NYT JOHAN
13
Kuningattaren lahja
Johanin ote lipesi, mutta pylväs ei
pudonnut. Alex oli ilmestynyt kuin tyhjästä hänen viereensä ja piti sitä
ilmassa. Kaukana ystävästään hän oli muutenkin harvoin. Silti vain yksi heidän päälleen putoava kivi
tappaisi kaikki kolme.
”Vie Aenis. Minä pidän.”, Alex kähisi saaden
ponnistukseltaan tuskin henkeä.
Helppoa valtavan painon kannattelu ei ollut
Alexillekaan, mutta Sepänpoika oli mustan kantaja. Hän otti kiintopisteen
vastapäisestä seinästä ja tuijotti siihen. Leukaperät kiristyivät aivan kuin
Mustalammen rannalla. Angele kiemurteli
villinä ympäri Alexin jykeviä käsivarsia. Siinä pysyy, Alex päätti. Ja niin
pysyi.
Johan tiesi, että hienovaraisuuteen ei olisi
varaa. Hän otti kuningatarta kiinni sieltä mistä sai kiskaisten kainaloiden
alta. Aenis rääkyi kivusta Johanin vääntäessä hänet väkisin irti kuopasta.
Sillä ei ollut väliä. He molemmat tiesivät, että murtunut jalka paranisi,
murskaantunut pää ei.
Johan heitti kuningattaren olalleen ja
ryntäsi kivisateessa suojaan käytävää kohti. Hän oli törmätä apuun säntäävään
Ferukseen. Kaikki kolme päätyivät kasaksi Gian jalkoihin. Kuningattaren tytär
oli reväisty suojaan käytävään kivisateen alettua. Ferus oli estänyt häntä
palaamasta kääntyen itse avuksi, jota ei enää tarvittu.
Johan halusi takaisin, mutta se oli
myöhäistä. Koko katto tuntui putoavan alas valtavalla ryminällä. Ferus kiskaisi
käytävän suulla epäröivän Johanin takaisin. Kun jyrinä loppui, he eivät enää
nähneet kuin kiveä. Salin lattia oli täyttynyt, kun osa luolan katosta oli
romahtanut alas. Kivikerros ulottui kaulaan asti. Johan ei kyennyt hyväksymään näkemäänsä.
”ALEX!”, Johanin ääni sortui.
Kaikki kynnelle kykenevät olivat raivaamassa
kiveä. Ketään ei ollut tarvinnut määrätä paikalle. Johan jatkoi epätoivoissaan huuteluaan. Hän
oli jo melkein menettänyt äänensä, mutta ei halunnut luovuttaa. Monet
puristelivat päätään, mutta eivät tohtineet estääkään. Valereiden ja
kivimiesten uurastukseen tuli satunnainen tauko. Oli hetken täysin hiljaista. Silloin
se kuului.
”Johan. Tuo valoa.” jostain kantautui vaimeana Alexin ääni.
”MISSÄ SINÄ OLET?”
”Nukkumassa.”
Alex oli ottanut voimistaan kaiken irti
kiskaisten pylvään päänsä yli vasten valtaistuinta. Hän oli suojautunut sen
alle ja antanut kiven sataa. Hiljaisuuden laskeuduttua Alex oli tajunnut
olevansa vahingoittumaton, mutta ansassa. Ponnistelut olivat syöneet hänen
kaikki voimansa. Sepänpoika oli yksinkertaisesti nukahtanut, kun ei muutakaan
voinut. Hän oli herännyt pimeässä tajutessaan nimeään huudettavan.
Vieraille ei paljoa kerrottu murhayrityksen
jälkiselvittelystä. Ansaa oli rakennettu kauan, mikä tarkoitti soluttautujaa
kivimiesten joukossa. Se oli pelottavaa, sillä nämä olivat luotettua solakylän
väkeä. Valeren tiedustelu jahtasi syyllistä, mutta soturikansan vakoojista ei
paljoa tiedetty. Ainakin suffrat olivat omia.
Kuoleman lähellä käynti sai nuoret miehet
mietteliäiksi. Ensin kotikylän brutaali tuho. Nyt oli oma henki ollut lähteä,
vaikka he olivat keskellä turvallista Valerea. Pojat saivat neuvoa ja tukea,
mutta viime kädessä heillä oli vain toisensa: Omat juurensa kotikylänsä
tuhkassa tavalla, jota muut eivät voisi jakaa Nuoruudessa, josta ei tullutkaan
miehuutta niin kuin olisi pitänyt. Menneisyydessä, johon ei voisi palata. He
viettivät monta iltaa nuotion ääressä tulevaa pohtien.
Alex oli aina ollut heistä vakaa. Jämerä
kuin kallio. Ehkä välillä turhankin itsepäinen, mutta toisaalta hän ei myöskään
ikinä luovuttanut. Se oli juuri nähty ja kuningatar sai kiittää Sepänpojan
jääräpäisyydestä henkeään. Alexin hiusten vaaleus korostui liekkien valossa
illan tummuutta vasten. Hän nosti katseensa nuotiosta vastapäiseen Johanin.
”Minä seuraan sinua. Tuli mitä tuli. Meitä
ei eroteta.”
Johanin silmät olivat väkisin kostua. Hän
kuuli raudan lujuuden ystävänsä äänessä. Muuta ei tarvittu. Johan oli aina
ollut heistä levottomampi. Utelias ja valmis kokeilemaan uusia asioita. Hän ei
oikein ollut ikinä tiennyt, mitä kohti suuntaisi. Alex kulkisi isänsä
viitoittamaa tietä seppänä, mutta Johan ei edes tiennyt, ketkä olivat hänen
oikeita vanhempiaan.
Löytölapsi oli rakastanut Hannaa ja Ivaria.
Kasvattivanhemmissa ei ollut ollut mitään vikaa. Johan oli aina saanut sen,
minkä pikkupoika oli sylvaderen kylässä tarvinnut. Silti hän oli aistinut
jonkin puuttuvan osaamatta määritellä, mistä oli kyse. Hän ei ollut ikinä keksinyt, mitä halusi
tehdä miehenä. Poikana oli ollut helppo ajelehtia muiden mukana, mutta
pienetkin kasvavat isoiksi.
Lapsena Johanille oli kerrottu, kuinka hän oli
suuren kuninkaan poika, jonka kavala äitipuoli oli hylännyt metsään. Tarinat
olivat muuttuneet vältteleviksi ja epämääräisiksi hänen kasvaessaan.
Nuorukainen ei enää kiukutellut saadakseen tietää vanhemmistaan. Hän oli
vaatinut totuutta. Se oli luvattu kertoa miehuuskokeen jälkeen.
