ENNEN RENATA ZEN
16
Roman ja rakkaus
Soturijoukko purkautui ulos huoneesta.
Miehet olivat silminnähden juovuksissa ja naureskelivat halveksivasti.
Torniemäntä odotti soturien poistuvan ennen kuin meni huoneeseen
palvelijoidensa kanssa. Inex Theia retkotti sängyllä alasti kädet ja jalat
levällään. Hän tuijotti kattoon silmät tyhjinä, eikä välittänyt mitä ympärillä
tapahtui.
Tyttö oli karmeassa kunnossa. Hänen koko
kehonsa oli täynnä mustelmia ja raapimisjälkiä. Kaulan ihoa ja rintoja oli
pureskeltu. Siellä täällä oli pieniä paloarpia. Pari uuttakin oli taas
ilmestynyt. Jalkojen välistä vuoti verta, eikä kyse ollut kierrosta.
Torniemäntä ei Inexiä enää säälinyt. Tytössä
oli jotain vikaa. Hän ei ollut tullut raskaaksi. Aluksi lupaavien päivien määrä
oli hiljalleen arvioitu suuremmaksi ja suuremmaksi. Lopulta niitä ei enää
ollut. Inexin luona sai vierailla koska tahansa. Kukaan ei valvonut moista
asiaa.
Aluksi nautinnon olivat saaneet vain
palkitut soturit, sittemmin kuka tahansa. Inexin raiskaamisesta oli tullut
juopuneiden soturien arkinen harrastus. ”Käväistä Inexillä” oli jo vakiintunut
ilmaisu. Kukaan ei ollut välittänyt, kun joku oli keksinyt kokeilla uusia
tapoja. Laiska Inex oli ollut saatava uikuttamaan kunnolla. Lopulta keinoilla
oli alettu rehvastella kilpaa.
Torniemäntä oli luullut jo nähneensä kaiken,
mutta Inexin kohtalo oli alkanut säälittää. Emäntä oli yrittänyt tarjota apua
ja edes vähän lohtua. Hiusten silittäminen oli loppunut lyhyeen. Inex oli
raapinut emännän kasvot verille ja yrittänyt purra hänen sormensa poikki. Se
oli pelastunut, mutta ei enää toiminut kunnolla.
Palvelijat täyttivät huoneen kylpyammeen
vedellä.
”Peskää se ja levittäkää uudet kankaat.
Seuraavat tulevat koska hyvänsä.”
Inex Theia istui väristen kylmässä vedessä
kaulaansa myöten. Torniemäntä pohti ammattimaisesti, saisiko Inexin mustia
silmänaluksia peitettyä kauneussavella. Hän hylkäsi ajatuksen kylmästi. Toinen
pää sotureita enemmän kiinnostaisi. Yhtä asiaa nainen oli Inexissä ihmetellyt,
koska ei ollut sitä aiemmin nähnyt. Inex Theian vaaleat enkelinkiharat olivat
suoristuneet itsestään. Tytön hiukset olivat täysin suorat ja tummuivat
vauhdilla.
Neitsyttornin arki vakiintui. Yöt ja päivät
kuluivat yksi kerrallaan. Ne ketjuuntuivat saumattomasti toisiinsa. Kuunkierrot
olivat muuttumassa vuodenkieroiksi, mutta Inex koki vain vierailun kerrallaan.
Pahimpia olivat pienet porukat. Niihin valikoituivat julmimmat, jotka yleensä
vielä yllyttivät toisiaan. Isommissa joukoissa joku saattoi sääliä. kaikki
olivat poikkeuksetta humalassa.
Kun soturit tulivat viimeisen kerran, Inex
Theia makasi sängyssään silmät avoimina ja tyhjinä. Hänen hämmästyksekseen
soturit eivät tehneetkään sitä, mitä yleensä. Inex nostettiin pystyyn ja itse
torniemäntä tuli pukemaan voimattoman nuoren naisen.
Ulkona päivänvalo sokaisi Inexin. Hän ei
ollut ollut poissa tornista vuoteen tai kahteen vai oliko se ollut vain...Inex
ei muistanut. Hän oli kadottanut ajantajunsa. Soturit raahasivat Inexiä
kainaloista, koska hänen jalkansa eivät kantaneet.
