NYT JOHAN
11
Vielä yksi kierros ja kukkaansa puhkeavaa rakkautta
Kevät toi mukanaan Valeren laaksoon
dolorosat, joita kutsuttiin myös rakkauden kukiksi. Ne olivat kuin ruusuja,
mutta piikikkäämpiä ja nupultaan suipompia. Dolorosia oli kahta väriä: punaisia
ja mustia. Eri väriset kukat eivät kasvaneet vierekkäin, vaan toinen kuoli
pois. Kukittuaan dolorosa muuttui voikukan tapaan rykelmäksi valkoisia
haivenia. Tuulet kuljettivat niiden päässä roikkuvia siemeniä uuteen
kasvupaikkaan.
Dolorosan erikoisuus oli siinä, että
punaisen siemenen piti kohdata musta, jotta seuraava kasvi saisi alkunsa. Uusi
kukka oli vuoroin punainen, vuoroin musta. Hankalan hedelmöittymisen takia laji
oli harvinainen. Kukaan ei tiennyt, miksi se kukoisti juuri Valeren laaksossa.
Usein asiaa ihmeteltäessä vanhat naiset hymähtelivät tietävästi ja kysyivät,
että kuka voisi tietää, mistä rakkaus alkaa.
Johan havahtui ajatuksistaan Feruksen
komentoon. Hän oli katsellut rantaniityn dolorosia. Pojat vihasivat lampea,
vaikka se näytti jäiden lähdettyä monien silmiin kauniilta. Se oli harjoittelukentän
vieressä. Feruksen mielestä taistelijoiden täytyi olla hyvässä kunnossa. Johan
ja Alex juoksivat lammen ympäri ennen harjoituksia, harjoitusten aikana ja
harjoitusten jälkeen. Ferus oli rakennuttanut itselleen lammen rannalle
katoksen. Poikien juostessa hänellä oli tapana syödä suojapaikassaan omenia.
Itse hän ei moisia juoksuharjoituksia tarvinnut.
Taisteluharjoitukset sujuivat kerta kerran
jälkeen samaa rataa. Angele tekisi
pojista ehkä aikanaan parempia kuin valmentajansa, mutta se päivä ei ollut
vielä käsillä. Ferus ei pärjännyt Johanin nopeudelle, mutta korvasi puutteen
teknisellä taituruudellaan miekkansa kanssa. Ikään kuin Feruksella olisi ollut
silmät selässään. Hän torjui välillä Johanin iskuja selkänsä takaa kääntymättä
ja oli valmiina, kun Johan kiertyi iskemään sivusta.
Alexin kirveen iskut olivat liian
voimakkaita torjuttaviksi, joten Ferus vain hypähteli syrjään ja käväisi
välillä asettamassa miekkansa Alexin kurkulle. Hän opetti Alexia myös miekalle.
Kirveen heiluttelun ohjauksen hän jätti Rufukselle. Yhdestä asiasta Ferus
muistutti joka päivä.
”Jonain päivänä te voitte päihittää minut.
Kohta te voitatte kaikki tavalliset soturit. Ennen pitkää vastaan tulee
vihollinen, jolla on angele. Silloin
teidät pelastaa vain se taito, jota nyt opetellaan. Miettikää tätä, kun
juoksette lammen ympäri. Kaksi kierrosta. Antakaa mennä. NYT!”
Matka lammen ympäri oli ainakin kymmenen
kertaa sata askelta. Silloin kun kaartinpäällikkö ei valmentanut, hän oli
ärsyttävä. Ferus oli kaksoissisarensa Fenrisin kanssa läntisten valtakuntien
tunnetuimpia sotureita. Siitä huolimatta hän puhui itsestään usein ”tyttönä”.
Nyt ”tyttö lähtee lepäämään”; ”tyttöä ei kiinnosta moinen” ja niin edelleen.
Pojat olivat kysyneet aluksi aran
kohteliaasti Feruksen ja Fenrisin kuuluisimmista taisteluista. Turhaan. ”Tyttö
ei puhu juoruja. Tytöllä pitää olla kunniansa.” Lopulta pojat olivat ehkä
olleet hieman jankuttavia. ”Ellei se kiukuttelu lopu, tyttö antaa teille
oikeasti selkään.” Ferus ei suostunut edes kertomaan, missä Fenris oli. ”Onko
tyttö siskonsa vartija?”
Pojille opetettiin Valeren tapa taistella.
Se oli enimmäkseen miekan käyttöä toinen käsi vapaana. Kilpi ei siihen
kuulunut. Valere liikkui ja väisteli. Vapaa käsi otettiin välillä mukaan miekan
kahvalle antamaan iskulle voimaa. Kahdessa kädessä sitä oli enemmän. Välillä
toinen käsi sinkosi heittoaseita. Valeren tikarit ja tähdet lensivät, kun
miekka ei yltänyt.
Rufuksen ohjatessa Alexia Sahar opasti
Johania kilven käytössä. Jäljestäjän ilmestyminen harjoituskentälle ei ollut
itsestäänselvyys. Usein aamunuotiolta lähdettäessä Sahar oli kadonnut.
Harjoituksia seurasi uskollisesti ainoastaan Rautaleuka, joka tapasi samalla
kaluta luuta katoksen alla. Johan oli varma, että se näytti vahingoniloiselta
katsellessaan heidän juoksemistaan. Luolilla koira suljettiin yöksi häkkiinsä
ja Johanin kävi sitä sääliksi.
Eräänä päivänä Hronan raahasi vastahakoisen
Saharin puoliväkisin paikalle. Ferus katseli jäljestäjää kuin yhtä omenistaan.
”Ota miekka käteesi ja tule tänne.”
Hetkistä myöhemmin Saharin miekka oli maassa
ja Feruksen oma säilä hänen kurkullaan.
”Sinäkö olet se sankari, joka pelasti pojat
marauderen käsistä? Kaikki ei ole miltä näyttää.”
Retorisen kysymyksen ja oman vastauksensa
jälkeen Ferus määräsi Saharin mukaan kentälle. Kun tuli aika pitää tauko, hän
lähetti pojat juoksemaan lammen ympäri. Kaartinpäällikkö itse oli istahtamassa
alas penkilleen Hronanin seuraksi, kun huomasi Saharin seuranneen.
”Mitä sinä siinä teet? Poikien perään!”
”Enkä. Olen aivan riittävän hyvässä…”
”Huohotat mokomasta pikku liikunnasta.
Haiset vanhalle simalle. Todista asiasi!”
Sahar huokasi syvään, mutta tajusi, ettei
muukaan auttaisi. Hän lähti poikien perään. Hronan hymyili niin leveästi, että
Ferus pelkäsi hänen leukojensa menevän sijoiltaan. Sahar palasi kierrokseltaan
raskaasti huohottaen ja puolikuolleen näköisenä. Hän piteli vatsaansa
kumarassa. Poikien kävi toveriaan sääliksi. Hronan kommentoi muina miehinä.
”Näkisipä Ingrid nyt nuorikkonsa.”
Ferus oli juonessa mukana.
”Taitaa olla muita kiireitä, kun ei ole
tännekään ehtinyt. Vanhat miehet eivät yleensä jaksa pitkään nuoria naisia
kiinnostaa.”
