LUKU 18

 NYT HRONAN

18 Tarinoiden sankari, vapaat hirviöt ja pakolaistyttö

   Tietäjä Hronan antoi ratsunsa askeltaa kevyesti omaan tahtiinsa. Sadan soturin matkanteko oli väistämättä hidasta. Hronan ymmärsi, että suojaavaa voimaa oli raahattava mukana. Hän ei sen sijaan hyväksynyt Johanin päätöstä olla yksinkertaisesti käskemättä kaikkia ratsaille. Suuri johtaja kun kerran oli.

   Totta kai pojan oli opittava johtamaan, mutta enemmän nyt olisi tarvittu kokemusta ja viisautta. Matka rannikolle oli pitkä. Tietäjä ajatteli sen aikana puhuvansa järkeä Ferukselle. Kokenut soturi ymmärtäisi, että päätöksentekoa ei voisi vielä jättää kypsymättömälle pojannulikalle. Onneksi sitä ennen ei tarvinnut päättää mistään tärkeästä.

   Ajatuksissaan Hronan huomasi jääneensä joukon häntäpään tienoille. Yllättäen hän huomasi joukon kääntyvän Johanin johdolla länteen. Kohti Refugiaa. Mitä tämä oli? Tuohtunut tietäjä kannusti ratsunsa kevyeen raviin pysäyttäen sen vasta käännyttyään Johanin eteen.

      ”Mitä sinä teet? Kalastajakylät ovat etelässä.”

   ”Olenko minä tämän retkikunnan johtaja vai enkö ole?”

   ”Se tarkoitti taktisia päätöksiä kylien suhteen.”

   ”Nyt me menemme taktisella päätöksellä Refugiaan vai syöstäänkö minut vallasta?”

   Hronan katseli hädissään ympärilleen. Tämähän oli älytöntä. Moinen poika komenteli mitä sattuu.

   ”Ferus. Puhu pojalle järkeä.”

   Valere kohautti olkapäitään.

   ”Päällikkö on päällikkö.”

   Sen jälkeen loukkaantunut Hronan ei suostunut puhumaan. Puuskahti vain kerran.

   ”Mitä neuvoja minä voisin antaa, kun niitä ei kuunnella.”

   Tietäjä pysyi hiljaa Refugiaan asti. Kevät oli Valerea pidemmällä. Alajärvi oli täysin sula. Laineet liplattivat kevyesti kirkkaalta taivaalta paistavan auringon valossa. Muuttolinnut olivat palanneet. Osa rakenteli pesiään järven laajoissa vihertämään alkaneissa kaislikoissa.

   Rajaseudun rotat leiriytyivät turvallisen matkan päähän rannasta. Useimmat soturit eivät olleet aiemmin nähneet zarogeja, joten he olivat täynnä odotusta. Olivathan Refugian zarogit yksi maailman ihmeistä. Iltanuotiolla heidän seuraansa liittyi kiertävä tarinankertoja. Se ei ollut Refugiassa tavatonta.

   Monet ilkeästi satusepoiksikin kutsutuista kulkijoista matkasivat Alajärven kautta inspiroidakseen uuden zarog-tarinan. Tosiasiassa harva edes näki vanhoja meripetoja. Tapana oli antaa tarinankertojille suojaa ja ruokaa. Vastineeksi he viihdyttivät iltanuotiolla istujia. Alex halusi välttämättä kuulla parhaan Ferus ja Fenris-seikkailun muka poikavuosien muistoksi. Kulkija ei tietenkään ollut tunnistanut kuuluisaa soturia, vaikka olikin ihmetellyt viikinkijoukkoon kuuluvaa valerea. Ferus mulkaisi Alexia vihaisesti, mutta ei sanonut mitään.

   Tarinankertoja päätti kertoa kuuluisan Suuren järven rantasota-eepoksen, josta oli tehty laulukin. Kulkija pahoitteli, että paikalla ei ollut bardia sitä laulamassa ja kuuntelijat joutuisivat tyytymään hänen vaatimattomaan lausuntaansa. Kuin huomaamatta moni rotista hiipi nuotion valopiiriin kuullakseen paremmin. Lapsuuden seikkailu oli saanut aivan uuden ulottuvuuden nyt, kun itse Ferus ratsasti heidän rinnallaan.

