin tyhjästä.
Rufus nosti kätensä pystyyn luovuttamisen merkiksi. Reinhold livahti takaisin
väkijoukkoon. Custodija laski hitaasti jousensa. Näitä sattui jatkuvalla
syötöllä.
”Nyt Morgar saa tietää meistä.”, Johan
sanoi.
”Ellei tiennyt jo. Täällä olemme melko
turvassa, mutta lähteminen ei tule olemaan helppoa.”, Hronan pohti.
Heidät tutkittiin vielä kerran ennen
Kristallilinnaan pääsyä. Linnan Kristallisali oli muotoiltu kopioksi itse
kaupungista. Seinät oli tehty muistuttamaan kaupunkia reunustavia vuoria.
Kidevaltaistuin esitti itseään Kristallilinnaa. Yleensä valtaistuimet eivät
olleet keskellä salia kuten täällä. Valtaistuin oli saatu jopa pyörimään
jonkinlaisen hammasrataskoneiston avulla.
Illan vastaanoton aikaan hovi ja vieraat oli
sijoiteltu eri puolille salia hallitsijan ympärille. Valtias Durus käänsi
istuimen siihen suuntaan, mihin halusi puhua. Durus oli pitkä ja lihaksikas
mies, joka silmäili ylimielisen oloisesti saliin kertynyttä väkeä. Hänellä oli
voimakkaat piirteet ja ilmeistä näkyi ylimielinen halveksunta, jota
yksinvaltiaat usein viestittivät korostaakseen mahtiaan.
Valeren arvokkaat viisasneidot oli Apiarissa
korvattu julkean eroottisilla pajuneidoilla. Hoikat ja notkeat nuoret naiset,
tai oikeammin tytöt, kiemurtelivat valtaistuimen ympärillä musiikin tahdissa.
Heidän ylävartalonsa olivat paljaina. Jaloissaan tanssijoilla oli leveät ja
ohuet housut, jotka eivät läpinäkyvyydessään paljoa peittäneet.
”Usko pois. Kyllä noilla on muitakin
tehtäviä kuin tanssiminen. Paljon muita.”, sanoi zapata Dragoslav ja räjähti
röhönauruun.
Hronan oli esitellyt Johanille zapata
Dragoslavin ja hänen apulaisensa, Lamarin. Tietäjä oli kertonut Dragoslavin
esittävän yhtä Rautavaltakunnan mahtimiehistä, zapatoista, mutta olevan
luultavasti tiedustelu-upseeri ja mahdollisesti jopa Virilen ylin
vakoilukomentaja. Johanin kannattaisi hankkiutua Dragoslavin tuttavaksi, mutta
hän ei saisi ikinä luottaa tähän.
Väki oli levittäytynyt ympäri Kristallisalia
ja keskusteli keskenään pienissä ryhmissä. Tavoista pidettiin kiinni. Vieraat
odottivat auringonlaskun sinistä hetkeä. Saliin oli viritelty paljon peilejä.
Viimeiset auringonsäteet tavoittaisivat niistä ensimmäisen. Se heijastaisi ne
eteenpäin muihin peileihin muodostaen eräänlaisen valopyörteen. Hetkellinen
kirkkaus saisi Kristallilinnan loistamaan kilpaa itse kaupungin kanssa.
Se oli hetken kestävä rituaali, johon oli
totuttu. Vuorikristalli päästi lävitseen valoa ja taittoi sitä. Sen läpi ei
silti nähnyt tarkasti. Olisi näkynyt valoa valossa, jos joku olisi kiivennyt
ylös pitkin vuorenseinämää katselemaan linnaa kaupungin keskellä. Hämärän
laskeuduttua sytytettäisiin soihdut ja vastaanotto alkaisi.
Ansan laukeaminen oli ajoitettu tarkkaan.
Täsmälleen siihen hetkeen, kun soihtuja alettiin sytyttää. Se tarjosi muutaman
silmänräpäyksen kestävän edun hyökkääjille, ennen kuin heidät havaittaisiin.
Isku tuli kohti Durusta neljästä ilmansuunnasta yhtä aikaa. Palvelijoiden
joukkoon soluttautuneet salamurhaajat olivat saaneet salakuljetettua saliin
puhallusputket.
Johan näki pohjoisessa palvelijan pudottavan
tarjottimensa ja nostavan puhallusputken huulilleen. Kaikki tapahtui jähmeästi.
