NYT JOHAN
15
Valeren vala
Ferus oli halunnut käydä luottamuksellisen
keskustelun Gian kanssa. Tuore sulhanen oli patistettu takaisin Alexin kanssa
yhteiseen makuukammioonsa. Johan heräsi yöllä siihen, että hänen koko ruumiinsa
tuntui olevan tulessa. Joka paikkaa kihelmöi.
Hän heitti peitteensä syrjään ja iski
tuluksista kipinän kynttilään. Muurahaisia! Pelottavia luolamuurahaisia. Niitä
kuhisi ympäri hänen ihoaan! Koko sänky oli täynnä muurahaisia. Alex havahtui
hereille. Hänkin oli muurahaisten kuorruttama. Pojat ryntäsivät ulos kylpylään
suunnaten kohti lähintä allasta. Onneksi se ei ollut kaukana.
Shokki iski heti. Allas oli täynnä
jääpaloja. Vesi oli totutun lämpimän sijasta hyytävän kylmää. Pojat yrittivät
päästä ylös altaasta, mutta liukastelivat jääpaloihin. He olivat turtia
pelastautuessaan lopulta lämpimän veden altaaseen.
Suurin osa muurahaisista pyyhkiytyi
veteen. Pojat kaapivat loput pois
iholtaan ja kutina alkoi. Sietämätön ja jatkuva kutina. Molemmat olivat täynnä
punaisia paukamia aivan kuin heillä olisi jokin salaperäinen rokko. Valeret
olivat syystä tarkkoja luolamuurahaisten kanssa. Asuintiloista kaikki
muurahaiset hävitettiin heti.
Yllättäen Ferus lampsi pitkine jalkoineen
paikalle muina tyttöinä. Hän oli olevinaan yllättynyt hyökkäyksen uhrit nähdessään.
”Voi, voi. Kuinka nyt noin kävi? Ei kannata
raapia. Silloin kutina vain pahenee. Minä tiedän, mikä auttaa. Jääkylpy
helpottaa. Kymmenkunta kertaa päivässä otettuna lyhentää kutina-ajan viikkoon.
Muuten kutisee kuunkierron. Pahasti. Voi, voi. Tokihan te voitte uiskennella
myös lammessa, jos se olisi parempi vaihtoehto. ”
Valere oli myös hevosten laakso.
Soturinaiset rakastivat ratsujaan. Niille oli varattu omat talliluolansa.
Hevoset pääsivät sijoiltaan kirmailevaan omin päin laaksoon silloin, kun
huvitti. Ne eivät menneet kauas ja tulivat pian kutsuttaessa. Maalämpö piti
luolat talvisin lämpiminä ja mukavina.
Parhaina kesäpäivinä laakso täyttyi vapaana
laukkaavista hevosista, joiden elämänilo oli silmiinpistävää. Valeret tottuivat
jo tyttöiässä vapaana juokseviin varsoihin ja valitsivat omansa. Nuoren soturin
ja sotaratsun liitto saattoi olla välillä yhtä pitkä kuin eläimen elämä.
Vanhemmiten liitosta tuli hienovaraisempi.
Kokeneemmat soturit kokeilivat useita ratsuja ennen oikean kumppanin
löytämistä. Vanhat naiset sanoivat sen muistuttavan entistä komeiden miesten
aikaa.
Pysyvän lumen myötä pojille tuotiin omat
hevoset. Valeren ylin hevosmestari oli Eria, johon Johan ei aluksi kyennyt edes
katsomaan. Mielikuvat Rufuksesta ja Eriasta tunkivat väkisin esiin. Vieraat
eivät saaneet omaa hevosta.
Ratsastuksen perustekniikat piti ensin
hallita millä tahansa ratsulla. Vasta sen jälkeen opeteltaisiin taistelu
hevosen selästä. Lopuksi saataisiin oma ratsu, johon pitäisi tutustua ja jonka
kanssa taidot saavuttaisivat huippunsa. Harjoituskenttänä oli sama niitty,
jolla Johan oli kirmannut Gian kanssa dolorosaseppele päässään. Se oli
riittävän lumipeitteen verhoama.
”Nyt teidän mustelmanne pysyvät tarpeeksi
pieninä. Varotaan vain, ettei luita katkea. Ainakaan heti.”, Eria opasti.
Hän oli asiansa osaavan valeren tapaan
raivostuttavan oikeassa. Ongelmaksi hevosten suhteen tulivat Rajaseudun rotat.
Pohjoismetsä ei ollut hevosaluetta, eivätkä viikingit ratsastajia. Se jätettiin
ritareille ja tietysti valereille. Johan tajusi pian, ettei saisi sotureistaan
ratsuväkeä, vaikka Aenis olisi lahjoittanut heille siihen tarvittavat
sotahevoset. Viikinkien vastahakoisuus oli kerta kaikkiaan liian suurta ja jo
lapsuudessa opittua.
Saharin kehotuksesta Johan ja Alex itse
opettelivat ratsastuksen salat. Jäljestäjät olivat tietysti itse kuin syntyneet
satulaan. Olihan kyky tulla toimeen eläinten kanssa osa heidän verenperintöään.