He kaikki huomasivat sen. Jotain välähti
Saharin silmissä. Hän ei sanonut mitään. Jäljestäjä nousi pystyyn ja lähti
juoksemaan vielä yhden kierroksen. Ferus yritti pysäyttää hänet, mutta Hronan
esti. Sahar hoippui eteenpäin kuin kuoleva. Vastarannalla hän lyyhistyi maahan,
eikä enää liikkunut.
Johan ja Alex raahasivat ystävänsä takaisin
katokselle. Rautaleuka nuoli hänen kasvonsa isolla kielellään. Sahar heräsi,
eikä asiasta enää puhuttu. Sen jälkeen jäljestäjä osallistui harjoituksiin
päivittäin. Hän teki kaiken, minkä muutkin. Sen jälkeen hän teki saman vielä
kerran.
Aluksi Sahar usein luhistui voimien
loppumiseen ylimääräisellä kerrallaan, mutta ei silti luovuttanut. Lopulta hän
jaksoi. Kaiken tarvittavan ja vielä kerran muiden jälkeen. Kotikylän kievarissa
hänellä oli ollut liikanimi vielä-yksi-kierros-Sahar. Valeressa sama lempinimi
säilyi, mutta sen tarkoitus oli muuttunut.
Johan ja Alex astuivat opintielleen iltaisin
nuotion lämmössä. Sisään siirryttiin vasta ilman kylmetessä. Kesää kohti
mentäessä ulkona vietettiin aina vain myöhempään. He olivat pohjoisessa, joten
päivä piteni koko ajan. Rautaleuka viihtyi nuotion lämmössä. Se tiesi
joutuvansa yöksi häkkiin. Illat olivat turvallisen miellyttäviä ja auttoivat
välillä loputtomalta tuntuvassa surutyössä. Koti ei unohtunut.
Hronan ja Isabel kiistelivät jatkuvasti
kumpi mistäkin aiheesta kertoisi. Hronan hävisi kaikki kaksikon väliset
kiistat. Usein hän lähti itsekseen jupisten pois ja sulkeutui omaan rauhaansa
mököttämään. Ingridin tultua syrjäytetyksi pojilla ei ollut selvää suosikkia.
Hronan puhui heille kuin pikkulapsille, mikä oli suunnattoman ärsyttävää. Toisaalta
Isabel oli usein vaikeatajuinen ja heidän piti kysyä, mitä hän oikein
tarkoitti. Näkijä selvitti ongelman kärsivällisesti, mutta pojat ymmärsivät,
että monen asian olisi pitänyt olla heille ennestään tuttu.
Mieluiten Johan ja Alex olisivat kuunnelleet
Ingridiä kuten kotikylässään. Nuorta naista ei useinkaan näkynyt, eivätkä he
edes tienneet, miten hän päivänsä Valeressa vietti. Sen sijaan Gia tapasi
ilmestyä nuotiolle selventämään maalaispojille viisaspuheen sisältöä ja
tarkoitusta. Kuningattaren tytär väitti äitinsä komentaneen hänet siihen
tehtävään, mutta kukaan ei sentään moiseen uskonut. Taisteluharjoituksissa
tyttöä ei näkynyt.
”Minä olen jo Valeren soturi. En ole enää
leikki-iässä.”
Isabel halusi usein puhua heille historiasta
ja kadonneista jumalista. Aihe vei hänet kerta kerran jälkeen muinaiskansojen
aikakauteen. Pojista tuntui, että lähes kaikella oli juurensa muinaiskansojen
maailmanajassa.
”Tuolloin ihmiset ymmärsivät elävänsä lihan
ja hengen maailmassa. He oivalsivat, että mitään jumalia tai muita korkeampia
olentoja ei ole olemassa, eikä ole ikinä ollutkaan. Jumalista tuli vain
satuhahmoja ja heidän lastensa nimiä, joista osa on säilynyt tähän päivään
asti.”
Isabelin ääni oli hypnoottinen. Se lumosi
nuotion liekkeihin tuijottaneet pojat. Gia yritti haukottelemalla esittää
kuulleensa kaiken jo aiemmin, mutta tempautui itsekin mukaan.
”Ihmiset loivat jumalat omiksi
kuvikseen. Muinaiskansoilla oli loputon
halu uskoa johonkin itseään suurempaan. Näin he saivat teoilleen perustelun ja
vapauden niiden mukanaan tuomasta vastuusta. Jumalten nimeen sai tehdä mitä
tahansa tai yhtä hyvin jättää tekemättä. Ihmisten oma usko jumaliin vahvisti
niitä. Tultuaan todellisiksi ihmisten mielissä jumalat saivat lisää seuraajia
ja niiden voima kasvoi.”
Isabel kertoi, kuinka sokea usko oli
johtanut loputtomiin uskonsotiin. Jumalkiistojen seurauksena ihmiset olivat
tappaneet ja kiduttaneet toisiaan. Uskonpuhdistusten myötä kokonaisia kansoja
oli poltettu roviolla. Kukaan ei hallinnut kierrettä, joka olisi jo itsessään
johtanut tuhoon, mutta sitten tulivat izarot.
Ikivoimien esikoiset olivat aluksi eläneet
kaukana merien takana, mutta sitten ne hyökyivät kaikkialle. Uudet valtiaat
vaikuttivat hyviltä, mutta ne olivat liian voimakkaita. Izarot alistivat
muinaiset kansakunnat, joten ikivoimat nostivat taisteluenkelit niitä vastaan.
”Se oli myös jumalten kuolema. Ne katosivat
izarojen myötä. Vain nimet jäivät jäljelle palvotuista. Ilman uskoa jumaliin,
niitä ei ole. Minun mielestäni izarojen häviö on tulkittavissa viimeiseksi
uskonsodaksi. Kaikki eivät ole samaa mieltä, mutta historiaa voidaan usein
tulkita monella tavalla. Izarojen kaaduttua muinaiskansojen maailmanaika alkoi
kääntyä loppuaan kohti ja uudet kansakunnat alkoivat sarastaa. Näitä kansoja me
kutsumme nykyään vanhoiksi kansoiksi ja ymmärtääksemme kehitystä paremmin,
meidän täytyy perehtyä muinaiskansojen todelliseen olemukseen.”
Muinaiskansat olivat elementtikansoja.
Olevaisen kuusi elementtiä muodostavat kolme vastinparia: Maa ja ilma; tuli ja
vesi; henki ja liha. Maakansa eli luolissaan vuorten alla, kun taas
taivasihmiset asuivat samojen vuorten huipuilla. Dux Malorin haukkapuhujat ovat
taitonsa velkaa taivasihmisille.
Liekkien lapsina laavaihmiset nousivat
tulesta tullessaan maankuoren alta. Siellä oli heidän kotonsa. Usein heitä ei
taivasalla nähty. Meri-ihmiset kiduksineen puolestaan asuivat kalojen
naapureina. Nykyiset valaslaulajat ja vähiin käyneet vesikulkijat ovat
meri-ihmisten perillisiä.
”Tutuin on hengeksi tullut liha tai lihaksi
tullut henki eli me hengen ja lihan olemuksessa olevat. Me, jotka kutsumme
itseämme ihmisiksi. Me muutimme ajan loputtomassa virrassa muotoamme ja
olemistamme. Me jäimme, kun muut haipuivat ja katosivat. Me olimme ja olemme
vanha kansa ja uusi kansa.
