NYT HRONAN
18
Tarinoiden sankari, vapaat hirviöt ja pakolaistyttö
Tietäjä Hronan antoi ratsunsa askeltaa
kevyesti omaan tahtiinsa. Sadan soturin matkanteko oli väistämättä hidasta.
Hronan ymmärsi, että suojaavaa voimaa oli raahattava mukana. Hän ei sen sijaan
hyväksynyt Johanin päätöstä olla yksinkertaisesti käskemättä kaikkia ratsaille.
Suuri johtaja kun kerran oli.
Totta kai pojan oli opittava johtamaan,
mutta enemmän nyt olisi tarvittu kokemusta ja viisautta. Matka rannikolle oli
pitkä. Tietäjä ajatteli sen aikana puhuvansa järkeä Ferukselle. Kokenut soturi
ymmärtäisi, että päätöksentekoa ei voisi vielä jättää kypsymättömälle
pojannulikalle. Onneksi sitä ennen ei tarvinnut päättää mistään tärkeästä.
Ajatuksissaan Hronan huomasi jääneensä
joukon häntäpään tienoille. Yllättäen hän huomasi joukon kääntyvän Johanin
johdolla länteen. Kohti Refugiaa. Mitä tämä oli? Tuohtunut tietäjä kannusti
ratsunsa kevyeen raviin pysäyttäen sen vasta käännyttyään Johanin eteen.
”Mitä sinä teet? Kalastajakylät ovat
etelässä.”
”Olenko minä tämän retkikunnan johtaja vai
enkö ole?”
”Se tarkoitti taktisia päätöksiä kylien
suhteen.”
”Nyt me menemme taktisella päätöksellä
Refugiaan vai syöstäänkö minut vallasta?”
Hronan katseli hädissään ympärilleen.
Tämähän oli älytöntä. Moinen poika komenteli mitä sattuu.
”Ferus. Puhu pojalle järkeä.”
Valere kohautti olkapäitään.
”Päällikkö on päällikkö.”
Sen jälkeen loukkaantunut Hronan ei
suostunut puhumaan. Puuskahti vain kerran.
”Mitä neuvoja minä voisin antaa, kun niitä
ei kuunnella.”
Tietäjä pysyi hiljaa Refugiaan asti. Kevät
oli Valerea pidemmällä. Alajärvi oli täysin sula. Laineet liplattivat kevyesti
kirkkaalta taivaalta paistavan auringon valossa. Muuttolinnut olivat palanneet.
Osa rakenteli pesiään järven laajoissa vihertämään alkaneissa kaislikoissa.
Rajaseudun rotat leiriytyivät turvallisen
matkan päähän rannasta. Useimmat soturit eivät olleet aiemmin nähneet zarogeja,
joten he olivat täynnä odotusta. Olivathan Refugian zarogit yksi maailman
ihmeistä. Iltanuotiolla heidän seuraansa liittyi kiertävä tarinankertoja. Se ei
ollut Refugiassa tavatonta.
Monet ilkeästi satusepoiksikin kutsutuista
kulkijoista matkasivat Alajärven kautta inspiroidakseen uuden zarog-tarinan.
Tosiasiassa harva edes näki vanhoja meripetoja. Tapana oli antaa
tarinankertojille suojaa ja ruokaa. Vastineeksi he viihdyttivät iltanuotiolla
istujia. Alex halusi välttämättä kuulla parhaan Ferus ja Fenris-seikkailun muka
poikavuosien muistoksi. Kulkija ei tietenkään ollut tunnistanut kuuluisaa
soturia, vaikka olikin ihmetellyt viikinkijoukkoon kuuluvaa valerea. Ferus
mulkaisi Alexia vihaisesti, mutta ei sanonut mitään.
Tarinankertoja päätti kertoa kuuluisan
Suuren järven rantasota-eepoksen, josta oli tehty laulukin. Kulkija pahoitteli,
että paikalla ei ollut bardia sitä laulamassa ja kuuntelijat joutuisivat
tyytymään hänen vaatimattomaan lausuntaansa. Kuin huomaamatta moni rotista
hiipi nuotion valopiiriin kuullakseen paremmin. Lapsuuden seikkailu oli saanut
aivan uuden ulottuvuuden nyt, kun itse Ferus ratsasti heidän rinnallaan.
