NYT KARIN
12
Verimorsiamet
Yksi Vihersaaren haukkapääskyistä nousi
korkeuksiin ilmavirran myötä. Se liiti ympyrää, mikä nosti petolintua aina vain
ylemmäs. Yllättäen haukka veti siipensä suppuun ja lähti syöksyyn. Se nappasi
maanpinnalta kynsiinsä kokoonsa nähden suuren nisäkkään. Ehkä rusakon, joka ei
ehtinyt tajuta, mikä siihen iski.
Karin katseli virtaviivaista syöksylintua ja
ihmetteli, mitä se teki näin pohjoisessa. Haukkapääskyt pesivät vain
Vihersaaren Luulinnakkeissa ja sieltä Roman II:een oli pitkä matka. Karin ei
tiennyt, että haukkapuhujat käyttivät ruskeansävytteisiä petolintuja
viestinviejinä. Upea eläin oli saanut viikinkityttären hetkeksi unohtamaan,
missä oli.
Karin ja kymmenkunta muuta naista oli
sullottu isoon häkkiin, jota veti vankkureissa Kidesiltaa pitkin pari vanhaa
hevosta. Suunta oli kohti Roman II:a. Heidät oli valittu sillan edessä
leviävillä Sotanurmilla. Moni oli kuollut kauhujen vaelluksella Pohjoismetsän
läpi. Osa oli tullut raskaaksi. Maraudere oli valinnut ensin heidät pohjoiseen
suuntaavaan kulkueeseen.
Meriviikingit eivät vielä olleet voineet
tietää raskaudesta muusta kuin naisten omasta ilmoituksesta. Karinin kierto oli
juuri päättynyt, mutta hän oli silti harkinnut valehtelevansa. Ehkä tulevat
äidit pääsisivät helpommalla. Edes vähän aikaa. Hän oli hylännyt ajatuksen.
Maraudere ei kuitenkaan tuntisi armoa. Muut häkkiin valitut olivat olleet
vangituista kauneimpia.
Karinin oli pakko olla ollut kylmän
laskelmoiva. Hän oli aina tiennyt olevansa miesten silmissä haluttava. Se oli
tullut vangittunakin jatkuvasti todistetuksi. Hän ei ollut välttynyt
raiskaukselta yhtenäkään yönä. Luonnon herääminen kevääseen oli irvokkaalla
tavalla korostanut vangittujen kohtaloa. Kesä ei toisi mukanaan mitään hyvää ja
kaunista. He olivat raahautuneet lumesta vapautuvan metsän läpi päivä
kerrallaan.
Yöt olivat olleet pahenevaa painajaista.
Raiskaukset eivät olleet vähentyneet. Ne olivat lisääntyneet. Kun meriviikingit
olivat kyllästyneet, he olivat koventaneet otteitaan saadakseen aina vain
enemmän tuskaa irti. Vain uhrien kärsimys oli enää kiihottanut heitä. Kenenkään
lihaa ei kuitenkaan ollut vahingoitettu vakavasti. Henkeä sitäkin enemmän.
Oikeastaan kaiken toivon nielevää oli ollut tajuta syy siihen. Kyky synnyttää.
Istuva Karin pompahteli tahtomattaan
paikallaan häkkivankkurin vieriessä pitkin töyssyistä Kidesiltaa. Oikeasti se
ei ollut silta. Kidevuoret vain jatkuivat mantereelta Roman II:een, mutta
tekivät sen maan alla. Mantereen ja saaren välisen salmen vuoret kulkivat meren
pohjankin alla, mutta huiput puhkoivat merenpintaa koko matkan kohotakseen
saarella taas vuoristoksi.
Maraudere oli rakentanut huippujen
muodostamien saarien väleihin siltoja, jotta Roman II:een pääsi ratsastamalla.