Päivänkierron valoisa aika kävi lyhyeksi pohjoisen pimeän talven aikana. Se
jätti lisää aikaa Johanin ja Alexin sivistämiselle, mikä ei varsinaisesti ollut
nuorten miesten lempipuuhaa.
Hronan otti käsiinsä opetuksen ohjat.
Johanilla oli nyt miehiä johdettavanaan. Rajaseudun rottien komentajan piti
hallita taktiikka ja sotastrategian alkeet tulevia koitoksia silmällä pitäen.
Hronan ilmoitti myös yksikantaan, että Alexin ja ”sen juoppolallin” tulisi
osallistua myös näille oppitunneille. Sodassa kaikilla tulisi olla varamies.
Sitä ei saisi hävitä yhden miehen kuolemaan.
Opittuja taktiikoita harjoiteltiin
käytännössä miesten kanssa lumesta puhtaaksi raivatulla niityllä. Hronanilla ja
Erialla oli pientä suukopua siitä, kumman opettama taito oli milloinkin
tärkeämpi. Varsinaista riitaa he sentään eivät saaneet aikaan. Isabel ilmoitti
vetäytyvänsä torniinsa harjoittamaan viisautta. Typeryydet kuten sodankäynnin
hän jätti mielellään nuorten miesten reposteltavaksi, kun sellaiset asiat
näyttivät joillekin olevan niin kovin tärkeitä.
Hronan patisti Ingridin päivittäin Isabelin
seuraksi. ”Sen hupakon” viisastuttaminen vaikutti muodostuneen mutisevalle
tietäjälle oikein sydämenasiaksi. Ferus piti huolen siitä, että
miekkaharjoituksista ei kokonaan luovuttu. Ne käytiin edelleen tutulla
maalämmön puolisulana pitämällä kentällä.
Pohjoisen lyhyiden talvipäivien aikana
hämärä tuli nopeasti. Harjoitusten jälkeen istuttiin nuotiolle ja Ferus
paljasti uuden puolen itsestään. Hän oli hyvä puhumaan. Tekojen lisäksi sana
kulki vuolaasti, mutta selkeän rauhallisesti.
Johan
ja Alex eivät olleet heti uskoneet kylmien kylpyjen helpottavan kutinaa, vaan
pitäneet koko ajatusta Feruksen jujutuksena. Käytäntö ja Isabel olivat
kuitenkin todistaneet toisin. Kaartinpäällikkö ei ollut malttanut pysyä poissa,
vaan ilmaantunut muka sattumalta paikalle poikien kerätessä kylmän veden
altaalla rohkeutta kastautuakseen.
Se ei ollut pahinta. Ärsyttävintä oli, että
kaartinpäällikkö ei ollut kertaakaan sanonut mitään. Hän oli vain katsellut
sietämättömän tyytyväinen virne kasvoillaan. Oli mennyt kuunkierto ennen kuin
jonkinlainen sanaton välirauha oli saatu tehtyä ja arki oli palannut normaaliin
uomaansa. Kostonkierre oli ainakin toistaiseksi pysäytetty.
Ferus kertoi heille taistelun henkisestä
puolesta. Se oli soturin tie, jota hän piti yhtä tärkeänä kuin varsinaista
voimankäyttöä. Johan ja Alex olivat lähteneet tielle, jota kuljettaisiin
kuolemaan asti. He olivat saaneet ja saisivat oppinsa Valeren soturikansalta,
joten merkkinä siitä heidän tulisi keväällä vannoa Valeren vala kuten kaikkien
muidenkin valeresotureiden.
Valansa merkkinä ja siitä muistutuksena he
saisivat itseltään kuningattarelta Valeren tikarin ja tähdet kannettavikseen.
Niiden käyttöä alettaisiin tosin harjoitella jo nyt.
Miekkaa kuljetettiin vyötäröllä tai selässä.
Valeren tikari ja tähdet kulkivat aina vyötäröllä. Ne olivat heitto- ja
lähitaisteluaseita. Valeret olivat usein hämmästyttävän taitavia teroitettujen
heittotähtiensä käytössä. Niillä harjoittelu aloitettiin tyttöiässä.
Laaksossa oli järjestetty jo sukupolvien
ajan eri-ikäisten tyttöjen mestaruuskilpailuja. Ferus oli tietysti
moninkertainen mestari. Hänet oli voittanut ainoastaan kaksossisar Fenris,
josta Ferus ei edelleenkään suostunut puhumaan.
Taistelussa tähdet löysivät usein tiensä
vastustajan silmiin. Miekkansa menettänyt valere oli kaikkea muuta kuin
voitettu. Monet voitonriemuiset viholliset olivat kokeneet vajoamisen pimeyteen
ennen kuin tikari lopetti tuskan. Sen pystyi myös heittämään tai säästämään
viimeiseen lähikamppailuun. Yhdistelmiä oli yhtä monta kuin valereita
laaksossa.
