Siirry pääsisältöön

LUKU 17

 ENNEN LUCREZIA

17 Kaamoksen lapsi

   Marauderen saaren pohjoisrannikko oli karua seutua. Siellä asuvat saivat kokea pohjoisen ilmaston ankaruuden kokonaisuudessaan. Kesät olivat lyhyitä ja talvet pitkiä. Kaamos, joka saattoi kuluvan vuodenkierron seuraavaan, oli pitkä ja synkkä. Aurinko pysyi monta kuunkiertoa piilossa taivaanrannan takana, eikä suostunut näyttämään lainkaan kasvojaan.

   Miehet selvisivät kaamoksesta Odinin lekalla, jota poltettiin itse. Kesä oli kuljettu kalassa ja riistan pyynnissä. Se riitti päteväksi syyksi tauottomaan ryyppäämiseen. Loput tekemiset jätettiin naisille, jotka pitivät kodit pystyssä, miten parhaiten taisivat.

   Lucrezia syntyi perheensä iltatähdeksi. Isä hakkasi humalassa vaimonsa hengiltä pian synnytyksen jälkeen. Lucrezialle ei jäänyt mitään muistikuvaa äidistään.

   Hänen kaksi veljeään hautasivat äidin takapihalle kaivamaansa monttuun. Isä oli liian humalassa auttaakseen tai oikeastaan enää edes välittääkseen koko asiasta. Hautaa ei merkitty mitenkään. Lucrezia istutti varttuessaan kukkia eri puolille savista pihaa yrittäen arvata, missä kohtaa äiti lepäsi.

   Hän oli poikkeuksellisen kaunis jo tyttönä tietämättä sitä itse. Lucrezian hiukset olivat niin vaaleat kuin ihmiselle saattoi kasvaa. Ne kehystivät kuin aurinko hänen kasvonsa korkeine poskipäineen ja säväyttävine piirteineen. Lucrezia oli kuin kedon kaunein kukka, mutta keskellä tunkiota. Tytön silmät suorastaan hohkasivat vihreinä. Hänen kasvaessaan ja menettäessään lapsen pyöreyttään kasvot vain kapenivat korostaen niiden kauneutta. Nenä ei ollut nykerö, eikä kyömy. Sen muoto oli kuin joutsenen sirous.

   Naapurin täti palkattiin hoivaamaan perheen iltatähteä, kunnes hän oli riittävän vanha tulemaan itse toimeen. Itsensä lisäksi tyttö sai luvan pitää huolen isästään ja veljistään. Ruoanlaitto ja siivous, mikäli sitä ylipäätään tehtiin, lankesi hänelle. Se oli silti vielä Lucrezian lapsuuden onnellisinta aikaa.

   Perhe tai se, mitä siitä oli jäljellä, asui ankean vuonon perukoilla. Kalastajien taloja oli puoli tusinaa. Sitä ei oikein kehdannut nimittää edes kyläksi. Sään runtelemien mökkien keskellä ei ollut kauppaa tai kievaria. Tavaroita vaihdettiin toisia vastaan. Mökkien rahvaalla ei juuri muuta varallisuutta ollut. Vähäiset rovot säästettiin kaamospelaamiseen.

   Kylän miehet olivat kautta aikain käyneet ryöväämässä vaimoina pitämänsä naiset läheisiltä saarilta, joilla asiat olivat vielä huonommin. Kaamoksen aikana ryyppääminen tapasi lähteä käsistä. Miehet kokoontuivat lekaleilien kanssa vuorotellen toistensa mökkeihin heittämään noppaa. Voitot keräsi yleensä se, joka malttoi pysyä selvimpänä.

   Ne kasaantuivat. Voitoilla oli helppo korottaa itselleen lisää mammonaa. Voittaja kahmi tavallisesti itselleen kylän kaikki varat jo ensimmäisen kaamoskuunkierron aikana. Kuparinpalasensa noppamestari piilotti odottamaan kevättä, jolloin pääsisi tuhlaamaan ne isompaan kylään. Muuten niistä olisi joutunut tappelemaan. Seuraavaksi pelattiin naisista.

   Lucreziasta tuli panos ennen kymmenettä syntymäpäiväänsä. Tyttö oli jo silloin niin kaunis, että yö hänen kanssaan vastasi viittä Lenan kanssa vietettyä. Toiseksi kauneimpana pidetty Lena oli jo 14 ja heistä olisi voinut tulla ystäviä ilman Lucrezian kauneutta. Kylän muut naiset ja pikkutytöt Lenan johdolla olivat kasvavalle kaunottarelle liian kateellisia kyetäkseen kohtelemaan häntä ystävänään.

