NYT ALEX
20
Solmuja soturipalmikkoon
Käskijä Feldon oli
ärtynyt ja turhautunut. Hän olisi voinut olla joukkueineen jahtaamassa mustan
kantajaa ja lampeen uponnutta. Ne olivat päässeet pakoon sen valerehuoran
kanssa Refugiassa. Toista kertaa niin ei kävisi. Dyer Morgar oli kuitenkin
syrjäyttänyt hänet. Ykkösnyrkki oli muiden joukkueiden kanssa haravoimassa
Kaksosvuoristojen välistä Pohjoismetsää.
Tarjolla olisi
kunniaa ja ehkä kultaakin. Ainakin paremmin kuin täällä, ajatteli Feldon
tympääntyneenä. Hän oli ryöstellyt seudun lukuisia, mutta pieniä kyliä antaen
miestensä rellestää vapaasti. Käskijä oli huomannut saman, minkä kaikki
valloittajat olivat kautta aikojen oivaltaneet. Köyhiä on helppo ryöstää, koska
heillä ei ole mitään arvokasta.
Ennen nykyistä
nöyryytystä he olivat olleet kokoontuneina Vapaudenjoen haarojen
yhtymäkohdassa. Päättyvän talven merkiksi ensimmäiset jäälautat olivat
kulkeutuneet virran myötä pohjoisesta heidän ohitseen. Ne olivat irtautuneet
kaukana virran alkulähteillä laajemmasta jäästä alkavan kevään merkiksi.
Viimeinen meriviikinkien paikalle komennetuista
joukkueista oli saanut leirinuotionsa palamaan. Yhteensä niitä oli ollut jo
kymmenen. Satakunta soturia kussakin. Kymmenen kertaa sata miestä siinä osassa
Pohjoismetsää oli vastannut jo pientä armeijaa. Vahinko, että heillä ei ollut
aikaa etsiä sylvaderen kyliä puhdistettaviksi, oli Dyer Morgar harmitellut
ääneen.
Käskyt olivat kuitenkin olleet selviä. He
olivat tulleet paikalle vain yhtä tarkoitusta varten. Lampeen uponnut piti
etsiä ja vangita. Ellei poikaa saataisi kiinni, hänet pitäisi tappaa. Käsky oli
ollut yksiselitteinen ja tullut suoraan itseltään Roman II:lta. Dyer oli
tuntenut itsensä vähätellyksi. Eikö poikkeamien etsimisestä ollut sovittu jo
vallanvaihdon aikaan? Miksi määräillä samaa asiaa uudestaan? Hän ottaisi kiinni
vielä mustan kantajankin todistaakseen arvonsa.
Solavakooja oli epäonnistunut tehtävässään
tappaa Aenis, mutta tuonut sentään paettuaan arvokkaita tietoja. Uponneen
pojan, Johanin, seurueen uskottiin jättävän Valeren alkavana keväänä, mutta
määränpäästä ei ollut tietoa. Marauderellä oli ollut talvi aikaa koota
joukkonsa asemiin Vapaudenjoen yhtymishaaraan. Nyt pitäisi päättää, mistä poika
löydettäisiin. Dyer Morgaroli keskustellut asiasta perusteellisesti
alipäälliköidensä kanssa ennen päätöstään.
”Refugiaan he eivät ainakaan mene. Mitä he
siellä tekisivät? He suuntaavat Agora Eoniin tai Apiariin. Minä vien itse
joukot siihen suuntaan. Haravoimme joukkueittain Itä-Kaksosten ja Harmaavuorten
välistä Rajaseutua.”
”Lähdemmekö kaikki?”, oli käskijä Feldon
kysynyt.
”Sinä jäät partioimaan Sisämeren rannikkoa
siltä varalta, että he suuntaavat merilosseille. Kalastajakylät ovat meidän
hallussamme, joten niistä saat tukea.”
Käskijä Feldon oli siitä lähtien
jankannut asiaa päässään. Miksi juuri hänet oli jätetty partioimaan tätä
typerää metsää? Soturit hänen perässään seurasivat johtajaansa epämuotoisena
rykelmänä. Kurinpito keskellä näitä metsäläisiä ei tuntunut tarpeelliselta.