Johan oli varma, että ainakin Hronan tiesi
enemmän kuin suostui myöntämään. Siitä ei ollut sanottavaa apua. Johan oli
Alexille kateellinen tämän päättäväisyydestä. Hän ei ymmärtänyt ystävänsä
puolestaan kadehtivan omaa älyään ja mielikuvitustaan.
Johanin ongelmana oli, että puhe ei aina
pysynyt älyn perässä. Hänen jatkuva sekoilunsa sanoissa aiheutti tahatonta
huvittuneisuutta ja oli suunnattoman noloa. Murrosiässä arka Johan kuvitteli
olevansa yleinen pilkan kohde, vaikka häntä pidettiin poikkeuksellisen kypsänä
ja viisaudeltaan varteenotettavana.
Ainoa asia, jota kasvinkumppanit eivät
olleet jakaneet keskenään, oli ihastus Jennyyn. Kylän kaunein tyttö oli ollut
molempien salaisista salaisin haave. Elämä Jenny puolisonaan. Kammottavalla ja
vääristyneellä tavalla Jennyn julman ruma kuolema oli silti saanut heidät
entistä läheisimmiksi keskenään.
”Alex. Mikä minä olen? Sinulla se kiertää
käsissä. Minulla…”, Johanin ääni särkyi.
”Sama se. Sanoin jo. Minä seuraan.”
Johan ei ollut ikinä pysähtynyt ajattelemaan
asiaa, mutta se oli ollut selvää jo pikkupoikana. Johanin mielikuvitus oli
ollut loputon uusia leikkejä keksiessä. Alex oli suostunut kaikkeen ja tehnyt,
mitä Johan oli ikinä saanut päähänsä ehdottaa. Varttuessa leikit olivat
muuttuneet nuorukaisten askareiksi, mutta mikään muu ei ollut muuttunut. Johan
johti, Alex seurasi.
Johan tunsi olevansa hukassa. Hänen
sisällään oli…jotain. Jäljestäjät, tietäjä ja nyt tarunomainen Valere.
Kuningatar ja Ferus…ja…ja…Gia. Maailma oli sekaisin. Hän oli vain poika
metsäkylästä ja nyt kaiken keskipisteenä. Johan nosti katseensa liekeistä
tuijottaen Alexin vakaisiin silmiin. He molemmat tunsivat sen. Nyt oli vakava
hetki. Nyt ei pilailtu.
”Me kaksi. Yhdessä.”, Johan kuiskasi.
Alex nyökkäsi. Puhetta ei enää tarvittaisi.
Kuningatar Aeniksen kiitollisuus oli
ylenpalttista. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että jäisi kiitollisuudenvelkaan.
Tapahtuneessa ei ollut pienintäkään tulkinnanvaraa. Ilman Johania ja Alexia
Aenis olisi kuollut. Kaiken lisäksi he olivat olleet Valeren vieraita, joita
kuningattaren olisi tullut suojella.
Elämän vakiinnuttua normaaliin uomaansa
Valeren kuningatar kutsui vieraansa ja kansansa edustajat valtaistuinsaliin. Se
oli tupaten täynnä. Kaikki halusivat nähdä, miten sankarit palkittaisiin.
Kuningatar oli pukeutunut kuin ottaisi vastaan muita kuninkaallisia.
Puku oli tehty punaisesta ja mustasta
sametista, joka kiertyi valkoisen silkin sekaan tavalla, jota silmän oli vaikea
seurata. Kuningattaren otsaa kiersi valkoinen panta, joka oli koristeltu
Valeren punaisilla rubiineilla. Se oli Valeren vastine kuninkaalliselle
kruunulle juhlatilaisuuksissa. Aenis puhui vakavan juhlallisesti.
”Kiitollisuus pitää mitata teoin, ei sanoin.
Puhe ei maksa mitään, mutta tekoja ei saa tekemättömiksi. Minä en tiedä, miten
teidät palkitsisin. Yritin miettiä. Toivottavasti olette tyytyväisiä. Mestari
Alex!”
”Rouva kuningatar!”
”Ahjon veljeskunta ei myy tuotteitaan
markkinoilla. Se antaa tai vaihtaa niitä omilla ehdoillaan. Kukaan ei ole
koskaan kuullut, että veljeskunta jakaisi osaamistaan ulkopuolisille. Perin
vanhan kiitollisuuden velan. Yksi mestareista tulee tänne talveksi opastamaan
sinut taonnan saloihin, jos niin haluat. Olet jo soturi, Kirveen Alex. Ehkä
halajat olla myös mestariseppä. Ehkä et kiellä perintöäsi.”
Alex ei saanut puhetta suustaan. Kukaan ei
epäillyt, etteikö kuningatar olisi osunut oikeaan. Aenis kääntyi katsomaan
äidillisesti Johania.
”Muistat varmaan vierailusi
illallispöydässäni?”
”Mieluummin unohtaisin.”
”Kerroin, kuinka valeren sydän kuuluu
laaksolle, eikä miehelle. Me jatkumme kansana eri tavalla kuin muut. Sinä et
oikein suostunut ymmärtämään. Taisit jopa kiukutella.”
”Enkä kiukutellut! Minä vain…”, Johan
aloitti äkäisesti, mutta onnekseen muisti jatkaessaan, missä oli.
”Pahoittelen kuningatar. En käyttäytynyt,
kuten vieraan kuuluu.”
”En tiedä, missä menee tekojen ja puheiden
välinen raja. Lupaan silti julkisesti sinulle tyttäreni. Tämä nykyinen GG
käyttäytyykin jo varsin huonosti. Saat pitää, jos haluat.”
Juhlalliseksi tarkoitettu seremonia
keskeytyi Gian rynnätessä Johanin takaa ja hypätessä äitinsä kaulaan. Kukaan ei
muistanut, koska olisi nähnyt äidin ja tyttären käyttäytyvän sellaisella
tavalla.
Juhlat valtaistuinsalissa olivat
ikimuistoiset. Jopa Hronanin ja Isabelin nähtiin tanssivan tiensä luolia pitkin
tähtien alle. Kun kokonainen kansa juhlii, on kaikkinaisen murheen väistyttävä.
Ainakin yhdeksi yöksi. Gia ja Johan viettivät sen heille tutussa päiväkamarissa
valtaistuinsalin takana.
Syyssateiden myötä laaksoon ilmestyi sieltä
jo aikaa sitten kadonnut ilmiö: miehinen rehvastelu. Saharin pömppömaha oli
sulanut sileäksi lihakseksi. Hän oli ankaralla harjoittelullaan saanut aikaan
myös lihaksikkaan ylävartalon. Jäljestäjä oli luopunut vähistä hiuksistaan ja
piti päänsä kokonaan kaljuna.
Ikään kuin viimeiseksi silaukseksi hän oli
ottanut olkapäihinsä sudenpäätatuoinnit. Aina tilaisuuden tullen Sahar kulki
ympäri kylpyläluolia Ingrid kainalossaan ja katseli haastavasti ympärilleen.
