VIIKINKISOTIEN SAAGA
OSA I
IKIVOIMIEN ESIKOINEN
Se tapahtui, kun vähiten odotin. Aivan kuten
vanha lapsuudenystäväni ja kasvinkumppanini oli sanonut. Hän otti yhteyttä
päivitettyäni sosiaaliseen mediaan joutuneeni työkyvyttömyyseläkkeelle. Emme
olleet olleet yhteydessä enää kolmeen vuosikymmeneen, kun hän yllättäen soitti
keskellä synkintä talvea.
Vanha ystäväni kertoi seuranneensa
mielenkiinnolla uraani läpi koko aikuisikämme. Se oli ollut helppoa, sillä olin
ollut journalisti ja sen jälkeen toiminut korkeakouluopettajana kouluttamassa
seuraavaa toimittajasukupolvea.
Itse ystäväni oli kadonnut aikaa sitten
näkyvistäni jonnekin arkeologisen tutkimuksen hämärään. Nyt hän kertoi etsivänsä
ihmistä, jolla olisi kyky kertoa maailmalle se, mitä hän oli tutkijaryhmineen
löytänyt. Paljastus kuulemma muuttaisi käsityksemme historiasta ja
tulevaisuudestamme. Hänen löytönsä vastaisi lopulta ihmiskunnan iättömiin
kysymyksiin siitä, keitä me olemme, mistä tulemme ja minne olemme menossa.
Olin hämmentynyt. Vanhasta ystävästäni oli
tullut yksi näistä lukemattomista kaheleista, joihin toimittajat urallaan
jatkuvasti törmäävät. Yritin päästä kiusalliseksi muodostuneesta keskustelusta
eroon ympäripyöreillä kommenteilla.
Kaiken kukkuraksi esiin nousi aina toistuva
varoitus tietoverkkojen turvattomuudesta. Tiedustelupalvelut olivat muka hänen
kannoillaan. Materiaali toimitettaisiin minulle tallenteena ja minun pitäisi
luvata sen julkaisu. Tavan voisin valita.
Se oli helppo lupaus. Antaa ja unohtaa. Niin
olin tehnyt urani aikana lukemattomia kertoja. Olin purskahtaa nauruun ystäväni
vielä ilmoittaessa, että materiaalin toimittaisi ”kohtalokas nainen, josta en
voisi erehtyä” ja vieläpä silloin, kun sitä vähiten odotin. Olin unohtanut
puhelun jo seuraavana päivänä.
Ne silmät vaivaavat minua vieläkin. Jos
silmiin voi upota, niin sen minä naisen suhteen olin tehnyt. Mitään muuta en
kykene palauttamaan hänestä mieleeni. En edes sitä, mitä hänellä oli päällään
tai minkä väriset olivat hänen hiuksensa.
Nainen törmäsi minuun lähtiessään
varusteineen kuntosalilta. Katsoimme hetkisen toisiamme hänen mumistessaan
anteeksipyyntöään. Tai niin minä ainakin kuvittelen tapahtuneen.
Vasta pukuhuoneessa huomasin muistitikut,
jotka putosivat salihupparini taskusta. Tutkin niiden sisällön kotona. Alkuun
pääsykin kesti päiväkausia. Uppouduin tehtävääni. Unohdin syödä. Välillä
huomasin valvoneeni koko yön ja vajosin aina vain syvemmälle. Tiedostojen
määräkin oli huikaiseva.
Kuvia ja videoita kaivauksilta. Riimukääröjen
skannauksia ja niiden käännöksiä ja se oli vasta alkua. Saatteen mukaan
käännöstyö jatkuisi vielä vuosia, mutta minulla pitäisi olla riittävästi
materiaalia päästäkseni alkuun. Kevään koittaessa olin käynyt kaiken läpi ja olin
entistä hämmentyneempi. Kukaan ei uskoisi sanaakaan uusista tiedoistani, vaikka
ystävälläni olisi todisteet. Hukkuisimme molemmat tietoverkkojen
salaliittoteorioiden hyllyvään hetteikköön.
Maailmaa olisi pehmitettävä uudelle
totuudelle. Paras keino siihen olisi fiktio. Sepitteeltä vaikuttava tarina ja
sellaisiahan minä osasin jo entisen ammattinikin puolesta tehtailla.
Pidättäydyin tällä kertaa kuitenkin tosiasioissa. Laitoin omiani vain siteeksi.
Ymmärrättehän, pitääkseni tarinan sujuvana ja kiinnostavana.
LIHAN JA HENGEN MAAILMASSA
Ajan kehällä kaikki kaikuu eteenpäin ja taaksepäin. Menneisyyteen ja tulevaisuuteen, koska kaikki on myös tässä ja nyt.
Agora
Eonin kääröt
Tarina
on aina sama. Se vain kerrotaan eri aikaan eri tavalla.
Valeren
aikakirjat
”Tarinat
ovat kuin sade ajan kehällä. Pisarat satavat omaan tahtiinsa eri puolille,
mutta päätyvät lopulta samaan virtaan sen suuntaa muuttamatta.”
Agora
Eeonin ensimmäinen arkkitietäjä
NYT JOHAN
1 Mustalammen miehuuskoe
Pakkaslumi kipristeli ihoa Johanin paljaiden varpaiden välissä.
Mustalammesta nousi lämpimiä höyryjä pitäen kylmän alastomasta pojasta
loitolla. Pakkanen otti ainoastaan selkään. Johan oli tavallisen näköinen 15-vuotias
Pohjoismetsän viikinki. Tosin hiukset olivat lähes mustat. Se oli
poikkeuksellista. Tummien silmien katse oli hyvin vakava.
Kaikkiaan kaksitoista alastonta poikaa
seisoi hangessa lämpöä höyryävän lammen ympärillä. Pohjoisen auringonlasku
punasi taivaanrantaa talvisen havumetsän yläpuolella. Mustalampi oli
pienentynyt vuosi vuodelta, mutta sen läpimitta oli vieläkin pari sataa
askelta.
Kyläshamaani harppoi ensimmäisen pojan luo.
Seremoniaan ei ollut saatu oikeaa seitalaulajaa. Kylä oli siihen liian pieni ja
syrjäinen jopa metsäviikinkien mittapuulla. Kievarinpitäjän tytär, Jenny, oli
saanut luvan toimia miehuuskokeen laulajana. Kaikki pitivät hänen äänestään,
joka nousi välillä huimiin sävelkorkeuksiin tytön hyräillessä sanatonta
sävelmää.
Kylän väki oli kerääntynyt viereiselle kalliolle
katsomaan miehuuskoetta. Kaikki olivat paikalla aina rahvaasta käsityöläisiin
ja sotureihin asti. Pari sataa ihmistä supisi kiihkeästi. Ikinä ei voinut
varmuudella tietää, mitä kokeessa tapahtuisi.
Shamaani painoi ensimmäisen pojan niskasta
polvilleen. Tämän piti työntää kätensä kyynärpäitä myöten veteen, eikä niitä
tuskista huolimatta saanut vetää pois ennen kuin angele olisi imeytynyt. Poika irvisti tuskasta, kun rihmasto
tunkeutui hänen lihaansa.
Johan pystyi paikaltaan näkemään, kuinka vauvan
pikkusormen vahvuiset madot nousivat vedestä pojan käsivarsia pitkin. Ne
vetivät perässään seittimäistä
rihmastoa, joka iupposi pojan lihaan.