   Lucrezia puunasi päivät kotimökkiään ja syötti perheensä kolmea miestä. Yöt kuluivat kolmikon pelivelkoja lunastaessa. Se oli sattunut aluksi niin paljon, että tyttö oli itkeä tihrustanut päivät. Isä oli antanut hänelle selkäsaunoja isku kyyneleestä periaatteella pitäen sitä kovin nokkelana, kunnes vollottaminen oli loppunut.

   Lucrezia pyysi, ettei häntä annettaisi mökkirykelmän kahdelle pahimmalle miehelle. Kumpikaan ei tyytynyt pelkkään tavalliseen touhuamiseen, vaan molemmat halusivat satuttaa. Ei toki niin paljoa, että siitä olisi jäänyt jälkiä, mutta riittävästi saadakseen tytön itkemään.

   Isä oli suuttua uudestaan. Pitäisikö hänen noppia heittäessään miettiä, kenelle häviäisi ja kenelle ei. Naurettava ajatus. Hän pelasi voittaakseen. Aina se ei vain onnistunut. Lopulta isä nauroi ilkeästi. Sattumalle piti jättää sijaa ja sillä hyvä.

   Lucrezia pakeni kuvitelmiinsa. Kerran kiertävä tarinankertoja, joita joskus eksyi jopa heidänkin vuononsa perukoille, oli kertonut satuja prinsseistä ja prinsessoista mahtavissa linnoissaan. Tyttö alkoi rakentaa mielessään omaa linnaansa ja kuvitteli itselleen kauniita vaatteita, vaikka ei ollut sellaisia nähnytkään.

   Tarinanikkari oli kuvaillut ties mitä satumaailmaansa: ritareita, hevosia, koruja, tanssijaisia, timantteja, loistoa ja niin edelleen. Linnan väki nukkui prameissa sängyissä, eikä oljilla lattialla. Lucrezia antoi mielikuvituksensa lentää, kun humalaiset miehet ähelsivät hänen päällään.

   Eräänä kesänä, kun miehet olivat lähteneet pyyntiin harppuunoineen ja verkkoineen, Lucrezia näki Lenan oksentelevan. He eivät olleet ystäviä, mutta muitakaan ikätovereita ei kummallakaan oikeastaan ollut. Kuoleminen sairauksiin oli tavallista, koska syrjäseudulla ei ollut parantajia. Lucrezia yritti kysyä voisiko auttaa, mutta sai vastaansa liudan kirouksia.

   Seuraavana talvena Lenan maha kasvoi. Lucrezia tiesi, että siellä olisi vauva. Muuta hän ei sitten lastensaannista tiennytkään. Omasta jalkovälistä oli valunut aluksi verta, mutta se oli loppunut samaa tahtia kuin kipu oli kerta kerralla hellittänyt.

   Lenan arvo palkintona laski raskauden takia. Samalla Lucrezian nousi, koska hän oli ainoa jäljellä oleva nuori nainen. Jos joku olisi kertonut tytölle, että tämä oli vielä lapsi, hän olisi ottanut sen pilkkana.

   Erään kerran Lenan mies oli niin humalassa, että Lucrezia tiesi pääsevänsä helpolla, vaikka oli päätynyt hänen palkinnokseen. Nopat olivat olleet suosiollisia ja mies oli voittanut hänet kolmeksi yöksi. Mies ei edes päässyt hänen päälleen ennen kuin sammui oljille voittonsa viereen.

   Lucrezia tunsi silti jotain tahmeaa jalkojensa välissä ja pelästyi. Oliko hän sairas? Tyttö tutki itseään lyhdyn luomassa vähäisessä valossa, kun huomasi Lenan tuijottavan vahingoniloisen näköisenä.

   ”Kohta sinäkin olet tiineenä ja näytät tältä. Katsotaan sitten, monenko yön arvoinen olet.”

   Lucrezia pelästyi. Hän oli nähnyt yhden synnytyksen, eikä halunnut samaa. Tyttö uteli mökkien muilta naisilta asiasta ja oppi vihdoin, mitä on olla nainen. Isä ei suostunut ymmärtämään. Laiskottelu ei tullut kysymykseenkään. Pelivelat oli maksettava. Veljien katsellessa hän repi tytön vaatteet pois ja antoi kunnon löylytyksen paljaalle pyllylle.

   Isä ei voinut olla huomaamatta Lucrezian orastavia naisellisia muotoja. Ei ollut tapana sekaantua omiin lapsiinsa. Kaikki tosin tiesivät, että moista tapahtui. Muutama päivänkierto myöhemmin Lucrezia palasi aamulla kotiinsa velkayön jälkeen. Isä oli lietsonut itsensä lekan avulla heti aamusta mistään muusta piittaamattomaan kiimaan ja humalaan.