Inex oli sekaisin. Hän oli vankkureissa
matkalla…johonkin. Nähdessään Keskuspalatsin, Inex luuli menettäneensä
lopullisesti järkensä. Miehet viskasivat vankinsa kuin märän rätin
valtaistuimen eteen. Geb Manda ja Dyer Morgar tuijottivat ilmeettöminä. Roman
II katseli valtaistuimeltaan häntä hymyillen itsetietoista ja loputonta
hymyään.
”Hei Inex! Pitkästä aikaa. Tuli mieleeni,
että taidat olla minulle silmän velkaa.”
Inex Theia tunsi sisällään jotain ensi
kerran aikoihin. Hirviöjättiläinen näytti tynkäjalalta. Ryömivä mato oli
kasvanut ja puhui kuin ihminen. Inex ei
pelkästään pelännyt, vaan koki silmitöntä kauhua. Hän olisi kirkunut ja juossut
pakoon, jos olisi pystynyt. Inex jähmettyi ja tärisi. Sen jälkeen hän alkoi
hikoilla. Roman II vain hymyili. Lopulta hän puhui lisää.
”Mitä sinun söpöille vaaleille kiharoillesi
on tapahtunut? Hiuksesi ovat toki kauniit nytkin, suorina, mustina ja pitkinä.
Kuten minulla.”
Roman II hiveli hiuksiaan. Inex tunsi kauhun
hellittävän sen verran, että pystyi puhumaan.
”Minä…minä en tiedä.”
Kauhu palasi ja jähmetti. Roman II oli
tyytyväinen. Hän leikki Inexin mielellä. Se oli niin hajalla, että eri nappeja
oli helppo painella. Melkein kuin soittaisi omaa melodiaansa, niin kuin
kiertävät bardit tekivät soittopeleillään.
Roman II ei ollut vielä kohdannut niin
mustaa ja sairasta mieltä. Hän oli ensin harkinnut jähmettävänsä Inexin ja
pistävänsä tämän arkkuun pariksi vuodeksi. Se olisi kuitenkin ollut hyvän
materiaalin tuhlaamista.
”Hoida itsesi parempaan kuntoon. Sen jälkeen
menet tapaamaan Renataa. Tehän olette vanhoja ystäviä. Hän antaa sinulle
tehtävän. Palvelet minua lopun olemassaolosi ajan. Yksikin valitus ja me
jatkamme keskustelua TÄSTÄ.”
Roman painoi nappejaan. Inex Theian
painajainen kesti kolme päivää. Toisena päivänä palvelijat sitoivat hänelle
omine lupineen suukapulan. Eiväthän siinä kirkunassa kyenneet nukkumaan
huonekukatkaan. Neljäntenä päivänä Inex pyysi heikolla äänelle juotavaa. Meni
vielä kuunkierto ennen kuin hän uskalsi poistua kammiostaan.
Renata Zenin ja Inex Theian jälleennäkeminen
ei ollut erityisen lämmin. He eivät oikeastaan olleet ikinä pitäneet
toisistaan. Pihapiirissä ei vain ollut ollut muita saman ikäisiä tyttöjä.
Rahvaan kakaroita ei tietenkään laskettu mukaan. He vaihtoivat kuulumiset
näennäisen kohteliaasti ja siirtyivät varsinaiseen asiaan.
Renatasta oli tullut marauderen tiedustelun
päällikkö. Tulevan sodan takia se piti rakentaa uudestaan. Tärkeäksi tehtäväksi
nousisi nyt vastavakoilu. Kiinni saadut vakoojat piti murtaa ja tyhjentää
tiedoista Dux Malorin tapaan. Tähän mennessä se oli ollut satunnaista. Asiassa
oli hutiloitu.
Ritarit ottivat tiedustelun tosissaan. Dux
Malorin kehien läpi oli mahdotonta soluttautua. Jopa pääsy kaupunkiin Araneaa
pitkin oli marauderen vakoojille liian vaikeaa. Vihersaaren hämähäkit sen sijaa
pitivät Malorin selvillä marauderin aikeista. Se oli nähty monta kertaa. Vain
etumatka huomenlaivojen rakentamisessa oli säästänyt heidät valloitukselta.