Tekemistä oli niin paljon, että aika kului
kuin siivillä. Puolivälissä talvea Johan haki viimeiset vähistä tavaroistaan
pois Alexin kanssa yhteisestä makuukammiosta. Gia oli tehnyt selväksi, että
paluuta sinne ei enää olisi edes yhdeksi yöksi.
Alex leukaili lahjakkaasti perheenisistä ja
kodin leikkimisestä. Hän oli pohtivinaan esikoisen nimeä ja ehdotti Hronania,
mikäli lapsi olisi poika. Oikeasti Sepänpoika oli tohkeissaan aivan muusta. Oli
tullut aika lunastaa Aeniksen lupaus. Laaksoon oli saapunut yksi Ahjon
veljeskunnan mestarisepistä opastamaan Alexin raudan ja taonnan saloihin.
Valeren sepänpaja oli solakylän
takojasukujen käytössä. Se oli karu, sillä Valeren loisto ei ulottunut
käsityöläisten kammioihin. Soturit arvostivat aivan muita asioita. Alex takoi
miekka-aihiotaan. Poikavuodet isän kyläpajassa palasivat mieleen.
Alex jäähdytti aihion ja tarkasteli tulosta.
Hän ei ollut tyytyväinen. Alex työnsi muovautumassa olevan terän takaisin
ahjoon. Kaksi solalaista paineli palkeita saaden ahjon kuumuuden kohoamaan.
Takoessaan Alex piti yllään seppien nahkaesiliinaa. Se lisäsi hikoilua, mutta
se ei haitannut. Hän oli päässyt raudan rytmiin.
Mestariseppä Acheron oli synkän näköinen
mies. Hänellä oli ruskeat ja lyhyet hiukset sekä taonnasta kasvaneet valtavat
lihakset. Mestari nojasi ahjokammion seinään arvioiden Alexin työskentelyä.
”Hyvä. Riittää. Osaat käyttää molempia
käsiäsi kuten minäkin. Se on hyvä. Liian moni seppä on toiskätinen. Annahan se
tekeleesi.”
Alex oli salaa tyytyväinen. Hän oli takonut
pikkupojasta lähtien ja uskoi tehneensä mestariin vaikutuksen. Acheron
tarkasteli säilää. Hän napsautti sen lappeella terävästi kiveä. Terä napsahti
poikki. Alex nolostui.
”Älä välitä poika. Taot riittävän hyvin,
mutta teräs on huonoa. Meidän täytyy aloittaa alusta.”
Acheron selvitti, mitä tultaisiin tekemään.
Täytyisi opetella, kuinka paljon hiiltä sulatettaisiin valu-uuneissa rautaan,
jotta teräksestä tulisi riittävän hyvää. Sen jälkeen sulista metallimuhkuroista
taottaisiin aihiot. Se olisi raskasta ja pitkäveteistä, mutta kasvattaisi
tulevan mestarisepän luonnetta riittävän kärsivälliseksi.
Aihiot työstettäisiin aseiksi. Alexin
tekniikka oli toki ihan hyvä. Parempi kuin monilla. Sitä piti silti vielä hioa.
Raakatimanttienkin matka louhokselta kuninkaallisten kruunuihin oli usein
varsin pitkä ja värikäs.
”Viimeistely unohdetaan usein. Miekka tulee
hioa ja kiillottaa rakkaudella ennen lopullista teroitusta. Mestari ei jätä
sitä muiden tehtäväksi. Sen jälkeen tulee vielä kahva ja sen päällystäminen.
Puhumattakaan koristelusta. Jos haluamme terään tekstin, meidän pitää mennä
monta työvaihetta taaksepäin.”
Acheron jatkoi puhettaan, mutta Alex ei
jaksanut enää keskittyä. Hän huokasi raskaasti. Lopputalvesta tulisi
työntäyteinen. Oli silti vielä yksi toivonkipinä. Kun Acheron lopetti, Alex sai
suunsa auki.
”Pääsenkö lopuksi kokeilemaan
taivasteräksellä?”
Acheron tuijotti suu auki oppipoikaansa
räjähtäen röhönauruun. Lopulta hän tajusi, että röyhkeyden täytyi johtua
tietämättömyydestä.
”Alex hyvä. Agora Eon on rakennettu
taivasraudan päälle. Se ei lopu ihan heti. Hiilen lisäksi taivasteräksen
valmistukseen tarvitaan erästä jauhetta, jonka määrä maailmassa on hyvin
rajallinen. Sitä ei enää koskaan myöskään tulla saamaan lisää.
Mestarisepistäkin vain parhaat pääsevät takomaan taivasterästä.”
He olivat kokoontuneet harjoituskentälle.
Acheron ja Ferus olivat luvanneet näytöksen taivasteräksen ominaisuuksista.
Ympäri kenttää oli kasattu erikokoisia lumipylväitä. Ne muistuttivat päättömiä
lumiukkoja. Niiden päälle oli aseteltu hedelmiä, jotka olivat peräisin Valeren
kasviluolista.
