NYT JOHAN
22
Viidestoista tikari
He olivat
maastoutuneet aluskasvillisuuden joukkoon. Kevät oli hyvää vauhtia muuttumassa
kesäksi ja lehdet kasvaneet pensaikkoihin. Johan, Alex, Ferus, Sahar ja Hronan
olivat tarkkailleet kylää jo muutaman päivän. Rajaseudun rotat ja Ingrid
lapsivankkureineen olivat leirissä puolen päivän matkan päässä. Rautaleuka
vietti siellä lokoisia päiviä. Sata soturia oli riittävästi taatakseen
päivittäin runsaasti ylimääräisiä herkkupaloja.
Meriviikinkejä oli
kylässä parikymmentä. Rottia oli kuollut ensimmäisessä taistelussa pari
tusinaa. Heillä olisi selvä ylivoima. Maraudere kyllä kukistuisi, mutta
ongelmana oli aitaus kylän keskellä. Naiset ja lapset olivat siellä takeena
siitä, että miehet eivät yrittäisi enää vastarintaa. Panttivangit pitäisi saada
pelastetuksi.
Muutaman kalastajan
ruumis oli ripustettu pelotteeksi kylää ympäröivälle muurille, joka oli
rakennettu maahan isketyistä hirsipuista. Sitä vartioitiin tarkasti.
Kalastajien
saalisaltaat oli punottu pajunvitsoista rantaan. Pyydetyt kalat koottiin niihin.
Altaiden välissä oli kivilaituri, joka ulottui pitkälle mereen. Veneet oli
kiinnitetty siihen. Hronan oli ehdottanut, että maraudere yllätettäisiin
hiipimällä kylään sen kautta. Johan ei ollut lämmennyt ehdotukselle. Laituri
oli tarkassa vartioinnissa. Väittely oli alkamassa uudestaan, kun laulu ja
harpun soitto alkoivat kuulua.
”Taas sama laulu
voitosta ja kunniasta.”, puuskahti Alex.
”Mitä merirotat
muka siitä tietävät?”, äkäili Ferus.
”Marauderellä ei
ole bardeja. Tuo on pakotettu mukaan. Älkää tappako. Haluan puhuttaa.”,
muistutti Hronan.
Alex palautti
keskustelun kylään tunkeutumiseen.
”Hoitakaa minut
sisään, niin kokeilen tätä.”
Alex taputti uutta
varsijoustaan. Rottien aseinsinööri oli valmistanut sen hänen ohjeidensa
mukaan. Varsijousesta oli kokonaan poistettu virittämiseen tarkoitettu
koneisto. Mustan kantajana Alex kykeni lataamaan sen pelkillä käsivoimillaan.
Muut olivat katselleet ihmeissään hänen harjoitteluaan. Sepänpoika pystyi
ampumaan uudella aseellaan vasamia samaan tahtiin kuin kokenut soturi nuolia
pitkäjousella. Tappovoima oli hämmentävä.
Hronanin kanssa
väittelemään kyllästynyt Johan oli mielestään ratkaissut ongelman.
”Jos minä vain
menen ja koputan porttiin.”
Päivää myöhemmin
kaikki oli valmista. Johan oli pukeutunut nuhruiseen kaapuun ontuen hitaasti
eteenpäin kainalosauvan avulla. Hän koputti sillä kylän porttiin. Äkäinen
meriviikinki avasi kurkistusluukun.
”Häivy tai menetät
pääsi. Tänne ei kerjäläisillä ole asiaa.”
”Uutisia toisin.
Lännestä.”
Se oli asia erikseen. Uutiset olivat haluttua
tavaraa. Oli tapana antaa niiden tuojalle ainakin lämmin ateria. Vartija
erehtyi aukaisemaan portin. Johan löi kaapunsa alle piilotetun tikarin miehen
kurkusta läpi. Hän harppasi kuolevan soturin yli rynnäten kohti naisaitausta.
Kylän raitilla olevat merisoturit ja kalastajat jähmettyivät tuijottamaan.
Johan veti
miekkansa kaapunsa alle kätketystä selkätupesta. Meriviikinkien hälytystorvet
alkoivat soida. Aitaus ei ollut erikseen vartioitu. Sen ulkoa salvattu portti
riitti pitämään vangit sisällä. Johan asettui sen eteen valmiina puolustamaan
panttivankeja.