Voimatasapainon oli muututtava. Siitä Renata
pitäisi huolen. Itse Roman II oli valtuuttanut hänet käyttämään siihen kaikki
keinot. Renata loisi Malorin hämähäkkejä vastaavan verkoston. Ritarit kutsuivat
vakoojien hämähäkeiksi, mutta Renatan tulevat kokelaat koulittaisiin repimään
hajalle heidän verkkonsa.
Vihersaaren soluttautujat pitäisi löytää ja
murtaa. Roman II oli säästänyt Inexin, koska uskoi Renatan tarvitsevan neitsyttorniin
tuomittua. Ellei Inexiä asia kiinnostanut, tie torniin pysyisi avoimena.
”Sinusta tulee pääkuulustelija. Roman II:n
mielestä se työ on kuin luotu sinulle. Saat käyttöösi kammiot palatsin alla.”
Inexin kauhu oli hellittänyt. Kuunnellessaan
kasvinkumppaniaan hän oli aluksi ollut välinpitämätön. Renatan päästessä asiaan
Inex oli jo innoissaan. Hän ei ollut uskoa hyvää onneaan. Oliko mahdollista,
että hän oli säästynyt Romanin kostolta ja saisi vielä aina haaveilemansa
leikkikentän.
”Onko rajoituksia?”, Inexin ääni värisi
innosta.
”Tapat vasta, kun tiedot on saatu.”
”Haluaisin kokeilla. Onko tappamisella
kiire?”
”Ei. Tietojen jälkeen kätesi ovat vapaat,
kunhan murretut eivät pakene.”
Inex Theia hymyili. Hän ei muistanut, koska
olisi viimeksi tuntenut itsensä onnelliseksi. Renata hiveli mietteissään
kaulakoruaan antaessaan uuden kumppaninsa totutella nimitykseensä. Se sai
Inexin uteliaaksi.
”Mitä sinulla on kaulassasi?”
”Perustan Kahden helmen sisarkunnan. Tämä on
sen tunnus.”
”Helmen? Rusinoilta nuo minusta näyttävät.”
”Kuivatin Aldonin kivekset.”
Inex purskahti ensimmäistä kertaa elämässään
aitoon ja sydämellisen nauruun.
Renatan aika kului kuin siivillä. Tekemistä
oli paljon. Hän oli tiennyt vierailun tulevan, mutta ei ollut arvannut sen koko
sisältöä. Yksi Rodjak Sotaisan hankkeista oli ollut Rex Arcticalla ja Zerkon
Ren ottaisi sen haltuunsa. Sen tarkempaa tietoa ei kerrottu. Velipuoli tuli
jättääkseen jäähyväiset.
Renatan esikoinen leikki takan ääressä
pitäen hiilihankoa kuvitteellisena keihäänään. Thanos Zen oli soturi jo
pienenä. Äiti mietti usein, oliko poika perinyt hänen älynsä. Isästä Renatalla
ei ollut aavistustakaan. Hän ei erottanut pojasta lainkaan tuttuja piirteitä.
Renata itse oli himossaan eniten mieltynyt kaikkein karskeimpiin sotureihin,
joten pojan kovin sotaisia leikkejä hän ei ihmetellyt.
Renata ja Zerkon keskustelivat niitä näitä.
Velipuolella ei ollut lupaa kertoa yksityiskohtia matkastaan edes
tiedustelupäällikölle, joten puhuttavaa ei pitkään riittänyt. Reanata alkoi
ihmetellä, mitä Zerkon jahkasi. Se ei ollut hänen tapaistaan. Lopulta vieras
pääsi asiaan katsellen Thanosta.
”Oletko kiintynyt poikaasi? Luodolle
synnyttäjien väitetään vihaavan tai rakastavan jälkeläisiään enemmän kuin
muiden.”
Renata kohautti olkapäitään. Hän ei ollut
tullut ajatelleeksi koko asiaa.