Madotkin
katosivat sisään miehen alun käsivarteen. Poika huusi. Angele kiersi pojan käsivarsissa imeytyessään
osaksi häntä itseään. Pojan kädet näyttivät kiehuvan. Hän alkoi kirkua, mutta
ei nostanut käsiään pois. Johan vilkaisi muita nähden heidän kasvoillaan saman
pelon, jota itse tunsi. Kirkuminen tuntui kestävän loputtomiin, mutta yllättäen
se loppui kuin veitsellä leikaten.
Jennyn korkeuksiin ehtinyt ääni hiljeni. Oli
hiirenhiljaista. Oliko kokelas selvinnyt vahingoittumattomana? Hän voisi myös
kaatua kuolleena veteen. Poika nosti ensin päänsä. Sen jälkeen hän nosti
kätensä pois vedestä ja kohotti molemmat nyrkkinsä ilmaan.
Kaikki näkivät, kuinka angele-kohoumat kiersivät hänen käsivarsiensa ympärillä kuin elävät
käärmeet. Ne tekisivät pojasta vahvemman, nopeamman ja kestävämmän kuin
tavalliset ihmiset. Kohta ne painuisivat piiloon, mutta tulisivat esiin, kun
nyt miehuuden saavuttanut haluaisi käyttää kykyjään.
Kiertävät kohoumat olivat melko vaaleita,
tuskin ruskettunutta ihoa tummempia. Angele
oli sitä voimakkaampi, mitä tummempi se oli. Shamaanit ja tietäjät olivat
huolissaan. Angele kävi vuosi
vuodelta heikommaksi.
Mustalammet pienenivät. Monen kylän lampi
oli kuivunut jo kokonaan. Mustaa angelea ei
oltu nähty sukupolviin. Se ei voinut merkitä hyvää. Lisäksi maraudere oli
liikkeellä aiempaa suuremmin joukoin. Nekin etsivät Mustalampia.
Poika kääntyi nyrkit pystyssä kasvoillaan
voitonriemuinen ilme. Meteli repesi. Kyläläiset huusivat ja hurrasivat. Pojan
äiti itki avoimesti, eikä soturi-isäkään pystynyt pitämään tunteitaan kurissa.
Pojan pikkusisko unohti vihaavansa veljeään ja huusi ilosta. Nyt poika oli
saavuttanut miehuuden, eikä ollut enää lapsi.
Hän voisi ryhtyä oppipojaksi. Aika näyttäisi
mihin tehtävään poika tietojensa, taitojensa ja tekojensa ansiosta kuuluisi.
Jos poika ei olisi läpäissyt koetta, hänestä olisi tullut osa rahvasta vailla
toivoa muista kuin palvelijoiden töistä.
Jenny aloitti hyräilyn matalalta. Shamaani
lähestyi seuraavaa poikaa. Johan vilkaisi ympärilleen. Mustalampi sijaitsi
pienessä notkossa kylän laidalla. Vartiovuorossa olleet soturit ja jäljestäjät
olivat hiipineet salaa seuraamaan seremoniaa. Johan tajusi, että kylä oli
vartioimatta.
Hän ei silti huolestunut. Sylvaderen kylät
oli sijoiteltu mielivaltaisesti ympäri Pohjoismetsää, eikä niillä ollut edes
nimiä. Tarvittiin pieni ihme, jotta vihollinen löytäisi heidät. Johan yritti koota harhailevat ajatuksensa.
He olivat muiden poikien kanssa testanneet toistensa kipukynnyksiä. Nyt oli
kuitenkin tosi kyseessä.
Johan ei kyennyt keskittymään. Hän tajusi
pelkäävänsä. Johan tavoitti lammen reunalta pyöreäkasvoisen Alexin katseen.
Alex seisoi lampeen kaatuneen ison kuusen vieressä. Se rauhoitti. Vaalea Alex ja Johan olivat
kasvaneet yhdessä. Alex oli lyhytkasvuinen, hieman tanakka poika, jolle
työskentely isän sepänpajassa oli kasvattanut ikäisekseen turhankin isot lihakset.
Johan ei ollut uskaltanut painia Alexin
kanssa enää vuosikausiin. Toisaalta Alex ei pärjännyt notkealle Johanille
oikeastaan missään muussa ruumiillisessa kilvoittelussa.
He olivat puhuneet tästä hetkestä usein.
Viime aikoina päivittäin. Lopulta koko ajan. Naiseuteen mentiin eri tietä. Angele
imeytyi naisiin vain harvoin. Kukaan ei tiennyt, miksi näin oli. Rahvaaseen
kuuluva ei saanut naida mielitettyä, joka oli läpäissyt naisten kokeen. Se
poikia eniten pelotti rahvaaseen jäämisessä.
Kirkuminen alkoi taas. Johan mietti
tahtomattaan kuulemiaan kauhutarinoita siitä, mitä tapahtuisi, jos poika
putoaisi höyryävään veteen. Se oli uhka, jolla tottelemattomia lapsia
peloteltiin. Jos vielä leikit tulella, niin kastan sinut Mustalammessa. Se sai
lasten mielikuvituksen liikkeelle. Nyt se ei enää tuntunut kovin kaukaiselta
lapsuuden muistolta.
Shamaanin mukaan angele oli ikivoimien lahja ihmisille loputtoman jään
aikakaudelta. Nyt kun kylmä oli väistynyt, sitä ei enää tarvittu. Vain
pohjoisessa ja vuoristoissa oli enää Mustalampia. Nämä viimeisetkin olivat
katoamassa. Kohta ihmisten täytyisi tulla toimeen omillaan. Johan ei uskonut
juttuun ikivoimien lahjasta. Hän tiesi jotain muutakin.
Hurraaminen alkoi taas. Poika oli läpäissyt.
Shamaanit olivat tietäjien apulaisia, jotka toimivat omin päin vain
syrjäisimmissä kylissä. Johan oli kerran päässyt ottoisänsä mukana toiseen
kylään tapaamaan oikeaa tietäjää. Tämä oli selittänyt, kuinka angele liittyi paljon tärkeämpään asiaan
kuin menneeseen aikaan. Se oli osa lihan ja hengen liittoa, josta jokainen
elävä olento muodostui.
Jenny aloitti taas. Johan havahtui ajatuksistaan. Oli Alexin
vuoro.
Alex oli polvillaan shamaanin kädet
niskassaan. Alex näytti tyyneltä, mutta Johan huomasi hänen olevan pakokauhun
vallassa. Johan yritti viestiä katseellaan voimaa ystävälleen. Alex tavoitti
katseen. Hänen näennäisen rauhallinen ilmeensä jäykistyi. Leukaperät
kiristyivät. Johan tunsi tuon ilmeen. Alexilla oli sama ilme, kun hän takoi
rautaa. Alexilla oli sama ilme, kun hän taivutti rautaa.
Ystävä oli näyttänyt samalta silloinkin, kun
Johan kiputestissä oli työntänyt puukkoaan hänen reiteensä. Lopulta Johan ei
ollut uskaltanut jatkaa. Alex työnsi kätensä höyryävään lampeen. Jotenkin Johan
tiesi, mitä tulisi tapahtumaan.
Angele
kävi lihaan kiinni. Alexin ilme ei muuttunut. Shamaani kohotti
kulmakarvojaan. Tässä oli jotain epätavallista. Angele imeytyi. Alex ei reagoinut. Jenny hiljeni ennen aikojaan.