Marauderepäällikkö
ei ollut tyhmä mies. Hän ymmärsi heti, ettei Johan voinut olla normaali soturi.
Nuorella miehellä ei ollut myöskään kilpeä tai panssaria. Päällikkö käski
sotureitaan käyttämään jousiaan. Lähistöllä olleet meriviikingit hapuilivat
pitkäjousiaan. Ne oli aseteltu nojaamaan kylämökkien seiniä vasten. Osa alkoi
virittää varsijousiaan. Samaan aikaan tapahtui muutakin.
Johan huomasi huppupäisen
bardin vetävän lyhyen miekan ulos harpustaan ja käyvän merisoturien kimppuun.
Alex ryntäsi avoimesta portin raosta kylän keskuspihalle varsijousi käsissään.
Vihollisen ensimmäiset pitkäjousen nuolet tulivat kohti juuri, kun Johan oli
saanut malenkajat käsiinsä. Välimatka oli liian lyhyt. Johan onnistui
väistämään ja torjumaan enemmän onnella kuin taidolla.
Varsijouset olivat
vireessä. Ampujat olivat tuskin parinkymmenen askeleen päässä. Ulkopuolelta
kuulunut jyminä voimistui ja portit rysähtivät kokonaan auki. Ferus oli
ratsastanut laukkaavalla hevosella täyttä vauhtia kohti porttia. Koulutettu
sotahevonen oli hypännyt ja murskannut etukavioillaan kaikki esteet tieltään.
Vasamaryöppy tuli Johania kohti. Onnikaan ei enää auttanut. Yksi vasamista lävisti
käsivarren. Kipu sokaisi.
Alexin ensimmäinen
vasama meni osumastaan riemastuneen meriampujan kallosta läpi. Lisää vasamia
lensi nopeassa tahdissa. Ferus kannusti hevosensa jousimiesten kimppuun ja
alkoi tappaa. Bardi taisteli erikoisella tyylillä pienellä miekallaan, mutta
oli tappavan tehokas.
Vasta nyt mökeistä
purkautunut vihollisen pääjoukko sai järjestäydyttyä ja hyökkäsi kylän
keskusaukiolle. He saivat vastaansa Saharin ja Ruberin johtamat rotat, jotka
tulvivat sisään avoimesta portista.
Rajaseudun rottia
ei kuollut tässäkään taistelussa kuin pieni osa tapettujen vihollisten
määrästä. Johan määräsi henkiin jääneet meriviikingit suljettaviksi
tyhjentyneeseen naisaitaukseen. Hän puhui muka itsekseen, mutta kaikki
kuulivat.
”Saakoon jokainen
tässä maailmassa sen, minkä ansaitsee.”
Ferus meni Alexin
luo.
”Eikö tärisyttänyt
tällä kertaa?”
”Ei jousi kädessä.
Nyt vähän.”
”Olet vielä täynnä
taistelulatausta. Viikingeillä on keinonsa sen purkamiseen.”
Hronan tutki
Johanin käden. Se ei ollut vakavasti vahingoittunut. Vasama oli mennyt läpi
lihasta. Tietäjä kääri käteen lääkeyrteillä täytetyn siteen. Johan käveli
bardin luokse.
”Sinulla on
mielenkiintoinen tuppi miekallesi.”
”Tämä on
matkaharppu. Miekka kulkee mukana, eikä sitä yleensä etsitä.”
”Miten päädyit
laulamaan marauderen taistelulauluja?”
”Olen vain
Vihersaaren bardi. Apiariin matkalla. Meriviikingit pakottivat mukaan. Odotin
tilaisuutta paeta.”
”Ehkä laulat meille
illalla, kun lähetämme kuolleet toverimme viimeiselle matkalle?”
Cantoriksi
esittäytynyt mies nyökkäsi ja Johan jätti hänet Hronanin kuulusteltavaksi.
Ingrid oli saapunut kylään lapsivankkureineen. Hän vei pienokaiset syrjään
kyläläisten siivotessa taistelun jälkiä. Kuolleet meriviikingit käytiin
heittämässä muitta mutkitta kala-altaisiin.