   Hän ei puhunut mitään. Isä vain heitti tyttärensä muitta mutkitta oljille ja raiskasi uhrinsa. Päivän peli oli naapurimökissä. Isä nosti puhumatta housunsa, otti leilinsä ja lähti. Lucrezia oli huomannut jo aikaa sitten veljiensä katselevan itseään samanlainen kiima silmissään. Jos hän jotain miehistä huomasi, niin sen.

   Isän läsnäolo oli pidätellyt nuoriksi miehiksi kasvaneita veljiä. Vaihtoehtoja ei tuskin kylää muistuttavassa mökkirykelmässä paljoa ollut. Vihdoin oli tullut poikien vuoro. He molemmat menettivät poikuutensa siskolleen. Tytön voimattomat estelyt eivät veljiä kiinnostaneet.

   Lucrezian elämä muuttui. Yöt piti maksaa pelivelkoja ja päivät tyydyttää isän ja veljien haluja. Kesällä tapahtui se, mitä hän oli pitkään pelännyt. Lucrezia alkoi oksennella aamuisin, eikä vuotanut enää jalkojen välistä. Ajatus vauvasta ei yllättäen tuntunut pahalta. Sen sijaan elämän täytyisi tulokkaalle olla parempaa kuin se hänelle oli.

   Lucrezia palasi kuvitelmaansa. Hän halusi vauvan syntyvän linnaan, jossa oli itse kuningattarena. Lapsesta kasvaisi kaunis prinsessa, joka saisi elää erilaisen lapsuuden kuin äitinsä.

   Kesäisin heidänkin luonaan vuonolla kävi satunnaisten kauppiaiden lisäksi kulkuväkeä: tarinankertojia, valapattoja ja karkureita. Vaeltajia, jotka eivät aina ihmisten ilmoille edes halunneet. Kaikki saivat yösijan, jos heillä oli, millä maksaa.

   Lucrezia oli aina ollut tarkkaavainen tyttö. Kesällä kupariroposet olivat taas jakautuneet oman väen kesken ja ne oli tarkasti piilotettu. Lucrezia oli vakoillut naapureitaan ja oli hyvin selvillä kunkin kätköstä. Hän odotti, kunnes vieraaksi saapui luihun oloinen kulkumies, joka ei saanut silmiään hänestä irti.

   Vastoin tapojaan Lucrezia keimaili miehelle. Vilautteli muka vahingossa paljasta pintaa ja katseli merkittävästi suoristaessaan hamettaan. Se tepsi. Vieras suputti aikansa isän kanssa tehden tytöstä kaupat. Kesällä homma hoidettiin liiterissä. Osa vierasta ujosteli touhuamista mökin lattialla kaikkien katsellessa.

   Lucrezia antoi miehen rauhassa tehdä haluamansa. Sitten tyttö näytti, mitä oli miehistä oppinut pitkien ja pimeiden talvien aikana kiertäessään pelivoittona naapurista toiseen. Kulkija oli myyty. Hän ei ollut ikinä ennen nähnyt yhtä kaunista tyttöä. Puhumattakaan siitä, mitä tämä osasi. Lucrezia ei pyytänyt mieheltä kuin yhtä asiaa, mutta lupasi antaa itsensä niin moneksi yöksi kuin mies vain halusi. Kukaan ei olisi kieltäytynyt moisesta kaupasta.

   Miehen lähdettyä Lucrezia juotti veljensä ja isänsä umpihumalaan. Se ei ollut vaikeaa. Hän oli säästänyt poikkeuksellisen vahvaa lekaa sitä varten jo pitkään. Miesten sammuttua ilta oli pitkällä, mutta pohjoisen kesäyöt olivat valoisia.

   Nyt seurasi tytön suunnitelman riskialtis vaihe. Hän hiipi vaivihkaa mökiltä toiselle ryöstäen naapurien kuparikätköt. Yleensä ne oli kaivettu maahan lähelle huussia, jonka hajun toivottiin pitävän ulkopuoliset loitolla. Muutamaa kätköä hän ei löytänyt, mutta se ei ollut vaarallista. Kuparia oli tarpeeksi.

   Kotimökissä Lucrezia pakkasi vähäisen omaisuutensa ja kätki vaatteisiinsa isänsä metsästysveitsen. Lopuksi tyttö levitteli kaikki oljet sammuneiden omaistensa ympärille, jotta tuli varmasti yltäisi heihin. Tosin hän oli varma, että he kuolisivat savuun ennen palamistaan. Kaikki kuorsasivat raskaasti. Mikään voima maailmassa ei herättäisi heitä sellaisen lekamäärän jälkeen.

   Lucrezia hiipi ulos, kun yö oli pitkällä. Hän sytytti kotimökkinsä tuleen kaikkien neljän kulman alta. Savuhattarat alkoivat kiemurrella kesäyön hämärään, joka vaihtuisi pimenemättä auringonnousuun lyhyeksi jäävän yön jälkeen. Katseltuaan hetken empien ympärilleen Lucrezia kävi tuikkaamassa tulen kaikkien muidenkin mökkien alle. Hän ei ollut erityisen huolellinen, vaan päätti jättää sattumalle sijaa kuten isä olisi sanonut. 