Alexin iho kiehui. Hikipisarat tunkivat läpi hänen otsaltaan, mutta ilme ei
muuttunut. Ääntäkään ei kuulunut.
Shamaani katsoi Alexia silmät hämmästyksestä
pyöreinä. Hän oli selvästi peloissaan. Hiljaisuus oli aavemainen. Mitään
tällaista ei ollut aikaisemmin tapahtunut. Tämä ei ollut mahdollista ja silti
se tapahtui.
Se oli siinä. Alex vilkaisi Johaniin
nyökäten tuskin havaittavasti. Hän nousi kääntyen kyläläisiin päin. Kaikki
tuijottivat, kun Alex nosti kätensä. Angele
oli musta.
Meteli oli kuin rajumyrsky. Kaikki
ymmärsivät, että jotain käänteentekevää oli tapahtunut. Shamaani yritti viittoa
hiljaisuutta, mutta kukaan ei välittänyt. Jenny tuijotti Alexia käsi suunsa
edessä. Muut kokelaat vain tuijottivat. Alexin ilmekään ei värähtänyt.
Ristiriitaiset tunteet myllersivät Johanin
sisällä. Häntä oli pidetty johtajana ja Alexia seuraajana. Johan tunsi yhtä
aikaa ylpeyttä ystävästään sekä kateuden pistoksen.
Shamaani alkoi huutaa, mutta hiljeni saman
tien. Varsijousen vasama lävisti hänen otsansa. Shamaani oli kuollut jo ennen
kuin kaatui maahan. Nuolikuuro iski väkijoukkoon. Pitkäjousen nuolet tulivat
taivaalta pitkän kaaren päätteeksi. Ne lävistivät suojattomia kyläläisiä.
Soturit yrittivät nostaa kilpiään suojatakseen itsensä ja perheensä. Kymmeniä
ihmisiä kuoli ja haavoittui silmänräpäyksessä.
Varsijousien vasamat iskivät lammenrannan kokelaisiin.
Puolet pojista sai osuman saman tien. Osa heistä putosi lampeen. Uponneiden
kohdalla vesi alkoi kuplia punaisena. Johan pälyili vauhkona ympärilleen.
Marauderen miekkamiehet olivat ryntäämässä notkon reunoilta alas kohti lampea.
Osa juoksi kallioita kohti hyökätäkseen väkijoukkoon. Nuolten tulo loppui.
Johan näki kahden miekkamiehen tulevan
itseään kohti. Ne jahtaavat kokelaita, Johan tajusi. Hän näki silmäkulmastaan,
kuinka muita hakattiin kuoliaaksi. Alex oli kadonnut.
Syvä rauha täytti Johanin mielen. Hän muisti
kesäiset päivät lammen rannalla. Kesäisin, kun angele nukkui. Johan kuvitteli, että Jenny ja Karin olivat taas
katsomassa auringon helottaessa kirkkaalta taivaalta. Johan hallitsi vartalonsa
täydellisesti. Parin askeleen vauhdin jälkeen hän ponnisti, taittoi ja solahti
lampeen pinnan tuskin värähtämättä.
Aluksi oli ollut yksi kansa, pandere,
viikingit. Historia oli jo hämärtänyt välirikon tarkat syyt. Nyt oli maraudere,
meriviikingit ja sylvadere, metsäviikingit. Nyt oli viha. Viha ja ennakkoluulot
olivat synnyttäneet kostonkierteen, joka oli jo aikaa sitten vienyt mukanaan
kaiken järjenkäytön. Inhimillisyys oli unohtunut. Nyt oli viha, johon ei
mahtunut armoa.
Johan yllättyi veden lämmöstä. Angele iski heti. Hän tunsi ihoaan
kihelmöivän ja toivoi, että loppu tulisi nopeasti. Mielessään hän heitti
jäähyväiset kasvattivanhemmilleen toivoen heidän jonkin ihmeen kautta
selviävän. Ihoa alkoi polttaa. Tajunta hämärtyi. Polttelusta huolimatta pimeys
laskeutui kuin lempein uni.
Johan
nytkähti hämäryydestä tajuihinsa. Hän tajusi olevansa yhä lammessa. Hän ei
pidättänyt hengitystään. Angele, hän
ymmärsi. Se hengitti hänen puolestaan. Johan näki pinnan läpi, kuinka kaksi
soturia tähysti rannalta häneen päin. Heillä oli keihäät käsissään. Johan
pakotti itsensä olemaan liikkumatta. Lampi oli musta. He eivät voisi nähdä
häntä. Soturit katosivat, mutta ranta olisi silti täynnä verenhimoisia
meriviikinkejä.
Johan yritti siirtää kaiken muun pois
mielestään. Ensin olisi jäätävä eloon. Kuusi! Johan sukeltaisi lampeen
kaatuneen kuusen tuuheiden oksien suojaan. Hän kykeni uimaan koko matkan pinnan
alla. Pian Johan nosti päänsä varovasti pintaan rungon vieressä. Oksien
neulaset eivät olleet ehtineet vielä kuivua. Näkösuoja hämärtyneessä illassa
oli hyvä.
Johan hätkähti. Joku muukin oli paikalla.
Alex! Ystävä oli kiilannut itsensä kiinni oksistoon aavistuksen verran
vedenpinnan yläpuolelle. Pojat katselivat toisiaan ja nyökkäsivät. Marauderen
soturit liikkuivat vielä rannalla tappaen viimeisiä henkiin jääneitä. Nyt oli
oltava hiljaa. Johan ja Alex kuiskivat.
”Otetaan vaatteet kuolleilta.”, henkäisi
Alex.
”Liian vaarallista. Yritetään Olofin
mökille.”
He hivuttautuivat ääneti oksiston suojasta
rannalle. Pakkanen iski heti, kun alastomat pojat nousivat lammen lämmön
ulottumattomiin. He tajusivat heti, että ei ollut kuin yksi mahdollisuus.
”Täysillä!”, sihahti Johan pyrähtäen
juoksuun.
Hämärä oli laskeutunut, eikä kaksi alastonta
poikaa näkynyt kunnolla vaaleaa hankea vasten. Heillä oli mahdollisuus. Nahkuri
Olofin mökki ei ollut kaukana. Vain parisataa askelta kuusimetsän suojassa.
Johan ajatteli askeliaan. Yksi kerrallaan. Vasen, oikea. Vasen, oikea. Mökki
oli jo tuossa. Ovi retkotti auki.
Olof oli tuotu ulos ja tapettu. Ruumis
retkotti kynnyksellä. Saman tien ovesta astui ulos kaksi meriviikinkiä miekat
käsissään.
Tämä on loppu, Johan ajatteli.
Marauderesotureiden suut kääntyivät ivalliseen hymyyn. He nostivat miekkansa.
Johan näki, kuinka jotain vihollisen takana kasvoi
lumesta. Se nousi miehen mittaan ja iski. Miekka upposi meriviikingin niskaan
katkaisten selkärangan.
Hahmon vasen käsi työnsi tikarin toisen
meriviikingin kurkkuun, kun tämä kääntyi. Sahar! Se oli jäljestäjä Sahar. Sahar
Outolintu.
Vielä ei ollut puheiden aika. Kolmikko
rymisteli mökkiin, joka oli täynnä nahka- ja villavaatteita. Pojat kiskoivat
lämmintä päälleen. Sahar pysähtyi
tuijottamaan Johania. Alexin katse seurasi. Johan oli vielä ylävartalo
paljaana.