Vapautetut naiset
ja lapset olivat huonossa kunnossa. Panttivankina pitäminen ei ollut estänyt
merisotureita pitämästä omaa hauskaansa heidän kustannuksellaan. Kaikki oli
raiskattu ja monia vahingoitettu myös muulla tavoin. Raskaimman taakan olivat
kantaneet tyttäret. Meriviikingit olivat rääkänneet heitä kiduttaakseen äitejä.
Johan jakoi
halukkaille naisille tikarit. Niitä kului viisitoista.
”Vihanne kohteet
ovat kädet sidottuina samassa aitauksessa, jossa olitte vankeina. Menkää ja
tehkää, mitä haluatte. Pyydän vain, että tuotte tikarit takaisin eteeni ja
kerrotte, tyydyttikö tekonne teitä itseänne. Saitteko hyvityksen siitä, mitä ei
enää saa tehtyä tekemättömäksi?”
Miesten
tuskanhuudot aitauksesta kuuluivat pitkään. Ensimmäinen nainen tuli takaisin
verinen tikari käsissään. Hän heitti sen maahan pystyyn Johanin eteen.
”Kiitos kuuluu
sinulle, Pohjoismetsän Johan. Minä olen Diara. Raivoni on laantunut, mutta
oloni on tyhjä. Tyttäreni ei tule enää entiselleen. Minä olen rikki. Kukaan ei
voi helpottaa tätä tuskaa. Kosto on huono lahja, sillä se ei tuo iloa.”
Yksitellen naiset
tulivat heittämään maahan veriset tikarinsa. Kaikki kertoivat samaa kuin Diara.
Ilman kostoa ei voinut elää, mutta ei se myöskään auttanut. Tikareita kertyi
kymmenen ja neljä. Diara vastasi Johanin kysyvään katseeseen.
”Lauren ei tulee
enää. Hän valitsi toisen tien. Tule. Minä näytän.”
Näky aitauksessa
oli kuin teurastuksen jäljiltä. Osa sotureista oli tapettu selvästi yhdellä
iskulla sydämeen. Muutamalta oli puhkottu silmät. Moni oli kuollut verenvuotoon.
Valittuja osia merisotureista oli leikattu irti ja heitelty samaan kasaan. Yksi
naisista makasi tikari sydämessään maraudereruumiin vieressä.
”Tämä mies kuristi
Laurenin tyttären kuoliaaksi raiskatessaan tätä. Lauren kysyi, muistiko mies
hänen lapsensa. Soturi sanoi jotain ivallista, joten Lauren syöksyi omaan
tikariinsa hänen silmiensä edessä. Minä tapoin miehen.”
Se veti Johanin
mykäksi. Hän veti silti Laurenin tikarin irti ja laittoi sen vyöhönsä.
Illansuussa Hronan kysyi Johanilta, oliko hän oppinut mitään tästä päivästä.
Johan mietti pitkään ennen kuin vastasi.
”Kostolla voi
kostuttaa kuivaa kurkkuaan, mutta janoa sillä ei voi sammuttaa. Ehkä meidän
pitää yrittää elää siten, että kostoa ei tarvita. Meidän pitää yrittää pelastaa
ne, jotka pelastamista tarvitsevat. Silloin kosto on tarpeeton. Ehkä me voimme
pelastaa maailman, kun aloitamme pelastamalla yhden.”
Hronan katsoi
oppilastaan hämmentyneenä. Hän oli ylpeä tästä. Johan itse ei Hronanin katsetta
huomannut. Hän sormeili ajatuksissaan Laurenin tikaria.
Hautajaiset
pidettiin illan alkaessa hämärtyä. Meren rannalla oli tilaisuus järjestää
perinteiset viikinkihautajaiset. Kuolleet laitettiin makaamaan veneisiin, jotka
työnnettiin merelle. Vieno tuuli puhalsi ruumisveneitä hiljalleen kohti
ulappaa. Cantor näppäili harpustaan surumielistä melodiaa. Hänen äänensä oli
matala ja kaunis.
”Uhratut nyt voiton
saa
kun vapaudesta taistellaan
siskot, veljet hyvästi jää
ei voi pyytää enempää”
Ferus käveli
kivilaiturin päähän pienen nuotion viereen. Hänen sivukuvansa näkyi tummana
varjona horisontin taakse laskevaa aurinkoa vasten. Valere ampui rauhallisesti
nuotiosta sytyttämiään tulinuolia. Ne lensivät kauniissa kaarissa osuen
ruumisveneisiin. Oljet ja nuotiopuut niiden päällä syttyivät. Palavat veneet
liekehtivät vielä pimeässä auringon painuttua mailleen. Laskeutunut hiljaisuus
oli täydellinen.