   Lucrezia kulki kohti auringonnousua pehmeän jängän yli. Kesäisin se upotti välillä, mutta tyttö oli tottunut siihen hillojen poimintamatkoillaan. Hän suuntasi horisontissa näkyvää korkeaa mäntyä kohden. Se oli helppo tunnistaa latvaan rakennetusta isosta kalasääsken pesästä. Hän näki mahtavan petolinnun kaartelevan lähistöllä. Kulkumies odotti puun juurella kuten oli luvannut.

   Lucrezia ojensi hänelle puolet kuparistaan jääden odottamaan. Hänen kätensä tapaili mekon alle piilotetun metsästysveitsen kahvaa. Ongelmia ei tullut. Mies tiesi, että voisi ottaa kaiken kuparin, mutta oli jo aiemmin päättänyt, että palvelunhaluinen tyttö nuotiokumppanina olisi parempi vaihtoehto.

   Mies katseli savua, joka nousi kirkkaalle taivaalle tytön kodin tienoilta. Hän vilkaisi Lucreziaa, joka katsoi levollisesti takaisin.

   Kaksikko lähti mitään puhumatta vaeltamaan eteenpäin. Jänkä alkoi muuttua kiinteämmäksi maaksi ja kitukasvuiset pohjoisen männyt tiivistyä metsäksi. Se oli Lucreziasta kiehtovaa. Hän ei ollut ikinä aikaisemmin käynyt pesäpuuta pidemmällä. Se merkitsi myös, että hän olisi uuden kumppaninsa armoilla.

   Toisena päivänä he tulivat metsää halkovalle tielle. Se oli tuskin kinttupolkua kummempi, mutta Lucrezialle väylä vapauteen ja parempaan elämään. Hän lähti ilosta pomppien juoksemaan kohti etelää. Mies oli luvannut viedä hänet mahtavaan Razaniin. Itse pääkaupunkiin! Siellä olisi varmasti ritareita ja linnoja. Lucrezia synnyttäisi vauvansa Razanissa ja siitä kasvaisi prinsessa. Kulkumies kutsui hänet takaisin.

   ”Meidän täytyy lähteä toiseen suuntaan.”

   ”Razan on etelässä. Lupasit viedä minut sinne. Annoin kuparia ja…sen mitä miehenä halusit.”

   Mies kiemurteli vaivaantuneena.

   ”Minä en voi mennä sinne nyt. Menemme myöhemmin.”

   Kiista kiihtyi nopeasti riidaksi. Lopulta mies menetti malttinsa.

   ”Minä olen valapatto. Jos jään kiinni, minut hirtetään. Menemme pohjoiseen tai eroamme.”

   Lucrezia näki miehen vartalon jännittyvän ja tiesi, mitä väärä vastaus saisi aikaan. Mies ryöstäisi hänet vieden loputkin kuparit. Hän tuskin jättäisi uutta kumppaniaan henkiin. Tytöstä kuoriutui nuori nainen. Hän suuntasi silmänsä kohtalokkaasti mieheen antaen kesämekkonsa valahtaa siten, että rinnat melkein pullahtivat ulos.

   ”Älä suutu. En pärjäisi yksin. Tehdään, miten haluat.”

   Miehen jännitys suli silmissä. Ei hän halunnut tyttöä jättää. Kaikkea muuta. Lucrezia näki himon nousevan miehen katseeseen ja toivoi, että tämä jaksaisi odottaa yöhön. He raahustivat kohti pohjoista tytön udellessa mieheltä hänen teoistaan. Totuus irtosi pala palalta. Mies oli ollut tallirenki, joka oli varastanut isännältään. Se oli hirttämisen arvoinen rikos marauderessä.

   Lucrezia sai kumppaninsa paljastamaan, että hän oli opastanut isännän tytärtä tallissaan lemmen saloihin. Siitä kiinni jääminen olisi antanut isälle oikeuden tehdä hänelle likipitäen mitä hyvänsä. Usein moinen johti sitomiseen neljän hevosen väliin, jotka repivät raajat irti.

   Tyttö oli varoittanut häntä siitä, että isäntä oli saanut tietää mitättömästä varkaudesta. Hän oli ollut hyvä renki. Ottanut vain mitättömiä määriä vehnää isosta kuormasta. Isäntä olisi saattanut tyytyä ruoskimiseen. Mies oli kuitenkin paennut peläten suulaan tytön juoruavan myös heistä kahdesta. Pahat kielet olisivat  voineet kuiskia totuuden isän korviin.

   Kulkumies ei suin surminkaan menisi Razaniin. Lucrezia halusi tietää vain yhden asian.