Enää valeret eivät hieroneet vatsojaan tai päälakiaan. He väistivät Saharin
katsetta.
Alex ei jäänyt toveristaan paljoakaan
jälkeen. Havaittuaan, mitä yksi mies voi saada aikaan naisvaltaisessa
yhteisössä, hän ei enää liiemmälti kainostellut. Nuoren miehen menestys
heijastui kävelytyyliin. Askel leveni ja aiempi keinunta syveni. Kädet löysivät
tiensä vyötärölle ja mestari oli valmis.
Ainoa todellinen ongelma syntyi, kun Alexin
ja Saharin piti päästä paikasta toiseen yhtä aikaa. He eivät mahtuneet
kävelemään vieri vieressä sellaisellakaan käytävällä, jossa normaalisti kulki
kolme valerea rinnakkain. Kumpikaan ei myöskään halunnut kulkea toisen perässä.
Kaksikko ei tohkeissaan tullut huomanneeksi, että valereilla oli suunnattoman
hauskaa heidän kustannuksellaan. Miesten puute oli vienyt heidän ulottuviltaan
myös äidillisen huvittuneisuuden kohteen.
Johan muutti Gian kanssa yhteiseen
makuukammioon. Pari oli pitkään onnellisen tietämätön muusta maailmasta.
Valeressa ei enää ollut miesten kadottua tunnettu avioliiton käsitettä muun
maailman lailla. Naisparit muuttivat yhteen ja erikseen sen mukaan, miten
tahtoivat. Erityisiä seremonioita ei ollut tapana järjestää. Gia oli monien tyttöjen
lailla haaveillut prameista häistä koko ikänsä ja aikoi saada sellaiset. Siihen
äidillä ei olisi mitään sanomista ja Johan saisi luvan tehdä niin kuin
käskettäisiin.
Päivittäinen matka harjoituskentälle ja
takaisin tehtiin syksyn tullessa juoksemalla. Tosin Feruksen käyttöön oli
ilmestynyt hevonen. Tyttö piti sitä hyvänä paikkana kannustaa juoksijoita.
Ferus ratsasti välillä poikien kanssa lammen ympäri, jotta vauhdissa ei
säästeltäisi.
Se kierrettiin syksyllä varmuuden vuoksi
kolme kertaa yhden tai kahden sijasta. Sateen sattuessa kaartinpäällikkö istui
itse katoksensa alla karjumassa, ettei sää saanut hidastaa menoa.
Taistelijoilla kun ei ollut tapana kanniskella sateensuojia.
Alex ja Johan olivat olleet koko syksyn
kasvavassa määrin tytölle käärmeissään. He olivat tarkkailleet toistensa ja
ohjaajansa taistelutekniikoita miettien tapoja iskeä vastaan. Kaksikko oli myös
harjoitellut uusia kikkoja salaa keskenään.
Syksy oli jo pitkällä, kun he kävivät
vastaiskuun. Lampi ei ollut vielä jäässä, mutta ensilumi oli jo satanut ja
sulanut. Harjoituskenttä oli kuurassa ja paikoitellen liukas. Alex aloitti.
Kaava oli yleensä sama. Ferus väisteli helpohkosti Alexin kirveen mahti-iskuja.
Tilaisuuden tultua hän otti nopean askeleen eteenpäin ja nosti miekkansa kohti
sepänpojan kaulaa.
Nyt Alex teki ennalta harjoitellun
liikesarjan päättäen sen iskuun. Ferus väisti vaivatta. Kirveen mentyä ohi Alex
päästi siitä irti heittäytyen maahan. Samaan aikaan Ferus otti lähes
kyllästyneesti askeleen eteenpäin miekka ojossa. Alex ei ollutkaan siellä,
missä piti. Sen sijaan hän oli vetänyt tikarin vyöltään ja piti sitä maassa
maaten kohti Feruksen reisivaltimoa.
Voitto oli kiistaton. Reisivaltimon katkaisu
olisi vienyt Feruksen nopeasti hautaan. Kaartinpäällikkö oli ilahtuneen
ällistynyt. Sillä ei ollut väliä, että Alex oli tiennyt Feruksen taktiikan
etukäteen. Sillä ei ollut väliä, että normaalissa mittelössä kirvestaistelija
ei olisi päässyt lähellekään voittoa. Taistelussa laskettiin viime kädessä vain
voittaja ja häviäjä. Selityksiä ei laskettu. Tekosyitä ei laskettu. Puhe oli
turhaa, kun teot ratkaisivat. Selittämään jäi vain voittaja, eikä hänen
tarvinnut.
Johanin miekka piirsi ilmaan soikeaa
kuviota. Nuori viikinki oli liikkeessä iskiessään. Ferus torjui, mutta ei
ehtinyt kääntyä, kun Johan oli silmänräpäyksessä siirtynyt hänen taakseen.
Kaartinpäällikkö torjui uudestaan sokkona olkapäänsä yli ja löi selkäänsä
lähestyvän miekan sivuun. Näin siinä aina kävi.
Ferus kääntyi. He olivat vastakkain, kun
Johan yltiöpäisesti hyökkäsi. Ferus nosti tympääntyneen näköisenä miekkansa
torjuntaan. Yllättäen iskua ei tullutkaan. Vastustajan miekka oli hänen
kurkullaan! Johan oli vaihtanut lennosta miekkakättä. Hän ei ollut tehnyt sitä
aiemmin.
Ferus tuijotti silmänräpäyksen ajan Johania
hämmästyneenä. Samalla hän ymmärsi kaiken ja purskahti kuuluisaan nauruunsa.
”Tyttö alkaa käydä vanhaksi. Olette
harjoitelleet salaa. Voititte minut! En ollut tarpeeksi terävänä. Ottakaa
opiksi. Tällä tavalla parhaatkin kuolevat. Juhlikaa voittoanne, sillä se ei
toistu.”
Pojat tulivat kädet levällään halatakseen
ohjaajaansa. Ferus löi miekkansa maahan pystyyn ja levitti omatkin kätensä.
Yllättäen pojat kaappasivat hänet kantoonsa kuin kevyen puunrungon. Alex
kahmaisi tytön hartioista syleilyynsä lukiten samalla uhrinsa kädet. Johan piti
kiinni jaloista. Poikien voimat vastasivat kymmentä miestä, mikä teki pitkän ja
hoikan valeren rimpuilusta turhaa.
Kaartinpäällikkö ei ottanut pientä leikkiä
vakavasti. Hän oli itseasiassa odottanut suojateiltaan kujeilua viime ajat.
Uhka sai uuden ulottuvuuden, kun Ferus tajusi poikien kantavan häntä kohti
lampea.
