Tervehdys!
Kiitos, kun tulit.
Olisin halunnut julkaista teokseni (tai mikä se sitten onkaan) ilman turhaa
dramatisointia, mutta siihen olisin tarvinnut kustantajan. Sellaista ei
löytynyt. Minkäs teet? Mennään sitten näin.
Sain ensimmäisen
aivolaskimotukokseni 2009, sairaseläkepaperit 10 vuotta myöhemmin. Olin tulla
sokeaksi kalloni kohonneen paineen vaurioittaessa näköhermojani, mutta päähäni
porattu venttiili eli lääketieteellisesti shuntti esti sen. Näköhermoni kuitenkin
vaurioituivat pysyvästi. Näen edelleen kaiken, mutta en mitään kunnolla. Sujuva
lukemien ei onnistu, älylaitteiden käyttö on mahdollista, mutta hidasta,
kömpelöä ja virhealtista.
Minulla on
vaikeuksia tunnistaa ihmisiä, koska en erota kunnolla kasvoja. Terävän näön
alueillani on sokeita pisteitä ja silmäni ovat eri paria. En näe kunnolla syvyyttä
ja astun helposti portaista ohi. Maastossa kulkeminen ei onnistu kompuroimatta.
Vaikeuksien lista on pitkä, mutta niiden suurempi luettelointi tässä yhteydessä
turhaa.
Lopulta selvisi,
että kärsin synnynnäisestä aivoverenkierron epämuodostumasta, jonka syytä
lääketiede ei ole vielä varmuudella selvittänyt. Mahdollisesti minut on
pudotettu vauvana pää edellä lattiaan. Se ainakin selittäisi monta muutakin
asiaa.
Epämuodostuma oli
niin hankalassa paikassa, ettei siihen aluksi päästy käsiksi. Vuonna 2014 lähti
taju ja vietin monta kuukautta sairaalassa muistamatta koko ajasta yhtään
mitään. Tulin painajaisten keskeltä tolkkuihini ulostaessani sängyssäni
pussiin. Alkoi pitkä toipuminen. Minut oli siirretty dementiaosastolle omaan
huoneeseen, koska olin mölissyt harhoissani yökaudet ja kuseskellut nurkkiin.
Öiksi minut köytettiin lepositeillä sänkyyni oman ja muiden turvallisuuden
takia. Se pahensi painajaisia.
Opettelin vessassa
käynnin jalon taidon kiedottuna jonkinlaisiin sumopainijavaippoihin. Apuna oli
hoitajan lisäksi rollaattori, jolla ponnistelin eteenpäin tutisevin käsin ja
jaloin. Seuraavat kuukaudet sairaalatason dementikkojen keskuudessa olivat
mustan huumorin kulta-aikaa, mutta säästän parhaat palat aikanaan ilmestyvään Särkelä
itte -omaelämänkertaani.
Seuraavat vuodet
vaeltelin jossain hämärän rajamailla. Minulla ei ole oikein selkeää käsitystä,
missä välissä mitäkin tapahtui. Yritykseni palata töihin tuppasivat päättymään
lempeään, mutta päättäväiseen ulosheittoon. Melkein kuin olisi ollut liian
kännissä kantabaarissaan.
Sairaala- ja
sairaslomakierre vaikutti pysyvältä asiaintilalta, kunnes 2016 lääkärit
keksivät, miten duunata aivoverenkiertoani riittävän turvallisesti. Minua
alettiin koilata. Se tarkoittaa suurin piirtein sitä, että aivoihin tunkeudutaan
mikrokirurgisesti reisivaltimon kautta. Verenkierron vääriä reittejä sitten
suljetaan sitomalla mikrometallilangalla ja avataan uusia polttamalla. Tai
jotain sinne päin.