Aamulla Johan oli
ensimmäisenä hereillä. Hän käveli merenrantaan. Yhtäkkiä zarog nosti päänsä
merestä iskien kita levällään kala-altaaseen. Se sai suunsa täyteen tuoretta
kalaa ja yön yli vettynyttä ihmislihaa.
Pienen epäröinnin
jälkeen Johan käveli kohti laiturin päätä. Hän ei välittänyt takaansa
kuuluvasta Saharin huudosta. Aamukävelylle Johanin perään lähtenyt jäljestäjä
käski häntä palaamaan. Zarog oli saanut suunsa tyhjäksi. Se lähestyi Johania.
Sahar parkaisi kauhusta. Merihirviö nappasi Johanin valtavien leukojensa väliin
ja kääntyi kohti ulappaa.
Pienen pojan jalat läpsyivät kylän raittia
vasten, kun lapsi juoksi kuin henkensä edestä huutaen täyttä kurkkua.
”HELÄTKÄÄ! HELÄTKÄÄ! MELIHILVIÖ! SE SYÖ
KALAT. SE SYÖ VIELAAT! MELIHILVIÖ! APUA, APUA!”
Kyläläiset alkoivat kömpiä unissaan
majoistaan ulos katsomaan, mistä meteli johtui. Merellä zarog selvästi varoi
vahingoittamasta Johania, mutta heitti pojan hienossa kaaressa mereen. Isku löi
keuhkot tyhjiksi. Vesi oli kylmää. Muuta Johan ei ehtinytkään ajatella. Jokin
alhaalta työnsi häntä vauhdilla takaisin kohti pintaa. Toinen zarog. Johan
kohosi vauhdilla puhkaisten pinnan zarogin päälaella. Hän lensi samalla
vauhdilla kauniissa kaaressa uudestaan mereen.
Kyläläiset olivat kerääntyneet rantaan katselemaan
käsittämätöntä näkyä. Kaksi merihirviötä heitteli yhtä poikaa ja kaikilla
näytti olevan hauskaa. Johan sai huudettua välillä laiturin päässä seisoville
Saharille ja Alexille.
”TULKAA MUKAAN! TÄMÄ ON KYLMÄÄ, MUTTA
KIVAA:”
Alex alkoi riisuutua, joten Sahar kysyi
suoraan.
”Tiedätkö varmasti, että tuo ei ole
vaarallista?”
”En tiedä. Minä tunnen sen.”
Sahar sai riisuutuessaan seurakseen
Ingridin. Pian nelikko peuhasi zarogien kanssa sekä yllytti rannalle tulleita
Ferusta ja Hronania. Tietäjä tuhahti ja Ferus epäröi katsellessaan väkijoukkoa,
joka oli alkanut taputtaa tahtia. Ei Ferus valerena alastomuutta ujostellut,
mutta mietti, olisiko moinen meno sopivaa kuningattaren henkivartiokaartin
päällikölle. Valere alkoi avata miekkavyötään.
Asetelma oli selvä. Viisi soturia vastaan
kaksi zarogia. Aluksi hirviöt olivat ylivoimaisia. Ne viskelivät sotureita,
miten tahtoivat, mutta ihminen on oppivainen. Ingrid keksi peittää zarogien
silmät. Se sai ne pois tolaltaan ja kummalliseen epätasapainoon.
Johan ja Alex onnistuivat voimineen
vääntämään Saharin sokeuttaman zarogin veteen selälleen. Kyläläiset taputtivat
ja hurrasivat. Toinnuttuaan zarog nappasi Johanin ja heitti tämän
kala-altaaseen keskelle kaloja ja marauderen palasia. Alex vannoi myöhemmin
kivenkovaan nähneensä zarogin hytkyvän tämän jälkeen silmät suljettuina ja
pitäneen kummallista ääntä.
”En voi varmuudella väittää, että se nauroi,
mutta mitä muutakaan se olisi voinut olla?”, oli Alexilla tapana kysyä
kuulijoiltaan.