Sormen kokoiset mustat angele-madot kiertelivät ihon alla ympäri Johanin kehoa. Yleensä se
kiersi vain käsivarsisssa. Välillä Johanin iho kiehui, rauhoittui ja kiehui
uudelleen. Angele eli. se etsi paikkaansa ja tilaansa. Se
imeytyi.
Johan katseli itseään ja pelkäsi. Kauhu
hyysi hänen sisimpäänsä. Johan halusi pakoon. Pakokauhu yltyi, mutta mihin
mennä. Hän ei tuntenut kuin pientä kihelmöintiä ihollaan. Se oli oikeastaan
kaikista pelottavinta. Iho rauhoittui hiljalleen normaalin näköiseksi. Kaikki
olivat pitkään hiljaa.
”Tämä ei ole minun alaani, mutta luulen,
että se imeytyy yhä. Pysyvästi. Sen pitäisi lämmittää kehoa kylmässä, mutta en
tiedä, kuinka paljon.”, puhui jäljestäjä Sahar.
Jäljestäjäksi ei opeteltu. Jäljestäjäksi
synnyttiin. He kantoivat mukanaan vaistonvaraisia taitoja, joita muilla
ihmisillä ei ollut. He osasivat kulkea luonnossa ja olla usein eläinten kanssa
kuin olisivat itsekin samaa lajia. Monilla pohjoisen jäljestäjillä oli
erityinen suhde lumeen. He osasivat kadota siihen ja liikkua tavalla, jota muut
eivät huomanneet.
Pohjoisessa heitä käytettiin usein
vartioijina. Myöhemmin Sahar kertoi, että marauderen omat jäljestäjät olivat
yllättäneet hänet, minkä ei olisi pitänyt olla mahdollista. Sahar oli päässyt
pakoon, mutta ei ollut ehtinyt hälyttää.
Hän
oli kasvoiltaan miesten mielestä rujo, eikä oikeastaan kukaan ymmärtänyt, mitä
naiset hänessä näkivät. Sahar istui harva se ilta kievarissa. Auringon laskettua
hän lähti jahtaamaan nuoria naisia. Sillekin olisi vielä voinut nauraa, mutta
kun se puhelahjoillaan usein onnistui.
Vanhan
miehen piti sietää omaa eukkoaan, ei enää juosta kukasta kukkaan. Kateus
suorastaan kiehui kylän miehissä. Liukas kuin Saharin kieli ennen ja jälkeen
pillun, oli jo vakiintunut sanontatapa kylänraitilla.
Sahar
ei myöskään kainostellut lähestyä muiden puolisoita miesten ollessa metsällä.
Juoruakat supisivat, että puolet kylän kakaroista näytti Saharilta. Sankari
itse olisi saanut jo monta sakinhivutusta, ellei olisi ollut niin hyvä siinä,
mitä teki. Kaikki tunnustivat, että Sahar oli ylivoimaisesti kylän paras
jäljestäjä miesmuistiin.
Väittely oli kiivas, mutta lyhyt. Saharin
mielestä piti lähteä heti. Itsensä tapattaminen ei hyödyttäisi ketään. Alex ei
suostunut ilman varmuutta isänsä kuolemasta. Hän oli menettänyt äitinsä jo
pienenä. Isää hän ei jättäisi. Johan oli löytölapsi. Lapsettomat Hanna ja Ivar
olivat rakastaneet kasvattilastaan kuin omaansa. Johan ei lähtisi pakoon ilman
heitä.
Sahar myöntyi. He yrittäisivät löytää
heidät, mutta vain kaukaa. Turhia riskejä tuli välttää. He voisivat vain
toivoa, että sotakoirat eivät haistaisi heitä yleisessä häliinässä. Jos poikien
vanhemmat olisivat elossa, päätettäisiin teoista. Oli vielä yksi kysymys, jota
kukaan ei uskaltanut lausua ääneen. Lopulta sen puhui Johan itse.
”Mitä se oli? Mikä minussa on?”
Alex ja Sahar olivat pitkään hiljaa. Lopulta
Sahar puhui asetellen sanansa tarkkaan.
”Minä en tiedä. Etkä sinä. Meidän tietoudessamme
on vain yksi ilmaisu, joka sopii siihen, mitä me sinussa näimme. Se ei silti
tarkoita välttämättä mitään. Nyt meidän täytyy vain pysyä hengissä. Seuraavassa
kylässä on oikea tietäjä. Vastatkoon hän.”
Johan värisi.
”Minä olen Johan. Minä en ole mikään...idai relica.”
Idai relica oli legenda, jonka kaikki tunsivat. Idai
relica oli luvattu pelastaja. Se ilmestyisi ihmisen lihassa ja hengessä
maailmanaikojen vaihtuessa. Se ilmestyisi, jos maanpiiri olisi uhattuna ja
tarvittaisiin voima palauttamaan tasapaino. Idai relica ei ollut hyvä,
eikä paha. Se toisi vakauden.
Idai relica tulisi vain, jos
maailmaan olisi ilmestynyt uusi voima. Paha ei kukistaisi hyvää, mutta hyväkään
ei saisi lopullista voittoa. Näin ajan kulku ja vastavoimien kilpa voisi alkaa
alusta maailmanajan vaihtuessa. Ihmiset olisivat askeleen lähempänä sarastusta.
Matka voisi jatkua.
Kolmikko hiipi hankien suojassa Saharin
johdolla piiloon kievarin ja Pitkätalon väliseen louhikkoon. Kylän keskellä
oleva Pitkätalo oli parikymmentä askelta pitkä. Se oli kylän keskus, jossa
soturineuvosto kokoontui. Näkymä pärein valaistuun Pitkätaloon oli hyvä.
Ajoitus ei olisi voinut olla huonompi.
Maraudere oli juuri sytyttänyt melkein kaikki muut rakennukset tuleen. He eivät
olleet piilossaan näkyvissä, mutta lähiympäristö oli liekkien valaisema.
Soturimökit levittäytyvät Pitkätalon
ympärille. Palot saivat yön väistymään. Ne valaisivat ympäri kylää liehuvia
Roman II:n mustavalkolippuja haikuvioineen. Niitä kantavia sotureita oli
paljon. Aivan liian paljon heidän pienessä kylässään.
Maraudere keräsi kylän naisia ja lapsia
yhteen. Sotureita ja vanhuksia tapettiin. Sotakoirat raatelivat kuolevia.
Karjaa ajettiin suojista ulos ja teurastettiin. Meteli oli korviahuumaava.
Koiria isompia ja sudelta näyttäviä hahmoja
vilahteli mökkien välissä. Ne eivät raadelleet turhaan. Ne tappoivat
hyökkäämällä kurkkuun kiinni. Taisteluhyeenia!, Johan tajusi. Niistä oli
kuultu, mutta ei aiemmin nähty.
Riehuvaa joukkoa komensi mustaan pukeutunut
mies mustan ratsun selässä. Kuvaukset olivat kiirineet ympäri Pohjoismetsää. He
tunnistivat pelätyn Dyer Morgarin. Marauderepäällikkö kuului Roman II:n
lähipiiriin. Morgar tunnettiin myös nimellä Romanin ruoska.