   ”Kuinka vanha tyttö oli?”

   Matkakumppani ei suostunut kertomaan, mutta Lucrezia luki totuuden hänen välttelevästä katseestaan. Se sinetöi miehen kohtalon.

   He sytyttivät iltanuotion metsään etäälle tiestä. Mies lähes repi vaatteet tytön päältä. Tämä oli hetki, jota hän oli odottanut koko päivän. Se kävi nopeasti. Mies retkahti Lucrezian päältä selälleen hamuten viittansa päälleen. Kuorsaus alkoi melkein heti.

   Lucrezia ei pitänyt kiirettä. Hän kaivoi metsästysveitsensä ja painoi sen nukkuvan miehen kurkusta läpi. Heidän katseensa kohtasivat hetkeksi ennen miehen kuolemaa. Lucrezia ei tuntenut mitään. Hän kääriytyi viittaan ja nukkui yönsä rauhassa. Aamulla Lucrezia pakkasi mukaansa kaiken tarpeellisen ja lähti vaeltamaan samaa reittiä takaisin.

   Tiet marauderessä eivät ole hyviä paikkoja matkustaa yksin. Eivät etenkään nuorelle naiselle. Tai tytölle, joka Lucrezia kokemuksistaan huolimatta vielä oli. Sen Lucrezia tiesi, mutta ei juurikaan muuta. Hänen hatarat tietonsa kodin ulkopuolisesta maailmasta nojasivat kulkukauppiaiden ja tarinankertojien juttuihin, eikä niihin aina ollut luottamista.

   Lucrezia tunsi vain yhden tavan, millä ostaa kulku Razaniin. Siinä oli riskinsä. Todennäköisintä oli, että hänet ryöstettäisiin ja raiskattaisiin. Olisi myös mahdollista joutua päälle päätteeksi tapetuksi. Hänen pitäisi päästä näyttämään osaamistaan. Silloin jäisi ehkä henkiin. Kupari luultavasti varastettaisiin joka tapauksessa.

   Razan oli etelässä. Kulkumies oli pakottanut hänet pohjoiseen. Lucrezian täytyisi varoa, ettei niin kävisi toista kertaa. Miehellä oli ollut pieni pussi rehulihaa ja kesää oli vielä jäljellä. Kiirettä ei olisi. Metsä ja jänkä vuorottelivat aavassa pohjoisessa. Vuoret jäivät enimmäkseen kauas taivaanrantaan. Kotivuono oli muodostunut rannikkovuoristoon. Kovin pitkälle sisämaahan se ei ulottunut.

   Tytön päivämatka jäi väkisin lyhyeksi. Yksinäinen kulkija varoi tapaamasta muita matkaajia. Hän kiipesi välillä puuhun pitääkseen tietä silmällä. Yleensä matkaajat olivat sotureita yksin tai pienissä ryhmissä. Heitä Lucrezia vältteli piiloutuen metsään näiden ratsastaessa ohi. Viidentenä päivänä Lucrezia näki tähystyspaikastaan sen, mitä oli halunnut. Perhe pienissä vankkureissa oli tulossa pohjoisesta etelää kohti.

   Vankkurit olivat täynnä tavaraa. Muutama tuoli ja maatyökaluja. Kauhtuneita kangaspinkkoja ja sekalainen kokoelma tarvekaluja. Vaatimattomiin vaatteisiin pukeutunut mies talutti vankkureita vetävää aasia. Takana tuli vanhaa lehmää perässään vetävä nainen, jota seurasi kolme resupekoilta näyttävää lasta. Ei vaadittu neroa oivaltamaan, että siinä oli matkalla köyhä maalaisperhe. Luultavasti muuttamassa pakon edessä.

   Lucrezia lähestyi heitä nöyränä ojentaen kuparipalaa kädessään. Matkalaiset pelästyivät. Yksinäinen tyttö saattoi merkitä rosvojoukon ansaa, mutta kukapa heitä vastaan juonia olisi tarvinnut. Mies kuunteli Lucrezian sepitystä. Hän oli matkalla Razaniin etsimään isäänsä äitinsä kuoltua tienvarteen.  Hän maksaisi kyydistä viimeisen kuparipalansa. Samalla Lucrezia teki katseellaan miehelle selväksi, että muutakin oli tarjolla, jos kiinnostaisi.

   Kukaan ei olisi kieltäytynyt moisesta. Tytöstä tuskin olisi vaaraa. Tarjolla oli vain voitettavaa. He matkasivat kesäillan hämärtymiseen asti Ludrezian leikkiessä lasten kanssa. Heidän tarinansa oli se tavallinen. Klaanikreivi oli irtisanonut vuokraviljelijöidensä sopimuksen. Köyhän perheen viimeinen toivo oli miehen veli rannikolla. Jos apua ei heruisi, lapset pitäisi myydä orjiksi.