Johan ihmetteli, mikä oli niin ihmeellistä,
että arvokkaita hedelmiä ja vihanneksia annettiin siihen tuhlattavaksi. Ne
kasvoivat kylpyläluolaston yläpuolella olevissa kuiluissa. Osassa niitä
auringonvalo ja maalämpö kohtasivat luoden ympärivuotisen kasvuympäristön.
Lumipylväiden päällä oli kurpitsa, pari
omenaa ja appelsiini. Kahden pylvään välissä oli naru, josta roikkui
herneenpalkoja.
Ferus laittoi Instarin nojaamaan kentän
vieressä olevaa kiviröykkiötä vasten ottaen samalla perinteisen viikinkimiekan.
Valeren liikkeet olivat sulavia ja iskut täydellisiä. Kurpitsa oli helppo.
Omenat ja appelsiinit halkesivat myös tyylikkäästi. Feruksen viimeinen isku oli
terävä ja lajissaan täydellinen, mutta reunimmaiset kaksi palkoa eivät
katkenneet kuten muut. Ne vain siirtyivät pois iskun tieltä jääden heilumaan
naruun.
Uudet hedelmät aseteltiin paikalleen. Ferus
haki Instarin ja keskittyi. Jälki oli täydellistä. Instar viuhui ja leikkasi.
Katsojat tarkastelivat myöhemmin hämmentyneinä leikkausjälkiä. Ne olivat kuin
partaveitsellä tehtyjä. Kaikki herneenpalotkin menivät kahtia. Jäljelle
jääneitä tynkiä heilutti vain tuuli, ei isku.
Viimeisenä Ferus harppasi kivikasan luo
lyöden laakana. Isku oli hallittu ja osui oikeassa kulmassa. Päällimmäinen kivi
oli ollut lapsen pään kokoinen. Miekan lyönti halkaisi sen kahtia. Ferus ei
malttanut olla istahtamatta teatraalisesti tasaisen kivenpuoliskon päälle.
Se oli uutta Acheronillekin. Kukaan ei edes
taputtanut suosionosoituksia odottavalle kaartinpäällikölle. Kaikki vain
tuijottivat. Lopulta Ferus antoi Instarin Acheronin arvioitavaksi.
”Ei se pilalla ole, mutta täytyy tietysti
teroittaa. Älä silti tee tuota joka päivä.”
Kevättalvi alkoi pidentää päivää, mutta yö
laskeutui silti vielä varhain. Hronan hytisi ulkona pimeässä kietoutuneena
turkiksiin. Vierasta ei kuulunut. Tietäjä alkoi tulla äkäiseksi. Hänellä oli
tärkeämpääkin tekemistä kuin palella ulkona. Toisaalta vieras ei ollut jättänyt
koskaan tulematta. Hronan oli jo lähdössä, kun mies tapansa mukaan ilmestyi
pimeydestä kuin tyhjästä.
”Oli jo aikakin. Luuletko, että täällä on
hauska palella?”
”Tule seuraavalla kerralla itse
vuoripolkuja pitkin toiselle puolelle. Valeret vahtivat niitäkin, eikä näiden
naisten valppaus herpaannu.”
”Aenis on hiljaa. Mitä uutta?”
”Se oli kivimies, joka oli menettänyt koko
perheensä ja eli yksin. Vanhaa sukua. Kukaan ei olisi arvannut. Pääsi tietysti
pakoon, eikä löydy.”
”Onko syy tiedossa?”
”Suffrat epäilevät kiristystä. Perhe oli
ollut vuosia sitten sukuloimassa Virilessä ja katosi palatessaan. Eivät ehkä
olekaan kuolleet, vaan vankina.”
”Onko vaara jo ohi?”
”Perhe katosi aikaa sitten. Se viittaa
pahimmassa tapauksessa pitkäjännitteiseen suunnitteluun. Suffrat pelkäävät,
että mies on piilossa ja yrittää uudelleen. Hän tuntee kaikki vuorten piilot.”
”Mitä voimme tehdä?”
”Emme mitään. Suffrat etsivät. Kohde on nyt
tiedossa, joten kuningatarta vahditaan tauotta.”
Johan heräsi ja tajusi Gian nousseen jo ylös
pariskunnan sängystä. Kun tyttöä ei kuulunut, Johan lähti kylpylään katsomaan.
Gialla oli tapana välillä unohtua uneksimaan altaaseen aamupesullaan. Johan sai
vastaansa valereiden normaalit vihellykset ja kaksimieliset vihjaukset kuten
kaikki muutkin kylpylään eksyneet yksinäiset miehet.
Giaa ei näkynyt, eikä kuulunut. Iltapäivällä
harjoitusten jälkeen Johan alkoi huolestua. Tämä ei ollut enää normaalia. Hän
kyseli ympäriinsä saaden vastaukseksi vain päänpudistuksia. Huolestunut
sulhanen etsi Feruksen. Kaartinpäällikkö etsi kuningattaren. Pian käynnissä
olivat suuretsinnät. Iltaan mennessä saatiin varmuus. Gia oli kadonnut.