Tarinat hänen julmuudestaan olivat levinneet
ympäri Pohjoismetsää. Mitä ihmettä pahuuden ruumiillistuma teki heidän
pienessä kylässään? Yleensä tämän tason
päälliköt vain jakelivat käskyjä joukoilleen. Miten heidät oli edes löydetty?
Dyer Morgar oli komea mies voimakkaine
kasvonpiirteineen. Hän ei vaivautunut käyttämään kypärää, vaan oli sitonut
pitkät mustat hiuksensa otsanauhalla. Morgar katseli hämmentyneitä kyläläisiä
hevosensa Kuolontuulen selästä. Pieni hymynkare ilmestyi hänen kasvoilleen.
”Olkaa hyvä! Rakkaudesta Romaniin!”
Se oli lupa hänen miehilleen aloittaa snagria,
marauderin verijuhla. Kylän soturit oli jo tapettu melkein viimeiseen mieheen.
Muutamat eloon jätetyt oli pakotettu kaivamaan kuoppaa kylän keskusaukiolle. Luvan saatuaan
meriviikingit aloittivat ryyppäämisen. Kievarin simatynnyrit ja lekaleilit oli
kannettu ulos.
Kylän naiset oli pakotettu Pitkätalon eteen
yhdeksi isoksi ryhmäksi. Sen ympärillä oli köysi. Ei ollut vaikea arvata, mitä
illan mittaan tapahtuisi. Lakipisteensä saavuttaneet liekit tekivät yöstä
hetkeksi päivän. Johan ja Alex painautuivat syvemmälle lumeen kivikon keskellä.
Heitä ei olisi vaikea huomata, jos he liikkuisivat. Sahar oli kadonnut kuin
maan nielemänä.
Pojat yrittivät tähystää vanhempiaan, mutta
turhaan. Meriviikingit hakkasivat vielä elossa olevia mielivaltaisesti. Moni
oli veren peitossa. Kaaoksesta oli mahdotonta tunnistaa kaikkia. Ystävien ja
naapureiden pahoinpitely tuntui sattuvan poikiin itseensäkin. He välttelivät
katselemasta kuolleita, joita lojui ympäriinsä. He eivät halunneet nähdä
tuttuja kasvoja elottomina. He pelkäsivät näkevänsä vanhempansa.
Dyer Morgar laskeutui ratsunsa selästä
liittyäkseen miestensä seuraan. Hevonen sidottiin kievarin terassiin kiinni.
Morgar kiersi lekaleili kädessään vangittujen naisten ryhmää. Hän nautti
aiheuttamastaan pelosta. Pari soturia seurasi kuuliaisesti päällikköään. Toinen
kantoi Morgarin sinivalkoista hainhammas ja -evä-tunnusviiriä. Päällikkö
pysähtyi vapisevan Jennyn kohdalle.
”Tämä!”
Se, mitä Johan ja Alex näkivät seuraavaksi,
päätti heidän lapsuutensa. Hirmuteko pakotti heidän elämänsä uuteen suuntaan.
Meriviikingit sitoivat köydet Jennyn nilkkoihin ja nostivat hänet roikkumaan
pää alaspäin Pitkätalon kattohirteen. Jalat haarallaan roikkuva nainen näkyi
selvästi ulos avoimesta ovesta. Hänen vaatteensa revittiin pois.
Sylvaderen naiset olivat ylpeitä. He eivät
kirkuneet, vaan yrittivät näyttää rohkeilta. Silti moni niiskutti. Jenny oli
kaunis kievarinpitäjän tytär, johon kaikki kylän pojat olivat rakastuneet.
Johan oli usein unelmoinut alastomasta Jennystä. Nyt näyssä oli jotain
vääristynyttä, jotain pahaa. Johan nieleskeli.
Jenny kirkui ja yritti rukoilla armoa. Hän
aavisti tulevan. Morgar viittasi hiljaisuuden ja otti kirveensä. Jenny tavoitti
viime hetkillään rauhan. Hänen ilmeensä tyyntyi.
”Puskasoturien huorat eivät merkitse minulle
pillun karvan vertaa. Minä annan teille verimorsiamen.”, Morgar julisti.
Kirves pysähtyi vasta Jennyn sydämen
kohdalla. Naiset kirkuivat hysteerisinä. He vapisivat. Moni oksensi. Karin,
Jennyn sisko, pyörtyi. Verimorsian oli kaikkien Pohjoismetsässä tuntema lasten
kummitusjuttu. Sen käyminen toteen iski suoraan tajuntaan.
Johan jähmettyi. Hän ei suostunut
ymmärtämään näkemäänsä. Johan havahtui siihen, että Sahar kiskoi häntä
puoliväkisin ylös kivenkolosta. Alexia Sahar lähes veti hiuksista perässään. He
pysyivät niukasti näkösuojassa kivien ja kinosten välissä.
”Nyt on mentävä. En nähnyt vanhempianne. Jos
he ovat elossa, me emme löydä heitä. Kuolemme turhaan.”
Sahar puolittain töni, puolittain veti
heidät kievariin suojaan. Se oli Pitkätalon lisäksi ainoa rakennus, joka ei
vielä ollut tulessa. Sahar alkoi lätkiä poikia poskille.
”Te olette nyt miehiä. Keskittykää! Suremme
myöhemmin!”
”Jenny! Meidän täytyy pelastaa, kostaa…”
Sahar löi Johania nyrkillä suoraan nenään.
”Nyt jäädään henkiin. Liekit valaisevat liikaa.
Järjestän hämäyksen. Seuratkaa minua. Mennään purorannan kautta pohjoispolulle.
Ottakaa kuolleilta aseet ja ruokaa.”
Johan ja Alex alkoivat tulla tolkkuihinsa.
He olivat sylvadere. Tämä kostettaisiin, mutta nyt piti paeta. Sahar katkaisi
nuolen. Jäljestäjä sulki silmänsä hetkeksi. Viattoman eläimen vahingoittaminen
oli kaikkea sitä vastaan, mitä jäljestäjät olivat.
Sahar irrotti Kuolontuulen lieastaan ja iski
nuolen puoliskon hevosen toiseen lautaseen. Se oli kokenut sotahevonen, mutta
ei sentään varautunut moiseen. Kuolontuuli hirnui kuin ukkosmyrsky rynnäten
suoraan humalaisten soturien rykelmään. Se aiheutti kaaoksen. Morgar tuli ulos.
Häntä ei hämätty.
”Niitä on vielä vapaana. Etsikää!”
Sahar johdatti poikia eteenpäin pitkin
varjoja. Yksin hän olisi selvinnyt koska tahansa, mutta hylkäsi ajatuksen ennen
sen muotoutumista. Meriviikinkejä oli liikaa, mutta ne olivat juovuksissa.
Sahar taasen oli omalla maallaan. Hän oli kasvanut kylässä ja tunsi sen
jokaisen sopukan.
Muutaman kerran partio pääsi turhan lähelle,
mutta Sahar oli jäljestäjä. Hän käytti hyväkseen lumen muotoja ja sen olemusta.
Kylä oli täynnä vanhoja jälkiä, eikä marauderellä ollut selvää hajua
sotakoirilleen. He saattaisivat selvitä.
Nimettömyyden ja salaisen sijainnin oli
ollut tarkoitus suojata kylää. Mitään muureja tai raja-aitoja ei ollut.