”Miksi kysyt?”
”Mestari ehdotti, että ottaisin hänet
mukaani Rex Arcticalle.”
Sisäpiiri kutsui Roman II:a usein keskenään
mestariksi. Renata häkeltyi. Thanos oli välttämätön paha. Poika oli kuin
lemmikkikoira. Palvelijat huolehtivat kaikesta, mistä olisi ollut vaivaa. Ei
lemmikkiäkään silti muuten vain hylätty.
Aluksi Renata oli pitänyt lastaan kaiken
keskipisteenä. Se oli ilmeisesti tapana. Sitten oli tullut arki, eikä Renata
osannut pitää itseään äitihahmona, joka omistautuisi kokonaan pojalleen. Tämä
oli kuitenkin tehty olosuhteiden pakosta, ei Renatan valinnasta. Hän ei
romahtaisi, vaikka Thanos katoaisikin hänen elämästään.
”Miksi? Ja mitä minä siitä hyötyisin?”
”Arcticalla on…jotain hyvin tärkeää. Olet jo
Mestarin suosiossa. Haluat kai pysyäkin?”
Renata katseli hetken liekkejä keihästävää
poikaansa.
”Vie pois.”
Renata ei tuntenut oikeastaan mitään, kun
Zerkon talutti Thanosin mukanaan ulos huoneesta. Meritietäjä ei olisi uskonut,
jos hänelle olisi kerrottu äidin ja pojan seuraavan tapaamisen syy ja seuraus.
Hautajaiset olivat isot ja juhlalliset. Se
oli marauderessä poikkeuksellista. Meritietäjien tuhkajaiset olivat tapahtuma.
Soturit oli tapana polttaa vähin äänin. Vain harvat ja valitut klaanipäälliköt
saivat ruumishautauksen. Niihin osallistuminen ei ollut tapana kuin silloin,
kun piti edustaa. Mitä hyötyä nyt kuolleiden tuntemisesta olisi? Marauderessä
oli sanonta: kannattaako hautajaisissa käydä ennen kuin omiinsa joutuu?
Nyt sana oli kuitenkin kiirinyt. Itse Roman
II osallistuisi näihin maahanpanijaisiin. Se muutti asian. Näyttäytyminen
saattoväen joukossa olisi tärkeää. Moni vieraista ei ollut löytää koko
hautausmaata. Usealle sen olemassaolokin oli yllätys.
Roman II:n keskusta oli pyöreä, koska se oli
rakennettu laakean vuoren huipulle. Kideportti sijaitsi kohti itää.
Vastakkaiselta puolelta kaupunki alkoi laskeutua loivaa rinnettä alaspäin.
Keskuspalatsi oli sananmukaisesti keskellä keskustaa. Sitä ympäröivät
tärkeimpien klaanien kaupunkipalatsit. Ne pienenivät länsirinnettä alaspäin
mentäessä, kunnes lopulta muuttuivat ensin taloiksi, sitten hökkeleiksi ja
lopulta kivestä kyhätyiksi alimman rahvaan makuusijoiksi.
Hautausmaa sijaitsi siinä kohtaa rinnettä,
jossa pieniä palatseja ja isoja kivitaloja oli vaikea erottaa toisistaan.
Parempi väki eksyi sinne harvoin ja nyt itse Roman II oli paikalla. Hautausmaa
ei ollut ymmärrettävistä syistä kovin iso. Tavallisempaahan oli tuhkien
ripottelu tuuleen Kidesillalta.
Nyt lähikadutkin täyttyivät
hautajaisvieraista. Roman II:n pieni pää keikkui muiden yläpuolella toimien
majakkana, joka osoitti väkijoukolle haudan sijainnin. Vieraat kuiskuttelivat
innokkaasti, koska kukaan ei oikeastaan tiennyt, ketä oltiin hautaamassa.
Tarina levisi hiljalleen. Zoran Greb oli
ollut Dyer Morgarin ja Geb Mandan klaaniveli sekä kasvinkumppani. Zoran oli
aikanaan ollut ikään kuin Roman II:nkin isoveli. Hän oli ollut mukana, kun
Transroman oli saatettu Pohjoismetsän Mustalammelle. Se oli tehnyt Zoran
Grebistä yhden marauderen sankareista. Kukaan ei varmuudella tiennyt, miten Zoran
oli kuollut.