Mies aloitti tasaisella äänellä
huolellisesti artikuloiden. Aikaan ennen nykyisen viikinkisukupolven syntyä
Ferus ja Fenris olivat suorittamassa kuningattaren heille antamaa tärkeää
tehtävää. Matkallaan sankan Pohjoismetsän läpi he kohtasivat yllättäen
kokonaista satapäisen marauderejoukkion. Tehtävän takia heidän oli pakko paeta,
vaikka se oli sankarisotureille kovin vierasta.
Vastaan tuli iso metsäjärvi. Sitä ei ollut
kiertäminen. Meriviikingit ajoivat heitä takaa. Onnekseen kaksikko pääsi
järvelle viime tingassa kalastajien unohtamalla veneellä. Puolivälissä matkaa
he huomasivat, että vastarannalla odotti vielä isompi joukko meriviikinkejä.
Heitä johti äärimmäisen pahamaineinen Malgore, jota pelättiin ympäri
Pohjoismetsää. Ferus ja Fenris eivät arkailleet. Valeresoturit eivät edes
kääntyneet heikompaa vastustajaa kohti. He vetivät miekkansa ja hyökkäsivät
päin maraudereä kostaakseen Malgorelle tämän pahat teot.
”Sillä Ferus ja Fenris olivat Valeren
suurimmat soturit kautta aikojen. He eivät pelänneet, eivätkä pelästyneet. He
olivat valmiita kuolemaan Valeren puolesta. Rohkeus ja kunnia oli heidän
terävin aseensa.”
Tarinankertoja siemaili lekaa puhuessaan
alkaen selvästi lämmetä. Hän kuvaili yksityiskohtaisesti jokaisen
kaksintaistelun. Toinen leili tarjottua lekaa ehti tyhjentyä puoleenväliin
ennen kuin kaikki meriviikingit oli saatu hengiltä. Loppuhuipentumaan päästiin,
kun Ferus oli haavoittunut ja kaksikosta taitavampi eli Fenris haastoi Malgoren
kaksintaisteluun.
Johan ja Alex vilkuilivat virnistellen
Ferusta, mutta kaartinpäällikön ilme pysyi täysin muuttumattomana.
Tarinankertoja sai tarinastaan niin ruhtinaalliset suosionosoitukset, että
hämmentyi täysin. Mies ei suinkaan kertonut Suuren järven rantasotaa
ensimmäistä kertaa.
Aamulla Johan ja Alex malttoivat tuskin
odottaa tarinankertojan lähtöä, ennen kuin kävivät Feruksen kimppuun.
”Pitikö tarina paikkaansa?”
”Onko Fenris parempi kuin sinä?”
Ferus mietti hetken ja virkkoi sitten
rauhallisesti.
”Tapahtumat olivat pääpiirteittäin oikein.
Tosin itse olisin painottanut muuatta seikkaa, joka nyt unohtui mainita.”
”Mitä niin?”
”Ikää. Me olimme Fenriksen kanssa kahdeksanvuotiaita.
Nahistelimme solakylän poikarevohkan kanssa, jota johti Malko-niminen
pahatapainen kakara. Ehkä meidän ikäisemme. Malko tapasi kiusata pienempiään,
joten Fenris löi siltä silmän mustaksi. Sen pahempaa ei tapahtunut kenellekään
ja ensimmäistä kertaa minä mistään järvestä kuulen. Saattoihan siinä joku
lätäkkö olla. Syksy kun oli. Kerron tämän, jotta ette unohda oppimaanne.
Puheella ei aina ole merkitystä. Teoilla on.”
Feruksen poistuttua puhekykynsä löytänyt
Hronan taustoitti asiaa.
”Kuten muistatte, niin valeret eivät ota
solalaisia amoneukseen. Vain soturien
siemen kelpaa. Pikkupojat kiusaavat valereita yrittäessään todistaa alkavaa
miehuuttaan. Hiipuvan kansan lapsia ei ole paljon, joten he jäävät aluksi
poikajoukkojen varjoon. Valeret sallivat tämän, koska pitävät sitä hyvänä
soturikasvatuksena.”
Hronanin vastalauseet eivät auttaneet.
Kaikki kerääntyivät rantaan katselemaan. Johan riisuutui alusvaatteisilleen.