Jäätyneen puron yläjuoksulla oli pieni kivisilta, jota pitkin pääsi
metsäpoluille. Se oli metsästäjien ahkerassa käytössä. Sen ylitettyään heillä
olisi mahdollisuus kadota metsään.
Murina alkoi kuulua, kun he astuivat
sillalle. Toisella puolella oli vastassa taisteluhyeena hampaat irvessä. Sekin astui
sillalle. Sahar veti miekkansa. Hän halusi suojata poikia, vaikka tiesi sen
olevan turhaa. Taisteluhyeena oli meriviikinkien sotajalostuksen tulos.
Tappamaan luotu peto, joka totteli sokeasti isäntäänsä.
Se ei halunnut raadella tai pysähtyä syömään.
Se oli pelkkä tappaja. Siinä yhdistyi villipedon hurjuus ja opetettu
taistelutaito. Se lopettaisi taistelun vasta käskystä.
Epätoivo valtasi Saharin. Hän oli
tunnistanut hyeenat meriviikinkien keskellä, mutta toivonut niiden pysyvän
isäntiensä lähellä. Silmäkulmastaan hän aisti liikettä puron jäällä. Hän ei
voinut katsoa. Hyeena hyökkäsi edestä. Sahar nosti vaistomaisesti miekkansa ja
kätensä eteensä.
Jokin tumma tuli lujaa sivulta.
Vauhdilla. Se törmäsi hyppyyn
valmistautuvaan hyeenaan, joka lensi jäälle jotain yhtä isoa itsessään kiinni.
Rautaleuka!
Kylän pohjandoggi oli pelastanut heidät. Se
oli saanut taisteluhyeenan kaulan valtavien leukojensa väliin. Koira painoi
pedon maahan. Hyeena kynsi kuin raivopää kissa. Se pääsisi irti muutamassa silmänräpäyksessä.
Sahar ryntäsi iskemään miekkansa pedon kallosta läpi.
Rautaleuka oli koko kylän oma pohjandoggi.
Se oli vain ilmestynyt. Kukaan ei ollut sen isäntä, vaan kaikki pitivät siitä
huolta. Vasikan kokoinen Rautaleuka puolestaan piti kaikista. Yleensä se vain
nukkui kievarin nurkilla aterioidensa välillä. Koiran leuat olivat liian isot
sen kokoon nähden, aivan kuin hauella. Sen väitettiin purreen noin vain poikki
hirven reisiluita.
Nyt se oli kuolemassa. Hyeena oli repinyt
koiran kyljen ja vatsan auki. Hangelle valuva veri näytti hämärässä mustalta.
Verissään makaavan koiran silmät eivät tahtoneet pysyä enää auki. Sen pää
nytkähteli. Sahar avasi suunsa.
”Ei voi mitään. Lopetetaan sen kärsimykset
ja jatketaan.”
”Odottakaa!”
Johan alkoi riisua vaatteitaan. Saatuaan
yläruumiinsa paljaaksi hän jännitti lihaksensa. Angele napsahti esiin. Madot kiersivät Johanin ihon alla. Niitä oli
paljon. Johan otti Rautaleuan pään käsiensä väliin. Hän puristi sen rintaansa
vasten. Sahar ja Alex katsoivat kummissaan, kuinka rihmasto kasvoi koiran
kuonon ja pojan rinnan väliin. Yksi mato siirtyi sitä pitkin sulautuen koiraan.
Rautaleuan pää nuokahti kuin uneen. Pian se
säpsähti, pudisti päätään ja nousi ylös. Verenvuodot alkoivat tyrehtyä.
”Se tulee mukaan. Lähdetään.”
Johan ja Alex kahlasivat lumessa. He
seurasivat hitaasti Saharin jättämiä jälkiä. Rautaleuka laahusti omaan
tahtiinsa heidän takanaan. Kuunvalo riitti niukasti. Sen mennessä pilveen ei
auttanut kuin pysähtyä odottamaan. Havumetsä oli harvaa. Välillä lumi oli
pakkautunut kinoksiksi. Kulku oli raskasta.
He olivat kävelleet läpi yön. Jäljestäjä oli
onnistunut pitämään suunnnan pelkässä kuunvalossa. Yllättäen Sahar oli lähtenyt
omille teilleen. Hän oli vain käskenyt seurata jälkiään, kunnes ne loppuisivat.
Seuraava päivä oli kahden kesken jääneille
pojille raskas. Heidän olisi pitänyt levätä. He arvelivat, että angele antoi
voimia. Kumpikaan ei ollut aikaisemmin matkannut näin kauaa lepäämättä kunnolla.
He pysähtyivät syömään ruokansa, jotka he
olivat onnistuneet nappaamaan mukaansa muutamalta kuolleelta maraudereltä.
Viimeisen kovettuneen korpunpalan he antoivat Rautaleualle. Se näytti
onnettomasta palasesta ennemmin loukkaantuneelta kuin kiitolliselta.
Kaukaa kuului koirien ulvontaa. He tiesivät
meriviikinkien seuraavan sotakoirineen. Ennen pitkää heidät saataisiin kiinni,
ellei Sahar tulisi takaisin ja keksisi jotain.
Lyhyt pohjoisen talvipäivä alkoi hämärtää,
kun Saharin jäljet loppuivat keskellä metsäaukeaa. Lumi näytti koskemattomalta
joka puolella. Pojat katsoivat toisiaan
epätietoisina. Jäljestäjien temppuja. Mitä he voisivat tehdä? Marauderen
koirien haukunta tuntui kuuluvan lähempää. Myös Rautaleuka näytti levottomalta.
Heitä ei sentään palellut, vaikka pakkanen
oli kiristymässä. Sen sijaan he olivat rättiväsyneitä. Angele tai ei, heidän täytyisi pian
levätä. Pitäisi sytyttää leirinuotio ja syödä kunnolla. Saharilla olisi pakko
olla tulukset ja jotain syötävää. Muuten he voisivat kaatua hankeen ja odottaa
meriviikinkejä. Missä jäljestäjä viipyi?
Saharin täytyi olla metsästämässä. Hän toisi
palatessaan riistaa. Ehkä kanin tai vähintään oravan. Jäljestäjät osasivat
löytää saalista silloinkin, kun muut eivät. Jäljestäjät osaavat myös paeta
lumessa, Johan tajusi. Häntä alkoi pelottaa. Entä, jos Sahar oli lähtenyt
lopullisesti. Sahar oli pelastanut heidät kylässä, mutta myös itsensä. Miksi
hän riskeeraisi henkensä kahden pojan takia? Johan katsoi Alexia silmiin ja
näki saman kysymyksen.
He jatkoivat entiseen suuntaan rikkoen
koskemattomalta näyttävän hangen. Pian Saharin jäljet tulivat uudelleen
näkyviin. Tuuli oli pyyhkiinyt ne välillä pois. Edessä aukeava pieni jälkien
jättämä polku tuntui umpeutuvan silmissä. He kiristivät vauhtia. Aukion
toisella puolella kohosi lumettomia kallioita, joiden juureen jäljet
päättyivät.
Pojat kiipesivät matalille kallioille. Kohta
olisi pimeää. He päättivät odottaa. Kaksikko taitteli Johanin viitan
istuinalustaksi. Alexin viittaan
kääriytyneinä he pysyivät lämpiminä. Pojat eivät kyenneet nukkumaan, mutta
torkahtelivat hetkittäin istuallaan. Kylmyys tunkeutui viitan alle, mutta
molemmat olivat palelleet pahemminkin. Ehkä angele auttoi. Oli vaikea
sanoa. Silti lähestyvä yö pelotti. Pakkanen vain kiristyi kiristymistään.