Maailmanaika on muuttumassa. Lihamme ja
henkemme jatkaa, mutta myös muuttuu. Vanha katoaa ja uusi syntyy. Silti me emme
luo enää jumalia. Me olemme oppineet läksymme. Me elämme ja kuolemme lihan ja
hengen maailmassa.”
Johan pelkäsi, että joku näkisi heidät. Hän
oli Gian kanssa aurinkoisella niityllä. He molemmat olivat laittaneet päähänsä
dolorosoista punotun seppeleen. Ne olivat punamustia. Yleensä oli tapana, että
kosiskeleva poika piti mustaa dolorosaseppelettä. Vapaat tytöt puolestaan
käyttivät punaista. Punamusta seppele puettiin vasta, kun orastava rakkaus oli
saavuttanut täyttymyksensä ja pari lupautunut toisilleen.
Johan ei ymmärtänyt, miksi suostui milloin
mihinkin tytön oikkuun. Hän ei kuitenkaan kyennyt sanomaan ei katsoessaan Gian
mantelisilmiin. Ne hypnotisoivat Johanin. Nuori mies tunsi polttavaa halua
sukeltaa tytön kohtalon katseeseen uidakseen kauas pois. Johan hermostui
itselleen. Tämä sai nyt olla viimeinen pelleily. Gia oli kehrännyt hänen
ollessaan vastahakoinen.
”Minä olen tavannut oikeitakin sylvaderen
sotureita. Ei kukkaseppele heidän miehuuttaan vähentänyt. Pelkäävätkö
maalaispojat kukkiakin?”
Tyttö ikään kuin lupasi tämän tuosta jotain,
mutta siihen ei sitten ikinä menty. Kyllä Johan tiesi mitä halusi, mutta jos
asia oli tytön kanssa liian vaikea, niin olihan noita muitakin. Gia nyt vaan
aina ilmestyi jostain ja sitten… Yllättävä ääni keskeytti Johanin mietteet. Hän
syöksyi lähimpään pensaikkoon ja viskasi seppeleensä mahdollisimman kauas. Gia
kyyristyi rauhallisemmin viereen.
”Suffrat!”
Niityn laitaa pitkin käveli kolmen valeren
seurue. He olivat pukeutuneet mustiin kaapuihin ja peittäneet huivilla päänsä.
Ensimmäisenä kulkevalla oli sylissään mytty, jonka päällä oli musta dolorosa.
Gia näytti surulliselta.
”Suffrat tekevät sen, mihin äidit eivät
pysty. He vievät elävät, mutta elämään liian heikot poikalapset arolle.
Jäätuuli vie dolorosat ja äidit voivat uskotella itselleen, että jääkansa
pelastaa ja parantaa juuri heidän lapsensa. Ehkä näin joskus käy, kuka tietää.
Ihmeitä tapahtuu. Kylmyys tappaa useimmat, mutta jotkut päätyvät jääkarhujen
saaliiksi. Älä koskaan kysy, mitä valere tarkoittaa puhuessaan karhulapsista.”
Se vei kaksikon innon niityllä
vaeltelemiseen. Gia olisi halunnut pitää vielä seppeleen päässään, mutta se oli
Johanille liikaa. Hän tajusi vasta paljon myöhemmin, että nuo päivät keväisessä
Valeren laaksossa olivat itseasiassa olleet hänen elämänsä onnellisimmat.
He löysivät aina hyväntuulisen Ingridin
katselemasta valtaistuinsalin korjaustöitä. Valtavaa sisäkatedraalia aiottiin
laajentaa lisää louhimalla luolan kattoa korkeammalle vuoren sisään.
Vaatimattomuus ei kuulunut kuningatar Aeniksen hyveisiin.
Valtaistuimena toimiva stalaktiitti ei
saanut vahingoittua, joten sali oli täynnä rakennustelineitä ja
suojarakenteita. Viisasneidot olivat paenneet keväisille niityille antaakseen
työmaalle tilaa. Solakylästä saapuneet kivenhakkaajat olivat tulleet heidän tilalleen.
Neidot palaisivat vasta talven tultua uuteen kivisaliinsa.
Tilapäinen muutto keväiseen aurinkoon ei
harmittanut ketään. Ingrid sen sijaan oli tullut päivänvalosta saliin posket
innosta punottaen.
”Katsokaa miten miehet louhivat! Ikään kuin
kivi olisi puuta! Katsokaa vuoritimanttien muodostelmia!”
Ingrid oli Pohjoismetsän tyttö. Hän oli
asunut ikänsä metsässä tähtien alla. Jäljestäjälle kivi ja luolastot olivat
loputon ihme. Ingrid vahtasi telineillä työskenteleviä kivenhakkaajia yhtä
tarkasti kuin kissa hiiriä.
Johan käytti tilanteen hyväkseen ja halusi
tietää, missä Ingrid päivänsä vietti, kun Saharkin oli harjoituksissa. Gia
innostui kuultuaan, että Ingridin aika kului Valeren Näkijän tornissa.
”Minäkään en ole käynyt siellä. Voisitko
viedä meidätkin vieraisille?”
”Ei ole äitisikään. Isabel on riidellyt
hänen kanssaan. Verisesti. Tästä ei kai saisi puhua. Älkää kertoko muille.”,
Ingrid laski äänensä lähes kuiskaukseksi.
”Mitä sinä siellä teet? Ferus haluaa nähdä
sinut harjoituskentällä.”, suputti Johan vaistomaisesti takaisin.
”Isabel kyselee vaikka mitä, mutta myös
kertoo paljon. Menneistä ajoista.”
Seuraavana päivänä Ferus tuli ranteitaan
hieroen Johania ja Alexia vastaan heidän matkallaan harjoituskentälle. Ferus
jupisi itsekseen jotain ”tikkutytöistä” ja ”matopojista”. Harjoitukset oli
siltä päivältä peruttu, koska kaartinpäällikkö Feruksella oli tähdellisempääkin
tekemistä kuin pelleillä jokaisen ohikulkijan kanssa.
Perillä Hronan odotti heitä mietteissään
katoksen alla. Ingrid kahlasi iloisena kaislikossa pistomiekkansa käsissään.
Hronan kertoi pojille, mitä oli tapahtunut. Ingrid käytti kahta miekkaa. Ferus
oli tarkastanut ne. Yleensä miekat olivat melkein kämmenen levyisiä
lyömämiekkoja. Ingrid käytti sormenvahvuisia pistomiekkoja, mikä oli huvittanut
Ferusta.
”Voi tyttökulta. Ei makkaratikuilla voi
taistella. Meriviikingit kuolevat korkeintaan nauruun nämä nähdessään.”
Ingrid oli selvittänyt Ferukselle
pistomiekkojen ketteryyttä ja erehtynyt huomauttamaan melamiekkojen
kömpelyydestä. Äidillisesti Ferus oli päättänyt vääntää näkemyksensä
rautalangasta ja pyytänyt Ingridiä hyökkäämään. Se oli päättynyt nolosti.
”Ingrid teki miekoillaan jotain kummallista.
En osaa selittää sitä. Tietäjät pohtivat tärkeämpiä asioita. Ferus ei ehtinyt
tehdä mitään. Ingridin pisto ranteeseen ei haavoittanut, mutta selvästi sattui
ja Ferus pudotti miekkansa.”
Kaartinpäällikkö oli yrittänyt. Eri tavoin
ja monta kertaa. Lopputulos oli aina ollut sama.