Saarille oli muodostunut eri kokoisia kyliä, joista osaa pystyi kutsumaan jopa
pieniksi kaupungeiksi. Kidesiltaa kutsuttiin joskus myös sadan peninkulman
sillaksi, mutta kukaan ei oikeasti ollut mitannut sen pituutta.
Kidevuoristo oli saanut nimensä laajojen
vuorikidemuodostelmien vuoksi. Parhaimmillaan kokonainen vuori näytti
muodostuneen vain vuorikristallista, joka taittoi valoa omalaatuisella
tavallaan. Moni merestä kohoavista huipuista oli suurelta osin vuorikristallia.
Yhdessä tyynen merenpinnan kanssa se aiheutti huikeita valoilmiöitä
auringonlaskun aikaan.
Monet maailmanmatkaajat vertasivat
Kidesiltaa kuuluisaan Apiarin kristallikaupunkiin. Kovin usea matkaaja ei tosin
Apiariin asti tietään löytänyt. Valapattokaupunkiin ei tavallisissa asioissa
päädytty. Harvassa ovat nekin, jotka uteliaisuuttaan marauderen pääkaupunkiin
kävivät. Yleensä vierailijat olivat kauppiaita karavaaneineen tai laivoineen.
Karin joutui myöntämään itselleen, että kiteen ja valon tanssia kuvaavat
tarinat olivat vain kalpea varjo todellisuudesta.
Aluksi loputtoman kävelyn taukoaminen tuntui
sanomattoman hyvältä. Kuin levolta. Kidesillan maisemat näyttivät metsässä
kasvaneista naisista lapsuuden saduilta. Karin ei voinut olla miettimättä
naisia ja tyttöjä, joiden luut valkenisivat Pohjoismetsässä. Ystäviä,
naapureita. Oman kylän väkeä. Hän oli viikinkitytär, eikä unohtaisi. Hän
uhmaisi vihollista loppuun asti.
Valinta oli ollut yksioikoinen. Häkkiin tai
takaisin jonoon. Mitään selityksiä ei ollut annettu. Kukaan ei ollut uskaltanut
kysyä. Se tie oli kuljettu läpi useaan otteeseen. Vastaus uteluihin tuli aina
piiskalla. Jos oli ollut onnekas, kysyjän naama ei ollut ollut enää illalla
vangitsijoiden mielessä. Jos oli, vastaus oli ollut perusteellinen.
Karin oli katsellut jonoon jääneiden lähtöä.
Soturit vankeineen olivat kääntyneet pohjoiseen. Sama naisjono oli lähtenyt
raahustamaan eteenpäin. Vain häkkiin sullotut olivat puuttuneet. Karin oli
kuullut, kuinka ainainen karjunta ja ruoskan paukahdukset olivat etääntyneet
hitaasti. Hän oli huomannut silmäkulmastaan haukkapääskyn.
Karin ei pitänyt niistä ilmeistä, joilla
heitä katsottiin. Vartijoiden julma ja välinpitämätön asenne oli käynyt
päivien, viikkojen ja kuunkiertojen kuluessa tutuksi. Nyt rahvas tunki kylissä
ja Kidesillalla vastaan tullessaan tuijottamaan naisia häkin kaltereiden
välistä. Ilmeissä oli jotain kummallista. Se oli sekoitus vahingoniloa, sääliä
ja julmuutta. Karin kuuli usein kuiskittavan yhtä sanaa. ”Verimorsian.”
Se kammotti. Pelko juonsi juurensa
kummitusjuttuihin, joilla he lapsina olivat pelotelleet toisiaan iltanuotiolla.
Muistikuva Dyer Morgarista kirves käsissään karjumassa Jenny vieressään katosta
roikkuen tunki väkisin mieleen. Karinia puistatti. Kykenisikö hän ikinä
unohtamaan. Pitäisikö hänen edes yrittää?
Miten muiston voisi kestää hylkäämättä
sisartaan? Kauhu ja inho olivat kiertäneet kehää. Päivästä päivään. Karin oli
onnistunut välillä työntämään kuvan verisestä Jennystä taka-alalle, mutta
kuiskaukset verimorsiamista iskivät kuin tikari.
