NYT ALEX
4 Äkäinen tietäjä ja kaunis naissoturi
Alex katseli paniikinomaisesti ympärilleen riuhtoessaan itseään irti hangesta. Jokiuoma oli kaartanut laaksoon. Sen molemmin puolin kohosivat jyrkät ja lumiset rinteet. Dyer Morgarin miehet levittäytyivät päällikkönsä takana. Vihollisen viuhka kattoi laakson rinteestä toiseen. Keskellä Morgar tuli ratsullaan uomaa pitkin suoraan kohti.
Sepänpoikana Alex pani automaattisesti
merkille, että hevonen oli kengitetty jääkengillä. Ratsu lönkötteli jäätä
pitkin alaspäin kuin olisi ollut kuivalla maalla.
Johanilla oli vaikeuksia päästä hangesta
pois. Alex tajusi angelen antaneen itselleen lisävoimia. Johanilla se ei
toiminut. Sahar oli loukkaantunut. Alexin oli toimittava. Hän pälyili villisti
ympärilleen. Aseita ei näkynyt. Hangesta törrötti käsivarren paksuinen
puunrunko. Alex kahlasi sen luo. Runko lähti riuhtaisemalla irti.
Dyer Morgar ei ollut enää kuin puolen sadan
askeleen päässä. Meriviikinki pysähtyi tuijottamaan. Paksu poika oli
vyötäisiään myöten hangessa käsissään puunrunko. Hän ei nauranut. Kyläläiset
olivat kuulusteluissa puhuneet mustan kantajasta. Hän näytti miehilleen merkin
pysähtyä.
”Jouset! Ammutaan tämä!”
Neljä maraudereä laskeutui satulasta. He
ottivat varsijouset selästään. Ne ladattiin maata vasten pyörittämällä kammella
väkipyörää, joka veti rautajousen vireeseen. Vasama lähtisi sellaisella
voimalla, että se kykeni läpäisemään tavallisen panssarin.
Alex panikoi. Hänellä ei ollut edes kilpeä.
Liikkuminen lumessa oli melkein mahdotonta. Nopein meriviikinki nosti joustaan
olkapäätä vasten. Hän tähtäsi.
Ääni oli kova. Se ei kuulunut mistään ja
silti kaikkialta. Laaksossa kaikuu, Alex tajusi. Se oli torvi. Joku oli
puhaltanut äänekkääseen torveen. Morgar miehineen vilkuili ympärilleen, mutta
ketään ei näkynyt. Jyrinä alkoi. Sitä oli vaikea paikallistaa. Se ei ollut
pelkkää ääntä, vaan myös tärinää. Lumi oli liikkeellä.
Alex näki koiravaljakot. Niitä oli kaksi. Ne
tulivat alaspäin laakson toista laitaa. Perinteisiä koirarekiä ajoivat soturit,
jotka seisoivat takajalkojen päällä ohjat käsissään. Ne kiisivät alaspäin. Lumi
vyöryi niiden takana kasvavalla vauhdilla. . Meriviikingit yrittivät suojautua
puiden taakse. Valjakot olivat kohdalla. Ajajat hyppäsivät niistä kehottaen
poikia nousemaan kyytiin.
Johan oli saanut itsensä irti. Aikaa
puheisiin ei ollut. Ylempänä rinteellä lumitulva rysähteli puun runkoihin.
Vyöry lähestyi. Soturit olivat selvästi sylvadere. Heidät tunnisti parhaiten
nahkapanssareista. He auttoivat Saharin toiseen rekeen. Rautaleuka käpertyi
jäljestäjän jalkojen päälle. Sitä hangessa rämpiminen ei innostanut. Poikien
päästyä omaan rekeensä koirat ryntäsivät liikkeelle. Hanki kesti niiden ja
rekien painon.
He onnistuivat väistämään niukasti vyöryn.
Marauderen kävi huonommin. Puolet sotureista pyyhkiytyi näkymättömiin. Osa
hevosista hautautui kaulaa myöten lumeen. Hädän täyttämä hirnunta kaikui
laaksossa. Dyer Morgarehti hevosineen suojautua ison lohkareen taakse. Samoin
puoli tusinaa hänen miehistään.
He olivat ehtineet pitkälle aukealla ennen
kuin ohjastaja antoi koirien hidastaa. Oli vaikea sanoa, olivatko he pellolla
vai järvellä.
”Tämä on yksi Rajavuorten suurista järvistä.
Samoin kuin se, josta lähtevän joen ylempänä ylititte. Minä olen Reinhold. Vien
teidät turvaan.”
Reinhold näytti toverinsa kanssa
tyypilliseltä metsäviikingiltä. Tuuhea parta ja hiukset letitettynä
soturipalmikolle. Ei enää poika, mutta ei vielä vanhuskaan. Pojat tulvivat
kysymyksiä. Reinhold hymähti.
”Nyt ei ole puheiden aika.”
Toinen reki tuli heidän vierelleen. Sahar
näytti voipuneelta, mutta puhui kuulostaen reippaalta.
”Olkapää hajosi. En heiluta miekkaa ihan
heti. Nämä ovat naapurivartion jäljestäjiä. He käynnistivät vyöryn.”
Koirien etutassut alkoivat livetä. He olivat
tulleet paljaalle jäälle. Keskellä järveä tuuli oli pitänyt lumen poissa.