Hän nyökkäsi Alexille ja käveli rauhallisesti kylmään veteen. Osa miehistä henkäisi
syvään, kun hänen päänsä katosi pinnan alle. Ilma oli tyyni, eikä vedenpintaa
liikuttanut tuulenvirekään. Vain kevätaurinko heijastui peilityynestä pinnasta.
Johan ui pinnan alla Yläjärven suuntaan.
Angele tuotti hänelle happea ja salli oleskelun upoksissa. Johan oli
kokeillut asiaa kesällä harjoituskentän lammella. Hän ei ollut löytänyt
takarajaa. Enimmäkseen nälkä tai unen tarve olivat ajaneet hänet pinnalle
yksinkertaisen kyllästymisen lisäksi.
Yläjärvi oli kraatterijärvi, jonka vesi
virtasi Alajärveen maanpinnan alapuolella. Johan oli sukeltanut vedenpinnan
alaiseen seinämään kiinni ja etsi ulosvirtausaukkoja. Yksi isoimmista näytti
lupaavalta. Se oli selvästi jopa zarogin mentävä, eikä virtauksen voimakkuus
ollut liian suuri.
Stalaktiittikalterit löytyivät ensimmäisen
mutkan takaa. Vanhat tippukivet olivat muovanneet luolan tukkeeksi esteen,
jonka läpi mitään kookkaampaa ei mahtuisi, mutta vesi virtaisi vapaana. Tämä
oli se paikka, josta tarinat kertoivat. Tämä oli se täyttymättömän rakkauden
paikka, josta runoja kirjoitettiin. Tänne Eintan ja Eintana tulivat katsomaan
toisiaan, mutta eivät ikinä kyenneet koskettamaan. Tämän paikan Johan oli
päättänyt hajottaa.
Työ oli hankalaa ja vesi hidasti. Johan
joutui käyttämään kaiken sen voiman, jonka sai angelesta irti. Kukaan ei
ollut todistamassa, kuinka nuoren miehen iho kupli kuin kiehuva vesi. Hän
murjoi heikoimmalta näyttävää stalaktiittia isoilla lohkareilla, jotka
murenivat isku iskulta. Se ei olisi onnistunut voimakkaaltakaan mieheltä edes
lekalla ja ulkoilmassa.
Illansuussa stalaktiitti antoi periksi.
Aukko oli iso, mutta ei tarpeeksi leveä mahtavalle zarogille. Se vähäinen valo,
joka luolaan oli yltänyt, alkoi auringonlaskun myötä loppua. Hän palaisi
seuraavana aamuna. Johan hytisi
iltanuotiolla. Angele esti
paleltumasta, mutta ei varsinaisesti lämmittänyt. Nyt kaikki jo tiesivät, mitä
hän oli tekemässä. Hronan ei ollut tyytyväinen.
”Kaunis ajatus, mutta miksi? Mitä hyötyä
siitä on?”
”Onko sillä väliä?”, Johan vastasi
kysymykseen kysymyksellä, koska oli havainnut Hronaninkin tekevän usein niin.
”Sinulla on velvollisuuksia. Ei tässä
maailmassa voi vain kulkea eteenpäin ja tehdä mitä huvittaa.”
”Miksi ei?”
Aamulla Johan lähti takaisin järveen ottaen
mukaansa taistelukirveen. Toinen stalaktiitti murtui puolilta päivin. Nyt aukko
oli tarpeeksi suuri. Hän palasi takaisin. Kaikki istuskelivat rannalla ja
odottivat, mitä tapahtuisi. Hronan oli tapansa mukaan epäileväinen.
”Entä, jos ne eivät edes huomaa koko asiaa?”
”Zarogit ovat olleet vankeina ja erossa
toisistaan muinaisajasta lähtien. En ymmärrä, miten ne voivat olla vielä
elossa. Täällä ne ovat silti olleet. Pakkohan niiden on huomata pienetkin
muutokset.”
Illansuussa se iski kuin salama väärästä suunnasta.
Toisiinsa kietoutuneet zarogit ampaisivat pinnan läpi sellaisella voimalla,
että irtautuivat hetkeksi kokonaan vedestä. Niiden aiemmin laulama sanaton ja
kaunis melodia oli muuttunut korvia riipaisevaksi kirskunnaksi. Ihmiset
rannalla jäykistyivät ikään kuin oikea salama olisi iskenyt ukkosenjyrähdyksen
kera.