”Hän ei sanonut mitään. Käänsi vain
selkänsä ja marssi pois. Nyt hupakko on tuolla ja nauraa itsekseen. Sillä on
selvästi hauskaa.”
Ingrid oli huomannut heidät. Hän kahlasi
pois kaislikosta iloisesti hymyillen. Jäljestäjän posket punersivat innosta.
”Johan, olit oikeassa. Harjoittelu on kivaa.
Katsokaa!”
Ingrid nosti miekkansa. Hän oli lävistänyt
ne molemmat täyteen vieläkin nytkähteleviä sudenkorentoja.
Opetus eteni, halusivat oppilaat sitä tahi
eivät. Isabel kertoi muinaiskansojen kaupungeista, joita oli sanottu myös
elementtikaupungeiksi. Maa ja ilma olivat kohdanneet Queheimissa, jonka
arveltiin olleen Pohjoismetsää halkovalla Rajavuoristolla. Tulen ja veden
kaupunki oli luultavasti sijainnut Etelämeressä. Historioitsijat olivat ainakin
yksimielisiä siitä, että Monteporte olisi paikannettavissa meren pinnan alle.
Tavalla tai toisella.
”Viisaiden piirissä ovat edelleen
sinnikkäästi elossa väitteet, joiden mukaan kaupungit eivät olisi vieläkään
kokonaan kadonneet. Niiden rippeiden on arveltu olevan olemassa, joskin kukaan
ei niitä enää etsi.”
Tärkein oli ollut Aeruga Rostov, lihan ja
hengen kaupunki. Ihmisten kaupunki. Se oli ollut kuulu elämänkeittäjistään,
jotka olivat itse yrittäneet luoda lisää elämää yhdistämällä hengen ja lihan.
Rehulihan arveltiin olevan peräisin elämänkeittäjien kokeiluista. Moni arveli,
että myös angele olisi syntynyt
Aeruga Rostovissa.
”Minä epäilen sitä. Angele ei ole rehulihaa. Se on liian
hienosyinen ja moniulotteinen. Me emme ymmärrä Mustalampia. Angelen alkuperä on askarruttanut
viisaitakin kautta sukupolvien. Nyt Mustalammet ovat kuivumassa. Se on
kummallinen ennusmerkki. Kukaan ei osaa tulkita sitä.”
Aeruga Rostovin sanottiin sijainneen
kaikkialla ja ei missään. Kukaan ei ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Isabel
jatkoi puhettaan muinaiskaupunkien perinnöstä nykyajalle. Ne olivat
sulauttaneet puheiden sekamelskan yhdeksi ainoaksi kaikkien käyttämäksi
kieleksi. Siitä on jalostunut yleiskieli, jota kaikki yhä käyttävät. Alkukieli elää silti edelleen ihmisten ja
paikkojen nimissä.
”Muinaiskansojen ansiosta me ymmärrämme
toisiamme ja siksi meidän pitäisi pystyä elämään yhdessä. Joskus kannattaa
omalta kohdaltaan miettiä, miksi näin ei ole.”
Näkijä Isabel kertoi Suuren jään ajasta,
jolloin kansat olivat paenneet etelään ja sekoittuneet. Nykykansoista vain
Lakeuden heimot olivat jääneet paikalleen taistelemaan kylmää vastaan.
Muinaiskaupunkien rippeet olivat suojautuneet omalla tavallaan.
Elämänkeittäjät olivat onnistuneet
muuttamaan ihmisten lihaa eläinten aisteja miellyttäväksi. Side auttoi
ankarissa oloissa. Puhuttiin suden ja karhun liitosta. Sukupolvi sukupolvelta
kyky heikkeni, mutta putkahti aina välillä heikkona esiin.
”Olen huomannut sen sinusta, Alex. Oletko
tavannut karhuja?”
Alex hämmentyi. Hän ei ollut kertonut
asiasta edes Johanille.
”Kylän ulkopuolella oli kerran karhunpentu.
Menin silittämään sitä ja se nuoli naamaani. Pelästyin, kun emo tuli, mutta en
paennut. Sekin nuoli minua ja vei pennun pois. Olin niin hämilläni, että en
uskaltanut puhua koko asiasta.”
Isabel nyökkäsi. Hän kääntyi Sahariin päin,
jonka oli erikseen pyytänyt paikalle. Yleensä Sahar ei oppinuotiolle
vaivautunut.
”Kerro susistasi, jäljestäjä?”
”Ne seuraavat, mutta eivät saalistaen.
Iltanuotiolla leikkaan lihaa ja heittelen makupaloja. Herkkuja haetaan
yksitellen. Lauma ei tule yhdessä lähelle. Silloin rapsuttelen välillä niitä
kuin koiria.”
Eräänä aamuna viisi valeresoturia tähtäsi
jousillaan Johania. Jänteet helähtivät ja nuolet kiitivät poikaa kohti. Maali
oli valmiina. Tummilla kämmensuojillaan Johan onnistui hämmentävän nopeutensa
turvin torjumaan nuolet. Ne tipahtelivat hänen jalkoihinsa.
”Kaksikymmentä askelta lähemmäs ja
uudestaan. Jokainen ampuu kaksi nuolta!”, huusi Ferus.
Sama toistui. Toisten nuolten tullessa yksi
niistä pääsi suojauksen ohi napsahtaen Johanin reiteen. Hän ulvahti kivusta
lyijytulpalla varustetun harjoitusnuolen osuessa. Seuraavana päivänä reiteen
nousisi aikamoinen mustelma.
Seuraavaksi soturit palasivat entiselle
paikalleen ja ottivat käsiinsä valmiiksi viritetyt varsijouset. Yleensä niin
raskaita aseita ei käytetty Valeressa.
”Kolme ampujaa riittää. Olalle! Laukaiskaa
käskystä. NYT!”
Vasamia tai Johanin käsien liikkeitä tuskin
näki. Kaksi ammuksista tippui torjunnasta jalkoihin. Yksi hipaisi olkapäätä,
mutta meni ohi päätyen harjoitusniityn toiselle laidalle. Ferus oli tiukkana.
”Miksi et ottanut kaikkia?”
”Sehän meni ohi.”
”Entä
jos se olisi ollut myrkytetty?”
Johan puhalteli teatraalisesti ja pyöritti
silmiään.
”Älä pelleile. Tosipaikasta et selviä silmiä
pyöräyttelemällä. Uudestaan. Pitkäjouset käsiin ja laukaisupaikalle!”
Johanilla oli käsissään malenkajat. Ne olivat
sormettomat hansikkaat, joissa kämmentä ja kämmenselkää suojasi ohut teräslevy.
Malenkoja kannettiin lonkilla, josta ne sai helpolla käsiinsä. Käytännössä
käsihaarniskoja pystyi jousiaseita vastaan käyttämään vain angelesoturi. Huolimatta Feruksen kouluttajan asenteesta Johan oli
malenkojen kanssa ilmiömäinen. Alex ei päässyt lähellekään.
Malenkajat olivat harvinaisia, sillä ne
valmistettiin taivasteräksestä. Sitä ei karkaissut kuin Ahjon veljeskunta, jota
ei kovin hyvin tunnettu. Taivasrautaa sai vain Agora Eonin luostarista kaukaa
pohjoisesta. Ahjolaisten arveltiin takovan rautansa sen lähistöllä.