Vauhti hidastui mateluksi koirien liukastellessa. Reiholdin toveri vilkaisi
taakseen.
”Ne eivät luovuta.”
He katsoivat taakseen. Morgar ja kuusi hänen
miestään seurasivat hevostensa selässä. Ratsujen rämpiminen lumessa oli
hidasta. Reinhold puhui rauhoittaakseen poikia.
”Hevosten kaviot eivät pidä jäällä. He eivät
pääse eteenpäin.”
”Niillä on jääkengät.”, Alex ilmoitti.
Reinhold manasi. Hän otti vyöltään torven ja
puhalsi siihen.
”Tämä pilasi laaksossa niiden tähtäyksen.
Nyt se tuo apua.”, Reinhold puheli Johanille pitääkseen kyydittävänsä
rauhallisina.
Järven jää oli autio ja tyhjä. Rannan
metsänreunaan oli pitkä matka. Maraudere saavutti. Koirien tassut lipsahtelivat
entistä pahemmin, kun niitä kannustettiin kovempaan vauhtiin. Meriviikinkien
ratsujen jääkengitys toimi. Niiden vauhti ei ollut päätä huimaava, mutta ne
saavuttivat nopeasti. Pakoon pyrkijöinä oli kaksi soturia, kaksi poikaa ja yksi
vammautunut seitsemää takaa-ajajaa vastaan.
Alex huomasi ensimmäisen valjakon. Se tuli
metsästä vauhdilla. Ohjastajan kyydissä oli kaksi soturia viritetyt varsijouset
käsissään. Pian metsästä purkautui lisää valjakoita. Naapurivartio oli
paikalla. Dyer Morgar teki ainoan oikean johtopäätöksen. Meriviikingit
kääntyivät ympäri. Oli heidän vuoronsa paeta.
Morgar tunnistettiin. Oli tilaisuus tappaa
tärkeä vihollinen. Metsäviikinkien sotavaljakot saavuttivat paljaan jään.
Niiden vauhti hidastui tassujen lipsuessa. Morgar sai etumatkaa. Se ei kestäisi
kauaa. Lumella koirat olisivat nopeampia.
Alexin ja Johanin valjakko tupsahti
vauhtiaan hidastamatta metsään. Kuuset vilahtelivat ohi Reinholdin ajaessa
valjakkoaan kuin viimeistä päivää. Hän huusi pojille.
”Olkaa rauhassa. Me osaamme tämän. Jäljet
täytyy saada kätköön ennen kylää.”
He kuulivat myöhemmin, mitä oli tapahtunut.
Meriviikinkien pääjoukko oli ehtinyt järven rantaan asti. Metsäviikinkien
valjakoille oli puolestaan tullut kiire kääntyä ympäri. Pelkkä pakeneminen ei
riittänyt. Jäljet piti saada piiloon ennen kylää. Meriviikinkien joukko oli
liian iso päästettäväksi hyökkäämään.
Valjakot ajelivat ympäri metsää. Välillä
joukko jäljestäjiä peitti rekien jäljet kokonaan näkyvistä. Pojat kadottivat
pian kokonaan suuntavaistonsa. Oli selvää, että operaatiota ei toteutettu
ensimmäistä kertaa. Oli jo melkein pimeää, kun he saapuivat perille.
Kylä oli suuri heidän omaansa verrattuna.
Sitä kiersi hirsistä rakennettu muuri, joka oli miestä korkeampi. He saapuivat
portille, jossa heitä oltiin vastassa. Kyllästyneen näköinen keski-ikäinen mies
huokaili kärsimättömästi.
Hänellä oli selvästi vaikeuksia pysyä
paikallaan. Kylmää piti loitolla turkiksista ommeltu iso viitta. Päässä
miehellä oli turkislakki, joka peitti osan kasvoistakin. Pakolaisten reet
pysähtyivät portille. Marmatus alkoi heti.
”Mikä siinä kesti? Miksi te olette täällä
vasta nyt? Ole hiljaa. Sinä olet Johan ja sinä Alex. Tekin pysytte nyt hiljaa.”
Mies onnistui vetämään henkeä kääntyessään Sahariin
päin.
”Mitäs sinä teit? Olit tietysti humalassa.
Tumpelo! Kuka käski tuoda koiran? Oletko menettänyt vähäisenkin järkesi. Minä
olen aina sanonut, että anna juoppolallille tehtävä, niin…”
Valitus keskeytyi teatraaliseen katseen
nostoon pimenevälle taivaalle. Päänpudistus vaikutti harjoitellulta.
”Neuvoston eteen aamulla.”
Mies kääntyi kannoillaan. Hän marssi
tiehensä itsekseen mutisten. Pojat tuijottivat toisiaan. He eivät olleet
ymmärtäneet sanaakaan. Miehen tieltä väistynyt nuori nainen hymyili
rauhoittavasti astuen lähemmäs.
”Hän on Hronan. Hän on tietäjä.”, nainen
sanoi ikään kuin se olisi selittänyt kaiken.
Pojat tuijottivat. Vasta nyt he huomasivat,
kuinka kaunis nuori nainen oli. Hänen vaaleat hiuksensa oli palmikoitu vyötärölle
ulottuvaksi letiksi. Miekka huotrineen jatkui palmikosta alaspäin ikään kuin
olisi ollut sen jatke. Kotikylässä oli ollut muutama naissoturi, mutta yksikään
heistä ei ollut ollut tällainen kaunotar.