Ikään kuin murhaaja olisi ollut veden alla ja hän itse ei. Johan siirtyi ja onnistui vetämään malenkajat
käsiinsä. Hän oli hyökkääjän ja Duruksen välissä nopeammin kuin kukaan ehti
havaita. Nuolet pysähtyivät malenkoihin ja putosivat Johanin jalkoihin.
Dragoslav ei epäröinyt. Hän oli lähellä
hyökkääjää. Zapata väänsi taitavalla otteella miehen niskat nurin. Samaan
aikaan tapahtui paljon muutakin.
Valtaistuimen eteläpuolella tarkkasilmäinen
Cantor ehti ennakoida hyökkäyksen. Puhallusputki lensi lattialle ennen kuin
salamurhaaja ehti käyttää sitä. Cantor sai miehestä otteen ja väänsi hänen
kätensä lukkoon selkää vasten. Bardi sai vangin.
Lännessä Alex ja Ferus ehtivät salamurhaajan
luokse samaan aikaan. Perillä Ferus oli nopeampi. Pitkine jalkoineen hän ehti
potkaista miehen kurkun murskaksi ennen kuin Alex ehti tehdä mitään. Kaksikko
tuijotti toisiaan murhaajan koristessa viimeisiä henkäyksiään heidän
jaloissaan. Ferus ravisti putkea. Ampumatta jäänyt nuoli putosi pois.
Idässä kukaan ei ehtinyt estää
salamurhaajaa. Nuoli lähti kohti Durusta, mutta yksi pajutytöistä heittäytyi
sen eteen. Ammus raapaisi hänen olkaansa muuttaen suuntaa. Se meni
valtaistuimesta ohi, mutta pajutyttö kaatui täristen lattialle. Hänen suustaan
pursusi vaahtoa. Myrkkynuolia!
Durus käänsi vivullaan valtaistuimensa
ympäri saaden sen metallisen selkänojan itsensä ja viimeisen hyökkääjän väliin.
Pajutytöt muodostivat notkeista vartaloistaan istuimen viereen kasan. Se
suojasi heitä itseään päällimmäisiä lukuun ottamatta.
Viimeinen hyökkääjä oli saanut ladattua
uuden nuolen puhallusputkeensa. Hän tajusi menettäneensä tilaisuutensa
nähdessään valtaistuimen kääntyneen. Pettyneenä mies suuntasi puhallusputkensa
siihen suuntaan, jossa oli vapaa ampumalinja. Myrkkynuoli lähti kohti
Dragoslavia.
Johan reagoi vaiston varassa. Hän syöksyi
eteenpäin käsiensä varaan. Pyörähtäen niiden avulla ympäri Johan antoi
jalkojensa pudota alas Dragoslavin kasvojen eteen. Nuoli napsahti saappaan
kantaan. Johanin toinen saapas kolhaisi zapatalta tajun pois ja kaksikko
romahti lattialle samaan kasaan. Jostain lensi tikari suoraan viimeisen
hyökkääjän sydämeen.
Cantor ärähti pettymyksestä. Hänen vankinsa
korahti ja muuttui veltoksi. Salamurhaaja oli purrut myrkkypussinsa kuollen
hänen käsiinsä.
Salin valtasi hetken hiljaisuus. Kukaan ei
äännähtänytkään. Yllättäen alkoi kuulua vaimeaa huutoa. Se selkeni nopeasti
turhankin kuuluvaksi. Ääni oli selvästi nuoren naisen. Sanat eivät olleet.
Niissä ei säästelty mitään, eikä ketään. Kiukkuinen pajutyttö nousi pystyyn kasan
alta ja käveli valtaistuimen luo.
”HÄIVY!”
Päästyään istumaan valtiatar Durus veti
henkeä ja antoi palaa.
”MIKÄ PERKELEEN KYLÄKAPAKKA TÄSTÄ ON TULLUT?
MURHAAJIA, PUHALLUSPUTKIA, TIKARI SAATANA! KOHTA TEIDÄN VITUN TARKASTUKSENNE
LÄPI MARSSII ARMEIJA! ELLEI TOTUUS SELVIÄ AAMUUN MENNESSÄ, PÄITÄ ON SEIPÄISSÄ
PERKELEEN PALJON ENEMMÄN KUIN USKOTTEKAAN.”
Durus veti henkeä.