Sana zarogien kevätleikistä kiiti ympäri
Sisämeren kyliä haukkapääskyn nopeudella. Sinä kesänä kaikki lapset halusivat
leikkiä zarogia. Siinä kaksi lasta heilutti laiturilla yhtä ja molskautti tämän
veteen. Kukin sai vuorotellen olla Johan, jolloin muut olivat zarogeja.
Se oli toinen kerta, kun zarog oli
osoittanut kummallista kiinnostusta Johaniin. He puhuivat asiasta Hronanin
johdolla, mutta eivät keksineet yksiselitteistä vastausta. Sen täytyi liittyä angeleen,
mutta miten? Arvaukset olivat toinen toistaan villimpiä, mutta edes Hronan ei
osannut sanoa viimeistä sanaa.
Väittely ei ollut kiivas. Oikeastaan sitä ei
voinut vakavissaan pitää edes väittelynä. Ingrid ilmoitti, että he jäisivät
Saharin kanssa kylään lasten takia. Sahar kuuli asiasta ensimmäistä kertaa.
”Lapsillehan piti etsiä uusi koti. Me emme
jää tänne. Me emme jätä Johania…”
”Tapaamme heidät myöhemmin. Nyt sinä jää
tänne minun kanssani.”
Diaran vahingoittunut lapsi oli tehnyt
tuttavuutta Fidan kanssa. Ingrid ja Diara olivat keskustelleet asiasta naisten
kesken. Vankkurilapsia ei voinut vielä päästää uuteenkaan perheeseen. He
tarvitsivat erityistä huomiota saadakseen elämälleen uuden alun. Ingrid
huolehtisi asiasta ja siihen oli soturiprinssien jälkeläisenkin tyytyminen.
Ensimmäisen kalastajakylän valloituksen
jälkeen alkoi episodi, jota aikakirjoissa kutsutaan usein nimellä Pieni sota.
Oikeastaan on liioittelua kutsua kylien vapautusta sodaksi. Rajaseudun rotilla
oli täydellinen ylivoima. Yleensä yhtä kylää miehitti parikymmentä meriviikinkiä.
Ongelmana olivat panttivangeiksi otetut kalastajien perheet. Johanin taktiikka
osoittautui parhaaksi.
Välillä nilkuttava Johan koputti
kyläporttiin, välillä Ferus näytti paljasta pintaa muka etsiessään asiakkaita
maailman vanhimman ammatin harjoittajana. Portin auettua ensihyökkääjä tappoi
vartijan ja ryntäsi suojaamaan panttivankeja. Muut tulivat perässä. Vihollisen
tappiot olivat raskaita, omat pieniä.
Kukaan ei oikeastaan tiennyt, miten se
tapahtui, mutta Cantorista tuli osa seuruetta. Hän taisteli omalaatuisen
hitaasti kummallisella harppumiekallaan, mutta onnistui olemaan tehokas. Johan
kysyi asiaa.
”Eikö sinun pitäisi soittaa tuota, eikä
tappaa sillä? Millainen bardi oikeastaan olet?”
”Minä olen vain vapaa ja vaeltava Vihersaaren
bardi. Aiemmin olin yksi Dux Malorin sotabardeista. Siinä oppi paljon
runoudesta ja musiikista. Ja jotain tappamisesta.”
Cantor oli harvinaisen tavallisen näköinen
mies. Hänessä ei ollut mitään erikoista. Soittoniekka vaikutti jopa iättömältä.
Ei nuori, mutta ei vanhakaan. Hän vain sulautui joukkoon ikään kuin olisi aina
ollut osa sitä. Cantor pukeutui viittaan ja piti lähes aina huppua päässään.
Kylien vapautus sujui liiankin helposti. Osa
miehistä alkoi kaivata suurempia haasteita, sillä sellaisia monet soturit ovat.
Uhan on aina oltava aiempaa vakavampi, jotta sen voittaminen tuottaisi
suurempaa tyydytystä. Kaikki muuttui, kun vastaan tuli Kahden äidin kylä.
Kylän portit olivat apposen avoimina ja ne
oli koristeltu kesäkukin. Kyläläiset toimittivat asioitaan iloisesti nauraen ja
lapset pyörivät äitiensä jaloissa. Hronan tuijotti epäilevästi näkyä kauempaa
pusikosta.