”Hyvä on, hyvä on. Ihan hauska temppu. Ei
ole silti mitään syytä liioitella. Alex, nyt päästät irti. HETI!”
Johan ja Alex eivät olleet kuulevinaan. He
olivat jo aiemmin päättäneet asiasta. Lammen ranta tuli lähemmäs.
”Se on jääkylmää. Ei sinne. Ei ole hauskaa.
OIKEASTI! Ei juosta enää sen ympäri. Ei juosta ollenkaan. Vien hevosenkin pois.
Jos te tämän teette, minä…”
Feruksen lause jäi kesken. Pojat keinuttivat
tytölle vauhtia.
”Kolmannella. Yksii, kaksii ja KOLME!”
Yhden läntisten valtakuntien tunnetuimman
soturin kunniaksi on sanottava, että hän ei kirkunut. Ferus ei päästänyt
minkäänlaista ääntä ilmalentonsa aikana. Johan ja Alex eivät voimissaan
säästelleet. Feruksen kaari kohosi lakipisteessä lähes kymmeneen askeleeseen ja
ulottui yli kahdenkymmenen askeleen päähän rannasta. Molskahdus oli
yksiselitteisesti upea. Se herätti jopa Rautaleuan.
Meteli alkoi, kun Ferus oli uinut vähän
matkaa rantaan päin ja saanut pohjan jalkojensa alle. Mölyn lähteenä ei ollut
tyttö, vaan selvästi hyvin paljon, ellei jopa liikaa, nähnyt ja kokenut karski
soturi. Valeren laaksossa ei yleensä kuultu moista kielenkäyttöä.
Katoksen alla katsomassa olleet Hronan ja
Sahar olivat rannalla Ferusta vastassa. Saharilla oli muka sattumalta mukanaan
pyyhe ensihätään. Hronan oli varautunut tarjoamaan varakaapunsa suojaksi kylmää
ilmaa vastaan. Karjuvan Feruksen lähestyessä rantaa kaksikko tuli toisiin
ajatuksiin ja poistui vähin äänin paikalta. Mitäpä he, vanhat miehet, nyt ujoa
tyttöä turhaan häiritsisivät.
Myös Johan ja Alex harkitsivat tilannetta
uudelleen. He olivat hyvässä kunnossa. Pieni palauttava juoksu kotiluolille
rankan harjoittelun jälkeen oli paikallaan. Ferus harppoi lammesta päästyään
määrätietoisesti miekkansa luokse vetäen sen irti maasta. Hän katseli
hurjistuneena ympärilleen lyömäase kädessään. Ketään ei enää näkynyt. Vain
Rautaleuka tuijotti takaisin katoksen alta ja haukotteli.
Tarina kaartinpäällikön ilmalennosta kiiri
ympäri Valerea, mikä ei Ferusta juuri ilahduttanut. Kukaan ei tietenkään
uskaltanut mainita asiasta hänelle.
Jopa Näkijä Isabel oli pidättyvään tapaansa
huvittunut Hronanin kuvaillessa ”ilmojen soturia”. Tärkeän tapahtuman
raportoituaan Hronan silmäili mietteissään takkatulta Näkijän vuoritornissa.
Ylhäällä yöt olivat kylmiä kuin talvella. Terassitasanteella oli liian kylmä
edes ihastella tähtiyötä. Kahden kansan viisaat olivat ottaneet tavakseen
tuijottaa liekkejä kohteliaisuuksien jälkeen. Vasta sitten mentiin asiaan.
Isabel oli tutkinut aikakirjoja, eikä näyttänyt tyytyväiseltä. Hronan kohotti
kysyvästi kulmakarvojaan.
”En tiedä. En todellakaan tiedä.
Aikakirjojen mukaan Ingridin kaltainen nähtiin usein silloin, kun
ratkaisutaistelut izarojen ja enkelien välillä käytiin. Valkyriat olivat
izarojen hoivaäitejä, jotka katosivat heidän myötään. Ehkä kaikki on sattumaa.
Ehkä valkyrioiden veri todella virtaa Ingridissä. Merkillisempiäkin asioita on
tapahtunut. Onko sillä mitään väliä? En tiedä, Kysymyksiä on liikaa.”
”Tietääkö tyttö itsekään mikä on?”
”En usko. Hän on kuin lapsi. Kaikki on uutta
ja ihmeellistä. Neiti innostuu ilman syytä, eikä missään ole mitään pahaa. En
haluaisi olla paikalla, kun Ingrid oppii, mitä ihmiset kykenevät toisilleen
tekemään. Tyttö aavistaa jotain itsestään, mutta en tiedä, mikä hän on. Ehkä
meidän pitää kysyä, mikä hänestä tulee?”
”Pitäisikö hänet erottaa siitä
liukaskielisestä juoppolallista?”
”Älä aliarvioi Saharia. Ingrid on valinnut
hänet syystä. Luulen, että Sahar on paljon enemmän, kuin uskot.”
Hronan huokasi. Kyllähän se tiedettiin.
Vanhat naiset olivat höppänöitä, kun kyse oli nuoremmista miehistä.
Talvi oli tullut laaksoon, kun miehet
saapuivat. Heitä oli yli sata ja joukko oli jo etukäteen ristitty Rajaseudun
rotiksi. Kukaan ei ollut varma nimen keksijästä. Soturit olisivat vastapaino
Dyer Morgarin johtamille Romanin rotille, joiden nimi oli pitkään herättänyt
kauhua ympäri Pohjoismetsän kyliä. Valeret seurailivat miesten kotiutumista
kiinnostuneina. Talvi ei enää näyttänytkään synkältä. Keväällä ei ehkä amoneus -juhlaa edes tarvittaisi.
Rajaseudun rotat olivat tulleet eri puolilta
Pohjoismetsää. He olivat sylvaderen seikkailunhaluisia soturin alkuja. Monikaan
ei ollut ollut nuoruuden uhmassaan tyytyväinen metsäviikinkien strategiaan
piileskellä sijainniltaan salaisissa kylissä. Sissisodassa ei ollut tarjolla
sankaruutta. Useat olivat lähteneet miehuuskokeen jälkeen Kaksosvuorten ja
Suiston väliselle itäiselle Rajaseudulle.
Sen kesyttämättömyys ja valtakuntien
mahdeista piittaamattomat asukkaat jaksoivat kiehtoa nuoria miehiä. Ainakin
matka sinne oli monelle ollut parempi vaihtoehto, kuin perustaa perhe kotikylän
soturimökkiin.
Rajansa tosin oli Rajaseudullakin,
sanottiin. Kohti Apiaria ei monikaan nuoruuden uhostaan huolimatta
uskaltautunut. Suistoon päin mentäessä maailma taas muuttui liian omituiseksi.