Aivoni alkoivat
saada polttoainetta ja minä aloin palata kohti elämää sen sijaan, että olisin
vähentynyt vain osaksi itseäni. Lopputuloksena olisi kuulemma ollut
jonkinlainen vain perusaistiensa varassa toimiva olento vailla turhia tunteita,
huolia tai muuta sen sellaista. Tietenkin aina välillä tuntuu, ettei moinen
vaihtoehto olisi loppujen lopuksi ollut niin kovin kaamea. Kunhan vain olisi
ruokittu ja saanut runkata rauhassa.
Neurologit, neurokirurgit,
-psykologit sun muut neurohenkilöt ovat tehneet minulle tolkuttoman määrän
kaikenlaisia testejä, joiden kuvailusta saisi oman oppikirjansa. Räpyläni eivät
oikein kyenneet piirtämään selkeässä järjestyksessä viivoja rykelmässä
numeroita ja kirjaimia tavoitteena yhdistää ykkönen a:han ja a kakkosen kautta b:hen
jne. Päätin vuoden 16 lääketieteellisen läpimuron jälkeen, että kirjoittaminen
voisi olla hyvää harjoitusta. Viikinkisotien saagan ensimmäiset sanat
syntyivät.
Jos olisin
taiteilija, olisin maalannut eeppiset painajaiseni ja apokalyptiset visioni,
mutta kun en ole, joudun tyytymään niiden kuvailuun riittämättömin sanoin. Eikä
niidenkään aika ole vielä. Uskon silti harhojeni vaikuttaneen Saagaan, kun
Karin päätyy verimorsiamena vauvarämeille (luku 36, julkaistaan 3.11.23) tai Imore löytää yön
pimeydessä Nardrogan kolmannen saaren kauhut (luku 55, julkaistaan 26.7.24). Se liene selvää, mistä
on peräisin Rex Arctican pimeäkansan valoriistalleen tarjoama kohtalo (luku 60, ilmestyy 4.10.24).
Olkoon tämä menneen
surkeuden hehkuttaminen ainoa selitys, jonka tässä vaiheessa annan tekstilleni
ja senkin tietysti vain markkinoidakseni Saagaani. Saisihan siitäkin jo kehnon
Hollywood -draaman. Töihin paluu tai mikään muukaan normijuttu ei tietenkään
enää onnistunut.
Aivosairauksista
toipuminen on hidasta kuin traktorin puksutus savisella pellolla, joten matkani
elämän valtatiellä ei sanottavasti seuraavina vuosina edennyt – jos nyt oli
sitä teini-iän jälkeen tehnyt juuri muutenkaan.
Viimeisen duuniin
paluun epäonnistuttua, jämähdin vielä muutamaksi vuodeksi odottelemaan
lääkärien ja eläkevakuutusyhtiön kamppaillessa tulevaisuudestani. 50 plussia ei
eläkkeelle haluta päästää. Ei sitten millään. Saagan kirjoittaminen sulautui osaksi toipumistani,
enkä osannut sitä enää lopettaa.
Kirjoittamiseni on
hidasta ja tihrustusräpellys väsyttävää, mutta jos aikaa on liikaa, tekstiä
syntyy. Hitaasti mutta varmasti. Melkein kuin sillä kuuluisalla apinalla, joka
ennen pitkää kirjoittaisi virheettömän tietosanakirjan, jos sille vain annettaisiin
kirjoituskone ja ääretön määrä aikaa tyhjällä planeetalla.
Kiinnyin kuitenkin
luomaani tarinaan keksiessäni sille käänteitä. Lähetin raakaversion puolelle
tusinalle kustantajalle. Kukaan ei ollut kiinnostunut. Uhrasin viimeisen
koronavuoden ja räpelsin itse Saagani nyt julkaisemaani muotoon. Tämän lähetin jo
melkein kaikille kustantajille. Pois lukien yksi, johon kytkeytynyt
”kustannustoimittaja” oli aiemmin yrittänyt rahastaa 600 euroa siitä hyvästä,
että lukee sen ja kertoo mielipiteensä.