”Tämän on pakko olla ansa.”
”Jos minä vain menen ja kysyn.”, ilmoitti
Johan.
Muiden estelyistä huolimatta Johan lähti konkkaamaan
kylää kohti kainalosauvansa kanssa. Hänet huomattiin vasta portin tuntumassa.
Joukko hymyileviä naisia ympäröi hänet ja pujotti kukkaseppeleen uuden vieraan
kaulaan.
”Sinun täytyy olla Johan. Tervetuloa! Meillä
on tänään kesäjuhla. Liity toki seuraamme. Toivottavasti muutkin tulivat.
Ovatko Alex ja Hronan tuolla puskissa? Ja Ferus. Me haluaisimme niin kovasti
nähdä Feruksen. Olemme varanneet ruokaa Rajaseudun rotillekin, jos maistuu.”
”Miten te voitte tietää meistä? Me olemme
tappaneet meriviikingit jokaisessa kylässä ja kieltäneet asukkaita levittämästä
sanaa.”
”Olette yrittäneet. Meillä on silmiä ja
korvia joka paikassa. Sukumme ovat levittäytyneet pitkin kyliä. Ette katsele
tarpeeksi ympärillenne. Meriviikingitkään eivät täällä katselleet. Me tapoimme
heidät itse. Teitä me olemme jo odotelleet jo jonkin aikaa.”
Tarina kerrottiin iltaa odotellessa.
Meriviikingit olivat tulleet yöllä. Kylä oli herännyt vallattuna. Miehet oli komennettu
rakentamaan panttivankiaitausta ja naiset oli määrätty palvelemaan uusia
isäntiä. Tällä kylällä oli kuitenkin ollut puolellaan etu, jota muilla ei ollut
ollut. Kalastajien joukossa eli vanha sylvaderen soturipariskunta, Sara ja
Henrik. He olivat päättäneet elämänsä iltaruskossa jättää metsän ja elää
viimeiset päivänsä meren rannalla.
Soturit olivat tienneet mihin aitaus
valmistuttuaan johtaisi, joten he olivat ehtineet laatia pikaisen
sotasuunnitelman. Henrik oli kuiskaillut asian aitausta rakentaville miehille.
Sara oli ottanut pitopöytiin ruokaa kantavat naiset komentoonsa. Kun hetki oli
koittanut, miehet olivat hyökänneet. Se oli ollut urheaa, mutta heillä ei ollut
ollut mitään mahdollisuuksia.
Valloittajat olivat olleet sotureita. Heillä
olivat olleet rengaspanssarit ja miekat. Kalastajilla olivat olleet vain
harppuunat. Tappaminen oli ollut liiankin helppoa, mutta niin oli ollut
tarkoituskin. Vihollinen oli unohtanut katsoa taakseen ja miksi olisikaan
katsonut. Siellä olivat olleet vain kalastajien naiset.
Sara oli näyttänyt mallia. Kun tikarin oli
työntänyt takaapäin paljaaseen niskaan, ei voimaa ollut paljoa tarvittu.
Teurastus oli ollut verinen. Meriviikingit olivat kuolleet, mutta vieneet
mukanaan valtaosan kylän miehistä ja turhan monta naistakin.
Sara ja Henrik olivat päässeet hengestään.
Maraudere oli ripoteltu palasina kylän kala-altaisiin ja omien ruumiit oli
poltettu. Sara ja Henrik olivat saaneet ruumishautauksen. Heidän
hautapaikalleen oli tarkoitus pystyttää patsas heti kun se olisi mahdollista.
Lasten takia elämän piti jatkua. Käsitys
perheestä oli mietitty uudelleen. Jako meni osapuilleen tasan, kun yhdessä
kodissa oli kaksi äitiä ja yksi isä. Uusista perheistä tulisi perinteisiä
parissa sukupolvessa, kunhan katsottaisiin vähän aiempaa tarkemmin, kuka
kenenkin kanssa lapsia teki. Se oli yksissä tuumin päätetty jättää kasvavien
tyttöjen huoleksi.