Seuraavana päivänä hälytystilassa oli koko
Valere. Illalla etsinnät lopetti yllättävin mahdollinen taho: Gian äiti.
Kuningatar Aenis oli tullut siihen tulokseen, että tytär oli karannut. Mikään
ei viitannut siihen, että Gia olisi maannut jossain loukkaantuneena, kohdannut
väkivaltaa tai tullut siepatuksi. Laaksoon livahtamista pidettiin mahdottomana
puhumattakaan ihmisen viemisestä väkisin pois.
Aenis tutki itse nuoren parin makuukammion
päätyen siihen, että tytär oli ottanut mukaansa matkaavalle naiselle
välttämättömiä tavaroita. Gia myös tunsi kaikki Valeren vuoripolut. Hän oli
leikkinyt niillä jo pienestä pitäen. Erityisen kiinnostunut Gia oli ollut juuri
niistä poluista, joille hän ei olisi turvallisuussyistä saanut mennä.
Vaarallisia polkuja pitkin saattoi päästä pois laaksosta, jos ne olivat ennalta
tuttuja. Johan ei selitystä niellyt.
”Gia ei lähtisi kertomatta muille.”
”Hän ei ole koko elinaikanaan muuta
tehnytkään. Kyllä hän kohta takaisin tulee.”
”Kadonnut kertomatta minulle?”
”Sittenpähän näet. Ota opiksesi.”
”Minä odotan.”
Aenis hermostui.
”Et odotuta sataa soturia yhden jääräpäisen
14-vuotiaan takia. Sen kakaran oikut lähtivät käsistä jo kontatessa. Lähdette matkaan, kuten on sovittu. Gia
kavereineen ratsastaa teidät kiinni. Ferus tulee mukaan varmuuden vuoksi.”
”14?”
”Aikuisenako pidit? Oletko tyhmä vai sokea?
Tytön suhteen näköjään molempia, mutta sotureidesi kanssa lähdet!”
Se hiljensi Johanin. 14 vuotta. Aenis marssi
vihaisesti pois ennen kuin Johan ehti sanoa muuta. Enää oli vaikea uhmata
selkeää käskyä kuningattarelta. Olihan kyseessä hänen tyttärensä. Alex virnuili avoimesti ja oli
tarkkailevinaan taivaalla lentävää lintuparvea.
Sinä iltana nuotiolla Ferus puhui heille
rohkeudesta ja kunniasta. Valeresoturin tie olisi kivikkoinen ja vaikea käydä.
Sitä kulkevan soturin täytyisi olla rohkea. Rohkeus tarkoitti oman pelkonsa
voittamista, eikä se sallisi heikompien alistamista. Valeren soturin täytyi
myös kunnioittaa kaikkea elämää. Oli se sitten häntä heikompaa tai
voimakkaampaa. Tappaa sai vai pakon edessä. Kuoleminen saisi luvan olla joskus
helpompaa kuin tappaminen.
”Kunnian täytyy sanella, mitä valitsee.
Soturi pystyy tekemään mitä tahansa, mihin hän katsoo olevansa oikeutettu.
Rohkeuden ja kunnian täytyy määrätä oikeutus. Se on tapa. Se on Valere.”
Valeren valaa ei vannottaisi ääneen. Puhe
oli turhaa, koska vain teoilla oli merkitystä. Ferus oli kouluttanut pojat. Sen
merkiksi kuningatar Aenis antaisi heille Valeren tikarin ja tähdet. Se olisi
Valeren vala. Johan ja Alex voisivat olla paljon muutakin, mutta aina ja
kaikkialla he sitoutuisivat rohkeuteen ja kunniaan. Nuorista miehistä kasvaisi
pohjimmiltaan valeresotureita. Sama päti nuotiolle kutsuttuihin jäljestäjiin.
”Puheet onkin hyvä jättää välistä, niin
päästään suoraan maljoihin. Ne tikarit ovat kovin pieniä, mutta jos uuden
miekan…”
Monessa asiassa vakavoitunut Sahar ei ollut
kyennyt kokonaan lopettamaan satunnaista leukailuaan. Juhlalliset puheet olivat
hänelle kuin punainen vaate härälle. Ingrid löi Saharia vatsaan. Lujaa.
”On kunnia saada tikari ja tähdet juuri sinun
ansiostasi Valeren Ferus.”, vastasi Ingrid henkeä haukkovan kumppaninsakin
puolesta.
”Monet soturimme synnyttävät, mutta minä en
sille tielle lähde. Teistä on tullut minun lapsiani. Yksi omituinen
tikkumiekkoineen, kaksi tulevaa sankaria ja tuo henkeään haukkova, josta tuli
vertaiseni. Ehkä näin on tarkoitettu.”
Kaikista muista paitsi Johanista kevät tuli
vauhdilla. Uusi soturien johtaja ei kyennyt rauhoittumaan. Päivät kuluivat
loputtoman hitaasti. Hän ei jaksanut uskoa Gian karanneen kertomatta kenellekään.