Taivasteräs oli maailman kovinta tunnettua
ainetta. Silti se oli kevyehköä ja siten parhaimmillaan miekkojen
valmistuksessa. Ahjolaisten takomat aseet olivat harvinaisia, koska veljeskunta
ei myynyt niitä. Ahjo lahjoitti miekkojaan, keihäitään ja panssareitaan omista
syistään, joissa ei useinkaan näyttänyt olevan järkeä.
Valeressa oli yksi ainoa Ahjon takoma
miekka. Sitä kantoi itseoikeutetusti kuningatar Aeniksen henkivartiokaartin
päällikkö Ferus.
Dolorosat kukkivat, laaksolaisten hoitamat
pellot puskivat oraita ja muuttolinnut olivat palanneet. Kevät oli
kukkeimmillaan ja kesän odotus täytti Valeren. Pitopöytiä kannettiin lehtiään
kasvattavien koivujen alle kuningattaren lähteikössä. Se oli kaunein osa laajaa
Aeniksen puutarhaa, joka oli täynnä eri kokoisia lampia, joiden välillä virtasi
lähteenkirkkaita puroja.
Pensaat, hedelmäpuut ja kukat olivat
kauneimmillaan. Kirsikkapuiden kukinta oli täydellinen. Kirsikankukat olivat
dolorosa -lajiketta ja tuuli puhalsi aina välillä niiden terälehtiä puutarhassa
liikkuvien hiuksiin. Sitä pidettiin merkkinä onnettaren suosiosta.
Kesän kynnys oli Valeressa onnellista aikaa.
Kuningattaren puutarhat olivat käsite ja usein muualla maailmassa symboli
kauneudelle. Gia suorastaan säteili ohjatessaan Johania ympäriinsä osoittaen
milloin mitäkin tarkkaan harkittua kukkaistutusta tai koristeellista
yksityiskohtaa pensasaitojen leikkauksessa.
Pitopöydät verhoiltiin punaisilla ja
mustilla pöytäliinoilla. Oli amoneuksen,
kauneuden ja hedelmällisyyden juhlan, aika. Johan ja Alex olivat kysyneet
Hronanilta, mistä oli kyse. Tietäjä oli vaivautunut ja ilmoittanut
keskustelevansa sen ajan Isabelin kanssa Näkijän tornissa tärkeistä asioista.
Ferus oli purskahtanut sydämelliseen nauruunsa ja kuitannut kyselyn ykskantaan.
”Sittenpähän näette.”
Hämmentyneinä pojat olivat tivanneet
Saharilta tarkempaa selitystä.
”Minä olen sen ajan Ingridin kanssa. Olen
luvannut.”
Lopulta kikatteleva Gia oli luvannut viedä
heidät osaksi juhlaa.
Vastakkainasettelu kauniin ympäristön ja
vähemmän edustavien juhlavieraiden välillä oli huikea. Pöydät olivat täynnä
hurjan näköisiä metsäviikinkejä. Johan ei ymmärtänyt, mistä he kaikki olivat
tulleet. Sylvaderen soturit kiskoivat kaksin käsin simaa ja Odinin lekaa.
Meteli oli paisunut korviahuumaavaksi.
Johan ja Alex katselivat tuttuja
valeresotureita hämmentyneinä. He eivät olleet ikinä aiemmin nähneet valereiden
liikkuvan aseettomina. Tavallisten vartalomyötäisten kangas- ja
nahka-asusteiden sijaan naiset olivat pukeutuneet kummallisiin vaatteiden
palasiin, joiden välistä vilahteli paljasta ihoa ja vaikka mitä muuta.
Johan ja Alex oli ohimennen esitelty
vieraille kyläilevinä oppipoikina. Kukaan ei kiinnittänyt heihin mitään
huomiota. Kiinnostavampaa silmänruokaa oli tarjolla yllin kyllin. Pojat eivät
olleet ennen edes kuvitelleet, että hameet voisivat olla niin lyhyitä.
Valereiden käytös oli kaukana tavanomaisesta soturien tiukasta ja ylpeästä
itsetietoisuudesta. Valeret kikattivat kuin pahaiset karjakot ja istuskelivat
humalaisten viikinkien syleihin, tönivät näitä kylkiin ja antoivat taputella
itseään takapuoleen.
”Kadonneet isät taisivat juuri löytyä.”,
totesi Johan.
”Mennään mekin tekemään tuttavuutta.”,
innostui Alex.
Se oli hyvä yritys, mutta ei onnistunut.
Aina kun pojat yrittivät nousta paikaltaan, jostain ilmestyi Gian kaartilaisia
ohjaamaan heidät puoliväkisin takaisin omalle paikalleen. Heitä vastapäätä Gia
ei ollut huomaavinaan moista, vaan keskusteli tauotta niitä näitä. Lopulta hän
sanoi sen ääneen.
”Valere tarvitsee siementä. Soturien on
parasta. Te ette kelpaa.”
Gia ei välittänyt poikien ympäriinsä
harhailevista katseista. Kunigattaren tytär siemaili arvokkaasti sarvestaan
Freyan punaista kuten muutkin valeret. Johan ihmetteli ääneen simansa laatua.
Alexkaan ei ollut siihen tyytyväinen.
”Kotona sima sentään maistui simalle. Mitä
valeret tähän pistävät? Pilaantunutta maitoako?”
”Se on simamehua. Sitä annetaan lapsille,
jotka eivät vielä voi juoda oikeaa simaa.”
”Itsekin juot tuota punaista litkua. Freyan haavaa vai mitä se on?”
”Minä olen nainen. Osaan nauttia
sivistyneesti viinistä.”
Siihen Johan ei osannut sanoa mitään.
Örvellys ympärillä oli yltynyt sellaisiin mittoihin, että oli vaikea kuulla
omaa ääntään. Johan oivalsi, että juhlassa oli kyse ”itämetsän
metsästysretkistä”. Se oli yleinen vitsi Pohjoismetsässä. Monet tarinat
kertoivat surullisenkuuluisista retkistä. Miehet lähtivät keväisin pyyntiin ja
puolisot tutkivat varusteet piiloleilien varalta. Siitä huolimatta miehet
palasivat aina vailla saalista ja krapulaisen näköisinä. Termi oli vakiintunut
kielenkäyttöön kuvaamaan salajuopottelua.
Johan katseli kuinka valeret teeskentelivät
olevansa päihtyneempiä kuin olivatkaan. Vaivihkaa toisilleen nyökkäillen he
valitsivat oman kumppaninsa. Illan pimetessä parit katosivat yksi kerrallaan
kohti luolia. Sammuneet jätettiin pöytään. Mitä hyötyä heistä nyt olisi? Alex
yritti muutaman kerran päästä puheisiin valeren kanssa tai edes saada
kolpakollisen oikeaa simaa. Kerta kerran jälkeen gialaiset ilmestyivät eväämään
pääsyn edes palvelijan juttusille. Alex lähti turhautuneena nukkumaan itsekseen
sadatellen.
Gia saattoi Johanin makuukammion ovelle.
Älytön meteli oli siirtynyt kylpylään kaikuen pitkin luolastoa. Yllättäen Gia painoi suudelman Johanin
huulille. Se ei kestänyt montaa silmänräpäystä. Sitten Gia syöksyi pois.
Hämmentynyt Johan pyöri aikansa
makuukammiossaan Alexin nukkuessa. Lopulta hän ei voinut vastustaa kiusausta.