Kyläläiset olivat levitelleet pitopöytiä
ympäri kylän raittia. Viimeisetkin kellarit oli tyhjennetty ja simatynnyreitä
oli kertynyt melkoinen pino. Miehet kaivoivat nöyrästi esiin piilotetut Odinin
lekaleilinsä. Puolen tusinaa sikaa oli vartaissa kypsymässä eri puolilla kylää.
Kaikki oli valmista Rajaseudun rottien saapumiseen. Tarkoitus oli aloittaa
kesäjuhla sillä tavalla, kuten perinteiset viikinkijuhlat oli tavattu aloittaa
jo muinaisajoista lähtien: päämäärätietoisella ryyppäämisellä.
Cantor lauloi Kuuden ratsastuksesta. Se oli
ikivanha ennustus panderen taisteluaikakirjoista. Siinä kaikki on jo hävitty ja
ylivoimainen vihollinen on saanut uusia vahvistuksia. Kaiken toivon jo mentyä
kuusi urheaa soturia ratsastaa keskenään päin kokonaista armeijaa ja saa aikaa
palon, jonka liekit roihuavat liian kirkkaina vihollisen kestettäväksi. Hivenen
sammaltava Johan innostui tarinasta, vaikka oli kuullut sen aiemminkin.
”Nyt kun sinä olet mukana, niin meitähän on
kuusi. Minä, Alex ja Ferus. Sahar ja Ingrid nyt jäivät lasten kanssa, mutta…”
Hronankaan ei ollut immuuni siman
vaikutukselle.
”Entä viisas tietäjä? Lasketaanko Ruber?
Rufus? Ilman viisautta ei päin armeijaa ratsasta kuusi, eikä seitsemän soturia.
Päin armeijaa ilmaisu sitä paitsi pitää tulkita tässä ennustuksessa
symboliksi.”
Kuuden ratsastus herätti nousuhumalaisten
rottien uhon. Pian meren rannalla raikasivat sylvaderen sotalaulut ja
tyytyväisen näköinen Cantor sai itse juomarauhan. Taistelulaulujen tauottua
tuli sotamuistojen vuoro. Edesmenneitä tovereita ja heidän saavutuksiaan
ylistettiin estoitta.
Aika kultasi muistot ja tapettujen
vihollisten määrä sen kun kasvoi simakolpakkojen tyhjentyessä. Sen jälkeen
alettiin vannoa ikuista veljeyttä ensimmäisten jo sammuessa. Monet kiihkeää
yötä odottaneet kalastajanlesket olivat silminnähden pettyneitä moiseen
mieskunnon romahdukseen.
Johan oli mennyt vakavaksi ja sai Alexin
kimppuunsa. Sepänpoika ei mököttämistä sietänyt. Johan yritti purkaa tuntojaan.
Silmät harittivat.
”Isä, äiti, Jenny, Karin. Kaikki. Ihan kuin
mitään ei olisi ollutkaan.”
Alex ei osannut lohduttaa, joten Hronan
päätti ottaa isällisen roolin ja auttaa poikaa. Tietäjä veti Johanin syrjään
kertoakseen pojalle omia lapsuudenmuistojaan. Hronan oli perusteellinen
toistaen useaan otteeseen kertomansa asiat.
Ferus otti Alexin käsittelyynsä ja alkoi
täsmentää toverilleen taistelutaitojen loppuun asti hiomista. Alex protestoi.
Hän oli kirvestaistelija, eikä miekkamies. Se ei Ferusta hiljentänyt. Hän
ilmoitti ohjeistavansa taistelua yleisellä tasolla. Ferus sai hikan.
Yön pimeys oli hellittänyt. Lähetti juoksi,
minkä aamu hämärässä metsässä vain uskalsi. Hän saapui lähelle Kahden äidin
kylää auringon noustessa ja hiljensi vauhtinsa varovaiseksi kävelyksi. Lähetti
ei tiennyt tilannetta. Kylä olisi joko marauderen tai Rajaseudun rottien
hallinnassa. Seuraava askel riippuisi siitä, kumman joukon soturit vartioisivat
porttia.
Lähetti jähmettyi. Portit olivat selkosen
selällään, eikä ketään näkynyt. Kaiken lisäksi portti ja osa hirsimuuria oli
koristeltu kukkasin. Ainakaan muurilla ei roikkunut paria ruumista, jotka
meriviikingeillä oli tapana ripustaa pelotteeksi muille. Lähetti hiipi portista
sisään.