Sahar tuli hetki ennen aamunkoittoa.
Jäljestäjä ei tuhlannut aikaa selittelyyn. Hän hoputti poikia kulkemaan
nopeasti kallioita pitkin eteenpäin. Syy selvisi yhtä aikaa talvisen
auringonnousun kanssa. Marauderen sotakoirien ulvonta alkoi heti ensisäteiden heijastuessa
hangesta. Se ei kuulunut enää kaukaa. Meriviikinkien oli täytynyt edetä myös
yön aikana.
Kalliot päättyivät joensuuhun. Jäätynyt
virranuoma sai alkunsa isosta järvestä kadoten
metsän sekaan. Uoman jää ei ollut vanhaa, sillä sen päällä ei ollut
juurikaan lunta. Sen sijaan järveä peitti lumikinos. Sen jää oli ollut vahvaa
jo pitkään.
Sahar johdatti heidät joensuun ohi kiertäen
sen järven puolelta. Kinos ylettyi poikia polviin. Saatettuaan kaksikon
toiselle puolelle, Sahar palasi takaisin samaa lumipolkua. Edetessään hän
peitti polun heiluttelemalla kuusenhavuista valmistamaansa harjaa. Jäljestäjä
tiesi, mitä teki. Hän sai kevyen pakkaslumen näyttämään koskemattomalta. Sahar
oli ollut lyhytsanainen evästäessään poikia.
”Jos jää pettää, te pakenette. Minulla ei
ole enää toivoa tässä pakkasessa. Takaisin jäälle ei kannata edes nousta. Antakaa
minun upota. ”
Sahar lähti palaamaan takaisin suoraan uoman
yli. Hän eteni kuin luistelisi saaden satunnaisen lumen potkittua levälleen.
Vähäiset jäljet näyttivät siltä kuin pieni seurue olisi ylittänyt joen. Jää
alkoi ratista, kun Sahar läheni keskikohtaa.
Jää oli nyt ohuinta, koska virta oli
voimakkaimmillaan. Jäljestäjä ei epäröinyt, vaan lisäsi vauhtiaan. Hän ei enää
yrittänytkään potkia lunta, vaan otti hypähteleviä juoksuaskeleita niin
nopeasti kuin kykeni. Jään rasahtelu oli jo niin kovaa, että se uului selvästi
poikienkin korviin asti.
Sahar palasi luistelutyyliinsä heti, kun
arveli jään kestävän. Hän pääsi perille ja kääntyi katsomaan lopputulosta. Se
ei ollut täydellinen, mutta ei huonokaan. Hyvällä onnella viholllinen
kuvittelisi kolmikon ylittäneen uoman siltä kohtaa.
Penkereellä kasvoi tiivis rykelmä katajia.
Marauderen sotakoirien ulvonta oli jatkuvaa, eivätkä takaa-ajajat selvästikään
olleet kaukana. Sahar piiloutui katajien sekaan otettuaan varsijousen
selästään.
”Ne lähettävät ensin jäljestäjän koiran
kanssa. Ne on pakko ampua. Hyvällä onnella muut raivostuvat.”
Sahar komensi poikia jatkamaan vanhoja jälkiään eteenpäin. Matka ei olisi pitkä.
Jäljestäjä oli kaivanut seuraavan joensuun kohdalla kalastusveneen lumesta. Se
oli nyt käännetty oikein päin jäälle keula alajuoksua koohden. Joki viettäisi
rinteen mukana alaspäin.
”Jos en tule, työntäkää vene vauhtiin jäätä
pitkin. Jos se kestää, voitte päästä pitkälle. Pysähdytte vasta keskelle
peltoja. Lähtekää niiden yli. Naapurivartion pitäisi nähdä teidät.”
Alex katsoi Johaniin. Hän oli tottunut
tekemään niin, kun piti päättää. Johan ei puhunut, vaan otti itsekin
varsijousen selästään.
”Kaksi ampuu paremmin kuin yksi.”
Sepänpoika sanoi vain sanan.
”Kolme.”
He näkivät vastarannalla liikettä puiden
välissä. Meriviikinkejä oli paljon. Se oli hämmentävää. Mitä ne halusivat
parista hassusta kyläpojasta ja yhdestä jäljestäjästä? Kaikki ei ollut niin
kuin piti. He olivat jo aiemmin olleet ihmeissään, miksi takaa-ajo vain jatkui.
Täytyihän vihollisen tietää, keitä he olivat ja etteivät he kantaneet mitään
arvokasta mukanaan.
Yksi oli selvästi käskijä. Mies oli muita
puolipäätä pidempi ja karjui määräyksiä. Soturi, mitä ilmeisimmin jäljestäjä,
lähti koiran kanssa ylittämään varovasti jokea. Sahar nousi rauhallisesti
pystyyn ja tähtäsi. Vasama osui ylittäjää kasvoihin. Mies kaatui jäälle.
Johan ja Alex laukaisivat lähes yhtä aikaa.
Toinen osui koiraan. Se jäi verta vuotaen makaamaan isäntänsä viereen. Sahar
huuteli solvauksia näyttäen samalla halventavia käsimerkkejä.
Huijaus tepsi. Se ei ollut yllätys.
Maraudere tunnettiin äkkipikaisuudestaan. Käskijä itse veti miekkansa esiin
lähtien ryntäämään heitä kohti. Muut seurasivat huutaen kuolemaa
vihollisilleen. He eivät ehtineet edes puoleen väliin, kun jää petti raskaasti
aseistautuneiden meriviikinkien alla.
Vain muutama ehti vetäytyä turvaan murtuvan
jään päältä. Muut upposivat hyiseen veteen karjuen nyt kauhuissaan. Koko hurja
joukko oli kuin pyyhkäisty pois jään päältä, eikä siihen ollut kulunut edes
montaa silmänräpäystä. Sahar hymähti pilkallisesti.
”Idiootit. Lähdetään!”
Hän näki lisää liikettä kaukana
vastarannalla ja kirosi raskaasti. Metsästä rantaa kohti asteli musta
sotahevonen. Sen selässä istui Dyer Morgar! Se oli järjenvastaista. Morgarin
tasoiset marauderekomentajat eivät yleensä vaivautuneet itse paikalle edes
hävittämään pieniä kyliä.
Nyt Romanin ruoska oli heidän perässään!
Morgarilla oli paljon sotureita mukanaan. Liian paljon. Jäihin oli uponnut vain
pieni etujoukko. Jäi enää yksi vaihtoehto.
”Nyt juostaan!”
Pakkaslumi oli kevyttä ja Sahar raivaama
polku auki. He pystyivät juoksemaan, mutta eivät huohotukseltaan puhumaan.
Heidän ei tarvinnut. Vauhti olisi ainoa keino päästä pakoon. Sekään ei
välttämättä riittäisi. Morgarin miehet olisivat kokeneita ja kestäviä
sotureita, jotka tuskin luovuttaisivat.
Vaihtoehdot olivat vähissä. Kierrettyään
järven kautta maraudere voisi myös päästää koirat irti. He olivat vielä liian
lähellä ehtiäkseen harhauttaa. Soturien tarvitsisi vain kävellä kaikessa
rauhassa haukunnan suuntaan. Sahar oli nähnyt sen tapahtuvan. Koulutetut
sotakoirat raatelisivat ensin heidän nilkkansa. Ehkä he saisivat muutaman
hengiltä. Lopulta he vain odottaisivat liikuntakyvyttöminä soturien saapumista.