Näkymä oli itseasiassa komea. Karinin pelko
alkoi silti yltyä. Kauhu kiristi kurkkua. Kuuluisa Kideportti kohosi lähes
sadan askeleen korkeuteen. Se oli puhkaistu vuorikristallista muodostuneeseen seinämään
ja johti itse kaupunkiin. Mahtipontisesti koristellun portin kohdalla Kidesilta
oli kymmenen kertaa sata askelta leveä ja lähti hitaasti kaventumaan mannerta
kohti mentäessä.
Se ei ollut enää millään tavalla silta, vaan
merestä kohonneen vuoren tasainen laki. Kideportin edessä oleva iso tori toimi
markkinapaikkana heidän kulkiessaan sen läpi. Tärkeämpien tapahtumien aikana
kala- ja hedelmäkojut kärrättiin syrjään yleisön täyttäessä aukion.
Torin laidoilla ennen pudotusta mereen oli
miehen rintaan ulottuva ikivanha kiviaita. Siinä oli vielä jäljellä muinaisten
soturikuninkaiden kivipatsaita kannatelleet jalustat. Itse patsaat olivat
kadonneet historian pölynä ajan tuuliin. Edes tarinat muinaisista sankareista
eivät enää olleet elossa.
Patsaiden alustat oli entisöity uuteen
tarkoitukseen. Niitä sanottiin nyt pisaratasanteiksi. Kaukana alhaalla
vellovaan mereen putoilivat marauderelle tarpeettomiksi käyneet pisaran lailla.
Vammaiset, hullut ja muuten puutteelliset oli suljettu häkkeihin jalustojen
päälle.
Lihan ja hengen liiton tuli marauderessä
olla virheetön. Vain selvästi vammaiset vauvat heitettiin mereen saman tien
synnytyksen jälkeen. Muut saivat odottaa häkeissään vuoroaan kansan
pilkattavina. Se oli marauderessä yleinen tapa, jolla kasvatettiin rahvaan
luonnetta. Osaa rikollisista ei rangaistu heti, vaan suljettiin häkkeihin
odottamaan Sadepäivää, jolloin pisarat putoilivat.
Koko Roman II odotti Sadepäiviä, jotka
järjestettiin vuodenkierron pimeimpänä ja valoisimpana päivänä. Ne olivat
marauderessä koko kansan karnevaaleja. Pääkaupungin ulkopuolella puutteellisia
heiteltiin alas jyrkänteiltä tai upoteltiin lampiin. Keinoilla ei ollut niin
väliä. Tärkeintä oli ajatus.
Karin tarkasteli häkkeihin suljettuja
vankkureiden vieriessä ohi. Kaikki vangitut näyttivät nälkäisiltä ja
janoisilta. Karinin kävi sääliksi jälkeenjääneitä. Moni hihitti itsekseen,
vaikka oli selvästi riutunut. Karin oli toki aiemminkin nähnyt vajaita, mutta
sylvadere piti heistäkin huolta.
Kideportin lähestyessä Karinille avautui
esteetön näköala valtavaan kalliomosaiikkiin, joka oli pala palalta kiinnitetty
vuorenseinämään portin länsipuolelle. Se esitti Roman II:n kasvoja.
Yksinvaltiaan kapeat huulet olivat kaartuneet ivalliseen hymyyn. Pitkästä aikaa
hidastekoinen mosaiikki oli saatu valmiiksi.
Razanin ja Vladekin kasvot eivät olleet
yltäneet nenää korkeammalle, kun valta oli jo vaihtunut. Rodjakin päälakea oli
viimeistelty, kun tämä oli lähtenyt järjettömälle sotaretkelleen Pohjoismetsän
halki.
