NYT KARIN
5 Synnyttäjät
Karin tuli tajuihinsa. Kesti hetken, ennen
kuin hän tajusi, missä oli. Jenny! Karinin katse tavoitti verisen ruumiin
roikkumassa pää alaspäin. Hän alkoi kirkua. Jokin iski häntä takaapäin päähän.
Silmissä sumeni, mutta Karin ei menettänyt enää tajuntaansa, kun soturi alkoi
repiä vaatteita pois hänen päältään.
Marauderen snagria riehui ympärillä.
Rakkaudesta Romaniin, miehet huusivat. He päästivät alhaisimmat vaistonsa
valloilleen. Ihmisistä tuli eläimiä. Meriviikingit tekivät, mitä historia oli
heille opettanut: tappoivat ja raiskasivat.
Vihollinen oli jo voitettu. Taistelukunnosta
ei tarvinnut enää välittää. Soturit joivat väkevää Odinin lekaa kuin se olisi
ollut vettä. Viiniä ei pidetty tosisoturin juomana, jos lekaa oli saatavilla.
Tislattu viina teki tehtävänsä. Vähäisetkin inhimillisyyden ja säälin
piirteetpeittyivät raadollisuuden ja verenhimon alle.
Miehet ja pojat tapettiin armotta. Vanhukset
ja lapset kokivat karuimman kohtalon. Heidät heitettiin kylän raitille
kaivettuun monttuun sotakoirien raadeltaviksi. Karin tajusi humalassa
örveltävien soturien lyövän vetoa siitä, kuinka kauan uhrit säilyisivät
hengissä. Karin alkoi kirkua nähdessään ensimmäisen vauvan lentävän keskelle
murisevia sotakoiria. Uusi isku osui päähän. Oli seuraavan soturin vuoro.
Taisteluhyeenat kiertelivät
välinpitämättömän näköisinä ympäri palavaa kylää. Niiden tehtävä oli ollut vain
tappaa. Ensimmäiset meriviikingit alkoivat sammua. Se ei silti tuonut vielä
hengissä oleville vangeille lohtua. Osa sotureista oli selvästi määrätty
vartioiksi. He eivät koskeneet leileihin.
Liekkien alkaessa hiipua Karinin kyyneleet
olivat loppu. Hän oli tyhjä. Tapahtunutta oli mahdoton käsittää. Hän ei ollut
pitänyt lukua, montako soturia oli käynyt hänen päällään ja sisällään. Raiskaukset
olivat sylvaderessä harvinaisia. Raiskaajia ei rangaistu. Heidät karkotettiin.
Se oli pahinta, mitä metsäviikingille saattoi tapahtua. Ikuinen häpeän leima.
Aamulla meriviikingit kerääntyivät
Mustalammen ympärille. Satakunta soturia olivat innoissaan. Angele ei kiinnittynyt kaikkiin, mutta
vahingoitti harvoin vakavasti. Jos ei työntänyt veteen kuin kätensä, vaaraa ei
pitänyt olla. Lämmin vesi höyrysi pakkasessa. Miehet karjuivat. Angele riitti kymmenille. Sitten se
loppui. Kesällä lampi kuivuisi kokonaan. Angele olisi poissa, eikä
palaisi. Tämä oli tavoite ja Rodjak Sotaisan luoma taktiikka. Maraudere
vahvistuisi. Vihollinen heikkenisi.
Naisten kuulustelut alkoivat. Kukaan ei
ollut saanut ruokaa. Karin tajusi, että ei olisi edes kyennyt syömään. Kaikkien
mielessä oli vain yksi asia. Miksi heidät oli säästetty? Mitä heille
tehtäisiin? Meriviikingit olivat perusteellisia. He halusivat tietää kaiken,
mitä miehuuskokeessa oli tapahtunut. Kukaan ei uskaltanut venyttää totuutta.
Dyer Morgar keskusteli meritietäjänsä
kanssa. Kaikilla tärkeillä marauderepäälliköillä oli omansa. Karin kuuli kaiken
selvästi. Kolme miestä ja koira oli päässyt pakoon. Yksi taisteluhyeena oli
löytynyt kuolleena. Morgarin mielestä oli selvää, että mustan angelen kantaja pitäisi saada kiinni.