Zarogit lässähtivät takaisin pinnan alle.
Roiskeet ylsivät yhtä korkealle kuin pisimmät männyt kasvoivat. Pian ne
ampaisivat uudestaan ilmaan parinkymmenen askeleen päässä. Sama toistui ja toistui.
Lihavuoren kokoiset hirviöt näyttivät pomppivan järven pinnalla kuin pallo
lasten leikeissä. Tosin ne eivät pysähtyneet veteen, kuten lasten pallo olisi
tehnyt osuessaan rapakkoon. Vauhti vain kiihtyi auringon alkaessa laskea.
Näyn vetovoima ei laimentunut. Valeresta
lähtenyt seurue ei kyennyt kuin tuijottamaan. Jopa Rautaleuka oli nostanut
makuulla päänsä ja tapitti järvelle päin. Hronan sai ensimmäisenä suunsa auki.
”Ne parittelevat.”
”On siinä poika saanut odotella pukille
pääsyä.”, Sahar ei voinut itselleen mitään.
Ingrid löi uuden tapansa mukaan Saharia
lujaa vatsaan. Hän oli päättänyt kasvattaa miehestään miehen. Zarogien tahti
vain kiihtyi ja viimeinen hyppy nähtiin iltaruskoa vasten. Zarogit jäykistyivät
ilmassa ja tällä kertaa -kuin hyväksi lopuksi- solahtivat sulavasti takaisin
veteen. Korviin ottanut kirskunta katosi. Järven pinta oli taas peilityyni.
Seuraavana aamuna zarogit ilmestyivät
rantaveteen. Muiden estelyistä huolimatta Johan kahlasi niitä vastaan.
Merihirviöt eivät tehneet mitään. Ne vain katselivat ja kallistelivat
valtavilla pedonleuoillaan varustettuja päitään kuin painajaisunen
koiranpennut. Lopuksi hirviöt katosivat muitta mutkitta takaisin syvyyksiin.
Kalastajakyliä kohti suunnattiin seuraamalla
Vapaudenjoen länsihaaraa. Pohjoisesta etelään virtaava joki kantoi mukanaan
satunnaisia jäälohkareita, mutta nekin olivat sulaneet jo pieniksi ohi
ajautuessaan. Metsä henki kevättä ja täyttyi lintujen laulusta. Rajaseudun
rotat olivat hyvällä tuulella. Osa viritteli pienissä ryhmissä vanhoja
viikinkilauluja. Ne tosin kertoivat useammin purjehtimisesta kuin
metsämarsseista.
Soturien mieliala oli korkealla. Heti retken
aluksi oli saatu todistaa historiaa, josta riittäisi kerrottavaa. Tarina
Johanista ja merihirviöistä parani päivä päivältä. Riistaa saatiin öisellä
ansapyynnillä ja jäljestäjien päiväpyynnistä sen verran, että rehulihaa ei
paljoa kulunut. Ainoa vähemmän hyväntuulinen matkaaja oli tietäjä Hronan, joka
näytti siltä, että murtuisi kantamiensa huolien alle.
Melodia alkoi kuulua hiljaisena jostain
kaukaa. Se ikään kuin kiusasi korvia. Oliko se edes todellista vai soiko se
omissa korvissa? Matkaajat katselivat ensin epätietoisina toisiaan, mutta
tajusivat nopeasti kaikkien kuulevan saman vienon melodian.
Ääni
voimistui. Se oli täyteläinen. Se oli täynnä riemua. Se oli selvästi…voitokas.
Päät alkoivat kääntyillä. Mistä melodia oli lähtöisin? Kukaan ei silti
tapaillut miekkaansa. Mikään noin kaunis ei voinut olla vaarallinen. Sanaton
laulu tuli lähemmäs. Se voimistui pauhuksi soiden niin lujaa, että puhe ei enää
kuulunut.
Zarogit ilmestyivät näkyviin joenmutkan
takaa. Ne tulivat vauhdilla myötävirtaan kuin koskeen heitetyt kaarnaveneet. Ne
syöksyivät vierekkäin kita edellä ja kaula vähän pystyssä. Kuin elävät ja
sulavat viikinkilaivat. Matkalaiset ehtivät vain kääntää päätään. Suut jäivät
hämmästyksestä auki.