   Lasten nukahdettua mies kiersi iltanuotion ja paneutui Lucrezian viereen saadakseen haluamansa. Perheen äiti ei uskaltanut puhua mitään. Marauderessä miehellä oli oikeutensa. Lapsia oli turha herättää katsomaan äidille varmuudeksi annettua selkäsaunaa. Sama jatkui monta päivää, kunnes tuli tienristeys, josta perhe kääntyi länteen Lucrezian jatkaessa taivallustaan etelään.

   Jäähyväisiä ei jätetty. Kauppa oli tehty ja pidetty. Lucrezia tunnusteli kukkaroaan. Se oli tyhjä. Mies oli viimeisenä yönä varastanut hänen kuparipalansa. Raivostunut Lucrezia halusi juosta perheen perään, mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut. Ei hän yksin olisi pärjännyt. Onneksi mies ei ollut löytänyt Lucrezian vaatteisiinsa piilottamaa rehulihapussia. Sen voisi myydä, kunhan ruokaa olisi muuten saatavilla.

   Tie oli jo parempi. Siihen oli yhtynyt pitkään polkuja, hevosteitä ja kahdet vankkurien levyiset kulkuväylät. Lucrezialle se oli jotain uutta. Hän muisti kuulleensa kivetyistä teistä, jotka veivät kaupunkeihin. Ehkä hän saapuisi pian sellaiselle.

   Lucrezia arvioi piilopaikastaan pensaikosta ohitse hevosvankkureita ajavaa miestä. Hän näytti kiltiltä ja harmittomalta, mutta ulkonäkö saattoi pettää. Ainakin sen tyttö oli aikuisista miehistä oppinut. Kyydissä tällä oli häkkejä, jotka olivat täynnä kanoja. heikko kotkotus kuulosti kotoisalta. Se sai Lucrezian ottamaan riskin. Hän astui esiin ja lupasi tehdä kyytiä vastaan, mitä mies halusi.

   Ajaja oli kauppias. Hän oli matkalla Razaniin myymään lastinsa. Lempeästi hymyilevä kauppias ei toivonut Lucrezialta muuta kuin lupauksen avusta kanatorilla, kunhan sinne asti päästäisiin. Hän oli joka tapauksessa päättänyt paistaa iltanuotiolla kanan. Tyttö voisi halutessaan jakaa sen.

   Lucrezia havahtui kanojen kotkotukseen. Ne huusivat kuin henkensä hädässä. Sitä ne olivatkin. He olivat sisällä. Kauppias teurasti kanoja yksi kerrallaan. Lucrezian päässä pyöri. Hän oli alasti lukittuna kanahäkkiin. Viimeinen muistikuva oli iltanuotiolta ja miehen viinileilistä, jonka sisältö oli maistunut happamalta. Hänet oli huumattu.

   Tyttö silmäili ympärilleen. Hän oli jonkinlaisessa isossa varastossa, joka oli täynnä häkkejä ja laatikoita. Valo pääsi sisään katonrajassa olevista isoista ikkunoista. Hän kokeili alapäätään. Se oli kuiva. Kauppias seisoi hänen häkkinsä vieressä. Hän huomasi tytön olevan hereillä ja hymyili ilkeästi.

   ”Tervetuloa Razaniin! Pääsit perille.”

   ”Mitä teit minulle?”

   ”Huumasin. Koskemattomana olisit painosi arvoinen kultaa.”

   ”Minä olen…”

   ”Tiedän. Tutkin sinut. Pilluasi ei ole pelkästään puhkaistu. Olet tiineenä.”

   ”Miksi et…”

   ”En ole kiinnostunut…lapsia odottavista.”, mies sanoi liian nopeasti huitaisten vähätellen kädellään ilmaan.

   Lucrezia tajusi. Kanakauppias piti enemmän pojista. Sen takia hän ei ollut osannut lukea miestä ja mennyt lankaan. Kauppias ei ollut koskenut häneen, koska Lucrezia oli tyttö. Se oli ensimmäinen kerta näinpäin, hän tajusi huvittuneena ahdingostaan huolimatta.

   Kotimökeillä ei ollut näkynyt poikarakkautta kuin kerran. Naapurin herkkä nuorukainen oli jäänyt kiinni antaessaan kulkumiehen kosketella itseään kuin naista. Miespari oli haudattu maahan vyötäröä myöten ja kivitetty lihamössöksi vielä samana iltana. Marauderessä keskenään rakastavat miehet olivat suurin tabu.

   Lucrezia oli yllytetty heittelemään kiviä, mutta tyttö oli tyytynyt vain muutamaan. Hän ei ollut pitänyt siitä, mitä ne saivat aikaan lihassa, joka ei ollut tehnyt hänelle itselleen mitään pahaa. Nyt Lucrezia käyttäisi havaintoaan hyväkseen.