Sivuja kertyi lopulta
Wordin perusasetuksilla 539. Tuoreessa versiossa lukuja on 71. Olen itse
tihrustanut sen läpi (Word näyttää punaisella kirjoitus- ja vihreällä kielioppivirheet).
Wordilla pystyy myös kuuntelemaan tekstinsä, joten käytin oikokuunteluun
muistaakseni 1,5 kuukautta. Virheitä varmaan silti riittää, mutta sille ei voi
mitään. Saatte pitää.
Asiaan kuuluva
karttakin on olemassa. Julkaisen sen heti, kunhan joku piirtää töherrykseni
puhtaaksi julkaisukelpoiseen muotoon yrittämättä laskuttaa siitä puolen vuoden
palkkaansa.
Yksikään kustantaja
ei edelleenkään ole osoittanut alkeellistakaan kiinnostusta suureen Saagaani.
Vaihtoehdot ovat vähissä. En nyt viitsisi kaiken vaivan jälkeen vain deletoida
ja unohtaa. Tämähän ei ole mikään ihmissuhde.
Erakon elämääni ei
paljoa jäljelle jäänyt, kun siitä otettiin pois työ ja tärkeimmät harrastukset
(lukeminen ja sulkapallo). Jalkapallokin siirtyi pysyvästi kentältä vain
penkkiurheiluksi. Tosin tv:n katselu on sekin enää oma vajaasirkukseni.
Väitöskirja jäi pariin alkutapaamiseen. Osa neurologisista oireista jäi
pysyviksi, mutta ajan oloon niihin tottuu. Ikään kuin kiusalliseen paiseeseen
takapuolessa: täytyy vain istua varovasti.
Julkaisen nyt suureellisesti
köyhän miehen korvikkeeni elämälle eli Viikinkisotien saagan ensimmäisen
osan Ikivoimien esikoinen Bloggerissa. Se tapahtuu aluksi blogitekstinä luku
viikossa tahtia aina perjantaisin. Sehän on vähän kuin aikakauslehtien
jatkosarjat ennen vanhaan. Ne, jotka piti lukea heti Aku Ankan jälkeen. Tässä
iässä (57) ”ennen vanhaan” on muutenkin aina parempi kuin ”nykyään”.
Tekstin julkaisu on
ohjelmoitu valmiiksi, joten en puutu siihen enää. Ensi marraskuussa julkaisuväli pidentyy kahteen viikkoon. Viimeinen luku ilmestyy 3.3.2025 blogialoituksen kaksivuotispäivänä.
Mainittuna aikana
julkaisen tekstin kokonaisuudessaan jonkinlaisena netin on-demand
-kirjapalveluna ja/tai e-kirjana. Ehkäpä tähtään joulumarkkinoiden mustaksi
hevoseksi. Tusinadekkareiden kustantajat vaviskoon. Siinä vaiheessa, kun
pitäisi maksaa, tiedät jo, mitä saat.
Itse ainakin haluan
painetun version lasivitriiniin samettialustalle, jos nyt vaikka joskus
sattuisi käymään vieraita. Siis erakoituneen eläkeukon luona täällä Järvenpään
keskustan liepeillä (700 m asemalta).
Olen suunnitellut Saagan
viisiosaiseksi. Suunnittelu ilman toteutusta kun on helppoa ja hauskaa, kuten
kaikki tietävät. Parin tuopin jälkeenhän meistä tulee hyvin helposti
maistereita, tohtoreita ja kirjailijoita. Tärkeimmistä päämääristä nyt
puhumattakaan. Nyt julkaistavaa Ikivoimien esikoista seuraavat Kruunuton
kuningas, Joutsensoturi, Savannikuningatar ja Tähtilapsi. Ilmestymisaikataulu
jää nähtäväksi.
Saaga ei
selvästikään tee minusta miljonääriä ja eläkkeet ovat palkkaan verrattuna kovin
pieniä, joka muuten kaikkien eläkkeelle ”päässeitä” kadehtivien duunareiden
kannattaisi muistaa. En myöskään kyennyt vakuuttamaan edes itseäni siitä, että
jatkosarjani tuottaisi Googlelta mainittavia mainostuloja.