   Mies aloitti tasaisella äänellä huolellisesti artikuloiden. Aikaan ennen nykyisen viikinkisukupolven syntyä Ferus ja Fenris olivat suorittamassa kuningattaren heille antamaa tärkeää tehtävää. Matkallaan sankan Pohjoismetsän läpi he kohtasivat yllättäen kokonaista satapäisen marauderejoukkion. Tehtävän takia heidän oli pakko paeta, vaikka se oli sankarisotureille kovin vierasta.

  Vastaan tuli iso metsäjärvi. Sitä ei ollut kiertäminen. Meriviikingit ajoivat heitä takaa. Onnekseen kaksikko pääsi järvelle viime tingassa kalastajien unohtamalla veneellä. Puolivälissä matkaa he huomasivat, että vastarannalla odotti vielä isompi joukko meriviikinkejä. Heitä johti äärimmäisen pahamaineinen Malgore, jota pelättiin ympäri Pohjoismetsää. Ferus ja Fenris eivät arkailleet. Valeresoturit eivät edes kääntyneet heikompaa vastustajaa kohti. He vetivät miekkansa ja hyökkäsivät päin maraudereä kostaakseen Malgorelle tämän pahat teot.

   ”Sillä Ferus ja Fenris olivat Valeren suurimmat soturit kautta aikojen. He eivät pelänneet, eivätkä pelästyneet. He olivat valmiita kuolemaan Valeren puolesta. Rohkeus ja kunnia oli heidän terävin aseensa.”

   Tarinankertoja siemaili lekaa puhuessaan alkaen selvästi lämmetä. Hän kuvaili yksityiskohtaisesti jokaisen kaksintaistelun. Toinen leili tarjottua lekaa ehti tyhjentyä puoleenväliin ennen kuin kaikki meriviikingit oli saatu hengiltä. Loppuhuipentumaan päästiin, kun Ferus oli haavoittunut ja kaksikosta taitavampi eli Fenris haastoi Malgoren kaksintaisteluun.

   Johan ja Alex vilkuilivat virnistellen Ferusta, mutta kaartinpäällikön ilme pysyi täysin muuttumattomana. Tarinankertoja sai tarinastaan niin ruhtinaalliset suosionosoitukset, että hämmentyi täysin. Mies ei suinkaan kertonut Suuren järven rantasotaa ensimmäistä kertaa.

   Aamulla Johan ja Alex malttoivat tuskin odottaa tarinankertojan lähtöä, ennen kuin kävivät Feruksen kimppuun.

   ”Pitikö tarina paikkaansa?”

   ”Onko Fenris parempi kuin sinä?”

   Ferus mietti hetken ja virkkoi sitten rauhallisesti.

   ”Tapahtumat olivat pääpiirteittäin oikein. Tosin itse olisin painottanut muuatta seikkaa, joka nyt unohtui mainita.”

   ”Mitä niin?”

   ”Ikää. Me olimme Fenriksen kanssa kahdeksanvuotiaita. Nahistelimme solakylän poikarevohkan kanssa, jota johti Malko-niminen pahatapainen kakara. Ehkä meidän ikäisemme. Malko tapasi kiusata pienempiään, joten Fenris löi siltä silmän mustaksi. Sen pahempaa ei tapahtunut kenellekään ja ensimmäistä kertaa minä mistään järvestä kuulen. Saattoihan siinä joku lätäkkö olla. Syksy kun oli. Kerron tämän, jotta ette unohda oppimaanne. Puheella ei aina ole merkitystä. Teoilla on.”

   Feruksen poistuttua puhekykynsä löytänyt Hronan taustoitti asiaa.

   ”Kuten muistatte, niin valeret eivät ota solalaisia amoneukseen. Vain soturien siemen kelpaa. Pikkupojat kiusaavat valereita yrittäessään todistaa alkavaa miehuuttaan. Hiipuvan kansan lapsia ei ole paljon, joten he jäävät aluksi poikajoukkojen varjoon. Valeret sallivat tämän, koska pitävät sitä hyvänä soturikasvatuksena.”

