NYT JOHAN
9
Kissat ja koira
Ferus ei aikaillut. Hän veti miekkansa
rynnätäkseen hirviön ja Johanin väliin. Kaartinpäällikkö ei ehtinyt kuin
ensimmäisen askeleen. Zarog nykäisi päänsä taaksepäin yhtä nopeasti kuin oli
sen Johanin eteen syössyt. Saman tien se kääntyi sukeltaen takaisin syvyyksiin.
Ferus jäi katsomaan hölmistyneenä sen
perään.
”Ei kai se minua pelästynyt?”
”Se oli kiinnostunut vain Johanista.”, sanoi
Hronan ihmetellen osoittamatta sanojaan oikeastaan kenellekään.
Valonvälähdys tuntui leviävän kaikkialle. Päät
kääntyivät vaistomaisesti. Kaukana Yläjärven reunalla Eintan oli noussut
pystyyn. Alkavan kevään tulvavedet olivat täyttäneet kraatterijärven ääriään
myöten. Uroszarogia ei usein erottunut niin kauas, mutta oli sininen hetki.
Laskevan auringon viime säteet osuivat Eintanin eväsiipiin ja heijastuivat.
Siivet taittoivat valoa kuin prisma ja
hetken se osui joka puolelle luoden valtavan välähdyksen. Eintan huusi
kaipuunsa ilmaan. Se ei ollut karjuntaa, vaan matalalta ylä-ääniin nousevaa
kaunista melodiaa. Kaukana alapuolella myös Eintana nousi pintaan. Se kohosi
pystyyn vastaten kutsuun.
Parinkymmenen sydämenlyönnin ajan valo kiiti
edestakaisin kahden olennon siipien välillä luoden luonnottoman väriloiston ja
valopyörteen, joka hajosi kraatterijärven kylkeen. Eintanan melodia yhtyi
Eintanin sanattomaan lauluun. Ne olivat samantapaisia, mutta silti erilaisia.
Aariat kietoutuivat toisiinsa luoden lyhyen, mutta äärimmäisen surumielisen
sinfonian.
Tuon hetken taiteilija Janos Sadek on
yrittänyt vangita maailmankuuluun maalaukseensa Zarogien laulu. Se roikkuu Dux Malorin valtaistuinsalin seinällä.
Taulussa syöksykosket purkautuvat Dyer Morgarin ja Feruksen taistellessa
etualalla. Silminnäkijöiden kertomukset eivät tue tätä tulkintaa. Sittemmin
taiteilija itsekin on myöntänyt dramatisoineensa tapahtumia liikaa, koska ei
yksinkertaisesti ollut paikalla.
Morgar oli tullut järkiinsä. Hän käski
miestensä vetäytyä takaisin metsään jääden itse joen penkalle tuijottamaan
raivoissaan Ferusta. Kuningatar Aeniksen tärkein päällikkö ei voinut vastustaa
kiusausta. Hän puhalsi hymyillen Romanin ruoskalle lentosuukon ja jäi
koukistelemaan etusormeaan kutsuvasti. Morgar käänsi suitsista riuhtaisten
Kuolontuulen. Hän kannusti ratsunsa vihaiseen laukkaan miehiään seuratessaan.
Matkalaiset vetäytyivät metsään illan
pimetessä. Ferus naisineen muodosti laajan kehän heidän ympärilleen.
Lossiveneen jäänteet hajotettiin varmuuden vuoksi pieniksi palasiksi. Ferus
jätti joelle ja järven rantaan vartiosotureita. Meriviikingit tuskin
palaisivat. Zarogin käytös oli arvoitus, mutta he suuntaisivat seuraavana päivänä
suoraan Valereen. Sitä voisi pohtia myöhemmin.
Johan tajusi asian ensimmäisenä. Rautaleuka
puuttui. Rekikoirat oli vapautettu ja jätetty. Pohjandoggi oli ollut sikäli
vaivaton seuralainen, että se ei vaatinut muuta huolenpitoa kuin ruokaa. Sitä
koira kerjäsi itse. Silmälläpitoa ei tarvittu. Muutamia valereita lähti
soihtujen kanssa mukaan, kun Ingrid ja Sahar saattoivat Johania takaisin kohti
joen rantaa.
Vartiossa olleet valeret eivät olleet
nähneet koiraa. Johan kutsui sitä huhuillen vastarannalle. Pimeästä kuului
hätääntynyt uikutus. Sahar oli yksiselitteinen.
”Se on pakko jättää. Virta on liian
voimakas.”
”Eikä jätetä. Minäkin jään, jos se jää.”,
Johan oli uhmakas.
Kehkeytymässä ollut väittely keskeytyi
vastarannalta kuuluvaan hyytävään ulvaisuun. Pian sen jälkeen he kuulivat,
kuinka jotain raskasta lensi pimeässä heidän ylitseen. Se mätkähti soihtujen
valopiirin reunalla olevaan puuhun ja putosi lumeen.
Rautaleuka pomppasi hangesta pöllämystyneenä
pystyyn. Se ryntäsi kuin hengenhädässä pimeään metsään uikuttaen surkeasti.
Kaikkien onneksi oikeaan suuntaan. Pitkäksi venyneen hiljaisuuden rikkoi
ensimmäisenä Alex.
”Miksi se heitti sen tänne? Miksi se ei vain
syönyt sitä, jos kerran nappasi kitaansa?”
Sahar ei voinut olla leukailematta.
”Ei siitä pääse eroon merihirviölläkään.”
Iltanuotioilla riitti puhuttavaa. Rautaleuka
hiipi paikalle alistuneen näköisenä. Syötyään se käpertyi nukkumaan nuotion
lämpöön. Saatuaan tilaisuuden Ferus esitteli Johanille nuoren valeren. Tytön ikää oli vaikea arvioida, mutta
selvästikään hän ei ollut aikuinen.
Johan ihmetteli itsekseen, koska
pitkäikäiset valeret edes tulivat hänen laillaan miehiksi tai siis tässä
tapauksessa naisiksi. Giaksi kutsuttu valere tuijotti häntä ylenkatse
silmissään. Johania ärsytti heti. Mikä tuo luuli olevansa?
”Gia on
oppityttöni. Hänestä tulee aikanaan kaartin päällikkö. ”
Gia oli
mustahiuksinen, mikä oli Valeresssa poikkeuksellista, mutta ei tavatonta. Hänen
kapeat kasvonsa jäivät suorien hiuksien väliin. Otsallaan hän kantoi valkoista
otsanauhaa, jolla oli sitonut hiuksensa. Useimmilla sotureilla oli päinvastoin
vaaleat hiukset ja musta otsapanta.
Gia oli Johanin
pituinen, mikä ennakoi hänen kasvavan pidemmäksi. Ärtymisestään huolimatta
Johanin oli vastahakoisesti myönnettävä itselleen Gian olevan…noh…kaunis. He
tuijottivat toisiaan liian pitkään tajuten itsekin sen näyttävän tahattoman
koomiselta.
Gialla oli mukanaan
oma kymmenen hengen harjoittelukaartinsa. Kaikki nuoria valereita. He käyttivät
Gian tavoin valkoista otsanauhaa. Oppitytön vieraanvaraisuus ei ollut
verrattavissa varsinaiseen päällikköön. Gia katseli poikia kuin liian
innokkaita koiranpentuja.
”Nimeni on
itseasiassa Gia G. Ystäväni kutsuvat minua myös nimellä GG. Te ette kutsu. En
ymmärrä, miksi maalaispoikia pitää raahata Valeren laaksoon. Älkää tulko
turhaan kihnuttamaan liian lähelle.”
Johania kismitti
vielä aamullakin. Maalaispoikia! Oveluus olisi paras vastalääke. Hän ei alkaisi
inttää tai väittää. Päinvastoin. Maalaispoika näyttäisi olevansa herrasmies.
Gia joutuisi noloon asemaan. Muka GG. Tyttö oli satuloinut hevosensa ja
valmistautui nousemaan sen selkään. Johan ryntäsi paikalle ottaen Giaa kädestä
kiinni.
”Minä autan, niin
onnistuu helpommin…”
Pidemmälle Johan ei
ehtinyt. Hän lensi ilman halki suoraan lumihankeen. Gia kumartui uhrinsa
puoleen.
”Minähän varoitin
tulemasta lähelle. Valereneitoon ei pyytämättä kosketa, maalaispoika. Olkoon
tämän kerran, kun olette muka vieraita. Seuraavaa kertaa ei tule.”
Gia tarjosi
alentuvasti kätensä auttaakseen Johanin pystyyn. Seuraava siirto oli helppo.
Johan ei edes tarvinnut uutta nopeuttaan. Selällään maaten hän nappasi Gian
kädestä kiinni ja kiskaisi tytön ylitseen. Samalla Johan antoi jalallaan
vauhtia. Oli Gian vuoro lentää lumeen. Molemmat kääntyivät yhtä aikaa. He
olivat kontillaan hangessa vastakkain ja yltä päältä lumessa. Kaksikko tuijotti
huohottaen toisiaan. Parivaljakko muistutti erehdyttävästi kisailusta taukoa
pitäviä kissanpentuja valmiina seuraavaan hyökkäykseen.
”Nyt maalaispoika
kävi huonosti!”
”Ensin saat tyttö
lumipesun. Muka veevee. Minulla on sentään nimi.”
Ferus ja Hronan
kävelivät kaksikon väliin, ennen kuin täysimittainen sota pääsi syttymään. Gian
ja Johanin ensikohtaaminen on näytelty lukuisissa draamoissa eri puolilla
Pohjoismetsää. Niiden myötä monet tytöt mieltävät lumipesun myös
ensisuudelmaksi.
Valere ei ollut
kaupunki, vaan laakso Kaksosten itävuoristossa. Vapaudenjoen toinen haara sai
siellä alkunsa, ennen kuin se sukelsi vuoriston ali kohti etelää. Maan päällä
joki yhdistyi Refugiasta tulevaan länsihaaraansa ja leveä virta jatkoi
matkaansa aina mereen asti. Merilossien pohjoissatama sijaitsi lähellä
Vapaudenjoen suuta Valeren takia. Se oli aina toiminut vanhan kansan reittinä
Sisämeren halki eteläisiin valtakuntiin.
Valeren laaksoon
pääsi solan kautta. Se oli kuin jättimäinen oviaukko vuoriston kyljessä. Solan
suulla oli kylä. Sitä asuttivat samat suvut sukupolvesta toiseen. He olivat
rahvasta: maanviljelijöitä, karjankasvattajia, käsityöläisiä ja kivenhakkaajia.
Kyläläiset olivat sitoutuneet palvelemaan soturikansaa niissä asioissa, joita
taistelijat eivät itse halunneet tehdä. Vastineeksi he olivat saaneet suojelua
levottomina aikoina.
Järjestelyn vuoksi
suvut olivat kukoistaneet. Hyvin harva oli halunnut lähteä. Valeren soturit
olivat olleet hyviä emäntiä. Aikanaan myös isäntiä. Heitä ei ollut pelkästään
kunnioitettu, vaan myös rakastettu.
Valeren sola oli
hyvin vartioitu. Sillä ei tosin ollut merkitystä, koska kylä olisi ehtinyt
hälyttää mahdollisen hyökkäyksen tullessa. Itse laakso oli iso. Sen reunavuoret
idässä ja lännessä saattoi erottaan samasta paikasta vain vaivoin.
Pohjoiseen
mentäessä laakso ei oikeastaan loppunut koskaan, vaan kiemurteli sisään
vuoristoon ja sieltä kasvittomalle jängälle. Maa muuttui ensin tundraksi ja sen
jälkeen hiljalleen kuivaksi ja kylmäksi jääaroksi. Lopulta kaukana pohjoisessa
vastaan tuli jäätikkö.
Hyökkäys
pohjoisesta Valereen oli mahdoton toteuttaa. Mikään armeija ei kykenisi
marssimaan jääarojen poikki hyytävässä viimassa, joka ei loppunut koskaan.
Pohjoinen oli jääkansan valtakuntaa. He eivät pitäneet tunkeutujista. Valere
oli ainoa ulkopuolinen, jonka kanssa he asioivat ja kävivät kauppaa.
Jääkarhujen turkit, hylkeiden ja syvävalaiden nahat sekä muut harvinaiset
arktisen maan tavarat löysivät tiensä maailmalle vain Valeren kautta.
Itse laakso oli
täynnä havumetsiä ja järviä. Siellä ei ollut yhtään rakennusta. Valeren
soturinaiset asuivat luolissa. Hyvin harva vieras oli nähnyt ne omin silmin,
joten kuvaukset muuttivat jatkuvasti muotoaan. Oikeastaan kyse ei ollut
luolista, vaan luolastoista. Luonto oli muovannut niitä aikojen alusta lähtien.
Valere oli
sisustanut, muokannut ja koristellut kotoaan halki maailmanajan. Lopputulos oli
huikea kokoelma erilaisia onkaloita, kamareita, halleja, luolia ja kammioita
eri tarkoituksiin. Siellä täällä virtasi pieniä vuoripuroja, joiden solina
täytti vuorien sisäisen hiljaisuuden.
Suiston tavoin
laava virtasi lähellä maanpintaa Valeren alla, joten luolat pysyivät talvella
lämpiminä. Eniten ihmisten mielikuvitusta kiehtoi kylpyläluolasto. Se oli
täynnä eri kokoisia altaita. Maalämmön ansiosta vesi lämpeni niissä haaleasta
aina tulikuumaan asti. Luolastoon ja sieltä pois virtasi maanalainen joki,
jonka virtausta ohjailtiin tarpeen mukaan. Soturit tapasivat ankaran
harjoittelun jälkeen lojua iltakaudet altaissaan. Sumuinen vesihöyry loi
kylpylään oman rauhallisen tunnelmansa.
Kylpylä oli myös
Valeren tihein tippukiviluolasto. Stalaktiittejä oli ympäri luolavaltakuntaa.
Ne olivat paras paikka kiinnittää soihtuteline. Valoa saatiin soihtujen lisäksi
lyhdyistä ja kynttiläkruunuista. Kokonaista kolme solakylän sukua sai elantonsa
siitä, että Valeren valo ei sammunut.
Johan ei huomannut,
kuinka se tapahtui. Aluksi Hronan oli kertonut pojille Valeresta. Iltanuotiolla
kertoja oli vaihtunut Ferukseksi. Nyt Gia paasasi päivästä toiseen viereisen
ratsun selässä Valeren kauneudesta. Taistelukirves oli haudattu, eikä
nokitteluun enää palattu. Tyttö puhui heille luottamuksellisesti, kuin
kavereilleen, milloin mitäkin laakson arjesta.
Pojat olivat
aikaisemmin kokeilleet istua hevosen selässä. Se oli silti ollut eri asia kuin
ratsastaa kokonainen päivä. Iltaisin heistä tuntui, että jokainen paikka oli
kipeä. Lihakset suorastaan polttivat. Hartiat olivat jumissa ja reisilihaksiin
sattui. Gia selvästi nautti heidän kiemurtelustaan, sillä otti tavakseen jatkaa
tarinointiaan myös iltanuotiolla.
”Aenis on vanha.
Iho on kurttuinen, eikä järki juokse kovin nopeasti. Tytärtä sen sijaan ihmiset
pitävät paitsi kauniina myös viisaana. Monet odottavat hänen valtaannousuaan.”
Gia kertoi myös
viisasneidoista. Heitä oli kaksi kertaa
sata. Neitojen täytyi vahvistaa kuningattaren tärkeimmät laaksoa koskevat
päätökset. Se oli tapa. Vuoristokissat olivat osa Valerea. Niitä oli pitkin ja
poikin luolia. Valtaistuinsali oli monen lempipaikka, mikä oli saanut vieraat
kutsumaan Valeren hallitsijaa myös kissakuningattareksi.
Valeren Näkijästä
pojat kuulivat ensi kertaa. Hän oli ikivanha jopa Valeren mittapuulla. Näkijä
kantoi aikakirjoineen mukanaan viisautta kaukaa menneisyydestä asti. Kukaan ei tiennyt nykyisen Näkijän, Isabelin,
todellista ikää, mutta hänen kautensa läheni loppuaan. Vanha nainen oli
muuttunut niin hauraaksi, että hänen pelättiin lentävän tuulen mukana
tornistaan.
Näkijän salit
olivat huimissa korkeuksissa Vuoritornin huipulla. Isabel tuli alas vuosi
vuodelta harvemmin. Alhaalta vanhan naisen saattoi joskus erottaa seisovan
Näkijän terassilla. Moni oli kuullut tästä kielekkeestä, mutta tuskin kukaan
oli päässyt siellä käymään. Valeren Näkijät eivät olleet kuuluisia
vieraanvaraisuudestaan.
Poikia jännitti.
Heidät vietiin suoraan hevosen selästä tapaamaan kuningatarta. Valeren loisto
hämmensi. Vieraat tunsivat itsensä rähjäisiksi ratsastuksen jäljiltä. Oli vaikeaa ymmärtää olevansa luolassa.
Ennemminkin mieleen tulivat kuninkaiden linnat heidän lapsuudessaan
kuulemistaan saduista.
Kivi oli hiottu
kaikkialla viimeisen päälle. Soihtutelineet ja lyhdyt olivat koristeellista
käsityötä. Maalauksia ja patsaita oli joka puolella. He olisivat halunneet pysähtyä
ihastelemaan niitä, mutta Ferus hoputti eteenpäin. Luolan lattia oli rakennettu
graniitista. Se oli niin upea, että he vaistomaisesti varoivat askeleitaan
kuvitellessaan likaavansa sen.
Gia otti
tilanteesta kaiken irti kävellen rempseästi kaartilaistensa kanssa muka
yhdentekeviä jutellen. Johan ei voinut arastelulleen mitään. Hän vilkaisi
kulmiensa alta Alexia ja huomasi kumppaninsa olevan yhtä vaivautunut. He toden
totta tunsivat itsensä maalaispojiksi.
Ingrid silmäili
ihastuneesti huokaillen ympäriinsä välittämättä Saharin tuimasta katseesta.
Hronan oli yhtä kaikkitietävän näköinen kuin yleensäkin.
Seurue tupsahti
vauhdilla Valtaistuinsaliin, joka löi ällikällä. Vieraat eivät olisi voineet kuvitella mitään
niin isoa maan alle. Korkealta katosta roikkui kymmeniä valtavia
kynttiläkruunuja, jotka valaisivat yhdessä lukemattomien soihtujen kanssa salin
kuin päivänvalo.
Salin reunoilla
virtaava puro täytti tilan solinallaan. Pitkin sen vierustaa oli lukematon
määrä istuinkiviä. Silkkiin pukeutuneet viisasneidot lepuuttivat kivillä istuen
jalkojaan ja katselivat tulijoita uteliaasti. Monet rapsuttivat sylissään
kiehnäävää kissaa. Johanista tuntui kuin he olisivat tulleet ennemmin
jonkinlaiseen lepokotiin kuin tapaamaan pelätyn soturikansan hallitsijaa.
Kuningatar Aeniksen
valtaistuin oli koverrettu leveään ja ison puun korkuiseen tippukiveen keskellä
salia. Se oli vuorattu turkein ja koristeltu vuoritimantein. Punaiset Valeren
rubiinit muodostivat niiden seassa salaperäisiä kuvioita menneisyydestä.
Itse kuningatar
Aenis istui valtaistuimellaan ja hymyili. Hän oli upea näky silkissä ja
turkiksissa. Kuningattarella oli iättömän kauniit piirteet, joita kehystivät
sysimustat hiukset. Otsaa kiersi valkoinen hiuspanta. Sen keskellä oli punainen
rubiini. Johan erehtyi katsomaan hallitsijaa silmiin ja pelästyi. Niissä asui
voima. Johan unohti harhailevat ajatuksensa lepokodista ja palasi
todellisuuteen. Onneksi hymy näytti aidolta ja ystävälliseltä.
”Tervetuloa Valeren
vieraat. Minä olen kuningatar Aenis ja …MIKÄ TUO ON? MITÄ SE TÄÄLLÄ TEKEE?
VIEKÄÄ SE POIS!”
Vuoristokissa
Aeniksen sylissä tarrautui kynsillään silkkiin riuhtaisten itsensä ensin
kuningattaren olkapäälle ja ponnisti siitä sähisten päälaelle kruunun suojaan.
Muuallakin salissa kissat sähisivät ja hyppivät kiinni viisasneitojen
viittoihin. Valtavan huomion keskipisteeksi joutunut Rautaleuka oli juuri
lampsinut rauhalliseen tahtiinsa saliin. Se hämmentyi ja alkoi pyöriä
paikallaan ympyrää.
Lukuisten
selittelyjen ja anteeksipyyntöjen jälkeen pohjandoggi saatettiin ulos ja
suljettiin villieläinhäkkiin. Aenis jatkoi kesken jäänyttä
tervetuliaisseremoniaansa. Hän päätti jutella poikien kanssa mukavia, jotta
ilmapiiri rauhoittuisi kaaoksen jälkeen.
”Miten matka
kaartini kanssa sujui?”
”Hyvin.
Harjoittelukaartinpäällikkö oli loppujen lopuksi oikein mukava ja…
”Harjoittelukaartin
päällikkö? Ferus, mistä poika puhuu?”
Ferus näytti
vaivaantuneelta.
”Tyttö sanoi
saaneensa luvan, enkä minä voinut suoraan kieltääkään.”
Aeniksen kasvot
alkoivat näyttää myrskynmerkkejä.
”Tuokaa se kakara
tänne. HETI!”
Viattomasti
hymyilevä Gia ohjattiin valtaistuimen eteen.
”Hei äiti! Oliko
sinulla asiaa?”
”Tämä sai luvan
olla viimeinen kerta. Rakennat aitaa kolme päivää.”
Aenis kääntyi
poikien puoleen ja kysyi vaarallisen matalalla äänellä.
”Mitähän tyttäreni
mahtoi kertoa teille minusta?”
”En mitään, äiti.
Kerroin vain kauniita asioita Valeresta.”
”Gia G sanoi, että
kuningatar…”, aloitti Alex.
Johan alkoi puhua
Alexin päälle.
”GG sanoi teidän
olevan viisas ja ja…
Aenis ei uskonut
sanaakaan.
”Ferus, mikä ihmeen
G ja GG. Mitä nämä pojat puhuvat?”
Ferus näytti
entistä vaivaantuneemmalta.
”Gia sanoi
nimekseen Gia G, ystävilleen GG.”
Gia yritti tulla
väliin.
”Se tarkoittaa G
niin kuin…”
”Eikä tarkoita.
Minä sinut synnytin, joten kai minä tiedän mikä nimesi on. Ferus, miksi et
tehnyt mitään?”
”Miten minä voisin
estää kuningattaren tytärtä? Millä valtuuksilla minä…”
”Selvä. Kirjuri
tänne.”
Aenis alkoi sanella
käskyään. Sen mukaan henkivartiokaartin päällikkö Ferus käytti kaikissa
kuningattaren tytärtä koskevissa asioissa ylintä päätösvaltaa heti
kuningattaren itsensä jälkeen. Gialla ei olisi mitään sanomista asiaan missään
yhteydessä. Ferus alkoi käskyn kirjaamisen edetessä hymyillä ja Gia näyttää
tympääntyneeltä.
Kaikki arvasivat,
että vastaavia kiistoja oli käyty aiemmin. Käsky eteni loppuunsa. Siinä Aenis
antoi Ferukselle oikeuden käyttää tarvittaessa voimaa oman arvionsa mukainen
määrä Gian ojentamiseen. Nyt Ferus hymyili jo leveästi ja katsoi päätä
lyhyempää Giaa. Tämän silmissä välähti pelko.
”Annat kakaralle
sellaisen selkäsaunan, että tuntuu. On aika alkaa käyttäytyä kunnolla.”
Rauhoituttuaan
Aenis piti vastaanoton lyhyenä. Hän ei selvästi halunnut rasittaa vieraitaan
liikaa pitkän matkan jälkeen. Kuningatar kehotti heitä lepäämään rauhassa pari
päivää nauttien kaikesta, mitä Valeressa oli tarjolla. Neuvonpito olisi hyvä
pitää vasta, kun vieraiden mieli olisi virkeä.
Vieraskammiot
olivat kylpylän vieressä. Johan ja Alex eivät nähneet alastomia naisia ensi
kertaa. Kotikylässä tytöt olivat kuitenkin vilahtaneet uimaan nopeasti ja
häveliäästi. Täällä valeret kävelivät vailla rihman kiertämää pitkin kylpylää
yrittämättäkään peittää itseään. Päinvastoin! Vastaan tullessaan he tervehtivät
iloisesti ja kutsuivat poikia altaisiinsa. Johan ja Alex tuijottivat
kävellessään varpaitaan posket punaisina. He huokasivat helpotuksesta päästyään
yhteiseen kammioonsa.
”Tämä taitaa olla
Saharin unelma, mutta…mutta…”, Johan ei yrittänytkään esittää rohkeaa.
”Ingrid pitää
huolen siitä, että unelmaksi jää. Meidän pitää vain… niin, siis… Meidän
pitää...”
Se ei ollut
helppoa. Johan odotti pitkään ovella sopivaa hetkeä. Lopulta ketään ei hetkeen
näkynyt. Pojat viuhahtivat lähimpään altaaseen. Lämmin vesi tuntui
taivaalliselta kipeidenlihasten takia. Poikien vartalot olivat päivien
ratsastamisen jälkeen kuin tulessa. He lilluivat vedessä ja antoivat lihastensa
hitaasti rentoutua.
”Ai tekin olette
täällä. Minunkin paikkani ovat vähän puutuneet. Ennen veteen menoa kannattaisi
venytellä. Katsokaa ja ottakaa mallia.”
Gia oli ilmestynyt
altaan reunalle kuin sattumalta. Pojat eivät voineet olla tuijottamatta, vaikka
olisivat halunneet. Gialla ei kansansa tavoin ollut tietenkään vaatteita
päällään kylpylässä. Pojat olivat kaulaansa myöten vedessä kädet ja jalat
ristissä. He tunsivat itsensä typeriksi. Kaksikko ihmetteli, mitä muuta voisi
tehdä kuin odottaa.
”TÄÄLLÄ TYTÖT!
TÄNNE!”
Gian kaveripiiri,
joka pojille oli esitelty harjoittelukaartina, oli saapunut kylpylään. Pian
allas oli täynnä iloisia valeretyttöjä. Pojat ymmärsivät monen haaveilevan
pääsystä heidän asemaansa. He eivät silti enää tunteneet itseään typeriksi. He
tunsivat pakokauhua.
Hronan ei tuntenut
oloaan miellyttäväksi hitaasti korkeuksiin kohoavassa hissikorissa.
Korkeanpaikan kammoa lievensivät vuorikuilun seinämät hänen ympärillään.
Valeren Näkijä Isabelin torniin pääsi vain onttoa vuoren sisusta pitkin tasanne
kerrallaan. Jokaisella kuiluun kaartuvalla kielekkeellä oli oma väkipyörästönsä
ja kaksi väkivahvaa palvelijaa koneistoa pyörittämässä.
Ylhäällä vuoren
huipun sisällä olivat Näkijän asuinkammiot. Ne olivat koruttomat. Näkijän
saleista puuttui muun Valeren loisto. Isabel ei pröystäillyt. Vanhus tuli
Hronania vastaan pukeutuneena vaatimattomaan kaapuun. Hänen hiuksensa olivat
harmaantuneet hopean hohtoisiksi. Isabel halasi lämpimästi Hronania.
”Tervetuloa
tapaamaan vanhaa naista. Hyvä juttuseura kelpaa aina.”
”Viime
tapaamisestamme on kulunut melkoisesti aikaa.”
”Sinulle ehkä.
Minusta se oli kuin eilen. Tosin näytät kasvaneen mieheksi.”
Edellisellä
kerralla Hronan oli vielä ollut oppipoika ja jätetty kylmästi ulos mestarin
mentyä torniin. Nyt tietäjä katseli uteliaasti ympärilleen. Askeettiset kammiot
eivät tulleet yllätyksenä. Hronanista tuntui, että ne kuuluivat asiaan.
Ulkona oli
alkavasta keväästä huolimatta jäätävän kylmä. Isabel halusi esitellä huippua
kiertävän reunusparvekkeen vieraalleen. Sää oli pilvinen, mutta kirkkaalla
näköala olisi epäilemättä huikea. Vuorijono jatkui itään ja länteen kaartuen
silmänkantamattomiin. Hronan painautui peloissaan vuorenkylkeä vasten, eikä
kyennyt kunnolla keskittymään Isabelin esittelyyn.
Parvekkeelta pääsi
kuuluisalle Näkijän kielekkeelle. Lasten saduissa Valeren Näkijät istuivat
sille vuosiensa tultua täyteen ja tuuli puhalsi heidät pois. Vasta myöhemmin he
ymmärsivät, mitä oikeasti tapahtui. Hronan mietti, monenko Näkijän vaalenneet
luut löytyisivät alhaalta rinteiltä ja voi pahoin.
Vasta nyt Isabel
huomasi vieraansa tilan. Hän talutti Hronanin sisään vuolaiden
anteeksipyyntöjen saattelemana. Penkillä henkeään haukkova tietäjä huomasi
Ivasta nyt sabelin ottaneen harteilleen syvävalaannahasta tehdyn viitan viimaa
vastaan.
Se ei ollut
jokapäiväinen näky. Läntisiin valtakuntiin nahkoja saatiin vain harvoin
kauppatavarana jääkansalta. Syvävalaannahka oli syvyyden paineen ja kylmyyden
karaisemaa. Mikään muu nahka ei suojannut yhtä hyvin. Sen väitettiin
pysäyttävän jopa pitkäjousen nuolen.
”Noita ei taida
montaa valtakunnista löytyä.”
Isabel hymyili
anteeksipyytävästi.
”Kuningattaren
lahja vanhalle naiselle. Morfian kaupparuhtinailla ja Dux Malorin
sotaherttuoilla on muutamia. Sen enemmästä kukaan ei varmuudella tiedä.”
Takkatulen ääressä
Isabel kaatoi heille molemmille Freyan punaista.
”Valeren omaa
rypälettä. Hyvä vuosikerta.”
Oli tullut puheen
aika. Sitä riitti. Oli selvää, että maailmanaika oli vaihtumassa. Murroksesta
tulisi raju. Oli tapahtunut paljon sellaista, mikä ei ollut tavallista.
Marauderessä oli noussut uusi voima, mutta myös oma elämänmeno oli järkkynyt.
”Meillä on mustan
kantaja. Se on harvinaista, mutta ei ennenkuulumatonta. Johan on poikkeus. Mikä
hän on? Idai relica?”
”Näkijöilläkään ei
ole tarkkaa tietoa Idai relican olemuksesta. Muinaisaikana izarot
alistivat muut ja ikivoimat nostivat taisteluenkelit. Kuten tiedät, enkelien on
tulkittu olleen tasapainottaja, mutta sekin on vain tulkinta. Valistunut
arvaus. Enkelit olivat sitä paitsi naisia. Onko uponneessa pojassa mitään
erityistä?”
Hronan näytti
vaivautuneelta.
”Hän on nopea.
Liian nopea.”
”Se ei taida
riittää tekemään hänestä odotettua.”
”Tiedämmekö jo,
kuinka voimakas vastustajamme on?”
”Me emme tiedä
mitään. Vakoojamme katoavat. Se on pelottavinta.”
Kaksikko siemaili
viiniään tovin ajatuksiinsa vaipuneena. Hronan puhui ensimmäisenä.
”Tyttö on arvoitus.
Hän ilmestyi kuin tyhjästä. Jäljestäjäksi synnytään. Yleensä lahjan saaneet
jäävät synnyinsijoilleen. En tiedä, mistä tämä Ingridiksi kutsuttu tuli. En
usko, että hän sattumalta muka rakastui Sahariin. Kaunis nuori nainen ja vanha
juoppo.”, Hronan tuhahti jatkaakseen saman tien.
”Olkoonkin
naistennaurattaja. Se tyttö esittää hupakkoa ja sellaisena minä häntä kohtelen.
Puheet ovat silti liian valmiita, vastaukset mietittyjä. Minä…”, Hronan
nielaisi. Hänen oli selvästi vaikea sanoa seuraavat sanat.
”Minä en tiedä.”
”Luuletko
vakoojaksi? Marauderen tiedustelussa on uusi johto. Me emme pääse enää läpi.
Ehkä se tarkoittaa myös sitä, että he pääsevät.”
”Vakooja hän ei
ole. Siitä olen varma. Hän on…jotain muuta.”
” Tarinassasi on
jotain tutun kuuloista. Minun täytyy tutkia lisää Näkijöiden aikakirjoja.
Tiedät keneltä meidän pitäisi kysyä.”
”Ei. Ei vielä.
Matka on liian pitkä ja vaarallinen. He ovat liian nuoria ja kokemattomia.”
”Emme voi lykätä
asiaa loputtomiin. Kun pimeä on noussut, aikaa ei enää ole.”
He väittelivät
aamuun asti, ennen kuin yksimielisyys löytyi. Matkalaiset jäisivät Valereen
vähintään vuodenkierroksi. Johan ja Alex olivat vielä melkein lapsia.
Miehuuskoe ei sitä kertaheitolla muuttanut. Heidät pitäisi valmistaa tulevaan.
Olisi se sitten mitä hyvänsä.
Valoisaan aikaan
Ferus opettaisi pojat taistelemaan. Iltaisin Hronan ja Isabel kertoisivat
heille maanpiiristä ja sen historiasta kaiken tarpeellisen. Tai ainakin niin
paljon kuin mahdollista. Mitä tietoon ja viisauteen tuli, Hronan arvioi Johanin
ja Alexin olevan tyypillisiä metsäkylän tolvanoita. Tietäjä muisti kirota
kouluttamansa kyläshamaanin moneen kertaan. Isabel kuunteli mielestään nuoren
miehen vaahtoamista yrittäen samalla kätkeä hymynsä.
Heidän täytyisi
alkaa valmistautua sotaan. Meriviikingit olivat liikkeellä Pohjoismetsässä.
Sylvaderen kyliä oli löytynyt liikaa. Vihollinen oli voimistunut. Hyökkäys
olisi väistämätön. Ainoa vastaamaton kysymys oli se, että kuinka kauan heillä
enää oli aikaa.
Hronan sopisi
strategiasta sylvaderen Sotaneuvoston kanssa. Johanille pitäisi löytää myös
miehiä ja sopivan helppo tehtävä. Pojan kykyjä johtaa sotureita taistelussa
pitäisi koetella hyvissä ajoin ennen tositoimia. He olivat yksimielisiä siitä,
että Alexin rooliksi jäisi seurata toveriaan, mutta varmuutta siitäkään ei
ollut.
Isabel perehtyisi
aikakirjoihinsa ja pyytäisi luostarin apua. Agora Eonin kääröistä voisi
paljastua yllätyksiä. Apotti Gregorius täytyi pitää ajan tasalla. Vakoojista
pitäisi puhua Aeniksen kanssa. Hronan jätti Isabelin vastuulle kertoa
kuningattarelle heidän päätöksistään. Enää Isabel ei edes yrittänyt peittää
huvittuneisuuttaan.
”Muista, että
olemme Valeressa. Edes minä en noin vain kerro kuningatar Aenikselle, mitä
hänen pitäisi tehdä. En suosittele, että sinäkään teet niin. Ehdottaisin, että
puhumme hänelle yhdessä silloin, kun hänelle sopii ja muistamme asemamme.
Etenkin sinä, kun olet täällä vieraana.”
Viimeisen lauseen
Isabel sanoi ankaralla äänellä. Hronan köhi kurkkuaan vaivautuneen näköisesti
ja katseli saappaiden kärkiään Isabelin jatkaessa.
”Johan ja Alex ovat
nyt miehiä. Ainakin sylvaderen kokeen perusteella. Eiköhän se koske Johaniakin,
koska hän kantaa soturipalmikkoa. Ehkä heidänkin mielipidettään olisi kohteliasta
kysyä?
Isabelin äänensävy
oli lopuksi viattoman kysyvä. Hronan ynisi myöntävästi ja muutti vielä
puheenaihetta ennen lähtöään.
”Miksi sinulla ei
ole oppityttöä? Suo anteeksi, mutta sinunkaan aikasi ei ole loputon ja
opittavaa on Valerenkin mittapuulla eliniäksi.”
”Minä olen
viimeinen Valeren Näkijä.”
Hronan kohotti
kysyvästi tuuheita kulmakarvojaan.
”Valeren veri
heikkenee ja sulautuu. Seuraavalla maailmanajalla se katoaa. Minä olen
tarpeellinen enää vain tämän kerran. Sen jälkeen istun kielekkeelle ja katson
auringonlaskua.”
Johan käveli
laakson länsipuolta pitkin pohjoiseen. Aita kuulemma tulisi väistämättä
vastaan. Lumi peitti vielä suurinta osaa laaksosta, mutta maisema oli
viehättävä. Se oli havumetsiköiden ja puoliksi sulaneiden lampien peittämä.
Niiden välillä solisivat jääpeitteensä hylänneet vuoristopurot.
Siellä täällä oli
kalliokohoumia. Ne olivat geysiralueita. Kuumat lähteet purskauttivat
säännöllisin väliajoin höyryävän vetensä korkealle ilmaan. Geysirit saivat Johanin
jostain syystä hyvälle tuulelle.
Aita erottui kauas.
Se oli miehen vyötärön korkuinen ja askeleen levyinen. Pituutta kummallisen
näköiselle esteelle kertyi satoja askelia. Gia puuhaili vuoren kyljestä alkavan
aidan toisessa päässä. Hänen vieressään olevien kasojen todellinen laatu
paljastui Johanin ehdittyä lähelle. Ne olivat pääkalloja. Koko aita oli tehty
yhteen muuratuista pääkalloista!
Toisissa kasoissa
oli puhdistettuja pääkalloja, toisissa niistä roikkui vielä lihariekaleita ja
hiustuppoja. Ilmassa oli vahva mädän löyhkä.
”Mitä maalaispoika
täältä hakee? Talikkoako?”
”Teet sentään työsi
vaatteet päällä, veevee.”
”Otanko ne pois?
Eikös sinua pelottanut katsoa? Teilläpäinkö istutaan kesät ja talvet navetoissa
turkikset päällä?”
Johan oli jo
vastata kärkevästi, mutta nieli sanansa. Hän oli sentään tullut tekemään
tuttavuutta. Jatkuva kinaaminen ei selvästi johtanut mihinkään.
”Kävelin sattumalta
täälläpäin. Ajattelin auttaa.”
Gia ei hymystä
päätellen sattumaan uskonut. Hän päätti näyttää, mitä teki. Likaiset kallot
kiilattiin geysirin aukkoihin. Pari purkausta puhdisti likaisimmankin luun. Gia
oli sekoittanut ämpärillisen laastia, jolla entiset ihmispäät saatiin aitaan
kiinni.
”Kauneus ja
kuolema. Se on aidan nimi. Se olemme me. Kotilaaksomme on kaunis. Me olemme
kauniita. Kuolema ei ole, eikä väkivalta. Me olemme myös sotureita. Me luomme
kuolemaa. Meidän täytyy hyväksyä sen rumuus ja likaisuus. Väkivallasta ei saa
kaunista, mutta tässä maailmassa meidän on pakko käyttää sitä. Tiedätkö mitä
maraudere tekee vangitsemilleen naisille?”
”Olen nähnyt.”
”Selvä. Ymmärrät,
että Valere ei alistu. Me puolustamme itseämme ja heikompiamme. Sitäkin on
Valere. Se on tapa. Sen eteen teemme, mitä vaaditaan. Totuttelemme kuolemaan ja
sen rumuuteen. Silloin on helpompi tappaa. Nuoret soturit leikkaavat
vihollisten päät irti. He nukkuvat vieressään säkki, jossa on pää. Soturit
tuovat päät tänne muuratakseen niitä aitaan. Näin opitaan kuolema, koska on
pakko. Me emme tapa turhaan, mutta kykenemme tekemään sen, jos on pakko. Mieti
tätä ja ota laastia, jos haluat auttaa.”
Johan ja Gia
muurasivat hiljaisuuden vallitessa. Johan ei keksinyt, mitä hän olisi voinut
sanoa moisen esityksen jälkeen. Hänen katseensa harhaili kuin itsestään Giaan.
Tyttö oli oikeastaan ihan kivan näköinen. Tuli äitiinsä. Jos kakara osaisi vain
elää ihmisiksi, eikä koko ajan hyppisi silmille. Varmasti hemmoteltu pilalle.
”Mitä taas vahtaat,
maalaispoika? Etkö ole ennen nähnyt tyttöä vaatteet päällä?”
Poikien luuloista
huolimatta Sahar ei todellakaan elänyt unelmaansa. Itseasiassa hän olisi
mielellään ollut lähestulkoon missä tahansa muualla. Se oli alkanut jo
matkalla. Valeresoturit tuijottivat estoitta Saharin ikääntymisen mukanaan
tuonutta pömppömahaa ja kaljuuntunutta päälakea. Pian he ottivat tavakseen
hieroa vatsaansa ja päätään aina Saharin nähdessään. Samaan aikaa he
virnuilivat estoitta.
Ingridin suhteen
kaikki oli päinvastoin. Häntä kohdeltiin kuin kuningatarta. Nuorelle
naisjäljestäjälle tehtiin tilaa ja pieniä palveluksia. Hänelle hymyiltiin
tietävästi ja häntä kuunneltiin liioitellun tarkkaavaisesti. Ingridiä myös
hypisteltiin aina tilaisuuden tullen. Gia oli käynyt selventämässä asiaa
Saharille.
”Kun poikia ei ole,
tytöt leikkivät keskenään.”
Sahar esitti
itsevarmaa itseään Johanille, vaikka näytti kiusaantuneelta heidän
kokoonnuttuaan valtaistuinsaliin. Johan oli myös itse niin hermostunut, että ei
huomannut ystävässään mitään erikoista. Hronan oli pyytänyt Johania miettimään,
mitä hän haluaisi seuraavaksi tehdä.
Se oli ollut
helppoa. Johan halusi palata kotikyläänsä ja odottaa kesää Alexin kanssa. He
naurattaisivat Jennyä ja Karinia. Päivät kuluisivat hitaasti, mutta juoksisivat
nopeasti kuin karkuun kesän koittaessa. Johan ei halunnut muuta kuin palata
kotiin. Hronanin kärsimätön äänensävy oli paljastanut, mitä Johanin oikeasti
pitäisi tehdä. Se, mitä käskettäisiin.
Valtaistuinsali oli
melkein täynnä. Viisasneidot ja soturit sekoittuivat keskenään. Ferus oli
osoittanut pojille Isabelin. Vanhan naisen, joka oli kuuluisa Valeren näkijä.
Vieraat ohjattiin valtaistuimen eteen. Kuningatar Aeniksen kasvot olivat
tutkimattomat. Kaikki katsoivat heitä. Johan tunsi paniikin hiipivän.
Toivottavasti kuningatar ei kysyisi mitään hänen haluamisistaan.
”Levon aika on ohi.
Olemme kokoontuneet päättämään, mitä seuraavaksi. Pohjoismetsän Johan, edes
Valeren Näkijä ei kykene varmuudelle sanomaan, miksi jäit henkiin pudottuasi
Mustalampeen. Minun täytyy ensin kysyä, mitä sinä itse haluaisit seuraavaksi
tehdä?”
”Tuota…Minä…en osaa
puhua. Tai siis sanoa. Tai kysyä. Tarkoitan, että en tiedä, mutta pyytäisin
teiltä neuvoa?”
Johan oli
puhuessaan huomannut silmäkulmastaan Hronan muuttuvan epätoivoisen näköiseksi.
Saatuaan kysymyksensä sanottua hän kuuli tietäjän huokaisevan ääneen
helpotuksesta. Kuningatar kumartui aavistuksen verran eteenpäin.
”Olemme lähettäneet
viestinviejän hakemaan neuvoa Agora Eonista. Se ottaa aikansa. Siellä ei
tunnetusti pidetä kiirettä, kun kääröjä aukaistaan. Toivon, että jäät
vieraaksemme. Opetamme sinut taistelemaan ja johtamaan sotureita. Näkijä Isabel
jakaa sinulle viisauttaan. Lupaan, että vuodenkierron kuluttua olet valmis
täyttämään kohtalosi. Oli se sitten mikä tahansa. Ota vastaan Valeren voima ja
viisaus. En tarjoa sitä kenelle tahansa.”
Johan mykistyi.
Aenis oli puhunut hänelle kuin vertaiselleen. Hänhän oli vain kyläpoika, joka
oli pudonnut lampeen. Johan ei saanut kunnolla sanaa suustaan, mutta onnistui
kakomaan jonkinlaisen myöntäväksi vastaukseksi tulkittavan äännähdyksen
kiitoksen kera. Aenis suuntasi seuraavat sanansa Alexille.
”Entä sinä
Sepänpoika ja mustan kantaja. Olet tervetullut jäämään ystäväsi seuraksi, jos
haluat. Annan käyttöösi myös saattueen, jos haluat lähteä?”
Alexin ensimmäinen
lause kuulosti melkein tylyltä.
”Minne menisin?
Haluan oppia käyttämään uusia voimiani. Kostan isäni kuoleman, Kostan kyläni.”
Se ei ollut
maanpiirin kohteliain vastaus kuningattarelle, mutta Aenis vain hymyili
kääntäen katseensa Rufukseen.
”Entä sinä kirvestaistelija?
Petturi tuli kylästäsi. Soturini ovat ratsastamassa sinne. He auttavat
siirtämään kylän ja asukkaat uuteen paikkaan. Jos nyt palaat, maraudere voi
seurata. Ehkä läheisistäsi huolimatta jäät. Jokin sanoo minulle, että kohtaat
vielä petturin uudestaan.”
Yllättäen Rufus
puhui tyynen rauhallisesti ja selkeästi.
”Minä jään, arvon
kuningatar. Vain ikäväni on suurempi kuin kostonhaluni. En silti aio saattaa
tyttäriäni vaaraan.”
Seuraavaksi suunsa
avasi Ingrid. Se oli yllättävää, sillä tapana oli olla kuningattaren edessä
puhumatta, ellei puhuteltu.
”Arvon kuningatar,
Minä ja Sahar haluaisimme myös jäädä. Olemme jäljestäjinä Valeren
käytettävissä, emmekä vaadi sen enempää kuin ylläpidon.”
Sahar vilkaisi
kumppaniaan yllättyneesti, mistä kaikki arvasivat, ettei hänkään ollut ollut
tietoinen Ingridin aikeista. Aenis oli silminnähden huvittunut.
”Olkoon näin.
Vanhat kansat eivät synnytä jäljestäjiä. Ehkä teillä on osanne Johanin ja
Alexin kohtalossa. Käykö tämä muuten sinulle jäljestäjä Sahar?”
Yleensä sanavalmis
Sahar häkeltyi entisestään. Hän oli tottunut naistennaurattaja ja tajusi kuningattaren
kiusaavan tahallaan. Ingrid melkein virnisteli vieressä. Sahar ei saanut
päähänsä yhtään nokkelaa vastausta, vaikka ne yleensä lankesivat kuin
luonnostaan.
”Juu. Mihinkäs
minä.” Sahar rykäisi ja alkoi punehtua. ”Totta kai se sopii. Arvon kuningatar.
Sanoinkin aamulla Ingridille, että…” Sahar tajusi selittelyllään vain
pahentavansa tilannetta ja antoi äänensä vaipua kuulumattomiin.
Kuningatar nyökkäsi
itsekseen viestien asioiden olevan nyt käsitelty. Hän heilautti kättään
laajassa kaaressa antaen yleisölleen luvan poistua. Eleen myötä valeret olivat
jo lähdössä, kun äänekäs yskänröhinä täytti salin. Kaikki kääntyivät katsomaan
tietäjä Hronania.
”Minä otan vastuun
poikien opettamisesta. Näkijä Isabel kertokoon heille historiasta, mutta lienee
parempi, että minä kerron maailmanmenosta sellaisena kuin se nykyään on.”
Hronan korosti
merkitsevästi sanaa nykyään. Aenis ja Isabel katsahtivat toisiaan. Näytti
siltä, että nauruun purskahtaminen ei ollut kaukana. Isabel katsoi Hronaniin
samalla tavoin kuin isoäidit katsovat lastenlapsiaan. Kaikki kiukuttelua on
sallittua, kunhan vain mummi on vahtimassa. Näkijä oli vakavoituvinaan.
”Näin olkoon, arvon
tietäjä. Mihin nuoret miehet joutuisivatkaan, ellei vanhemman miehen viisaus
johtaisi heitä.”
Isabel painotti
sanoja miehen ja viisaus. Hronan oli närkästynyt, mutta ei ehtinyt sorvata
sopivaa vastausta. Kuningatar Aenis nousi valtaistuimeltaan merkiksi siitä,
että vastaanotto oli ohi.
”Kiitos kaikille.
Muistakaa, mitä on tänään sovittu. Valeressa on vieraita. Kohdelkaa heitä kuten
kansamme perinteet edellyttävät. Mikä on meidän, on myös heidän. Vuodenkierron
päästä tapaamme tässä salissa ja päätämme, mitä seuraavaksi. Rohkeus ja kunnia
kanssanne!”
Rohkeus ja kunnia
-sanapari oli Valeressa sekä tervehdys että hyvästijättö. Sitä sanoessa oli
tapana painaa oikea käsi sydämen päälle ja ojentaa se seuraavaksi suoraan
eteenpäin. Viimeisessä vaiheessa käsi puristettiin nyrkkiin. Vieraat eivät osanneet edes aavistaa, kuinka
läheisesti he siihen tulisivat tutustumaan. Johanista kaikki oli kovin
juhlallista. Arki ei sellaiseksi osoittautunut.
Johanin ja Alexin
aamupesut kävivät hetimiten tuskallisiksi. Tuskin he olivat ehtineet altaaseen,
kun Gia tai joku hänen ystävättäristään ilmestyi paikalle kutsuen muita. Oli
mahdotonta olla muina miehinä, kun kasvava joukko alastomia neitoja hyppelehti
altaaseen ja hivotteli poikia. Erityisen hauskaa tytöillä oli, kun nuorukaiset
oli saatu ahdistettua kyyristelemään altaan takaosaan.
Kikattaminen vain
yltyi poikien murjottaessa. Tytöt eivät pitäneet kiirettä omissa puuhissaan.
Johan ja Alex olivat joka aamu myöhässä sovituista tapaamisista. Lopulta Hronan
ja Ferus marssivat kylpylään selvittämään asiaa. Ferus teki Gialle hyvin elävin
sanankääntein selväksi, mitä tapahtuisi, ellei ahdistelu loppuisi. Lähtiessään
Gia näytti Johanille kieltään.
”Kantelupukki!”
Hronan katsoi
poikia väsyneen näköisenä. Hän ei sanonut mitään, mutta pudisteli päätään
hitaasti ja hartaasti.
Seuraavana yönä
Hronan hiipi salaa sovitulle paikalle. Hän suunnisti pimeässä metsikössä pitkin
päivällä lumeen tallaamaansa polkua. Tietäjä oli kylmissään. Pohjoisessa oli
vielä yöpakkasten aika ja lumi suli päivisin hitaasti. Oli melkein
pilkkopimeää. Kuu ja tähdet jäivät paksujen pilvien taakse.
Hronan tiesi, että
kenenkään ei olisi pitänyt pystyä liikkumaan niin pimeässä metsässä. Valeren
laaksoon ei ulkopuolisilla olisi pitänyt muutenkaan olla pääsyä. Sitä
vartioitiin tarkasti. Silti Hronan ei hämmästynyt kuullessaan miehen äänen takaansa.
”Tervehdys tietäjä
Hronan! Hyvä, että pääsit. Meidän on korkea aika puhua.”
”Tervehdys tuhat
nimeä! Mitä niistä käytätkään.”
Kaksikko istui alas
lumesta törröttäville kiville. Hronan oli tuonut mukanaan turkiksia ja pienen
leilillisen Odinin lekaa. Puhuessaan miehet siemailivat sitä hiljalleen
lääkkeeksi kylmää vastaan. Uusia tietoja oli paljon. Taktiikkaa oli hiottava.
Päätettäviä asioita oli monia. He puhuivat aamuun asti. Jäljelle jäi vain yksi
asia. Tuhat nimeä puhui.
”Solakylässä on vakooja.
Se on istutettu jo kymmenen, ehkä kaksi kertaa kymmenen vuotta sitten.
Nappasimme lähetin. Tappokäsky on annettu. Roman II haluaa jonkun hengiltä.”
”Tiedämmekö
enemmän?”
”Emme. Lähetillä
oli myrkkypussi suussa. Viestinviejiä on aina monta. Lähitulevaisuudessa joku
kuolee Valeren laaksossa. Joku tärkeä, emmekä voi estää sitä.”