Johan hiipi katsomaan, miksi juhlinta vielä jatkui. Lähellä kylpylää oli pimeä
nurkkaus, jonne soihtujen valo ei yltänyt. Sieltä olisi riittävä näköala
altaille. Johan ahtautui pimeään välikköön ja hätkähti. Joku muukin oli siellä.
Gia.
”Arvasinhan minä. Tirkistelemässä heti kun
silmä välttää.”
”Sinä tänne ensin tulit. Etkä sitä paitsi
ole äitini.”
”Mikäs minä sitten olen?”
”Kakara.”
”Kakarako sinua äsken suuteli?”
”No ei, mutta…Mennäänkö pois vai
katsotaanko?”
Näky piirtyi iäksi Johanin mieleen. Hän oli
jo melkein tottunut jatkuvaan alastomien valereiden hyökyyn, mutta nyt
heissäkin oli jotain kummallisen rietasta. Metsäviikingit hoippuivat siellä
täällä kuka missäkin humalassa ja puserteli kikattavia valereita sydämensä
kyllyydestä. Kaikenlaisen suutelemisen, kopeloimisen ja vehtaamisen lisäksi
jotkut tekivät sitä itseään aivan avoimesti. Kaikkien nähden ja vähääkään
häpeämättä.
Oli aivan tavallista, että ahtaissa
mökeissä, laavuissa ja leirinuotioilla joutui kuuntelemaan kaikenlaista. Se
kuului elämään. Yleensä sylvaderessä touhuttiin kuitenkin ainakin vällyjen alla
ja kahden kesken. Johanin katse pysähtyi Rufukseen. Valtava jätti seisoi
pienessä altaassa kalu pystyssä joukon valereita ihastellessa ympärillä. Pienin
valere hyppäsi Rufuksen kaulaan ja koukisti notkeaa vartaloaan. Johan oli
äimänä.
”Miten tuo on mahdollista?”
Giakin tapitti silmät ympyräisinä ja
puristi päätään.
”Tiesin, että Eria on notkea, mutta…”
Hekuman huipulla Rufus kaatui selälleen Eria
päällään. Altaallinen vettä pärskähti sen ympärillä istuvien valereiden päälle.
Kaikki nauroivat. Gia ja Johan kääntyivät katsomaan toisiaan. Kumpikaan ei
osannut sanoa mitään. He vain katsoivat.
Seuraavana päivänä vieraat lähtivät. Suurin
osa oli noloina, mutta iloiset valeret onnistuivat hälventämään häpeän tunteet.
He olivat palanneet soturiarkeen. Valeret olivat tapansa mukaan korviaan myöten
aseistettuja ja pukeutuneina tavallisiin vaatteisiinsa. Edelliseen iltaan
verrattuna ero oli yhtä täydellinen kuin yö ja päivä. Jäähyväiset jätettiin
toverillisesti halaten, vailla humalaista kiihkoa. Valeret eivät voineet
vastustaa tilaisuutta kiusoitella vielä kerran vieraitaan.
”Perheelle terveisiä.”
”Tuo vaimokin seuraavalla kerralla.”
”Niin poika kuin isänsä.”
Sylvaderen miehet hymyilivät itseensä
tyytyväisinä. Rehvastelu alkaisi vasta kun päästäisiin uudestaan leilin ääreen.
Rufus olisi halunnut jatkaa uutta kumppanuuttaan Erian kanssa. Kotikylän puoliso
oli unohtunut yhdessä yössä.
”Rufus. Eilen oli amoneus. Se ei enää toistu, mutta olit ihana. Kiitos siemenestä.”
Herkän jätin mielestä se oli tylyä ja
miehistä arvoa alentavaa. Hän ei tiennyt, että ”kiitos siemenestä” oli parasta,
mitä valerelta saattoi kuulla. Johan ei ymmärtänyt, miksi Eria oli kielteinen
Rufukselle. Tarvittiinko moisen nuotiopuuhan ympärille ylipäätään Valeressa
aina erityinen juhla? Hän tiedusteli asiaa Ferukselta. Mestari heittäytyi
opettavaiseksi.
”Eivät naiset ole joka hetki valmiita. Jos
mies ehdottaa, se pitää tehdä oikealla hetkellä.”
”Mistä sen voi tietää?”
”Naisen mielentila täytyy vaistota. Me
olemme ihmisiä, emme eläimiä.”
”Ei ihme, että miehenne ovat kadonneet.”
”Älä viisastele, poika. Amoneus on monille myös pelkkää
hauskanpitoa, mutta meidän omilla ehdoillamme.”
Valtaistuinsalin laajennus oli jo myöhässä,
vaikka oli vasta alkanut. Valmista piti tulla seuraavana keväänä, mutta
kivenmuotoilu antoi suuntaa tulevasta. Kivimiehet virtasivat telineille ja
sieltä pois tasaisena virtana. Gia ja Johan juttelivat valtaistuinsalin
upeudesta niitä näitä. Kumpikin vältteli mainitsemasta mitään edelliseen
päivään liittyvää.
Gia halusi esitellä salin takana sijaitsevan
kuningattaren päiväkamarin. Johan ei ollut edes huomannut sellaisen
olemassaoloa. Kamarin sisäänkäynti ei näkynyt pitkälle. Itse kammiossa oli
valtava sänky ja kuningattaren runsauttaan tulviva vaatekaappi.
Gia halusi esitellä Aeniksen ompelijattarien
hienoimpia tuotoksia, mutta Johania kiinnostivat enemmän kamaria koristavat
seinämaalaukset. Niissä naisilta näyttävät taisteluenkelit keräsivät miekkojaan
heiluttaen joukkojaan noustakseen izaroita vastaan. Gia hypähti äitinsä
sänkyyn.
”Äitini on kertonut menettäneensä
neitsyytensä tässä sängyssä. Minäkin ajattelin. Suvun perinteitä täytyy
kunnioittaa.”
Sanat upposivat viiveellä maalauksiin
keskittyneen Johanin tajuntaan. Hitaasti hän kääntyi.
Nuoren parin henget olivat löytäneet
toisensa. Liha tuli hitaammin perässä. He yrittivät monta kertaa. Johan oli
nuorena miehenä kovin kosketusherkkä. Giaa sattui liikaa, vaikka hän puri
hampaansa yhteen. He yrittivät aina vain uudestaan. Tuloksetta.
Seuraavana päivänä paikaksi vaihtui Johanin
makuukamari. Rakkaus ei täyttynyt uudessakaan paikassa. Yritykset sujuivat
kerta kerralta paremmin, mutta kumpikaan ei ollut tyytyväinen itseensä. Perille
ei päästy.
Lopulta Gia päätti pyytää Ferukselta neuvoa.
Sitä vartenhan tuollaiset vanhat korput olivat olemassa. Tilaisuus
kahdenkeskiseen keskusteluun tuli kylpylässä. Gia suputti asiansa Feruksen
korvaan. Koko kylpyläluolasto raikasi Feruksen hersyvästä naurusta. Sille ei
vaikuttanut tulevan loppua ennen kuin Gia suuttui kunnolla. Ferus kiskaisi
vihaisena pois ryntäävän tytön takaisin altaaseen ja alkoi suputtaa itse.
Seuraavaan tapaamiseen Gia meni piilotellen
rasvapurkkia vaatteissaan. Nuoren parin kiihkeä rakkaus häikäisi koko Valeren.
Vailla miehiä olevassa naissoturiyhteiskunnassa sellainen eli enää muistoissa.