   ”Sinä pidät pojista. Ellet päästä minua vapaaksi, kerron kaikille.”

   Se ei tehnyt toivottua vaikutusta. Kauppias oli huvittunut.

   ”Tyttöjen satuja ei Razanissa uskota. Jäät tänne porsimaan pentusi. Saan kahdesta enemmän kolikoita kuin yhdestä tiineestä.”

   Lucrezia suljettiin ikkunattomaan ja ahtaaseen huoneeseen. Pian hän oppi kerran päivässä vettä ja homehtunutta leipää tuovalta naispalvelijalta, että se oli vanha ruokakomero. Aitoa lihaa annettiin kerran kämmenessä eli viidessä päivässä. Tiineen piti saada sitä, jotta lapsi syntyisi terveenä, palvelija selitti. Lucrezia pyysi veistä leikatakseen lihasta pienempiä palasia.

   Nainen toi hänelle pitkän veitsen. Oven sulkeuduttua Lucrezia työnsi sen jalkovälistä sisäänsä. Jos Razan oli tällainen, olisi parempi, että sekä äiti että syntymätön lapsi kuolisivat heti. Veri tulvi komeron lattialle Lucrezian tajunnan hämärtyessä. Hän olisi halunnut ajatella kuollessaan jotain kaunista, mutta ei keksinyt mitään todellista. Tyttö pakeni viimeisen kerran satuunsa kuvitellen olevansa mahtavan linnan viehkeä prinsessa.

   Lucrezian tajunta palasi, kun röhkivä sika tökki häntä pienellä kärsällään. Kipu alavatsassa oli sokaiseva. Eläin näykkäsi tyttöä hampaillaan. Lucrezia yritti huitaista sitä vähäisillä voimillaan. Ympärillä röhki kokonainen lauma sikoja. Hän tajusi makaavansa sikolätissä eläinten syötävänä. Ne olivat luulleet vankiaan kuolleeksi ja heittäneet ruumiin sikojen ruoaksi.

   Itsesuojeluvaisto voitti. Hän ei päättäisi elämäänsä hautautuneena sianpaskaan. Lucrezia alkoi vetää käsillään itseään eteenpäin ulosteen ja liejun muodostamassa mönjässä. Siat tökkivät häntä kärsillään. Tyttö tunsi muutaman näykkäisyn lihassaan ja huusi.

   Hän yritti lyödä lähimpiä röhkijöitä kärsiin heikoilla voimillaan. Ne eivät pelästyneet, mutta arastelivat huutavaa ruokaansa. Raatoja oli heitetty niille ennenkin, mutta ensi kertaa ateria huusi ja yritti lyödä. Lucrezia onnistui ryömimään sikolättiä ympäröivän aidan ali ja pyörtyi uudestaan.

   Hän tuli tajuihinsa huomaten olevansa navetassa. Sikojen lisäksi siellä oli vasikoita aitauksissa ja lehmiä kytkettyinä kiinni pilttuihinsa. Lucrezia tajusi, että oli päästävä pakoon. He eivät voineet tietää vankinsa olevan hengissä ja välttäneen joutumasta sikojen rehuksi.

   Alaston tyttö ryömi vähäisin voimineen likaisella navetan lattialla, mutta uudesti sytyttyään halu elää oli voimakas. Nuoreen lihaan ja henkeen syntynyt elämän kipinä vaati saada palaa ja roihuta kirkkaana. Lucrezia ryömi lähimmän syöttökaukalon luokse. Sen pohjalla oli vielä eläinten rehua. Tyttö lappoi sitä suuhunsa niellen karmean makuisen töhnän väkisin alas. Hän pyörtyi taas.

   Avattuaan silmänsä Lucrezia tajusi, että oli aamu. Auringonvalo siivilöityi katonrajasta läpi. Korkealla oli ikkunoita. Hänet oli yritetty syöttää sioille pimeyden turvin. Lähistöltä kuului kolinaa. Täytyi olla aamulypsyn aika. Lucrezia kaapaisi mukaansa rehua ja ryömi heinäkasaan piiloon.

   Illalla olo oli jo parempi. Rehu oli auttanut. Hän saattaisi pystyä kävelemään. Pimeyden tultua Lucrezia horjui seinistä tukea ottaen ulos navetasta. Tyttö ei sitä tiennyt, mutta karjasuoja olisi ollut turvallisempi paikka kuin öinen Razanin alarinne.  Hän ei päässyt pitkälle, kun tunsi lämpimän veren valuvan reittään pitkin.

   Emäntä Grubana löysi Lucrezian aamulla naistentalonsa portailta. Oli pieni ihme, että kulkukoirat eivät olleet raadelleet häntä. Emäntä nyrpisti nenäänsä. Sikalan haju oli pistävä. Ilmeisesti se oli suojellut alastonta tyttöä muilta yön kulkijoilta.