Soturi oli yhdentekevä. Tapettaisiin, jos tulisi vastaan. Eniten
marauderekomentajaa askarrutti kolmas mies.
”Kuka se voi olla?”
Meritietäjä oli pohtinut asiaa.
”Arvelen kokelasta. Kenenkään ei olisi
pitänyt pelastua, mutta mustan kantajakin livahti.”
”Entä koira?”
”Iso. Tappoi taisteluhyeenan ja jäi henkiin.
Sitä ei ole ennen tapahtunut.”
”Lähden itse perään. Otan puolet miehistä.
Sinä viet naiset.”
Karin pelkäsi. Yö olisi väistämättä edessä.
Naiset oli sidottu parijonoon. He taivalsivat hitaasti talvisen metsän läpi.
Meriviikingit patistivat vankejaan taukoamatta. Ylimääräisiä lepotaukoja ei
pidetty. Marauderesoturit pysähtyivät vain silloin, kun tarvitsivat itse
ruokaa. Vangeille oli jaettu pienet rehulihapussit kävellessä naposteltaviksi.
Epätoivoinen kulkue vaelsi halki lumisen
Pohjoismetsän. Karin odotti muiden tavoin lepoa, mutta pelkäsi iltanuotioita.
Silloin soturit ottivat ilonsa. Hän oli viimeksi ollut yhtä kauhuissaan
pikkutyttönä eksyttyään vähäksi aikaa pimeään metsään. Naisten koetta Karin ei
ollut pelännyt, vaikka olikin jännittänyt. Niin olivat tehneet kaikki muutkin
tytöt.
Naisten kokeen koitettua tytöt olivat jo
saaneet kiertonsa. He söivät tietäjien antamaa kuolonjuurta. Se ehkäisi
epätoivotut raskaudet. Naisten kokeessa tytöt sulkeutuivat omiin kotiinsa.
Niissä heidän täytyi karhun kyrpäluusta valmistetulla sauvalla avata alapäänsä
reitti. Mitään ei saanut jäädä yhtymisen esteeksi. Lopuksi he rasvasivat
naiseutensa.
Tyttö oli saanut valita etukäteen
miehuuskokeen läpäisseistä pojista mieluisensa. Yhdessä pari perehtyi
lemmenleikkien saloihin. Kotaan vietiin ruokaa ja juomaa, kunnes se viiden
päivän päästä avattiin. Tytöt tulivat ulos naisina. Vasta nyt oli sopivaa etsiä
elinikäistä puolisoa.
Tietäjät olivat huolissaan.
Kosiskeluvaiheesta tuli sukupolvi sukupolvelta pitkäkestoisempi. Nuoret naiset
tuntuivat olevan haluttomia lopettamaan yrttien syöntiä ryhtyäkseen äideiksi.
Väki väheni ja maraudere laajeni. Se ei ollut hyvä. Karin oli nauttinut
jokaisesta valitsemastaan pojasta. Hänen poskensa alkoivat punertaa, kun hän
laski mielessään, montako oli käynyt läpi. Karin havahtui todellisuuteen
kuullessaan käskyn pysähtyä.
Meriviikinkien rajoitukset olivat käyneet
naisille selviksi parissa päivässä. Päivät piti marssia, mutta öisin sotureilla
oli vapaat kädet. Naisia ei saanut rampauttaa, eikä vahingoittaa miten tahansa.
Raja ei selvinnyt heti. Mitään ei ollut tehtävissä. Kirkujat saivat nyrkistä.
Halveksiva ilmeettömyys ei ollut hyvä valinta. Kaikilla on kipukynnys.
Armoa ei tunnettu. Sairaaksi tulleet
tapettiin, elleivät he pysyneet vauhdissa mukana. Väsyneitä ja kompuroijia
piiskattiin aluksi. Ellei se auttanut, myös heidät tapettiin. Se tehtiin
kirveellä kaikkien nähden. Soturit pilkkasivat vankejaan puskahuoriksi.
Päivien kuluessa heiltä vietiin kaikki.