Arveluja riitti. Huhut olivat toinen
toistaan villimpiä. Vallitseva käsitys oli, että kuolema liittyi Dux Malorin
vakoojarenkaiden murskaamiseen. Operaatioon, jonka Inex Theia ja se pelottava
meritietäjä Renata Zen olivat laittaneet alulle.
Varsinainen seremonia oli koruton. Maraudere
oli tekoja, ei puheita. Ne jätettiin hallitsijalle. Puheille oli aikansa ja
paikkansa. Soturin hautajaisiin ne eivät kuuluneet. Lekamaljat kohotettiin
marauderen hailipulle, kumarrukset kohti Roman II:a. Lopuksi suudeltiin miekkaa
ja ojennettiin se kohti arkkua. Vainajan oma säilä painettaisiin maahan
pystyyn, kun hauta olisi luotu umpeen. Yleensä hautamiekat varastettiin
ensimmäisenä yönä, joten tapana oli käyttää vanhaa ja kulunutta lyömäasetta.
Roman II nyökkäsi. Se oli ohi. Valvojaiset
pidettiin hallitsijan suojeluksessa keskuspalatsin hovikatedraalissa. Kaikki
halukkaat päästettiin sisään niin kauan kuin tilaa riitti. Roman II vastasi
ylenpalttisesta tarjoilusta. Zoran Grebin ylimpiä ystäviä löytyi pilvin pimein.
Monet olivat niin liikuttuneita, etteivät edes muistaneet, mistä tunsivat
sankarivainajan.
Roman II siemaili hitaasti Freyan punaista.
Hän oli kyllästynyt. Ihmiset olivat juopuneina tavallistakin pitkästyttävämpiä.
Roman II halusi pitää oman henkensä kirkkaana kaiken aikaa. Muu ei tullut
kysymykseenkään. Kun meno alkoi yltyä, hän poistui. Omassa kammiossaan
hallitsija istui alas ja huokasi. Pienikin teeskentely oli aina kovin raskasta.
Ovelta kuului sovittu koputus ja vieras
astui sisään. Mies oli pukeutunut hupulliseen viittaan. Partaisia kasvoja
tuskin erotti hupun varjosta. Roman II hymyili ivallista hymyään.
”Kannattiko käydä hautajaisissa?”
”Omanihan olivat.”, Zoran Greb vastasi.
”Oliko sirkus mielestäsi tarpeellinen?”
”Parempi näin. Renata on tehnyt hyvää
jälkeä, mutta emme voi olla täysin varmoja, että kaikki soluttautujat on
löydetty.”
Roman II alkoi saarnata. Väkijoukon kanssa
hengen voima jakaantui. Sille ei voinut mitään. Kahden kesken sen saattoi
kohdistaa toiseen kaikella tehollaan.
Zoran Greb oli kuullut samat asiat monta kertaa, mutta antoi niiden
hyökyä ylleen ja hukuttaa oma henkensä osaksi suurempaa tarkoitusta.
Roman II oli poikkeus. Hän oli lihaansa
suurempi henki. Muut olivat hengessä häntä vähäisempiä. Oli Roman II:n kohtalo
johdattaa maraudere sille kuuluvaan suuruuteen. Roman II:ssa tuli lihaksi
historiallinen väistämättömyys. Ikivoimilla oli tapana tasapainottaa asioita.
Roman II tulisi saamaan vastavoiman tavalla tai toisella. Musta kohtaisi valkoisen.
Vihollinen oli jossain. Legendat kertoivat idai relicasta. Se pitäisi
löytää.
Izarot olivat saaneet vastaansa
taisteluenkelit. Edes Roman II ei ollut varma, mikä yrittäisi pysäyttää hänet.
Luultavasti suurena henkenä hän saisi vastaansa lihan voimaa, ehkä jopa itsensä
taisteluenkelin. Se pitäisi etsiä ja tuhota ajoissa. Ennen kuin se kasvaisi
täyteen voimaansa.