Myös Sahar tuijotti.
”Hei Ingrid! Sinä olet näköjään kasvanut…”
”Hronan ei ole tyytyväinen. Toit sentään
pojat. Ehkä se pelastaa sinut suurimmalta raivolta. Nyt lämpöä ja ruokaa.”
Kylän keittonuotiot paloivat. Jänispata ja
hirvenlihavarras maistuivat taivaallisilta. Kolmikko ei ollut moneen päivään
syönyt kuin kuivaa leipää. Tarinan kotikylänsä tuhosta he joutuivat kertomaan
useaan otteeseen sekä yhdessä että erikseen.
Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun kylässä
kuultiin vihollisen hirmuteoista. Monilla oli ollut ystäviä kuolleiden
joukossa. Kaikki muistivat kievarinpitäjän kauniin tyttären. Alexista
tapahtunut ei ollut enää talvisessa metsässä tuntunut todelliselta. Pojat eivät
olleet puhuneet koko asiasta. Oli ollut helpompaa pitää todellisuus poissa ja
keskittyä pakenemiseen. Enää se ei onnistunut. He nieleskelivät yrittäen pitää
kyyneleet loitolla.
Kylän soturineuvosto oli koolla tietäjä
Hronanin johdolla. Se tekisi päätökset. Sylvaderen kylissä ei ollut johtajaa.
Asiat ratkaistiin neuvostossa. Usein myötäiltiin tietäjän ehdotuksia.
Sahar oli jo portilla pyytänyt
metsäviikinkien vierasoikeuksia. Tavan mukaan matkaajalla oli oikeus lämpöön,
ruokaan ja yösijaan. Se oli sylvaderen tapa. Pojista Johan oli käynyt kylässä
aikaisemmin ottoisänsä kanssa. Hän muisti hämärästi Hronanin, vaikka oli ollut
vain pikkupoika.
Kyläläiset eivät valinneet tietäjiään. He
tulivat tarjoamaan palveluksiaan. Aidot tietäjät olivat saaneet oppinsa Agora
Eonin luostarissa. Huijareita ja kansantietäjiä riitti. Ne saivat aina välillä
jalansijan. Oikeita tietäjiä ei kaikkialle riittänyt. Pieniin kyliin tietäjät
lähettivät välillä oppipojiksi jääneitä shamaaneja sijaisikseen. Kaikki eivät
ylittäneet luostarin korkeita vaatimuksia.
Portilla ollut vartiosoturi oli puhutellut
heitä Hronanin lähdettyä.
”Vierasoikeudet kuuluvat teille syntyperän
kautta. Luottamus on ansaittava. Kun puheet on puhuttu, soturineuvosto päättää
teoista.”
Poikien vatsat olivat täynnä. Nuotio
lämmitti. Sahar suostui kaatamaan heillekin vähän simaa. Sen päälle he saivat
maistaa vielä ruokaryypyksi Odinin lekaa. Pojat vetäytyivät vierasmökkiin.
Viime päivien jännitys laukesi. Tilalle tuli suru kuin hyökyaalto. Sitä oli vaikea
ymmärtää. Johanin isä ja äiti olivat menneet. Sama se, mistä hän itse tuli.
Muita vanhempia hänellä ei ollut ollut. Alex oli aina ollut isän poika. Äidin
muisto oli jo haalentunut, isän ei. Alex kiristeli leukaperiään.
Jenny oli ollut heidän yhteinen
ihastuksensa. Miehuutta lähenevien poikien haaveiden kohde. Nyt Jenny oli
teurastettu kuin eläin. Hän ei ollut ikinä loukannut muita tai tehnyt pahaa
kenellekään.
Kaikki heidän kaverinsa, kaikki heidän
tuntemansa ihmiset. Poissa! Ja miksi? Täytyihän pahuuteen olla jokin syy. Mikä
ihminen voi olla noin paha? Uni tuli
väkisin, mutta toi mukanaan kauhun ja veriset painajaiset. Kestäisi pitkään
ennen kuin ne hellittäisivät. Koskaan ne eivät unohtuisi.
Sahar ryypiskeli lekaa hitaaseen tahtiin
tulta tuijottaen. Se oli jäljestäjillä verenperinnössä. Hengen uppoaminen
nuotiotuleen. Se vei ajatukset pois todellisuudesta kuin tuuli syksyn lehdet.
Nyt ne eivät lähteneet, vaan palasivat.
Saharilla ei ollut perhettä, sukua tai
vakituista naista. Silti hän oli menettänyt kaiken. Hänellä ei ollut maailmaan
muuta kiinnekohtaa kuin kaksi levottomasti nukkuvaa poikaa.
Sahar muisteli Janinaa, Jennyn äitiä, jota
oli leikillään kosiskellut. Oikeasti hän oli iskenyt silmänsä Jennyyn niin kuin
kaikki muutkin kylän miehet. Jennyn isää ei asian leikillinen puoli ollut
vakuuttanut. Sahar oli saanut kunnon selkäsaunan. Hän ei ollut tohtinut lyödä
takaisin.