Yleensä käännyttiin takaisin. Raja tuli vastaan, kun metsässä alkoi mäntyjen
sijasta kasvaa omituisia puita, joita sanottiin palmuiksi.
Ympäri
Pohjoismetsää kiirinyt kutsu astua aseisiin mustan kantajan ja lampeen
sukeltaneen puolesta oli ollut kuin liekki pimeydessä yöperhoselle. Polttakoon
kuoliaaksi, mutta sen luokse oli ollut pakko tulla.
Johan oli hämmentynyt. Nuori mies ei
suostunut ymmärtämään, miksi juuri hänen pitäisi johtaa sotureita, joista
melkein kaikki olivat häntä itseään vanhempia ja kokeneempia. Johan ei itsekään
käsittänyt angelea. Uusi nopeus ja vahvuus olivat kiehtovia, mutta eivät
käänteentekeviä. Alex päihitti hänet missä hyvänsä vääntämisessä leikiten.
Nopeudesta ei ollut juurikaan hyötyä Feruksen kaltaista taitavaa soturia
vastaan. Auringon laskiessa hän oli yhä vain kyläpoika, joka oli kauhuissaan
hypännyt väärään lampeen ja jäänyt henkiin.
Ingrid ja Sahar olivat tarkkailleet Johania
ja Alexia. He olivat yhtä mieltä siitä, että pojat tarvitsivat rohkaisua. Alex
oli luultavasti vielä hämmentyneempi kuin Johan, mutta osasi salata sen
paremmin. Sepänpoika näytti harvoin tunteensa muille kuin Johanille. Hänen
tasaista ilmeettömyyttään oli vaikea tulkita.
He istuivat nelistään iltanuotiolla hankien
keskellä talvisen tähtitaivaan alla. Sahar oli raivannut lumen pois heidän
tieltään. Muut olivat ymmärtäneet nelikon halunneen omaan rauhaan luolien
vilskeestä, eivätkä häirinneet. Rautaleuka maleksi paikalle lämmittelemään
nuotiolla ja käpertyi Johanin viereen.
Koiran suhteen oli saavutettu kompromissi.
Sitä ei enää suljettu häkkiin, vaan omaan pieneen kammioonsa. Iltaisin se usein
uikutti yksinäisyyttään ennen nukahtamistaan. Johanilla oli tapana ottaa se
mukaansa ulkoilmaan aina tilaisuuden tullen.
Sahar kertoi heille osin tuttua historiaa
panderesta, viikingeistä. Ajasta, jolloin ei ollut ollut maraudereä ja sylvadereä.
Läntiset valtakunnat olivat vasta olleet muotoutumassa ja uhka oli ollut
etelässä. Viidakkokuninkaat olivat yhdistäneet hajanaisen savannikansan
valloitusarmeijakseen. Pohjoinen pandere oli haudannut erimielisyydet
ritareiden, palanderen, kanssa muodostaen liiton.
Mantereelle Sisämerestä etelään oli koottu
yhdessä uusi armeija. Ritareiden ja viikinkien liitto oli ollut vahva, mutta se
ei ollut ollut pelottanut etelästä hyökkääviä valloittajia pois.
Viidakkokuninkaat olivat saaneet tukea kaukaa idästä. Auringonnousun
valtakunnat olivat sopineet keskinäiset erimielisyytensä ja valtava armada oli
ollut purjehtimassa länteen savanniarmeijan avuksi. Sitä liittoa ei palanderen
ja panderen voimakaan olisi pysäyttänyt.
Apuun olivat tulleet vanhat kansat syistä,
joita ei kerrottu. Ehkä ne vain olivat halunneet säilyttää lännen mieleisenään
hiipuakseen rauhassa pois. Ehkä niillä oli ollut salattu tarkoitus. Sitä ei
tiedetä.
Valeren miehet olivat marssineet sotaan ja
se oli ollut näky, jota kukaan silminnäkijä ei elinaikanaan ollut unohtanut.
Vasta heidän määränsä alkaessa myöhemmällä ajalla huveta, naiset olivat
tarttuneet miekkoihin. Silloin valereista oli tullut sellaisia sotureita, joina
me nykyään heidät tunnemme. Nykykansoista hurjin armeija oli koottu lakeuden
heimoista. He olivat olleet talonpoikia, jotka olivat eläneet jääräpäisesti
perinteisillä asuinsijoillaan jopa suuren jään ajan.
Fragiere oli kaivannut kultansa kätköistään
ja mennyt heimojen luokse. Se oli ollut ensimmäinen ja mahtavin armeija, jonka
kaupparuhtinaat ikinä kokosivat. Talonpojat eivät takoneet aurojaan miekoiksi,
kuten joskus väitetään. Lakeuden miehet olivat saaneet kaiken haluamansa
kuolinkansalta. Talonpoikien voima ja hurjuus ei kuitenkaan ollut taottu heidän
aseisiinsa, vaan se oli virrannut heidän veressään.
Ritarit ja viikingit olivat ylenkatsoneet
lakeuden miehiä puhuen keskenään peltosotureista. Ensimmäisten taistelujen
jälkeen he olivat kavahtaneet liittolaisiaan. Ehkä lakeudelta tulleet eivät
olleet olleet taidoiltaan viikinkien veroisia tai taktiikassa ritareiden
tasolla, mutta vihollisikseen kumpikaan liittolaisista ei olisi heitä suin
surminkaan halunnut.
Isabel ja Hronan olivat jo kertoneet
pojille, mitä oli tapahtunut idän armadalle ja etelän valloittajille.
Puolustustaisteluja seuranneita hajoamissotia he pänttäsivät parhaillaan ja
Sahar tiesi sen. Jäljestäjällä oli silti syynsä palauttaa nuorten miesten
mieleen historialliset tapahtumat. Hän halusi kertoa jotain itsestään toivoen
sen helpottavan poikien epävarmuutta.
Panderen aikaan viikinkien sotapäälliköiksi
kohosivat soturiprinssit. He eivät välttämättä olleet viikinkiruhtinaiden
sukua. Soturiprinssi oli arvo, joka ansaittiin tekojen kautta. Muiden
viikinkien täytyi myös varauksetta hyväksyä uusi päällikkönsä. Asiasta ei
puhuttu tai taisteltu. Valinnan oli oltava itsestään selvä. Soturiprinssi
puolestaan joutui todistamaan itsensä jokaisena päivänkiertona tai palaamaan
soturiksi.
Verenperinnöllä ei ollut merkitystä, mutta
viikingit saivat huomata omituisen ilmiön. Usein soturiprinssien pojista tuli
isiensä seuraajia. Vanhemmat tapasivat väittää jälkikasvunsa saavuttaneen
asemansa tekojen kautta, mutta myönsivät poikiensa saaneen etumatkaa
kasvatuksensa ansiosta. Kateelliset pysyivät kannassaan suosimisesta ja
hajoamissotien myötä soturiprinssien perinne hiipui pois. Verilinjat jäivät
silti elämään.