Valeret katselivat ympäriinsä riehuvia rakastavaisia ihmetellen pitäisikö
heidän olla kateellisia vai onnellisia parin puolesta. Kuningatar Aeniksella ei
ollut ongelmia suhtautumisensa suhteen. Hän repi hiuksiaan ja raivosi
Ferukselle.
”Tämä nyt enää puuttui. Minähän annoin luvan
antaa kakaralle vaikka selkään. Mikset tehnyt mitään?”
”Minä neuvoin tyttöä.”
”Eihän lapsi noudattanut ohjeitasi.”
”Minä luulen, että noudatti.”
”Mitä tarkoitat?”
Ferus kiersi kysymyksen.
”Onhan nuori rakkaus kaunista. Miksi emme
antaisi sen kukoistaa?”
”Tyttö on vasta 14.”
”Etkö itse ollut vasta 12, kun…”
”Hiljaa. Me emme keskustele nyt minusta.”
Alex jurnotti. Rakastunut Johan ymmärsi
laiminlyöneensä ystäväänsä. Päivien vapaa-aika kului Gian kanssa kuin siivillä
yötä odotellessa. Alex jäi usein yhteisen kammion ainoaksi yöpyjäksi. Hän ei
suostunut kertomaan, mikä vaivasi. Lopulta Johan pusersi asian puoliväkisin
esiin.
”Sinulla on Gia ja minulla…ei mitään.”
”Tuollahan on luola täynnä alastomia naisia.
Mene ja poimi sieltä.”
”Poimi sieltä! Menenkö sinne kelteisilläni
ja ilmoitan, että minä olen Alex ja poimin sinut?”
Ongelma alkoi valjeta Johanille. Vihdoin hän
tajusi myös, että ei ollut tehnyt mitään saadakseen Gian. Itseasiassahan kaikki
oli käynyt juuri toisinpäin. Johan kirosi itseään ymmärtäen minkälainen
kiukutteleva pässi hän oli ollut. Samalla uusi sulhanen muisti itsensä niityllä
dolorosaseppele päässään ja tajusi, kuinka Gia oli vetänyt Johanpässiä narussa
mielensä mukaan. Hän pakotti itsensä takaisin todellisuuteen.
”Minä taidan olla tolvana neuvomaan näissä
asioissa. Ferus puhui meille sotureiden sisaruudesta. Että kaikki huolet voi
jakaa, jos on valmis yhdessä kohtaamaan kuoleman. Luulen, että Ferus neuvoo.
Voin kysyä Gialta, mutta…”
”Et kysy. Minä en lapsen neuvoja ala
kuunnella.”
”GG on nuori nainen. Kypsä ja paljon
aikuisempi kuin minä.”
”Vai niin. Että GG. Kuinka vanha luulet
tytön olevan?”
Johan tajusi, että ei ollut ikinä kysynyt
Gian ikää. Hän pohti perusteellisesti kysymystä.
”Ainakin 25. En
ihmettelisi, vaikka lähenisi 30. Valerea on vaikea arvioida.”
Alex huokasi raskaasti ja vaipui takaisin
synkkyyteensä. Seuraavana päivänä harjoitusten jälkeen hän jäi notkumaan kentän
liepeille. Ferus odotteli huvittuneena. Ei vaadittu neroa arvaamaan, että
pojalla oli huolia. Alex kierteli ja kaarteli vaivaantuneen oloisena. Lopulta
Ferus tuli itse Alexin eteen seisomaan. Rotevarakenteinen poika ulottui pitkää
ja honteloa Ferusta hädin tuskin rintaan asti.
”Anna tulla. Ei täällä koko iltaa nyhjätä.”
Alex punastui. Hän köhi ja kakoi. Lopulta
sepänpoika sai huolensa purettua. Sadan askeleen päähän ehtinyt Johan pysähtyi
ja katsoi taakseen. Alex seisoi keskellä harjoituskenttää varpaitaan katsellen.
Hänen edessään Ferus nauroi katketakseen ja otti Alexista tukea pysyäkseen
pystyssä.
Johanilla oli kiire. Vaatteet piti vaihtaa
ennen Gian luokse menoa. Heidän kuulemma täytyi syödä kuningattaren kanssa. Hän
ei ollut nähnyt Alexia kahden kesken moneen päivään, joten ei ollut päässyt
kysymään Feruksen naurusta.
Johan yöt tapasivat kulua Gian luona. Nyt
Alexkaan ei ollut yöpynyt heidän yhteisessä kammiossaan. Päivisin taasen läsnä
oli ollut aina ylimääräinen korvapari. Kuin kutsuttuna Alex tupsahti paikalle.
”Hei! Mihin kiire?”, hän kysyi.
”Oho. Menen lampeen. Vaihdan vain Gian.”
Johan jäykistyi. Sanojen kanssa sekoilu oli
vain pahentunut Gian jälkeen. Hänen täytyisi yksinkertaisesti keskittyä
paremmin siihen, mitä oli puhumassa. Alexin mairea hymy kertoi kaiken. Johan
oli utelias. He eivät olleet paljoa tavanneet muita valereita kuin Gian muka
harjoittelukaartiksi esitellyt kaverit.
”Kuka se on? Lisa?”
”Ei kukaan tyttösi leikkikavereista. Oikea
soturi.”
Johan mykistyi. Valeret olivat aikuisia.
Saman tien hän muisti, että he itsekin olivat miehiä. Tai ainakin heidän
pitäisi olla. Johan ei halunnut ajatella asiaa sen pidemmälle.
”Kuinka vanha luulet hänen olevan?”
”Ainakin 15. En ihmettelisi, vaikka lähenisi
17. Valerea on vaikea arvioida.”
”Hahhah. Hyvä on. Hyvä on. Minä kysyn Gian
ikää. Mitä Ferus nauroi?”
”Feruksen mielestä hetki rakkautta on aina
hyväksi kuolemaa halveksivalle soturille. Saatuaan sen röhötyksensä loppumaan
hän kehotti menemään juttusille, esittelemään itseni ja poimimaan sadon.”
”Miten löysit...tyt…soturisi?”
”Poimin kylpylästä. Ole Gian luona ensi yö,
jos mahdollista.”
Pojilla oli huomattavia vaikeuksia keskittyä
vähään aikaan Isabelin puheeseen. Liha oli ottanut selkävoiton hengestä. Näkijä
ei ollut tietävinään moisesta mitään, vaan jatkoi entiseen tapaan. Ikivoimat
olivat luoneet hengen ja lihan maailman. Ne pitivät auringon paistamassa ja
tähdet loistamassa. Ihminen oli syntynyt ikivoimien muovatessa lihaa ja henkeä
läpi maailmanaikojakin pidempien kausien. Ihmiset olivat osa ikivoimien luomaa
luontoa niin kuin eläimetkin.
Kaikki
eläinlajit olivat kasvaneet ja kehittyneet eri suuntiin. Usein ikivoimat olivat
muovanneet ne lihan ehdoilla. Sen sijaan ihminen oli erilainen. Ihmishenki oli
luotu kehittymään. Liha oli vain sen varasto. Pään lihassa, aivoissa, oli
tilaa, jossa henki voisi laajentua.
”Nyt me käytämme vain pientä osaa
hengestämme. Sen täytyy laajeta. Meidät on tehty sitä varten, että täyttäisimme
lihamme kokonaan. Olisimme henkeä täyteen tullut liha, uusi ihminen.”