Nyt mies vasta pelästyi. Ruumiita makasi
joka puolella. Osa oli levällään siellä täällä ja osa kasoissa. Täällä oli myös
selvästi pidetty juhlat. Ehkä marauderen verijuhlat. Ei verta. Myrkytys! Tämä väki oli
salakavalasti myrkytetty kesken omien juhliensa. Liikettä! Pitkä vaalea nainen
työnsi pienen ja lihavan miehen ruumiin pois päältään. Valere oli jäänyt
henkiin! Naissoturi nousi pöllämystyneen näköisenä pystyyn. Kulkutauti! Täällä
riehui ihmiset kaatanut kulkutauti. Tuo valere oli jäänyt henkiin ja tuli
kohti. Tauti voisi tarttua. Lähetti alkoi perääntyä.
”PYSY SIINÄ. Tulen kohta.”
Lähetti ei uskaltanut hievahtaakaan.
Silmäkulmastaan hän näki, kuinka valere suuntasi kylälähteelle ja upotti päänsä
sinne. Toisesta silmäkulmastaan hän näki, kuinka ruumiskasat alkoivat liikkua.
Se oli liikaa. Lähetti päätti paeta. Hän ei ehtinyt kuin kääntyä, kun pitkä
käsivarsi kietoutui hänen kaulansa ympäri.
”Minähän sanoin, että pysy siinä. Mennäänkö
pesemään korvasi?”
Uitetun koiran näköisen valeren henki
löyhkäsi vanhalle simalle. Lähetti alkoi ymmärtää tilanteen ja sai uutta
itsevarmuutta.
”Minulla on tärkeä viesti sylvaderen
sotaneuvostolta tietäjä Hronanille. Voitko viedä minut vauhdilla Hronanin
luo?.”
”Kerro se viesti.”
”Se on tarkoitettu vain Hronanille.”,
lähetin ääni alkoi murtua Feruksen tuijottaessa.
”En ole juuri nyt väittelytuulella. Hronan
on höppänä. Pitääkö minun kysyä uudestaan?”
Lähetti erehtyi katsomaan Ferusta silmiin.
Se aukaisi hänen kielenkannattimensa. Puhe suorastaan pulppusi kuin keväinen
vuoripuro kiihkeimpien sulavesien aikaan. Ferus päästi lähetin irti ja kävi
mietteliääksi. Kun mies viimein pääsi kertomaan asiansa päätään tuskaisesti
hierovalle Hronanille, kaikki muut tiesivät sen jo.
Käsky oli yksiselitteinen. Nyt alkoi olla
tosi kyseessä. Edessä olisi marssi Apiariin. Vakoojat tiesivät kertoa, että
maraudere neuvotteli Apiarin kanssa pääsystä idän jokireiteille. Ne olivat
ainoa kulkureitti koillisrämeiden läpi. Pahimmillaan idän sotatsaarit voisivat
tuoda niitä pitkin armeijan länteen. Valtias Durus ja Dyer Morgar olivat tavanneet.
Se oli jo sinällään huolestuttavaa, vaikka tapaamisesta ei sen tarkempaa tietoa
ollut.
Sotaneuvosto oli ilmeisesti tyytyväinen
Johanin taistelutaktiikoihin, koska nyt siirryttäisiin valtakunnallisiin
strategioihin. Tai ehkä aika vain oli loppumassa. Roman II:n aikeista ei paljoa
tiedetty, mutta sitäkin enemmän arvailtiin. Varsinainen uutisräsähdys oli
kuitenkin se, että silminnäkijöiden mukaan Gia olisi nähty Apiarissa!
Mitä ihmettä se saattoi tarkoittaa? Kaiken
lisäksi marauderen joukkueita ilmeisesti partioi enemmänkin heidän ja Apiarin
välissä. Hämmentävintä kaikessa rotille oli silti se, että heidän todella
haluttiin menevän Apiarin valapattokaupunkiin! Siitä kerrottiin enemmän
tarinoita kuin armeija sytytti iltanuotioita. Johanille kaikki käskyt, ohjeet
ja mielipiteet olivat yhdentekeviä hänen kuultuaan, että Gia olisi ehkä nähty
Apiarissa. Ferus ei puuttunut asiaan.
SEURAAVA LUKU VIIKON KULUTTUA.