Uhkaa vastaan Roman II nostaisi apostolit.
Hänen opetuslapsensa suojaisivat mestariaan. Tämä olisi Zoran Grebin tehtävä.
Hän olisi Roman II:n apostoli. Taisteluenkelit saisivat ilmestyessään vastaansa
heidät. Yksi oli jo lähtenyt. Zoran Greb olisi toinen. Lisää tulisi.
”Jos etsimme lihan voimaa, niin se on
soturi. Tavalla tai toisella se ilmestyy Dux Maloriin tai Valereen. Etsi ja
tuhoa se, apostolini. Etsi ja tuhoa, ennen kuin se kasvaa täyteen voimaansa.
Sinä olet kansasi airut ja sen tietä valaiseva soihtu. Täytä kohtalosi ja pala
kirkkaana!”
Zoran Greb itki.
Roman II otti tavakseen istua puhumaan
sisäpiirinsä kanssa. Oli hyvä pitää kaikki langat käsissään. Geb Manda oli
ainoa, jonka uskollisuudesta Roman oli huolissaan. Hänen hengessään oli
sellaista voimaa, että se kykenisi haastamaan hallitsijansa. Geb ei silti ollut
käyttänyt tilaisuuttaan Mustalammella. Roman II ymmärsi Gebin ymmärtävän
nykyisen käskyjärjestyksen olevan itselleenkin edullisin vaihtoehto.
Renata Zen askarrutti Roman II:a. Hän luki
naisen päättäväisyyden ja kovuuden. Ominaisuudet, jotka Renata oli todistanut
matkallaan ensimmäiseksi naispuoliseksi meritietäjäksi. Mutta oli muutakin.
Renata piilotti sen huolellisesti. Luultavasti itseltäänkin. Hänessä oli paljon
piirteitä, joita toisessa yhteiskunnassa kutsuttaisiin hyvyydeksi.
Roman II istui valtaistuimellaan. Sisäpiiri
istuskeli tuoleilla hänen ympärillään. Hallitsija ei pitänyt turhista eleistä,
kun oli tarkoitus keskittyä tärkeämpiin asioihin kuin valtahierarkiaan. Roman
II ja Geb Manda kertasivat sotasuunnitelmaa ja erittelivät kunkin tehtäviä.
Renata Zen oli paikalla, mutta hänen vastuullaan oli vain tiedustelu.
Rex Arcticalta tulisi hyökkäyksen terävin
kärki. Se oli yksi Rodjak Sotaisan hankkeista, joka tulisi teroittaa Vladekin
lepsuilun jäljiltä. Zerkon Ren oli jo matkalla. Zerkon myös kasvattaisi Renatan
pojasta tulevan käskijän. Osan Arctican tulevaa voimaa.
Allastelakoiden suhteen kaikki oli hyvin. Ne
olivat taanneet marauderelle meriherruuden. Tältä osin Dux Malor oli jäänyt
jälkeen, mutta vanha merivalta ei pysyisi kauaa takana. Morfiassa operoivien
vakoojien mukaan Vihersaarella oli valmistettu ensimmäiset huomenlaivat.
”Lähetän Dux Maloriin uusista vakoojista
parhaan. Jos joku läpäisee kehät, niin se on hän. Hovilinna on mahdoton, mutta
pelkkä sotakehien taakse pääseminen voi ratkaista voiton. Kukaan ei ole
onnistunut siinä.”, Renata sanoi.
”Lähetä lisää. Tietoa on saatava.”, totesi
Geb Manda ykskantaan.
Allastelakoita täytyi kaivaa lisää. Sen
voisi jättää huoletta amiraali Argon Meleagorin huoleksi. Hän oli saattanut
telakat menestyksekkäästi heikon Vladekin ja tempoilevan Razanin kausien läpi.
Geb Manda sai luvan nostaa Meleagorin esikuntaansa. Hän vastaisi
merisodankäynnistä.