”JA TUOKAA NYT SAATANA TURKIKSIA. MINÄ EN
AIO HUUTAA TÄÄLLÄ KOKO YÖTÄ TISSIT PALJAANA.”
Vieraat ohjattiin pois. Yön aikana valtiatar
Durus palautti järjestyksen alaistensa pariin. Vieraille ei paljoa kerrottu,
mutta ei heitä myöskään häiritty. Aina välillä custodija haki jonkun
kuulusteltavaksi. Kysymyksiä jäi paljon avoimiksi. Kuka oli hyökkäyksen takana?
Myrkky viittasi Venenareen, mutta lukuisia muitakin mahdollisuuksia oli.
Palvelijoiden kidutukset jatkuivat läpi yön.
Murhaajat oli päästetty sisään tavalla tai toisella. Syylliset olivat selvästi
paenneet, mutta heidän kiinni saamisensa oli ajan kysymys.
Viimeisen hyökkääjän tappanut tikari
paljastui Valeressa valmistetuksi. Ferus näytti harvinaisen viattomalta. Hänen
tikarinsa olivat jääneet vartiotupaan. Miksi tyttö nyt kanniskelisi salaa
tikaria toisten valtaistuinsalissa? Ihmeellisiä väitteitä.
Naiscustodija riisutti Feruksen
kuulusteluissa pariin otteeseen. Feruksesta se oli hyvin loukkaavaa. Miksi
tyttöä tällä tavalla kiusattiin? Tikarihan oli sitä paitsi pelastanut
komentajan hengen. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ei kiusattu tyttö tiennyt tuon
taivaallista mistään tikarien piilottamisista. Jos tietäisikin, ne olisivat
kuningatar Aeniksen sotasalaisuuksia.
Valtiatar Durus otti heidät vastaan vasta
seuraavana aamuna. Kristallisali oli täynnä valoa ja kaikki jäljet
hyökkäyksestä oli siistitty. Durus oli pyytänyt vieraitaan miettimään, miten
voisi osoittaa näille kiitollisuuttaan. Olivathan he pelastaneet Duruksen
ykköskomentajan hengen. Hronan vastasi heidän puolestaan.
”Me olemme täällä esittämässä nöyrän toiveen
siitä, että Apiaria pidättäytyisi yhteistyöstä marauderen kanssa. Ainakin idän
jokireittien suhteen. On kaikkien etu estää sotatsaarien liittoutuminen Roman
II:n kanssa.”
Valtiatar Duruksen päivä erosi yöstä. Hän
hymyili kauniisti ja puhui pehmeästi.
”Se lupaus on helppo antaa ja pitää. Apiari
pitää tapanaan neuvotella kaikesta kaikkien kanssa. En aio auttaa jokireittien
suhteen. Ei tarvitse. Sotatsaarit saavat luvan rakentaa valtamerilaivaston, jos
tänne haluavat. Roman II aikoo valloittaa maailman ja näännyttää meidät ja
Agora Eonin. Valloituksessa hän saattaa onnistua, näännyttämisessä ei. Eikö
teillä ole omia toiveita? Kultaa, timantteja, seksiorjia tai vihamiehiä
tapettavaksi?”
Kärsimättömänä kiemurrellut Johan ei
malttanut enää pysyä hiljaa.
”Minun tyttöystäväni ja luvattuni on kadonnut.
Hänet on nähty täällä. Voisiko arvon valtiatar auttaa?”
Hronan yritti turhaan kätkeä harminsa. Durus
kohotti huvittuneena kulmiaan.
”Tarvitseeko poika apua tytön löytämiseen?
Apiarissa?”
”EN. Ei kun tarvitsen, mutta en tytön. Gian
löytämiseen. Tai onhan Gia tyttö. Tai siis nainen. Tai nuori nainen. Gia G ja
GG. Kuningattaren tytär…
Johan alkoi taas sotkeentua omiin
sanoihinsa. Hronan puhalsi hitaasti ilmaa ulos keuhkoistaan. Valtiatar
Duruksella oli silminnähden hauskaa.
”Sehän on sitten asia erikseen. Minä en
yleensä ratko nuorten rakastavaisten ongelmia. En siis voi auttaa, mutta taidan
tietää erään, joka voi. Hakekaa se uusi hovityttö tänne.”
Tovin kuluttua hovityttö tuotiin paikalle.
Se oli Gia, jonka raskaus oli edennyt jo pitkälle.