Sahar kertoi vastahakoisesti omista
sukujuuristaan, jotka johtivat soturiprinsseihin. Nykyisen viikinkien
kahtiajaon myötä veriset sukuriidat olivat pakottaneet hänen esi-isänsä
piileskelemään Pohjoismetsän kyliin. Niistä ei sotapäälliköiden perinnön
kantajille juuri sopivia tehtäviä löytynyt. He eivät olleet syntyneet
rakentamaan mökkejä tai kaivamaan kaivoja.
Sima ja leka olivat tulleet sukutarinaan
mukaan jo muutama sukupolvi ennen Saharia. Verilinjassa oli aikaisemmin
synnytty sotapäälliköiksi. Turhautumisella oli ollut hintansa. Se oli näkynyt
myös siinä, että aina vain useampi syntyi jäljestäjäksi. Veri halusi löytää
itselleen merkityksen, mutta helppoa se ei ollut ollut. Sahar yritti selittää
itsensä.
”Synnyin jäljestäjäksi ja sellaisena olen
tehnyt tarvittavan. Myönnän, että olen
tehnyt myös paljon sellaista, mistä en ole ylpeä. Minä…Minulta on puuttunut
tarkoitus. Nyt on tullut aika…Luulen, että nyt on historian taitekohta ja
minulle on…Elämälläni on tarkoitus. En seuraa sinua sen tähden, että sukelsit
Mustalampeen. Seuraan sinua itseni takia. Luulen, että tämä pätee kaikkiin
muihinkin Rajaseudun rotiksi kutsuttuihin. Tee parhaasi, muuta et voi. Muuta
kukaan ei odota. En usko, että kaikki tapahtunut on pelkkää sattumaa.”
Alex ojensi kätensä tarttuen Johania
kannustavasti olkapäästä. Hetkeen kukaan ei puhunut mitään. Sahar nousi niine
hyvineen.
”Ingrid halusi puhua teidän kanssanne ilman
minua.”
Saharin poistuttua Ingrid katseli poikia
lempeästi liekkien yli.
”Olette varmasti huomanneet, että elämä
täällä ei ole samanlaista kuin kotikylässä.”
Pojat nyökyttelivät ihmetellen, mihin heidän
entinen opettajansa tähtäsi.
”Teidän kohtalonne ei ollut jäädä kotikylään
ja perustaa perhe. Teistä ei tullut soturia tai seppää. Valeressa ei ole
miehiä, joten kaikki ei suju kuin kotona.”
Pojat oivalsivat Ingridin tarkoituksen
alkaen virnistellä.
”En osaa sanoa käytetäänkö Alexia hyväksi
vai käyttääkö hän vain tilaisuutta edukseen. Voisitko lopettaa tuon lapsellisen
virnistelyn.”
Alex vakavoitui, mutta ei kyennyt peittämään
omahyväisyyttään. Ingrid puhui heille kuin lapsille suunnaten aluksi sanansa
Alexille.
”Valeret tekevät, mitä haluavat. Sinun pitää
ymmärtää, että muualla asiat ovat toisin. Sinun täytyy oppia paljon naisista,
kun lähdemme täältä. Et voi käyttäytyä muualla kuten Valeressa.”
Alex nyökytteli muka vakavan näköisenä,
mutta oli selvää, ettei kannettu vesi kaivossa pysyisi.
”Entä Johan? Miten häntä neuvoisit?”
”Gia on vielä nuori, mutta viisas. Ongelmia
ei tule.”
”Minä tarkoitin Johania.”
”Niin minäkin.”
Johan närkästyi vähättelystään puuttuen
puheeseen.
”Pitääkö minun muka sietää Gialta samaa kuin
Sahar sinulta?”
Oman miehuutensa löytänyt Alex ei halunnut
enää jäädä toiseksi Ingridin kanssa. Heidän entinen opettajansahan ei ollut
paljoa poikia vanhempi. Alex päätti vastoin tapojaan olla nokkela.
”Miksi itse kiusaat vanhempaa miestä? Tai
edes olet hänen kanssaan? Maailma on puolillaan miehiä. Paitsi tietysti täällä
Valeressa. Miksi Sahar kiehtoo nuorta naista?”
Pojat olivat kovin tyytyväisiä hyökkäykseensä
odottaen Ingridin puolustautuvan vaivaantuneena. Sen sijaan jäljestäjä katseli
heitä lempeästi hymyillen. Pitkähköksi venyneen hiljaisuuden jälkeen hän
melkein kuiskasi.
”Sitä ei voi opettaa. Se täytyy oppia.
Tärkein asia maailmassa.”
Johan oli ilmoittanut yksiselitteisesti,
että valeret saisivat tällä kertaa pysyä luolissaan. Vain Alex, Sahar ja Hronan
olivat katsomassa, kun Rajaseudun rottien uusi komentaja piti sotureilleen
ensimmäisen puheensa. Hän nousi liukkaan näköiselle kivelle sotureidensa eteen.
Feruksen harjoituskenttä pysyi maalämmön
takia koko talven lähes sulana ympäröivistä hangista huolimatta. Se oli
kuitenkin liian pieni suurelle soturijoukolle. He olivat lähistöllä leveässä
notkelmassa, jonne lumi ei ollut nietostunut. Paikka oli sopiva isommaksi
harjoituskentäksi. Solakylän väki oli vielä lanannut sen lumesta puhtaaksi.
Soturit olivat järjestäytyneet löyhiin
kymmenen miehen joukkueisiin vailla sen suurempaa järjestystä. He olivat
viikinkejä. Taistelu katsottiin enimmäkseen yksittäisen soturin kamppailuksi.
Sota tarkoitti sitä, että kaksintaistelut käytiin yhtä aikaa ja vihollisen
kuoltua käytiin seuraavan kimppuun.
Johanin toverit katselivat huolestuneina
kiveä, jolle Johan oli kivunnut. Edellinen paasipuhe oli vielä tuoreena
muistissa. Uusi päällikkö ei voinut olla huomaamatta kolmikon epäileviä
katseita ja hermostui entistäkin pahemmin.
”Miehet! Minä olen Rotta ja te olette
Rajaseutu…Siis minä olen Johan ja te olette päälliköitä…Minä olen siis teidän
päällikkönne Johan. Tässä ovat alipäällikköni Sahar ja Alex…kolmas on Hronan,
joka siis on…Hronan. Minä tottelen heitä ja te tottelette...minua tai siis
heitä.”
”Vuoden sotapuhe.”, Alex suputti Saharille.
”Kohta se oksentaa.”, ennusti Sahar.