Oli siis pakko
palata työnhakijaksi. Työnantajien terävissä silmissä olin yhtä suosittu kuin
puolisokea lähes kuusikymppinen sairaseläkeläinen (Järvenpäästä) Tinderissä
(Facebookin kuva terassilta on muuten sama kuin ilmoituksessani).
Minkäs teet?
Toimivan
ihmissuhteen sijasta onnistuin sentään työllistymään osa-aikaiseksi
koulunkäyntiavustajaksi erityisen vaativan tuen oppilaiden ammattikouluun. Olen
työskennellyt kuluvan lukuvuoden avustaen erästä kiinteistöhuollon
ammattitutkintoa opiskelevaa nuorta miestä.
Aamulla haalarit
(huomiovaatteet) päälle ja baanalle avustamaan avustettavaa lumenluonnissa,
hiekoituksessa ja WC-huollossa sun muissa kiinteistöhuollon painopistealueissa.
Kaikki rakastettavan kaukana mobiilimaailmasta.
Voisi kai esittää,
että kärsin taiteeni tähden, mutta se olisi huomattavaa vääristelyä ja huomion
kerjäämistä väärillä perusteilla. Reipas ulkoduuni mukavan avustettavan kanssa
on itseasiassa ollut ihan hauskaa vuosikymmeniä kestäneiden ja yliarvostettujen
siistien sisätöiden jälkeen.
Sitä paitsi surkea
palkka alittaa juuri sopivasti sairaseläkkeeseeni kytketyt ansiorajat.
Verottajalle sen sijaan voisin lähettää ikäviä terveisiä, mutta kukapa ei. Ehkä
taidekaan ei ole aivan osuvin sana kuvaamaan Saagaa.
Järjellisen
tekemisen puuttuessa toipilasvuosistani aloin piruuttani kytkeä Saagaa
betonoiduin aasinsilloin muuhunkin elämääni. Ylälaidan valkoinen käärme
(kotieläimeni) on esimerkiksi nimeltään Imore (lausutaan I-moo-re). Saagassa
tutustut tämän Venenaren naisjohtajan tarinaan luvussa 40 (ilmestyy 29.12.23).
Joutsensoturi (yritykseni ja Saagan kolmasosa) on tietysti naiivi väännös
joutsenlaulusta yhdistettynä kamppailuun.
Oikeasti perustin
yrityksen siltä varalta, että se on valmiina, jos törmään rajoittuneiden
kykyjeni puitteissa oleviin tehtäviin etenkin aloilla, joilla työsuhde on
kirosana. Tosin muunlaisia ei nykyään taida olla olemassakaan. Toista se oli
ennen vanhaan. Paitsi 90-luvulla.
Ja kun vauhtiin on
päästy, niin antaa mennä vaan. Suunnittelin joutsensoturilogon ja tilasin sen
toteutuksen ammattigraafikolta. Otin logon myös tatuointina olkapäähäni.
Ensimmäinen tatuointi 56-vuotiaana ei kuulemma ole tavatonta. No sentään se ei
ollut punainen ruusu.
Näin olen
nähdäkseni (heh) tehnyt itse itsestäni (ja Saagastani) tuotteen. Tavoite, johon
moni turhaan pyrkii julkisuuden avulla. Amatöörit! Elämän osavuosikatsaus
näyttää nyt siltä, että olen ”kirjoittanut kirjan”, ”kehittänyt tuotteen” ja
”perustanut firman” sekä ”jäänyt eläkkeelle”. Ei kai tapahtumien järjestyksellä
niin väliä ole?
Olen ollut
Helsingissä journalistina sun muuna siellä sun täällä, vaikka olenkin
sydämeltäni ikuisesti tamperelainen. Sitten olin Oulussa kouluttamassa lisää
journalisteja sinne sun tänne. Joskus vahinko on hyvä pistää kiertämään.