Sitten se oli ohi. Zarogit syöksyivät
eteenpäin kadoten näkyvistä. Melodia hiljeni hiipuen kuulumattomiin. Kukaan
jähmettyneestä seurueesta ei kyennyt sanomaan mitään. Jopa Sahar oli
kunnioituksesta mykkänä. Ingrid itki liikutuksesta.
”Ne saivat vapauden ja rakkauden samalla
kertaa elinikäisen vankeuden jälkeen. Voiko maailmassa olla mitään kauniimpaa?
Se oli oodi vapaudelle. Vain vapaina me voimme rakastaa.”
Pakolaisia alkoi ilmestyä pian sen jälkeen.
Kaikki kertoivat samaa tarinaa. Alueella mellasti joukkueellinen
meriviikinkejä, jotka eivät siviilejä säästäneet. Vapauden joen tienoo oli
suhteellisen tiiviisti asutettua. Jokiliikenne takasi halukkaille kulun
merilossilla Keskussaarelle ja sitä kautta Virileen tai etelään. Vain Sisämeren rannikko kalastajakylineen oli
väkirikkaampaa.
Metsäviikinkien rahvaskylät piilottelivat
pohjoisessa. Väki oli enimmäkseen sylvaderen puolella, mutta talonpojat,
kalastajat ja metsänkävijät eivät uskaltaneet asettua avoimesti maraudereä
vastaan. Tekoihin vastattiin saman tien tappamalla kaikki osalliset perheineen.
Puheitakin piti varoa.
Yleensä maraudere jätti viattomat rauhaan ja
keskittyi sylvaderen soturikylien jahtaamiseen. Nyt asialla oli ilmeisesti joku
turhautunut komentaja. Tappamiseen ja polttamiseen ei ollut löytynyt mitään
syytä, eikä sillä näyttänyt olevan selkeää tavoitetta. Useita
marauderejoukkueita oli kevättalvella lähtenyt pohjoiseen itsensä Dyer Morgarin
johdolla. Ne ajoivat takaa jotakuta ja tämä jälkeen jätetty oli vastuussa
nykyisestä riehumisesta.
Pakolaisten kylät oli poltettu. He olivat
lähettäneet viestinviejiä Merilinnakkeeseen, mutta tuskin asettuisivat
avoimesti Roman II:a vastaan. Kalastajakyliä oli vallattu merilosseista itään.
Pysyvä miehitys oli suurempi päänsärky alueella vaikuttaville valtakunnille
kuin muutama poltettu metsäkylä, kodeistaan ajetut ihmiset valittivat.
Yleensä pakolaiset raahustivat jalkaisin.
Joskus mukaan oli saatu karjaa. Kaikki surivat kuolleitaan. Naisia oli
raiskattu. Monia kidutettu. Väki oli synkkää ja apaattista. Heillä ei ollut
ollut paljoa. Nyt sekin oli menetetty-
Kolmantena matkapäivänä vastaan tulivat
aasien vetämät vankkurit, jotka olivat täynnä lapsia. Niitä ohjasti
keski-ikäinen nuhruisen näköinen mies. Johan ei pitänyt ajajan olemuksesta. Hän
ei osannut arvioida syytä asiaan, joten pysäytti miehen.
”Tervehdys! Mikä mies?”
”Rauhan mies. Pyrin munkkikokelaaksi Agora
Eoniin.”
”Sinulla on iso perhe.”
Samaan aikaan Ingrid livahti vankkureihin
supattamaan lasten kanssa.
”Orpoja ovat. Maraudere on tappanut
vanhemmat. Vien luostariin kasvamaan.”
”Suuntasi on väärä. Olet menossa Refugiaan,
et Agora Eoniin.”
”Haen orvot sieltäkin. Käännyn sitten.”
Pienen miettimisen jälkeen Johan tyytyi
selitykseen. Ingrid ei. Hän ilmestyi vankkureissa miehen taakse. Jäljestäjä
riuhtaisi ajajan kuskin pukilta maahan hypäten itse perään. Mies ehti nousta
polvilleen. Yhdellä sulavalla liikkeellä Ingrid veti miekat selästään ja löi ne
miehen kaulan läpi. Kaikki tuijottivat häntä puhumattomina.