Etenkään Johanille itselleen. Toisaalta Gia ei ollut kertonut ikäänsäkään. Se
loukkasi. Johan tunsi itsensä petetyksi.
Ei ollut mitenkään tavatonta, että tytöt
menivät naimisiin 14-vuotiaina. Hehän kypsyivät aikaisemmin. Johanin
itsetunnolle kävi, että hänen vaimonsa…ei…naisensa…ei…Giahan ei ollut vielä
nainen…tai oli, mutta…Johan hermostui jo omiin ajatuksiinsa. Gia oli esittänyt
häntä vanhempaa ja viisaampaa, vaikka ei sitä ollut…tai ei oikeastaan ollut
esittänyt, vaan…
Nuori mies ei osannut hahmottaa asiaa. Hän
ei silti uskonut Aeniksen jatkuviin vakuutteluihin Gian palaamisesta. Johan oli
varma, että jotain oli pielessä, mutta mitä?
Päivä, jona he jättäisivät Valeren laakson
oli käsillä. Rajaseudun rottien tehtävänä oli marssia suoraan Sisämeren
rannikolle. Maraudere oli vallannut Merilosseista itään sijaitsevat
kalastajakylät. Oletettavasti näin yritettiin pitää jalansijaa tulevalle
hyökkäykselle pohjoisen Merilossin suojana olevaan Merilinnakkeeseen tai avata
reitti Apiariin.
Kumpikaan ei ollut suuri uhka. Zindaren
Zania ei sietäisi sotaan varustettuja huomenlaivoja Sisämerellä. Apiariin
maraudere tuskin hyökkäisi ensimmäisenä, vaikka marssisikin sotaan. Vakoojien
mukaan miehitys oli vähälukuinen ja heikko.
Kaikki ymmärsivät, että kyseessä oli
harjoitusluonteinen tehtävä, johon osallistuvia arvioitiin. Nuotiopuheissa oli
jo päätelty, että tulilinjalla olisivat Johanin ja Alexin johtamiskyvyt.
Vieraat eivät lähteneet Valeresta ilman
kunnollista jäähyväisseremoniaa. Se oli yksi soturikansan vähistä
heikkouksista. Taipumus yliampuviin eleisiin ja mahtipontisuuteen. Kuningatar
Aenis oli kutsunut kaikki kynnelle kykenevät valtaistuinsaliin ja se oli
täyttynyt ääriään myöten. Hallitsija oli pukeutunut tietysti parhaimpiinsa.
Vieraat olivat jo oppineet hänen tekevän niin aina tilaisuuden tullen. Punaista
samettia, mustaa nahkaa ja valkoista silkkiä kietoutuneina toisiinsa. Johan ei
ymmärtänyt, miten taidokas juhlapuku oli edes saatu tehtyä. Valeren rubiinit kuorruttivat
kokonaisuuden.
Oli tullut aika palkita Feruksen kynsissä
harjoituskentällä kärsineet. Poikien lisäksi Valeren tikari ja tähdet
ojennettiin myös vastahakoiselle Saharille ja aina iloisesti hymyilevälle
Ingridille. Johan ei voinut olla huomaamatta kaartinpäällikön vilkuilevan
naisjäljestäjää kyllästyneesti. Ei ollut vaikea arvata, mitä hänen mielessään
liikkui.
Valeren uudet soturit työnsivät kuuliaisesti
uudet aseensa vyötärölleen, missä niitä kannettiin. He katsoivat kuningatarta
silmiin ja tekivät kunnianosoituksen Valeren valalle ensimmäisen kerran. He
painoivat juhlallisesti miekkakäden kämmenensä sydäntä vasten antaen sen levätä
siinä hetken. Sitten nelikko ojensi kätensä eteenpäin puristaen sen samalla
nyrkkiin. Puhe kaikui yhtä aikaa.
”Rohkeus ja kunnia!”
Tuoreet soturit olivat nähneet valereiden
tekevän eleen, mutta vasta nyt he ymmärsivät sen koko merkityksen.
Viisasneitojen kuoro lauloi taustalla Valeren kansallishymniä Me nauramme kuolemalle. Puheita ei
yleensä pidetty.
Yllättäen laulun loputtua Näkijä Isabel
halusi kuitenkin sanoa sanottavansa. Ensin hän ojensi mustan paketin
Ingridille, joka avasi sen hämmentyneenä. Kyse ei ollutkaan paketista, vaan
taitellusta nahasta. Se oli syvävalaan nahasta tehty kokovartalopuku. Sellaisia
ei tiedetty olevan olemassakaan edes jääkansalla itsellään.
”Maailmanaika on murtumassa. Uskon, että
edessämme on suuria mullistuksia. En tiedä, mitä kaikkea olet, mutta
kaltaisiasi on nähty jo muinaisajalla. Se on riimuin piirretty Valeren aikakirjoihin.
Epäilen, että tulevat historian myrskyt antavat meille vastauksen. Halusimme
sitä tai emme. Nämä nahat ovat turhia vanhan naisen kammioissa. Teetin puvun
mittoihisi, jotta saisit suojaa tulevina vuosina. Pue se ja täytä kohtalosi,
Pohjoismetsän Ingrid.”