Meriviikingit tekivät selväksi, että naisilla ei ollut arvoa ihmisinä. He
olivat hengissä vain palvellakseen. Roman II omisti heidät. Häntä naisten tuli
rakastaa. Naisten liha oli Roman II:n omaisuutta. Puhe oli kielletty.
Tilaisuuden tullen naiset suputtivat keskenään. Heitä vietiin meriviikinkien
huoriksi, mutta minne asti? Roman II:een oli pitkä matka. Ehkä he joutuisivat
varuskuntaportoiksi mantereen marauderelinnoituksiin.
Metsäviikinkien tyttärillä on kaksi
kummitusjuttua, joilla he eniten pelottelevat toisiaan. Verimorsian kertoo
tappamisesta ja kuolemasta. Toinen kertoo sylvaderetytöstä nimeltä Sara. Ennen
naistenkoetta hän päättää karata, koska on rakastunut metsässä kohtaamaansa
meriviikinkiin.
Sara vaeltaa metsän läpi tapaamaan
rakastaan, mutta onkin joutunut petetyksi. Hänet vangitaan ja viedään synkkään
linnakkeeseen. Siellä asuvat marauderenaiset eivät kykene saamaan lapsia. Saran
täytyy synnyttää loppuikänsä vauvoja, jotta maraudere voisi kasvattaa niistä
itselleen uusia sotureita. Sara heittäytyy linnan tornista. Hän tappaa
mieluummin itsensä, ennen kuin alistuu kohtaloonsa.
Karin oivalsi heidän kohtalonsa
ensimmäisenä. Se oli oikeastaan ilmiselvää. Vaelluksella metsän läpi oli mukana
ainoastaan synnytysikäisiä naisia. Karin päätti tappaa itsensä, mutta ei
keksinyt miten. Naisille ei annettu mitään terävää. Hän ei voisi myöskään
syöksyä alas rotkoon kuollakseen. Edessä aukeava metsä oli masentavan tasainen.
Köydet irrotettiin iltaisin. Saatuaan
kätensä vapaaksi eräänä iltana Karin syöksyi pakoon. Hänellä ei ollut mitään
mahdollisuuksia lumessa. Kun Karin arveli takaa-ajajien olevan lähellä, hän
kääntyi yrittäen syöksyä heidän aseitaan päin. Yritys oli tuomittu
epäonnistumaan.
Meriviikinkien miekat olivat pysyneet
huotrissa. Yhden naisen takia ei kannattanut vaivautua ottamaan niitä esiin.
Karin ymmärsi vasta myöhemmin, että kyseessä ei ollut ensimmäinen, eikä
viimeinen naiskuljetus. Samanlaisia itsemurhayrittäjiä oli ollut
aikaisemminkin. Rangaistus oli luvassa. Meriviikingit rakastivat varoittavia
esimerkkejä.
Muut naiset saattoivat vain katsoa. Soturit
polttelivat alastoman Karinin ihoa eri puolilta kehoa. Palovammat eivät
hidastaisi kulkua tai vahingoittaisi kykyä synnyttää. Viesti muille oli selvä.
Heidät tarvittiin elävinä. Heidän lihansa kuului Roman II:lle. Roman II vaatisi
kuuliaisuutta, eikä hyväksyisi minkäänlaista itsensä vahingoittamista. Heidän
elämällään oli tarkoitus. He itse eivät vain päättäisi siitä. Roman II:n
seuraajat tekisivät sen heidän puolestaan.
Talvipäivät pohjoisessa olivat lyhyitä. Ne
piti käyttää tehokkaasti. Pimeä aika oli pitkä ja vangitsijat kyllästyneitä
typerään tehtäväänsä. Puolet heistä oli päässyt Dyer Morgarin mukaan. He
valloittaisivat ja ryöväisivät kuten meriviikingin kuului tehdä.
Soturit purkivat raivoaan vankeihinsa.
Naisten vaellus metsän läpi oli kuin vangitun Saran kohtalon tie vihollislinnakkeeseen.
Missään ei vain näkynyt tornia, josta heittäytyä alas vapauteen.
SEURAAVA LUKU VIIKON KULUTTUA.