Yksi jäljestäjistä oli kadonnut. Se ei tuntunut hälyttävältä. Mies oli
varmaan löytänyt pikkukylän simavarastoineen ja otti parhaat päältä, ennen kuin
ilmoittaisi asiasta. Ei olisi ensimmäinen kerta. He saapuivat notkelmaan, jonka
molemmin puolin kohosivat matalahkot kummut.
Meriviikinkien eteen ilmestyi jotain odottamatonta. Kauempana
metsäpolulla oli vaalea valere valkoisen hevosen selässä. Hänen vieressään
seisoi lyhyt tanakka mies taistelukirves käsissään. Feldon komensi rutiinilla
miehet neliömuodostelmaan. Soturit tottelivat innokkaasti. Mitään
huomionarvoista ei ollut tapahtunut aikoihin. Metsäläisten rääkkääminen oli
hyvää ajankulua, mutta ei todellisen soturin arvolle sopivaa.
Valere auttoi lyhyttä miestä nousemaan eteensä hevosen selkään. Feldon
tunnisti mustan kantajan ja Dyer Morgaria ärsyttäneen valeren. Sama huora oli
vuosi sitten irvinyt komentajan hainauhaa. Mitä tämä oli? Hän määräsi
kilpimuurit nostettaviksi. Valere tuli kevyttä ravia kohti meriviikinkejä.
Aikoiko kaksikko hyökätä sadan meriviikingin kimppuun? Feldon vilkuili sivuilleen,
mutta muita ei näkynyt.
Valere pudotti mustan kantajan maahan. Mies juoksi kohti heitä iso
taistelukirves käsissään. Samaan aikaan valere kääntyi ratsastaen poispäin
heistä. Feldon meni täysin sekaisin. Miehet naureskelivat. Oliko tällaista nähty?
Keinuen juokseva läski tuli yksin kohti sataa soturia ja välissä oli vielä
kilpimuuri.
Kukaan ei välittänyt pakenevasta valeresta. Kenellekään ei tullut
mieleenkään ottaa esiin heitto- tai ampuma-aseita. Feldon alkoi hekumoida jo
voitollaan. Hän karjui ottamaan rynnistäjän vahingoittumattomana vangiksi. He
saisivat mustan kantajan elävänä. Kaikkien katseet kääntyivät poikaan, joka
tuli vauhdilla lähemmäs. Kukaan ei huomannut, kuinka valere käänsi hevosensa,
löi kannat kylkiin ja tuli rynnistäen kohti kuin luonnonvoima.
Johan oli suunnitellut taktiikan. Se oli yksinkertainen. Puolet miehistä
maastoutui läntisen kummun taakse, puolet itäisen. Soturit makasivat
mahdollisimman litteinä sammaleella ja läheltäkin katsoen metsä näytti tyhjältä.
Johan johtaisi lännen hyökkäykseen. Ruber iskisi idästä vihollisen selustaan
näiden käännyttyä Johania kohti. Ferus oli halunnut tuoda taktiikkaan oman
lisänsä.
”Me voisimme mennä
Alexin kanssa ensimmäisinä tervehtimään. Varsinkin, jos siellä on johdossa
vanha tuttu.”
Johan oli huomannut
Feruksen ja Alexin suunnittelevan jotain, joten hän oli nyökännyt. Miten hän
olisi voinut sanoa vastaan tuolle kaksikolle?
Alexin ja Feruksen
ajoitus oli täydellinen. Alex hyppäsi kohti kilpimuuria huitaisten samalla
kirveellään. Isku repäisi kaksi soturia muurista irti ja Alex lensi aukosta
sisään. Samaan aikaan kohti laukannut Ferus komensi sotaratsunsa hyppyyn.
Molemmat lensivät keskelle hampaisiin asti aseistautuneita meriviikinkejä.
Alex alkoi
heiluttaa taistelukirvestään laajoissa kaarissa ikään kuin olisi leikannut
viikatteella viljaa. Angele kiersi hänen käsiään. Rengaspanssariin
verhottu sotahevonen kääntyili paikallaan ratsastajansa hakatessa kaksin käsin
miekallaan vihollisia.