Mosaiikin rakentajat samoin kuin
kartanpiirtäjät olivat marauderessä arvostettuja ammattikuntia, joissa
tietotaito siirtyi isältä pojalle. Yleensä jokainen sukupolvi joutui
aloittamaan työnsä alusta ainakin kaksi kertaa. Marauderessä ylimmän vallan oli
määrä siirtyä isältä pojalle, mutta niin ei ollut tiettävästi käynyt kuin
kerran ja siitäkin oli aikaa.
Häkkivankkurit vierivät portista sisään
Roman II:een. Karin värisi.
Kaupungin kadut olivat leveitä ja kivettyjä.
Klaanien kaupunkipalatsit reunustivat niitä vieri vieressä. Kaikki tiet
johtivat kohti Keskuspalatsia, jonka edessä oleva aukio kuhisi elämää.
Marauderen vallan ydin oli suosittu nähtävyys. Tie portilta keskelle kaupunkia
oli täysin suora. Se ei edes kaartanut kertaakaan.
Roman II:n palatsi oli valtava rakennus
sipulia muistuttavine torneineen. Pääsy sinne oli hankalaa. Saapujien piti
ohittaa kolme vartiota ja luovuttaa aseensa. Vankkurit, valjakot ja muut
kulkuneuvot tutkittiin tarkasti. Naiskuljetus ei ollut poikkeus. Karin ei
ymmärtänyt, miksi metsässä tarponeita rähjäisiä naisia vietiin upean palatsiin.
”Verimorsian!”, ”Verimorsian!”, kuului hänen korvissaan.
Kylpy lämpimässä vedessä tuntui
käsittämättömän ihanalta. Ammeet olivat isossa kaakeloidussa huoneessa, joka
oli täynnä höyryä. Ilma oli tulvillaan kylpyvedestä nousevia tuoksuja. Karin
katsoi muita naisia nähden heidän kasvoillaan oman pelkonsa. Heitä oli
raiskattu pitkään. Heitä oli häväisty ja hakattu. Mitä oli enää jäljellä ja
miksi heidän piti olla sitä varten puhtaita ja tuoksua hyvältä? ”Verimorsian!”,
”Verimorsian!”, kaikui kaikkien mielessä, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa sitä
ääneen.
Palvelijoilla, jos he nyt ylipäätään olivat
palvelijoita, oli kummallisia vaatteita. Miehet olivat pukeutuneet mustaan
nahkaan, naiset valkoisiin harsokaapuihin. Karinista tuntui kuin olisi palannut
taas lapsuutensa nuotiotarinaan. Nyt se ei ollutkaan kummitusjuttu, vaan satu
kauniista prinsessasta ja rohkeasta prinssistä. Vangitut viikinkityttäret
antoivat mielikuvitukselle tilaa ja pakenivat kauhuja hetkeksi toisiin
maailmoihin.
Syöminen oli pitkästä aikaa nautinto.
Ällöttävän rehulihan sijaan he saivat kunnollista ruokaa. Haudutettua lihaa,
keitettyjä perunoita ja vihanneksia. He saivat jopa sokeroituja marjoja
jälkiruoaksi. Vangit saivat vihdoin nukkua rauhassa. Moni ei siihen pystynyt,
mutta jo entistä pidemmät pätkät unta tekivät hyvää. Naiset alkoivat
väistämättä piristyä.
Karin mietti asiaa syödessään
lammasmuhennosta. Lihaa oli kypsennetty pitkään. Karin ei ollut ikinä syönyt
mitään niin mureaa. Heitäkin kypsytettiin. Vankeja haudutettiin. Heitä
valmisteltiin johonkin, mutta mihin? Tuskin heitä nyt syötäisiin, mutta mihin
tarvittiin levänneitä ja syöneitä naisia. Halusiko hallitsija raiskata lihavia?
Vaatimattomuus oli pakko unohtaa. Miksi he
olivat valinneet kauneimmat? He joutuisivat synnyttämään marauderelle uusia
sotureita. Se oli ollut selvää alusta lähtien, mutta miksi tämä lopullinen
jako? Kauneimmat oli erotettu laumasta johonkin erityiseen tarkoitukseen.