Kyynel vierähti Saharin poskelle. Hän
pyyhkäisi sen nopeasti pois vilkuillen hädissään ympärilleen. Kukaan ei ollut
huomannut. Kylän väki oli jo mökeissään nukkumassa. Talviyössä tähtien alla
enää vain Sahar tuijotti nuotiota.
Soturineuvosto kokousti Pitkätalossa aamuun
asti. Neuvosto ei riidellyt, mutta puhuttavaa oli paljon. Mustalampien
rannoille perustettuihin kyliin ei ollut ikinä hyökkäilty näin paljon. Muutkin
havainnot vahvistivat asian. Maraudere oli liikkeellä vahvempana kuin
miesmuistiin. Sylvaderen Sotaneuvostolle oli saatava sana.
Musta angele
ja Johanin sukellus vaativat soturineuvostoa suurempaa viisautta. Siitä Hronan
oli eri mieltä. Hänen oma kokemuksensa riittäisi. Neuvosto jyräsi tietäjänsä.
Kylän kaksi hevosta annettiin läheteille. He lähtivät hakemaan viisautta
Valeresta.
Sylvaderen ja Valeren liitto ei ollut vanha,
mutta sitäkin lujempi. Rodjak Sotaisa oli saanut päähänsä hyökätä Valereen
Pohjoismetsän läpi. Kukaan ei tiennyt miksi. Ryntäys oli ollut mielipuolinen.
Sylvaderen sissijoukot olivat iskeneet marauderen sivustoihin. Metsäviikingit
olivat Pohjoismetsässä kotonaan. Heistä montaakaan ei ollut saatu tapettua.
Sissisota oli verottanut meriviikinkien lukua raskaasti.
Rodjak ei koskaan ollut päässyt Valereen
asti. Sotapäällikkö oli joutunut kääntymään armeijansa rippeiden kanssa
takaisin heti läntisten Kaksosvuorten jälkeen. Itse nuori kuningatar Aenis oli
saapunut tapaamaan sylvaderen soturipäälliköitä. Hän oli antanut lupauksen
Valeren avusta koko hallintokautensa ajan.
Sahar oli ympäri juovuksissa keskellä
päivää. Puhe pulppusi kuin papupata. Matka Dyer Morgarin eksyttäneestä
sankarijäljestäjästä naisia naurattavaksi juoppolalliksi oli ollut hämmentävän
lyhyt. Pojista alkoi näyttää kodikkaalta, kun Sahar kömpi milloin kenenkin
vierestä aamiaiselle.
Aluksi Sahar oli tyytynyt leskiin. Nyt
vuorossa olivat poissaolevien metsästäjien puolisot. Sakinhivutus oli ollut
lähellä, mutta Hronan oli puuttunut asiaan. Sahar ei ollut kiittänyt tietäjää,
vaan röyhtäissyt muutaman kerran.
Soturineuvoston päätöksen jälkeen oli ollut
selvää, että vieraat jäisivät kylään ainakin pariksi kuunkierroksi. Hronan
kuulusteli Alexia ja Johania. Aluksi kysymykset olivat helppoja. Yllättäen ne
vaikeutuivat. Sitten niistä tuli mahdottomia. Pojat kiemurtelivat etsien
pakotietä. Mikään ei auttanut.
”Ettekö te tiedä, miten muinaiskansat ja
vanhat kansat eroavat toisistaan? Eikö teidän shamaaninne opettanut teitä
lainkaan?”
”Kyllä siitä puhetta oli, mutta…”
”Oliko niillä jotain tekemistä Vihersaaren
asuttamisen…”
Hronan katseli taivaalle epätoivoisen
näköisenä.
”Jos se idiootti ei olisi jo kuollut, minä
tappaisin sen itse. Minä päästän ne tumpelot liian helpolla.”
He sopivat, että pojat opiskelisivat
päivisin. Iltaisin harjoiteltaisiin kylän mestareiden johdolla taistelutaitoja.
Seuraavana aamuna Johan ja Alex menivät
Pitkätaloon. Pojat katselivat hämmentyneinä. Heidän ikätoverinsa astelivat
Hronanin perässä yhteen isommista mökeistä. Yllättäen heidän itsensä luokse
alkoi tulvia lapsia, jotka ylettyivät poikia tuskin vyötärön yläpuolelle.
Lasten perässä tuli Ingrid. Pojat ilmoittivat olevansa väärässä paikassa.
”Ette ole. Hronan sanoi teidän kuuluvan
tänne vielä pitkään.”
Johanin ja Alexin tarmokas protestointi suli
Ingridin hymyyn. He tajusivat oman etunsa. Kärttyisän Hronanin sijaan pojat
saisivat katsella tätä ihmeellistä olentoa. Mitäpä siinä muutamasta
metelöivästä kakarasta. Ingrid ei ollut kuin muutaman vuoden heitä vanhempi.
Uudet oppilaat rakastuivat suin päin opettajaansa.
Ingridin liikkeet olivat uskomattoman sulavia.
Hän oli oikeista paikoista kurvikas, eikä ollut turhan varovainen turkisten
välistä pilkottavasta paljaasta pinnastaan. Kakarat eivät selvästikään
opettajaansa kunnioittaneet, joten pojat ottivat tehtäväkseen pitää kuria.
Ingridin kiitos ja taputus päälaelle sai heidät kiemurtelemaan kuin raaputusta
kerjäävät kissat.
Ingrid osasi myös opettamansa asiat.
Maailmanaika oli vaihtumassa. Hitaasti, mutta varmasti. Vanhat kansat olivat
olleet hiipumassa jo monta viikinkien sukupolvea. Ne eivät katoaisi saman tien,
mutta niiden veri heikkeni. Vanhoihin kansoihin kuuluvat elivät monta kertaa
ihmisen iän, mutta kansan säilyminen oli kiinni lapsista.
Valereen ei ollut enää aikoihin syntynyt
poikalapsia. Hurjimman soturikansan mainetta ylläpitivät elossa enää naiset.
Valeren naissoturit olivat pitkiä, notkeita ja nopeita. Heidän sanottiin
tarvittaessa olevan yhtä armottomia kuin olivat kauniita. Sotureilla oli usein
liehuvat vaaleat ja pitkät hiukset, jotka sidottiin mustalla otsapannalla.
He pukeutuivat yleensä valkoiseen kantaen
vyöllään miekkaa ja selässään pitkäjousta. Miekkavyössä roikkui myös Valeren
tikareita. Niiden välissä oli heittotähtiä, joihin tartuttiin vihollisen
päästessä lähelle. Ne löysivät usein tiensä vihollisen silmiin.
Syntyvien tyttöjen isistä kerrottiin paljon
juoruja, mutta varmuutta heistä ei saatu. Valeren poikalapsista laulettiin
surullisia lauluja. Jos poikia syntyi, olivat vauvat liian heikkoja elääkseen.
Poissa silmistä, poissa mielistä. Suffrat veivät lapset kapaloissa jääarolle
toivoen algideren löytävän kääröt ennen jääkarhuja tai paleltumista.
Lumikansan kuviteltiin kykenevän tarjoamaan
igluissaan armollisimman kuoleman. Kukaan ei Valeressa oikeasti siihen uskonut,
mutta ei myöskään itse kyennyt tappamaan vauvoja.
Kuolinkansa eli fragiere eli kaupasta.
Pitkäikäiset fragieret keräsivät elämänsä aikana omaisuuden. Perintöjen myötä
oli syntynyt upporikas kaupparuhtinaiden luokka. Se hallitsi Morfiaa
palkka-armeijansa turvin.
Onni oli silti kaupparuhtinailta kielletty.
Pariskunnat ottivat riskin, jos panivat alulle lapsen. Äiti vanheni ja kuoli
pois samaa vauhtia, jolla tyttövauva kasvoi. Samoin kävi isälle, jos esikoinen
oli poika. Sen enempää fragiere ei voinut luvulleen tehdä.
Toinen lapsi ei kuolinkansalaisille enää
siinnyt, eikä syntynyt. Filiuksen lummekaupungista sanottiin löytyvän
kellopelin, joka näytti vääjäämättömästi sitä hetkeä, jolloin fragiere ei enää
olisi. Kaupparuhtinaiden luku oli jo vähäinen, mutta ote rahvaasta tiukka.
Filiuksen lapsimarkkinat tunnettiin ympäri läntisiä valtakuntia, mutta
kaupparuhtinaat kielsivät jääräpäisesti niiden olemassaolon.
Queterran olemassaolosta kiisteltiin.
Queterra oli näkymättömät, jotka elivät muiden kaltaisina muiden joukossa. Ei
queterra oikeasti näkymätön ollut, mutta niin sanottiin, koska heitä ei voinut
tunnistaa ulkonäöstä. Silti he olivat vanha kansa ja kantoivat suonissaan
vanhaa verta. Se teki heistä voimakkaampia, viisaampia ja pitkäikäisempiä kuin
muut.
Ainakin näkymättömät oli hyvä syyllinen.
Aina kun jotain ikävää tapahtui: joku ryöstettiin tai jotain varastettiin, oli
helppo syyttää queterraa. Kiistellyn kansan väitettiin näyttävän iättömiltä,
mutta mitä sekin käytännössä tarkoitti. Monet kulkumiehet saivat kohdata
epäilyn varjon yrittäessään asettua aloilleen. Kenen sukua he olivat, mitä he
tekivät elääkseen ja paljonko oli ikää?
”Tuskin heitä on keksitty, mutta varmaa
tietoa asiasta ei ole.”, opasti Ingrid.
Näkymättömien luku oli vähenemässä, koska
heillä oli vaikeuksia löytää paria. Miehen ja naisen väliset suhteet eivät
sujuneet niin kuin muilla. Oppilaat tirskuivat, mutta Ingrid ei vaivaantunut.
”Turha nauraa. Ei se meilläkään aina helppoa
ole. Tulette kyllä huomaamaan.”
Eräänä päivänä Alex ja Johan tirkistelivät
katajien välissä Ingridiä, joka oli menossa kaivolle. Myös Sahar osui muina
miehinä paikalle. Jäljestäjä ei ollut aivan selvin päin.
”Mitä olisi kaivopolku ilman hehkeää tyttöä?
Kuin uljas soturi ilman arvoistaan morsiota.”
”Ei tästä puutu kuin se uljas soturi. Herra
soturi sammaltaa sen verran, että nostan raikasta vettä.”
Ingrid kumartui ottamaan sankonsa maasta ja
tuli samalla paljastaneeksi avoimen kaula-aukkonsa. Pojat pusikossa henkäisivät
syvään. Tätä varten he olivat tulleet. Sahar ei ollut ensikertalainen. Hän
auttoi Ingridiä laskemaan sankoa, eikä salannut, mihin tuijotti. Jopa Johan ja
Alex tajusivat Ingridin paljastelevan sulojaan tahallaan. Hronan marssi
keskelle näkymää, eikä ollut lainkaan tyytyväinen.
”Jäljestäjä! Tyttö on sinulle liian nuori,
eikä tuohon ole aikaa. Jos käy kuten luulen ja kutsu esitetään, niin tulet
mukaan Valereen. Pojat pois pusikosta. Sahar järjestää teille
taisteluharjoituksia. Alkaen nyt!”
Hronan kääntyi äkäisesti lähteäkseen, mutta
pysähtyi vielä kerran.
”Tuo siman kittaaminen saa myös luvan
loppua! Sinusta ei ole noin hyötyä.”
Sahar irvisti tietäjän selälle. Hronan
ärsytti monia pelkällä ulkonäöllään. Hän oli keski-ikäinen mies, jolla oli
muista pohjoismetsäläisistä poiketen vaaleanruskea iho. Iättömillä kasvoilla ei
kasvanut partaa. Tietäjä oli hivenen vatsakas. Hänen tumma ja tuuhea
tukkapehkonsa sai Saharin aina vaistomaisesti hieraisemaan pälvikaljuaan.
Reinhold ja Rufus olivat kiistelleet poikien
taisteluopetuksesta tosissaan. Rufus oli valtavan kokoinen taistelukirveen
käyttäjä. Hän uskoi puhtaaseen voimaan. Sitä ei voisi torjua. Oli selvää, että
Alex olisi kirvesmies. Rufus olisi halunnut myös Johanin opetettavakseen.
Reinhold oli päinvastaista mieltä. Taistelu
perustui taitoon ja nopeuteen. Johanista tehtäisiin miekkamies, eikä Alexia
pitäisi pilata pelkällä kirveenheiluttelulla. Reinhold ja Rufus eivät olleet
ensi kertaa napit vastakkain. He olivat muutenkin toistensa vastakohtia. Rufus
oli hyväntuulinen ja lempeä kolmen tyttären isä, jonka vaimo oli kuollut
viimeiseen synnytykseen. Reinhold tunnettiin sisäänpäin kääntyneenä erakkona,
jolta ei liiemmälti ystävällisiä sanoja herunut.
Lopulta tarvittiin sekä Sahar että Hronan
setvimään kiistapukareiden tekemisiä. Kerrankin kaksikko oli samaa mieltä.
Johanin kannattaisi kokeilla miekkaa ja Alexin kirvestä. Aikaa ei olisi kuin
pari kuunkiertoa. Valinnan voisi muuttaa myöhemmin, jos se olisi virheellinen.
Johan ja Alex olivat samaa mieltä, vaikka kukaan ei sitä vaivautunut heiltä
kysymään.
Reinholdille oli kerrottu Johanin tausta.
Muutaman harjoituskerran jälkeen miekkamestari oli ihmeissään. Poika ei osannut
tekniikkaa, mutta se oli tavallista nuorilla. Sen sijaan hänestä löytyi
aika-ajoin hämmentävää nopeutta ja voimaa. Välillä taas Johan oli heikko jopa
ikäisekseen. Reinhold purki ajatuksiaan harjoituksia seuraamaan tulleelle
Hronanille.
”Minä luulen, että angele ei ole vielä kunnolla kiinnittynyt. Kaikki ei ole kunnossa.”
”Pärjäisikö poika soturille?”
”Kuolisi muutaman lyönnin jälkeen.”
”Opeta puolustautumaan sen, minkä pystyt.”
Hronan jatkoi mietteissään matkaansa
seuratakseen Alexin harjoituksia. Miten kirveellä taistelemista edes
harjoiteltiin? Sehän oli voimasta kiinni ja ainakin voimaa pojalla näytti
olevan. Tietäjä pysähtyi hämmentyneenä. Alex oli pantu hakkaamaan halkoja kylän
liiterin edessä. Pojan ilme oli hapan.
Hronan kuuli tuttua soperrusta ja hihitystä
liiterin sisältä. Rufus ja Sahar näyttivät itseensä hyvin tyytyväisiltä
siemaillessaan sekä simaa että Odinin lekaa. Rufus arvioi.
”Poika hakkaa paremmin kuin minä. Kohta ensi
talvenkin polttopuut ovat valmiita.”
”Alex, minä olen miekkamies, mutta asia on
sama. On tärkeää, että iskevän terän asento on oikea. Se on hiottava viimeisen
päälle. Toistoa, toistoa ja toistoa.”
Miehet hihittivät. Alex hermostui.
”Nyt riitti. Höpöpuheet sikseen. Hakatkaa
itse halkonne.”
Rufus oli valtava lihaskimppu. Miehenroikale
oli Saharia päätä pidempi. Alex ulottui kirvestaistelijaa hädin tuskin rintaan
asti. Rufus toi liiteristä ison hakkuupölkyn, jonka asetti Alexin eteen.
”Kirveen kulma on oikea, kun saat iskettyä
sen yhdellä iskulla puoli kämmenleveyttä tämän sisään.”
Alex otti ison taistelukirveen. Musta angele ympäröi hänen käsivarsiaan. Se
näytti kiemurtelevan niitä pitkin turkisten sisään kuin elävä käärme. Alex
keskittyi ja löi. Niin lujaa kuin jaksoi. Isku halkaisi häntä lähes vyötäröön
ulottuvan pölkyn kuin kuuma veitsi voin. Isku upposi jäätyneeseen maahan.
Kirveen metallilla vahvistettu varsi napsahti poikki. Terä saatiin myöhemmin
irti vasta, kun maa sulatettiin kiehuvalla vedellä.
”Onko nyt hyvä? Hakatkaa itse halkonne.”
Tarina ensimmäisestä iskusta aloittaa Kirveen Alexin kronikat. Se on hyvä alku tarinalle, joka loppuu
samanlaiseen iskuun.
Kevät antoi ensimmäiset merkit itsestään,
kun lähetit palasivat Valeresta. Aurinko ehti sulattaa päivisin aavistuksen
verran lunta ja tuoda vesipisarat jääpuikkojen kärkiin. Soturineuvosto
kokoontui. Saharin ja Ingridin romanssi kävi kuumana. Hronan puisteli päätään,
eikä halunnut puhua kaksikolle. Mitäpä nuorison leikit vanhalle miehelle
kuuluivat? Tosiasiassa Hronan ei näyttänyt kovin paljoa Saharia vanhemmalta.
Neuvoston päätös oli odotettu. Vieraiden tuli lähteä Valereen.
Matka ei olisi riskitön. Marauderen
Mustalampi-partioita olisi liikkeellä. Eniten huolestutti Dyer Morgar.
Vihollispäällikön täytyi tietää mustasta. Muuten hän ei olisi lähtenyt itse
suurella joukolla parin pojan perään. Johan ei ehkä olisi tähtäimessä. Moni ei
vielä tiennyt hänen putoamisestaan Mustalampeen. Legendaa idai relicasta ei
mainittu. Se asia päätettiin jättää Valeren viisauden arvioitavaksi. Hronan oli
lähdössä matkaan mukaan.
”Menemme viekkaudella, emme voimalla.
Marauderen luku on liian suuri.”
Sahar oli suunnitellut juonensa huolella.
”Minusta…”
”Tyttö ei lähde. Minä opetan tarpeellisen
pojille. Sinä tulet, koska Aenis haluaa niin.”
”Minusta…”
”Asiasta ei puhuta enempää. Rufus tulee
kokonsa takia. Varustereki täytyy saada sulien paikkojen yli.”
”Minusta…”
”Et ota. Metsässä ei ryypätä. Puhumme
seuraavan kerran perillä. Mene pois.”
Alex ja Johan olivat pettyneitä. Ingridin
sijasta heidän täytyisi kuunnella ukon pitkäpiimäisiä luentoja. He olivat silti
täynnä odotusta. Valere kiihotti mielikuvitusta. He olivat kaikkien muiden
poikien tavoin kuunnelleet leirinuotioilla tarinoita Valeren soturikaksosista.
Ferus ja Fenris olivat olleet esikuvia, kun he lapsuudessaan olivat kisailleet
puumiekoilla ja vallanneet toistensa majoja.
Puolet tarinoista oli ollut keksittyjä.
Tarinankertojat tapasivat liioitella pahemman kerran. Mutta silti! He
pääsisivät Valereen! Ainakin kuningatar Aenis oli aito. Koko sylvadere oli
ylpeä liitosta Valeren kanssa Rodjakin valloitusarmeijaa vastaan.
Lähtöä edeltävänä iltana järjestettiin
juhlat. Koko kylän väki oli paikalla. Sahar ja Ingrid jättivät nuotiolla
herkkiä jäähyväisiä. Pojat eivät voineet olla kärttämättä Saharilta tietoa
Valeren soturinaisista. Jäljestäjä oli vaitonainen vilkuillen arasti Ingridiä.
Hän ei selvästi halunnut puhua asiasta uuden nuorikkonsa kuullen.
”Olen tavannut muutamia heistä
metsästysretkellä. He ovat…hyvin vaikuttavia sotureita.”
Läntisestä Pohjoismetsästä oli turhan pitkä
matkaa lähteä metsästämään kauas itään Valeren laakson lähelle. Näin tavattiin
tehdä vain keväisin. Toiveena oli saalistaa harvinaisia kyttyräsikoja. Niiden
nahka piti vettä tavallista paremmin. Saaliit jäivät usein laihoiksi, mutta
nahka oli niin arvokasta, että kannatti yrittää.
Ingrid oli päättänyt solmia nuorukaisille
viikinkien soturiponinhännät. Merkki miehuudesta oli ansaittu, vaikka koe oli
keskeytynyt. Poninhännän palmikot kuvasivat soturin käymien taistelujen tai
tappamien vihollisten määrää. Iästä pystyi usein päättelemään kumpaa, jos ei
uskaltanut kysyä. Utelu ei ollut tapana.
Hiusten lähtö oli ongelma. Kaljut solmivat
kärppien nahkoja miekkavyöhönsä tappomerkeiksi puuttuvien palmikkojen sijaan.
Kärppämieheksi kutsuminen oli naljailua kaljuuntumisesta enemmän kuin
kunnioituksen puutetta. Puolikalju Sahar ei ollut solminut nahkoja vyöhönsä,
eikä suostunut keskustelemaan asiasta poikien kanssa.