Alexin kirves
tappoi ja haavoitti meriviikinkejä, jotka miekkamiehinä eivät päässeet lähelle.
Feruksen hevonen sai osumia. Valere hyppäsi alas ja hevonen ryntäsi
merisotureiden läpi turvaan. Kaartinpäällikön iskut olivat tappavia ja
torjunnat tehokkaita. Alex ja Ferus olivat ylivoimaisia, mutta heitä oli vain
kaksi. Taaempana olevat meriviikingit ymmärsivät tavoitella keihäitään.
Johanin joukko iski
omalla kilpimuurillaan vastustajan kilpimuuriin ja vääntäminen alkoi.
Kilpimuuri muodostui vierekkäisistä sotureista, jotka olivat nostaneet kilven
eteensä. Kilpimuuri kilpimuuria vasten oli viikinkisotaa tyypillisimmillään.
Kilpisoturit työnsivät kaikella voimallaan muuriaan vihollista kohden. Jos
vastustajan muuri murtui, sai yliotteen ja yleensä voitti taistelun.
Samaan aikaan
työntämisen kanssa yritettiin vahingoittaa vastustajaa kilpien välistä, yli tai
alta. Näin syntyneet aukot oli tukittava heti tiivistämällä muuria.
Työntämiseen käytettiin kaikki voimat ja heikoimpia kannustettiin. Sanottiin,
että kilpimuuri loi viimeisen veljeyden sinetin sotureiden välille.
Vihollisen
rintamasuunta kääntyi länteen kohti Johania ja silloin hyökkäsi Ruber idästä.
Vihollinen vastasi. Nyt kilpimuurit olivat vastakkain sekä idässä että
lännessä. Pohjoisessa niiden välissä riehuivat Alex ja Ferus. Etelä oli auki,
joten taistelun painopiste siirtyi sinne. Kaikki kilpimuurien ulkopuolelle
jääneet soturit yrittivät eteläiseen aukkoon kiertääkseen vihollisen taakse.
Feldon tajusi jääneensä alakynteen. Hän ymmärsi etelän olevan viimeinen
mahdollisuus voittaa vastustaja.
Feldonin
henkivartija oli nimeltään Bagher. Hän oli kymmenien taistelujen veteraani ja
käskijäänsä päätä pidempi. Bagher ei ollut älyllä pilattu, mutta sitäkin
voimakkaampi. Hän heilutteli kahden käden miekkaansa niin suurella voimalla,
että monikaan torjunta tai haarniska ei sitä pysäyttänyt. Feldon päätti päästää
oman turvallisuutensa kustannuksella Bagherin valloilleen.
”Jätä minut. Mene
ja voita meille etelä. Muuten käy huonosti.”
Alex taisteli
väsymättömästi kuin tarujen sankari. Raivoisasti heiluva terä kaatoi ja
haavoitti vihollisia. Alexilla oli rengaspanssari ja terässuojuksia, mutta hän
tiesi joutuvansa ahtaalle, jos vastaan tulisi keihäitä ja nuolia. Alex hyökkäsi
aina siihen suuntaan, jossa varsijousta viritettiin tai keihäitä otettiin esiin.
Valere ei
taistellut kilvin tai suojuksin. Sen
sijaan Ferus liikkui. Notkea ja
pitkäraajainen Ferus oli jatkuvassa liikkeessä, jota mikään ei kyennyt
pysäyttämään tai edes hidastamaan. Hän pujotteli vihollisten välistä, kumartui
aseiden ali tai vain hyppäsi niiden yli. Feruksen aseiden käsittelytaito oli
aivan omassa luokassaan. Hänen miekkansa piirsi ilmassa tappavia kuvioitaan
toisen käden heitellessä kuin ohimennen Valeren tähtiä.
Välillä hän vain
vaihtoi miekkakättään. Feruksen taistelussa näkyi lukuisten vuosikymmenten ja
satojen taistelujen kokemus, jota ei vain harjoittelemalla voisi saavuttaa.
Ferus todisti teoillaan olevansa, mitä oli. Legenda.