Heidän hyvinvoinnistaan huolehti enimmäkseen
rouva Inex. Hän oli muiden palvelijoiden, myös miesten, päällikkö. Alaiset
näyttivät arastelevan ja jopa pelkäävän emäntäänsä, mikä ihmetytti vangittuja
sylvaderen tyttäriä. Heidän mielestään rouva Inex oli lähes herttainen. Hän
jaksoi hymyillä ystävällisesti ja monet kiellot Inex esitti pehmeällä, lähes
anteeksipyytävällä, äänensävyllä.
Päivät kuluivat ja vankien vointi koheni
kohenemistaan. Hyvät ateriat ja riittävä lepo tekivät ihmeitä. He olivat vielä
nuoria ja toipuivat nopeasti. Palvelijat jopa sivelivät parantavia salvoja
heidän haavoihinsa ja ruhjeisiinsa. Inex kertoi, kuinka heidän ihostaan tulisi
pehmeä ja kimmoisa kuin juuri neidoksi kasvaneella tytöllä.
Ongelmaksi jäivät yöt. Vaikka liha parani,
henki ei. Painajaiset eivät hellittäneet. Naiset heräsivät joka yö siihen, että
yksi heistä kirkui kuin kidutettava. Rouva Inex alkoi tarjota halukkaille
yrttejä, jotka vaivuttivat niin syvään uneen, että painajaiset eivät
herättäisi.
Moni tarttui Inexin apuun. Karin ei. Hän
halusi muistaa. Ilman sitä ei voisi kostaa. Jennyn kohtalo ei myöskään
unohtuisi minkäänlaisessa huumauksessa. Siitä hän oli varma. Karin huomasi
kauhukseen, että muutama heistä alkoi tottua nykyiseen eloon ja oloonsa. Itse
hän oli varma, että he olivat kuin syöttöpossuja odottamassa teurastusta.
Rouva Inex kammoksutti Karinia, mutta hän ei
ymmärtänyt siihen syytä. Inex oli ystävällinen. Selvästi vanhempi kuin he,
mutta tuskin paljoa. Nainen oli kuin kauan kadoksissa ollut isosisko, joka nyt
halusi hyvittää poissaolonsa olemalla tarpeettomankin ystävällinen ja
pitkämielinen.
Inexillä oli pitkät ja suorat mustat
hiukset, joiden värissä oli jotain outoa. Ne eivät näyttäneet värjätyiltä,
mutta ikään kuin väri olisi silti muuttunut alkuperäisestä. Luonnollisen mustaa
se ei ollut. Inexin kasvot olivat herttaiset. Vähän kuin sadun hyvällä
haltijattarella. Ainoa särö oli puuttuva sormi, jonka tynkää peitti tyylikäs
nahkatuppi.
Karin oli kerran onnistunut katsomaan Inexiä
suoraan silmiin. Yleensä naisen katse harhaili tavoittamattomissa. Se oli
pelästyttänyt kunnolla. Karinoli nähnyt…tyhjää. Silmät olivat olleet oudon
haaleat, lähes värittömät. Karinista oli tuntunut, että niiden takana oli vain
loputon mustuus. Ikään kuin olisi katsonut alas syvään kaivoon. Sen jälkeen
Karin oli parhaansa mukaan kartellut rouva Inexiä.
Päivien ketju johti hämärään usvaan. Se oli
kuin sumua. He astelivat hyvästä olosta toiseen. Kukaan ei kysynyt, miksi heitä
palveltiin. Viikinkityttäret antoivat kysymysten olla kysymättä. Oli paljon
miellyttävämpää leijua mukana.
Karin tajusi, että heitä huumattiin. Hän ei
silti halunnut tehdä asialle mitään. Olo oli liian hyvä moiseen vaivaan.