Saharin ja Ingridin poistuessa omiin
puuhiinsa, Johan ja Alex huomasivat heidän unohtaneen täyden viinileilin Freyan
punaista. Pojat eivät aikailleet. Hehän sitä paitsi olivat jo todistetusti
miehiä. Ilta eteni rattoisasti. Nuorukaiset eivät olleet nauraneet paettuaan
kotikylästään. Oli hyvä antaa pahojen muistojen vetäytyä edes hetkeksi
taka-alalle.
Viimein tuli paasipuheiden aika. Pojat
olivat olettaneet Saharin hoitavan asian. Jäljestäjä oli sammunut ja kuorsasi
pää Ingridin sylissä. Nuoret miehet tuijottivat toisiaan lasittunein silmin.
Toisen olisi pidettävä puhe. Alex pudisti tarmokkaasti päätään. Ei ikinä. Leili
oli tyhjä. Johan tunsi päättäväisyyden virtaavan suonissaan.
Nämä ihmiset olivat ottaneet heidät
kylmästä yöstä kyläänsä kuin sukulaisensa. He olivat pelastaneet pakolaiset
kuolemalta. Täytyihän siitä kiittää. Sammunut Sahar tuossa oli nolannut heidät.
Alex vain tuijotti. Johan hoitaisi asian.
Oli tapana, että läksiäisjuhlissa ainakin
yksi vieraista nousi puhumaan paadelle Pitkätalon vieressä. Yleensä kiiteltiin
isäntiä vieraanvaraisuudesta, mutta vakiintunutta tapaa ei ollut. Johan kipusi
horjuen paaden päälle. Se oli askeleen korkuinen ja kahden levyinen
kivenjärkäle. Kyläläiset katselivat kiinnostuneina. Putoaisiko poika?
”Hyvät ystävät! Aikaa on, on siis aika, on
aika tullut…”
Johan tyhjensi vatsansa sisällön
jalkoihinsa. Hän astui oksennukseensa ja liukastui pudoten päistikkaa
lumihankeen. Hronan huokaisi syvään. Oli aika olla ankara ja oli aika olla
isällinen. Tietäjä kaivoi velton pojan lumihangesta nostaen hänet olalleen.
Kyläläiset alkoivat vetäytyä nukkumaan.
Olihan näitä nähty. Ei ollenkaan pahimmasta päästä. Moni muisti Peterin. Mies
oli vastaavassa tilassa halkaissut kallonsa paateen jääden vieraaksi iäisyyteen
asti. Hronan kävi kippaamassa Johanin nukkumaan. Asiasta ei sen koomin puhuttu.
Aamulla Rautaleuka yritti tehdä tuttavuutta
varusterekeä vetävien koirien kanssa. Se ei onnistunut. Rekikoirat olivat aina
oma laumansa. Ulkopuolisia siihen ei hyväksytty. Rufus lastasi tavaroita.
Ruokaa piti ottaa paljon mukaan. Sen loputtua he olisivat rehulihan varassa.
Sitä ei kukaan halunnut.
Metsästykseen ei jäisi kunnolla aikaa.
Yöllisten ansalankojenkäyttö olisi enemmän onnesta kuin taidosta kiinni. Hronan
päätti selvittää rehulihan historiaa väsyneiltä näyttäville pojille.
Rehuliha ei ollut harvinaista, mutta sitä
syötiin vain tarpeeseen. Liikaa käytettynä rehuliha kulutti itsensä loppuun.
Matkalaiset kantoivat sitä mukanaan nahkapusseissa. Rehulihaa ei saanut syödä
kokonaan, vaan sitä piti näykkiä sopivasti pahimpaan nälkäänsä. Iltaisin
pussiin laitettiin mitä tahansa elävää tai hiljattain kuollutta. Kasvit, sienet
ja jopa sammal kelpasi. Ruoan tähteet olivat hyviä. Aamuun mennessä rehuliha oli sulattanut muun
aineen itseensä massaansa kasvattaen.
Ilman rehulihaa oli vaikea matkustaa pitkään
erämaissa. Ilman sitä armeijat eivät marssisi. Kaikkien mielestä rehuliha
maistui hirvittävältä. Oli aivan sama, oliko se raakaa, keitettyä tai
paistettua. Se oli niljakasta ja ällöttävää, mutta se piti hengissä.
Varmuudella ei tiedetty, mistä rehuliha oli
peräisin. Tietäjien perimätiedon mukaan se olisi saattanut syntyä
muinaiskansojen ajalla Aeruga Rostovin elämänkeittäjien käsissä. Hronan alkoi
lämmetä esitykselleen, mutta huomasi poikien silmien harittavan. Olkoot! Hronan
päätti jatkaa opetustaan myöhemmin. Eiväthän nuo roikaleet pääsisi hänestä eroon
ihan heti.
Kaikki kyläläiset olivat kerääntyneet
portille jättämään matkalaisille jäähyväisiä. Kukan ei tungoksessa huomannut
yhden miehen poissaoloa. Toisella puolella kylää hirsimuurissa oli pieni
takaportti, joka ei päivisin ollut vartioitu. Ympärilleen pälyilevä hahmo
livahti siitä ulos. Näistä tiedoista hän voisi pyytää Dyer Morgarilta mitä
tahansa. Tulisi koston aika.