”Munkkikokelaaksi muka. Tämä törkykasa on
pitänyt näitä lapsia puolisoinaan. Poikiakin. Hän on tehnyt muutakin. Lapset
ovat täynnä arpia ja poissa tolaltaan. Hän on kokeillut…asioita. Ei hän ollut
viemässä lapsia uuteen kotiin. Hän etsi lisää uhreja.”
Hiljaisuus oli pitkä. Lopulta Johan sanoi
ääneen sen, mitä muutkin ihmettelivät.
”Mitä me lapsille teemme?”
”Otamme mukaan. Etsimme heille uuden kodin
kalastajakylistä.”
”Entä jos kyläläiset eivät ota heitä?”
”Minulle ei sanota ei.”
Sahar nyökytteli tälle voimakkaasti Ingridin
selän takana ja se asia oli sillä selvä. Ingrid jutteli lasten kanssa yhdessä
ja erikseen. Iltanuotiolle hän toi likaisen tytön, joka pälyili arasti muita
ihmisiä. Takkuinen hiuspehko peitti kasvot. Muut huomasivat, kuinka arat silmät
tuikkivat elämää, joista ilo oli kuitenkin kadonnut.
”Hyvät ihmiset! Tässä on Fida.”
Fida työnsi pienen kätensä Ingridin käteen.
”Äiti.”
Hronan oli seurannut kasvavalla ylpeydellä
uuden johtajan sotapäällikkötaitoja. Matkan aikana Johan teki itsensä tutuksi
miehille yhdessä ja yksitellen. Hän rupatteli monien kanssa niitä näitä kahden
kesken ja opetteli tuntemaan näiden taustat. Johanilta riitti aina aikaa
kiinnostukselle miesten asioista. Hän lohdutti Rufusta moneen otteeseen.
Kirvesjätillä oli ikävä tyttäriään. Hän tiesi näiden olevan turvassa
kyläläisten siirryttyä uuteen salaiseen asuinpaikkaan. Pohjoismetsä kuhisi
meriviikinkejä, joten turvallisuuden takia reitit kylään pidettiin suljettuina.
Fidan jälkeen Johan otti pakolaisetkin
huolekseen. Hän neuvoi kaikkia kokoontumaan Refugian Alajärven rannalle.
Zarogit olivat poissa, joten järvellä kalastaminenkin olisi täysin turvallista.
Aikanaan he voisivat perustaa yhdessä uuden kylän. Kalaa ja riistaa
asuttamattomalla seudulla olisi runsaasti.
Sahar muistutti heitä susista. Vaikeina
aikoina yksinäiset sudet kuolevat, mutta lauma selviytyy. He antoivat
pakolaisten mukaan kaiken, mitä pystyivät. Monet olivat ruoan puutteesta
heikossa kunnossa. Rahvaalle rehulihasäkkejä ei useinkaan riittänyt. He
jakoivat omistaan.
Pakolaisten lisääntynyt määrä kertoi, että
välimatka meriviikinkeihin oli kuroutumassa umpeen. Sahar päätti ottaa
jäljestäjien johtamisen käsiinsä ja lähti itse pisimmille tiedusteluretkille.
Eräänä päivänä hän ilmestyi takaisin huolestuneen näköisenä.
”Maraudere! Joukkue. Yhtä paljon kuin meitä.
Johdossa sama mies kuin vuosi sitten Refugiassa. Se, joka kutsui itseään
käskijä Feldoniksi. Ei Morgaria. Jouduin tappamaan yhden jäljestäjän. Eivät
löydä ruumista, mutta tuskin uskovat sen karanneen tai joutuneen petojen
suihin.”
Sana levisi miesten keskuudessa kuin
kulovalkea. Sata meriviikinkiä! Enää ei puhuttaisi harjoitustehtävästä. Nyt
olisi tosi kyseessä. Nyt tapettaisiin ja kuoltaisiin, ellei Johan päättäisi
väistää. Rajaseudun rotat eivät itse ymmärtäneet, kuinka hyvin he olivat
sisäistäneet Johanin johtajakseen. Heille ei tullut enää mieleenkään, että
taistelusta päättäisi vanhempi Sahar, tietäjä Hronan tai edes legenda Ferus.