Sotaan ei lähdettäisi ennen kuin pohjoinen
olisi valmis. Rämeille tarvittaisiin lisää synnyttäjiä. Meritietäjien mukaan
armeija olisi voimakkaimmillaan vuosikymmenen tai kahden päästä. Sen jälkeen
ensimmäiset alkaisivat pilaantua. Dyer Morgar haravoisi Pohjoismetsää
toimittaen lisää sylvaderen naisia.
”Rämesoturit täytyy hajauttaa. Keskittymien
väliin täytyy saada pitkät välimatkat. Silloin emme menetä kaikkia, mikäli
jotain odottamatonta tapahtuu.”, Roman II ohjeisti.
Keräilyretkillään Dyer tarkkailisi
poikkeamia. Oli tosin epätodennäköistä, että hän törmäisi idai relicaan,
mikäli tällainen ilmestyisi. Roman II jatkoi.
”Jos vastavoimani ilmestyy, se on suurin
uhkamme. Tarvittaessa kaikki voima keskitetään sitä vastaan. Olen lähettänyt
uusia opetuslapsiani maailmalle. He etsivät ja tuhoavat. Siitä teidän ei vielä
tarvitse tietää enempää.”
Geb Manda näytti tavoistaan poiketen
epäröivältä, mutta halusi selvästi sanoa jotain. Roman II kehotti häntä
puhumaan.
”Entä jos sota ei suju ja jäämme tappiolle.
Roman II:n saaren puolustus ei ole kivikova. Kidesillalle on helppo pysäyttää
vaikka armeija. Ympäröivä meri on levoton ja hallussamme, mutta silti löytyy
aukkoja. Pitkä piiritys…”, Geb Manda pudisteli päätään.
Roman II näytti pitkään mietteliäältä.
Lopulta hän teki päätöksensä.
”Olkoon. Kerron teille tämän. Olen
rakentamassa viimeistä puolustuslinjaa. Siihen kätketty tuhovoima tulee olemaan
valtava. En saa tehtyä ennennäkemätöntä ilman apua. Olen lähettänyt
apostolejani etsimään myös muinaiskansojen rippeitä. Jos löydämme Queheimin ja
Monteporten, kaikki on mahdollista.”
Roman II:n sanoja seurasi hämmentynyt
hiljaisuus. Geb Manda puhui ensimmäisenä.
”Herra! Eivätkö elementtikaupungit ole vain
myytti? Lapsille kerrottu tarina. Tiedättekö jotain, mitä me emme?”
”En usko pelkkään tarinaan. Kuvaukset
muinaiskaupunkien sijainnista ovat liian tarkkoja. Niiden taustalla täytyy olla
jotain todellista. Siitä en ole varma, löydänkö haluamani.”
Geb Manda otti puheenvuoron. Asia oli
tärkeä, eivätkä muut vielä tienneet siitä. Ensimmäiset lähetit olivat saapuneet
idästä kauppalaivojen mukana. Idän sotatsaarit olivat myönteisiä
neuvotteluille. Varsinaiseen liittoon olisi kuitenkin pitkä matka ja sen tiellä
oli monta estettä.
Geb kertasi asiaa. Idässä elettiin
enimmäkseen aroilla ja kuljettiin jokia pitkin. Merenkulku oli harvinaista.
Panderen hajoamissotien aikaan poltettu laivasto ei ollut saanut seuraajaa.
Sotatsaarit eivät saisi rakennettua sellaista laivastoa, joka toisi heidän
armeijansa länteen. Muuten he olisivat täällä jo.
Maata pitkin idästä voitaisiin tulla
rämeiden läpi vain jokireittejä pitkin. Se tie taasen oli tiukasti Apiarin
valvonnassa. Valtias Durus oli tapansa mukaan avoin neuvotteluille, mutta kuka
otti selvää mitä se ainainen kieroilija todellisuudessa halusi.
Se Valeren huora Fenris sotki myös liikaa
kuvioita. Oli myönnettävä, että Aenis oli ollut kaukaa viisas lähettäessään
Fenriksen itään. Tämä Valeren toinen soturilegenda oli onnistunut
luikertelemaan tsaarien suosioon, eikä häntä idässä voisi edes tapattaa.