   Hronanin vastalauseet eivät auttaneet. Kaikki kerääntyivät rantaan katselemaan. Johan riisuutui alusvaatteisilleen. Hän nyökkäsi Alexille ja käveli rauhallisesti kylmään veteen. Osa miehistä henkäisi syvään, kun hänen päänsä katosi pinnan alle. Ilma oli tyyni, eikä vedenpintaa liikuttanut tuulenvirekään. Vain kevätaurinko heijastui peilityynestä pinnasta.

   Johan ui pinnan alla Yläjärven suuntaan. Angele tuotti hänelle happea ja salli oleskelun upoksissa. Johan oli kokeillut asiaa kesällä harjoituskentän lammella. Hän ei ollut löytänyt takarajaa. Enimmäkseen nälkä tai unen tarve olivat ajaneet hänet pinnalle yksinkertaisen kyllästymisen lisäksi.

   Yläjärvi oli kraatterijärvi, jonka vesi virtasi Alajärveen maanpinnan alapuolella. Johan oli sukeltanut vedenpinnan alaiseen seinämään kiinni ja etsi ulosvirtausaukkoja. Yksi isoimmista näytti lupaavalta. Se oli selvästi jopa zarogin mentävä, eikä virtauksen voimakkuus ollut liian suuri.

   Stalaktiittikalterit löytyivät ensimmäisen mutkan takaa. Vanhat tippukivet olivat muovanneet luolan tukkeeksi esteen, jonka läpi mitään kookkaampaa ei mahtuisi, mutta vesi virtaisi vapaana. Tämä oli se paikka, josta tarinat kertoivat. Tämä oli se täyttymättömän rakkauden paikka, josta runoja kirjoitettiin. Tänne Eintan ja Eintana tulivat katsomaan toisiaan, mutta eivät ikinä kyenneet koskettamaan. Tämän paikan Johan oli päättänyt hajottaa.

   Työ oli hankalaa ja vesi hidasti. Johan joutui käyttämään kaiken sen voiman, jonka sai angelesta irti. Kukaan ei ollut todistamassa, kuinka nuoren miehen iho kupli kuin kiehuva vesi. Hän murjoi heikoimmalta näyttävää stalaktiittia isoilla lohkareilla, jotka murenivat isku iskulta. Se ei olisi onnistunut voimakkaaltakaan mieheltä edes lekalla ja ulkoilmassa.

   Illansuussa stalaktiitti antoi periksi. Aukko oli iso, mutta ei tarpeeksi leveä mahtavalle zarogille. Se vähäinen valo, joka luolaan oli yltänyt, alkoi auringonlaskun myötä loppua. Hän palaisi seuraavana aamuna.   Johan hytisi iltanuotiolla. Angele esti paleltumasta, mutta ei varsinaisesti lämmittänyt. Nyt kaikki jo tiesivät, mitä hän oli tekemässä. Hronan ei ollut tyytyväinen.

   ”Kaunis ajatus, mutta miksi? Mitä hyötyä siitä on?”

   ”Onko sillä väliä?”, Johan vastasi kysymykseen kysymyksellä, koska oli havainnut Hronaninkin tekevän usein niin.

   ”Sinulla on velvollisuuksia. Ei tässä maailmassa voi vain kulkea eteenpäin ja tehdä mitä huvittaa.”

   ”Miksi ei?”

   Aamulla Johan lähti takaisin järveen ottaen mukaansa taistelukirveen. Toinen stalaktiitti murtui puolilta päivin. Nyt aukko oli tarpeeksi suuri. Hän palasi takaisin. Kaikki istuskelivat rannalla ja odottivat, mitä tapahtuisi. Hronan oli tapansa mukaan epäileväinen.

   ”Entä, jos ne eivät edes huomaa koko asiaa?”

   ”Zarogit ovat olleet vankeina ja erossa toisistaan muinaisajasta lähtien. En ymmärrä, miten ne voivat olla vielä elossa. Täällä ne ovat silti olleet. Pakkohan niiden on huomata pienetkin muutokset.”

   Illansuussa se iski kuin salama väärästä suunnasta. Toisiinsa kietoutuneet zarogit ampaisivat pinnan läpi sellaisella voimalla, että irtautuivat hetkeksi kokonaan vedestä. Niiden aiemmin laulama sanaton ja kaunis melodia oli muuttunut korvia riipaisevaksi kirskunnaksi. Ihmiset rannalla jäykistyivät ikään kuin oikea salama olisi iskenyt ukkosenjyrähdyksen kera.