   Gebra-suvun Grubana kutsui orjat komentaen heitä heittämään hyödytön lihamöykky katuojaan, mutta huomasi tytön kasvot. Emäntä oli nähnyt elämänsä aikana paljon kauneutta, mutta ei ikinä sellaista täydellisyyttä. Orjat saivatkin kantaa pyörtyneen ja alastoman tytön sisään. Parantajaa odotellessa Grubana silitteli huopiin kiedotun tytön hiuksia ja laskeskeli mielessään uuden työntekijänsä tulevaa arvoa.

   Lucrezia havahtui ensi kerran elämässään villahuopien keskeltä. Hän oli niin tottunut olkiin ja säkkikankaaseen, että ei ollut tiennyt sellaista pehmeyttä olevan olemassakaan. Gebra-suvun Grubana alkoi kertoa hänelle saman tien ammatin saloista. Toipilasaikaa ei ollut syytä pitkittää.

   Oppiminen ei ollut vaikeaa. Pian kävi selväksi, että Lucrezia oli jo tietämättään harjoittanut uutta ammattiaan lähes koko lyhyen elämänsä ajan. Nyt hän oppi käyttämään kuolonjuurta, jolla ehkäistiin raskaudet.

   Lucrezian suosio oli ennennäkemätön. Grubana ymmärsi nopeasti alkaa huutokaupata tyttöä joka ilta. Kuparia, hopeaa ja jopa kultaa virtasi taloon. Kun Grubana osti viereisen talon laajentaakseen toimintaansa, päätti Lucrezia vihdoin lähestyä häntä nöyrällä pyynnöllään.

   ”Rouva! Minä olen ollut mielestäni hyvä tyttö. Saisinko pyytää jotain?”

   ”Onhan sinulla oma lämmin huone ja ilmainen ruoka. Mitä muuta voisit tarvita tai haluta? Olen silti tänään hyvällä tuulella, joten pyydä. Haluatko lisää makeita jälkiruokia? Monet haluavat. Tästä on ollut puhetta. Ette te saa lihoa. Ne tytöt ovat erikseen.”

   ”Minä haluaisin oppia. Uusia asioita. Lukemaan. Katsomaan karttoja. Oppimaan siitä, mitä on muualla ja mitä oli ennen.”

   Grubana tuijotti Lucreziaa hölmistyneenä ja purskahti nauruun. Oliko moista kuultu.

   ”Älä höpötä, tyttö. Tarvitset sitä, mitä on jalkojesi välissä. Et sitä, mitä on korviesi välissä. Ymmärrätkö edes, mitä sellainen maksaisi?”

   Lucrezia oli valmistautunut saamaansa vastaukseen ja miettinyt etukäteen vastaväitteensä.

   ”Rouva! Olen huomannut, että miehet jäävät usein mielellään jälkeenpäin makailemaan paikalleen ja olemaan hyväiltävinä. Heidän mieskuntonsa ylistäminen riittää vähän aikaa, mutta sen jälkeen en osaa puhua mitään. Luulen, että he jäisivät vielä ja jättäisivät suuremman palkkion, jos pystyisin puhumaan muutakin. Sillä tavalla voisin saada tilaisuuden ylistää heidän viisauttaan.”

   Grubana lopetti naureskelun. Tytön puheissa oli vinha perä. Kannattaisihan sitä yrittää. Osa asiakkaista voisi saada alennusta opetustaan vastaan. Todellinen hinta pysyisi siedettävissä rajoissa. Lucrezian suosiota vastaavaa hän ei ollut aiemmin nähnyt. Se sitä paitsi nousi koko ajan.

   Näin sai alkunsa sen naisen opintie, jonka maailma oppisi myöhemmin tuntemaan Lucrezia Viisaana. Gebra-suvun Grubanan uuden tytön suosio kantautui väistämättä myös Renatan korviin. Razanista oli tullut Roman II, mutta se ei arkea Grubanan naistentalossa hetkauttanut. Kaikki muuttui, kun Renatan miehet tulivat.

   Grubana parkui ja valitti, mutta tiesi itsekin sen olevan turhaa. Lucrezia vietäisiin pois.  Renata Zenin maine oli pelottava. Luodolle synnyttäjä oli ollut Geb Mandan johtaman klaanin meritietäjä ja nyt itsensä Roman II:n sisäpiirissä puuhaamassa ties mitä. Hänen tielleen ei kannattanut asettua. Olkoonkin vain nainen. Lucrezia oli tyyni. Hän ei vaivautunut edes hyvästelemään Grubanaa. Tämän saama korvaus oli muodollinen.

 SEURAAVA LUKU VIIKON KULUTTUA.