Sahar työnsi
kilpimuurissa rottien rinnalla. Jäljestäjällä oli kuitenkin etu, jota muilla ei
ollut. Hänellä oli Instar. Sahar onnistui sivaltamaan yläkautta kunnon iskuja.
Osuessaan Instar läpäisi vastustajan kilven reunan ja välillä kypärän. Puolet
iskuista tappoi. Puolet tainnutti. Vastustaja joutui paikkaamaan jatkuvasti
varamiehillä kilpimuuriaan Saharin kohdalta.
Sahar huomasi
Bagherin raivaavan tietään taistelevan ruuhkan läpi. Jätti eteni kohti
kilpimuurin sivustaa kiertääkseen sen. Jäljestäjä ei voinut irrottautua
muurista ja hätkähti havaitessaan Ingridin tunkevan Bagherin tielle. Kevyt
Ingrid ei ollut voinut osallistua painavien sotureiden kilpimuuriin ja oli jo
odottanut vuoroaan. Bagher tuijotti nahka-asuista tyttöä, joka ulottui häntä
tuskin rintaan saakka.
”Mikä ihmeen
pikkuhuora sinä olet? Valerenpoikanenko?”
Ingrid veti
pistomiekkansa esiin.
”Minä olen
Pohjoismetsän Ingrid ja tanssin sinulle kuoleman.”
Bagher yritti
turhaan osua. Ingrid tanssi lyöntien ohi. Ingrid lähestyi. Bagher yritti
entistä kiivaammin. Iskut olivat hyviä. Ne olivat täynnä taitoa ja voimaa. Ingrid
ei yrittänytkään torjua. Hän vain tanssi Bagherin suojauksen läpi. Ingrid otti
ketterästi viimeiset askeleet ja hyppäsi. Hyppynsä lakipisteessä Ingrid oli
Bagherin pään tasalla. Hän löi pistomiekkansa vihollisen silmistä läpi.
Se oli taistelun
käännekohta. Merisoturit olivat pitäneet Bagheria voittamattomana. Nyt monet
huomasivat kummallisen tytön päihittäneen heidän mestarinsa. Hämmennys ja jopa
pelko levisivät meriviikinkien keskuuteen. Se oli vaarallista kilpimuurissa.
Marauderen muurit
alkoivat murtua ja sylvadere kävi raivokkaasti päälle. Alkoi viikinkisodille
tyypillinen taistelun viimeinen vaihe. Se oli yleistä hakkaamista, jossa
soturit tappoivat toisiaan sen, minkä ehtivät. Se oli yleistä kaaosta, jonka
voitti eniten tappanut. Yleensä kilpimuurien kisassa toiseksi jäänyt puoli
hävisi.
Alexilla meni yli.
Hän kadotti ajan ja paikan tajunsa. Hän vain tappoi. Alex tärisi ja hänen
suustaan valui vaahtoa. Sepänpoika karjui.
”ELÄN JA KUOLEN
VAIN KERRAN!”
Ferus tajusi Alexin
joutuneen taisteluraivon valtaan. Tällaisia sotureita kutsuttiin berserkeiksi.
He olivat raivonsa ansiosta usein ylivoimaisia, mutta oli yksi ongelma.
Berserkki halusi vain tappaa. Hän ei suojautunut tai varonut itseään lainkaan.
Ferus ujuttautui taistelemaan Alexin lähistölle suojatakseen nuorta miestä.
Myös Ingrid ja
Sahar taistelivat selkä selkää vasten. Maa heidän ympärillään alkoi täyttyä
ruumiista. Taistelun edetessä meriviikingit alkoivat arastella parin kimppuun
hyökkäämistä. Feldon yritti epätoivoissaan saada järjestystä aikaan. Hän
tajusi, että vastustajan mestaritaistelijat voisi kaataa vain heittoasein.
Kukaan panikoivasta marauderestä ei enää kuunnellut päällikkönsä käskyjä.
Johan ei vetänyt
vertoja Ferukselle asetaidossa, mutta oli tätäkin nopeampi. Johan liikkui taistelevien soturien
muodostamassa kaaoksessa. Hänen kävi melkein sääliksi merisotureita, sillä
lampeen uponneen oli suorastaan helppoa pistää vastustajiaan hengiltä. Johanin
ei tarvinnut edes käyttää kilpeään, vaikka oli senkin taidon vaivalla
opetellut. Kukaan ei ehtinyt kertaakaan iskeä häntä kohti.