Rautavaltakunta voitaisiin varmuudella
kukistaa vain, jos se saataisiin sekä pohjoisesta että etelästä hyökkäävän
armeijan väliin. Sisämeri ja Zania olisivat liian hankala yhdistelmä, joten
idän neuvotteluja jatkettaisiin. Agora Eonin ja Apiarin osalta pidettäisiin
kiinni aiemmista päätöksistä. Niiden valloittaminen olisi hankalaa tai
mahdotonta. Kun muu maailma olisi voitettu, ne näännytettäisiin.
Kokous päättyi. Roman II alkoi venytellä.
Hänen uusi kehonsa vaati sitä. Romanin ja Transin lihan liitos oli valmis. Enää
se ei kehittyisi. Roman II oli alkanut harjoitella miekkailua, eikä se sujunut
enää lainkaan huonosti. Aluksi hallitsija oli tappanut pari
harjoitusvastustajaansa, koska käytti pelkästään voimaa ja nämä arkailivat
kamppailla tosissaan.
Nyt Roman II tappoi, jos joku yritti
vähääkään lepsuilla. Taito oli alkanut kehittyä käsi kädessä voiman kanssa.
Aivan huipulle Roman II ei koskaan yltäisi, mutta oli jo nyt keskivertoa
parempi miekkamies.
Lihan liitoksella oli yllättäväkin vaikutus.
Ensimmäistä kertaa elämässään Roman II huomasi tuntevansa lihan himoa. Se ei
ollut samalla tavalla kaikkea hallitsevaa kuin tavallisilla ihmisillä, mutta
tarve oli selkeää ja todellista.
Roman II tutki itseään uudessa valossa ja
yllättyi. Olemassaoloon oli ilmestynyt täysin uusi tekijä. Se täytyi ottaa
hallintaan, jotta ei kävisi toisinpäin. Hengen oli pysyttävä ylivertaisena
lihaan verrattuna toisin kuin muilla ihmisillä.
Roman II ei lopettanut navettakäyntejä,
koska ei ollut niitä aloittanutkaan. Transin halut olivat olleet ällöttäviä.
Hallitsijan pitäisi saada henki mukaan, eikä hän ymmärtänyt miten. Roman II:n
ongelma oli koko. Aluksi hän tuotatti itselleen juuri synnyttäneitä. Silloin
asia jo onnistui lihallisesti, mutta jotain selvästi puuttui.
Roman II huomasi nauttivansa kumppaniensa
kärsimyksestä. Nyt hallitsija ymmärsi, miten yhdistää henki ja liha. Hän
vaihtoi naisensa nuorempiin ja kireämpiin. Roman II:n nautinto kasvoi. Lihan
täyttymys oli kohdallaan, mutta henki tarvitsi selvästi enemmän. Roman II alkoi
käyttää apuvälineitä. Kärsimyksen määrä kasvoi ja se tyydytti Roman II:a
entistä enemmän.
Roman II kokeili ja arvioi. Kuusi oli hyvä
määrä. Yhdellä kerralla hänen lihansa käytti loppuun kaksi tai kolme. Loppujen
kauhun ilmeet täydensivät hengen nautinnon. Keskuspalatsiin rakennettiin Kuuden
kammio. Valittuja varten siellä oli sopivan korkuiset kivipaadet, joihin
morsiamet voitiin kahlita selälleen.
Roman II huomasi, että lihan käsittely oli
veristä. Se ei haitannut. Veri vain lisäsi koskematta jääneiden kauhua. Roman
II päätti antaa heidän levittää tarinaa verihäistä. Se olisi vain hyvä, sillä
pelon kasvu oli eduksi. Verimorsian olisi todellisuutta, ei enää lasten
kummitusjuttu. Ensimmäisten verihäiden jälkeen Roman II oli niin tyytyväinen,
että oli aika-ajoin alkanut hymyillä itselleen epäluonnollista iloista hymyä.
Renata katseli kummissaan venyttelevää
hallitsijaa, joka hymyili onnellisen näköisenä. Hän uskaltautui kysymään riemun
syytä, koska ei moista ollut aiemmin nähnyt. Roman II vastasi lempeästi.
”Minä olen keksinyt rakkauden.”