   Zarogit lässähtivät takaisin pinnan alle. Roiskeet ylsivät yhtä korkealle kuin pisimmät männyt kasvoivat. Pian ne ampaisivat uudestaan ilmaan parinkymmenen askeleen päässä. Sama toistui ja toistui. Lihavuoren kokoiset hirviöt näyttivät pomppivan järven pinnalla kuin pallo lasten leikeissä. Tosin ne eivät pysähtyneet veteen, kuten lasten pallo olisi tehnyt osuessaan rapakkoon. Vauhti vain kiihtyi auringon alkaessa laskea.

   Näyn vetovoima ei laimentunut. Valeresta lähtenyt seurue ei kyennyt kuin tuijottamaan. Jopa Rautaleuka oli nostanut makuulla päänsä ja tapitti järvelle päin. Hronan sai ensimmäisenä suunsa auki.

   ”Ne parittelevat.”

   ”On siinä poika saanut odotella pukille pääsyä.”, Sahar ei voinut itselleen mitään.

   Ingrid löi uuden tapansa mukaan Saharia lujaa vatsaan. Hän oli päättänyt kasvattaa miehestään miehen. Zarogien tahti vain kiihtyi ja viimeinen hyppy nähtiin iltaruskoa vasten. Zarogit jäykistyivät ilmassa ja tällä kertaa -kuin hyväksi lopuksi- solahtivat sulavasti takaisin veteen. Korviin ottanut kirskunta katosi. Järven pinta oli taas peilityyni.

   Seuraavana aamuna zarogit ilmestyivät rantaveteen. Muiden estelyistä huolimatta Johan kahlasi niitä vastaan. Merihirviöt eivät tehneet mitään. Ne vain katselivat ja kallistelivat valtavilla pedonleuoillaan varustettuja päitään kuin painajaisunen koiranpennut. Lopuksi hirviöt katosivat muitta mutkitta takaisin syvyyksiin.

   Kalastajakyliä kohti suunnattiin seuraamalla Vapaudenjoen länsihaaraa. Pohjoisesta etelään virtaava joki kantoi mukanaan satunnaisia jäälohkareita, mutta nekin olivat sulaneet jo pieniksi ohi ajautuessaan. Metsä henki kevättä ja täyttyi lintujen laulusta. Rajaseudun rotat olivat hyvällä tuulella. Osa viritteli pienissä ryhmissä vanhoja viikinkilauluja. Ne tosin kertoivat useammin purjehtimisesta kuin metsämarsseista.

   Soturien mieliala oli korkealla. Heti retken aluksi oli saatu todistaa historiaa, josta riittäisi kerrottavaa. Tarina Johanista ja merihirviöistä parani päivä päivältä. Riistaa saatiin öisellä ansapyynnillä ja jäljestäjien päiväpyynnistä sen verran, että rehulihaa ei paljoa kulunut. Ainoa vähemmän hyväntuulinen matkaaja oli tietäjä Hronan, joka näytti siltä, että murtuisi kantamiensa huolien alle.

   Melodia alkoi kuulua hiljaisena jostain kaukaa. Se ikään kuin kiusasi korvia. Oliko se edes todellista vai soiko se omissa korvissa? Matkaajat katselivat ensin epätietoisina toisiaan, mutta tajusivat nopeasti kaikkien kuulevan saman vienon melodian.

   Ääni voimistui. Se oli täyteläinen. Se oli täynnä riemua. Se oli selvästi…voitokas. Päät alkoivat kääntyillä. Mistä melodia oli lähtöisin? Kukaan ei silti tapaillut miekkaansa. Mikään noin kaunis ei voinut olla vaarallinen. Sanaton laulu tuli lähemmäs. Se voimistui pauhuksi soiden niin lujaa, että puhe ei enää kuulunut.

   Zarogit ilmestyivät näkyviin joenmutkan takaa. Ne tulivat vauhdilla myötävirtaan kuin koskeen heitetyt kaarnaveneet. Ne syöksyivät vierekkäin kita edellä ja kaula vähän pystyssä. Kuin elävät ja sulavat viikinkilaivat. Matkalaiset ehtivät vain kääntää päätään. Suut jäivät hämmästyksestä auki.

   Sitten se oli ohi. Zarogit syöksyivät eteenpäin kadoten näkyvistä. Melodia hiljeni hiipuen kuulumattomiin. Kukaan jähmettyneestä seurueesta ei kyennyt sanomaan mitään. Jopa Sahar oli kunnioituksesta mykkänä. Ingrid itki liikutuksesta.

   ”Ne saivat vapauden ja rakkauden samalla kertaa elinikäisen vankeuden jälkeen. Voiko maailmassa olla mitään kauniimpaa? Se oli oodi vapaudelle. Vain vapaina me voimme rakastaa.”

   Pakolaisia alkoi ilmestyä pian sen jälkeen. Kaikki kertoivat samaa tarinaa. Alueella mellasti joukkueellinen meriviikinkejä, jotka eivät siviilejä säästäneet. Vapauden joen tienoo oli suhteellisen tiiviisti asutettua. Jokiliikenne takasi halukkaille kulun merilossilla Keskussaarelle ja sitä kautta Virileen tai etelään.  Vain Sisämeren rannikko kalastajakylineen oli väkirikkaampaa.

   Metsäviikinkien rahvaskylät piilottelivat pohjoisessa. Väki oli enimmäkseen sylvaderen puolella, mutta talonpojat, kalastajat ja metsänkävijät eivät uskaltaneet asettua avoimesti maraudereä vastaan. Tekoihin vastattiin saman tien tappamalla kaikki osalliset perheineen. Puheitakin piti varoa.

   Yleensä maraudere jätti viattomat rauhaan ja keskittyi sylvaderen soturikylien jahtaamiseen. Nyt asialla oli ilmeisesti joku turhautunut komentaja. Tappamiseen ja polttamiseen ei ollut löytynyt mitään syytä, eikä sillä näyttänyt olevan selkeää tavoitetta. Useita marauderejoukkueita oli kevättalvella lähtenyt pohjoiseen itsensä Dyer Morgarin johdolla. Ne ajoivat takaa jotakuta ja tämä jälkeen jätetty oli vastuussa nykyisestä riehumisesta.

   Pakolaisten kylät oli poltettu. He olivat lähettäneet viestinviejiä Merilinnakkeeseen, mutta tuskin asettuisivat avoimesti Roman II:a vastaan. Kalastajakyliä oli vallattu merilosseista itään. Pysyvä miehitys oli suurempi päänsärky alueella vaikuttaville valtakunnille kuin muutama poltettu metsäkylä, kodeistaan ajetut ihmiset valittivat.

   Yleensä pakolaiset raahustivat jalkaisin. Joskus mukaan oli saatu karjaa. Kaikki surivat kuolleitaan. Naisia oli raiskattu. Monia kidutettu. Väki oli synkkää ja apaattista. Heillä ei ollut ollut paljoa. Nyt sekin oli menetetty-

   Kolmantena matkapäivänä vastaan tulivat aasien vetämät vankkurit, jotka olivat täynnä lapsia. Niitä ohjasti keski-ikäinen nuhruisen näköinen mies. Johan ei pitänyt ajajan olemuksesta. Hän ei osannut arvioida syytä asiaan, joten pysäytti miehen.

   ”Tervehdys! Mikä mies?”

   ”Rauhan mies. Pyrin munkkikokelaaksi Agora Eoniin.”

   ”Sinulla on iso perhe.”

   Samaan aikaan Ingrid livahti vankkureihin supattamaan lasten kanssa.

   ”Orpoja ovat. Maraudere on tappanut vanhemmat. Vien luostariin kasvamaan.”

   ”Suuntasi on väärä. Olet menossa Refugiaan, et Agora Eoniin.”

   ”Haen orvot sieltäkin. Käännyn sitten.”

   Pienen miettimisen jälkeen Johan tyytyi selitykseen. Ingrid ei. Hän ilmestyi vankkureissa miehen taakse. Jäljestäjä riuhtaisi ajajan kuskin pukilta maahan hypäten itse perään. Mies ehti nousta polvilleen. Yhdellä sulavalla liikkeellä Ingrid veti miekat selästään ja löi ne miehen kaulan läpi. Kaikki tuijottivat häntä puhumattomina.

   ”Munkkikokelaaksi muka. Tämä törkykasa on pitänyt näitä lapsia puolisoinaan. Poikiakin. Hän on tehnyt muutakin. Lapset ovat täynnä arpia ja poissa tolaltaan. Hän on kokeillut…asioita. Ei hän ollut viemässä lapsia uuteen kotiin. Hän etsi lisää uhreja.”

   Hiljaisuus oli pitkä. Lopulta Johan sanoi ääneen sen, mitä muutkin ihmettelivät.

   ”Mitä me lapsille teemme?”

   ”Otamme mukaan. Etsimme heille uuden kodin kalastajakylistä.”

   ”Entä jos kyläläiset eivät ota heitä?”

   ”Minulle ei sanota ei.”

   Sahar nyökytteli tälle voimakkaasti Ingridin selän takana ja se asia oli sillä selvä. Ingrid jutteli lasten kanssa yhdessä ja erikseen. Iltanuotiolle hän toi likaisen tytön, joka pälyili arasti muita ihmisiä. Takkuinen hiuspehko peitti kasvot. Muut huomasivat, kuinka arat silmät tuikkivat elämää, joista ilo oli kuitenkin kadonnut.

   ”Hyvät ihmiset! Tässä on Fida.”

   Fida työnsi pienen kätensä Ingridin käteen.

   ”Äiti.”

   Hronan oli seurannut kasvavalla ylpeydellä uuden johtajan sotapäällikkötaitoja. Matkan aikana Johan teki itsensä tutuksi miehille yhdessä ja yksitellen. Hän rupatteli monien kanssa niitä näitä kahden kesken ja opetteli tuntemaan näiden taustat. Johanilta riitti aina aikaa kiinnostukselle miesten asioista. Hän lohdutti Rufusta moneen otteeseen. Kirvesjätillä oli ikävä tyttäriään. Hän tiesi näiden olevan turvassa kyläläisten siirryttyä uuteen salaiseen asuinpaikkaan. Pohjoismetsä kuhisi meriviikinkejä, joten turvallisuuden takia reitit kylään pidettiin suljettuina.

   Fidan jälkeen Johan otti pakolaisetkin huolekseen. Hän neuvoi kaikkia kokoontumaan Refugian Alajärven rannalle. Zarogit olivat poissa, joten järvellä kalastaminenkin olisi täysin turvallista. Aikanaan he voisivat perustaa yhdessä uuden kylän. Kalaa ja riistaa asuttamattomalla seudulla olisi runsaasti.

   Sahar muistutti heitä susista. Vaikeina aikoina yksinäiset sudet kuolevat, mutta lauma selviytyy. He antoivat pakolaisten mukaan kaiken, mitä pystyivät. Monet olivat ruoan puutteesta heikossa kunnossa. Rahvaalle rehulihasäkkejä ei useinkaan riittänyt. He jakoivat omistaan.

   Pakolaisten lisääntynyt määrä kertoi, että välimatka meriviikinkeihin oli kuroutumassa umpeen. Sahar päätti ottaa jäljestäjien johtamisen käsiinsä ja lähti itse pisimmille tiedusteluretkille. Eräänä päivänä hän ilmestyi takaisin huolestuneen näköisenä.

   ”Maraudere! Joukkue. Yhtä paljon kuin meitä. Johdossa sama mies kuin vuosi sitten Refugiassa. Se, joka kutsui itseään käskijä Feldoniksi. Ei Morgaria. Jouduin tappamaan yhden jäljestäjän. Eivät löydä ruumista, mutta tuskin uskovat sen karanneen tai joutuneen petojen suihin.”

   Sana levisi miesten keskuudessa kuin kulovalkea. Sata meriviikinkiä! Enää ei puhuttaisi harjoitustehtävästä. Nyt olisi tosi kyseessä. Nyt tapettaisiin ja kuoltaisiin, ellei Johan päättäisi väistää. Rajaseudun rotat eivät itse ymmärtäneet, kuinka hyvin he olivat sisäistäneet Johanin johtajakseen. Heille ei tullut enää mieleenkään, että taistelusta päättäisi vanhempi Sahar, tietäjä Hronan tai edes legenda Ferus.