Rajaseudun rotat
olivat hyviä sotureita, mutta niin olivat vastustajatkin. Ferus, Alex, Johan,
Sahar ja Ingrid olivat jotain enemmän. Taistelun lopputulos oli selvä, eikä se
itseasiassa kestänyt kovin kauaa. Alkujännityksen jälkeen Hronan oli istahtanut
selkä puunkylkeä vasten. Hakkaamisvaihe ei hänestä ollut kovin kiinnostava.
Tietäjä päätti torkahtaa sillä aikaa, kun viimeisiä tapettiin.
Sotahistorioitsijat
kiistelevät edelleen siitä, mikä oli Johanin ja hänen valitsemansa taktiikan
merkitys Rajaseudun rottien ensimmäisessä taistelussa. Monikaan ei pidä sitä
kovin suurena. Yksimielisyys sen sijaan vallitsee siitä, että Alexin suusta
kuultiin tuolloin ensi kertaa Rajaseudun rottien kuuluisa taisteluhuuto: Elän
ja kuolen vain kerran. Sen on arvioitu kuvaavan hyvin sitä omistautumista,
jolla rotat usein kävivät ylivoimaisen vihollisen kimppuun.
Yksimielisyys
vallitsee myös siitä, että tuolloin nähtiin ensi kertaa Ingridin
kuolemantanssi, jonka merkitystä tuleville sukupolville ei voi vähätellä. Sen
sijaan Saharista ja Feruksesta kertoviin legendoihin rottien ensimmäinen
taistelu ei ole yltänyt. Se on jäänyt täysin isompien ja tärkeämpien
tapahtumien varjoon.
Taistelukenttä ei
ollut enää uljas näky. Useita kymmeniä runneltuja ruumiita makasi siellä
täällä. Haavoittuneet soturit vaikersivat kuolleiden keskellä. Lumen rippeet
oli tallattu maahan, joka oli kuivuneen ja kuivuvan veren peitossa. Alex oli
palautunut normaaliin tilaansa ja katseli ympärilleen silminnähden
järkyttyneenä. Johanin laita oli vielä huonommin. Hän näytti suorastaan
kauhistuvan ympäröivästä näystä.
Ferus ja Hronan
ottivat pojat mukaansa lähtiessään kiertämään läpi omia haavoittuneita.
Ensimmäinen soturi oli saanut miekan vatsansa läpi ja makasi tuskissaan. Toivoa
ei ollut. Ferus otti soturia käsistä kiinni ja katsoi miestä silmiin.
”Hämärään vai
pimeään”
”Anna tulla.”
Ferus työnsi
miekkansa miehen sydämeen olan läpi ylhäältä päin. Seuraavan rotan vamma oli kyljessä.
He poistivat panssarin. Haava oli verinen, mutta ei vakava. Hronan ompeli sen
kiinni miehen irvistellessä. Sama jatkui. He lääkitsivät parannettavissa
olevat. Muut saivat valita. Hämärään tai suoraan pimeään. Ferus antoi
pyydettäessä armollisen kuoleman. Vaihtoehtona oli leilillinen Odinin lekaa
nuotion ääressä. Osa halusi vielä muistella elämäänsä viimeiset hetkensä.
Heidät jätettiin taistelukentän laidalle kohtaamaan yksin loppunsa.
Ferus tappoi
henkitoreissaan olevan soturin, jonka jalka oli säärestä irtipoikki. Se oli
liikaa. Johan antoi ylen. Sen nähtyään Alex teki samoin. Kukaan ei välittänyt.
Kaikilla oli ollut ensimmäinen kertansa. Haavoittuneita meriviikinkejä makasi
vielä siellä täällä. Ferus kävi tappamassa jokaisen ilman sen suurempia eleitä.
Muinaisaikojen
uskonnon mukaan miekka kädessä kuolleet panderet pääsivät parempaan paikkaan.