Hronan pyöritti silmiään, katsoi taivaalle
kuin apua anoen ja huokaisi syvään. Johan näki silmäkulmastaan kolmikon
reaktiot ja arvasi kuiskutuksen sisällön. Hän hermostui lopullisesti. Ennen
kaikkea itseensä. Hän hyppäsi alas kiveltä ja veti miekkansa.
”Kuka teistä on paras miekkamies?”
Monet osoittivat pitkää ja notkean näköistä
metsäviikinkiä, jolla oli huomiota herättävän punaiset hiukset.
”Ruber on voittanut kaikki
kaksinkamppailut.”, rivistöstä sanottiin.
”Vedä miekkasi ja käy päälle.”
Kaksintaistelu ei kauaa kestänyt. Ferus oli
koulinut Johanista niin taitavan, että hän olisi pärjännyt ilman angeleakin.
Sen avulla Ruber menetti miekkansa saaden Johanin terän kurkulleen ennen kuin
kamppailu oikeastaan oli alkanutkaan. Uusi komentaja ei silti ollut valmis.
”Seuraavaksi viisi parasta miekkamiestä.”
Pienen epäröinnin jälkeen käsiä nousi ja
toisia osoiteltiin.
”Tulette Ruberin avuksi. Ottakaa miekkanne
ja ympäröikää minut. Aloitus merkistäni. Älkää säästelkö tai haavoitan teitä
oikeasti, mokomat sylvaderen puskasoturit. NYT!”
Se ei ollut enää helppoa. Valitut
metsäviikingit eivät olleet ensimmäistä kertaa tositoimissa. Moni oli ottanut
mittaa marauderestä lukuisia kertoja. Aloittelijoita ei ollut alun perin edes
huolittu mukaan. Rajaseudun rotista oli tarkoitus koulita sylvaderen
eliittijoukko. Johan otti käyttöönsä kaiken, mitä angele sai irti hänen lihastaan.
Kaikki miehet olivat läpäisseet
miehuuskokeen. Heillä oli angele. Ne
kiersivät sotureiden käsivarsissa, mutta heidän angelensa olivat
vaaleita niin kuin ne olivat olleet jo sukupolvia. Sen kiemurtelu lihaan oli
tuottanut tuskaa, mutta kivun kestämällä oli ansainnut miehuuden. Monelle
tarumainen vahvuus, nopeus ja kestävyys oli jäänyt haaveeksi. Tavallisempaa
oli, että angele näkyi vain kohoumana käsivarressa. Usein yhtä vaaleana
kuin iho itse.
Rajaseudun rotat olivat kuulleet lampeen
sukeltaneesta, mutta se ei ollut valmistanut sotureita siihen, mitä he näkivät.
Musta angele kiemurteli kaikkialla,
missä Johanin paljasta ihoa näkyi. Uuden päällikön kasvot kuplivat mustina kuin
ne olisivat olleet elävältä keitettävää lihaa.
Johan ei oikeastaan liikkunut. Kukaan ei
ollut nähnyt sellaista aikaisemmin. Uusi päällikkö ikään kuin viuhahti
ilmestyäkseen seuraavaan paikkaan. Miekan iskut tulivat kuin tyhjästä ollen
täynnä raudan halkaisevaa voimaa. Johan ei päästänyt niitä perille lihaan, vaan
tyytyi riisumaan vastustajansa aseista.
Lopulta pystyssä oli enää yksi mies, Ruber.
Johan kiersi hiljalleen miestä katsellen vastustajaansa kummastuneena. Ruber ei
puhunut. Hän nosti yksinkertaisesti takkinsa hihaa. Tummanruskea angele kiemurteli hänen käsivarressaan.
”Hävisit aluksi turhan helpolla, vaikka
sinulla on tuo.”
”En ole paha pienille. Ansaitsit
mahdollisuuden, rottapoika vai mikä se oli?”
Johan oli vähällä suuttua, mutta leppyi
nähdessään naurun Ruberin silmissä.
”En minäkään ole rumille paha. Sovitaanko
tasapeli?”
Johan ja Ruber halasivat soturien
veljelliseen tapaan. Muut taputtivat. Johan nousi vielä kerran kivelle.
”Miehet! Teinkö asiani selväksi?”
”Kyllä teit, herra komentaja.”
”TEINKÖ ASIANI SELVÄKSI?”
”KYLLÄ TEIT!”
Alex katseli Saharia myhäillen hyväksyvästi.
”Huonompiakin on nähty.”
”Totta puhut. Ehkä sanatkin vielä joskus
tulevat mukaan.”
Hronan näytti miettivän keskittyneesti
jotain tärkeää. Se oli hänen tyypillisin ilmeensä, joka ärsytti monia. Illan
juhlat olivat jopa amoneus-mittapuulla
poikkeuksellisen railakkaat.
Seuraavana päivänä Gia ei suostunut
käsittämään asiaa. Ei millään.
”Totta kai sinun pitää olla toveri miestesi
kanssa. En vain ymmärrä, miksi lekaleilejä pitää tyhjentää sen takia
röykkiökaupalla. Ota oppia valereista. Freyan punaisen sivistynyt siemailu ajaa
saman asian.”
Johan ei enää jaksanut. Hänellä oli huono
olo, eikä Gia edes yrittänyt. Hän päätti vaihtaa puheenaihetta.
”Kuinka vanha muuten olet? Et ikinä puhu
iästäsi.”
”Älä vaihda puheenaihetta. Vaihdat aina, kun
kyse on simasta tai lekasta.”
”Älä itse vaihda. Vaihdat aina kun kyse on
iästä.”
”Enpäs. Olemme puhuneet monta kertaa sinun
nuoruutesi kypsymättömyydestä.”
”Mutta emme sinun iästäsi. Paljonko se on?”
”Ei naiselta saa kysyä ikää.”
”Paljonko?”
”Valeresta on vaikea sanoa.”
”Kai sinulla nyt joku ikä on?”
”Enkö kelpaa tällaisena? Etsi joku muu tai
ole hiljaa.”
Ferus esitteli kuuluisaa miekkaansa ennen
harjoitusten alkua. Aiemmin sitä oli saanut ihailla vain kaukaa. Miekka oli
ahjolaisten takoma ja valmistettu Agora Eonin taivasteräksestä. Lyömäase oli
mustankiiltävä ja täydellisesti tasapainotettu. Sen kahva oli päällystetty
mustalla syvävalaan nahalla. Kädensijan päätä koristi vielä taidokkaasti hiottu
Valeren punainen rubiini.
Punamustana miekka kantoi Valeren värejä. Sen veriuraan oli kaiverrettu Agora Eonin ikuisuussymboli
ja miekan nimi muinaisriimuin, Instar.