   Rotat eivät silti pelänneet. Heille oli opetettu pienestä pitäen Valeren käsitys rohkeudesta. Se oli oman pelon voittamista. He olivat sylvadere! Heidät oli valittu Rajaseudun rottiin syystä. He tekisivät sen, mitä täytyisi tehdä. Maraudere oli tullut saareltaan ja rannikoltaan heidän mailleen. Heitä vastaan oli tullut päiväkausia todisteita siitä, mihin meriviikinkien pahuus pystyi. Se täytyisi lopettaa. Se oli heidän tehtävänsä. Kuka muukaan sen tekisi?

   Hiljaisuus oli laskeutunut iltanuotiolle. Kaikki olivat mietteissään. Hronan ryki kurkkuaan odottaen muiden kääntyvän katsomaan itseään.

   ”On tullut aika tehdä vakavia päätöksiä. Johan on selviytynyt hyvin, mutta nyt on…”

   Hronan hiljeni. Ferus oli harpannut nuotion toiselta puolelta istumaan hänen eteensä ikään kuin tietäjää ei olisi olemassakaan. Kaartinpäällikkö puhui osoittaen selkeästi sanansa Johanille.

   ”Päällikkö! Mitä me teemme?”

   Johan sanoi lähettäneensä Saharin valitsemaan sopivaa paikkaa. Sen löydyttyä toimittaisiin etukäteen mietityn taktiikan mukaisesti. Johan alkoi puhua rauhallisesti. Ilman ainuttakaan änkytystä tai sanan tapailua hän selitti rauhallisesti, miten halusi toimittavan. Ferus kuunteli keskittyneesti ja keskeyttämättä. Johanin lopetettua hän sanoi vain lyhyesti.

   ”Hyvä suunnitelma. Minulla ja Alexilla olisi pikku asia siihen lisättäväksi.”

   Kukaan ei huomannut Hronanin loukkaantuneen Feruksen keskeytyksestä sydänjuuriaan myöten. Tietäjä häipyi vähin äänin seuraavalle nuotiolle synkissä mietteissään. Hän oli sentään Agora Eonista ja neuvonut armeijoiden päälliköitä! Nytkö ei moisia miekanheiluttajia kiinnostanut kuunnella? Pitäkööt pienet taktiikkansa! Hän oli valtakuntatason strategi! Kaikki taistelut päättyivät ruohonjuuritason hakkaamiseen. Pärjätkööt, miten taisivat!

   Sahar saapui takaisin seuraavana päivänä illansuussa. Sopiva paikka oli löytynyt. Sinne ehdittäisiin heti aamusta. Vihollinen saapuisi puolilta päivin. Viimeinen yö ennen yhteenottoa kannattaisi levätä niin hyvin kuin kukin kykeni.

   Illan pimetessä soturit hyräilivät nuotiokunnittain tilanteeseen sopivia lauluja. Metsäviikinkien perinteessä niitä riitti. Viimeisen yön lauluissa kantavana ideana oli tehdä sovinto eletyn elämän ja tehtyjen tekojen kanssa. Piti kerätä rohkeutensa kuollakseen tarvittaessa kunnialla. Kun soturi oli saavuttanut rauhan, oli se tukeva pohja. Sen päälle saattoi rakentaa uhman ja raivon. Silloin kaikuisivat aivan toisenlaiset laulut.

   Rautaleuan matala hyräily sai entistäkin väsyneemmäksi ja se nukahti Johanin viereen ennen aikojaan. Johan ja Alex silittelivät mietteissään isoa koiraa välissään. He olivat molemmat syvällä mietteissään.

   ”Muistatko, kun suututit Silvanin?”, Alex rikkoi hiljaisuuden.

   ”Hän olisi piessyt minut pahanpäiväisesti, ellet olisi tullut väliin.”, Johan vastasi hymähtäen. He olivat olleet vasta pikkupoikia. Silvan oli ollut heitä vanhempi, mutta Alex jo pienenä häntäkin vahvempi. Myös Sepänpoika hymähti.

   ”Eipä tässä sen kummempaa. Huomenna tehdään sama uudestaan.”

   

SEURAAVA LUKU VIIKON KULUTTUA.