Sitten…
Sahar ei halunnut miettiä asiaa. Hän
vilkaisi olkansa yli tavoittaen Johanin katseen. Hän näki pojan pelon, mutta
myös jotain muuta. Sahar ei tiennyt, mitä se oli. Alexin silmistä haijastui
pelkkä päättäväisyys. Sahar oli nähnyt kaksikon leikkivän pikkupoikina. Hän oli
vuosien saatossa seurannut kievarin terassilta poikien välistä kilvoittelua
heidän kasvaessaan.
Saharilla ei ollut perhettä. Ei edes
puolisoa. Hänellä oli ollut vain nyt poltettu kotikylä. Sahar ei jättäisi
poikia.
He juoksivat lumisen metsän läpi niin lujaa
kuin kykenivät. Haukunta ei tauonnut hetkeksikään. Se tuntui tulevan koko ajan lähemmäksi. He tulivat
seuraavalle joelle. Se ei ollut oikeastaan kuin iso puro. Vene oli lumesta
puhdistettuna jäällä kuten Sahar oli sanonut.
Jää ei voinut olla paksua virtauksen takia.
Silti se näytti tukevalta. Rautaleuka hyppäsi kiukuttelematta veneeseen. He
työnsivät miehissä sitä eteenpäin. Pian vene lähti liukumaan omalla painollaan
loivaan alamäkeen. He hyppäsivät kyytiin. Jään päällä oleva lumi hidasti
liukua, mutta alamäki oli loivanakin riittävän kalteva taatakseen kasvavan
vauhdin.
Koirien ulvonta tuuntui olevan vieressä. Se
ei ollut enää kuvittelua. Sahar vilkaisi taakseen. Ensimmäiset koirat tulivat
näkyviin. Isännät tuskin olivat kaukana perässä.
Sahar kirosi. Koirien takaa tuli näkyviin
Dyer Morgar hevosensa selässä. Hänellä oli seuranaan puoli tusinaa ratsumiestä.
Ne eivät olleet olleet aiemmin näkyvissä. Liukuminen veneellä rivisoturien
ulottumattomiin olisi voinut onnistua. Hevosia he eivät pääsisi pakoon.
Sahar huomasi koirien seassa myös kaksi
taisteluhyeenaa, mutta ne olivat kiinni. Yksi ratsumiehistä piteli
kaulapantojen hihnoja. Heidät haluttiin elävinä. Ei olisi kuin yksi
mahdollisuus. Ei ollut aikaa väitellä. Sahar puhui pojille.
”Menkää. Minä viivytän.”
Sahar kääntyi viholliseen päin ja veti
miekkansa. Hän aikoi loikata vielä hitaasti liikkuvasta veneestä takaisin
jäälle. Johanin ja Alexin ei tarvinnut puhua. He toimivat kuin sanattomasta
sopimuksesta ja ottivat Saharia takaapäin olkapäistä kiinni tempaisten
yllättyneen jäljestäjän takaisin veneeseen. Sen vauhti kasvoi.
Dyer Morgar toimi heti havaittuaan kolmikon
ja kannusti Kuolontuulta. Hän ohjasi hangessa kompuroivan ratsunsa kohti puron
jäällä liikkuvaa venettä. Muut ratsastajat olivat marauderen eliittiä. He
kuuluivat Morgarin henkivartiokaartiin, eikä heille tarvinnut jaella turhia
käskyjä. Kaartilaiset seurasivat käskijäänsä.
Sahar mätkähti kipeästi veneen jäätynelle
pohjalle. Loiva jääpinta jyrkkeni pian hitusen, eikä liukkaalla jäällä muuta
tarvittu. Vauhti kiihtyi. Rannalla hangessa ratsastava Morgar miehineen alkoi
jäädä jälkeen.
Havumetsässä kinokset eivät yleensä olleet
paksuja, mutta puron yläpuolelta suojaavat oksat olivat vähissä. Sen rannoille
oli kertynyt nietoksia, vaikka jään päältä tuuli oli usein puhaltanut lumen
kokonaan pois. Metsän halki pyyhältävä vene jätti kompuroivat hevoset
jälkeensä.
Morgar miehineen kiroili hidasta kulkua,
mutta tiesi saavuttavansa saaliinsa ennen pitkää. Koirat komennettiin takaisin
jalan seuraavien soturien luokse. Rantahanki oli niille liian paksua ja jää
liukasta. Perässä tulevien sotureiden eteneminen oli sekin vaivalloista. Ne
jäivät jatkuvasti jälkeen..
Jääveneen vauhti oli jo pelottavan kova.
Välillä sen kyljet raapivat lumisia rantatöyräitä. Sahar otti airon ja yritti
töyräitä tökkimällä pitää veneen suorassa. Jää ratisi, mutta ei ehtinyt pettää.
Uoma kaarsi kallioiden keskellä alaspäin ja jyrkkeni hivenen lisää.
Metsä vilisi ohi. Heille ei jäänyt aikaa
katsella, mitä sivuilla oli. Kaukana edessä puiden läpi siinsi iso luminen
aukea. Kenties toinen järvi tai peltoniitty. Sitä ennen maisema valahti
alaspäin. Vesiputous!
Heille ei jäänyt aikaa varautua. Uoma oli
kaventunut veneen levyiseksi puroksi, joka kesäisin laski kolmen askeleen
korkeudelta pieneen lampeen. Nyt kaikki oli jäässä. Pojat huusivat, kun he
lensivät ilmassa. Kaikki tarrasivat veneen laidoista kiinni. Siitä ei ollut
mitään hyötyä.
Vene teki komean ilmalennon. Se rysähti
pienessä etukenossa lammen jäähän. Kolmikko ja koira lensivät törmäyksen
voimasta kuin tikut laudalta lasten leikissä. Johan ja Alex olivat onnekkaita.
He lensivät kuusenrunkoja hipoen ja mätkähtivät kyljilleen hankeen.
Sahar lensi
päin paksua mäntyä. Jäljestäjä parahti kivusta pudotessaan maahan.
Olkapää oli mennyt sijoiltaan. Rautaleuka lensi pisimmälle rysähtäen
katajapensaikkoon. Se vaimensi törmäystä. Koira jäi surkeasti uikuttaen puskaan
makaamaan.
Vene oli kiinni jäässä kuin kirves kannossa.
Perä pystyssä ja keula kiilautuneena alaspäin. Se alkoi täyttyä vedellä.
Kolmikon aseet olivat lennelleet ympäriinsä. Pojat yrittivät kömpiä ilmaa
haukkoen pystyyn. Sahar tajusi tilansa. Hänen miekkakätensä oli poissa pelistä.
Myös miekka oli lentänyt jonnekin. Huotra oli tyhjä.
Dyer Morgar miehineen ilmestyi näkyviin
ylempänä rinteessä. Marauderepäällikön ei tarvinnut pohtia asetelmaa. Hän
hymähti. Enää ei ollut kiire. Lähes nautiskellen hän nytkäytti ratsunsa
liikkeelle. Kuolontuuli lönkötteli verkkaisesti alas rinnettä.
SEURAAVA LUKU VIIKON KULUTTUA.