Vaikka uskonto oli jo kuollut, tavasta pidettiin kiinni. Omat kuolleet
kasattiin miekka kädessä isoon polttorovioon. Saman tavan ja uskomuksen mukaan
ruumissavut eivät saaneet sekoittua vihollisen kanssa, joten merisoturien
kuolleet heiteltiin ympäriinsä ja jätettiin petojen syötäviksi.
Viimeiset
viholliset olivat antautuneet. He olivat maassa polvillaan kädet selän taakse
sidottuina. Feldon oli yksi heistä. Ferus pakotti Johanin ja Alexin
vankirivistön viereen katselemaan.
”Te varmasti
ymmärrätte, mitä seuraavaksi tapahtuu?”
Nuoret miehet
ymmärsivät. He eivät voineet marssia vangittujen vihollisten kanssa. Heitä
pitäisi vahtia ja ruokkia. Mihin vangit edes vietäisiin? Pakoon päästettyinä he
tulisivat takaisin isommalla joukolla. Vangitut metsäviikingit yleensä
kidutettiin hengiltä. Naiset taasen…Johan ja Alex vääntelehtivät vaivautuneina,
mutta Ferus ei aikonut päästää heitä helpolla.
”Te olette nyt
johtajia. Tämä on teidän tehtävänne. Antakaa mennä.”
Pojat jähmettyivät.
Heidän pitäisi…Johan voi uudestaan pahoin, vaikka hänen vatsansa oli jo tyhjä.
Johanin yökkiessä Alex kalpeni valkoiseksi kuin lumi. Ferus päästi heidät
piinasta. Hän neuvoi nopeimman ja tuskattomimman tavan hoitaen asian samalla
itse.
”Kuten äsken.
Tapettavan on oltava polvillaan. Miekka työnnetään ylhäältä solisluun kohdalta
suoraan alas sydämeen.”
Ferus tappoi vielä
elossa olevat meriviikingit. Rivi oli pitkä. Ferus säästi vain Feldonin ja
leikkasi tämän siteet poikki.
”Nouse ylös
Morgarin mato. Et kuole vielä tänään.”
Feldon nousi ylös
hieroen hämmentyneenä ranteitaan. Hän ei voinut ymmärtää hyvää onneaan. Ferus
katsoi vihollistaan silmiin.
”Et myöskään nosta
enää kättäsi Valerea vastaan.”
Sen sanottuaan
Ferus löi Feldonin miekkakäden ranteesta poikki. Hän työnsi verta suihkuavan
tyngän nuotioon tyrehdyttääkseen vuodon. Käskijä huusi. Palaneen lihan löyhkä
levisi. Kun Feldon tuli tolkkuihinsa, Ferus kertoi hänelle asiansa.
”Etsi isäntäsi. Se
Morgar naistentappaja. Kerro hänelle terveisiä Valeren Ferukselta. Marauderellä
ei ole asioita Pohjoismetsässä. Pysykää saarellanne. Jos Morgar, Romanin mato,
tulee vielä tänne, niin minä en leikkaa häneltä kättä. Tämä tyttö leikkaa
häneltä irti jotain roikkuvaa jalkojen välistä.”
Päivän päätteeksi
Ferus otti vielä Johanin ja Alexin puhutteluunsa.
”Ymmärrättekö nyt,
miksi valeret nukkuvat vihollisen pää säkissä ja rakentavat aitaa, jonka nimi
on kauneus ja kuolema?”
Pojat nyökkäsivät.
”Tänään te näitte,
että taistelu on muutakin kuin sankaritekoja. Se on vuotavaa verta. Se on
leikattua lihaa. Se on tuskaa ja kuolemaa. Me emme tehneet maailmaa
tällaiseksi, mutta joudumme elämään siinä. Muistakaa tämä päivä. Muistakaa se
jokaisen kerran, kun joudutte päättämään, otatteko miekan käteenne vai ette.”
Ingrid opetti
heille, kuinka soturiponinhäntään tehdään solmuja. Rautaleuka kävi nyhjäämässä
molempia, mutta oli selvästi koiramaisen huolissaan Johanin alakuloisuudesta.
Seuraavana yönä pojat eivät nukkuneet silmällistäkään.
SEURAAVA LUKU VIIKON KULUTTUA-