Ihmiset kehittyvät hitaasti. Jokaista askelta
varten tarvitaan kymmeniä, ellei jopa satoja sukupolvia. Näitä vaiheita me
kutsumme maailmanajoiksi. Ne vaihtuvat hitaasti, mutta varmasti. Jo
muinaisajalla, joka oli nykyistä edeltävä maailmanaika, alettiin ihmetellä
mihin kehitys voisi johtaa. Miksi me elämme ja olemme? Mihin me olemme
matkalla?
Izarot olivat valmiita. Ne olivat liha
täynnä voimaa. Liha täynnä henkeä. Ne olivat ylivoimaisia. Ikivoimat ei
halunnut izarojen maailmaa. Ne nostivat taisteluenkelit. Izarot hiipuivat pois
ja enkelit katosivat niiden myötä. Ne olivat idai relica. Se on
ikivoimien ase. Keino, jolla maailman olemassaolon takaavat voimat muokkaavat
henkeä ja lihaa.
”Hengessä on vastakkaisia ominaisuuksia. Me
puhumme hyvästä ja pahasta, vaikka lähes kaikki on oikeastaan harmaan eri
sävyjä. Idai relica tasapainottaa nopat. Jos paha tai hyvä saa
ylivoiman, tarvitaan vastavoima.”
Uusi syntyy kaaoksesta. Se on luonto ja
ikivoimat. Uusi voi olla liian voimakas. Sillä täytyy olla vastavoima, jotta
tasapaino säilyy. On vaarallista, jos uusi on poikkeama. Sattuma sekoittaa
ikivoimat. Silloin lihallistuu idai relica tavalla,
jota ei ole ennen koettu. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu.
Lausuttuaan idai
relica, Isabel sai Johanin jakamattoman huomion. Myös Alex tempautui
mukaan Isabelin tasaiseen, lähes hypnoottiseen, ääneen. Tilanne oli aavemainen.
Ilta oli ollut tyyni. Hiipuvan nuotion liekit lepattivat ja pieni savuvana
nousi kohti korkeuksia. Isabel puhui ihmisyyden tarkoituksesta. Se oli
sarastus.
Izarojen ja taisteluenkelien jälkeen ihmiset
jäivät vaille kaitsijaa. Ei ollut enää suunnannäyttäjää. Ei ollut jumalia. Oli
tehtävä valinnat itse. Muinaiskansat ymmärsivät nykyistä paremmin hengen ja
lihan eron. Kansat tajusivat, että ihminen on täyttyvä astia. Hengen täytyy
kasvaa lihassa.
”Lopulta liha väistyy hengen tieltä. Se tie
on sarastus ja sitä pitkin me matkaamme. Ihminen on astia, jonka tulee täyttyä.
Meidän lihamme on täyttyvä hengellä.”
”Mitä tulee sarastuksen jälkeen?”, Alex
kysyi.
”Se on uskon asia. Kukaan ei tiedä. Jotain
uutta. Minä uskon, että tulee uusi ihminen, jonka edessä on uusi matka. Agora
Eonissa puhutan tähtilapsista. En usko, että me tai maailma on ikinä valmis.”
Muinaiskansat katosivat, kun nykyinen
maailmanaika koitti. Nyt vanhat kansat ovat alkaneet hiipua. Niiden veri
laimenee ja väistyy seuraavien sukupolvien aikana. Koittaa uusi maailmanaika.
”Samalla jo aikojen alussa alkanut matka
sarastukseen jatkuu. Se on hyvin hidasta, mutta etenee vääjäämättä. Me kaikki
olemme siinä osa jotain itseämme suurempaa.”
”Minulta on kysytty, olenko idai relica,
vaikka vain hyppäsin lampeen. Mitä sinä sanot?”
”Sinusta tulee, mitä tulee tekojesi kautta.
Minä olen vain vanha nainen. Tietäjä Hronan on varmasti innokas keskustelemaan
kaikesta muusta. Hän on mies ja kovin viisas.”
Pojat eivät voineet olla nuoruudestaan
huolimatta kuulematta pistävää sarkasmia Isabelin äänessä.
Gialle ja Johanille oli tullut jo tavaksi
pysähtyä katselemaan valtaistuinsalin kivitöiden edistymistä. Uudesta salista
tulisi upea. Se oli nähtävissä jo nyt, vaikka koristelutöitä ei ollut vielä
edes aloitettu. Kuningatar Aenis ohitti heidät matkalla viisasneitoineen kohti
valtaistuinta, kun ansa laukesi.
Kivilattialta näyttänyt luolan pohja petti
Aeniksen jalan alta ja se upposi reittä myöten. Myöhemmin selvisi, että
taidokkaasti naamioidun kuopan pohjalla oli vahvaa laastia varmistamassa jalan
kiinni jäänti. Samaan aikaan yksi uusista pylväistä alkoi kaatua kuningattaren
päälle. Viisasneidot eivät ehtineet kirkua, vaan ainoastaan vetää keuhkonsa
täyteen ilmaa jähmettyäkseen niille sijoilleen.
Kenenkään ei olisi pitänyt pystyä estämään
sitä. Paikalla oli kuitenkin lampeen hypännyt Johan. Reaktio oli
vaistonvarainen. Yhtä nopea kuin ajatus. Johan siirtyi ja ilmestyi Aeniksen
viereen. Hänen voimansa jäivät usein nopeuden ja Alexin varjoon. Johan oli
silti angele ja vahvempi kuin monta
raavasta miestä yhteensä. Pylväs pysähtyi, kun hän otti sen käsillään vastaan
notkistaen samalla polviaan.
Se oli silti käsittämättömän raskas
kivipylväs. Musta angele kiemurteli
villinä ympäri Johania. Kiven paino oli yksinkertaisesti liikaa.
Johan tärisi ja hikoili. Aenis yritti
turhaan kiskoa jalkaansa irti. Viisasneidot kirkuivat. Kivimiehet olivat
pysähtyneet tuijottamaan. Paikalleen jähmettynyt Gia havahtui todellisuuteen.
Kaikki tapahtui liian nopeasti. Ansa ei ollut silti vielä lauennut kokonaan.
Katosta alkoi kuulua jyrinää. Kiviä alkoi putoilla korkealta. Yksi niistä
murskasi alleen viisasneidon. Pian koko katto romahtaisi.
Gia oli menossa äitiään kohden, kun putoava
kivi hipaisi hänen olkapäätään. Kyynärvarren mitta sivuun ja se olisi
murskannut hänen päänsä. Ferus ilmestyi kuin salama kirkkaalta taivaalta ja
heitti tytön olalleen. Muutamalla harppauksella hän oli suojassa pois johtavassa
luolassa. Aenis ja Johan katsoivat toisiaan.
”Mene! Älä kuole minun takiani. Pidä Giasta
huoli.”
”En.”
Jos Johan päästäisi irti, Aenis murskautuisi
pylvään alle saman tien. Jos Johan jäisi, he kuolisivat molemmat. Kiviä satoi
kiihtyvällä vauhdilla. Katto ei kestäisi enää kauaa. Johan tajusi, että hänen
mahdollisuutensa valita vähenivät jokaisen silmänräpäyksen myötä. Pylvään
piteleminen vaati liikaa voimia. Johanin ote alkoi pettää. Hän ei enää
jaksanut.