Ingridin kiitokset jäivät valereiden
taputusten ja hurraahuutojen alle. Kukaan ei ollut aiemmin kuullut Valeren
Näkijän puhuvan julkisesti yhtä pitkään. Seuraavaksi myös Ferus halusi oman
puheenvuoronsa. Se oli poikkeuksellista. Hän käveli Saharin eteen.
”Sinä halusit siis uuden miekan? Älä
kiemurtele, vertaiseni. Ota tämä.”
Näin puhuessaan Ferus veti Instarin vyöltään
ja ojensi sen kahva edellä Saharille. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Ajatus
Instarin antamisesta ulkopuoliselle oli täysin mahdoton. Sahar vääntelehti
vaivaantuneena kuin tuskissaan. Puhe oli kuin omenavarkaudesta kiinni jääneen
lapsen suusta.
”En minä voi. Se oli vain huono vitsi.
Anteeksi. Pistä se nyt pois ja…”
Ferus kääntyi korottaen ääntään. Hän puhui
nyt kansalleen.
”KUULKAA! Te ette taida ymmärtää, mikä mies
tämä on. Tämä mies pelasti kaksi poikaa itsensä Dyer Morgarin kynsistä. Tämä
mies tuli laaksoomme ja opetteli vertaisekseni. Siihen ei ole pystynyt kukaan
muu. Tämän miehen Ingrid valitsi. Uskon, että Saharin suonissa virtaa puhtaana
muinaisen panderen soturiprinssien veri. Minä uskon, että hän on menneiden
viikinkiruhtinaiden perillinen. Minä olen varma, että hänen kohtalonsa
tulevassa sodassa on suuri. Puolustakoon hän siinä kunniaamme Valeren soturina.
Minä en silti anna Instaria hänelle. Minä lainaan sen. Palauta miekka laaksoon,
kun olet varma, että vihollinen on voitettu.”
Siihen ei ollut kellään mitään sanomista.
Hiljaisin kaikista oli Sahar itse. Hän vaihtoi Instarin vanhan miekkansa
tilalle selkätuppeensa. Kuningatar Aenis oli aluksi katsonut Ferusta
hämmentyneenä, mutta nyökännyt lopuksi hyväksyvästi. Seremonia oli ohi.
Puhuttavaa jäi.
Rajaseudun rotat eivät olleet ratsuväkeä. Se
oli selvää. He olivat viikinkejä. Se oli ollut Erialle helpotus. Valeren
hevosvastaava ei mielellään olisikaan antanut sataa ratsua ties mille
metsäläisille. Vain Hronan ja Ferus ottaisivat hevoset.
Johan oli heti kieltäytynyt kunniasta. Hän
ja Alex kulkisivat jalan, koska miehetkin marssisivat. Ingrid ilmoitti Saharin kanssa
kävelevänsä. Vaellus oli jäljestäjien tapa. Viikinkiruhtinaiden jälkeläinen
nyökytteli Ingridin päätökselle kuten hänelle oli tullut tavaksi tehdä.
Johan johtaisi joukkoa. Ainoastaan Giaa
koskevissa asioissa Ferus ottaisi ohjat. Alex, Sahar ja Ingrid olisivat Johanin
alipäälliköitä. Ruber auttaisi tarvittaessa taisteluun valmistautumisessa.
Hronan ei ollut lainkaan tyytyväinen
tehtäväänsä neuvonantajana. Tietäjän mielestä retkikuntaa pitäisi johtaa
viisaudella. Angele ei hänen mielestään tuonut vaadittavaa tietoa ja
kokemusta, joita päälliköllä tulisi olla. Hronan ilmoitti kantansa väen
hiljalleen poistuessa valtaistuinsalista.
”Pojat voivat nostella kilpaa isoja kiviä
tai muuta sellaista, mutta nyt ei ole leikki kyseessä. Minä tarjoudun johtamaan
retkikuntaamme vain tämän yhden ainoan kerran. Ottakaa tai jättäkää.”
Kaikki saliin jääneet katselivat
mietteissään eri puolille hakien katselleen kiintopistettä. Hronan loukkaantui
ja marssi itsekseen jupisten tiehensä.
Johan ei halunnut ymmärtää, miksi hänet oli
syrjäytetty juuri Giaa koskevissa päätöksissä. Eikö asian olisi pitänyt olla
toisin päin. Aenis sanoi asian tapansa mukaan suoraan.
”Rakkaus on sokea. Ferus osaa käsitellä sen
kakaran oikuttelua. Sinä et osaa.”
Rajaseudun rotat olivat tohkeissaan. Monet
olivat eläneet elämänsä tähtihetkiä Valeressa. Tarinoita riittäisi
kerrottavaksi loppuelämäksi vaikka kaikille Pohjoismetsän iltanuotioille.