Säilän toista puolta koristi dolorosa ja teksti Valere. Näin korostettiin sitä, että miekka kuului ja oli
annettu Valeren soturikansalle. Sen kantaja oli aina itseoikeutetusti Valeren
ansioitunein soturi, joka toimi kuningattaren henkivartiokaartin päällikkönä.
Metsäviikingit hajautuivat Pohjoismetsään. Valere oli pitänyt laaksonsa
Agora Eonin suojeluksessa. Sinetiksi jaolle oli taottu Instar. Sen kantaja
vannoisi aina uskollisuuttaan Valerelle, mutta toimisi myös tarvittaessa Agora
Eonin suojelijana ja sylvaderen liittolaisena.
Lampi oli jo jäätynyt, joten Johan ja Alex
eivät enää pelänneet joutuvansa itse sinne. Ferus oli ollut raivonsa asetuttua
niin leimallisen hyväntuulinen, että pojat olivat varmoja kostosta.
Kaartinpäällikkö salli kaikkien kokeilla Instarin tasapainoa. Sen jälkeen hän
katsoi Sahariin nälkäisen vuoristopuuman lempeydellä.
”Sahar! Nyt on aika tarkastaa, mitä olet
oppinut. Ota miekkasi.”
Sahar ei mahdollisuuksistaan paljoa
kuvitellut. Hän oli silti valmistautunut. Jäljestäjä oli poikien tavoin pitkään
tarkkaillut Feruksen taistelutyyliä etsien siitä heikkouksia. Niitä ei Saharin
kannalta ikävä kyllä ollut. Asiaa pohdittuaan Sahar oli puhunut Ingridin
opettamaan itselleen muutaman naisystävänsä hämmentävistä miekkailutempuista.
Samalla jäljestäjä oli havainnut varmuudella sen, mitä ei halunnut tietää.
Ingrid ei ollut tavallinen ihminen.
Hän oli jotain muuta tai ainakin enemmän.
Sahar päätti, että asialla ei oikeastaan ollut väliä, koska Ingrid vietti yönsä
hänen vieressään. Niin oli hyvä ja niin sai olla. Hän ei kysyisi mitään, jos
asiat pysyisivät nykyisellä tolallaan. Suurinta osaa Ingridin tempuista Sahar
ei kyennyt jäljittelemään lainkaan. Hän uskoi silti oppineensa jotain uutta,
jolla yllättää Ferus. Sekin olisi jo jotain.
Kamppailu alkoi. Enää Ferus ei lyönytkään
Saharin asetta noin vain sivuun nostaakseen Instarin hänen kurkulleen.
Jäljestäjä pani vastaan. Hän torjui iskut ja jopa hyökkäsi. Ferus vetäytyi
kohottaen kysyvästi kulmakarvojaan. Tämä oli uutta. Feruksen täytyi ottaa
vastustajansa tosissaan.
Hän hyökkäsi itse. Instar piirsi
teräsverkkoa Saharin eteen tuikaten välillä eteenpäin. Sahar torjui ja väisti.
Sahar hyppäsi sivulle ja väisti. Hyökkäämisestä ei ollut enää tietoakaan. Sahar
keskittyi pitämään joka puolelta tulevan Instarin irti lihastaan.
Jäljestäjä alkoi hikoilla. Hän keskittyi
täydellisesti. Muuta ei ollut ympärillä. Oli vain Instar ja hänen oma
miekkansa. Oli vain Instar ja hänen lihansa. Ne eivät saaneet koskettaa.
Feruskin alkoi hikoilla. Sahar vaipui henkeensä. Hän imeytyi taisteluhurmioon.
Sahar ei ollut mikä tahansa jäljestäjä. Hän oli muinaisten viikinkiruhtinaiden
jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Sahar oli soturiprinssi tietämättä
sitä itse.
Panderen veri virtasi hänessä puhtaana.
Toisenlaisessa historiassa hän olisi ollut viikinkien soturiprinssi. Sahar oli
aina tuntenut voimansa löytämättä sille käyttöä. Nyt hän ammensi
verenperinnöstään sukeltaen esi-isiensä hurjuuteen. Sahar alkoi taistella
tavalla, jota ei ollut itsekään aiemmin kokenut.
Ferus oli hetken hätää kärsimässä ottaessaan
vastaan rajua hyökkäystä. Kaartinpäällikönkin soturiveri alkoi kiehua. Hän oli
sentään Valeren Ferus. Hänestä oli tehty lauluja. Hänestä kerrottiin tarinoita
iltanuotiolla.
Hänellä ei ollut angele-voimia, mutta ei häntä silti kukaan ollut niidenkään kanssa
kukistanut. Tämä oli vain jäljestäjä. Ei angelea. Sahar oli vielä
keväällä ollut tumpelo. Mitä oli tapahtunut? Sama se. Ferus lähti raivokkaaseen
hyökkäykseen.
Johan ja Alex katselivat omiin
ulottuvuuksiinsa kohonnutta taistelua. He eivät enää nähneet ystävänsä ja
ohjaajansa välistä harjoittelua. Nuoret miehet eivät oikeastaan tienneet, mitä
näkivät. He näkivät kaksi uskomattoman taitavaa ja sitkeää miekkailijaa, jotka
eivät saaneet paremmuudestaan selvää. Sitten se tapahtui. Saharin jalka upposi
liian ohuen jään läpi mutalätäkköön. Liikkeessä ollut jäljestäjä kaatui
murskaten loputkin jäästä. Hän päätyi päistikkaan maalämmöstä sulaan
mutavelliin.
Ferus tuijotti vähän aikaa hämmentyneenä,
mutta ei voinut itselleen mitään. Kaartinpäällikkö ei purskahtanut hersyvään
nauruunsa, vaan suorasukaiseen röhötykseen vailla turhia estoja. Hän meni
auttamaan Saharia pystyyn, mutta jäljestäjä vetäisi valeren viereensä mutaan.
Ferus ei saanut nauruaan loppumaan.
”Luulin opettaneeni tumpelolle alkeita,
mutta koulinkin vertaiseni.”
Saharinkin pokeri petti.
”Pitäisit edes naamasi puhtaana.”
Lätäkössä makaava kaksikko yritti halata
toisiaan, mutta se meni painimiseksi. Molemmat yrittivät saada itselleen
viimeisen sanan selättämällä toisen. Mutapainikaan ei ratkaissut voittajaa,
koska heidän otteensa ei pitänyt. Tuloksettoman äheltämisen ja kierimisen
seurauksena viimeisetkin puhtaat paikat peittyivät mutaan. Lopulta he eivät enää
jaksaneet ja röhötys sen kuin yltyi. Aikansa lätäkössä huohottavaa kaksikkoa
katseltuaan Johan meni heidän viereensä.
”Kuulkaas. Olisikohan aika lähteä takaisin
luolille?”
SEURAAVA LUKU VIIKON KULUTTUA: