NYT JOHAN
7
Ojasta allikkoon
Kevättalvinen metsä asetti matkalaisille
omat haasteensa. Havumetsä oli paikoin täysin sula ja helppokulkuinen. Isoja
lumiläikkiä oli kuitenkin ympäriinsä. Houkutus kiertää ne oli suuri, mutta
kiertely ja kaartelu olisi tehnyt kulusta hidasta. Heillä oli suunta ja päämäärä.
Matkaa tehtiin suoraviivaisesti.
Sahar tarkkaili jäljestäjänä kärjessä
ympäristöä. Hronan ja pojat tulivat parinkymmenen askeleen päässä. Vetokoirat
seurasivat heitä rekineen. Se liukui sulissakin paikoissa riittävän hyvin
puolijäistä sammalta vasten. Perää pitävä Rufus auttoi koiria työntäen rekeä,
kun se näytti jumiintuvan, mikä tapahtui usein.
Rautaleuka kulki siellä, missä se
vaivattomimmin pääsi eteenpäin. Aluksi se oli hyppinyt rekeen nukkuakseen
matkan ajan. Rufus oli antanut sille muutaman tuhdin tällin. Enää koira ei
uskaltanut mennä lähellekään kirvestaistelijaa.
Öisin Sahar ja Rufus pitivät vuorotellen
vahtia. Pojat olivat heidän mielestään siihen liian kokemattomia. Hronan oli
tehnyt selväksi, että moinen valvominen ei koskenut tietäjiä. Iltanuotiolla he
paistoivat suolattua riistalihaa. Sitä riittäisi reessä pitkäksi aikaa. Pojat
olivat maistaneet rehulihaa kotikylässä. Ajatuskin sen syömisestä yökötti.
Johan havahtui eräänä yönä kiihkeään
suputukseen. Hän ihmetteli, eivätkö soturit lainkaan nukkuneet. Uni ei
kuitenkaan päästänyt kokonaan otteestaan ja aamulla Johan ajatteli kuvitelleensa
koko asian. Päivämatkat olivat pitkiä, eikä turhia taukoja pidetty. Aika sujui
omalla painollaan.
Rufus näytti iltaisin väsyneeltä. Hän oli
yltä päältä hiessä ja puuskutti. Koiratkin olivat sen näköisiä kuin olisivat
vetäneet päivän perässään kivirekeä. Se kiinnitti myös Hronanin huomion.
Olivathan matkapäivät pitkiä, eikä reki ollut kevyt, mutta kukaan muu ei ollut
yhtä nääntyneen näköinen. Tietäjä katseli kirvesjättiä mietteliään näköisenä.
Yleensä Hronan piti ilta-aterian jälkeen
pojille tylsän saarnan, milloin mistäkin muinaisasiasta ja vaipui sen jälkeen
omiin ajatuksiinsa. Eräänä iltana hän jäi jälleen kerran tuijottamaan
puuskuttavaa Rufusta. Tietäjä näytti
oivaltavan jotain. Hän nousi mennäkseen tutkimaan rekeä.
Rufus ponkaisi reen ja uteliaan tietäjän
väliin. Äkämystynyt Hronan yritti kiertää jätin, mutta Rufus ei päästänyt häntä
ohi. Saharilla oli äkkiä asiaa tietäjälle, mutta sekään ei auttanut.
”Pois tieltä.”, tietäjän ääni oli
päättäväinen.
Yllättäen reki alkoi elää. Peitteen alla oli
jotain elävää ja se pyrki esiin. Hetken aikaa matkalaiset tuijottivat itsestään
liikkuvaa rekipeitettä. Kukaan ei puhunut mitään. Sahar näytti leimallisen
vaivautuneelta. Ensin näkyi käsi. Sitten vaalea ja sekainen hiuspehko. Ingrid
nousi sulavasti pystyyn kasvoillaan valloittavin hymynsä.
”Heippa! Tässä minä nyt olen.”
Ei puuttunut enää kuin niiaus ikään kuin
loistavan esityksen jälkeen. Hronan oli täysin ilmeetön. Hän käänsi hitaasti
katseensa Sahariin.
”Minusta… Minusta tämä on paras ratkaisu.
Ingrid on kylän paras opettaja. Hän on myös jäljestäjä. Jos minulle sattuisi
jotain…”
Saharin ääni hiipui ensin kuiskaukseksi ja
sitten kuulumattomiin. Hronan käänsi katseensa Ingridiin. Lopuksi hän tuijotti
vielä ääneti Rufusta. Kirvesjätti kiemurteli vaivaantuneesti, eikä uskaltanut
sanoa mitään. Hronan käänsi mitään puhumatta kaikille selkänsä.
Seuraavat päivät olivat painostavia. Hronan
mökötti, eikä suostunut puhumaan. Kaikki yritykset avata keskustelu hiljenivät
Hronanin ilmeettömään, mutta hyytävään tuijotukseen. Pojat yrittivät vakavalla
naamalla väittää haluavansa tietää sitä ja tätä muinaisajasta. Se ei auttanut.
Hronan vain nyökkäsi Ingridiin päin kuin
sanoakseen, että nythän heillä oli uusi opettaja. Kylän paras. Edes Ingridin
hymy ei auttanut.
Yllättäen puhjennut rankka räntäsade lopetti
matkanteon kolmantena mökötyspäivänä. Johan oli helpottunut Saharin päätöksestä
pysähtyä. Hän ei ollut enää vähään aikaan nähnyt montaakaan askelta eteensä.
Iltanuotio viritettiin melkoisessa myräkässä
suojaan kallion viereen. Rufuksen hihasta tippui verta. Sitä oli täytynyt valua
pitkään, koska suuri osa hihasta oli märkä. Vasta nyt se huomattiin. Ingrid oli
nopein.
”Olet kalpea. Mitä tapahtui?”
”Oksantynkä.”
Ingrid repi hihan pois ja motkotti
Rufukselle, koska tämä ei ollut puhunut vahingosta mitään. Haava oli melkein
sormenpaksuinen ja valui yhä verta. Hronan työnsi Ingridin pois tieltään.
”Se täytyy ommella. Tuo laukkuni.”
Rufus irvisteli kivusta, kun Hronan työnteli
neulaa hänen lihansa läpi. Onneksi tikkejä tarvittiin vain kaksi. Ingrid
aloitti.
”Voisitko opettaa tuon minulle?”, hän kysyi
hunajaa äänessään.
Pojat jatkoivatkuin olisivat saaneet merkin.
”Me haluaisimme kuulla Refugian zarogeista
ennen kuin pääsemme perille.”
Ingrid ja pojat nyökkäilivät salaviisaasti
Saharille, joka puhui seuraavaksi.
”Minä voin kertoa. Ingrid on aika nuori.
Minä olen siellä jo käynyt. Tietoni ovat vähäiset, mutta puhun
kokemuksesta.”
Hronan tiesi, että häntä vedätettiin.
Toisaalta hän ei voinut tosiasioille mitään. Hän oli viisas. Sen kieltäminen
olisi typerää. Ei juoppolallisaharia voinut päästää suoltamaan juttujaan
nuorille pojille. Se ei tietenkään pitänyt paikkansa, että hän kypsään ikään
ehtineenä miehenä olisi altis kauniin nuoren naisen imartelulle.
Oli täysin perusteltua ja järkevää jakaa
viisauttaan myös innokkaalle tytölle. Eihän hän ollut kaukonäköisyyttään
lähettänyt tätä takaisinkaan. Tarvittiinhan Saharille varajäljestäjä, jos
jotain sattuisi. Hronan päätti, että oli aika ottaa ohjat käsiinsä. Hän osoitti
sanansa Saharille.
”Hiljaa tumpelo. Minä opetan.”
Rufus huokasi helpotuksesta. Verenvuoto oli
tyrehdytetty ja kipu alkoi Hronanin yrttien ansiosta hellittää. Pelottavan
tietäjän äänensävy oli ystävällinen. Oli aika palata arkeen.
”Joko lekaleilit saa kaivaa esiin reen
pohjalta?”
Oli Saharin ja Rufuksen vuoro mököttää.
Hronan tyhjensi kaikki heidän lekaleilinsä maahan. Tietäjä ei pitänyt kiirettä
ja nautti selvästi joka hetkestä. Seuraavaksi hän kääntyi poikien puoleen.
”Nyt teidän on aika kaivella muistianne ja
keskittyä. Käymme läpi Refugian zarogien tarinan. Se ei ole tarua, vaan
historiaa.”
Vasta ihmiset alkoivat laskea
maailmankausia. Ennen meitä olivat izarot. Ne olivat ikivoimien ensimmäinen
yritys yhdistää liha ja henki. Izarot tulivat täydellisinä. Ikivoimat
yhdistivät esikoisissaan lihan ja hengen täydessä kukoistuksessaan.
Ennen ihmisten nousua ne olivat yksinäisiä.
Esikoisilla oli vain toisensa. Izarot käyttivät tahtoaan. Ne saivat ikivoimat
luomaan zarogit seuraksi itselleen. Izarot pitivät lentämisestä. Ne halkoivat
maanpiirin taivaita iltaruskon koittaessa. Esikoiset tanssivat myrskyissä
nauttien olemassaolon kauneudesta ja omasta voimastaan.
Zarogeista tuli izarojen seuralaisia. Ne
olivat esikoisille samaa kuin kissanpennut meille. Lemmikkejä. Kiehnääviä ja
kehrääviä seuralaisia, jotka lieventävät yksinäisyyttä pimeinä ja kylminä öinä.
Kun izarot olivat taivaiden valtiaita, saivat zarogit meren. Niistä tuli
aavojen ulapoiden ja mittaamattomien syvänteiden kuninkaallisia. Suurimmat
haitkin väistyivät niiden tietä.
Päästyään vauhtiin Hronan malttoi tuskin
vetää henkeä. Tietäjällä oli miellyttävä matala ääni. Eniten hän piti siitä
itse, eikä yleensä malttanut lopettaa ensimmäisestä pyynnöstä. Pojat
haltioituivat. Zarogit oli aiemmin mainittu, mutta kovin paljoa he eivät olleet
tienneet. Muu oli kyllästymiseen asti tuttua.
Itse ikivoimat olivat pitäneet esikoisiaan
liian mahtavina. Ne olivat tulleet liian valmiina, liian täysinä. Liha ja henki
piti yhdistää toisella tavoin. Esiin nostettiin ihminen. Se kehittyisi maailmanaikojen
myötä. Ihmisistä sikisi alkukansa, josta muinaiskansat jalostuivat. Izarot
eivät katselleet heikompia sisaruksiaan hellyydellä. Niistä tuli herroja ja
ihmisistä orjia. Sellainen oli esikoisten mieleinen maailman järjestys.
Se ei ollut ikivoimien tarkoitus. Orjuudessa
ihminen ei voisi kehittyä ja kulkea tietään perille asti. Ikivoimat synnyttivät
taisteluenkelit. Ne tulivat hurjina. Minkään ei olisi voinut kuvitella pystyvän
vastustamaan niiden raivoa. Sota enkelien ja esikoisten välillä riehui pitkään
ja sytytti koko maanpiirin palamaan.
Me tiedämme, kuinka se päättyi ja mikä hinta
voitosta maksettiin. Ihminen sai vapautensa. Enkelit kuihtuivat pois. Ne olivat
tehneet itsensä tarpeettomiksi. Taisteluenkelit jättivät lupauksen, jonka
olemme muistaneet kautta aikain. Jos vielä nousee voima, joka on liian
ylivoimainen, yksi heistä palaa. Se on idai relica. Me voimme kutsua
takaisin tullutta eri tavoin, mutta nimeäminen ei poista sen tarkoitusta. Idai
relica nousee ja nostattaa voiman voimaa vastaan. Se ei salli alistaa, eikä
alistua.
Zarogit jäivät, mutta eivät enää
lisääntyneet. Ne katosivat maailman meriin. Erik Merenkävijä on viimeinen,
jonka kerrotaan kohdanneen merihirviön. Vasta myöhemmin hänelle itselleen
selvisi, että hirviön oli täytynyt olla zarog. Yksi viimeisistä, ellei
viimeinen. Izarojen tavoin zarogien liha on ihmiseen verrattuna melkein
ikuinen.
Ne eivät käytännössä kuole pois samalla
tavalla kuin muut elolliset, vaan hiipuvat hitaasti kuin vanhat kansat.
Sanotaan, että zarogien tarkoitus loppui niiden isäntien väistyttyä. Kaipuu
entiseen kuuluu niiden laulussa. Ikiaikaisessa melodiassa, joka vailla sanoja
katsoo tähtiin tai tavoittaa länsituulen tuoman viestin auringonlaskusta. Me
kuulemme sen, mutta emme ymmärrä kuin kaihon.
Refugiassa on yksi maailman yhdeksästä
ihmeestä. Maanpiirin viimeiset zarogit. Ihmisen ajanlaskussa ne ovat olleet
siellä aikojen alusta asti. Tarina tunnetaan sellaisena kuin se on taltioitu
Merian Kuohuvien merien lauluihin. Se laulettiin ensi kerran
maailmanaikojen murroksessa muinaiskansojen hiipuessa vanhojen kansojen tieltä
samalla tavalla kuin vanhat nyt hiipuvat meidän tieltämme.
Zarogpari oli löytänyt kodin Vapaudenjoen
alkulähteiltä itäisten Kaksosvuorten juurelta. Ne asuivat suuressa Alajärvessä,
josta oli pääsy jokea pitkin Sisämerelle. Zarogit pääsivät myös sukeltamaan
maanalaisten luolien kautta kraatterijärveen, joka oli syntynyt vuoriston
kylkeen valtavan taivaankappaleen iskeydyttyä siihen maanpiirin ollessa vasta
muotoutumassa.
Yläjärveksi kutsuttu veden näyttämä
kraatteri olisi ollut zarogeille täydellinen paikka lisääntyä. Se täytti kaikki
niiden tarpeet. Muinaiskansojen rippeet eivät kuitenkaan katselleet
hirviörakkautta hyvällä silmällä. Zarogit miellettiin izarokoiriksi, eikä pelko
ja inho niiden isäntiä kohtaan ollut hellittänyt.
Tehtävä annettiin muinaiskansoista
salaperäisimmälle, laavaihmisille. Elementtikansoista veden vastaparin, tulen,
kansa asui onkaloissaan muita vältellen. Laavaihmiset laativat zarogeille
ansan. He johtivat sulan laavan luolia pitkin Ylä- ja Alajärven yhdistävän
maanalaisen joen kattokallioon.
Laava pääsi kallioon halkaistuista rei`istä
virtaavaan veteen. Se jähmettyi hitaasti juostessaan kylmän vuoristoveden läpi.
Luonto ei olisi kyennyt tekemään sitä, minkä laavakansa sai aikaan. Kun purkaus
oli ohi, maanalaista jokea halkoivat vahvat kivikalterit. Ne päästivät veden
läpi, mutta hirviöt olisivat vankina ja tapettavissa.
Ansa ei kuitenkaan lauennut oikeaan aikaan. Uroshirviö
jäi vangiksi Yläjärveen, mutta naaras oli ollut Alajärvessä. Kalterit
vangitsivat vain koiraan, mutta erottivat parin toisistaan. Se oli pahin
mahdollinen rangaistus, sillä vaarallisten petojen tavoin zarogit pariutuivat
eliniäkseen.
Ei ole kirjatussa tiedossa, miksi
muinaiskansat jättivät zarogit vangitsemisen jälkeen rauhaan. Kenties ne
pitivät rangaistusta pahempana kuin kuolema. Vanhat kansat antoivat vangeille
alkukieliset nimet, jotka jäivät elämään ja tunnetaan vielä nykyään. Paikkaa kutsuttiin
alun perin Hirviökodoksi. Turvapaikka, Refugia, siitä tuli vasta myöhemmin…
Naaras, Eintana, jäi Alajärveen, vaikka tie
Vapaudenjokea myöten maailman merille pysyi avoimena. Kraatterijärveen
jääneestä uroksesta tuli Eintan. Ne pystyivät kohtaamaan vain sukeltaessaan
maan alla virtaavaan jokeensa. Väliin jäivät vahvat kivikalterit. Se oli iäksi
toteutumatta jäänyttä rakkautta, joka on kirvoittanut lukemattomia runoja ja
lauluja.
Rakastavaiset voivat myös nähdä toisensa,
jos kohoavat yhtä aikaa pyrstönsä avulla veden pinnan yläpuolelle. Alhaalta
kykenee juuri ja juuri erottamaan korkeuksissa Eintanin, kun tämä saa päänsä
nousemaan niukasti kraatterijärven reunan yli. Näin tehdessään se laulaa.
Einatana kuulee kutsun ja kohoaa itsekin hyräillen pystyyn.
Aikojen saatossa Refugiasta tuli zarogien
takia suosittu vaelluskohde. Rakastavaiset kuvittelivat kuulevansa zarogien
laulussa kohtalonsa, tarinankertojat saada inspiraatioita ja pillipiiparit
löytävänsä uusia melodioita. Muutakin väkeä tuli ja Refugiasta muodostui vilkas
markkinapaikka Alajärven rannalle.
Se veti ensin puoleensa kauppiaat ja
kievarinpitäjät. Niitä seurasivat huorat ja varkaat. Refugiasta oli hyvää
vauhtia kasvamassa kaupunki, kun kauhu eräänä yönä iski. Vain ne jäivät henkiin,
jotka ryntäsivät sokkona pakoon pimeyteen.
Aamulla riehunnan jäljiltä ei ollut jäljellä
mitään muuta kuin kasa raunioita. Kaikki oli tuhoutunut. Pelottavinta oli, että
yhtään ruumista ei löytynyt. Ei ihmisen, eikä eläimen. Kaikki liha oli
kadonnut. Siihen asti oli luultu, että zarogit eivät kyenneet lainkaan
liikkumaan maalla.
Refugia raunioitui. Vain satunnainen
kulkija, yleensä sepitettävää etsivä tarinankertoja, eksyi paikalle. Panderen
hajoamissotien seurauksena Valeren hallinta-alueen raja vedettiin siihen.
Refugiasta itään on suhteellisen turvallista. Harva rosvojoukko uskaltaa ottaa
riskiä törmätä Valeren partioon. Jopa maraudere välttelee menemästä Refugiaa
pidemmälle itään etsiessään sylvaderen kyliä.
Valaslaulajien kantaäidin Merian sanottiin
rakastaneen näitä kahta zarogia kuin lapsiaan. Hirviökodosta oli tullut
rakkauden vankila runoissa, saduissa ja tarinoissa. Meria halusi taltioida sen
omiin lauluihinsa ja siksi se muistetaan.
He saapuivat Refugiaan keskipäivällä.
Alajärvi oli suurelta osin sula. Siellä täällä rannan tuntumassa oli vielä
jäätä. Lumi peitti paikoin metsän ja rannan väliin jäävää maata. Siitä törrötti
viikinkilaivojen vanhoja runkoja ikään kuin julistaen paikalla olleen aikanaan
ihmisiäkin.
Läntinen Kaksonen vastarannalla tuntui
kohoavan pilviin saakka. Järvi näytti jatkuvan taivaanrantaan, vaikka järki
sanoi rannan olevan vain kaukana. Kuusimetsä jatkui monin paikoin vesirajaan.
He olivat putkahtaneet metsästä parinkymmenen askeleen levyiselle sulalle
rantakaistaleelle.
Vapaudenjoen länsihaara ei lähtenyt suoraan
järvestä, vaan koostui monista pienemmistä uomista. Yksi niistä virtasi heidän
kohdallaan. Soliseva vesi oli ainoaa ääni. Tunnelma oli käsinkosketeltavan
jännittynyt, vaikka aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Johan huomasi
toveriensa tarkkailevan valppaasti ympärilleen. Hronan katsoi Saharia ja rikkoi
hiljaisuuden.
”No? Jäljestäjä?”
”Metsässä on jotain. Takanamme.”, Sahar
puhui kuiskaten.”
”En pidä vedestä. Sielläkin on jotain.”,
mutisi Ingrid itsekseen.
Rufus tapaili kirveensä vartta. Eniten Johan
hämmentyi rekikoiria. Ne vetäytyivät niin kasaan kuin valjailtaan pääsivät.
Rautaleuka oli käpertynyt reen viereen ja oli liikkumatta. Johan huomasi
hahmoja metsässä samaan aikaan Saharin kanssa.
”Meriviikinkejä!”, Sahar sähähti.
He olivat ansassa. Toisella puolella oli
vuolaasti virtaava joenuoma, joka oli liian leveä ylitettäväksi. Ainakin
kymmenen askelta. Se näytti myös syvältä. Toisella puolella oli järvenranta. He
eivät pääsisi pakoon tai piiloon, kun heidät pian nähtäisiin.
Se ei kestänyt kauaa. Heidät oli jo
huomattu, Johan tajusi. Metsässä vilahtelevat soturit muodostivat runkojen
suojassa puoliympyrän. Vihollinen oli saartanut heidät joen ja järven väliin.
Kukaan ei voisi livahtaa pakoon. Johan mietti uimista. Heidät ammuttaisiin ja
mihin he pääsisivät vettä pitkinkään?
Marauderepäällikkö asteli näkyviin kädet
esillä. Hän antoi piiritetyille aikaa tajuta tilanne.
”Olen käskijä Feldon marauderestä. Puhun
Dyer Morgarin nimeen. Antakaa meille mustan kantaja ja hänen toverinsa, niin te
muut saatte mennä.”
Johan säpsähti. Miten ne tiesivät hänestä?
Eihän kukaan kotikylässä voinut tietää putoamisesta lampeen. Sahar astui askeleen
meriviikinkiä kohti käsi miekan kahvalla.
”Minä olen Pohjoismetsän Sahar. Tästä
seurueesta ei vangita ketään.”
Muut hämmästyivät. Naisille suunnattu
imelyys oli kadonnut Saharin äänestä. Nyt siinä kaikui teräs. Sahar ja Feldon
tuijottivat tiukasti toisiaan. Meriviikinki antoi kädellään merkin. Muut
näkivät, kuinka hänen soturinsa nostivat viritetyt varsijouset olalleen astuen
samalla runkojen takaa ampuma-asemiin.
”Teitä osoittaa kymmenen viritettyä jousta.
Antautukaa, niin ette kuole.”
Uhatut
soturit nostivat kilvet eteensä. Ingridin ja Sahar asettautuivat kyljittäin.
Rufus harppasi heidän viereensä. Hronan komensi poikia kipuamaan rekeen
kolmikon takana. Johan tajusi tietäjän suunnittelevan pakoa. Se ei onnistuisi.
Meriviikingit saisivat heidät puolisulassa maassa kiinni vaikka kävellen, jos
reki jostain ihmeen syystä pääsisi saarron läpi. Hiljaisuus seisoi hetken.
Sahar rikkoi sen.
”Minä kuolen kuten olen elänyt. Omasta
tahdostani.”
”Ampukaa! Ei poikiin!”
Matka ei ollut kuin parikymmentä askelta.
Jouset napsahtivat lähes yhtä aikaa. Kymmenen vasamaa kiiti kohti kolmikkoa. Ne
osuivat kilpiin kuin raekuuro jäähän. Kukaan ei ampunut kohti Hronania, joka
seisoi poikien takana reen vieressä. Vasamat eivät osuneet lihaan lainkaan. Raivostunut
Feldon karjui uusia käskyjä.
”Jouset pois. Käykää päälle. Säästäkää
nainen, jos voitte. Pojat elävinä.”
Marauderesoturit tulivat pois metsästä.
Kaksi innokkainta ryntäsi karjuen kohti Ingridiä ja Saharia. Johan ei ollut
koskaan ennen nähnyt oikeaa taistelua ja hämmentyi. Sahar ei yrittänytkään
ottaa kilvellään vastaan hyökkäävää vihollista.
Sulavasti liikkuen hän pudotti kilpensä
laskeutuen samalla etukumaraan. Vastoin
meriviikingin odotuksia hän syöksähti askeleen eteenpäin työntäen samalla
miekkansa hyökkääjän kurkusta läpi.
Ingrid ei käyttänyt perinteistä viikinkien
lyömämiekkaa, vaan kantoi selässään ristikkäin kahta kapeampaa pistomiekkaa.
Hän oli vetänyt ne molemmat käsiinsä pudotettuaan kilpensä. Merisoturi yritti
jyrätä hennon naisen painollaan, mutta Ingrid väisti ryntäyksen vaivattoman
näköisesti. Kuin tanssien hän työnsi molemmat miekkansa vihollisen suojattomaan
kaulaan.
Taistelu ei ollut kestänyt kyyneltäkään,
Johan tajusi hämmentyneenä. Ehkä kaksi tai kolme kertaa kymmenen
silmänräpäystä. Ei ainakaan sataa räpäystä, mikä olisi tehnyt kyyneleen. Johan
säpsähti tuijotuksestaan takaisin nykyhetkeen kuullessaan Rufuksen karjunnan.
Kirvesjättiä vastaan oli hyökännyt tutun
näköinen miekkamies. Reinhold! Johan tajusi saman tien, miten heidät oli
löydetty, ja miksi maraudere tiesi hänestä. Mukava Reinhold oli ollut jotain
muuta kuin miltä oli näyttänyt. Sama oli valjennut Rufukselle ja saanut soturin
karjumaan raivosta.
Miekka vastaan kirves. Vauhti vastaan voima.
He olivat otelleet keskenään aikaisemminkin. Sen huomasi, mutta nyt ei ollut
kyseessä harjoitus. Reinhold väisteli hurjia kahden käden taistelukirveen
iskuja vasemmalle ja oikealle. Hän hyppäsi tai kumartui, kun ne tulivat
laakana.
Marauderekin unohtui katsomaan näytöstä,
jollaista harvoin näki. Iskujen välissä Reinhold yritti rynniä eteenpäin
pistäen miekallaan. Kilvestään luopunut jätti puolestaan väisti tai torjui
terää raudalla vahvistelulla kirvesvarrellaan. Taistelu taukosi hetkeksi. Rufus
ärjyi hengästyneenä.
”MIKSI? MITÄ SINÄ TÄSTÄ SAAT?”
Reinhold hymyili pilkallisesti.
”Tyttäresi.”, hän melkein sylkäisi sanan,
ennen kuin jatkoi.
”Pikkuhuorasi ovat nauraneet minulle. Saan
ne palkinnoksi, kun palaan kotiin Dyer Morgarin kanssa.”
Rufus hyökkäsi, jos mahdollista, vielä
raivoisammin kuin aiemmin. Maraudere kiinnitti huomionsa takaisin Ingridiin ja
Sahariin. Puoli tusinaa soturia lähestyi heitä puoliympyrässä. Enää he eivät
rynnänneet. Hyökkääjät arvioivat kaksikkoa katseellaan. He olivat jo nähneet
kahden toverinsa kuolevan. Sahar vilkaisi Ingridiä hymyillen rauhoittavasti.
Kumppani hymyili takaisin. Hänkin oli soturi.
Torven kirkuva soitto halkoi ilmaa. Katseet
kääntyivät. Sotureita. Hevosia. Johanin sydän sykähti. Pelastus. Saman tien hän
tunnisti Dyer Morgarin. Loput meriviikingit. He olivat kohdanneet vain partion.
Nyt kimppuun oli tullut koko joukkue. Metsä näytti kuhisevan sotureita.
Morgarilla oli mukanaan myös sama kaarti ratsusotureita, joilta he olivat
päässeet niukasti pakoon. Meriviikinkejä oli varmasti ainakin sata.
Taistelut taukosivat ilman erillistä käskyä.
Monikaan ei liikkunut. Kaikki katsoivat Dyer Morgaria, joka antoi Kuolontuulen
hitaasti, kuin nautiskellen, lähestyä piiritettyä saalistaan. Hän pysäytti
hevosensa kymmenen askeleen päähän tuijottaen Saharia.
”Et ole huono teoissasi, jäljestäjä. Pelasta
itsesi ja liity minuun. Te muut, heittäkää asenne, niin saatte kenties elää.”
Sahar ei vaivautunut vastaamaan. Myös Morgar
näytti kyllästyneen puheisiin. Varovaisuus ei auttaisi. Mustan kantaja ja
lampeen pudonnut oli otettava voimalla.
”Jouset!”, hän komensi.
Kymmenet marauderesoturit ottivat selästään
tai satulastaan varsijousen alkaen kammeta sitä vireeseen. Tunnelma oli
epätodellinen. Kukaan ei puhunut. Jousien rattaistojen natina sekoittui
laineiden kevyeen liplatukseen. Kuului raivoisa karjahdus. Meriviikinki kaatui.
Nuoli oli lävistänyt hänet. Lisää karjahduksia ja tuskanhuutoja. Merisotureita
alkoi laota maahan nuolten lävistäminä.
Johan tajusi, että ne tulivat ylhäältä.
Pitkäjousia! Nuolia satoi lisää. Toinen aalto. Meriviikingit kaivoivat kilpiään
ja vetäytyivät kaaoksessa syvemmälle metsän suojaan. Johan näki heidät edempänä
rannalla. Pitkiä naissotureita hevosineen. Heitä oli kymmeniä. Ei yhtä paljon
kuin vihollisia, mutta heillä oli pitkäjouset.
Moni oli jalkautunut ampumaan niillä. Osa jännitti jousiaan ratsailta.
Nuolisade vaikutti tauottomalta.
Vain yksi sotureista ei tehnyt mitään. Pitkä
vaalea nainen istui liikkumatta hevosensa selässä. Hän tarkkaili valppaasti
metsänrajaa, jonne meriviikingit katosivat. Sotureita oli jäänyt makaamaan
haavoittuneena ja kuolleina. Osa yritti raahautua kävelykykynsä menettäneinä
toveriensa perään metsän suojaan.
Tarkkailija ratsasti pelastettujen luokse.
”Minä olen Valeren Ferus ja toivotan teidät
tervetulleiksi. Olette nyt Valeren hallinta-alueella. Merirotilla ei ole täällä
asioita. Puhun kuningatar Aeniksen minulle suomin valtuuksin. Tehtäväni on
saattaa teidät laaksoon tapaamaan häntä. Teidän saattajinanne olevat soturit
kuuluvat kuningattaren henkivartiokaartiin. Minä olen kaartiin päällikkö. Täytän kaikki teidän ne toiveenne, jotka ovat
vallassani.”
Johan katseli vaalean hevosensa selässä
istuvaa naista. Tämä oli häkellyttävän pitkä kuten toverinsakin, mutta oli
muutakin. Kädet ja jalat vaikuttivat jotenkin…ulottuvilta. Ehkä nekin olivat
normaalia pidempiä, jos se oli mahdollista. Ferus oli ensimmäinen vanhan kansan
edustaja, jonka Johan näki.
Valeret olivat kauniita. Heidän hiuksensa
olivat enimmäkseen vaaleita ja sidottu tummalla otsapannalla. Johania
häiritsivät vain Feruksen kasvojen lukuisat arvet, jotka väistämättä veivät huomiota
naisen voimakkailta, melkein komeilta, kasvonpiirteiltä.
Johan huomasi Alexin tuijottavan kaartin
päällikköä suu auki. Hän tiesi ystävänsä orastavan naismaun kohdistuvat
vahvuutta hohkaaviin neitoihin, vaikka he molemmat olivat olleet ihastuneita
perinaiselliseen Jennyyn. Johan tökkäsi kyynärpäällään Alexia kylkeen ja
pakotti mielestään pois kauhukuvat runnellusta Jennystä.
Valeret eivät juurikaan käyttäneet suojia.
Kellään ei ollut edes viikinkien suosimia rengaspanssareita tai kypäriä. Kourallisella
valereita oli irrallisia haarniskan osia suojaamassa käsivartta tai olkapäätä.
Se oli kaukana ritareista, jotka verhoutuivat metallilaatoin päästä jalkoihin.
Kaikki valeresoturit kantoivat
lyömämiekkoja, jotka olivat saman näköisiä kuin viikinkien. Kilvistä he eivät
näyttäneet perustavan. Sen sijaan heidän vöillään roikkui kuuluisia valeten
tikareita ja tähtiä. Johan värähti ajatellessaan tuhoa, jotka nuo kauniilta
näyttävät lähitaistelu- ja heittoaseet saattaisivat aiheuttaa.
He perääntyivät Feruksen johdolla poispäin
metsänreunasta kohti leveämpää rantakaistaletta. Pian kaikui varoitushuuto.
Maraudere oli palannut. Tällä kertaa heillä oli mukanaan viritetyt varsijouset.
Se sai valeret valppaiksi, mutta hätää ei ollut. Välimatka oli venähtänyt liian
pitkäksi jalkajousille. Ferus huusi käskyn.
Valeret alkoivat ampua
valerenkuusijousillaan. Varsijousilla ja pitkäjousilla on taisteluissa kaksi
merkittävää eroa. Nopeus ja etäisyys. Jalkajousella ehti ampua pari vasamaa
kyyneleessä. Pitkäjousella toistakymmentä. Vasamat kykenevät läpäisemään
läheltä panssarin, mutta kauas ne eivät kanna. Jousinuolet sen sijaan lentävät
pitkiä kaaria. Niiden voimaa ei voi alas tullessa vähätellä, mutta läpäisykyky
jää silti jälkeen vasamista.
Monet merisoturit ampuivat vasamansa liian
aikaisin. Vain muutama osui, eivätkä nekään vaarallisesti. Valeren nuolet
alkoivat sataa hyökkääjien niskaan. Maraudere suojautui kilpiensä alle. Kaikki
eivät siinä onnistuneet.
Dyer Morgar karjui käskyjä. Meriviikingit
kampesivat jousiaan uudestaan lataukseen. He alkoivat edetä pareittain. Toinen
suojasi ampujaa kilvellään ylhäältä putoavilta nuolilta. Pian he olisivat
ampumaetäisyydellä. Valeret ehkä ehtisivät ratsaille, mutta matkalaiset eivät.
Myös Ferus karjui käskyjä. Valeret lopettivat ampumisen ja tapailivat
miekkojaan.
Meriviikinkejä oli luvultaan enemmän. Johan
tajusi, että vihollinen ehtisi ampua kohti ennen miekkataistelua. Valereita
kuolisi. Tilanne oli paha. Vasamat lensivät. Ingrid ja Sahar torjuivat kilvillään.
Valeret liikkuivat kuivalla maalla kuin jääluistelijat ja väistelivät. Ainakin
kaksi sai silti osuman. Merisotureilla ladattuja jousia riitti. Ensimmäiset
viikingit lähtivät miekat kädessä ryntäykseen.
He eivät ehtineet pitkälle, kun kaatuivat
nuolia selässään. Marauderen takaa tuli uusi nuolisade. Morgar huusi raivosta.
Meriviikingit kääntyivät uutta uhkaa vastaan sotkeutuen toisiinsa. Nuolet
tulivat joen toiselta puolelta. Toinen joukko valereita. Ferukselle se ei
selvästi ollut yllätys. Hänen ei tarvinnut huutaa käskyjä. Hänen kaartilaisensa
olivat jo ampumassa epäjärjestyksessä perääntyviä viikinkejä.
Maraudere vetäytyi takaisin metsän suojaan.
Parikymmentä haavoittunutta tai kuollutta merisoturia jäi rannalle makaamaan.
Kukaan Morgarin ratsusotureista ei ollut ehtinyt osallistua taisteluun. Eloon
oli jäänyt ties kuinka monta kymmentä merisoturia. Ne tulisivat pian takaisin,
Johan oivalsi. Ferus ei tuhlannut aikaa puheisiin, vaan patisti heitä joen
rantaa kohti.
”Nyt pääsemme yli. Toisella puolella olemme
turvassa.”
Kaartin päällikkö nyökkäsi kahdelle
soturilleen haavoittuneita kohti. Puhetta ei tarvittu. Johanista tuntui pahalta
katsoa, kun naiset kävivät vetämässä haavoittuneilta vihollisilta kurkut auki.
Vain yksi aneli armoa.
Valeret olivat löytäneet rannalta pienen
viikinkilaivan, jonka vanha pohja piti vielä vettä. Siitä he saivat tehtyä
lossin, jota vedettiin jokiuoman yli kahden puun rungon väliin pingotettua
köyttä pitkin. Matkalaiset vietiin ensin. Valeret ylittivät uoman kolme
kerrallaan. Osa lähti kiertämään ratsain järveä vieden muiden hevoset mukanaan.
Ilta hämärsi, kun Ferus viimeisenä ylitti
joen. Lossi veneineen tuhottiin. Valeret tervehtivät iloisina päällikköään.
Heitä oli vastarannalla yhtä suuri joukko. Hevosia oli selvästi enemmän kuin
sotureita. Ferus oli jakanut aiemmin joukkonsa kahtia kattaakseen etsinnällään
Alajärven rannat molemmin puolin.
Toisella puolella jokea metsänreunassa näkyi
liikettä. Maraudere oli palannut. Ferus näytti kummastuneelta. Johan oivalsi
päällikön ihmettelevän meriviikinkien saapumista. He olivat myöhässä. Soturien
täytyisi tulla lähelle rantaa, jos haluaisivat varsijousiensa kantavan
valereihin saakka. Samalla miehet olisivat suojattomia ja saisivat nuolisateen
niskaansa. Yritys ylittää vuolas virta olisi itsemurha.
Dyer Morgar tuli metsästä kohottaen kätensä.
Merkki halusta neuvotella. Puheen haluaminen ja siihen suostuminen olisi myös
ikivanha lupaus olla nostamatta asetta muita neuvottelijoita vastaan. Ferus
tuhahti huvittuneena. Hän käveli rantaan. Morgar pysähtyi vastapäätä. Kaksikko
tuijotti toisiaan. Hiljaisuus laskeutui. Kuului vain joen tasaisen vaimea
virtaus.
”Lapsilta jäi leikki kesken. Tulivat
takaisin.”, Ferus puhui tahallisen lujaa muka taakseen kääntäen hitusen
päätään.
Dyer Morgar oli ilmeetön. Äänensävy oli
tiukan vaativa.
”Puhun Roman II:n nimeen. Luovuta pojat
suosiolla. Viemme muuten heidät vaikka laaksosta.”
”Vieraat ovat Valeren alueella ja pysyvät.
Eihän teitä ole enää sataakaan jäljellä. Minä olen tässä. Tuletteko yhdessä vai
erikseen?”
”Toteuta tahtoni. Roman II palkitsee sinut
kuin kuningattaren. Saat Aeniksen kruunun, jos haluat. Ennen pitkää otamme
laakson.”
Ferus purskahti raikuvaan ja hersyvään
nauruun. Pojat eivät ikinä unohtaisi, kuinka kuulivat heille rakkaaksi käyvän
hörönaurun ensi kerran. Se loppui kuin tikarin iskuun. Feruksen ääni oli
kivenkova.
”Sinusta on kuultu, Morgar. Romanin mato.
Tapat kylän kauneimman tytön pelotellaksesi muita. Sidot vielä uhrisi. Leiki
hetki oikeaa miestä, mato. Ota miekkasi ja tule tänne. Sinullahan on apupoikia.
Katsotaan kuinka käy. Voin käyttää vain vasenta kättäni, jos pelottaa.”
Kukaan ei ollut ennen puhunut
marauderekäskijälle samalla tavalla. Hän oli tottunut pelkoon ja nöyristelyyn.
Morgar oli niin raivoissaan, että kykeni tuskin vastaamaan.
”Valerehuora! Nyljen sinut elävältä ja…”
”Hiiriä näytät nylkevän. Keräät niiden
kalloja kaulaasi, Romanin mato.”
Se osui. Miehuuskokeen hainhammaskaulanauhat
olivat Dyer Morgarin ylpeys. Hän näki punaista. Vähät neuvonpidosta. Nyt huora
kuolisi. Morgar veti raivoissaan miekkansa ajattelematta, ettei oikeastaan
voisi tehdä sillä mitään väärällä puolella jokea.
Johan näki sen ensimmäisenä. Hän aavisti
läsnäolon ennen kuin käänsi katseensa. Joku kirkaisi pelosta, mikä on
valereille äärimmäisen harvinaista. Kaikki jähmettyivät tuijottamaan. Zarogin
pää oli valtava. Vankkureiden kokoinen. Leuat olivat kuin painajaisunien
hauella. Kulmahampaiden täytyi olla miehen käsivarren kokoiset.
Lätäkön suuruiset mulkosilmät tuijottivat
sivulle kuin sammakolla. Pää alkoi nousta vedestä. Se ei ollut aivan musta,
vaikka siltä hämärässä näytti. Zarogin väitettiin kykenevän muuttamaan väriään
tummanruskeasta syvän vihreään. Yksi valereista tapaili joustaan, mutta jätti
liikkeen kesken. Ajatuskin nuolen ampumisesta vuoreen oli toivoton.
Zarog nousi vedestä ylöspäin. Se antoi
pyrstöään edestakaisin liikuttamalla itselleen voimaa kohota pystyasentoon. Se
oli kuin jättiläiskäärme olisi noussut seisomaan veden päällä. Hirviön ruho
vaikutti suoristuessaan pilviin ulottuvalta ikitammelta. Sillä oli selässään
läpikuultavat miehen mittaiset eväsiivet. Etukäpälät olivat avuttoman pienet.
Sen pää heilui edes takaisin silmien tarkkaillessa alhaalla näkyviä mitättömiä
ihmisolentoja.
Johan ei ehtinyt tajuta kuinka se tapahtui.
Zarog iski käärmeen nopeudella. Sen pää ilmestyi Johanin eteen. Hän olisi
kätensä ojentamalla ulottunut koskettamaan sitä. Zarog aukaisi valtavat
leukansa.