Valeret olivat tehneet heti selväksi, mitä he tarvitsivat ja mitä eivät. Pesiä
laaksoon ei perustettaisi. Matka oli vasta alkamassa. Uroteot odottivat. Heillä
oli vihollinen ja johtaja, jota seurata. Nuoret soturit olivat voimansa
tunnossa malttaen tuskin nukkua viimeisenä yönä.
Neuvonantaja Hronanin pääteltiin
kiukuttelustaan huolimatta olevan se taho, jolle omaa osaamista oli tärkeintä
näyttää. Ruber ei erityisemmin rehvastellut, vaikka hänen nimensä oli tullut
mainituksi. Se nosti entisestään hänen arvostustaan muiden soturien silmissä.
Kukaan ei voinut olla vilkuilematta Ferusta.
Lapsuuden legenda matkaisi heidän mukanaan! Yksin siitä riittäisi jutun juurta
pitkäksi aikaa. Jos Ferus vielä taistelisi heidän rinnallaan, niin muisteltavaa
olisi loppuiäksi.
Silmiä ei saatu irti myöskään Ingridistä.
Syvävalaannahkapuku oli kaikille aluksi pettymys. Moni oli odottanut pääsevänsä
vilkuilemaan Ingridin tunnetusti avoimia asuja lähempää matkan aikana.
Syvävalaan nahka kuitenkin ympäröi Ingridiä kuin toinen iho ja teki naissoturin
liikkeistä entistäkin viekoittelevampia. Huokaukset olivat syviä.
Saharia pidettiin onnenpoikana, vaikka
samaan aikaan ihmeteltiin, mitä Ingrid moisessa näki. Puheita Saharin kuullen
varottiin visusti. Miekkailukilvasta Feruksen kanssa oli hyvää vauhtia
kehkeytymässä legenda, vaikka se oli ollutkin vain harjoitus. Kukan ei halunnut
kokeilla onneaan jäljestäjää vastaan.
Jäähyväiset oli jätetty Valeressa.
Rajaseudun rotat olivat marssimassa ulos solasta aukeille pelloille, joita
kyläläiset viljelivät. Hronan lähti kokeilemaan hevostaan kannustaen sen
kevyeen raviin. Rautias tamma oli nuori ja kulki liukastelematta märällä
niityllä. Kevät oli ottanut voiton talvesta, vaikka siellä täällä näkyi
lumihankien jäänteitä.
Hronan ratsasti pellon reunassa kohoavalle
kummulle. Hän pysähtyi katselemaan solasta ulos purkautuvaa kulkuetta. Johan ja
Alex kulkivat kärjessä. He eivät olleet enää niitä pelokkaita ja arkoja poikia,
jotka olivat saapuneet laaksoon vuotta aiemmin. He olivat itsevarmoina kulkevia
nuoria miehiä ja sotureita. Todellinen miehuuskoe oli nyt läpäisty ja se oli
ollut paljon muuta kuin kivunkesto Mustalammen ääressä.
Ingrid ja Sahar seurasivat heitä. Hupakko ei
ollut enää hupakko. Ingrid oli kuin tarinoiden valkyria. Hän oli verhoutunut
tiukkaan mustaan nahka-asuun ja askelsi pehmeän joustavasti. Tappavat kaksi
pistomiekkaa olivat ristikkäin selässä. Vaaleat hiukset hyväilivät niiden
kahvoja leppeän kevättuulen puhaltaessa.
Auringonvalo heijastui Saharin vyön
tikarista ja tähdistä. Hronania melkein kiukutti myöntää jäljestäjän
täydellinen muodonmuutos. Hömpsyinen puolikalju simasieppo oli enää muisto.
Kalju Sahar tuijotti tiukasti taivaanrantaan Instar selässään. Sisäinen ja
ulkoinen voima suorastan hehkui hänestä.
Valkoiseen pukeutunut Ferus ratsasti
vaalealla hevosella mustalla otsapannalla sidottuine vaaleine hiuksineen.
Legendaarinen soturi melkein katosi näkyvistä sulautuessaan valkoiseen taustaan
niityn lumisilla kohdilla. Ferus oli kuin soturitarina toisesta maailmasta.
Satu lapsille, mutta kuolema vastustajille.
Rautaleuka juoksenteli kerrankin innoissaan
ympäriinsä. Se juhli vapautumistaan kissalaaksosta. Rajaseudun rotat marssivat
löyhässä parijonossa innokkaasti keskenään keskustellen.
Hronan tiesi ymmärtävänsä parhaiten, mitä
tämä joukko tulisi kohtaamaan. Hän ei voinut olla miettimättä, kuinka moni
heistä kuolisi. Oikeastaan minun pitäisi kysyä, selviäisikö kukaan hengissä,
tietäjä pohti. Pimeys ei ollut enää nousemassa. Se oli tehnyt sen jo. Kohta yö
ulottuisi heihin asti.
Silti Hronan rauhoittui katsellessaan
kulkuetta. Hän ei enää nähnyt pelkkää pimeyttä ja epätoivoa. Hän näki toivonkipinän
syttyneen edessään. Hronan värisi. Hän tiesi katselevansa historiaa.