Toivottavasti olen saanut opiskelijoiltani pahimmat syntini anteeksi.
Mitä vittua vielä? Nytkö
on aika ”ryypätä itsensä hengiltä”? Epilepsia- ja verenohennuslääkitys ainakin
nopeuttaisi tapahtumainkulkua. Pitäisikö ”perustaa perhe”? Kirjoitin kyllä
joskus pitkän matikan, mutta asioiden tekeminen kronologisessa järjestyksessä
ei selvästikään ole vahvuuteni. Ehkä siis jotain vielä parempaa: olisiko aika ”perustaa
bändi”? Keep on rockin in the free world. Pitäisi varmaan osata soittaa tai
edes laulaa.
Enemmän
”Joutsensoturissa” on kyse elämänfilosofiasta, jonka tarvitsin elääkseni
uudella tavalla arkeani, jossa mennyt ei enää ollut mahdollista. Kirjoitan
näistä elämän suurista teemoista kuten esimerkiksi rockmusiikin fanittamisesta esseitä,
jos en pääse Saagassani kolmanteen osaan saakka. Tai siitä huolimatta.
Täytyyhän myös sarkelaitte.fi -mediani lanseerata aikanaan näyttävällä tavalla.
Varmemmaksi
vakuudeksi ja sinetiksi joutsenlaululleni rekisteröin joutsenkirves -logoni
Patentti- ja rekisterihallituksen listoille tavaramerkiksi (rekisterinumero
284354). Kannanhan sen joka tapauksessa olkapäässäni hautaani. Tai saatan
tuhkana tuuleen krematoinnin jälkeen. Saa nyt nähdä. Rekisteröinti on voimassa
kymmenen vuotta ja sen voi uudistaa. En ajatellut ottaa asiasta stressiä.
Kirjoittamiseni on
nyt tauolla. Se on niin hidasta ja väsyttävää, että edes osa-aikatyöltä naputtamiseen
ei jää aikaa, eikä voimia. Palaan tihrustusräpeltämiseeni, jos elämä suo siihen
tilaisuuden ja metallilangat pitävät aivoni kasassa sekä veren niissä
virtaamassa.
Saagani saa nyt
elää täällä omaa elämäänsä seuraavat pari vuotta. Palautetta siitä en kaipaa.
Tiedotan omakustanteesta ja muusta tarpeellisesta aikanaan Facebookissa. Olen nähdäkseni
kuitenkin luonut stadionluokan perustan pilvenpiirtäjätason start up
mediayritykselleni. Jahka siis nykyiseltä alipalkatulta päivätyöltäni ehdin
palata vielä heikommin tuottavan luovan työn pariin.
Ennen kuin aloitat
lukemisen, niin kannattaa muistaa, että Saaga fiktiivisenä romaanina kuuluu siis
scifi/fantasia -genreen. Se ei ole (vielä) omaelämänkerta. Itse asiassa
julistin tarinani kirjoituseuforiassani mainitun genren uudeksi alalajiksi, hardcore
-fantasiaksi (vrt. cyberpunk -scifi).
Lähempänä totuutta
lienee toimittajakaverini tokaisu kerrottuani hänelle, että kohdeyleisönäni ovat
12-vuotiaat tytöt, jotka diggaavat Tarzania.
”12-vuotiaat tytöt
eivät enää tiedä, kuka Tarzan on.”
Minkäs teet?
En oikein tiedä,
onko koko Saagalla tai edes sen julkaisulla enää kovinkaan suurta merkitystä.
Sen kirjoittaminen eri kytkyineen teki vuosien saatossa tehtävänsä. Olen niin
terve kuin se enää on mahdollista. Aivan kuten Kellopeliappelsiinin Alex
elokuvan viimeisissä kuvissa.
Tervetuloa lihan ja
hengen maailmaan! Astu toki peremmälle, kun pääsit tänne asti.
Järvenpäässä
3.3.2023
Pasi Särkelä