Hälytyskellot soivat Karinin mielessä, mutta se tapahtui jossain kaukana. Hän
käänsi kylkeä ja jatkoi leijumistaan muiden höyhenten seassa.
Illallinen oli taas ylenpalttinen. He olivat
ehtineet jälkiruokaan, kun rouva Inex tuli puhumaan heille.
”Rakkaat vieraat! Tai haluaisin jo kunnian
sanoa teitä ystävikseni.”
Kuului muutamia myöntäviä äännähdyksiä. Inex
aloitti uudelleen pehmeällä äänellä.
”Rakkaat ystävät! Valitettavasti yhteinen tiemme
on tullut päätepisteeseensä. En haluaisi olla dramaattinen, mutta tämä on
viimeinen ateriani monen teistä kanssa. Ei kuitenkaan kaikkien, mutta en mene
vielä asioiden edelle. Teillä on ollut hyvä olo viime aikoina, eikö olekin?”
Inex suorastaan kehräsi antaessaan katseensa
kiertää. Moni myönteli vaistomaisesti. Karinin silmäluomet tuntuivat raskailta.
Hän tajusi käännekohdan olevan käsillä, mutta kaikki oli liian jähmeää. Inex
jatkoi.
”Sillä on tarkoitus. Te olette syöneet
unijuurta. Se tuo onnen lihaan ja henkeen. Unijuuri aiheuttaa vakavan
riippuvuuden kertakäytöllä. Kun aine poistuu lihastanne, todellisuus iskee kuin
nyrkki. Teistä tulee arkoja ja heikkoja kuin pikkuvauvoista. Siinä mielentilassa te olette valmiita
tapaamaan Roman II:n.”
Karin yritti riuhtaista itsensä tuoliltaan
pystyyn, mutta ei kyennyt edes nostamaan kättään. Inex maiskutteli huuliaan.
”Te olette kaikki valittuja. Te olette
kaikki valmiita. Teistä tulee verimorsiamia. Pian te nukutte. Kun tulee
heräämisen aika, hyvä olo on vain kaukainen muisto. Te olette herkässä tilassa
ja valmiina verihäihin.”
Karin liukui usvaan ja unohdukseen Inexin
hymyillessä tyytyväisenä.
Karinin tajunta palasi kuin lämminpeitto
olisi kiskaistu hänen yltään keskellä jäätikköä. Turvallinen ja hämärä pesä
vaihtui hyytävään tuuleen ja armottomaan auringonpaisteeseen. Mikään ei enää
suojannut. Hän makasi kovalla pinnalla. Se teki kipeää. Karin ymmärsi tilanteen
nopeasti. Hänet oli kahlittu alasti kiveä vasten. Rautakahleet ympäröivät
kaulaa, ranteita ja nilkkoja. Rauta ja kivi satuttivat.
Kipu oli pahempaa kuin sen olisi pitänyt
olla. Tuska läpäisi lihan. Hän tunsi itsensä avoimeksi ja haavoittuvaksi kuin
mato kalastajan koukussa. Pehmeä kaiken ympäröinyt usva oli enää vain muisto
tai oikeammin hatara toive. Karin käänteli päätään niin paljon kuin kykeni. He
olivat kaikki kammiossa. Kahlittuna vyötärön korkuisiin kivipaasiin tarjolle
kuin juhla-ateria.
Aika kului. Mitään ei tapahtunut. Karin
tajusi, että se oli tahallista. Ruokaa haudutettiin lisää. Läheltä kuului
nyyhkytystä. Moni heistä oli alkanut itkeä. Karin pidätteli kyyneleitä
tahdonvoimallaan. Tietoisuus viivyttelyn tahallisuudesta ei auttanut. Pelko
kasvoi silmänräpäys silmänräpäykseltä suuremmaksi.
Temppu oli kuin huonosta kummitusjutusta,
mutta toimi täydellisesti. Kammion korkea ovi aukeni hitaasti saranoiden
kirskuessa. Ketään ei tullut sisään. Vangit vääntelehtivät kahleitaan kiskoen,
mutta onnistuen vain vahingoittamaan itseään.