Rotat eivät silti pelänneet. Heille oli
opetettu pienestä pitäen Valeren käsitys rohkeudesta. Se oli oman pelon
voittamista. He olivat sylvadere! Heidät oli valittu Rajaseudun rottiin syystä.
He tekisivät sen, mitä täytyisi tehdä. Maraudere oli tullut saareltaan ja
rannikoltaan heidän mailleen. Heitä vastaan oli tullut päiväkausia todisteita
siitä, mihin meriviikinkien pahuus pystyi. Se täytyisi lopettaa. Se oli heidän
tehtävänsä. Kuka muukaan sen tekisi?
Hiljaisuus oli laskeutunut iltanuotiolle.
Kaikki olivat mietteissään. Hronan ryki kurkkuaan odottaen muiden kääntyvän
katsomaan itseään.
”On tullut aika tehdä vakavia päätöksiä.
Johan on selviytynyt hyvin, mutta nyt on…”
Hronan hiljeni. Ferus oli harpannut nuotion
toiselta puolelta istumaan hänen eteensä ikään kuin tietäjää ei olisi
olemassakaan. Kaartinpäällikkö puhui osoittaen selkeästi sanansa Johanille.
”Päällikkö! Mitä me teemme?”
Johan sanoi lähettäneensä Saharin
valitsemaan sopivaa paikkaa. Sen löydyttyä toimittaisiin etukäteen mietityn
taktiikan mukaisesti. Johan alkoi puhua rauhallisesti. Ilman ainuttakaan
änkytystä tai sanan tapailua hän selitti rauhallisesti, miten halusi
toimittavan. Ferus kuunteli keskittyneesti ja keskeyttämättä. Johanin
lopetettua hän sanoi vain lyhyesti.
”Hyvä suunnitelma. Minulla ja Alexilla olisi
pikku asia siihen lisättäväksi.”
Kukaan ei huomannut Hronanin loukkaantuneen
Feruksen keskeytyksestä sydänjuuriaan myöten. Tietäjä häipyi vähin äänin
seuraavalle nuotiolle synkissä mietteissään. Hän oli sentään Agora Eonista ja
neuvonut armeijoiden päälliköitä! Nytkö ei moisia miekanheiluttajia kiinnostanut
kuunnella? Pitäkööt pienet taktiikkansa! Hän oli valtakuntatason strategi!
Kaikki taistelut päättyivät ruohonjuuritason hakkaamiseen. Pärjätkööt, miten
taisivat!
Sahar saapui takaisin seuraavana päivänä
illansuussa. Sopiva paikka oli löytynyt. Sinne ehdittäisiin heti aamusta.
Vihollinen saapuisi puolilta päivin. Viimeinen yö ennen yhteenottoa kannattaisi
levätä niin hyvin kuin kukin kykeni.
Illan pimetessä soturit hyräilivät
nuotiokunnittain tilanteeseen sopivia lauluja. Metsäviikinkien perinteessä
niitä riitti. Viimeisen yön lauluissa kantavana ideana oli tehdä sovinto eletyn
elämän ja tehtyjen tekojen kanssa. Piti kerätä rohkeutensa kuollakseen
tarvittaessa kunnialla. Kun soturi oli saavuttanut rauhan, oli se tukeva pohja.
Sen päälle saattoi rakentaa uhman ja raivon. Silloin kaikuisivat aivan
toisenlaiset laulut.
Rautaleuan matala hyräily sai entistäkin
väsyneemmäksi ja se nukahti Johanin viereen ennen aikojaan. Johan ja Alex
silittelivät mietteissään isoa koiraa välissään. He olivat molemmat syvällä
mietteissään.
”Muistatko, kun suututit Silvanin?”, Alex
rikkoi hiljaisuuden.
”Hän olisi piessyt minut pahanpäiväisesti,
ellet olisi tullut väliin.”, Johan vastasi hymähtäen. He olivat olleet vasta
pikkupoikia. Silvan oli ollut heitä vanhempi, mutta Alex jo pienenä häntäkin
vahvempi. Myös Sepänpoika hymähti.
”Eipä tässä sen kummempaa. Huomenna tehdään
sama uudestaan.”
SEURAAVA LUKU VIIKON KULUTTUA.