Roman II:n ajoitus oli täydellinen. Nämä eivät
olleet hänen ensimmäiset verihäänsä. Sulhanen astui hitaasti kammioon sisään ja
jäi seisomaan morsiamiaan tuijottaen. Hän hymyili kädet ristissä, mutta ei
tällä kertaa ivallisesti. Huulet olivat kaartuneet irvistykseen, joka oli
täynnä himoa ja patoutunutta kiimaa, joka odotti tilaisuutta purkautua.
Roman II oli alasti. Valtava hevosmainen
kalu roikkui puolikovana jalkojen välissä. Hän oli kuin satujen rujo
jättiläinen. Kaula kiinnitti kalun jälkeen katseen. Se oli sairasta lihaa.
Ikään kuin pää olisi katkaistu ja poltettu uudestaan kiinni. Samalla kuumuus
oli saanut lihan ensin kiehuman ja lopuksi jähmettymään. Hirviö ei voinut olla
totta, mutta kun se oli.
Naiset alkoivat kirkua vailla minkäänlaisia
pidäkkeitä. He riuhtoivat kahleitaan kuin järkensä menettäneet eläimet.
Kaikkien katse oli nauliutunut painajaismaiseen näkyyn. Hirviöön, joka oli
tullut lihaksi heidän eteensä.
Roman II nautti jokaisesta hetkestä.
Lepattavat soihdut loivat varjoja hänen valtavalle ruholleen. Sulhanen
suorastaan imi naisten kauhua heidän hengistään sisäänsä. Se kiihotti häntä.
Hevoskalu alkoi kovettua entisestään.
Roman II:n nautinnon tiellä oli ollut
puutteellinen liha. Se ei ollut toiminut niin kuin piti, vaan estänyt
kiihottumisen. Ärsykettä oli pitänyt
vahvistaa. Roman II oli tutkinut ihmisen seksuaalisuuden pimeintä puolta ja
keksinyt keinon. Hän oli harjaannuttanut itseään ja hionut verihäät lopulliseen
muotoonsa. Kolmesta jalastaan vajaa tynkäpoika oli löytänyt tavan saavuttaa
hekuman huippu, eikä hän aikonut jättää sitä käyttämättä. Verihäiden sulhanen
oli ylpeä maskuliinisesta voimastaan. Nyt hän oli mies.
Roman II nautiskeli. Hän kiersi vuorotellen
jokaisen morsianmensa luokse ja kumartui nuolaisemaan heidän poskeaan. Karin
menetti täysin itsehillintänsä. Hän rimpuili kahleissaan ruhjoen nilkkansa ja
ranteensa verille. Morsian kirkui estottomasti niin lujaa kuin kykeni. Muut
tekivät samoin. Matkan aikana syntyneestä sisaruudesta ei ollut enää
tietoakaan. Kaikki rukoilivat kauan sitten hylättyjä jumalia, jotta pelastus
tulisi. Kaikki lupasivat kammion seinille tehdä hyviä tekoja. Ihan mitä
tahansa, kunhan ei itse joutuisi valituksi.
Roman II ei pitänyt kiirettä. Maailma oli täynnä aikaa. Sulhanen halusi nauttia luomastaan romantiikasta. Hän valikoi apuvälineitä sivupöydältä. Sulhanen esitteli niitä kaikessa rauhassa jokaiselle morsiamelle erikseen. Ne olisivat tarpeellisia. Lihan kanssa oli joskus ongelmia. Ensimmäinen valinta osui Karinin vierustoveriin. Roman II aloitti. Karin ei kyennyt enää huutamaan. Hän sulki silmänsä ja toivoi pyörtyvänsä. Se jäi toiveeksi. Jenny! Karin tunsi lämpimien veripisaroiden osuvan kasvoihins